skip to Main Content

Vastakohtien aika

Nouseva Savo

Suomen itsenäistyminen merkitsi Savossa voimakasta murrosta. Itärajan sulkeutuminen katkaisi vilkkaat yhteydet Venäjälle, ja Pietarin-kaupan tuomien tulojen äkillinen loppuminen johti sivuansiotalouteen perustuneen yhteiskunnan suuriin vaikeuksiin, jotka heijastuivat myös väestönkehitykseen. Maakunnan alueet alkoivat yhä voimakkaammin erilaistua paitsi väestöllisistä tekijöistä myös elinkeinojen kehityksestä johtuen.

Sotien välillä Savon maaseutuväestön määrä ei enää kasvanut. Samanaikaisesti kaupunkien väkiluku kasvoi 60 prosentilla. Yhteiskunnan modernisaatioon liittynyt kaupungistuminen oli näkyvä kehityssuunta, vaikka vuoden 1940 Savo oli vielä hyvin vahvasti agraarimaakunta.

Muuttoliike vei väkeä maakunnista. Suhteellisesti eniten väestökato koetteli juuri Savoa, jossa maattoman maatalousväestön eli loisten osuus oli perinteisesti ollut suuri. 1920- ja 1930-luvun muuttoliikettä onkin luonnehdittu paoksi maataloudesta. Tämä pako ei kuitenkaan ollut yksinomaan sotien väliselle ajalle tyypillinen piirre, vaan se jatkoi 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä alkanutta kehitystä, joka huipentui sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien maaltapakoon 1960-luvulla.

Savon kaupungit Iisalmi, Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna erottuivat selkeästi toisistaan väestön toimeentulolähteiden suhteen. Kuopio ja Savonlinna olivat maakunnan teollisuuden ja liikenteen keskuksia, Iisalmi ja Mikkeli puolestaan kaupan, hallinnon ja palvelujen keskuksia. Uusien taajamien tunnusmerkkejä oli moderni tehdas, jota Savossa edusti Varkaus.

Suomen itsenäistyminen ja sisällissota seurauksineen lisäsivät panostusta maatalouteen ja pakottivat etsimään keinoja maaseutua rasittavien ristiriitojen poistamiseksi. Torpparivapautus ja niin sanottu Lex Kallio olivat hedelmiä jälkimmäisestä, 1930-luvun lopulla saavutettu lähes täydellinen leipäviljaomavaraisuus seurauksia edellisestä.

Itsenäisyyden alussa toimeenpantu torpparivapautus ja rauhanajan asutuslakien mukainen tilattoman väestön asustustoiminta muuttivat sekä maakunnan tilarakennetta että maaseudun yhteiskuntarakennetta hyvin jyrkästi. Syntyi pientilavaltainen Savo. Alle kymmenen hehtaarin tiloja oli maakunnassa vuonna 1929 kahdeksan kymmenestä.

Sosiaalisesti torpparivapautus oli mullistava. Savoon tuli tuhansia uusia itsenäisiä maanviljelijöitä. Pääosa entisistä torpista oli kylläkin vain pientiloja, eikä peltoala juuri kasvanut, mutta tilan omistus loi aiempaa vankempaa yrittämisen halua. Kaikki työ tuli maanviljelijän omaksi hyväksi ja pelkoa häädöistä ei enää ollut. Vaikka vanhojen talollisten ääni kaikui edelleen kuuluvimmin eivätkä vuokraviljelmät olleet yhtäkkisesti kadonneet, eivät syntyperä ja ammoiset manttaaliluvut olleet enää samalla tavoin olennaisia asioita kuin ennen. Kaikki maasta toimeentulonsa ansaitsevat olivat nyt tuottajia, joita arvioitiin pikemminkin ammatillisen menestymisen kuin vuosisadan alun säätyaseman perusteella.

Savon maatalouden tehostuminen näkyi huomattavana peltoalan kasvuna. Pohjois- Savossa peltoala kasvoi yli kaksinkertaiseksi, Etelä-Savossa reilun neljänneksen. Maatalouden ja muunkin elinkeinoelämän alalla maakunnan etelä- ja pohjoisosa erosivat toisistaan ehkä näkyvämmin juuri siinä, että Pohjois-Savossa koetettiin innokkaasti päästä ajan vaatimusten tasalle. Etelä-Savossa oltiin varovaisempia ja konservatiivisempia. Liikenteen kaikinpuolinen kehittyminen eteni: tiestö parani, poikkiradat yhdistivät ja autoistuminen alkoi.

Metsät olivat Savon talouselämän perustana myös maamme itsenäistymisen ja maailmansotien välisenä aikana. Länsisuomalainen A. Ahlström Osakeyhtiö oli tärkein Savoon tullut uusi metsäteollisuuden harjoittaja. Yhtiön merkittävimmäksi tuotantoyksiköiksi nousivat Varkauden saha ja paperitehdas.

Toinen suuri Savossa toiminut metsäalan yritys oli Kymin Osakeyhtiö. Savon suurin teollisuus pysyi jatkuvasti muualla kuin tässä maakunnassa asuvien omistamana ja johtamana liiketoimintana. Muutama savolaisyrittäjä nousi huomattavaksi myös valtakunnan tasolla.

Savossa vallitsi 1920-luvulla monista taloudellisista hankaluuksista ja elintason suhteellisesta alhaisuudesta huolimatta optimistinen mieliala, jota ruokkivat savolaisten urheilijoiden menestykset ja uusi murrekirjallisuus. Se esitteli suurelle yleisölle ”kasvantaviärän leuvan” maakunnan ja sen edustajat.

Jakautuva ja eheytyvä maakunta

Aikakautta ei voi ymmärtää ottamatta huomioon talven 1918 sisällissotaa ja sen perintöä. Myös savolaiset olivat sisällissodan jälkeen pahasti jakautuneet. Maa oli itsenäistynyt, mutta uutta kansakuntaa jäyti näkyvä kahtiajako. Savolaiset jakoivat sodan erilaiset kokemukset – hävinneiden katkeruuden ja pettymyksen sekä voittajien kostonhimon ja epäluulon. Jokainen savolainen kohtasi jollakin tavoin tämän tilanteen.

Sisällissota päättyi kaikesta verisyydestään huolimatta tasapeliin sikäli, että sodan hävinnyt osapuoli sai laajemmat kansalaisoikeudet kuin sillä oli ollut ennen sotaa. Kunnallinen demokratia vakiintui Suomessa tammikuussa 1919, kun maassa toimitettiin yleiset ja yhtäläiset kunnallisvaalit. Oppivelvollisuuslain voimaantulon myötä koulua alettiin käydä maaseudun syrjäisimmissäkin kolkissa.

Heimosotiin savolaiset lähtivät innokkaasti. Seikkailunhalun lisäksi sotaretkille lähtöön kannustivat kansallisromantiikkaan pohjautunut heimoaate ja unelmat Suur-Suomesta, mutta kyse oli muustakin. Rajojen ulkopuolelle lähdettiin pysäyttämään maailmanvallankumousta, bolsevismia.

Poliittiset alueet olivat muotoutuneet pitkälti jo ennen sisällissotaa. Uudet puolueet ja varsinkin maalaisliiton mukaan tulo sekä työväenliikkeen kahtiajako toivat kuitenkin uusia piirteitä maakunnan poliittisiin voimasuhteisiin. Maalaisliitto nousi maakunnan porvarilliseksi pääpuolueeksi. Sen luonne oli erilainen kuin puolueen sydänmailla Pohjanmaalla ja Karjalassa, mikä näkyi kielteisenä suhtautumisena lapuanliikkeeseen.

Pohjois-Savo oli kommunistien vahvin tukialue, ja se poikkesi sosiaalisilta oloiltaan ja traditioiltaan liikkeen läntisistä ja eteläisistä ydinalueista. Monissa kunnissa jyrkkä vasemmisto oli johtava poliittinen voima. Etelä-Savo sen sijaan pysyi sosiaalidemokraattien hallitsemana alueena, jossa kommunismin kannatus oli olematonta. Tämä kertoo niistä aatteellisista ja sosiaalisista eroista, joita maakunnan etelä- ja pohjoisosan välillä oli. Erilainen arvomaailma heijastui myös uskonnonvapauteen reagointiin: Kuopion lääni ja Uudenmaan lääni muodostivat eroliikkeen voimakkaimman alueen, Mikkelin lääni kuului kirkosta eroamisen periferiaan.

Suuri lamakausi, joka alkoi 1920-luvun lopussa ja jatkui seuraavan vuosikymmenen puoliväliin, tuntui myös Savossa sekä taloudellisesti että poliittisesti. Työttömyys kasvoi, ja laaja ja huolestuttava ilmiö agraarivaltaisessa maakunnassa oli velkaantuneiden pientilojen joutuminen pakkohuutokaupattavaksi. Vasarat paukkuivat eniten Ylä-Savossa, vähiten Mikkelin seudulla. Monet pankit ja sahat joutuivat lopettamaan toimintansa tai fuusioitumaan suurempiin. Lama ja levottomat ajat kaatoivat myös kulttuurin lippulaivan Savonlinnan Oopperajuhlat.

Sosiaalinen murroskausi lisäsi luonnollisesti poliittisia paineita. Niitä olivat osaltaan luomassa Neuvostoliiton sisäisen kehityksen aiheuttama huoli ja kommunismin leviämisen pelko. Vuoden 1918 sisällissodan – sodan voittajien mielissä vapaussodan – lopputuloksena syntyneen Valkoisen Suomen jyrkkämielisimmät puolustajat olivat kertakaikkisen tyytymättömiä suomalaisen yhteiskunnan tiettyihin piirteisiin. Näissä merkeissä syntyi ja kasvoi kommunisminvastainen lapuanliike, joka jyrkkeni laajaa kannatusta saaneesta vuoden 1930 talonpoikaismarssista kevään 1932 aseelliseksi kumousyritykseksi.

Talonpoikaismarssille osa savolaisista lähti asein, mielessä oli siis muutakin kuin mielenilmaus. Suoran väkivallan sijaan onnistuttiin Pohjois-Savossa painostamaan kommunistit pois kunnanvaltuustoista ja maaherra sulkemaan kommunistisina pidetyt työväentalot. Lapualaisten osalta kyse oli jo väistyneen maailman ja elämäntavan säilyttämispyrkimyksistä sekä vastareaktiosta modernin maailman esiin murtautumiseen.

Lapuanliikkeen tuloksena syntyneen IKL-puolueen ympärille linnoittautui käytännössä poliittisen oikeiston jyrkin ryhmä, joka vaati paluuta suoraan ja ehdoitta kevään 1918 tilanteeseen – voittajien ykseyteen. Isänmaallisessa kansanliikkeessä korostui alusta asti pyrkimys muotoilla isänmaanuskosta kestävä kristillisyyteen sulautettu maailmankatsomus, johon ei karsastettu omaksua hyviä ajatuksia myöskään eurooppalaisista totalitaarisista järjestelmistä. Ahtaasti tulkittu herätyskristillisyys teki Isänmaallisen kansanliikkeen ajamasta kommunisminvastaisesta isänmaallisuudesta uskonnollisluonteisen ideologian, johon liittyi uskonnolle ominainen ehdottomuus. Tämä uusi isänmaallisuuden muoto korostui Savossa, jossa linjan artikulointi tuli ennen kaikkea valtaosaltaan nuorten pappien tehtäväksi. Se ei heidän mielestään ollut politiikkaa vaan isänmaallisuutta. Heistä monet olivat kuuluneet opiskeluaikanaan Akateemiseen- Karjala-Seuraan. Suuri osa heistä oli herännäispappeja. Savossa IKL oli radikaali ja oppositiossa puolueenjohtoa kohtaan. Nuorisojärjestö Sinimustista muodostui oppikoulujen alakulttuuri.

Savoa ei voi kuitenkaan nähdä pelkästään kahtiajakautuneena maakuntana, sillä kaikesta huolimatta enemmistö maakunnan väestöstä kannatti 1930-luvulla sosiaalidemokratiaa ja maalaisliittoa, jotka olivat myös maakunnan ylivoimaisesti suurimmat puolueet. Nykyajan 1930-lukua koskevassa historiatietoisuudessa unohtuu joskus se tosiseikka, että maalaisliitto ja kokoomus halusivat ottaa etäisyyttä äärioikeistoon siinä missä sosiaalidemokraatit kommunisteihin. Talvisodan ihmeen pohjustusta oli siis jo ennen marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939.

Talvisodan kansallisena merkityksenä voidaan pitää sitä, että valtaosa Suomen kansasta asettui taisteluun viholliseksi koettua naapurivaltiota vastaan. Aivan itsestään selvyytenä asiaa ei voitu pitää, sillä olihan sisällissodasta kulunut ainoastaan pari vuosikymmentä. Valtakunnan tapahtumien mukaisesti myös savolaiset asettautuivat yhteiseen rintamaan puolustamaan kotimaataan ja -seutujaan.

Back To Top