skip to Main Content

“Savo on täynnä järviä ja jokia, jotka melkein kaikki laskevat
Vuoksea pitkin Laatokkaan. Yhdessä Laatokan kanssa ne Skandi(navi)an järvistä ainoina kasvattavat merivasikoita eli hylkeitä. Sitä paitsi niissä on erittäin runsaasti monen­ laisia kaloja, etenkin haukia, joita kuivattuina  viedään suuria määriä Viipu­riin.

Siellä on erittäin vahva linnoitus nimeltä Nyslott eli Uusilinna, jonka valta­ kunnan drotsi, muuan Erik Akselinpoika, perusti vuonna 1475 ja nimitti Pyhän Olavin linnaksi.”

Tämän verran kertoi Savosta aikansa etevin ruotsalainen  maantieteilijä An­ ders Burc vuonna 1626 julkaisemassaan, pohjoismaita kuvaavassa teoksessaan.1 Hän oli juuri sitä ennen perehtynyt tarkoin Ruotsi-Suomen uuteen itärajaan rajankäyntikomission jäsenenä ja käytti siinä saamiaan kokemuksia laatiessaan kirjansa rinnalla pohjoismaiden karttaa. Siinä on Suomen itäosa kuvattu verrat­tomasti tarkemmin kuin länsipuoli, mutta tekstistä päätellen Bure oli tuntuvasti kiinnostuneempi Karjalasta kuin Savosta ainakin sivumäärissä mitattuna.

Noin 15 vuotta Burea myöhemmin perehtyi Savoon kuulu ja korkea virka­mies, kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka virkansa puolesta joutui tarkastele­maan maakunnan oloja, paljastamaan puutteita ja ehdottamaan tai toimeenpa­nemaan parannuksia. Käytyään talvella 1639 Viipurissa ja Käkisalmessa ja vielä perusteellisemmin perehdyttyään saman vuoden kesällä Savoon muun sisä-Suomen mukana, hän kuninkaalliselle majesteetille osoittamissaan matkakertomuksissa saattoi kuvata käsityksiään paikallisista oloista. Hänen tehtävänään oli saat­taa liikekannalle hallitsemansa maan voimavarat, ja se ilmenee hänen käsityk­sistäänkin:

“Sisämaalaiset istuivat koko talven savupirteissään eivätkä selvinneet edes hakkaamaan kala-avantojaan,” tilittää Brahe tuntojaan talvimatkalta palattuaan. Kesämatkan kokemukset hän kiteytti seuraavaan:

“Muiden pohjoisten maiden (paitsi Pohjanmaan) väestö on omavaltaista ja kuritonta ottamatta vähääkään varteen kuritusta ja valittelee ylenmäärin.
Katovuosia sattuu heille usein ja aiheuttaa köyhyyttä, jolloin heidän silloin tällöin täytyy luopua maastaan ja hakea muualta toimeentuloaan ja elatustaan, vaikka se onkin tuiki harvoin poismuuton syy. – He syövät monta eri ja epätavallista kertaa päivässä, ahmien ylenmäärin, niin paljon kerralla, kuin mistä työläinen Ruotsissa tai muualla saa kyllikseen neljällä tai kuudella aterialla. He tekevät työtä
vahvasti niin kauan kuin se kestää, mutta eivät ponnistele, vaan rakastavat laiskuutta ja turhamaisuutta.” 2

Vuonna 1650 julkaisi Turun yliopiston ensimmäinen historian professori Mikael Wexionius teoksen “Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fennin­ giaer subiectarum provinciarum”, jossa hän uhrasi savolaisille  yhden rivin: “Mikä uskomaton mielettömyys vastaa viljavarastoista, ellei kato hävitä sitä.” Kysymys on kaskiviljelyksestä, joka Ruotsista tulleen oppineen oli tietysti mah­doton ymmärtää. Luonnonoloja Wexionius selostaa Burea lainaten ja vain kos­ken kuohuilla sitä värittäen. Hän tunsi sentään Savon kihlakuntajaon ja pitäjät sekä mainitsi sitä rajoittavat maakunnat.3 Hänen lausumansa
kuvastelee hiukan Brahenkin matkakertomuksen sisältöä, joka saattoi hyvinkin tulla professorin tietoon Turun silloisissa seurapiireissä.

Wexioniuksen tiliin on pantu Savon nimen alkuperää koskeva päätelmä: “Savo on täynnä sauhua.” Kaskiviljelys luonnehtisi hänen mielestään siis maa­ kuntaa aina nimenantoon asti.

Yleiset Savoa koskevat käsitykset kuvasivat toisaalta sen luonnonantimien runsautta – kapakalasta hylkeisiin – mutta toisaalta  talonpoikien alkukantai­ suutta elinkeinonharjoituksessaan, mukavuudenhalua, lyhytjänteisyyttä ja ruo­ kailutottumusten paljastamaa nautinnonhalua.  Savolainen 
talonpoika  uurasti vain sen verran, mitä hän  tarvitsi  tullakseen toimeen  perheineen.  Työtä hän teki ikäänkuin huvikseen ja vaihtelukseen, joskus innostui näyttämään voi­miaan, mutta muuten
pyrki pääsemään mahdollisimman vähällä.

Kun tällainen käsitys levisi Ruotsin valtakunnan johdon piirissä, niin ei ole ihmeteltävä Savoonkin kohdistettuja odotuksia ja hallintotoimenpiteitä, joita seuraavassa pyritään kuvaamaan.

Sotien jäljeltä toimeentulo olikin epävarmalla pohjalla. Vuonna 1618 laadittu maakirja osoittaa veronmaksukyvyn painuneen alle puoleen odotetusta tai tar­koitetusta: vain 43 prosenttia maakunnan veromarkoista (myöhemmin manttaa­ lin neljäsosista) maksoi veronsa. Ulostekojaan suoritti sentään
kaikkiaan 3665 taloa, ja autioiksi merkittiin kokonaan vain 390 tilaa eli kymmenen prosenttia koko määrästä, mutta voimissaan olevillekin jouduttiin myöntämään yli puolet

+- Savo ja
Karjala Andreas Bureuksen Pohjoismaiden kartassa 1622.

Savon vaakuna Erik
Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodie rna. Savolaiset
kuvattiin siinä vielä met­ säläisinä .

anteeksi. Tiukimmilla oltiin maakunnan pohjoispäässä Tavinsalmen hallintopi­täjässä, jossa veromarkoista alle kolmasosa oli “säilyneitä” ja yli kaksinkertainen määrä helpotettuja. Sen sijaan kokonaan autioita oli Tavinsalmella vähiten. (Lii­te 1.)

Muissa pitäjissä veroja maksettiin 43-46 prosentilta veromarkkojen koko­ naismäärästä. Kokonaan
autioita oli eniten Suur-Savossa, liki joka kymmenes taloista ja 17 prosenttia veromarkoista. Suur-Savon pohjoispäässä sijainnut Juvan pitäjän Joroisten neljännes ja siitä etenkin Hietaisten kymmenes, nykyiset Suo­nenjoki ja Jäppilä, oli ahtaalla, sillä veronmaksajat pystyivät suoriutumaan vain

neljäsosasta ulostekojaan. Keskuspaikoilla ja äärialueilla tilanne oli erilainen: ensin mainituissa runsaasti kokonaan autioita, ääripitäjissä taas osittaista veron­ maksukyvyttömyyttä.4

Vuonna 1620 lueteltiin karja- ja kylvöluettelossa koko Savosta 3859 viljelmää, joista suursavolaisia 1955. Piensavolaisista oli nykyisessä Pohjois-Savossa 539 eli runsas neljännes.

Maapinta-alaan nähden näyttäisi tihein olleen Rantasalmi, jossa taloa kohti riitti 1,5 km2. Ristiinan vastaava luku oli 1,8, Mikkelin  3,2, Anttolan, Sulkavan ja Säämingin 3,5 kunkin. Alle neljän neliökilometrin pitäjiä olivat lisäksi Joroi­nen, Juva, Virtasalmi, Kerimäki ja Varkaus. (Liite 2.)

Vastakkaisessa päässä asteikkoa olivat syrjäpitäjät, joihin asutus alkoi vasta levitä. Yli sadan neliökilometrin lukemia saadaan Tuusniemeltä (120), Varpais­ järveltä (243) ja Vieremältä (151). Näistä useimmat ovat maakunnan itärajan tuntumassa.

Mainitut lukemat eivät anna yksiselitteistä kuvaa tilanteesta. Maasto ja maa­perä vaihtelivat pitäjittäin. Kelvollisten viljelysmaiden,  moreeniselänteiden kanssa vaihtelivat hiekkakankaat, suot ja kalliolouhikot, jotka jakautuivat pitä­jien kesken perin epätasaisesti. Lisäksi useilla rintapitäjien vanhoilla taloilla oli käytössään viljelyskelpoisia takapalstoja syrjäpitäjien alueilla, joten niiden
käyttö oli tehokkaampaa kuin mitä taloluvut osoittavat.

Suurpitäjittäin verraten asutus oli tiheintä eteläisillä alueilla. Suur-Pieksämäki oli jo selvästi harvempaan asuttu kuin Mikkeli ja Juva. Suur-Rantasalmella lisäsi harvaanasuttu Heinävesi
keskimääräistä pinta-alaa. Pohjois-Savon pitäjät ryh­ mittyivät omaan sarjaansa harvaan asuttuina.

Savolainen eli kolme ja puoli vuosisataa sitten olennaisesti maan ja luonnon varassa. Maan kasvusta saatiin ilmanalan niin salliessa leipäaineet. Puusta saatiin lämpö ja kaikenlaiset rakenteet sekä osin myyntitavarakin tervan muodossa.

Vertaillessamme elinehtoja eri pitäjissä ei perusteeksi riitä niiden kokonais­ maapinta-ala, sillä siinä oli melkoinen osa sellaista, jota 1600-luvun talonpoika ei voinut käyttää tehokkaasti hyväkseen. Suot ja louhikot olivat joutomaata. Hyötymaa rajoittui esi-industrialistisena aikana noin 40 prosenttiin maapinta­ alasta.

Metsää käytettiin ensisijaisesti tarvepuun ottoon. Talokohtainen polttopuun tarve lähenteli vuosittain sataa kuutiometriä. Rakennuksiin, aidaksiin ym. tar­ vekaluihin tarvittiin noin 15-20 kuutiometriä samoin vuosittain. Jos vuosikas­vuksi arvioidaan 3,5 m3 hehtaarilla, niin kotitarvemetsää oli varattava yli 30 hehtaaria taloa kohti.

Tervasmetsän määrää voimme kokonaisuutena arvioida vain vuoden 1638 syksyisen myynnin mukaan. Tervatynnyriin tarvittiin 3,5 m3 tervaksia – tulos 

vaihteli tietysti puun tervapitoisuuden mukaan. Tämä vastasi siis yhden hehtaa­ rin vuotuiskasvua, kenties enemmänkin.

Kotitarvemetsää tarvittiin siten koko maakunnassa noin 100 000 ja tervas­metsää 3000- 5000 hehtaaria. Tämä määrä oli käytettävissä, sillä hyötymetsän pinta-ala ylitti reilusti miljoonan hehtaaria.

Hyötymetsän arvokkain osa oli kaskimaata. Itäsuomalaisessa maastossa kelpa­si siihen tarkoitukseen runsas kolmasosa hyötymaasta, arviolta runsaat 400 000 hehtaaria koko maakunnassa eli keskimäärin 113 hehtaaria vuonna 1620 ole­ massa ollutta taloa kohti.

Metsä ja nimenomaan kaskimaa jakautui pitäjien kesken epätasaisesti talolu­kuun verraten. Jos lukuja vertaillaan nykyrajoissa, niin vähiten kaskimaata talol­leen oli Rantasalmella, 24 hehtaaria, ja lähinnä sitä Ristiinassa 28 ha. Muissa sitä riittikin yli 50 ha.

On kuitenkin muistettava, että 1600-luvulla maanomistus ylitti monin pai­koin nykyrajat. Suur-Mikkelin takamaat ulottuivat Kangasniemelle ja Hauki­vuorelle, ja rantasalmelaiset viljelivät Heinäveden kaskimaita. Todella ahtaim­malla elivät Joroinen ja Juva sekä niihin rajoittuvat Pien-Savon pitäjät Puumala, Sulkava ja Sääminki.

Savon alue oli vuoteen 1618 mennessä rajattu verraten tarkoin, joskin yksi­tyiskohdissa riitti erimielisyyksiä naapurien kanssa vielä 1700-luvullakin. Etelä­raja Viipurin-Karjalaa vasten vakiintui kiinteäksi 1620-luvulla, idässä sen mää­ räsi vuoden 1595 jälkeen käyty Täyssinän rauhan
raja, pohjoisessa Kainuuta vasten tehtiin vielä 1660-luvulla pieni järjestely, jossa eräs takapalsta siirtyi Kai­ nuun puolelle. Luoteiskulma tuotti jatkuvasti ongelmia, sillä kuulu rajapaikka Rillankivi sijaitsee Koivujärven länsipuolella ja Koivujärven kylä järven pohjois­päässä kuului Rautalammin
mukana Hämeeseen. Rillankiveä ei näy kunnioite­tun, kun Keski-Suomea asutettiin 1500-luvulla, vaan
määritettiin hämäläisten eräsija rajamerkin väärälle puolelle talon ja kylän paikaksi.

Vasta vuonna 1775 toteutettu läänijako, jossa Rautalampi siirrettiin Savo­-Karjalan lääniin, palautti Rillankivelle sen perinteisen aseman kolmen maakun­nan rajapyykkinä.5 Muuten oli länsiraja Hämettä vasten saatu kohtalaisen riidat­tomaksi keskiajan kuuluisissa kahakoissa ja käräjöinneissä. 

Niin maallinen kuin kirkollinenkin esivalta jäsensi Savon aluetta omien tar­peidensa mukaisesti. Kruunu oli jakanut alueen jo 1500-luvulla kahteen kihla­kuntaan, Suur- ja Pien-Savoon. Ensin mainittu käsitti Visulahden, Pellosniemen ja Juvan hallintopitäjät eli maakunnan lounaisosan Luonterilta
nykyisen Tervon Käpysaloon ja Pien-Savo muun osan maakuntaa. Tämä jakautui vuorostaan neljän hallintopitäjän Puumalan, Säämingin, Rantasalmen ja Kuopion kesken, mutta jako tiheni pian, kun Iisalmi erkani Kuopiosta, Leppävirta itsenäistyi Kuopion ja Rantasalmen väliin, Sulkava Säämingin ja Puumalan saumaan ja Keri­ mäki Säämingin itäosaan. Suur-Savossa erkani ensin Pieksämäki Visulahden
ja Juvan pohjoisosista, Mäntyharju koottiin kolmen maakunnan nurkista ja sai palasen Pellosniemestä, Joroinen syntyi Juvan ja Rantasalmen väliin ja 1650-luvulla Kangasniemi muodostettiin Visulahden ja Pieksämäen väliin.  Viimein noin vuonna 1680 selvitettiin Mikkelin ja Ristiinan raja, ja perinteiset Pellosnie­mi ja Visulahti siirtyivät menneisyyteen.

Kruunun hallintojärjestys säilyi vuodesta 1618 edelleen entisenlaisena.  Savo käsitti kaksi voutikuntaa: Suur-Savon ja Pien-Savon, joista ensin mainittuun kuuluivat Visulahden, Pellosniemen ja Juvan
hallintopitäjät, jälkimmäiseen Sää­minki, Rantasalmi ja Tavinsalmi. Pitäjät jakautuivat perinteisiin  neljänneskun­tiin ja nämä kymmeneksiin seuraavasti:

Visulahti                      Vuolingon neljännes, jossa Rantakylän,
Vanhamäen ja Himottulan kymmenekset

Mälkölän neljännes: Vehkamäen, Vehmaan ja Hauki­vuoren kymmenekset

Norolan neljännes: Rahulan ja Norolan kymmenekset Paukkulan neljännes: Harjumaan, Jokioisten
ja Pieksä­mäen kymmenekset

Pellosniemi:

Juva:

Sääminki:

Rantasalmi:

Tavinsalmi:

Kiialan neljännes: Kyyhkylänniemen ja Alasjärven kym­menekset

Halilan neljännes: Taipaleen, Toivolan ja Hirvensalmen kymmenekset

Pellosniemen neljännes: Taipaloisten, Yöveden ja Hi­malan kymmenekset

Pitkänlahden neljännes: Pitkänlahden, Yliveden ja Hu­rissalon
kymmenekset

Joroisten neljännes: Hietaisten ja Joroisten kymmenek­set

Vesikansan neljännes: Kaitaisten, Maaveden, Vuoren­ maan ja Vehmaan
kymmenekset

Juvan neljännes: Härkälän, Matilan ja Ollikkalan kym­menekset

Koikkalan neljännes: Koikkalan ja Maivalan kymme­nekset

Säämingin neljännes: Pihlajaniemen, Kokonsaaren ja Kosolan kymmenekset

Haapalan neljännes: Varparannan, Seppäjärven, Keri­mäen ja Haapalan
kymmenekset

Puumalan neljännes: Partalan kymmenes

Iitlahden neljännes: Iitlahden ja Telalahden kymmenek­set

Keriharjun neljännes: Varkauden ja Huosiorannan kym­menekset

Rantasalmen neljännes: Syväisten, Voinsalmen ja Halt­tulan kymmenekset

Putkisalmen neljännes: Heinäveden, Asikkalan ja ar­kumäen kymmenekset

Saamaisten neljännes: Leppävirran, Kalamamäen, Puu­tosmäen, Kuopionniemen ja Maaninkaveden kymme­nekset.

Neljänneskunnat jakautuivat epätasaisesti pitäjien kesken, eikä niissä kaikissa ollut alkuperäistä määrää kymmeneksiäkään eli kuutta kussakin. Tavinsalmi oli eronnut Rantasalmesta ja Juvasta ja käsitti kaksi
neljänneskuntaa, ja etelämpänä oli 1500-luvun lopulla yhdistetty kymmeneksiä tai järjestelty niitä uudelleen neljännesten kesken.6

Oikeushallinnossa Savo käsitti yhden tuomiokunnan, joka jakauntui hallintopitä

jittäin käräjäkuntiin. Tuomarin palkkaama lainlukija kiersi pitämässä käräjiä kol­masti vuoteen: talvella, kevätkesällä ja syksyllä. Käräjillä oli kruunun edustajana läsnä vouti tai hänen määräämänsä valtuutettu. 
Paikallista  asiantuntemusta antoi talonpoikainen lautakunta, kaksitoista järkeviksi, luotettaviksi, vilpittö­miksi ja riippumattomiksi tunnettua talonisäntää käräjäkunnan eri osista.

Tuomiokunta koettiin liian suureksi jo vuoden 1630 tienoilla, ja vuonna 1653 Savo jakautui kahtia, Suur- ja Pien-Savon tuomiokuntaan. Ensin mainittuun kuuluivat Pellosniemi, Visulahti, Pieksämäki, Joroinen ja Juva, Pien-Savoon Puumala, Sulkava, Sääminki, Kerimäki, Rantasalmi ja Leppävirta sekä vuodesta 1682 alkaen Kuopio ja Iisalmi, jotka 1651-81 olivat Kajaanin  vapaaherrakun­nan tuomiovallan alaisina.

Kihlakuntajako vaihteli usein vuoteen 1660 asti. Ensimmäinen uudistus vuonna 1638 jakoi Savon neljään osaan, joista Suur-Savon kihlakunta käsitti Pieksämäen, Visulahden ja Pellosniemen hallintopitäjät, Pien-Savon ylinen Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen, keskinen Rantasalmen, Joroisen 
ja  Juvan sekä alinen Säämingin, Sulkavan ja Puumalan. Vuonna 1650 palattiin kolmija­koon:
ylisessä kihlakunnassa Pieksämäki, Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi, keski­sessä Rantasalmi, Joroinen, Juva ja Visulahti sekä alisessa Kerimäki, Sääminki, Sulkava, Puumala ja Pellosniemi. Mutta sitten jako tehtiin taas neljään: Suur­-Savossa Pieksämäki, Joroinen ja Visulahti, ylisessä Iisalmi, Kuopio ja Leppävir­ta, keskisessä Rantasalmi, Juva ja Pellosniemi sekä alisessa Suur-Säämingin pitäjät.

Pitäjännimet osoittavat hallintopitäjienkin jakautuneen noina vuosina. Joroi­nen lohkottiin
Rantasalmesta ja Juvasta, Leppävirta Rantasalmesta ja Kuopiosta. Pieksämäen pääosa tuli Visulahdesta ja koillinen kaista Juvan pohjoislatvasta eteläpäänä Jäppilä, pohjoisena huippuna nykyisen Tervon Käpysalo. Pohjoisosa Tavinsalmea irtautui Iisalmeksi mukaanluettuna Onkiveden rannat.

Pitäjänrajat poikkesivat siis jonkin verran vanhasta kihlakunnanrajasta. Puu­malaan liitettiin Suur-Savosta nykyisen Anttolan itäkyliä, samoin Sulkavaan pari kylää Juvasta. Rantasalmi taas menetti luoteisia kyliään Suur-Savon puolel­le Joroisiin ja Varkauden seudun tässä teoksessa käytetyn jaotuksen mukaan Pohjois-Savolle Leppävirran yhteyteen.

Kirkollit1m jako noudatti samoja pitäjänrajoja – taikka
määräsi hallinnolliset­ kin rajat, sillä kirkkopitäjä perustettiin miltei
useimmin ennen hallintopitäjää ja ainakin niiden nimet vakiintuivat ennen
hallintopitäjien nimiä, esim. Mikkeli ja Ristiina Visulahden ja Pellosniemen
sijaan. Iisalmen kirkkopitäjä erkani vuonna 1620, mutta
sen verotilit tehtiin Kuopion yhteydessä liki kymmenen vuotta sen jälkeen.
Niinikään käräjäkunnat, jotka muuten seurailivat hallintopitäjäjakoa,
itsenäistyivät verraten myöhään. Ensin Sulkavan ja sitten Kerimäen eli aluksi

“Pieni jääkausi” luonnon ja asiaki,jqje11 kuvastimessa                                        21

Haapalan
oikeusasiat käsiteltiin muutamina vuosina Säämingin käräjillä. Kirkkopitäjät
lisivät varsin tuntuvasti. Tähän kauteen kuuluu Iisalmen itse­

näistyminen 1627, Joroinen erotettiin Rantasalmesta ja Juvasta
1630-luvulla, Sulkava Säämingistä ja Puumalasta 1631, Leppävirta Rantasalmesta,
Joroisista ja Kuopiosta 1640, Kerimäki ja Ristiina 1640-luvulla, Kangasniemi
1650-luvulla. Hirvensalmi erottui kappeliseurakunnaksi 1640-luvulla ja
Pielavesi noin  50 vuotta myöhemmin
saaden aluetta Iisalmesta ja Rautalammista lääninrajan län­ sipuolelta.

Seuraavassa on koetettu käsitellä lähteiden antamia tietoja
mahdollisuuksien mukaan 1900-luvulla vallitsevien pitäjänrajojen puitteissa, ja
ne poikkeavat mel­ koisesti 1600-luvun aikaisista, sillä uudet pitäjät
syntyivät useimmiten vanhojen yksiköiden saumakohtiin ja saivat kyliä
naapuruspitäjistä. Siten poikkeaa taulu­ koissa esiteltyjen
“suurpitäjien” koostumus senaikaisesta Anttolassa, johon kuu­ luu
muutama senaikainen Puumalan ja Juvan kylä, Rantasalmesta ja Leppävir­ rasta
lohkotulla Heinävedellä, Kangasniemestä ja Pieksämäestä kyliä saaneella
Hankasalmella sekä Kuopion ja Iisalmen silloisia kyliä  käsittävillä 
Maaningalla ja Varpaisjärvellä eräiden vähäisempien muutosten lisäksi.
Toimivina yksiköinä käsitellään tietenkin silloisia pitäjiä. Tilastojen koonti
nykyisin rajoin – lisänä nykyisin Kuopioon kuuluva Riistavesi – perustuu
nykyihmisen mahdollisiin tarpeisiin selvittää oman kotipaikkakuntansa
menneisyyttä koskevaa tietoa.

Sisällysluettelo

Back To Top