skip to Main Content

AMMATTIMIEHET

Savolaisessa maalaisyhteiskunnassa oli jo uuden ajan alussa henkilöitä, jotka olivat oppineet jonkin eriryisammatin jolla he pääasiallisesti tai osittain elättivät itsensä ja perheensä. Usein tällaiset taidot periytyivät suvussa. Varsinkin aikakauden alkupuolella tavoitamme lähteistä yleensä vain sellaisia ammattimiehiä, jotka samalla olivat maanomistajia. Muita tulee esiin vain tilapäisesti. Varhaisin lähteemme, josta ammanimiehet näkyvät, on maakirjan nimistö.

Kuten edellä sukuja ja sukunimiä käsiteltäessä on mainittu, ammatit ovat antaneet aiheen moniin sukunimiin. Yleisin tällaisen nimi on Seppänen eli Sepponen, jolla jo Savon vanhimmassa maakirjassa on 18 edustajaa jakautuneina Vesulahden ja Säämingin pitäjiio. Sitä paitsi esiintyy Pellosniemen, Säämiogin ja Rantasalmen pitäjässä 8 talonpoikaa, joiden sukunimi on Seppä. Nimi Seppänen viittaa siihen, että suku polveutuu sepästä, mutta sepän ammatti voi olla suvussa myös perinnöllinen. Nimi Seppä saattaa taas olla aivan henkilökohtainen liikanimi. Vanhimmista papinveroluetteloista ja tuomiokirjoista tapaamme sellaisia nimiä kuin Seppä-Hakkarainen, Seppä-Tarkiainen, Seppä-Yrjänäinen ja Olkkonen-Seppä sukunimen sijasta.1 Sen sijasta voi esiintyä vastaava ruotsinkielinen ammattinimi smed. Sepän ammattiin viitannee alunperin myös sukunimi Rautiainen, joka oli varsin yleinen Joroisissa ja Ranrasalmella. Kun Savo oli rautaa tuottava maakunta, seppiä oli joka pitäjässä. Kuitenkin sepän ammatti oli siksi arvostettu, että se helposti merkitsi miehensä.

Sepän ammatin eikä ainoastaan nimen periytymisestä todistaa, että Juvan Koikkalan Tarkiaisia mainitaan vuosikymmeniä sepiksi, väliin myös ruotsin kielellä, jolloin ei voine olla kyseessä liikanimi.2 Seppä on myöhemminkin käytetty lisänimi. Seppäpieti muodostuu sukunimeksi Vesulahdella, ja siellä esiintyvät myös Seppä-Vankkar ja Seppä-Liukkonen. Samassa pitäjässä mainitaan 1604 yhtaikaa kolme henkilöä sepiksi.3

Parhaat sepät olivat linnassa, mutta hekin olivat yleensä maakunnan miehiä. Jo 1534 asui linnan pyssyseppä Rantasalmella. Hän saattaa olla Antti Jokelainen, joka 1547 mainitaan Keriharjun neljänneksessä ja sai 1555 kuninkaalta verovapauden 12 veromarkan tilaan Kerisalossa.4 Toinen vanhimmista pyssysepistä oli nimeltään Antti Kanninen. Rantasalmen Tuusmäen vasarapaja oli, kuten tuonnempana ilmenee, jo eräänlainen teollisuuslaitos.

Savon seppien ammattitaito kiinnitti Kustaa Vaasan huomiota hänen Suomen matkansa aikana 1556, jolloin hän vaati Savosta Turkuun lähetettäviksi 3–4 nuorta seppää. Linnanpäälliköt lähettivät Paavo Kämäräisen, joka oli hyvä pyssyseppä, ja Paavo Paavonpoika Nousiaisen, joka oli tavallinen seppä. Nousiaiset olivat seppäsuku. Papinveroluettelo mainitsee Olli ja Paavo Nousiaisen sepiksi: Sitä olivat ehkä vielä suuremmassa määrin Kämäräiset, sillä vielä 1601 toinen linnan pyssysepista oli nimeltään Paavo Kämäräinen.5

Rantasalmen seppien taitoa tarvittiin kruunun palvelukseen seuraavankin sodan puhjettua. Vuonna 1571 maasepät korjasivat 50 teräsjousta.6

Tuusmäki näkyy olleen oikea ammattiseppien tyyssija. Sieltä oli kotoisin myös pyssyseppä Paavo Laurinpoika Kankkunen, joka vuodesta 1588 nautti verovapautta, koska hän oli taitava takomaan kauniita rautakaluja ja opetti tätä taitoa toisillekin. Hänen maineensa kiiri Ruotsiin asti, ja Kaarle herttua kutsui 1594 hänet tulemaan poikineen ja oppipoikineen sinne, koska hän osasi takoa suuria tykkejä. Kankkunen palveli Savonlinnassa vielä uuden vuosisadan puolella.7

Erityinen seppämestari oli myös tuusmäkeläinen Henrik Rautaräkäri (Rautarecker), joka mainitaan 1587. Tämä ammattinimitys tarkoitti nimittäin kankiraudan takojaa tai venyttäjää, jota ei tarvittu jokaisessa kyläpajassa. Myöhemmin nimi Recker esiintyy myös Säämingin Haapalassa.8

Toinen ammattinimi, joka on sepän tavoin jo varhain sukunimenä, on Sorvari. Sorvareita esiintyy jo vanhimmassa maakirjassa seitsemän jakaantuneina Savon kaikkiin pitäjiin. Yli puolet on Pellosniemellä, jossa nimi näyttää olevan jo kehittynyt sukunimeksi. Esiintyminen on muutenkin samantapaista kuin seppä-nimen. Nimi saa –nen-päätteen ja esiintyy joskus myös ruotsalaisessa muodossa Svarfvare. Sellainen nimi kuin Hartvik Sorvar viittaa etunimeltäänkin vieraaseen alkuperään.9 Sorvi ei ollut jokamiehen työkalu eikä sorvattujen puukalujen tarve maalaisyhteiskunnassa kovinkaan suuri. Sorvari näyttääkin Savossa olevan ensi sijassa sukunimi, sillä ketään muunnimistä emme ole havainneet lähteissä nimitettävän sorvariksi.

Nikkari näyttää olevan nimenä jonkin verran harvinaisempi kuin sorvari, ehkä siksi että jokainen osasi jotenkuten itsekin nikkaroida. Tosin joutuu kysymään, ketkä olivat sitten venemestareita, sillä niitä tarvittiin. Vanhimman maakirjan mukaan Savossa oli viisi Nikkarista, kaikki Etelä-Savon pitäjissä, tosin niinkin syvällä sisämaassa kuin Pieksämäellä. Nimi on –nen-päätteisenä jo sukunimi. Viimeisenä poikkileikkausvuotenamme myös Snickare on Vesulahdella samassa asemassa. Kuitenkin oli myös henkilöitä, joilla nikkari eli puuseppä on selvästi ammattia osoittava määre.

Nahan käsittelyn ammattimies, nahkuri tai ehkä vain nylkijä, oli Skinnare. Vanhimmassa maakirjassa Skinnar esiintyy sukunimenä kahdesti, Vesulahdella ja Säämingissä, vanhimmissa papinveroluetteloissa ja tuomiokirjoissa myös Juvalla. Nimi saa pian myös –nen-päätteen. Mainituissa kolmessa pitäjässä nimi esiintyy viimeisenä poikkileikkausvuotenakin, Vesulahdella myös selvästi suomenkielisessä muodossa Kinnari. Nimi ei enää todista, että nahkurin ammatti oli suvussa periytynyt. Nissilä on arvellut, että myös sukunimi Kinnunen voisi olla samaa alkuperää.10

Kenkiä tarvitsevat kaikki, ja sen vuoksi luulisi suutareita olevan paljon. Vanhimmassa maakirjassa mainitaan kuitenkin vain kolme Suutari-nimistä Etelä-Savossa, jonne vanhin käsityötaito näyttää muutenkin keskittyvän. Nähtävästi osattiin kursia kotitarpeiksi kokoon jonkinlaiset jalkineet ilman ammattimiehen apuakin. Suomenkielisenä Suutari ja Suutarinen on jo selvä sukunimi, jollaisena se vakiintuu Pellosniemelle, mutta ruotsinkielinen skomakare on syytä ensi sijassa käsittää ammattia ilmaisevaksi.

Vielä vähemmän tarvittiin maalaisyhteiskunnassa elintarvikealan ammattiväkeä. Siltä kannalta on yllättävää, että jo Savon vanhimmassa maakunnassa esiintyy sukunimi Pakarinen (myös Paakarinen), jolla on Vesulahden itäosassa yksi ja Rantasalmella peräti viisi edustajaa. Rantasalmelle siirtynyt ensimmäinen Pakarinen lienee ollut linnan leipuri. Nissilä on tosin vaihtoehtoisesti yhdistänyt Paakkarin ja Pakarisen Paavalista johdettuihin Paakki-nimiin.11

Vanhimmassa maakirjassa mainitaan vielä ruotsinkielisellä ammattinimellä kaksi henkilöä, toinen rakennusmies eli timpermanni, toinen räätäli. Molemmat asuivat Säämingin neljänneksessä ja kuuluivat linnan palvelusväkeen. Vuonna 1557 samassa asemassa olivat linnan suutari, kokki, tynnyrintekijä ja mylläri. Kaikki nämä asuivat Säämingin neljänneksessä. Haapalan neljänneksen puolella asuivat linnan kalastaja ja Olli Skinnari, jonka yhteys linnaan jää epäselväksi.12 Näihin varhaisiin sääminkiläisiin ammattinimiin kuului myös Redsven, suomeksi Reisvänni, jonka oikea merkitys on linnan hovimestari, mutta saattaa tarkoittaa huoviakin.13 Näistä ensimmäinen esiintyy Haapalassa, sittemmin toinen Varparannalla. Myöhemmin nimeä tavataan toisissakin pitäjissä.

Linna oli sääminkiläisille ja muillekin lähiseudun asukkaille opinahjo, jossa saattoi perehtyä erilaisiin ammatteihin muualta tulleiden ammattimiesten avulla ja joka myös tarjosi työtä taitaville paikkakuntalaisille. Näin Sääminkiin muodostui kokonainen käsityöläisyhdyskunta, jonka arvostetuimmat jäsenet hankkivat maaomaisuutta kauempaakin, varsinkin Rantasalmelta. Jo edellä mainittujen ammattien lisäksi sinne ilmaantuu vuosisadan lopulla ja seuraavan alussa satulaseppä, nikkari, nahkuri, sahamestari, oluenpanija, teurastaja ja lopulta kultaseppäkin. Tämä aines kansoittaa pääasiassa linnan vastarannalle muodostuvan Savonlinnan malmin, mutta maanomistajina heitä on ympäri Sääminkiä. Kokonsaaressa asui mylläri.14 Yhdessä kirjurien ja eriarvoisten sotilashenkilöiden kanssa he antavat tavallisesta maalaisyhdyskunnista poikkeavaa väriä Säämingille ja osin lähipitäjillekin.

Kun ruotsinkielinen ammattinimi usein saa korvata sukunimen, syntyy helposti vaikutelma, että kaikki ammattimiehet ovat vieraita tulokkaita. Sellaisia oli tietysti joukossa, mutta usein paljastuu vieraan kuoren alta selviä savolaisia. Seppänä olivat edellä jo mainittujen lisäksi Vanninen, Janatuinen, Hirvonen ja Pelkonen, nahkurina Uskinen ja Kaiponen, nikkarina Kosonen, rakennusmiehenä eli timpermannina Tuovinen, muurimestarina Pulkkinen ja oluenpanijalla on Bryggare-nimen ohella sukunimi Rinkinen. Lappalaisen mukaan nikkari ja räätäli olivat Pulkkisia ja nahkurina oli Venäläinen. Nämä saattavat olla myöhäisempiä, koska emme ole tavanneet heitä lähteistä. Linnan kalastajat olivat tietenkin paikkakuntalaisia, vaikka joku esiintyy vain ammattinimellä Fiskare.15 Kalastaja ei kuitenkaan ollut edellisiin verrattava ammattimies, koska hän harjoitti yhtä peruselinkeinoa, mikä tuskin Savossa edellytti muista poikkeavaa ammattitaitoa.

Linnan ammattilaisia asettui Rantasalmellekin. Jo mainittujen seppien lisäksi siellä esiintyy 1500-luvun lopulla kokki, josta paikkakunnalla tulee sukunimi Kock, nikkari, satulaseppä ja suutari; Suutar-Immonen mainitaan aikakauden lopulla.16 Juvalla esiintyy jo vanhimmassa papinveroluettelossa Skinnar ja Sorvar mutta on epävarma, ovatko ne ammatti- vai sukunimiä. Toisena poikkileikkausvuotena tulee vastaan Kock, joka täälläkin tarkoittaa linnan kokkia. Arvoituksel­linen on jo vanhimmassa maakirjassa esiintyvä Liha-Antti eli Antti Flesk (sama sukunimi myöhemmin Säämingissä). Nimi tarkoittanee linnan tai kuninkaankartanon teurastajaa. Selvä ammattinimi on Suutar-Kähkönen. Juvan kirkonkylässä 1589 mainitut vähävaraiset seppä ja nikkari voisivat olla paikallisia ammattilaisia, mutta 1607 Juvalla asuva seppä on nimenomaan linnan ammattimies. Vuosisadan vaihteessa mainittu Tuomas Laurinpoika räätäli (Skredder) on huomattavan vakavarainen ja Paavo Snicker suorastaan ratsumies.17

Etelä-Savossa Sairilan kartano oli pienemmässä mittakaavassa samantapainen ammattiopisto kuin linna Säämingissä. Siellä oli 1571 vakinainen tynnyrintekijä nimeltään Käkriäinen. Muurimestari ja nahkuri työskentelivät siellä lyhyempiä aikoja. Rakennusmiehiä oli kokonaista 10, mitkä kaikki eivät voineet olla erityisen taitavia ammattimiehiä.18 Näin ollen ei ole ihme, että Etelä-Savon pitäjissä esiintyy jo sukunimiksi muuttuneiden Sorvarin, Skinnarin, Suutarin ja Nikkarisen ynnä monien seppien rinnalla muitakin ammattinimiä, kuten Vesulahdella muurimestari, tiilintekijä ja satulaseppä, parkitsija (Barkare) ja lopulta kankuri,19 puhumattakaan tammanvartijasta. Pellosniemellä tavataan kippari (kehittyy sukunimeksi Skipparinen), tynnyrintekijä ja suutari. Moision salpietaritehtaassa on salpietarinkeittäjä ja ruutirenki.20

Tavinsalmella on seppien ohella vanhin mainittu ammattimies Vehmersalmelle 1552 asettunut tiilimaakari, hänkin ilmeisesti kruunun palveluskuntaa.21

Erilaisia ammattimiehiä tavataan siis pitkin Savoa, mutta jäljelle jää kaksi kysymystä: missä määrin mainitut henkilöt todella harjoittivat ammattiaan päätoimisesti ja minkä verran oli jo todellisia pitäjänkäsityöläisiä eikä vain linnan ja kuninkaankartanoiden palvelusväkeä.

Näihin kysymyksiin saadaan ainakin osittainen vastaus ylimääräisten henkiverojen kantoluetteloista. Vuonna 1577 maksoi tällaista veroa Pien-Savossa kolme ammattilaista: Säämingin Iitlahden neljänneksessä seppä Matti Kietäväinen ja räätäli Mikko Polvinen sekä Rantasalmen Putkilahden neljänneksessä seppä Perttu Lapveteläinen. Samanlainen tapaus on ilmeisesti Tavinsalmen itsellisluettelossa 1590 mainittu Mikko Matilainen Seppä. Vuoden 1600 karja- ja kylvöveroluettelossa mainitaan Säämingissä kolme ammattimiestä, joilla ei ollut kylvöä, seppä Paavo Vanninen Kosolasta ja nahkurit Mikko Hannunpoika Höyhenpoika ja Heikki Savolainen Seppäjärveltä. Nämä olivat luultavasti linnan palveluksessa.22

Täsmällisimmät tiedot ovat saatavissa vuodesta 1614 lähtien Älvsborgin toisten lunnaiden kantoluetteloista. Tätä henkiveroa ammattimies määrättiin nimittäin maksamaan kaksinkertainen määrä talonpoikaan verrattuna. Näihin luetteloihin otetut ammattimiehet olivat hyvätuloisia ammatinharjoittajia. Tähän ryhmään kuuluivat ensimmäisenä vuonna Tavinsalmen Kuopionniemen kymmeneksessä räätäli Juhana Ottenpoika ja kattilaseppä Niilo Tuhkanen sekä Maankinkaveden ja Pielaveden kymmeneksessä räätäli Tiili-Jussi, joka kuitenkin merkittiin varattomaksi. Rantasalmella vastaavassa asemassa olivat salpietarinkeittäjä ja kruunun mylläri, nimeltään Sigfrid Tiilimaakari, jotka pikemminkin olivat teollisuuden harjoittajia. Säämingissä ammattimiehet on laskettu työmiehiin ja sieltä voidaan ammattinimityksen perusteella erottaa ainoastaan Hannu Kankuri (wäfware) ja tiilintekijän leski Pihlajaniemestä ynnä seppä ja muurimestari linnan palveluskunnan joukosta. Vähän myöhemmin mainitaan Tavinsalmella suutarikin. Rantasalmen räätäli oli nimeltään Yrjö Suutari. Savonlinnan malmilla oli kaksi räätäliä, suutari ja kultaseppä. Suur-Savossa näyttää Vesulahden Norolan kymmeneksessä asuva kankuri Paavo Juhonpoika Outinen olevan ainoa nimenomaan käsityöläisenä verotettu.23

Tämä tarkastelu on antanut sikäli yllättävän tuloksen, että käsityöläisiä on löytynyt lähinnä Pien-Savosta, kun taas aikakauden alussa käsityötaito näytti levinneen paremmin Suur-Savoon. Tulos johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, että Pien-Savon henkiverotus hoidettiin huolellisemmin. Vaikka linnan vaikutus otetaan huomioon, ero eri pitäjien välillä ei ole voinut olla kovin merkittävä.

TEOLLISEN TOIMINNAN ALKUVAIHEET

Teollisuudesta voi 1500-luvun oloissa puhua vain hyvin rajallisessa mielessä. Joitakin alkeita teolliseen toimintaan kuitenkin jo esiintyi. Etupäässä oli kysymys kruunun laitoksista.

Savo oli ainoa maakunta Suomessa, josta maksettiin verona harkkorautaa. Määrä ei tosin ollut suuri, 3 leiviskää kustakin neljänneskunnasta. Koko Savosta sitä kertyi 3 kippuntaa, Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeen 6 leiviskää lisää. Klemetti Kirjurin aikana kerrotaan kannetun ylimääräisesti Linnansillan rakentamiseen kustakin pitäjästä 12 leiviskää, siis saman verran kuin vuotuinen rautavero.1

Jo vanhimman linnantilin mukaan linnan oma rautahytti tuotti talonpoikien toimittaman harkkoraudan lisäksi enemmän kuin toisen mokoman, kaikkiaan 3 kippuntaa 14 leiviskää »kotona puhallettua harkkorautaa». Tämä laitos sijaitsi aluksi Kallislahdessa Hyttijoessa. Sen käynnissä pitämiseksi talonpoikien oli toimitettava hiiliä ja tehtävä päivätöitä, mutta ennen kaikkea toimitettava rautamultaa eli suosta tai järven pohjasta nostettua rautahölmää. Rautamullan tuomisen laiminlyönnistä sakotettiin käräjillä.2

Viimeistään vuonna 15 71 rautahytti oli siirretty Rantasalmen Kolkonjokeen. Siellä oli jo vanhastaan linnan asepaja. Näin kruunun sulatto tuli seudulle, jolla vanhastaan oli raudanvalmistusperinteitä. Kolkonjoen vasarapajassa oli hammasrattaan pyörittämä väkivasara, 1570-luvulta lähtien jo toinenkin. Rautahytti siirrettiin vuonna 1600 Kolkonjoelta Sulkavalle. Siirrot johtunevat siitä, että rautahölmä ehtyi lähivesistä.3

Kun otetaan huomioon seppien yleisyys Savon maaseudulla, näyttää ilmeiseltä, että talonpojat itsekin ovat sulattaneet rautamultaa harkkoraudaksi pienissä rautahyteissä. Aineistossamme onkin kaksi sakkotuomiota siitä, että talonpojat olivat luvatta vieneet toistensa rautamultaa. Tavinsalmella tuomittiin 1574 seitsemän Kolehmaista siitä, että he olivat anastaneet muutamia kuormia rautamultaa Lieteenniemen Olli Sormuselta.4 Varsin todennäköisesti Sormusella oli rautahytti Suonenjoen Lieteenmäellä.

Antero Pelkonen on tutkinut vanhoja raudantekopaikkoja Itä-Savosta ja löytänytkin niitä koko joukon. Ne ovat varsin vaatimattomia laitoksia, hiekkakumpareeseen tehtyjä syvennyksiä, joissa on pienistä kivistä laastia käyttäen muuratut seinät sekä uuni. Niitä ei voida lähemmin ajoittaa.5 Tutkimusaikakauteemme kuuluvasta talonpoikaisesta raudanvalmistuksesta kertovat luotettavammin eräät verollepanomaakirjaan merkityt maakappaleiden nimet. Tätä nimistöä on eniten Rantasalmella: Kolkon taipaleella Hytinmäki sekä Tuusmäellä Hytinniemi, Hytinaho ja Hytinpelto sekä Joroisten Sydänmaassa Rautamullanaho.6 Vesulahdellakin on Hytinniemi Seppälässä (ak 306) sekä Rautamullanmaa Vehkalahest Remojärvellä (ak 541), Juvalla Rautamulta Summalassa (ak 874), Säämingissä Rautamullanaho Makkolassa (ak 961) ja Rautamullanalus lähitienoilla (ak 1018). Luonnollisesti monet muutkin rauta-nimet, kuten Rauvanjärvi ja Rautalampi, viittaavat järvien ja soiden rautapitoisuuteen ja voivat liittyä rautahölmän nostoon.

Kruunulla oli pitkänä sota-aikana raudan puute ja se koetti innostaa maakunnan oman raudanvalmistuksen laajentamiseen, vaikka linnanpäälliköt pitivätkin kotoista rautaa heikkolaatuisena.7 Apuveroinakin kannettiin silloin tällöin rautaa, ja esimerkiksi 1599 sitä saatiin vielä kokoon huomattava määrä. Rautaa maksettiin Savosta apuverona joka vuosi vielä 1600-luvun alussa uuden sotakauden alettua. Sitä kertyi parhaina vuosina kolme kippuntaa ja ylikin. Kotoinen raudanvalmistus ei ollut siis kokonaan loppunut, mutta ilmeisesti vähentynyt.8

Savon vuorityön ensi toiveet yltävät aivan keskiajan ja uuden ajan taitteeseen. Kertoman mukaan nimittäin jo Hoijan kreivi Juhana, jolla oli Viipurin ja Savonlinnan läänit läänityksenä Kustaa Vaasan hallituskauden alkupuolella, oli tutkituttanut Remojärven neljänneksessä (p.o. kymmeneksessä) sijaitsevaa vuorta, mutta asia oli jäänyt sikseen ammattimiesten puutteen vuoksi. Suomen herttuan Juhanan korviin tuli, että kyseessä oli kuparivuori. Hänen käskystään Kustaa Fincke lähetti sieltä 1558 malminäytteen.9 Asiasta ei kuultu sen koommin. Ilmeisesti todettiin, ettei malmi ollut kuparia.

Toisenkin kerran heräsi samanlaisia toiveita Etelä-Savossa. Jo 1587 suoritettiin vuoren louhintaa jossakin Mikkelin tienoilla, ja vuosien 1595–96 vaihteessa Suomen vuorityön tarkastaja Yrjänä Antinpoika oli tutkimassa vuorta Vesulahdella Matiskalan kylässä. Tällä kertaa suoritettiin ilmeisesti perusteellinen louhinta, mutta huonoin tuloksin. Tiedossa ei ole, mitä luultiin löydettävän.10 Tutkimuksen kohteena oleva vuori sijaitsi ilmeisesti Norolan neljänneksen Kaipaalan kymmeneksessä.

Hieman paremmin onnistuivat vesivoimalaitokset. Vanhimpia niistä olivat myllyt.

Savolaiset jauhoivat vanhastaan viljansa kotona käsikivillä. Niitä lienevät vielä ne myllynkivet, joita mainitaan aikakauden tuomiokirjoissa. Vesulahdella mainitaankin 1607 nimenomaan käsikivet (handqvarn).11

Vesimyllytkään eivät olleet enää suoranaisia uutuuksia. Niinpä Mikkelin pappilalla oli 1556 useitakin myllyjä ja linnan myllyt sijaitsivat Kallislahdessa ja Naistenlahdessa. Tutkiessaan virtapaikkoja kalastamoiden kehittämistä varten linnanpäälliköt etsivät myös sopivia myllynpaikkoja Putkilahden, Kiialan ja Sairilan kuninkaankartanoita varten. Tällöin mainitaan Koikkalan Pyhäjärveen laskevassa Virmajoessa oleva Heikki Kähkösen mylly. Rantasalmella oli jo pari myllyä ratsumiehillä: Henrik Jaakonpojalla ja Antti Korpilla Säynätjärvenjoessa ja Paavali Kirjurilla Kotkajärvenjoessa.12 Kohta toimintansa alkuvaiheessa karjakartanot Tavinsalmea lukuun ottamatta saivat oman myllyn, joka tavallisesti oli yhden kiviparin käsittävä jalkamylly. Luultavasti muutamat niistäkin olivat jo aikaisemmin olemassa, sillä vain Sairilan kohdalla mainitaan nimenomaan myllyn rakentamisesta. Bielken mielestä savolaiset eivät tosin osanneet rakentaa kunnon myllyjä, mutta ei hänkään kieltänyt, että he olivat niitä jo tehneet.13 Kartanokokeilun päätyttyä Putkilahden joessa oleva mylly jäi kolmanneksi linnan vesimyllyksi, mutta 1602 tulva vei sen mukanaan.14 Kovin tukeva laitos sekään ei siis ollut.

Nähtävästi talonpojilla oli jo 1500-luvun puolivälin jälkeen vesimyllyjä muuallakin kuin Koikkalassa. Siihen viittaavat sellaiset verollepanomaakirjan mylly-nimet, jotka mmenomaan liittyvät vesistöön. Vesulahdella on Myllyjärvenranta Parkkolassa (ak 352) ja Myllyjoenmaa Rämälässä (ak 381), Juvalla Myllyjoenkangas ja Myllyjoki Kaihunmäen-Pätylän tienoilla (ak 921), Myllyjoensivu Vehmaan kylässä (ak 779) ja Myllyvedenranta maakuntarajalla Rautalammin Toholahdella (ak 693, 704). Rantasalmella Vanhanmyllynpäällys Joutsenmäessä (ak 1319) liittyy juuri mainittuun Säynätjärvenjoen myllyyn. Kolkontaipaleen Myllyjoenniskan (ak 1167) vanhat myllyperinteet ovat myös ilmeiset. Vaikeammin tulkittavia ovat sellaiset mylly-nimet kuin Pellosniemen Pursialan ja Pitkälahden Myllykangas (ak 19, 211), Vesulahden Rahulan Myllynmäki (ak 579) ja Inkilän Myllynaho (ak 580). Tällaiset nimet, joita voisi poimia muistakin pitäjistä, liittyvät ilmeisesti vesimyllyn lähellä oleviin paikkoihin, sillä tuulimyllyjä Savon talonpojilla ei tiettävästi ollut.

Luonteenomaista savolaisten myllylaitokselle oli, että myllyt olivat yksityisiä. Länsi-Suomesta tunnettua myllylahkojärjestelmää täällä ei ollut. Aikakaudeltamme ei ole vielä sellaista aineistoa, josta myllyjen määrä näkyisi.

Kun Tuure Bielke huomasi sopivien myllynpaikkojcn löytämisen vaikeaksi, hän keksi, että tarvittaisiin tuulimylly. Hän oli ilmeisesti oikeassa arvellessaan, ettei sellaisen rakentajia löytynyt Savosta. Asia lykkäytyikin vielä parin vuosikymmenen päähän. Linnan tuulimylly rakennettiin vasta 1576. Jo sitä ennen oli linnan luo Myllymäelle rakennettu hevoskiertoinen mylly.15

Savon virtoja tarkastaessaan linnanpäälliköt etsivät paikkoja myös sahamyllyille eli vesisahoille ja arvelivat löytäneensä sellaisen Sairilan kartanon luona virtaavasta joesta. Sellaiset laitokset olivat koko Suomessa vielä varsin uusia ja Savossa ennen näkemättömiä. Lautoja veistettiin täällä kirveellä, ja niitä kuului kruununveroonkin. Sahaa saatiin odottaa vielä yli puoli vuosisataa. Sellainen rakennettiin vasta 1598–1599 aivan Gödik Fincken linnanpäällikkökauden lopulla. Saha sijaitsi Iitlahdella, luultavasti Lohikoskella tai Lieviskänkoskella. Se oli aluksi yksiteräinen, mutta sai pian toisen terän. Sahan rakentaminen kuului niihin varusteluihin, joihin ryhdyttiin Kaarle herttuan hyökkäyksen uhatessa. Siinä sahattiin ensi töiksi tukkeja laudaksi, rakennettiin niistä 10 lotjaa ja toimitettiin ne Viipurin sotasatamaan.16

Vuonna 1610 rakennettiin linnaa varten jo toinenkin sahamylly, joka sijoitettiin Kaartilankoskeen. Se oli heti alkuun kaksiteräinen.17

Vesivoimalla käyvän vaatetusteollisuuden alkukin sattuu tähän aikakauteen. Vuonna 1578 rakennettiin Kallislahden myllyn luo vanuttamo, sekin tietysti linnan tarpeisiin. Sen toiminta jäi nähtävästi lyhytaikaiseksi, sillä siitä ei ole muuta tietoa.18

Sotateollisuutena voi pitää salpietarinkeittämöitä eli »ruutikartanoita». Salpietaria tarvittiin ruudin valmistukseen ja sitä tehtiin navettojen ja rallien pohjalta otetusta eläinten virtsan kostuttamasta mullasta.

Kustaa Vaasa antoi 1539 käskyn salpietarinkeittämöiden perustamisesta Suomeen, mm. Savonlinnaan. Salpietarinkeittäjä kuuluikin linnan henkilökuntaan seuraavina vuosikymmeninä. Jo 1560-luvun lopulla sanotaan salpietarinkeittämön olleen toiminnassa Pellosniemen Moisiossa, mutta itse asiassa se oli vasta rakenteilla. Varsinaisesti asiaan tuli vauhtia Venäjän sodan puhjetessa 1570. Salpietarinkeittämöitä perustettiin Savoon kaksi, toinen Rantasalmelle Rantakartanon maalle. Talonpoikien oli sakon uhalla toimitettava halkoja, tuhkaa ja ruutimultaa» näihin laitoksiin. Niissä oli kolme kuparipannua ja henkilökuntana keittäjän ja kirjurin lisäksi »ruutirenkejä» ja muita apulaisia. Moision keittämän tuotanto, joka nousi kolmesta viiteen kippuntaan salpietaria vuodessa, oli yhteen aikaan Suomen suurin, mutta vielä enemmän salpietaria vaadittiin sotatalouden tarpeisiin. Aivan aikakauden lopussa säädetty salpietarivero edisti laitosten toimintaa.19

Savon teollisuuslaitokset olivat lähes kaikki valtiojohtoisia ja sotataloutta palvelevia. Poikkeuksena olivat ainoastaan yksityismyllyt, joiden määrästä ei kuitenkaan ole tietoa. Alkua ja yritystä monenmoiseen uuteen toiminta-alaan tässä kuitenkin oli.

KAUPPA

Savo oli kaupallisesti umpiossa. Se oli sisämaamaakunta, jolla ei ollut välitöntä yhteyttä mereen. Täällä ei enempää kuin siihen aikaan missään muuallakaan Suomessa ollut sisämaankaupunkia. Kauppa oli rannikolla sijaitsevien kaupunkien yksinoikeus, ja näillä oli kullakin omat kauppa-alueensa. Savolaisten kauppakaupunki oli Viipuri. Laiton maakauppa kiellettiin jo 1539 kaupungin etuuksia järjestettäessä. Kaupan lailliset puitteet oli tarkemmin ilmaistu Viipurin kaupungin 1542 saamassa etuoikeuskirjeessä. Kauppa oli keskitetty Viipuriin. Ei edes säätyläisten eikä virkamiesten, kuten pappien, voutien tai nimismiesten, ollut lupaa harjoittaa kauppaa venäläisten tai kenenkään muun kanssa muualla kuin Viipurissa. Ainoa poikkeus olivat muutamat vuotuiset markkinat, joita Viipurin porvarit pitivät maaseudulla. Savolaisille niistä olivat merkitykselliset syyskuisen Marian juhlan (8.9.) aikaan pidettävät Lappeenrannan markkinat. Savolaisia, niin hyvin virkamiehiä kuin huoveja ja talonpoikia varoitettiin harjoittamasta maakauppaa suolalla, kuparilla, turkiksilla tai muilla kauppatavaroilla, ostamasta viljaa ja vaihtamasta sillä rannikon talon pojilta suolaa ja muuta, kuten siihen asti oli tapahtunut.1

»Viikon viivyn Viipurissa, kauan suolakaupungissa», sanailee Savosta useana toisintona muistiin pantu kansanruno.1a

Kun elettiin luontoistaloudessa, kauppatavaroiden tarve ei ollut kovin suuri. Ostotavaroista oli tärkein suola ja sen jälkeen kupari, erityisesti kupariset astiat, padat, pannut ja suurena ylellisyytenä kannutkin. Niiden vastineeksi voitiin tarjota lähinnä sellaisia tuotteita, jotka veivät kuljetuksessa suhteellisen vähän tilaa eivätkä helposti pilaantuneet. Sellaisia olivat etenkin turkikset ja vuodat sekä vilja. Kapakala oli myös sellainen, mutta sen kysyntä ei rannikolla ollut kovin suuri eikä hinta edullinen.

Kauppaa pyrittiin tietysti käymään siellä, missä se oli edullisinta. Kirjeestä ilmenee, etteivät savolaiset aina pitäneet parhaana kauppapaikkana Viipuria eivätkä edes Lappeenrannan markkinoita. Kielloista huolimatta ilmaantui välikäsiä. Maakauppaa ei voitu kokonaan tukahduttaa.

Jonkin aikaa myöhemmin Viipurin porvareilla olikin jo valittamista savolaisten kauppatavoista. Väitettiin, että savolaiset olivat päässeet irtautumaan Viipurin kaupasta sen jälkeen kun linnaläänit erotettiin. Vanha hyvä järjestys, jonka mukaan savolaiset toivat kaupunkiin haukea ja turkiksia ja ostivat sieltä suolaa, oli rikkoutunut. Kaupan välittäjäksi oli ryhtynyt linnanvouti ja hänen lisäkseen Uudenmaan talonpojat, jotka talvisin kuljettivat maakuntaan suolaa ja vaihtoivat sitä viljaan. Suomen säätyjen kuninkaalle 1547 jättämässä mietinnössä esitettiin kaksien vuotuisten markkinoiden järjestämistä mm. Savonlinnan lääniin maakaupan torjumiseksi. Siitä ei tullut mitään.2

Kustaa Fincke välitti 1554 kuninkaalle savolaisten näkökannan asiasta. Sen mukaan viipurilaiset etuoikeuksiensa turvin kiskoivat suolasta ja kuparista liikaa hintaa. Suolakippunnasta savolaiset saivat maksaa 10–12 pannia ruista tai 16 leiviskää haukea sekä kuparinaulasta noin ruispannin verran, kun kohtuullinen suolakippunnan hinta olisi ollut 7 pannia ruista tai 10 leiviskää kalaa. Talonpojat anoivat oikeutta käydä kauppaa Turussa ja Helsingissä. Fincke ymmärsi, ettei siihen suostuttaisi, ja sen vuoksi esitti mainitunlaisia rajahintoja.3

Viipurilaiset eivät itsekään aina kovin tarkoin noudattaneet maakauppaa rajoittavia säännöksiä. Muutamaa vuotta myöhemmin porvari Henrik Kostiainen joutui Juvan pappilassa kiinni kauppatavaroineen. Porvarien mielestä syy oli edelleen Savon maakauppiaissa, ja he vaativat, että näiden oli asetuttava porvareiksi kaupunkiin.4 Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Kiista uusiutui kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Nyt viipurilaiset linnanpäällikkönsä Antti Niilonpoika Sabelfanan tukemina valittivat, että Savon voudit lahjuksia vastaan sallivat maakunnan asukkaiden viedä tavaransa minne tahtoivat. Savolaisten vastaselityskin oli sama kuin ennen. Sen mukaan viipurilaiset hinnoittivat savolaisten tavarat vain puoleen arvoon ja kiskoivat liikaa suolasta, verasta, kuparista ja muista savolaisten ostamista tavaroista. Sen vuoksi savolaiset taas anoivat oikeutta käydä kauppaa muissakin kaupungeissa. Tähän kuningas ei voinut suostua, vaan kehotti ainoastaan Viipurin linnanpäällikköä valvomaan, että porvarit pysyivät kohtuudessa. Parin vuoden kuluttua Viipurin porvarit puolestaan uudistivat valituksensa väittäen, että voudit katsoivat läpi sormien, kun talonpojat kävivät kauppaa Turussa ja Helsingissä.5

Asia tuli vielä kerran hallitsijan ratkaisuun Kaarle herttuan valtakauden alussa vuonna 1606. Anoessaan vahvistusta etuoikeuksiinsa viipurilaiset valittivat savolaisten vievän tavaroitaan Pohjanmaalle ja käyvän keskenään suurta maakauppaa. Vastaus oli valtakunnan perinnäisen kauppapolitiikan mukainen. Savolaisten oli siihen sopeuduttava ja tyydyttävä asioimaan Viipurissa ja sen laillisessa markkinapaikassa Lappeenrannassa.6

Savolaisten Viipurissa käymästä kaupasta emme tiedä paljon enempää kuin mitä tässä kuvatusta kiistasta ilmenee. Savon käräjillä sakotettiin silloin tällöin talonpoikia siitä, että he veivät Viipuriin turkiksia joko ennen veronmaksua tai muuten tarjoamatta niitä kruunulle.7

Savolaisten käynneistä Lappeenrannan markkinoilla on varhaisin kertomus eräässä valituksessa 1560-luvulta. Sen mukaan vouti Olavi Rennare lähtiessään markkinoille varusti lästin (12 tynnyriä) vetoisen suuren kavassin eli matkave­een sekä lastasi siihen 4–5 tynnyriä olutta ja muuta tavaraa kartanosta.8 Lappeenrantaan matkattiin myöhemminkin suurilla veneillä, joihin sopi mahdollisimman paljon kauppatavaraa. Kun kesällä 1610 tarvittiin nopeasti veneitä Käkisalmeen suunnattavaa hyökkäystä varten, käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildeman keksi nokkelan keinon. Hän käski Pien-Savon voutia ottamaan veneet Lappeenrannan markkinoille kokoontuvilta talonpojilta. Vahinko oli jaettava tasaisesti neljänneskunnittain, niin että toiset voivat kuljettaa kotiin niiden tavarat, joiden veneet oli takavarikoitu. Tämä suunnitelma osoittaa, että suuria savolaisveneitä todella oli joukoittain Lappeenrannassa markkina-aikaan. Myöhemmin otettiin Suur-Savosta juuri markkinaveneitä käytettäviksi lotjina Laatokalla.9

Lähestyvä markkina-aika oli savolaisten mielessä päällimmäisenä, kun linnanpäällikkö puhutteli heitä nuijasodan jälkeisenä kesänä.

Lappeenrannan markkinoille kokoontunutta väenpaljoutta kuvastelee se huoli, joka Mikkelin kirkkoherralla ja linnanpäälliköllä oli näillä markkinoilla harjoitetusta kiihotuksesta. Sinne matkasi miehiä Suur-Savon halki Sysmästä ja Rautalammilta saakka.10

Savolaisten markkinoille viemistä kauppatavaroista on vain muutama hajatieto 1600-luvun alusta. Sinne vietiin viljaa ja pienkarjaa. Pukit ja vuohet kulkivat mukavasti elävinä veneessä. Näin saatiin liha markkinoille tuoreena. Varkautelainen lampuoti Antti Puurtinen hukkasi markkinamatkalla Lehmäsalmeen kukkaronsa, jossa oli melkoisesti rahaa ja arvoesineitä. Mahtoiko hän kuulua maakauppiaihin tai peräti maakauppiassukuun? Eerik Sporen lampuodille oli näet myyty luvattomasti ilveksennahka jo 1549.11

Viipurilaisten valitukset savolaisten asioimisesta muissa kaupungeissa eivät olleet aivan aiheettomat. Kauemmaksi vietiin etupäässä turkiksia, joita kannatti kuljettaa pitkiäkin matkoja paremman hinnan toivossa. Eräs pellosniemeläinen oli jo 1549 epäiltynä turkisten viemisestä Porvooseen.12 Helsinkiin suuntautuneista yksityisten kauppamatkoista meillä ei ole suoranaisia todisteita. Sitä vastoin jo vanhimmissa tuomiokirjoissa on pari eteläsavolaisille talonpojille lange­tettua sakkotuomiota kauppamatkan suuntaamisesta Turkuun. Turkisten viemisestä Turkuun kovisteltiin runsaamminkin vuosina 1575–76, sen jälkeen kun savolaisten yritys vapautua viipurilaisten ikeestä oli taas rauennut.13 Yksi vesulahtelainen oli vienyt pari ahmaa Poriin saakka. Turkiskaupan ahdistelu johtui ensi sijassa kruunun intressistä. Pien-Savon vouti määrättiin 1577 nimenomaan ostamaan kaikki turkikset kruunulle.14

Viipurilaiset eivät nähtävästi ennen kuin vuosisadan taitteessa havainneet, että heidän savolaista kauppa-aluettaan nakerrettiin myös luoteesta käsin. Kuitenkin kauppa alkoi maakunnan pohjoisimmasta osasta etsiytyä Pohjanmaalle jo pian Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeen. Tavinsalmen käräjillä tuomittiin jo 1552 sakot haukien viennistä »Kainuuseen» ja puolenkymmentä vuotta myöhemmin myös turkisten myynnistä siellä. Tällaiset tapaukset lisääntyivät 1570-luvun alussa, jolloin tyytymättömyys Viipurin etuoikeuksiin muutenkin oli Savossa suuri. Vuonna 1570 takavarikoitiin 44 markkaa rahaa kahdelta talonpojalta, Pekka Vataselta ja Olli Toivaselta (edellinen Kerisalosta, jälkimmäinen Haapalan kymmeneksestä, ellei tarkoitetakin Tuovista), jotka olivat suostuneet Kainuun» talonpoikien alihankkijoiksi. Nähtävästi juuri tämä tapaus oli syynä siihen, että Korsholman läänin talonpoikien harjoittama suureksi sanottu maakauppa Savossa kiellettiin seuraavana vuonna kuninkaallisella kirjeellä.15

Kainuu tarkoittaa äsken mainituissa asiakirjoissa ajan kielenkäytön mukaisesti Pohjanmaata yleensä ja eritoten Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseutua, jonne Savosta oli hyvät vesitieyhteydet. Pohjanmaalla ei 1600-luvun alkuvuosiin asti ollut vielä yhtään kaupunkia, joten siellä harjoitettu kauppa oli maakauppaa. Siellä ei ollut myöskään sellaisia kulutuskeskuksia, jotka olisivat tarvinneet savolaisten kapahaukea ja turkiksia. Tavara meni varmaan edelleen Ruotsiin. Hinta tuskin oli parempi kuin Viipurissa, mutta matka oli ainakin yläsavolaisille mukavampi Pohjanmaalle kuin Viipuriin.

Savolaisilla oli vielä mahdollisuus kauppasuhteisiin itärajan yli. Kauppa venäläisten kanssa oli tosin kielletty jo Viipurin etuoikeuskirjeessä 1542, mutta sitä harrastettiin jatkuvasti. Klemetti Kirjuri kertoi 1545 kuninkaalle venäläisten Kainuussa» (so. Pohjanmaalla) harjoittaman kaupan Viipurille ja myös Savolle tuottamasta vahingosta.

Venäläisten kauppatavoista kertoi Kustaa Fincke 1552 käytyään Pohjanmaalla. Sen mukaan he kulkivat talosta taloon ja myyskentelivät tavaroitaan mahdollisimman kalliista. Hamppuleiviskästä meni kokonainen kiihtelys oravannahkoja ja kyynärästä sarkaa kaksi äyriä rahaa. Kesällä he ostivat talonpoikien hauet ja myivät ne kaupunkien porvareille.16 Rajantakaisten harjoittaman kaupan valtaväylä kulkikin Käkisalmen Karjalasta Pielisen vesistöä pitkin Oulujärven vesistöön ja Pohjanmaan rannikolle, mutta sivuhaaroja ulottui Savoonkin.

Olavinlinnassa kävi rauhan aikana säännöllisesti vuosittain useita venäläisiä kauppamiehiä. He olivat ilmeisesti rajantakaisia karjalaisia, mutta kauppatavarat tulivat kauempaakin Venäjältä. Tavallisesti he myivät vuotia, palttinaa, sarkaa, penkkityynyjä, erilaisia kankaita, humalaa ja suolaa. Vastineeksi he saivat enimmäksen jäniksen-, ketun- ja lampaannahkoja.17 Aikakauden lopulla venäläisten tavaravalikoima monipuolistui. Heiltä ostettiin mm. rukkasia, hiuskankaisia sihtejä, kovasimia, myllynkiviä, rautapannuja, hamppua, saippuaa, talia ja sipulia.18

Linnan väki ja sotaväki pitivät kauppaa venäläisten kanssa hyvänä oikeutenaan. Talonpoikien rajakauppaan suhtauduttiin sitä vastoin kielteisesti. Vuosina 1551–1552 Lauri Kosonen ja Paavo Silvennoinen Säämingistä sekä Lauri Immonen Rantasalmelta saivat kovan sakon siitä, että he vastoin kuninkaallista kieltoa olivat olleet kauppasuhteissa venäläisten kanssa. Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana venäläisten liikkumista maakunnassa alettiin katsella vakoilun kannalta. Kohta paikallisen välirauhan solmimisen jälkeen venäläiset rajakauppiaat saivat solmituksi uudelleen kauppayhteytensä sotaväen ja linnaväen kanssa, mutta rajaa pitemmälle heitä ei päästetty.19 Tämä teki heidät entistä riippuvaisemmiksi talonpoikaisista kauppakumppaneistaan.

Eerik XIV:n hallituskauden alussa sääminkiläiset Antti Heinonen ja Matti Savolainen saivat sakot siitä, että he olivat saattaneet venäläisiä maan halki linnanpäällikön tietämättä. Samaan aikaan Keski-Savon vouti Olavi Rennare joutui syytösten kohteeksi myös suhteestaan venäläisiin. Hänen väitettiin kuulu­van venäläisten kauppiaiden suosijoihin, mikä tietenkin oli paha rike virkamieheltä. Valituksen mukaan hän salli venäläisten vapaasti liikkua voutikunnassaan ja oli itsekin heidän kanssaan liikesuhteissa linnanmies Eerik Hinkanpojan (myöhemmän Pien-Savon voudin) välityksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin kuopiolaiset Heikki Vepsäläinen ja Maunu Multanen saivat sakkoa maakaupasta venäläisten kanssa.20

Pitkän vihan aikana venäläisten kauppa oli lähes keskeytyksissä. Raja-asukkaat tosin asioivat vielä keskenään, vaihtoivat hevosia ja lehmiä, jopa myivät viljaa vihollismaahan. Käkisalmen valtauksen jälkeen kauppa ei elpynyt, sillä ilman venäläistä hankinta-aluettaan kauppiaat eivät pystyneet tarjoamaan savolaisille paljonkaan ostettavaa. Välirauhan aikana venäläisiltä kauppiailta vaadittiin passi. Rauhan tultua venäläiset alkoivat taas liikkua Savossa ja kulkivat tätä tietä Pohjanmaalle saakka. Eräältä mennen tullen Tavinsalmella yöpyneeltä venäläiskauppiaalta oli Henrik Kauranen anastanut kaksi kattilaa, mutta hänet vapautettiin syytteestä, kun hän saattoi osoittaa, ettei venäläinen ollut maksanut menomatkalla ottamaansa hevosta.21

Keitä sitten olivat nuo luvattomat maakaupan harjoittajat, joita Savossakin moitiskeltiin? Juhana III:n mukaan jopa aateliset kiertelivät ostelemassa turkiksia.22 Epäilemättä maakauppaa harjoittivat monet vouti- ja kirjuriluokkaan kuuluvat, sillä tämä oli yleinen syytös muuallakin. Talonpoikaisia maakauppiaita on varmaan niiden joukossa, joita syytettiin luvattomasta asioimisesta eri kaupungeissa tai Pohjanmaalla. Eräitä talonpoikia sakotettiin nimenomaan maakaupasta, ensiksi 1549 Lauri Moilasta Vesulahdelta, sitten tavinsalmelaista Sihvo Haatasta, jonka kerrotaan ostelleen haukea ja turkiksia rahalla ja viljalla, ja vähän myöhemmin Lauri SormustaJuvalta (Suonenjoelta). Maaningan Tuoviset näyttävät jo varhain olleen maakauppiaita kolmessakin polvessa, sillä ensin sakotettiin Olli Tuovista turkisten ja hauen viennistä Pohjanmaalle, muutamaa vuotta myöhemmin Juntti Ollinpoika Tuovinen sai maakaupasta raskaat sakot ja menetti kaikki kauppatavaransa, ja vihdoin Venäjän sodan jo puhjettua OlliJuntinpoika Tuovinen joutui kiinni rajakaupasta ja menetti sakkosumman lisäksi 100 kyynärää sarkaa ja 50 kyynärää palttinaa, jotka hänen oli tarkoitus myydä edelleen sotamiehille.23 Säämingissä saatiin kiinni törkeää petosta harjoittanut maakauppias, joka oli sekoittanut suolaan hiekkaa.24 Maakunnan ulkopuolisista Savossa liikkuneista maakauppiaista tunnetaan nimeltä yksi, eikä hän ollut kaukaakaan. Hän oli rautalampilainen Niilo Kolari, joka oli vuosi vuoden perään vienyt 400-500 kyynärää sarkaa Savonlinnan läänistä Hämeen lääniin. Sarka oli varmaan läpikulkutavaraa, sillä sehän oli juuri niitä tuotteita, joita ostettiin venäläisiltä.25

Savoon ei muodostunut niin selvästi tavallisista talonpojista erottuvaa maakauppiasluokkaa, jollainen oli rannikkomaakunnassa Pohjanmaalla. Harva savolainen taisi kaupalla rikastua. Enimmäkseen he ainakin itse tunsivat olevansa nyljettynä osapuolena.

Back To Top