skip to Main Content

Savon maakuntahistorian edellisessä osassa elettiin kaskisavujen aikaa. Isojako saatiin päätökseen ja sekavat maanomistusolot järjestykseen. Toimeentulon perustana oli vanha perinteinen maanviljelys, jossa tiedot ja taidot siirtyivät isiltä pojille. Valtaosa väestöstä asui maaseudulla, missä paikallishallinnon päätöksenteko tapahtui kirkkoherran johtamassa pitäjänkokouksessa.

Elettiin myös sääty-yhteiskunnan aikaa, jolloin ihmisen syntyperä ratkaisi hänen asemansa yhteiskunnassa. Väestöryhmillä oli hierarkkinen järjestys, eikä sitä yleisen käsityksen mukaan ollut lupa järkyttää. Päivittäisessä elämässä väestö jaettiin kahteen pääryhmään, säätyläisiin ja rahvaaseen, vaikka valtiopäiväedustuksessa oli käytössä ryhmittely aateliin, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin. Äänioikeus oli vain pienellä osalla kansalaisista, ja päätökset painottuivat varallisuuden mukaan. Lainsäädännössä oli monia kansalaisten oikeuksia rajoittavia määräyksiä, ja kun valtiopäivätyö oli autonomian ajan alusta lähtien keskeytyksissä, uudistuksia ei voitu toteuttaa eikä tarpeellisia muutoksia vauhdittaa.

Tähän lähes pysähtyneeseen olotilaan alkoi tulla liikettä, kun valtiopäivät yli 50 vuoden tauon jälkeen kutsuttiin taas koolle vuonna 1863. Uudistusten toteutus kuitenkin viivästyi, sillä 1860-luvulla oli useita pahoja kato- ja nälkävuosia, joista toipuminen vei aikansa. Toisaalta katovuosien koettelemukset havahduttivat ihmiset kehittämään uudenlaista toimeentulon turvaa, mikä vähitellen johti sosiaalihuollon tehostumiseen ja karjatalouden työntymiseen maanviljelyn rinnalle. Voikauppa todettiin kannattavaksi, ja kun 1800-luvun jälkipuoliskolle asti voimassa olleet maakaupan esteet poistettiin, aikaisemmin vain kaupunkilaisten oikeuksiin kuulunut kaupankäynti alkoi virkistää maaseudunkin elämää. Ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen ja 1879 säädetty elinkeinovapauslaki loivat pohjaa teollisenkin toiminnan voimistumiselle, mille myös liikenneyhteyksien parantaminen antoi uutta pontta. Taustalla vaikutti eurooppalainen aatevirtaus, liberalismi, joka painotti yksilön vapautta ja henkilökohtaisen vastuun kantamista. Se heijastui sosiaalipoliittisiin päätöksiin mutta myös talouselämään, missä pitkään vallalla ollut merkantilismi joutui nyt väistymään. Näin kuvattavana olevasta kaudesta, autonomian loppuajasta, tuli Suomessa monien taloudellisten ja yhteiskunnallisten uudistusten kausi, jolloin vanha vaihtui uuteen poikkeuksellisen nopeasti ja poikkeuksellisen monella elämänalalla.

Jo kunnallisuudistuksen toimeenpano loi pohjan monille uudistuksille. Se päätti maaseudulla kirkkoherran johtaman pitäjänhallinnon kauden sekä erotti kunnat ja seurakunnat hallinnollisesti toisistaan. Toiminnan tehokkuuden lisäämiseksi alueiltaan laajat seurakunnat ja kunnat jaettiin pienemmiksi yksiköiksi. Kaupungeissa, joita vielä 1800-luvun lopulla oli harvassa, oli jo ennestään seurakunnista riippumaton hallintomalli, mutta asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia lisättiin antamalla kaupunkikunnan jäsenyys muillekin kuin porvarioikeuden haltijoille.

Uusien yhteiskuntaryhmien mukaantuloa päättäviin elimiin helpotettiin sallimalla suomen kielen käyttö virkakielenä ruotsin rinnalla. Tietopohjakin lujittui, kun vuoden 1866 kansakouluasetus ja sitä 1898 täydentävä ns. piirijakoasetus tekivät kansakouluista kirkollisten kiertokoulujen täydentäjiä ja lopulta niiden korvaajia. Valistustyön tehostamiseksi Suomeen perustettiin – usein kansakoulujen yhteyteen – kansankirjastoja. Uusien suomenkielisten oppikoulujen perustaminen taas avasi yhä useammalle tien yliopisto-opintoihin, ja ammattiopetuksen aloittaminen tarjosi nuorisolle uudenlaisia valmiuksia käytännön taitoihin. Maatalouden järjestötoimintakin alkoi antaa tukea ja rohkaisua kokeilujen tekemiseen.

Tämä koulutustason kohoaminen antoi sysäyksen myös ylenevälle säätykierrolle ja vanhojen yhteiskuntaryhmien hajoamiselle. Sääty-yhteiskunnan murenemisen muodollinen päätepiste toteutui vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksessa, jolloin säätyedustus vaihtui yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valituksi eduskunnaksi. Se oli mahdollisuus myös naisille, joille uudistuksia kannattavat naisasianaiset olivat jo pitkään vaatineet tasavertaista asemaa miesten rinnalla. Lisäksi vaikutusmahdollisuuksien lisääntyessä kieleen, kansallisuusaatteeseen yms. asioihin keskittyneiden mielipideryhmien tilalle tulivat poliittiset puolueet. Suomenmieliset jakaantuivat vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin, ja wrightiläinen työväenliike vaihtui sosialismiin, jonka voimakas leviäminen Suomessa alkoi vuoden 1905 suurlakon jälkeen.

Sääty-yhteiskunnan hajoamista nopeutti varallisuuden kasvu. Uudenlainen karjatalous sai tuekseen meijeritoiminnan, mikä johti tuottoisaan voinvientiin. Toiseksi rahalähteeksi tulivat metsäkaupat. Höyrykoneiden lisätessä tuotannon tehoa ja sahateollisuuden vapautuessa lainsäädännöllisistä rajoituksistaan tehtaiden kapasiteetti kasvoi ja puutavarayhtiöille syntyi tarve puunhankintaan. Samalla rahatalous työntyi luontoistalouden tilalle ja kaupankäynti laajeni kotimaankaupasta kansainvälisille markkinoille.

Talouselämän voimistuminen aiheutti yhteiskuntaan kuitenkin uudenlaista eriarvoistumista, sillä voinvienti ja metsäkaupat toivat tuloja talollisille mutta heikensivät tilattomien asemaa. Lisäksi teollisuuden myötä Suomi tuli alttiiksi suhdannevaihteluille, mikä kansalaisten elämässä näkyi työttömyyskausina ja toimeentulon epävarmuutena. Seurauksena oli yhteiskunnallisten epäkohtien kärjistyminen sekä vaatimukset torpparien ja työväen olojen parantamisesta.

Autonomian loppuaika oli myös väestönkasvun aikaa. Tilattoman ja irtaimen väen määrän on laskettu kolminkertaistuneen puolen vuosisadan kuluessa, mikä kunnissa lisäsi huomattavasti köyhäinhoitomenoja. Samalla kilpailu työnsaannista kiristyi, vaikka väestöllä oli nyt aikaisempaa enemmän vaihtoehtoja toimeentulon hankkimiseksi. Se taas lisäsi liikkuvuutta, ja kun sekä “laillinen suojelu” että seurakuntien oikeus evätä varattomien muutto paikkakunnalle poistettiin, työtä ja ansioita voitiin hakea omaa asuinpaikkaa kauempaakin. Metsätöistä ja rautatietyömaista tuli tärkeitä työllistäjiä, mutta varsinaiset muuttovirrat ohjautuivat kaupunkeihin ja teollisuustaajamiin, monesti myös Pietariin tai Amerikkaan.

Kulkuyhteyksiä parannettiin tieverkkoa tihentämällä ja kanavia kaivamalla. Aikakauden uutuus, rautatie, tehosti matkantekoa sekä tavaran- ja postinkuljetusta, minkä seurauksena vanha kievarilaitos hollikyyteineen alkoi väistyä. Postinkulun helpottuessa myös lehtien levikki laajeni, mihin tosin vaikutti myös ennakkosensuurin poistaminen, painovapauden säätäminen, yhteiskunnan politisoituminen ja lukutaidon yleistyminen. Tietoliikennettä kehitettiin myös lennätin- ja puhelinlinjoja rakentamalla.

Väestön liikkuvuuden ja tietoliikenteen myötä uudet aatteet ja vaikutteet levisivät maan eri osiin. Herätysliikkeet ja niiden maallikkotoiminta saivat uusia kannattajia, mutta toisaalta, kirkon otteen höllentyessä yhteiskunta maallistui ja sen jäsenet alkoivat suosia uudenlaista vapaa-ajanviettoa. Yhdistystoiminta virisi, urheilu sai kannattajia kaikista yhteiskuntaluokista, kirjojen lukeminen yleistyi ja realistinen suuntaus valtasi alaa sekä kirjallisuudessa että kuvataiteessa. Suomea ja suomalaisia alettiin tehdä kulttuurinkin avulla tunnetuksi, mikä tuli selvästi esille ns. sortovuosien aikana.

Autonomian ajan loppuvuosina suomalaiset asettuivat puolustusasemiin. Valtakunnanpolitiikassa vallinnutta vapaamielisyyden ja olojen kehittämisen aikaa seurasi taantumuksen kausi, jolloin Suomen erityisasema Venäjän yhteydessä joutui uhatuksi. Näin alkanut sortokausi horjutti kansalaisten luottamusta keisariin ja vanhaan yhteiskuntajärjestykseen. Venäläistämisuhka haluttiin torjua, mutta siihen tarvittavista keinoista kiisteltiin. Syntyi uusia puolueita, ja ilmapiiri kiristyi. Nämä asiat nostivat esiin maan sisäisetkin epäkohdat ja johtivat Suomen lopulta kahdenlaiseen sotaan: vapaussotaan ja kansalaissotaan. Sotiin päättyi Venäjän yhteydessä eletty autonomian kausi, ja Suomi siirtyi uuteen, itsenäisyyden aikaan.

Kuvattavana olevalla 50-vuotiskaudella tapahtui siis huomattavan paljon perustavaa laatua olevia muutoksia. Aika, jota elettiin oli monella elämänalalla jopa murroksen aikaa. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee paikallistasolla se, että ennen 1898 toteutettua kunnallisasetuksen uudistamista kunnilla oli melko suuri vapaus valita uusista lakimääräisistä velvoitteista itselleen sopiva käytännön sovellutus. Näin kunnat ja maakunnat säilyivät pitkään omaleimaisina ja alkoivat yhdenmukaistua vasta vuosisadan vaihteen tienoilla. Miten Savossa näihin muutoksiin suhtauduttiin, mitä kannatettiin ja mitä vastustettiin, millaisia sovellutuksia Savon eri kunnat määräysten toteuttamisessa valitsivat, missä asioissa toimittiin uranuurtajina ja missä jättäydyttiin jälkijoukkoihin, ketkä vaikuttivat kehityksen suuntaan ja ketkä autonomian ajan loppupuolen savolaisista jäivät historiaan sekä oman maakunnan että koko maan merkkihenkilöinä. Näihin kysymyksiin tämä maakuntahistorian osa pyrkii etsimään vastauksia.

Back To Top