skip to Main Content

KESKI-SUOMEN JA POHJOIS-KARJALAN LÄÄNIEN PERUSTAMINEN 1960

Suomi menetti toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolle itäisen Karjalan ja Petsamon, mikä teki läänin jaon uudistamisen ajankohtaiseksi. Pohjois-Karjalan kunnallispäivillä 8.12.1944 valtioneuvostolle tehtyä aloitetta Pohjois-Karjalan erottamisesta Kuopion läänistä ja uuden Pohjois-Karjalan läänin muodostamista perusteltiin nimenomaan maakunnan muuttuneella asemalla rajamaakuntana.74

Pohjois-Karjalassa oltiin yleisesti tyytymättömiä talouden ja etenkin liikenteen kehitykseen savolaisten “ikeen” alla. Kaupan ja elinkeinojen päävirrat kävivät etelään. Niin vesitiet kuin rautatietkin ohjasivat samaan suuntaan. Kuopioon, jossa oli käytävä aluehallinnon asioissa, ei ollut luonnon suomia suoria yhteyksiä. Maantieverkoston heikkous teki asioimisen etenkin maakunnan itälaidoilta äärimmäisen vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi. Maakunnassa oli pitkään elänyt se usko, että Pohjois-Karjala voisi omana lääninään kohota sekä taloudellisesti että sivistyksellisesti muun Suomen tasolle.75

Toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä J. K. Paasikiven hallitus teki 5.3.1945 eduskunnalle esityksen Lahden, Tampereen ja Jyväskylän läänien perustamisesta, mutta ei Pohjois-Karjalan läänin. Samassa yhteydessä esitettiin muodostettavaksi Viipurin läänin jäljellejääneistä alueista sekä eräistä naapurilääneistä irrotettavista alueista Kymen lääni. Esitys ei johtanut tulokseen, sillä eduskunta äänesti 29.3.1945 lain kumoon äänin 70–66. Hylkäävä päätös oli Pohjois-Karjalan lääniasian kannalta eduksi, sillä hallituksen esityksen läpimeno olisi saattanut tietää asian lykkäytymistä pitkiksi ajoiksi eteenpäin.76

Vaikka Kymen lääni keskuspaikkanaan Kouvola syntyi erillispäätöksellä 1945 Viipurin läänin jäännösosista, hallitus ei kuitenkaan tilanteeseen tyytynyt, vaan antoi jo 29.6.1945 uuden esityksen laiksi läänien luvusta. Esitys annettiin vuoden 1945 vaalien jälkeen kokoontuneelle eduskunnalle. Sen mukaan oli perustettava kolme uutta lääniä, nimittäin Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Korsholman lääni. Hallituksen esitys ehti 3.7. perustuslakivaliokuntaan, mutta siirtyi silti seuraaville valtiopäiville.77 Eduskunnan ensimmäisessä käsittelyssä huhtikuussa 1946 Keski-Suomen lääni sai eniten kannatusta, mutta parinkin viivytyksen jälkeen riitainen asia poistettiin toisesta käsittelystä ja lykkääntyi taas seuraaville valtiopäiville. Vasta 7.10.1947 toinen käsittely saatiin tehdyksi. Koska eduskunta ei kannattanut suuren valiokunnan hylkäävää esitystä muuttamatta, asia palasi sinne. Vastoin suuren valiokunnan uudistettua hylkäystuomiota eduskunta olisi pääministeri Mauno Pekkalan ehdotuksesta 17.10.1947 hyväksynyt esityksen. Vastustajat ehdottivat kuitenkin kolmannessa käsittelyssä lain lykkäämistä yli vaalien ja onnistuivat siinä äänin 72–71.

Lepäämään äänestetty lakiesitys pääsi käsittelyyn vasta 23.11.1948. Tällä kerralla se oli joko hylättävä tai hyväksyttävä. Sisäministeri Aarre Simonen puolsi hallituksen puolesta hyväksymistä, mutta ei saanut eduskuntaa taakseen. Laki hylättiin 26.11.1948 pidetyssä suljetussa äänestyksessä 103–66 ja heti perään vaaditussa avoimessa äänestyksessä 107–72. Tällä kertaa muodostui Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan läänien kompastuskiveksi lähinnä presidentti Paasikiven aloitteesta hallituksen esitykseen sisällytetty ruotsinkielinen Korsholman lääni, jota läheskään kaikki suomenkieliset kansanedustajat eivät hyväksyneet. Tässä vaiheessa asia raukesi, mutta Pohjois-Karjalan maakuntaliiton taholta tehtiin vielä vuonna 1948 sisäasiainministeriölle uusi esitys Pohjois-Karjalan läänin perustamisesta. Hallitus ei tehnyt kuitenkaan uutta lakiehdotusta eduskunnalle, sillä Korsholman lääni oli edelleen vaikeutena.78

Sekä lääninhallinto että valtion paikallishallinto tulivat seuraavan kerran käsittelyyn 1953 valmistuneessa aluejakokomitean mietinnössä. Hallitusneuvos Martti Koskimiehen johtama komitea oli asetettu jo 1946, ja se julkaisi alustavan läänijakosuunnitelmansa 1948. Komitea halusi yhdistää mahdollisimman paljon hallinnollisia rajoja, mutta pyrki samalla huomioimaan talousalueiden olemassaolon. Komitea käytti työnsä pohjana Raninen-Puukarin tuoretta tutkimusta Suomen kauppa-alueet (1947). Teos pohjautui sanomalehtien levikkitietoihin. Vaikka komitean vielä kesken olevaa työtä onnistuttiin keväällä 1948 käyttämään silloisen hallituksen esityksen kaatamiseen, sen lopullisesta mietinnöstä, joka oli modernisti talousalueiden pohjalle perusteltu, saatiin vahva lisäargumentti niin Pohjois-Karjalan kuin myös Keski-Suomen läänintaistelun loppuvaiheeseen.79

Komitean ehdottaman Pohjois-Karjalan läänin rajat seurasivat Joensuun, Nurmeksen ja Lieksan talousalueiden rajoja. Ainoana poikkeuksena oli Kesälahden kunta, joka kuului lähinnä Savonlinnan talousalueeseen. Mikkelin läänin kunnista Heinävesi ehdotettiin siirrettäväksi Pohjois­Karjalan lääniin, jota toimenpidettä kunnan väestön enemmistökin kannatti. Mikkelin lääninhallitus kuitenkin vastusti siirtoa voimakkaasti. Se ei lopulta toteutunutkaan. Kuopion lääninhallitusta taas ei miellyttänyt komitean ehdotus Varkauden kauppalan siirtämisestä Mikkelin lääniin, vaan se asettui lausunnossaan ehdottomasti sille kannalle, että Varkauden kauppala olisi säilytettävä edelleen Kuopion läänissä. Näin sitten myös tapahtui. Varkauden siirtoa komitea perusteli etupäässä liikenteellisillä näkökohdilla.80

Viimeinen ponnistus käynnistyi vuonna 1954, kun pohjoiskarjalaiset ja keskisuomalaiset kansanedustajat tekivät aloitteen uusien läänien perustamisesta. Kuopion läänin lieksalaissyntyinen maaherra Lauri Riikonen oli valmis jakamaan Kuopion läänin. Hän kiirehti sisäministeriötä perusteluinaan, että Pohjois-Karjalassa toimivat jo monet aluehallinnon viranomaiset. Näin ollen lääninhallinnon perustaminen ei tulisi ylettömän kalliiksi. Samoja argumentteja käyttivät myös keskisuomalaiset. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti lain läänien luvusta 2.5.1956. Presidentti Urho Kekkonen vahvisti lain Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan lääneistä 15.6.1956. Monikymmenvuotiset toiveet olivat saaneet toteutuksensa.81

Määrärahat läänien perustamiseen varattiin lopulta vuoden 1959 tulo- ja menoarviossa. Ne aloittivat toimintansa 1.3.1960. Kuopion läänistä erotettiin itäinen osa, johon kuuluivat Joensuun kaupunki sekä Lieksan ja Nurmeksen kauppalat ja 18 maalaiskuntaa, perustettuun Pohjois-Karjalan lääniin ja 2 maalaiskuntaa (Hankasalmi ja Konnevesi) perustettuun Keski­ Suomen lääniin. Kuopion lääni käsitti tämän jälkeen Pohjois-Savon, kappaleen Hämeen itäreunaa, nimittäin Keiteleen, Vesannon ja Rautalammin kunnat sekä Karjalan länsireunan kunnat Rautavaaran, Säyneisen ja Kaavin. Mikkelin läänistä perustettuun Keski-Suomen lääniin siirrettiin Jyväskylän talousalueeseen kuuluneet Joutsa, Leivonmäki ja Luhanka. Kolmen kunnan menetys oli kirpaiseva Mikkelin läänin maaherra Urho Kiukkaalle, joka harmitteli sitä elämänsä loppuun saakka.82

Pohjois-Karjalan läänin maaherraksi tasavallan presidentti nimitti 26.1.1960 Kuopion läänin maaherran, varatuomari Lauri Riikosen (ml). Pielisjärvellä maanviljelijän poikana vuonna 1900 syntynyt Riikonen halusi “jälleen kotipuoleen”. “Korkein taho” eli presidentti Kekkonen myös lausui toivomuksen hänen siirtymisestään uuden läänin johtoon. Lauri Riikonen oli ollut Kuopion läänin maaherrana vuodesta 1950. Kuopion läänin uudeksi maaherraksi valittiin sisäasiainministeriön kansliapäällikkö Erkki O. Mantere (sit.). Keski-Suomen maaherraksi nimitettiin sisäministeri Eino Palovesi (ml).83

ITÄ-SUOMEN LÄÄNI 1997

Vuoden 1959 jälkeen läänijakoa yritettiin muuttaa useampiakin kertoja. Yleensä ehdotukset tarkoittivat läänien lukumäärän lisäämistä. Esillä olivat Keski-Pohjanmaan, Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänien perustaminen. Vielä 1980-luvun puolivälissä tehtiin ehdotuksia uusien läänien perustamiseksi, mutta 1990-luvulla kehitys sai uuden käänteen; lääninoikeudet erotettiin lääninhallituksista, ympäristökeskukset perustettiin, ja vuoden 1994 alusta alueellisesta suunnittelusta ja kehityksestä vastaaminen siirrettiin lääninhallituksista kokonaan maankuntien liitoille.

Lääninhallituksen merkitys väheni ja lääninhallitusten palveluksessa olevan henkilöstön määrä supistui. Suomen liityttyä Euroopan unioniin 1995 aluekehitys painottui entistä vahvemmin maakuntien liittojen tehtäväksi, sillä niissä yhdistyivät kaksi EU:n edellyttämää elementtiä: kunnista käsin kohoava demokratia sekä alueellinen suunnittelu. Maakuntien liitot haluttiin esiin läänien varjosta.84

Näin päädyttiin lääniuudistukseen, jonka vetäjänä toimi savonlinnalainen hallintoministeri Jouni Backman (sdp). Savossa keskustelu Savo-Karjalan suurläänistä alkoi vuonna 1991. Ensimmäisenä asian ottivat esille lääninrajan kirot tuntevat kansanedustajat Kari Rajamäki (sdp) Varkaudesta ja Armas Komi (kesk) Joroisista. Myös elinkeinoelämän järjestöt, kuten Kuopion kauppakamari ja Mikkelin läänin yrittäjäyhdistys, kiirehtivät hallinnon yksiköiden suurentamista. Sen sijaan lääninhallitukset vastustivat uudistuksia. Keskustelu voimistui keväällä 1992, jolloin Pohjois-Karjalan läänin maaherran virka tuli avoimeksi. Tuolloin esitettiin viran lakkauttamista tai täyttämistä määräaikaisena, joista jälkimmäinen vaihtoehto myös toteutui. Se ennakoi jo suurlääniä.85

Valtioneuvosto päätti 4.9.1995 aluehallinto 2000 -hankkeesta, jossa oli tarkoitus vähentää läänejä ja koota valtion tuet elinkeinopiireihin. Vuonna 1996 valmistui esitys, jossa ehdotettiin läänien määrän vähentämistä mannermaan yhdestätoista läänistä viiteen suurlääniin. Samalla perustettaisiin 13 työvoima- ja elinkeinokeskusta. Hallituksen esitys, jota oli valiokuntavaiheessa muokattu läpimenoa helpottavaan suuntaan, hyväksyttiin eduskunnassa 7.12.1996 toisessa eli sisällön kannalta ratkaisevassa käsittelyssä äänin 101–95. Täysistunnossa ratkaisevat äänet tulivat yhdeksältä keskustan edustajalta, jotka äänestivät hallituksen puolesta.

Hallitusrintamasta äänesti 50 edustajaa lääniuudistusta vastaan. Vääntö oli äärimmäisen tiukka, sillä suuressa valiokunnassa hallitus voitti äänin 13–12, mutta hävisi äänestyksen hallintovaliokunnassa. Suuressa valiokunnassa ratkaisevan äänen antoi Kimmo Kiljunen (sdp), joka muutti kantansa. Suuressa salissa hän oli vielä hävinneen esityksen puolella. Suuren valiokunnan kanta tarvittiin, kun eduskunta poikkesi hallintovaliokunnan mietinnöstä, jossa suurläänit oli tyrmätty. Suurläänit hyväksyttiin 10.12.1996 numeroin 102–92. Samalla eduskunta hyväksyi 15 työvoima- ja elinkeinokeskuksen perustamisen. Tätä koskevaa lakipaketin osaa ei vastustanut kukaan. Jos TE-keskuksia ei olisi kytketty osaksi ratkaisua, ei läänejä todennäköisesti olisi vähennetty lainkaan.

Suomessa palattiin vuoden 1634 läänien määrään eli mantereen viiteen lääniin, joskin rajat nyt olivat toiset kuin 360 vuotta aikaisemmin. Oulun ja Lapin läänit säilyivät entisellään. Eteläisemmän Suomen yhdeksästä läänistä tehtiin Etelä-Suomen, Länsi-Suomen ja Itä-Suomen läänit. Kuudennen läänin muodosti itsehallinnosta nauttiva Ahvenanmaa, jonka asema säilyi muuttumattomana ja johon uusia määräyksiä sovellettiin itsehallintolain puitteissa. Lipposen hallitus toteutti suurläänihankkeen, mikä on yllättävää, koska sosiaalidemokraatit olivat perinteisesti olleet lääninhallinnon vahvistajia. Keskusta oppositioasemastaan vastusti suurläänejä, vaikka se oli juuri siirrättänyt valtaa lääninhallituksilta maakuntien liitoille. Keskustaa lukuun ottamatta puolueiden sisällä kannat horjuivat ilmeisesti aika lailla sen mukaan, mikä painoarvo annettiin perustettaville TE-keskuksille omalla alueella ja miten sitoutuneita oltiin maakuntahallintoon.86

Lääninhallinnon uudistuksessa Kuopion, Mikkelin ja Pohjois-Karjalan läänit yhdistettiin Itä-Suomen lääniksi sillä erotuksella, että Mikkelin lääniin kuuluneet itähämäläiset kunnat Heinola, Sysmä ja Hartola siirrettiin perustettuun Etelä-Suomen lääniin. Näin vuonna 1775 perustettu Kuopion lääni (tuolloin Savo­ Karjalan lääni), vuonna 1831 perustettu Mikkelin lääni ja vuonna 1960 perustettu Pohjois­Karjalan lääni siirtyivät historiaan. Uusi Itä­Suomen lääni käsittää koko Savon, liepeitä Hämeestä sekä Pohjois-Karjalan, joka historiallisesti on osa Käkisalmen lääniä. Näin Savon maakunta-alue eheytyi 222 vuoden tauon jälkeen hallinnollisesti saman läänin alle. Vuoden 1775 läänijako oli katkaissut maakunta-alueen kahtia, ja sama kahtiajakoisuus oli jatkunut myös vuosien 1831 ja 1960 läänijaoissa.87

Lääniuudistus herätti keskustelua lehdissä, joiden palstoilla uusien läänien “ilmansuuntanimiä” moitittiin tympeiksi. Nimeä Itä-Suomen lääni pidettiin myös historiattomana ja mitäänsanomattomana (“Ollaanko Itä-Suomessa vai Länsi-Venäjällä?”), ja sen tilalle ehdotettiin mm. nimiä Savo-Karjala ja Karjalan ja Savon lääni. Hallinnolliselta taholta kuitenkin korostettiin, että läänien nimien tulisikin olla neutraaleja, jolloin ne eivät estäisi maakuntaidentiteetin kehittymistä. Toivottiin, että läänien merkitys voisi vain vähentyä. Koska läänit ovat suuria, myös läänien rajaa osoittavat nimikilvet poistettiin. Joulukuussa 1996 Kuntaliitto oli ehdottanut, että niiden tilalle teiden varsille tulisivat maakuntien nimet ja vaakunat; siirryttäisiin maakuntien Suomeen kuten Euroopan unionissa on käytäntö.88

Itä-Suomen läänin päätoimipaikasta käytiin tiukka kilpailu Joensuun, Kuopion ja Mikkelin välillä. Savolaisvaihtoehtojen välillä pohjois-karjalaiset kallistuivat Kuopion kannalle. Läänin keskuspaikaksi tuli kuitenkin Mikkeli, mikä oli luonnollisesti suuri pettymys Kuopiolle, valtakunnanosakeskukselle ja Itä-Suomen selkeästi suurimmalle kaupungille. Perusteluina oli itäisen Suomen tasapainoinen kehitys sekä Mikkelin sijainti Itä-Suomen ja pääkaupunkiseudun liikenteellisessä keskiössä. Repivä lääniuudistus ja Mikkelin tulo uuden läänin pääkaupungiksi Kuopion sijasta viilensi pohjoisen ja eteläisen Savon välejä.

Lakkautettujen läänien vanhoihin toimipaikkoihin jäivät uusien läänien alueelliset palveluyksiköt, jotta hallinnon palveluiden saatavuus pysyisi yhtä hyvänä kuin aikaisemminkin. Lääninhallituslaki ja -asetus sekä valtioneuvoston päätös läänien alueista annettiin 6.2.1997 ja uudet määräykset astuivat voimaan saman vuoden syyskuussa. Uudistukseen liittyi kiinteästi uusien työvoima- ja elinkeinokeskusten perustaminen. Viidentoista uuden TE-keskuksen tehtävänä oli ennen kaikkea edistää elinkeinotoimintaa ja työllisyyttä. Ne aloittivat toimintansa samaan aikaan uusien läänien kanssa syyskuussa 1997.89

Lääninhallinnon uudistus herätti myös voimakasta vastustusta. Varsinkin Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa suurläänien synty on koettu iskuksi vasten omaa identiteettiä, joka näyttää rakentuneen lääninhallituksen, lääninvaakunan ja maaherran, eikä maakunnallisuuden varaan.90

LÄÄNINHALLITUS – ALUEHALLINNON KESKUKSESTA ASIANTUNTIJAVIRASTOKSI

Toisen maailmansodan jälkeiseen hallinnon kehitykseen ovat vaikuttaneet ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteelliset muutokset. Maa­ ja metsätalous on saanut väistyä jalostus- ja nimenomaan palveluelinkeinojen tieltä, jolloin myös väestön ammatti- ja koulutusrakenne on mullistunut. Etenkin 1960-luvulta lähtien hallinnon merkitys yhteiskunnan sääntelijänä on korostunut. Tästä saatiin esimakua jo sodan aikana, jolloin valtiovalta puuttui vahvasti lähes kaikkeen.91

Hyvinvointivaltion luominen sotien jälkeen johti valtionhallinnon vaikutusvallan laajenemiseen paikallisen itsehallinnon kustannuksella. Vasta 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa toteutetut valtionosuusuudistukset ovat laajentaneet kuntien toiminta- ja varainkäytön mahdollisuuksia sekä lisänneet kuntien vastuuta kansalaisten palveluista. Tämä kehitys on muuttanut valtion aluehallinnon yleistä tarvetta ja 50 asemaa. Erityisesti muutos on vaikuttanut lääninhallitusten toimintaan.92

Valtionhallinto jaetaan keskushallintoon, läänin- ja piirihallintoon sekä varsinaiseen paikallishallintoon. Tärkeimmillä erikoisaloilla on maakuntatasolla omat väliportaan piirinsä, mutta asiat, joita ei nimenomaan ole määrätty niille, hoitaa yleishallintoviranomainen, jota kutsutaan lääninhallitukseksi.

Vuoden 1634 hallitusmuodon mukaiset lääninhallitukset säilyivät noin vuoteen 1955 asti rakenteeltaan periaatteessa samanlaisina. Maaherran johtama lääninhallitus jakautui kahteen osastoon, lääninkansliaan, jota johti lääninsihteeri (meidän aikanamme yleinen osasto ja lääninneuvos) sekä lääninkonttoriin, jota johti lääninkamreeri. Edellinen osasto vastasi lähinnä kaikista järjestelytoiminnoista, jälkimmäinen valtion verojen kannosta sekä palkkojen ja menojen maksamisesta. Lääninhallitus on, kuten valtion hallintovirastot yleensä, päällikkövirasto, jossa maaherra tai osastojen päälliköt yksin ratkaisevat asiat alaistensa suorittaman valmistelun perusteella. Vuonna 1955 läänihallituksiin syntynyt lääninoikeus oli kuitenkin oikeusistuimien tapaan kollegiaalisia ratkaisuja tekevä elin.93

Lääninhallitus oli alistettu valtioneuvostolle ja lähinnä sisäasiainministeriölle. Kun lääninhallituksiin perustettiin koulu- sekä sosiaali­ ja terveydenhuolto-osastot 1970-luvun alussa, ne alistettiin näiltä osin koulu-, sosiaali- ja lääkintöhallituksille. Vuoden 1988 lääninhallintoasetuksessa oli alistussuhde muotoiltu siten, että lääninhallitus oli eri hallintoalojen hoidon osalta asianomaisen ministeriön alainen. Tietyissä erityiskysymyksissä lääninhallitus oli myös sen keskusviraston alaisena, jonka toiminta-alaan lääninhallituksen tehtävät kuuluivat. Sisäasiainministeriölle kuului yleinen hallinnollinen johto ja lääninhallitusten valvonta. Vuoden 1992 lääninhallitusasetuksessa suorat alistussuhteet jätettiin pois. Vuonna 1997 annetussa lääninhallituslaissa ja asetuksessa ei lääninhallitusten johdon ja valvonnan suhteen ole juurikaan muutoksia, mutta tulosohjaus painottuu entistä selvemmin.94

Vuoden 1937 lääninhallintoasetuksessa puhuttiin ensimmäistä kertaa lääninhallituksen tehtävistä, joissa korostuivat väestön tarpeet. Asetus myös etäännytti lääninkonttoria ja -kansliaa toisistaan. Konttori hoiti yhä selvemmin tilinpito­ ja varainhoitoasiat, kanslia puolestaan kaiken muun. Lääninsihteerin virka sai uuden nimen: lääninneuvos. Se korosti virkamiehen asemaa maaherran sijaisena ja suuren kanslian johdossa. Lääninhallituksen tärkeimpinä tehtävinä oli toimia ulosotonhaltijana sekä ylimpänä poliisi- ja täytäntöönpanoviranomaisena, valvoa veroja ja muita valtiolle tulevia maksuja, käsitellä alempia hallintoviranomaisia koskevia valituksia sekä toimia läänin yleisenä hallintoviranomaisena.

Lääninhallitusten asemaa väliportaan yleishallintoviranomaisena on pyritty vahvistamaan 1950-luvun alusta lähtien. Valtioneuvosto teki 17.5.1951 periaatepäätöksen, jonka mukaan hallinto oli pyrittävä  tarkoituksenmukaisella tavalla keskittämään lääninhallitukseen ja luomaan siten riittävän tehokas ja arvovaltainen hallinnon keskus. Ohjeissa vuodelta 1960 ja periaatepäätöksessä vuodelta 1967 mainitaan sama tavoite: lääninhallituksesta oli tehtävä aluehallinnon keskus. Lääninhallitusasetustoimikunnan mietinnössä vuonna 1985 esitettiin vielä lääninhallituksen ja maaherran aseman vahvistamista.95

Huhtikuussa 1955 annettiin lääninhallituksista uusi asetus. Vanhan tarkistusta vaati tammikuussa säädetty lääninoikeuslaki, joka vei hallintolainkäyttöasiat erityiseen lääninoikeuteen. Tähän sisältyi suuri periaatteellinen muutos, sillä elin oli kollegiaalinen. Vuoden 1955 lääninhallitusasetuksen mukaan lääninkonttorissa tuli olla perimistoimisto, jonka lisäksi lääninhallituksiin voitiin perustaa muita toimistoja. Suurissa lääneissä lääninkonttoriin perustettiinkin tilitoimisto ja rangaistusten täytäntöönpanotoimisto. Lääninhallituksen organisaatio vuonna 1955 ilmenee alla olevasta kaaviosta.

Vuoden 1955 asetuksessa tuli lääninhallituksille muutamia uusia tehtäviä tai vanhojen täsmennyksiä, kuten kaavoitus-, rakennus- ja palotoimen sekä liikenteen edistäminen ja ylipäänsä läänin olojen kehittäminen. Lääninkanslian nimi muutettiin yleiseksi osastoksi ja lääninneuvoksesta tuli kansliapäällikkö. Hän johti yleistä osastoa ja huolehti sisäisestä hallinnosta eli valvoi viraston toimintaa, järjestystä ja työtehoa. Poliisitarkastaja oli tullut jo 1930 lääninhallituksen uudeksi poliisivirkamieheksi. Kruununvoudin virat lakkautettiin vuoden 1945 alusta lukien, ja näille kuulunut veronkanto siirtyi lääninhallituksille. Vuonna 1960 tuli voimaan uusi verotuslaki, joka siirsi valtionverovalitukset tarkastuslautakunnilta lääninhallituksille. Lääninhallituksen ja veroasioiden liitto päättyi lopullisesti vuonna 1979, kun kantoon liittyvät tehtävät siirrettiin lääninkonttorista lääninverovirastolle. Vuodesta 1968 lähtien lääninhallituksiin on perustettu lääninsuunnitteluyksiköitä, mikä käytännössä merkitsi alueellisen suunnittelun hajaantumista, kun lääninsuunnittelusta tehtiin vastapaino seutukaavaliitoille.

Lääninhallitusten tehtävät laajenivat olennaisesti hyvinvointivaltion rakentamisen vuosina 1970-luvulla. Eri alojen piirihallintoa pyrittiin keskittämään lääninhallinnon yhteyteen. Uudistus toteutettiin vaiheittain. Samalla maaherran yleistä päätösvaltaa siirrettiin osastopäälliköille. Vuonna 1970 perustettiin kouluosasto, jolloin kansakoulujen tarkastuspiireistä luovuttiin ja kansakoulujen tarkastajat sekä myös kirjastontarkastajat siirrettiin kouluosastoon. Kansan-, kansalais­ ja työväenopistojen valvonta ja ohjaus siirtyi myös sen alaisuuteen. Savon koululaitos siirtyi peruskoulujärjestelmään juuri läänien kouluosastojen johdolla. Vuonna 1987 lääninhallituksista tuli myös ammattikasvatushallinnon piirihallintoviranomaisia. Lääninhallituksille oli kuitenkin jo ennen vuotta 1987 kuulunut muun ohella keskiasteen koulu-uudistukseen liittyviä ammatillisen koulutuksen suunnittelutehtäviä. Kouluosaston päällikkönä oli lääninkouluneuvos.

Vastaavasti lääkintäpuolella oli vanhastaan olemassa erilaisia tarkastajien virkoja, esimerkiksi lääninlääkärit (vuodesta 1943), jotka tarkastivat mm. terveydenhoitotiloja, ja läänineläinlääkärit. Sosiaalihuollon piiritarkastajat olivat suoraan sosiaaliministeriön alaisina. Nämä kaikki siirrettiin lääninhallituksiin, jonne muitakin virkoja perustamalla luotiin 1.3.1971 alkaen läänin sosiaali- ja terveysosastot. Nämä joutuivat ensi töikseen huolehtimaan uuden kansanterveyslain edellyttämien kuntainliittojen muodostamisesta ja valvomaan, että niihin rakennettiin terveyskeskukset. Vuodesta 1977 lähtien kansanterveystyön, sairaanhoidon, lasten päivähoidon ja kehitysvammahuollon toimintasuunnitelmien vahvistaminen siirrettiin lääninhallituksille. Samalla sosiaali- ja lääkintöhallitukselta siirrettiin mm. sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten valtionosuuksia koskeva päätäntävalta lääninhallituksille. Osaston päällikkönä oli lääninsosiaalineuvos.

Lääninhallitusten ja piirihallintoviranomaisten yhteyselimeksi oli jo vuonna 1953 muodostettu aluehallintoviranomaisten neuvottelukunta, joka toimi maaherran johdolla. Läänien taidetoimikunnat olivat aloittaneet vuonna 1968. Ne olivat suhteessa lääninhallitukseen vain viranhaltijoittensa osalta; muutoin ne olivat opetusministeriön alaisia toimikuntia, vaikka maaherra nimittikin toimikuntien luottamusmiesjäsenet. Näiden lisäksi lääninhallituksissa oli 1970-luvulle tultaessa kymmenkunta erilaista neuvottelu- ja lautakuntaa, joiden edustajiksi maaherra nimitti läänin eri alueitten edustajia useimmiten poliittiset jakautumatkin huomioon ottaen.

Rakentamisen suunnittelun alalla merkitsivät suurta käännettä vuoden 1958 rakennuslaki ja -asetus. Ne loivat kaupunkien ja kauppaloiden asemakaavojen lisäksi myös kolme uutta kaavatyyppiä: seutukaavan kokonaisia maakuntia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia varten, yleiskaavan kuntatasolle ja keskipitkään suunnitteluun sekä rakennuskaavan maaseudun taajamien välittömään suunnitteluun. Maakuntiin perustettiin 1954 lääneistä erilliset lääninrakennustoimistot. Esimiehenä toiminut lääninarkkitehti kuitenkin esitteli kaavoitusasiat lääninhallituksessa. Tehtävät siirrettiin 1968 lääninhallituksen yleiseen osastoon perustetulle kaavoitus- ja rakennustoimen tarkastajalle. Hän antoi lausuntoja myös rakentamisen poikkeusluvista, kuntien välityksellä anotuista aravalainoista yms.

Lääninhallitus joutui entistä enemmän mukaan suunnitteluun, kun 1969 säädettiin rantakaavoituslaki ja sisäasiainministeriö delegoi 1973 osan valtaansa kaava-asioissa alaspäin. Lääninhallituksiin perustettiin oma toimisto kaavoitus­ ja rakennushallinnon tehtäviä varten. Myöhemmin sen nimi muutettiin kaavoitus-, asunto­ ja ympäristötoimistoksi. Vuonna 1981 se jaettiin kaavoitus- ja asunto- sekä ympäristönsuojelutoimistoksi. Ympäristönsuojelun tarkastajan toimet oli perustettu 1.3.1973.96

Lääninhallitusten yleiseen osastoon perustettiin lisäksi vuonna 1972 poliisi- ja veroasiaintoimistot. Vuonna 1979 uudistettiin lääninhallituksen organisaatiota poistamalla toimistojako. Aikaisempien tili-, perimis- ja rangaistuksentäytäntöönpanotoimistojen sijaan muodostettiin lääninkonttoriin tili- ja täytäntöönpanoasioiden vastuualueet. Yleiseen osastoon perustettiin yleinen toimisto ja pelastustoimisto. Lääninsuunnittelu ja sisäisen hallinnon tehtävät koottiin osastojaon ulkopuolelle esikuntaluonteiseksi elimeksi perustettuun lääninkansliaan. Valtioneuvoston väliportaanhallintoon 25.1.1982 ottamassa periaatekannanotossa toistettiin aikaisemmat vaatimukset siitä, että keskushallinnosta oli tehtäviä mahdollisuuksien mukaan pyrittävä siirtämään väliportaanhallintoon, jonka piirissä taas valtion piirihallintoa oli pyrittävä keskittämään lääninhallinnon yhteyteen.97

Kuopion ja Mikkelin lääninhallituksiin, kuten eräisiin muihinkin lääninhallituksiin perustettiin 1980-luvulla oikeushallinto- ja ympäristöosastot. Ensin mainitulle osastolle siirrettiin hoidettavaksi yleisestä toimistosta ulosotonhaltijan tehtävät, lääninkonttorista täytäntöönpanotehtävät ja poliisitoimistosta joitakin tehtäviä. Lääninhallituksiin tuli 1980-luvulla myös muita osastoja. Eräissä lääninhallituksissa ei puhuttu enää osastojaosta, vaan käytettiin tulosjohtamisajan mukaista jaottelua palveluyksiköihin tai yksiköihin. Vuonna 1989 perustettiin luottamushenkilöiden muodostamia lääninneuvottelukuntia, joiden tehtävänä oli määritellä läänien kehittämistavoitteet ja -strategiat sekä käsitellä aluepolitiikkaan ja alueelliseen kehittämiseen liittyviä suunnitelmia. Neuvottelukunnilla pyrittiin ennen kaikkea lisäämään hallinnon kansanvaltaisuutta tuomalla eri intressiryhmiä mukaan päätösten valmisteluun. Ne kuitenkin lakkautettiin 1990-luvulla, kun niille kuuluvia tehtäviä siirrettiin muille elimille.

Lääninhallitusten toimiala ja toimivaltuudet olivat laajimmillaan hyvinvointivaltion tehtäviä ja toimintoja laajennettaessa erityisesti 1970- ja 1980-luvulla.

Lääninhallitusten tehtävät ovat selvästi vähentyneet 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Esimerkiksi valtionosuustehtävät on lopetettu, muutenkin kuntien alistus- ja yleiset valvontatehtävät on poistettu. Tämä on merkinnyt olennaista muutosta kouluosastojen sekä sosiaali- ja terveysosastojen tehtäviin. Yleissivistävän koulutuksen tehtävät poistettiin pääosin lääninhallituksilta 1980-luvulla. Vuonna 1989 lääninoikeudet erotettiin lääninhallituksista omiksi alueellisiksi hallintotuomioistuimiksi. Ulosottotoimen ja muut oikeushallinnon tehtävät poistuivat lääninhallituksista pääosin vuonna 1994. Aluekehitystehtävät siirrettiin maakuntien liitoille vuonna 1994 sekä kaavoitus- ja ympäristötehtävätympäristökeskuksiin 1995. Myös lupatehtävät ovat vähentyneet. Erityisesti ohjesääntöisistä elinkeinoista luopuminen Euroopan unionin jäsenyyden vuoksi merkitsi kymmenien tuhansien yrittäjien lupahakemusten käsittelyn lakkauttamista lääninhallituksissa. Tätä kehitystä käytettiin yhtenä perusteena läänien määrän vähentämiselle.

Vuoden 1997 uusien määräysten mukaan lääninhallitus hoitaa sosiaali- ja terveyshallintoon, opetus- ja kulttuurihallintoon, poliisihallintoon, pelastushallintoon, liikennehallintoon, kuluttajaja kilpailuhallintoon, elintarvikehallintoon, eläinlääkintähuoltoon ja eläinsuojeluun, oikeushallintoon sekä liikunta- ja nuorisotoimeen liittyviä tehtäviä.

Tehtäviin kuuluu myös edistää paikallisten palvelujen toteutumista. Kaikille kuuluvat peruspalvelut tuottavat pääosin kunnat, mutta lääninhallitukset seuraavat ja arvioivat, miten kunnat pystyvät toteuttamaan tehtävänsä. Myös poliisin ja pelastustoimen aluejohto on lääninhallituksessa. Aluekehityslain uudistaminen on merkinnyt myös valtion ja kuntien tehtäväjaon selkeytymistä. Lääninhallitukset ovat valtion edustajia ja kuntien edunvalvonta kuuluu yhteistoimintaorganisaationa toimiville maakuntien liitoille, joita on yhteensä 20. Vuonna 2000 Itä­Suomen lääninhallitus kirjasi toiminta-ajatuksensa seuraavasti: “Lääninhallitus toimii monialaisena valtion alueellisena asiantuntijavirastona.”99

Lääniuudistuksessa yhtenäistettiin lääninhallitusten organisaatiota. Lääninhallitusten sisäinen organisoituminen oli kehittynyt vuosien kuluessa epäyhtenäiseksi, mikä vaikeutti sekä ohjausta että asiakaspalvelua. Manner-Suomen lääninhallituksiin perustettiin lääninhallitusasetuksen (120/1997) mukaisesti osastot sosiaali- ja terveystoimeen, poliisitoimeen ja sivistystoimeen. Lisäksi omat erilliset yksiköt on kaikissa lääninhallituksissa liikennehallintoa ja pelastustointa varten. Lääninhallitukset toimivat nykyisin hyvin suurelta osin hajautetun verkosto-organisaation mallin mukaisesti. Tämä malli sallii toiminnan eri paikkakunnilla kollegiaalisena työskentelynä ja yhtenäisen johdon alaisena.100

Tampereen yliopiston suorittaman arviointitutkimuksen mukaan lääninhallitukset koetaan yhä enemmän osaksi keskushallintoa eivätkä kansalaiset samaistu lääneihin. Koko Suomen alueella lääninhallitusten merkitys alueellisen identiteetin kannalta on vähentynyt.101

Savon maakuntien, läänien ja kuntien vaakunat

Vaakunat periytyvät keskiajalta. Ritarit maalauttivat niitä henkilökohtaisiksi tuntomerkeikseen suoja-aseenaan käyttämiinsä kilpiin. Tuntomerkkeinä niiden oli oltava kaukaakin selvästi tunnettavia. Tästä syystä tunnusten oli oltava yksinkertaisia ja värien kirkkaita. Tunnus saattoi muodostua pelkästään kilven mittausopillisesta jaosta (airutkuvio), tai se otettiin luonnosta tai mielikuvitusmaailmasta (yleinen kuvio). Väreinä käytettiin puhtaita värejä metallinhohtoista pintaa vasten tai päinvastoin. Nämä perussäännöt ovat edelleen voimassa vaakunoita sommiteltaessa, vaikka niitä vastaan vaakunoiden käyttötarkoituksen muuttuessa on usein rikottu.

Pirinen, Kauko, Savon vaakunan vaiheista te oksessa SavotarVII, Savolainen osakunta 1905–1980. toim. Pertti Piispanen, Mikkeli 1980.

Vaakunaselityksessä kuvataan kirjallisesti vaakunan kuviot ja värit. Sen perusteella piirretään vaakuna, jonka muoto voi vaihdella. Tiedot vaakunoiden aihevalinnoista on koonnut taiteilija Asmo Alho.

Maakuntavaakunat

Savon maakunnan vaakuna on peräisin vuodelta 1560, jolloin se esiintyi kuningas Kustaa Vaasan hautajaisissa. Ensimmäinen kuvallinen esitys Savon vaakunasta on vuodelta 1562. Vain siinä nuolen suunta oli (kilven kantajasta katsoen) vasemmalle, myöhemmissä oikealle. Se on heraldisesti oikea ja sen suunnan on katsottu ilmentävän myös Savoa rajamaakuntana. Vaakuna on ilmeisesti piirretty kuninkaan kansliassa Tukholmassa. “Savon vaakuna on ehkä kaikkein yksinkertaisin ja tyylikkäin koko Ruotsin maakuntien vaakunoiden vuonna 1560 esitetyssä sarjassa. Nähtävästi siitä syystä se on säilynyt lähes muuttumattomana.” (Pirinen 1972, 2)

Mustassa kentässä palkeittain viritetty käsijousi; kaikki kultaa paitsi jousen jänne sekä nuolen kärki ja sulitettu pyrstö hopeaa. Kruunu: kreivikunnan kruunu.

Etelä-Savo • Vaakunan nuolen suunta on sama kuin vanhimmassa Savon maakunnan vaakunasta säilyneessä piirroksessa. Muuten vaakuna on lakkautetun Savon maakunnan vaakunan kaltainen ilman kruunua.

Pohjois-Savo • Pohjois-Savon vaakuna on vanhan koko Savon vaakunan kaltainen ilman vaa­ kunakilven päällä olevaa kruunua.

Lääninvaakunat

Mikkelin lääni • Ahti Hammarin vuonna 1962 uudelleen piirtämä. Vaakuna on muodostettu Savon ja Hämeen maakuntavaakunoista siten, että oikeanpuoleisessa kentässä on Hämeen ja vasemmanpuoleisessa Savon vaakuna. Kilven päällä on herttuakunnan kruunu.

Kuopion lääni vuoteen 1960 • Vaakuna on muodostettu Savon ja Karjalan maakuntavaakunoista siten, että oikeanpuoleisessa kentässä on Karjalan ja vasemmanpuoleisessa Savon vaakuna. Lääni muodoste ttiin 1775 Kymenkartanon läänin pohjoisosasta ja sai silloin nimen Savon ja Karjalan lääni.

Kuopion lääni vuoden 1960 jälkeen • Ahti Hammarin vuonna 1962 uudelleen piirtämä Savon maakunnan vaakuna. Kilven päällä on kreivikunnan kruunu.

Itä-Suomen lääni • Vaakuna oikeanpuoleisessa kentässä on Karjalan maakuntavaakuna ja vasemmanpuoleisessa Savon vaakuna. Kilven päällä on herttuakunnan kruunu.

Etelä-Savon kuntien vaakunat

Enonkoski • Olof Erikssonin vuonna 1954 suunnittelema. Suuren kirkkoveneen kaatuminen ja monen matkalaisen hukkuminen sai enonkoskelaiset puuhaamaan omaa kirkkoa. Airot viittaavat tähän tapaukseen. Apilat viljelyksen tunnuksina.

Haukivuori • Olof Erikssonin vuonna 1955 suunnittelema. Aihe on nimen mukaan.

Heinävesi • Pauli Nummisen vuonna 1955 suunnittelema. Aiheena on pitkän järvireitin käyttö.

Hirvensalmi • G. von Numersin vuonna 1953 suunnittelema. Puhuva, ruotsiksi Älgen-nimeen viittaava tunnus

Joroinen • Olof Erikssonin vuonna 1953 suunnittelema. Kunta on nykyisen karjatalouden uranuurtajapitäjä. Siitä härän pää. Raja-asema ja taistelut ovat aiheina kuuliin.

Juva • Tapio Valliojan vuonna 1952 suunnittelema. Aiheet viittaavat Pyhän Ristin nimikkopitäjään ja maatalouteen.

Kangasniemi • Olof Erikssonin vuonna 1953 suunnittelema. Pitäjän naiset ovat olleet tunnettuja erikoisen taitavina kuviokankaiden kutojina.

Kerimäki • G. von Numersin vuonna 1951 suunnittelema. Kellon aiheena on pitäjän kuuluisa puukirkko, verkko viittaa pitäjän järvenranta-asemaan.

Mikkeli • Gunnar Clementin suunnittelemasta vaakunasta Eero Jokilehdon uudelleen piirtämä. Marsalkan sauvat ovat muistona päämajan sijainnista kaupungissa sodan aikana. Jousiaihe on Savon maakunnan vaakunasta; se oli myös kaupungin aikaisemmissa, 1834 ja 1922 vahvistetuissa vaakunoissa. Suomen IV:n luokan vapaudenristin kaupunki sai liittää vaakunaansa joulukuussa vuonna 1944.

Mäntyharju • Ahti Hammarin vuonna 1953 suunnittelema. Nimen mukainen vaakuna.

Pertunmaa • Tapio Valliojan vuonna 1965 suunnittelema. Vanhan kaskiviljelyn tunnus.·

Pieksämäki • Ahti Hammarin vuonna 1951 suunnittelema. Aiheena ovat rautatieyhteydet ja kunnasta käsin harjoitettu hengellinen toiminta.

Pieksänmaa • Entisen Pieksämäen mlk:n vaakuna.

Punkaharju • Olof Erikssonin vuonna 1954 suunnittelema. Hirsi koroineen viittaa pitäjän nimeen, kruunu vanhaan kruununpuistoon.

Puumala • Tapio Valliojan vuonna 1963 suunnittelema. Aihe on seudun historiasta. Puumalan salmi oli Ruotsin vallan lopulla rajaseutua.

Rantasalmi • Ahti Hammarin 1958 suunnittelema. Nimeen viittaava tunnus.

Ristiina • Carolus Lindbergin vuonna 1951 suunnittelema. Jousi kuvaa seudun vanhaa erämaaluonnetta, Brahe-suvun vaakunan siivet viittaavat Brahenlinnan perustajaan, kreivi Pietari Braheen.

Savonlinna • Vaakuna suunniteltu A. W Ranckenin ehdotuksen pohjalta Rakennushallituksessa 1938. Aiheena maakuntavaakunan jousi ja maakunnan puolustukseksi 1400-luvulla Kyrönsalmen saarelle rakennettu linna. Edellinen oli kaupungin sinetissä jo 1600-luvulla, jälkimmäinen vuonna 1788 annetussa vaakunassa.

Savonranta • Olof Erikssonin vuonna 1962 suunnittelema. Puhuva vaakuna: jousi Savon maakuntavaakunasta, aaltokoroinen pieli kuvaa rantaa.

Sulkava • G. von Numersin vuonna 1953 suunnittelema. Silta viittaa vanhaan tiehen, joka ylittää vesistön kirkonkylän kohdalla, kävyt metsiin, metsätalouteen.

Etelä-Savon lakkautetut kunnat

Anttola • G. von Numersin vuonna 1962 suunnittelema. Hiihtäjien pitäjänä tunnettu.

Jäppilä • Erkki Karttusen vuonna 1958 suunnittelema. Patakoukku muistuttaa kunnan nimen alkukirjainta, kuvaa myös seudun entisiä oloja.

Mikkelin mlk • Tauno Häklin vuonna 1950 suunnittelema. Mikkelin seutu, aikaisemmalta nimeltään Savilahti, oli maakunnan vanhin pitäjä. Siihen viittaa maakunnan vaakunan jousi.

Pieksämäen mlk • Ahti Hammarin vuonna 1950 suunnittelema. Vanhasta eränkäynnistä kertova tunnus.

Sääminki • G. von Numersin vuonna 1950 suunnittelema. Oinaanpää viittaa vanhaan tarinaan linnan pässistä. Vene viittaa vesitse tehtyihin kirkkomatkoihin.

Virtasalmi • Tapio Tikkasen vuonna 1955 suunnittelema. Silta viittaa vanhaan salmen ylityspaikkaan.

Iisalmi • Uusittu vuonna 1894 vahvistetun Jac. Ahrenbegin laatiman vaakunan pohjalta vuonna 1964. Suunnittelija Ahti Hammar. Jousi maakunnan vaakunasta, aaltokoro kuvaa kaupungin sijaintia. Kirveet viittaavat menneiden polvien raivaustyöhön ja ruusut tuloksiin.

Juankoski • Arvi Rannanheimon vuonna 1957 suunnitteleman vaakunan aiheena on koski ja sen partaille kasvanut rautateollisuus.

Kaavi • Kaj Kajanderin vuonna 1956 suunnittelema. Lapin kielestä peräisin olevan kaavi-sanan on tulkittu merkitsevän poukamaa, siitä aihe vaakunaan.

Karttula • Aake Kaarnaman vuonna 1965 suunnittelema. Tunnus viittaa paikkakunnan ensimmäisiin viljelyksiin, kaskimaihin.

Keitele • Ahti Hammarin vuonna 1962 suunnittelema. Aiheena järvipitäjän kalastus.

Kiuruvesi • Tapio Vallinojan vuonna 1963 suunnittelema. Kunnan nimen mukainen, puhuva vaakuna.

Kuopio • Seppo Ruotsalaisen vuonna 1958 uudelleen piirtämä. Senaatin vahvistama vaakuna vuodelta 1823 uusittuna. Aiheena Savon jousi ja kaupungin tuomiokirkko.

Lapinlahti • Ahti Hammarin vuonna 1952 suunnittelema. Tunnus kuvaa seudun ensimmäisiä raivaajia.

Leppävirta • Ahti Hammarin vuonna 1950 suunnittelema. Puhuva, nimen mukainen vaakuna.

Maaninka • G. von Numersin vuonna 1952 suunnittelema. Aiheena Tavinsalmen kuninkaankartano, joka rakennettiin 1500-luvulla Pohjois-Savon hallinnolliseksi keskukseksi.

Nilsiä • Olof Erikssonin vuonna 1953 suunnittelema. Havuaihe viittaa metsätalouteen ja kunnan nimeen, jonka kantasana tarkoittaa puun kuorimista.

Pielavesi • Ahti Hammarin ja Niilo Toikkasen vuonna 1954 suunnittelema. Tuohitorvi oli laajoilla metsä-alueilla merkinantoväline ja sitä töräytettiin myös petojen pelotukseksi karjan ollessa metsälaitumilla. Ristit kertovat, että pitäjä on muodostettu kolmen vanhan kirkkopitäjän osista.

Rautalampi • Ahti Hammarin vuonna 1959 suunnittelema. Savon maakuntavaakunan musta ja Hämeen punainen viittaavat pitäjän sijaintiin vanhalla maakuntarajalla.

Rautavaara • Olof Erikssonin vuonna 1954 suunnittelema. Nimeen ja metsätöiden merkitykseen viittaava tunnus.

Siilinjärvi • Olof Erikssonin vuonna 1956 suunnittelema. Kassarat liittyvät kylän nimeen Kasurila, jonka mukaan itsenäistynyt pitäjä määrättiin nimitettäväksi. Vesilehvä viittaa järveen, jonka mukaan kunta sai nykyisen nimensä.

Sonkajärvi • Ahti Hammarin vuonna 1954 suunnittelema. Ratas viittaa paikkakunnan moniin vesimyllyihin, liekit kaskiviljelyyn.

Suonenjoki • G. von Numersin vuonna 1964 suunnittelema. Tunnukset kuvaavat puutarhanhoitoa ja yhteenkuuluvaisuutta.

Tervo • G. von Numersin 1963 suunnittelema. Tukinuittoa kuvaava tunnus.

Tuusniemi • G. von Numersin vuonna 1959 suunnittelema. Teeri viittaa laajoihin metsämaihin. Kruunut ovat vanhan valtakunnan rajan merkkejä.

Varkaus • Olaf Erikssonin vuonna 1954 suunnittelema. Aiheena on teollisuus, erityisesti laivanrakennus. Varkaus on ollut myös merkittävä sisävesisatama.

Varpaisjärvi • G. von Numersin vuonna 1961 suunnittelema. Erämaita kuvaava vaakuna.

Vesanto • G. von Numersin vuonna 1968 suunnittelema. Aihe kertoo paikkakuntalaisten musiikinharrastuksesta.

Vieremä • Aake Kaarnaman vuonna 1964 suunnittelema. Aiheena on kunnan nimen alkukirjain ja metsäseudut.

Pohjois-Savon lakkautetut kunnat

Iisalmen mlk • Olof Erikssonin vuonna 1954 suunnittelema. Tunnus liittyy Juhani Ahon muistoon (kirjailijan isä oli kirkkoherrana Iisalmella) ja aikaan “ennen kuin isä lampun osti”.

Kangaslampi • Kaj Kajanderin vuonna 1965 suunnittelema. Vesilehti eli lumpeenlehti kuvaa lampea.

Muuruvesi • Kaj Kajanderin vuonna 1963 suunnittelema. Tunnus viittaa metsäteollisuuden tärkeyteen kunnassa.

Riistavesi• Kaj Kajanderin vuonna 1964 suunnittelema. Nimeen liittyvä vaakuna. Atrain viittaa veden viljaan, riistaan.

Säyneinen • Kaj Kajanderin vuonna 1964 suunnittelema. Koro viittaa S-kirjaimeen ja maatalouteen.

Vehmersalmi • G. von Numersin vuonna 1964 suunnittelema. Kalastuksesta ja yleensä vesillä liikkumisesta kertova tunnus.

MAAHERRAT JA VIRKAKUNTA

Myös maaherran rooli on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Hän on koko lääninhallinnon historian ajan ollut valtion edustaja alueellaan. Mutta maaherra on historian eri vaiheissa ollut myös alueensa edustaja valtion keskushallintoon päin. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1975 presidentti Urho Kekkonen Vaasan läänin 200-vuotishistoriikissa toi esille, että “lääninhallitus ja etenkin sen johdossa olevat maaherrat voisivat toimia paitsi keskushallinnon luottamusmiehinä myös läänin asukkaiden käsitysten ja toiveiden tulkkeina mitä erilaisimmissa yhteyksissä”.102

Presidentti Mauno Koiviston toimikaudella korostettiin kuitenkin sitä, että maaherrat ovat valtion edustajia lääneissään eikä heidän pidä johtaa maakunnallisia lähetystöjä Helsinkiin. “On tietysti hyvä, jos hän sen ohella voi toimia alueellisen aloitteellisuuden edesauttajana”, presidentti totesi vuonna 1984. Läänin alueella olevia perusteltuja hankkeita maaherran toki tulee mahdollisuuksiensa mukaan edistää. Siinä tehtävässä hän toimii kuitenkin valtion edustajana, ei maakunnallisena johtajana.103

Maaherran nimittää tasavallan presidentti, vuoden 1997 lain mukaan enintään kahdeksan vuoden määräajaksi. J. K. Paasikiven aika presidenttinä 1946–1956 merkitsi maaherrannimityksen uutta aikakautta, sillä Paasikivi oli valmis nimittämään myös vasemmistolaisia maaherroja. Mikkelin läänin maaherraksi 1949 nimitetty Alpo Lumme oli sosiaalidemokraatti. Häntä ennen kansandemokraattinen Väinö Meltti oli 1946 nimitetty Uudenmaan maaherraksi. Lumpeen kanssa samaan aikaan nimitettiin sosiaalidemokraattinen Erkki Härmä Turun ja Porin läänin maaherraksi. Paasikivi merkitsi Lumpeen nimityksestä päiväkirjaansa 14.12.1948: “Mikkeliin: Hiltunen (valtiovarainministeri Onni Hiltunen, sdp, E.K.) ei halua. Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Lumme 1.4.48 (po. 1.4.49). Minä suostuin.”

Kuusi päivää ennen nimitystä presidentin luona vierailivat Mikkelin maalaiskunnan kunnallislautakunnan puheenjohtaja, maanviljelijä Kalle Riepponen ja Juvan kunnallislautakunnan puheenjohtaja, pankinjohtaja, maanviljelijä Toivo Roikonen. He olivat maalaisliittolaisia. Riepponen luki presidentille pro memorian Mikkelin läänin maaherran viran täyttämisestä. Siinä sanottiin:

“1) Mikkelin lääni on pienviljelijävaltainen maatalousalue. Tämän vuoksi maaherran tulisi nauttia juuri tämän väestön täyttä luottamusta. Samoin hänen tulisi tuntea maakunnan olosuhteet.

2) Kun tähän mennessä julkisuudessa mainitut ehdokkaat eivät parhaimmalla tavalla vastaa näitä edellytyksiä, niin lausumme toivomuksen, ettei ketään vasemmistoon lukeutuvaa henkilöä virkaan nimitettäisi.

3) Kun nykyisen hallituksen aikana ei tässä esittämiämme näkökohtia mahdollisesti oteta huomioon ja kun maaherra Jatkola nähdäksemme toistaiseksi voi viran edelleenkin hoitaa, pyydämme, että Mikkelin maaherran nimittäminen siirrettäisiin toistaiseksi.”

Tuohtunut Paasikivi sanoi, että ”tämä p.m. sisältää sellaista, joka ei ole oikein eikä sopivaa. Siinä sanotaan, että hallitus muka ei ota huomioon niitä näkökohtia, jotka asiaan kuuluvat, mutta se ei ole oikein. Hallitus ja minä harkitsemme asian sen mukaan kuin asia vaatii.” Presidentin mielestä puoluenäkökohdat eivät tulleet kysymykseen, ja huomautti samalla, että “jos niitä katsellaan, niin teidän puolueellanne, maalaisliitolla, on nyt neljä maaherrapaikkaa – melkein puolet kaikista”. Ainoasta julkisuudessa esillä olleesta ehdokkaasta valtiovarainministeri Onni Hiltusesta Paasikivi totesi tämän olevan sosiaalidemokraatti, “ja sen tähden epäilemättä ottaa huomioon pienviljelijäin edut ja asiat. Hän olisi kyllä hyvä maaherra.” Lopuksi Paasikivi ilmoitti, että asiaa harkitaan kaikilta puolilta ja ratkaistaan parhaan ymmärryksen mukaan. Tähän Riepponen ja Roikonen joutuivat tyytymään. Käynti osoittaa, että ajatus vasemmistolaisesta maaherrasta ei miellyttänyt kaikkia. Maalaisliittolaiset olivat valmiita jopa antamaan jatkoajan edistyspuoluelaiselle maaherralle sen estämiseksi.104

Urho Kekkonen nimitti 29 maaherraa vuosina 1956–1981. Hän noudatti miltei poikkeuksetta valtioneuvoston enemmistön mielipidettä. Presidentin nimityskäytäntö kuitenkin edellytti, että hänen kantaansa tiedusteltiin ennen tärkeimpiä virkanimityksiä. Nimityksille oli tunnusomaista, että monet nimitetyistä olivat hänen henkilökohtaisia tuttujaan. Toisinaan Kekkonen ohitti puoluejohdon nimittämällä henkilöitä puolueiden sisäpiirien kontrollin ulkopuolelta. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 1957, jolloin presidentti nimitti poliisiylijohtaja Urho Kiukkaan Mikkelin läänin maaherraksi. Hänellä ei ollut muodollista puoluekytkentää, mutta hänet tunnettiin “Kekkosen miehenä”.105

Poikkeuksellinen prosessi oli Erkki O. Mantereen nimitys Kuopion läänin maaherraksi. Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa 4.2.1960 seuraavasti: “Sukselainen soitti aamulla ja kertoi, että Waris (prof Heikki Waris, E.K.) ei lähde Kuopion läänin maaherraksi … Sovittiin Sukselaisen kanssa, että nimitykset siirretään toistaiseksi. Kuitenkin esittely illalla. Palovesi Keski­Suomeen. Erkki O. Mantere Kuopioon.”106 Aktiivisesta politiikasta syrjässä pysyneen sisäasiainministeriön kansliapäällikkö Erkki O. Mantereen tieto tulevasta nimityksestä yllätti kesken iltapäivän rutiininomaista kokousta. Kuultuaan tapahtuneesta ratkaisusta vasta valittu maaherra sytytti muhkean sikarin. Kertomansa mukaan hän ei ollut koskaan minkään poliittisen puolueen jäsen, joskin vakaumukseltaan oli sosiaalidemokraatti.107

Kekkonen oli “helvetin tyytymätön” silloin, jos hänen oma ehdokkaansa puolueiden toimesta syrjäytettiin, kuten kävi kun Urho Kiukkaalle etsittiin seuraajaa. Kekkonen oli pyytänyt sisäministeri Antero Väyrystä (sdp) tiedustelemaan ensisijassa valtakunnansovittelija Keijo Liinamaalta ja toissijassa Lahden kaupunginjohtaja Teemu Hiltuselta haluavatko ottaa vastaan Mikkelin läänin maaherran viran. Myöhemmin Väyrynen ilmoitti, että molemmat olivat kieltäytyneet. Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa 25.11.1969: “T.s. puolue on päättänyt, että heidän tulee kieltäytyä, että Virtaselle (2. kulkulaitosministeri Viljo Virtanen, E.K.) luodaan paikka. Perkele! Lupasin nimittää sen, joka saa eniten ääniä valtioneuvostosta.” Maaherranimityskuvio sai 19.12.1969 päiväkirjassa pitkän purkauksen:108

“Sis.min Väyrynen luonani. Kertoi, että Mikkelin l. maaherran nimitys tänään. Enemmistö Virtasen kannalla. Sanoin, että I kerta minun virkakauteni aikana, jolloin olen tärkeästä nimityksestä eri mieltä hallituksen kanssa. Olen valmis syrjäyttämään Suorttasen (puolustusministeri Sulo Suorttanen, kesk. E.K.), vaikka hän on HM:n (hallitusmuodon) mukaan ansioituneempi kuin Virtanen. Mutta olen Liinamaan kannalla, joka kaikissa suhteissa ansioituneempi kuin V. Itse haluaa, ensin Tampereen kaup.johtajaksi, nyt maaherraksi. Tehnyt poikkeuksellisen hyvää työtä. Sen te palkitsette tällä tavoin. Olen helvetin tyytymätön. En siis asetu sos.dem. vastaan, olen valmis sivuuttamaan ansioituneemman. En astu Virtasta vastaan sellaisenaan, mutta haluan ansioituneemman sos.dem. miehen, joka haluaa itsekin. Ja niin kävi, että vasemmiston enemmistön mukaan (esitti 1.4.1970) nimitin Virtasen (1.1.1970 alkaen). Sanoin sen jälkeen, että vneuvosto voi olla onnellinen, että edeltäjäni ei ollut tällä paikalla, hän olisi tärissyt teille riittävästi. Sanoin Koivistolle: Luulin, että sinä olisit sentään asettanut ystäväsi Liinamaan Virtasen edelle. Hän: no ei Liinamaa sinne tahtonut. Minä: se on paskapuhetta, ei mies kirjoita, jollei halua. Erosimme viilein mielin. Tähän saakka on pääministeri auttanut minua näin selvissä asioissa.”

Mauno Koiviston kaudella suurimman huomion sai J. Juhani Kortesalmen (smp) nimitys Mikkelin läänin maaherraksi 1989. Kortesalmi oli puolueensa ensimmäinen maaherra. Valinta perustui hallitusneuvottelujen yhteydessä keväällä 1987 tehtyyn sopimukseen, jonka mukaan ensimmäinen vapautuva läänin johtajuus annetaan Suomen maaseudun puolueelle hyvitykseksi siitä, että puolue sai sinipunahallitukseen vain yhden ministerisalkun. Kortesalmi joutui edeltä käsin parjatuimmaksi maaherraehdokkaaksi koskaan. Erityisesti Mikkelin läänin elinkeinoelämä vastusti hänen valintaansa ja olisi nähnyt paikalla mieluummin oman kansanedustajansa Mauri Miettisen (kok), joka myös oli ehdolla virkaan. Elinkeinoelämää säesti paikallinen valtalehti. Koivisto kuitenkin kunnioitti hallituspuolueiden puheenjohtajien sopimusta ja nimitti Kortesalmen 17.3.1989 Mikkelin läänin maaherraksi.109

Kuopion lääniin nimitettiin tarkastelujaksolla kaksi maalaisliitto/keskustalaista maaherraa, kaksi kansandemokraattia ja yksi sitoutumaton. Vuonna 1940 nimitetty P. V. Heikkinen oli maalaisliittolainen. Mikkelin lääniin nimitettiin vastaavasti kolme sosiaalidemokraattista maaherraa, yksi sitoutumaton ja yksi maaseudun puolueesta. Vuosina 1933–1948 Mikkelin läänin maaherrana toiminut Emil Julius Jatkola oli edistyspuoluelainen. ltä-Suomen läänin ensimmäiseksi maaherraksi 21.3.1997 nimitetty Pirjo Ala-Kapee on sosiaalidemokraatti. Maaherranimitykset näyttävät usein perustuneen eräänlaiseen kaksoissopimukseen, joka on tehty hallituksen sisällä tai hallituksen ja presidentin välillä.110

Lääninhallinnon tehtävien kehitys kuvastuu selkeästi virkakunnan kokonaismäärässä. Uuden läänijaon jälkeen vuonna 1960 Mikkelin lääninhallituksessa oli 55 virkaa ja Kuopion lääninhallituksessa 56. Suurimmassa eli Uudenmaan lääninhallituksessa oli 187 virkaa. Lääninhallitus oli tuolloin paljolti sitä mitä sen maaherra: miten hän henkilökohtaisesti toimi läänin olojen kehittämiseksi. Kuopion ja Mikkelin lääninhallituksissa aina 1960-luvun loppuun asti olivat osastopäällikkötasoisia virkamiehiä vain lääninneuvos ja lääninkamreeri. Näiden läänien yleistä hallintoa haittasi puute sellaisista nuorista virkamiehistä, joiden pätevyysvaatimuksiin kuului akateeminen loppututkinto, eli lainopin kandidaateista ja varanotaareista. Heille lääninhallitus oli vain lyhytaikainen porras kohti paremmin palkattuja virkoja.111

Valtion byrokratia lisääntyi seuraavana kolmena vuosikymmenenä,vaikka ei niin nopeasti kuin kunnallinen. 1970-luvulla virkakunnan kasvu johtui uusien osastojen perustamisesta. Seuraavalle vuosikymmenelle oli tyypillistä työsuhteisten työntekijöiden määrän kasvu. Merkittävimpiä uusia virkoja olivat 1960-luvun lopulla perustetut suunnittelupäällikön ja -sihteerin sekä kaavoitus- ja rakennustoimen tarkastajan virat, myöhemmin perustetut asuntohallinnon tarkastajan, koulupsykologin ja -kuraattorin sekä pelastustarkastajan virat. Näin lääninhallitusten virkamiehistö kasvoi ja monipuolistui ja juristit saivat kumppaneikseen yhteiskuntatieteilijöitä ja jopa humanisteja.112

Vuonna 1990 henkilöstömäärä oli Mikkelin lääninhallituksessa 134, joista naisia oli 79 eli 59 %. Kuopion lääninhallituksessa vastaavat luvut olivat 145 ja 93. Työntekijöistä oli naisia 64 %, joka oli lähellä maan keskiarvoa (65 %). Perinteisesti Itä-Suomessa naisten osuus lääninhallinnossa on ollut vähäisempi kuin Etelä­ ja Länsi-Suomessa. Vuoden 1990 tietojen mukaan pienin lääninhallitus oli Pohjois-Karjalassa, 128 virkaa, ja suurin Uudellamaalla, 294 virkaa. Mikkelin ja Kuopion lääninhallitukset kuuluivat maan kolmen pienimmän lääninhallituksen joukkoon, vaikka ne olivat 2,5-kertaistaneet virkakuntansa kolmessa vuosikymmenessä.113

Tehtävien vähenemisestä johtuen lääninhallitusten henkilöstö väheni 1993–1996 lähes kolmanneksella. Kuopion ja Mikkelin lääninhallituksissa supistuminen oli tätäkin voimakkaampaa. Kuopiossa henkilöstö väheni 35,2 % ja Mikkelissä 38,1 %. Henkilöstön väheneminen tapahtui ilman irtisanomisia joko luonnollisella poistumalla tai virkojen siirroilla. Vuonna 1996 henkilöstöä oli Mikkelin lääninhallituksessa 83 ja Kuopion lääninhallituksessa 92. Lääninuudistuksen jälkeen Itä-Suomen lääninhallituksen henkilöstömäärä oli syyskuussa 2000 yhteensä 213, joista Mikkelissä 74, Kuopiossa 78 ja Joensuussa 61. Henkilöstö vähentyi vuosina 1990–2000 194 hengellä eli peräti 47,7 %.

VALTION ERILLINEN PIIRIHALLINTO

Lääninhallituksen ohella toimivat Savossa valtion piirihallintoviranomaisetkukin erityisalallaan. Lääninhallituksen suhde näihin erikoisviranomaisiin määräytyy sen mukaan, mistä viranomaisesta kulloinkin on kysymys. Näiden erikoisviranomaisten toiminta-alueita muodostettaessa ja tehtäviä määriteltäessä useimmiten on ajateltu enemmän erityishallintoa ja sen tarpeita kuin läänien yleishallintoa. Seuraavassa tuodaan esille piirteitä vain keskeisimpien viranomaisten toiminnasta ja uuden lainsäädännön myötä syntyneestä piirihallinnosta. Valtion piirihallinnon kehitys sodanjälkeisenä aikana esitetään seuraavassa ministeriöittäin. Poikkeuksena ovat oikeus­ ja puolustusministeriön hallintoalat, joita selostetaan erillisissä luvuissa.

Sisäasiainministeriön alaisista yleishallintoviranomaisista tärkeimpiä ovat lääninhallitukset. Niiden alaisina hallintoa ja verotusta hoitivat maaseudun kihlakuntien kruununvoudit ja kaupunkien kaupunkivoudit. Vuonna 1945 kruununvoutien virat lakkautettiin ja heidän tehtävänsä siirrettiin maaseudun nimismiehille. Kihlakunta jäi vain henkikirjoittajan virkapiiriksi; ne jakautuivat 5–7 nimismiespiiriin. Savossa oli 1961 yhteensä 30 nimismiestä ja 6 apulaisnimismiestä. He hoitivat hallintoa, toimivat yleisinä syyttäjinä sekä verojen kantajina ja ulosoton haltijoina. Vuoden 1966 poliisilain mukaan muodostettiin läänin poliisitarkastajan alaiset poliisipiirit; Iisalmi, Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna toimivat omina piireinään. Vuonna 1977 vanhojen kaupunkien poliisilaitosten menot siirrettiin kokonaan valtiolle. Nimismiespiirit lakkautettiin kihlakuntauudistuksessa 1.12.1996. Uudistuksen myötä 600 vuotta vanha järjestelmä siirtyi historiaan ja maa jaettiin 90 kihlakuntaan.

Uudeksi paikallishallinnon perusyksiköksi tuli kihlakunta. Savo jaettiin yhdeksään kihlakuntaan: Juvan, Koillis-Savon, Kuopion seudun, Mikkelin, Pieksämäen, Savonlinnan, Sisä-Savon, Varkauden seudun ja Ylä-Savon kihlakuntaan. Uusissa kihlakunnanvirastoissa poliisi, syyttäjäntoimi, ulosottotoimi ja rekisteritoimiston korvannut maistraatti työskentelevät omina itsenäisinä osastoinaan. Tärkein toiminnallinen muutos on syyttäjän ja poliisin erottaminen. Kun aikaisemmin nimismies toimi sekä poliisiviranomaisena että syyttäjänä, nyt poliisi toimii omana yksikkönään ja syyttäjä omana, kuten Suomea sitovat kansainväliset sopimukset vaativat. Kussakin kihlakunnassa toimii poliisilaitos. Uudesta kihlakuntajaosta huolimatta poliisi tekee edelleen yhteistyötä yli kihlakunnanrajojen. Uudistuksen tavoitteena oli luoda niin suuria kokonaisuuksia, että kukin kihlakunta tulisi toimeen itsenäisenä. Syyttäjäosastoja on kaikissa Savon kihlakunnissa lukuun ottamatta Sisä-Savon kihlakuntaa. Kuopion seudun ja Ylä-Savon syyttäjillä oli omat virastonsa. Savoon muodostettiin uudistuksessa kuusi ulosottopiiriä: Kuopion seudun kihlakunnan ulosottovirasto, Mikkelin, Pieksämäen, Savonlinnan, Varkauden seudun ja Ylä-Savon ulosottoosastot.114

Liikkuvan poliisin lääninosastot ja keskusrikospoliisin aluetoimistot toimivat lääneittäin, vaikkakin erillään lääninhallituksista. Liikkuva poliisi siirtyi uuteen aluejakoon vuoden 1994 ja keskusrikospoliisi vuoden 1995 alusta lukien. Kummassakin on neljä alueellista yksikköä ja aluejaot vastaavat toisiaan. Liikkuvassa poliisissa Savon alue kuuluu Itä-Suomen osastoon keskuspaikkanaan Mikkeli ja keskusrikospoliisissa Itäiseen alueeseen.115

Valtiovarainministeriön alainen piiritason hallinto sai alkunsa, kun sota-aikana lääneihin nimettiin välittömien verojen verotarkastajia. Vuosien 1952 ja 1958 verolaeilla maa jaettiin lääneittäin piireihin, joissa kussakin oli verotoimisto. Kuntien ja kaupunkien verotoimistot olivat lääninverotoimistojen alaisia. Verovirastot siirtyivät valtiolle vuoden 1960 alusta. Liikevaihtoverotoimistot olivat edellisistä kokonaan erillään ja niitä oli vain noin joka toisessa läänissä. Mikkelin ja Kuopion läänit kuuluivat Kuopion liikevaihtoverotoimiston piiriin. Vuonna 1976 lääninverotoimiston nimi muuttui lääninverovirastoksi, joka jaettiin verotus- ja tarkastusosastoihin. Se otti vuoden 1979 uudistuksessa tehtäväkseen myös lääninkonttorin veronkantotehtävät, jolloin lääninkonttori voitiin sulauttaa lääninkansliaan.

Liikevaihtoverotoimistot lopetettiin vuoden 1989 alusta, ja niiden henkilökunta siirrettiin lääninverotoimistoihin. Verohallinnon piiri- ja paikallistaso yhdistettiin 1.12.1993 lukien lääninverovirastoihin. Kymen ja Mikkelin läänit muodostivat Kaakkois-Suomen lääninveroviraston. Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänit muodostivat Savo-Karjalan lääninveroviraston.

Veropiirejä oli vuonna 1990 yli 210, mutta vuoden 1996 alussa niitä oli alle sata. Savo on jaettu kuuteen veropiiriin. Lääninverovirastot muuttuivat verovirastoiksi vuonna 1997 ja niiden virka-alueeksi tuli maakunta. Verovirasto johtaa ja valvoo piirihallintoviranomaisena verojen ja maksujen määräämistä. Keskeisiä tehtäviä ovat verotarkastukset ja ennakontarkastukset sekä veronkanto ja perintä.116

Valtiovarainministeriön alaisella rakennustoiminnalla on monimutkaiset vaiheet, joita seuraavassa tarkastellaan Savon näkökulmasta. Vuodesta 1848 kaikissa lääneissä oli läänin arkkitehti, joka valvoi valtion rakennustoimintaa. Vuonna 1935 lääninrakennuskonttorit lakkautettiin ja sijalle perustettiin vain viisi rakennushallinnon piirikonttoria, vuodesta 1944 kuitenkin kuusi, joista yksi sijaitsi Kuopiossa. Läänikohtaisiin lääninrakennustoimistoihin palattiin vuonna 1955, jolloin lääninrakennustoimistot tulivat Kuopioon ja Mikkeliin.

Valtion virastojen rationalisointia yritettäessä virastoja jälleen yhdistettiin ja niin syntyi yhteinen Kymen ja Mikkelin sekä Kuopion ja Pohjois­Karjalan rakennuspiiri 1971. Rakennushallinto lakkautettiin 1995 ja kiinteistövarallisuuteen liittyvät tehtävät siirrettiin valtion kiinteistölaitokseen. Virastomuotoisesta kiinteistölaitoksesta tuli 1999 liikelaitos ja 2001 sen nimi muuttui Senaatti-kiinteistöiksi. Kiinteistöjen ylläpidon ja rakentamisen palvelutehtävät siirrettiin perustetulle valtionyhtiölle.117

Tullihallituksen ja tullikamareiden välillä ei ollut välihallinnon tasoa ennen vuotta 1971, jolloin maa jaettiin 14 tullipiiriin. Kuopioon tuli piiritullikamari, jonka alaisena toimi Joensuun tullikamari. Piirin alueeseen kuuluivat Pohjois­Savon ohella Heinäveden, Joroisten, Jäppilän ja Kangasniemen kunnat. Muut Etelä-Savon kunnat sekä Mikkelin ja Savonlinnan tullikamarit kuuluivat Saimaan piiriin, jonka piiritullikamari sijaitsi Lappeenrannassa. Kuopion piiri yhdistettiin 1974 Saimaan tullipiiriin. Kun Suomen 13 tullipiiriä vähennettiin 1992 seitsemään, Savon alue liitettiin Itäiseen tullipiiriin. Vuoden 1999 uudistuksessa tullipiirejä vähennettiin viiteen, mutta Itäinen tullipiiri säilyi ennallaan. Muutoksen yhteydessä piiritullikamarin, tullikamarin ja tulliaseman tilalle tulivat nimet tullipiiri ja tulli.118

Opetusministeriön alaiselle arkistolaitokselle luotiin 1930-luvulla Valtionarkiston (nyk. Kansallisarkisto) alainen maakunta-arkistojen verkko. Viiden maakunta-arkiston tehtävänä on ohjata ja valvoa alueensa viranomaisten arkistotointa sekä antaa arkistonhoidon koulutusta. Itäisen Suomen maakunta-arkisto perustettiin Viipuriin 1934. Sen nimi muutettiin 1945 Savo-Karjalan maakunta-arkistoksi ja sen piiriin kuuluivat Kuopion, Kymen ja Mikkelin läänit. Arkisto toimi vuosina 1944–1953 Äänekoskella ja Kuopiossa. Mikkeli ja Kuopio kävivät tiukan kilvan maakunta-arkiston lopullisesta sijoituspaikasta. Kilpa päättyi edellisen hyväksi, koska sillä oli tarjota huomattavan taloudellisen tuen lisäksi valmiiksi louhittu kalliosuoja Naisvuoren uumenista. Arkistokiinteistö valmistui 1953. Paikallisten korkeakoulujen perustaminen lisäsi maakunta-arkistojen määrän vuonna 1974 seitsemään. Samalla Savo-Karjalan maakunta-arkisto muutti nimensä Mikkelin maakunta-arkistoksi. Sen piiriin kuuluvat Etelä-Savon maakuntaliiton, Etelä-Karjalan liiton ja Kymenlaakson liiton alueet. Pohjois-Savon maakuntaliiton alue on kuulunut vuodesta 1997 lähtien Joensuun maakunta-arkiston piiriin.119

Maa- ja metsätalousministeriön hallintoalaan kuuluvien asutusviranomaisten (Asutushallituksen 1917–1938, maatalousministeriön asutusasiainosaston 1938–1959 ja uuden Asutushallituksen 1959–1971) piiriportaan muodostivat asutustarkastajat. Maatalousministeriön 1948 antamalla päätöksellä Savon alue jakautui Kuopion, Kouvolan ja Savonlinnan piirien kesken siten, että Mikkelin seutu kuului Kouvolan piiriin ja muut Etelä-Savon kunnat Savonlinnan piiriin sekä Pohjois-Savo lukuun ottamatta Rautavaaran kuntaa Kuopion piiriin. Rautavaara sijoitettiin Karjalan piiriin. Asutustarkastajat valvoivat vanhojen asutuslakien (torpparilain, Lex Kallion ja vuoden 1936 asutuslain) mukaista asutustoimintaa – sodanjälkeisillä maanhankintalaeilla oli oma toteutusorganisaationsa, Asutuspiirin asutustoimikunta.

Maatilahallituksen synnyttyä 1971 edelliset toiminnot yhdistettiin maakuntatasoisiksi maatalouspiireiksi, joita myöhemmin nimitettiin maaseutupiireiksi; 1993 alusta maaseutuelinkeinopiireiksi. Piirijaoissa Savo oli jaettuna Kuopion ja Mikkelin piireihin. Vuoden 1993 alusta kalastuspiirit yhdistettiin maaseutuelinkeinopiireihin, mutta kalatalouden itsenäinen päätöksenteko säilytettiin. Maaseutuelinkeinopiirit huolehtivat maatalouden, kalatalouden ja niihin liittyvien elinkeinojen kehittämisestä ja sopeuttamisesta sekä Euroopan unionin yhteisen maatalous- ja kalatalouspolitiikan toimeenpanoon liittyvistä tehtävistä. Piirit jatkoivat suoraan vuoden 1993 alusta lukien, jolloin Maatilahallitus lakkautettiin, maa- ja metsätalousministeriön alaisina. Vuonna 1997 piireistä tuli työvoima- ja elinkeinokeskusten (TE-keskusten) maaseutuosastoja.120

Metsähallinnon alaisten valtion maiden piirihallinnossa Itä-Suomen piirikuntakonttori sijaitsi Kuopiossa. Sen alaiseen Saimaan tarkastuspiiriin kuuluivat 1945 mm. Iisalmen läntinen ja itäinen sekä Savonlinnan hoitoalueet, joissa kussakin oli aluemetsänhoitaja. Rautavaaran hoitoalue kuului Pielisen tarkastuspiiriin. Vuoden 1967 metsähallinnon uudistuksessa oli piirikunnista suoraan Metsähallituksen osastojen alaisuudessa olleet toiminnot kuten soiden ojittaminen, metsätalouden tarkastus ja insinöörityöt siirretty piirikuntakonttoreihin.

Vuodesta 1971 lähtien Savo kuului Etelä­Suomen piirikuntaan (ent. Itä-Suomen piirikunta), jonka piirikonttori säilyi Kuopiossa. Savo jakaantui kolmen hoitoalueen kesken, joiden aluemetsähoitajien toimipaikat olivat Mikkelissä, Nurmeksessa ja Savonlinnassa. Vuonna 1994 Metsähallituksesta tuli valtion liikelaitos, jolloin osastot ja piirikonttorit lopetettiin ja niiden sijalle tulivat tulostoiminnot. Hoitoalueet säilyivät jatkossakin.121

Yksityismetsien valvonnasta Suomessa vastasi Metsähallituksen alainen Keskusmetsäseura Tapio, jonka alaisina oli 17 metsänhoitolautakuntaa (vuodesta 1968 piirimetsälautakunta). Etelä-Savon ja Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnat perustettiin 1929. Kesällä 1940 muodostettiin vielä Itä-Savon metsänhoitolautakunta, jonka keskuspaikkana oli Savonlinna. Vuoden 1952 metsänhoitoyhdistyslailla paikalliset metsänhoitajayhdistykset (339 yhdistystä) kytkettiin järjestelmään ja ne saivat kantaa veronluonteista metsänhoitomaksua menoihinsa.122

Talvisotaan mennessä metsänparannuspiirejä oli 10, vuonna 1962 jo 16 eli lähes yhtä paljon kuin metsänhoitolautakuntia. Rationalisoinnin vuoksi piirimetsälautakunnat ja metsänparannuspiirit yhdistettiin vuonna 1987 nimellä metsälautakunta, jolloin muodostettiin myös Etelä­Savon, Itä-Savon ja Pohjois-Savon metsälautakunnat. Vuonna 1996 voimaan tulleella lailla metsälautakunnista muodostettiin metsäkeskuksia, jotka hoitavat metsälakeihin liittyviä aluetason tehtäviä.123

Maa- ja metsätalousministeriön alainen Maanmittaushallitus kehitti aluehallintoa perustamalla eri lääneihin maanmittauskonttoreita. Maanrnittareiden toiminta oli tarkastelujaksolla vilkasta heti sotien jälkeen siirtoväen ja rintamamiesten tiloja muodostettaessa. Sen jälkeen 1960-luvulta lähtien nousivat tietoimitukset tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiksi. Niitä varten perustettiin Savoon 1972 Iisalmen, Kuopion, Mikkelin ja Savonlinnan maanmittaustoimistot, jotka jakoivat keskenään maanmittaustoimitukset.124 Vuonna 1991 maanmittauslaitos muuttui kolmiportaisesta kaksiportaiseksi. Piirihallinnon muodostivat kartasto­ ja tietopalvelutoimistot sekä maanmittaustoimistot.125

Liikenneministeriön alaisilla valtion rautateillä toteutettiin 1985 organisaatiouudistus. Liikenne- ja ratapiirit yhdistettiin rautatiepiireiksi. Valtaosa Savosta kuului Pieksämäen piiriin. Rautatiepiiri markkinoi ja tuottaa palveluja tulosvastuullisena yksikkönä. Sen alaisuudessa toimivat liikennealueet huolehtivat liikenteestä, asiakaspalvelusta sekä rakennus­ ja kunnostustehtävistä. Periaatteena oli, että valtio virastokoneistonsa kautta huolehtii ratojen rakentamisesta ja ylläpidosta, kun taas Valtionrautatiet (VR) yhtiönä vastaa liikennöinnistä. VR yhtiöitettiin 1995. Ratojen omistus ja vastuu niiden kunnossapidosta ja kehittämisestä jäi liikenneministeriölle, johon perustettiin erityinen Ratahallintokeskus.

Posti- ja lennätinpiirien osalta Savo oli 1950-luvun alussa jaettu Kuopion ja Kouvolan piirien välillä siten, että viime mainittuun kuului valtaosa Etelä-Savosta. Puhelinpiireissä Pohjois­Savo kuului Kuopion telepiiriin. Mikkelin, sittemmin Kaakkois-Suomen telepiirin piirikonttori oli Mikkelissä. Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin 1.1.1994. Syksyllä 1996 vanhat puhelinverkkoalueet yhdistettiin suurin piirtein silloisia läänejä vastanneiksi teleliikennealueiksi.126

Maantie- ja kanavarakennus tapahtui tie- ja vesirakennuspiirien kautta. Mikkelin piiri perustettiin 1950 erottamalla Mikkelin läänin alue silloisesta Savon piiristä, jonka nimeksi tuli samalla Kuopion piiri. Vuoden 1960 lääninjaotuksen seurauksena siirrettiin Mikkelin piiristä Joutsa, Luhanka ja Leivonmäki sekä Kuopion piiristä Hankasalmi ja Konnevesi Keski-Suomen piiriin. Vuonna 1948 yleisten teiden kunnossapito oli tullut kokonaan Tie- ja vesirakennushallitukselle (TVH) ja sen alaisille tiepiireille; ennen nimismiehet olivat jakaneet tiet paikallisille urakkamiehille kunnostettavaksi. Vuonna 1954 säädettiin uusi tielaki, jolla kunnan ja kylätiet siirrettiin paikallisteinä TVH:n hoitoon. Vuonna 1964 muodostettiin Tie- ja vesirakennuslaitos, johon kuului keskusvirastona Tie- ja vesirakennushallitus sekä sen alaisena tie- ja vesirakennuspiirit. Piirit jäivät läänipohjaisiksi.

Vesiteiden hoito, suunnittelu ja rakentaminen siirrettiin vuonna 1990 Merenkulkuhallitukselle. Samalla Tie- ja vesirakennuslaitoksen nimi muuttui Tielaitokseksi. Sen piirijakoa muutettiin 1994, jolloin Kuopion ja Pohjois-Karjalan piirit yhdistettiin Savo-Karjalan tiepiiriksi sekä Kymen ja Mikkelin piirit Kaakkois-Suomen tiepiiriksi.127

Kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) alainen siviilihallinnon teollisuuspiirin piirijako uudistettiin 1971 läänijaon pohjalta. Piiritoimistot perustettiin Kuopioon ja Mikkeliin jatkamaan niitä edeltäneitä pienteollisuuspiiritoimistojen toimintaa. Piiritoimiston tehtävänä oli huolehtia lähinnä pienteollisuuden ja keskisuuren teollisuuden sekä muiden elinkeinojen edistämiseen liittyvistä valtion toimenpiteistä. Syksyllä 1997 KTM:n aluehallinto yhdistettiin perustettuihin elinkeino- ja työllisyyskeskuksiin (TE-keskus). Savo sisältyi kokonaisuudessaan KTM:n alaiseen sisävesipiiriin, sittemmin Järvi­Suomen merenkulkupiiriin, jonka konttori on Savonlinnassa. Valtaosa maakunnasta kuuluu Saimaan luotsipiiriin, jonka piirikonttori on Savonlinnassa. Luotsipiirin raja ei noudattele kuntarajoja.128

Kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen perustettiin 1971 Kehitysaluerahasto Oy eli Kera Oy, joka oli valtioenemmistöinen erityisluottolaitos. Sen tarkoituksena oli parantaa kehitysalueiden väestön toimeentuloa ja hyvinvointia edistämällä näiden alueiden yritystoimintaa. Rahaston keskuspaikka tuli Kuopioon. Kera ja Valtiontakuukeskus yhdistettiin vuoden 1999 alusta, jolloin syntyi Finnvera Oyj.

Työministeriön hallintoalaan kuulunut ammattientarkastuksen järjestelmä oli voimassa 1970-luvulle asti. Savonlinnan piiri käsitti Etelä-Savon alueen ohella Lappeenrannan kaupungin, Lauritsalan ja Imatran kauppalat sekä Lappeen ja Jääsken kihlakunnat. Kuopion piiri käsitti Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänit. Työsuojelun keskushallinto siirrettiin 1968 sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosastolle. Tampereelle perustettiin Työsuojeluhallitus 1973. Ammattientarkastuspiireistä tuli Työsuojeluhallituksen työsuojelupiirejä (11), jotka vastasivat kooltaan läänejä, mutta eivät olleet niille alistettuja.

Työsuojeluhallitus lopetti toimintansa 1.3.1993, jolloin työministeriöön perustettiin työsuojeluosasto. Työsuojeluhallinto siirtyi 1.4.1997 lukien sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Samalla työsuojelupiirit muutettiin maakuntapohjaisiksi. Ne valvovat yli 10 työpaikan yrityksiä, joiden on lain mukaan myös perustettava oma työsuojeluorganisaatio. Pienempiä yrityksiä valvovat kuntien terveyslautakunnat. Metsä- ja maatalouden kolmesta työsuojelupiiristä keskimmäinen oli nimeltään Keski-Suomen piiri. Se ulottui poikki maan Pohjanlahdesta itärajaan ja sen keskus oli Kuopiossa. Tämä erikoisjärjestely poistettiin 1991 ja virat liitettiin tavallisiin työsuojelupiireihin.129

Valtion vaikutus työvoimahallintoon on melko myöhäistä. Vasta sota-ajan ankara työvoimapula sai valtion liikkeelle. Kun kansanhuollon organisaatio oli osoittautunut tehottomaksi, työvoima-asiat keskitettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Maa jaettiin 1942 yhteensä 19 työvoimapiiriin, jolloin Mikkeli ja Kuopio saivat oman piirinsä. Vuonna 1947 Itä-Häme liitettiin Mikkelin piiriin. Uusi työvoimalaki säädettiin 1945. Piirien alaisina toimivat työasiamiehet ja kuntien työasiainlautakunnat. Toimeenpanoasetus astui voimaan 1950 alusta. Vuonna 1961 työvoimatoimistot valtiollistettiin.

Aikaisemmin erillisinä toimineet työvoima- ja ammatinvalinnanohjausasiain piiri- ja paikallishallinnot yhdistettiin yhtenäiseksi organisaatioksi 1973. Sen tehtävänä oli työvoimaministeriön alaisena huolehtia työvoima-asioiden alueellisesta hoitamisesta. Samalla maa jaettiin 12 työvoimapiiriin , mutta Savon piirijakoon ei tullut muutoksia. Elinkeinopolitiikan yleinen merkitys kasvoi 1990-luvulla. Sen kautta alettiin hakea ratkaisua yhteen 1990-luvun suurimpaan yhteiskunnalliseen ongelmaan eli työttömyyteen. Työllisyys- ja elinkeinoasioiden koordinoinnin merkitys korostui myös Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Kauppa- ja teollisuusministeriön, työministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalojen aiemmat 77 alueyksikköä yhdistettiin 15 työvoima- ja elinkeinokeskukseksi vuonna 1997. Savoon perustettiin Etelä-Savon ja Pohjois-Savon TE­ keskukset.130

Maatilahallituksen alaisten erilaisia vesijärjestelyjä suunnitelleiden maanviljelysinsinööripiirien osalta maakunta jakaantui 1945 Savon ja Kymen piirien kesken, lukuun ottamatta Rautavaaran kuntaa, joka kuului Karjalan piiriin. Tehtävät siirtyivät 1970 vesipiireille. Vesihallinnossa Savo oli jaettu Kuopion ja Mikkelin piirien kesken. Piirien vesitoimistojen yhteydessä toimi kalavahinkojen arvioimislautakunta. Vesi- ja ympäristöpiirit sekä läänien ympäristöosastot päätettiin 1993 yhdistää ympäristökeskuksiksi. Ympäristökeskukset ovat yleishallinnollisesti ympäristöministeriön alaisia, mutta maa- ja metsätalousministeriö tulosohjaa niitä vesien käytön ja hoidon osalta. Keskushallintotehtävät siirtyivät ympäristöministeriölle ja maa- ja metsätalousministeriölle Vesi- ja ympäristöhallitukselta, josta muodostettiin tutkimus­ ja kehittämiskeskus, Suomen ympäristökeskus. Savoon tulivat 1995 Etelä- ja Pohjois-Savon ympäristökeskukset, joiden toimipaikat sijaitsevat Mikkelissä ja Kuopiossa. Lisäksi Itä-Suomen ympäristölupaviraston keskuspaikkana on Kuopio.131

Valtion piirihallintoviranomaisissa 1990-luvulla toteutetuilla suurilla uudistuksilla on kaksi yhteistä piirrettä: ensinnäkin aluejakoja on suurennettu kaikissa uudistuksissa. Toiseksi uudet aluejaot on pyritty sopeuttamaan toiminnallis-taloudelliseen maakuntajakoon. Läänin­ ja piirihallintoviranomaisten lisäksi olennainen osa maakunnan asioiden hoidossa alueellisen kehityksen kannalta on maakuntaliitoilla sekä perustetuilla kuntainliitoilla.132

MAAKUNNAN VAHVISTUVA OMAKUVA

Savo maakuntana

Suomen kielessä maakuntakäsitteellä on useita merkityksiä. Alueellisesti se viittaa yleensä väliportaantasoiseen alueyksikköön mutta ei siinä mielessä kuin teknisempänä hallinnollisena käsitteenä mieltyvä lääni. Perinteinen tieteellisessä keskusteluissa esiintyvä maakuntakäsite tarkoittaa yleensä historiallisia maakuntia, jotka usein ajatellaan keskiaikaisia linnaläänejä vastaaviksi alueyksiköiksi. On kuitenkin jo pitkään tiedostettu maakuntakäsitteen dynaaminen luonne ja korostettu, että käsitykset maakunnista voivat uusiutua yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Rajojen muuttumista eri aikoina eri syistä onkin pidettävä maakunnalle tyypillisenä ja luonteenomaisena piirteenä.133

Savon voidaan sanoa kasvaneen 1300-luvun alusta 1500-luvun alkuun pitäjästä maakunnaksi. Yhtenäiseksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi, linnalääniksi, Savo tuli vasta 1534. Linnaläänit vakiinnuttivat Suomessa ns. historialliset maakunnat. Savo on yksi maamme kahdeksasta historiallisesta maakunnasta. Historiallisen maakuntajaon vakiinnuttivat Eino Jutikkalan mukaan Turun yliopiston osakunnat romantiikan vaikutuksesta 1800-luvulla. Maakuntien rajoja ryhdyttiin piirtämään kartoille, jolloin linnaläänin raja antoi periksi siellä, missä se erosi 1634 lääninjaosta.

Puolitoista vuosisataa sitten piirretyt kartat ovat olleet vaikuttamassa nykypäivän elämään. Siinä mielessä historialliset maakunnat ovat historiallisia. Jutikkala totesi syntipukiksi Topeliuksen teokset Finland framställd i teckningar (1845) ja Maamme. Maakunnat eivät tällöin olleet hallinnollisia yksikköjä vaan yhteiskunnallisia ilmentymiä: alueita, joissa väestöllä oli eräänlainen kohtalonyhteys. Alueellinen hallinto oli kuvernöörien ja lääninhallitusten vastuulla. Kun maamme kunnallishallintoa järjestettiin 1865 ja 1873 pitkälti Ruotsin esikuvan mukaisesti, ei maakuntien itsehallintoa tuolloin luotu, vaikka Ruotsissa niin oli menetelty samanaikaisesti vuonna 1862 toteutetun kunnallishallinnon uudistuksen kanssa.134

Nykymaakunnat puolestaan viittaavat yhteiskunnan funktionaalisen erilaistumisen tuotteisiin, joita tavallisesti nimitetään talous alueiksi ja talousmaakunniksi. Nykyään vallitseva “talous”-käsite johtaa sikäli harhaan, että Suomen talousalueet eivät ole tarkoin rajattu omaksi yksikökseen muusta yhteiskunnasta irralleen. Käytännössä talousaluekäsitteellä viitataan yleensä erilaisten keskustoimintojen vaikutusalueisiin (markkinointialueet, levikkialueet, jakelualueet, liikennealueet, hankinta-alueet jne.). Siinä missä historiallisen maakunnan käsitteellä tavallisesti viitataan staattiseen maakunta-alueeseen, nykymaakunnat ovat puolestaan funktionaalisia aluekokonaisuuksia, joiden ytimenä on alueellinen työnjako sekä vaihto keskuksen ja vaikutusalueen välillä.135

Valtionhallinnossa ja hallinnollisessa kielenkäytössä ryhdyttiin puhumaan “toiminnallis­taloudellisista maakunnista” aivan 1990-luvun alussa lähes yhtäkkisesti hyvin itsestäänselvänä käsitteenä. Kuntien kannalta ne olivat pitkään olleet mm. kuntainliittojen toimialueina funktionaalisia rakenteita, joskin niissä on havaittavissa myös normatiivisia piirteitä.136

Nykyiseen funktionaaliseen maakuntakäsitykseen johtanut tie on ollut Suomessa hyvin pitkä. Nykyiset maakunnat, joita mm. alueilla vaikuttavat maakuntien liitot edustavat, ovat verraten uusi ilmiö ajatellen koko maakuntalaitoksen historiallista kehitystä. Itse asiassa maakuntakäsitteen uusi funktionaalinen merkitys on selkiytynyt vasta muutamien viime vuosikymmenien aikana.137

Maakuntien määrä on Suomessa aikojen kuluessa vaihdellut huomattavasti muutamasta nykyiseen 20:een. Ns. Tulenheimon komitean ehdotuksessa 1923 oli esillä jopa 23 maakunnan perustaminen. Ns. Nykäsen komitean vuonna 1963 valmistuneessa mietinnössä oli lakiluonnos maakuntaitsehallinnon aikaansaamiseksi. Maakuntia ehdotuksessa oli 15. Kansliapäällikkö Arno Hannuksen johdolla toiminut komitea julkisti 1970 mietinnössään ehdotukset maakuntalaiksi. Maakuntia ehdotuksessa oli 13 ja alueet vastasivat ehdotettua uutta läänijakoa. Tämäkään ehdotus ei ottanut tulta.138

Maakuntien määrän vaihtelu kertoo siitä, että maakuntakäsitteen sisältö on muuttunut. Nykysuomen sanakirjan ja tietosanakirjojen maa­ kuntamääritelmät lähtevät Suomessa vielä historiallisista, kansatieteellisistä ja maantieteellisistä kriteereistä – missä myös näkyy vallalla ollut kansallisromanttinen maakuntakäsite – kun nykyään vallitseva eurooppalainen näkemys korostaa yhteisiä etuja ja itsehallintoa. Lähimpänä lienevät Kauko Sipposen kriteerit, jotka ovat talousaluejako, järjestöelämän piirijako, kuntien yhteistyöpyrkimykset, asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunne sekä halu toimia ja päättää yhteisistä asioista. Viimeisimmän maakunta­määritelmän on tehnyt aluejakotoimikunta 1990-luvun alussa. Se tarkoittaa maakunnalla aluetta, joka muodostaa “selväpiirteisesti toiminnallisesti itsenäisen talousalueen, jonka väestöllä on myös kulttuuriyhteyttä”. Maakunnan rajat perustuvat:139
– väestön sijaintiin, asiointiin ja työssäkäyntiin
– elinkeinoelämän yhteyksiin ja toiminta­alueisiin
– kansalaisjärjestöjen toiminta-alueisiin
– kuntien yhteistoimintaan ja kuntainliittojen toiminta-alueisiin sekä
– kieli- ja kulttuurioloihin.

Määritelmä lähtee näin eurooppalaiselta pohjalta. On muistettava, että maakuntia ei Suomessa ennen 1990-lukua virallisesti ollut olemassa. Lainsäädäntö ei tuntenut maakuntia lainkaan, eivät myöskään viralliset tilastot ja kartat. Sääennustuksia myöten asiat alueellistettiin kaikenlaisissa yhteyksissä valtion läänijaon avulla. Seutukaavaliitot olivat 1960-luvulta 1990-luvun alkuun lähes ainoita valtion virallisesti hyväksymiä maakunnallisia elimiä. Niiden tehtävät oli rakennuslaissa tarkkaan määritelty, mutta ne ottivat itselleen koko maassa paljon laajemman, myös maakunnan etuja ajavan roolin.140

Valtiollisen politiikan näkökulmasta maakuntia ei Suomessa ole tarvittu ollenkaan. Muutos suhtautumiseen tuli vasta ryhdyttäessä valmistautumaan Euroopan unionin jäsenyyteen. EU:n havaittiin edellyttävän, että sen yhteistyökumppaneina ovat kunkin alueen omat demokraattiset yhteisöt, eivät valtion viranomaiset. Niinpä vuonna 1992 luotiin valtioneuvoston päätöksellä uusi aluejaotus, joka käsitti yhdeksän vanhan historiallisen maakunnan (Varsinais­Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Häme, Uusimaa, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi) sijasta 19 toiminnallis-taloudellista maakuntaa. Päätöksessään 8.7.1992 valtioneuvosto määritteli rajojen lisäksi maakunnille myös nimet.141

Valtioneuvosto teki 8.7.1992 aluehallinnon kannalta merkittävän periaatepäätöksen määritellessään valtion aluejaotuksen perusyksiköiksi maakunnat, joiden rajoja muut jaot noudattaisivat. Valtioneuvosto vahvisti 6.2.1997 uudestaan tämän periaatepäätöksen. Sen mukaisesti “valtion alueviranomaisten aluejaot yhteensovitetaan maakuntajakoon, jollei erityisistä syistä muuta johdu”. Tällaisia erityisiä syitä olisivat viranomaisten tehtävien luonne ja asianomaisen alueen kieliolot. Maakuntajako määritellään tuoreimmassa päätöksessä tarkoittamaan rakennuslain (370/1958) 18 §:n mukaista seutukaavajakoa ja siihen pohjautuvaa maakuntien liittojen aluejakoa (alueiden kehittämislaki 1135/1993). Valtion viranomaisten toimialueet muodostuvat siis yhden tai useamman maakunnan liiton toimialueesta.

Vuoden 1997 päätöksellä maakuntia kertyi nykyiset 20. Maakuntajako siis määriteltiin, mutta ei maakuntien nimiä. Maakunnissa tätä asiaa tulkittiin niin, että maakunnan nimi määräytyy suoraan itse maakunnan liiton nimestä, siis hallitsevan organisaation nimestä, ei alueen mukaan. Seurauksena oli, että esimerkiksi Pohjois-Savossa toimiva Savon liitto katsoi, että liittonsa nimen mukaisesti tämän ennestään Pohjois-Savona tunnetun maakunnan nimi tulisi kuulumaan Savo. Savon sydän on kuitenkin alkujaan ollut Etelä-Savossa. Maakuntahengessä tätä politiikantekoa kirkastettiin mm. seuraavasti:

“- – Savon Liitto sai etuliitteettömän Savo-nimen Pohjois-Savon tilalle, joka käytännössä tarkoittaa peruuttamatonta käyttöoikeutta käyttää maakunnasta Savon nimitystä. – – Suurlääniasiassa menetimme läänin ja pääkaupungin Mikkeliin, mutta saimme vahingossa identiteetin kannalta tärkeän etuliitteettömän Savo-nimen käyttöömme. Savolaisuuden identiteettihyödyt ovat selvät maakunnan imagolle katsotaanpa maakuntaa tulevan matkailijan silmin, nimistössä tai kirjallisissa tuotteissa kertomaan, missä Savo sijaitsee.” (Kannanotto Iisalmen Sanomissa 19.2.1997).

Nimen taustalla oli siis repivä lääninuudistus ja taistelu uuden läänin pääkaupungista.Samantyyppinen nimiongelma nousi esiin Pohjanmaalla, missä Vaasan rannikkoseudulla toimiva liitto otti nimekseen Pohjanmaan liiton. Liittojen mukaan nimettäessä saisimme paitsi Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan myös pelkän Pohjanmaan, jonka tarkoite olisi erillinen alue Pohjanmaan rannikkoa. Nimiristiriita jäi Uudellemaallekin, kun sen läntinen osa on nimeltään Uusimaa, mutta itäinen osa on nimeltään Itä­Uusimaa. Tämän kauneusvirheen jättämiseen on tosin vaikuttanut se, että on edelleen olemassa aluekäsitteet Keski-Uusimaa ja Länsi­Uusimaa, jotka nyt yhdessä muodostavat Uudenmaan maakunnan.

Historiallinen Häme kutistui uudessa makuntajaossa niin, että nimissä sitä jäivät edustamaan vain Kanta-Häme ja Päijät-Häme, joista Kanta-Häme olisi halunnut pysyä pelkästään Häme-nimisenä. Pelkkä Häme tämän maakunnan nimenä olisi antanut mielikuvan, että siinä on koko Häme. Vanhaa Hämettä jäi kuitenkin Päijät-Hämeen maakunnan lisäksi Pirkanmaahan ja Keski-Suomeen, joiden nimissä Häme ei millään tavalla näy. Nimen Päijät-Häme tarkoittama alue kutistui myös, kun tämä aiemmin Päijänteen ympäristöä tarkoittanut nimi viittaa nyt kaakkoishämäläiseen alueeseen.142

Kun nimikiistoista ei näyttänyt tulevan selvää, sisäasiainministeriö päätti jättää nimiasiat maakuntajakolaissa ratkaistaviksi. Eduskunta hyväksyikin 24.11.1997 hallituksen esityksen maakuntajakolaiksi (HE 169/1997). Siitä käy ilmi, että nimenomaan maakunnilla on merkitystä paitsi alueellisina itsehallintoalueina myös valtionhallinnon toimialueiden perustana. Lisäksi maakuntia ollaan kehittämässä kansalaisten paikallistunteiden kohteiksi. Valtioneuvosto vahvisti maakuntien nimet ja alueet 26.2.1998. Ylhäältäpäin virallisesti annetut maakuntien rajat eivät nekään ole lopullisia. Tämä on jo ilmennyt Savon maakuntienkin kohdalla. Varkauden talousalueen seutuhallitus vaati vuonna 2001 Pohjois- ja Etelä-Savoa yhdistymään yhdeksi maakunnaksi, Savoksi. Yksi talousalueen seitsemästä kapinakunnasta, Kangaslampi, siirtyi vuoden 2002 alussa Etelä-Savosta Pohjois-Savon maakuntaan. Hyväksytyssä sisäasiainministeriön päätösesityksessä todetaan, että Kangaslampi suuntautuu maakuntajakolain perusteella selvästi Pohjois-Savoon. Kunta määrittelee sen maakunnan, johon se haluaa kuulua. Kiistattomat numerotiedot kertoivat, että Kangaslampi oli osa Varkauden seutua. Jo 1970-luvulla pohdittiin Kangaslammilla vakavasti lääninvaihtoa. Vuoden 2002 alusta lukien Etelä-Savon maakunta muodostuu 22:sta ja Pohjois-Savon maakunta 25 kunnasta, joiden alueet selviävät edellisellä aukeamalla olevasta kartasta.143

Savo ja savolaisuus

Anssi Paasi on tutkiessaan maakuntien alueellista identiteettiä ja aluetietoisuutta todennut, että alueen taloudelliset ja sosiaaliset kehityskulut ovat alueellisen tietoisuuden keskeinen perusta. Alueen identiteetillä tarkoitetaan piirteitä, jotka erottavat sen kaikista muista alueista, aluetietoisuudella puolestaan alueen omien asukkaiden tietoisuutta oman alueensa erityisyydestä. Alueellinen identiteetti perustuu siten ihmisen omaan käsitykseen ympäristösuhteestaan alueellisen organisaation osana ja historiallisen kehityksen tuloksena. Alueellinen identiteetti on käsitteenä teoreettinen, eikä se realisoidu ihmisten jokapäiväisessä elämässä, mutta se auttaa selittämään maakunnan rakentumista.144

Maakuntaa voidaan 1950- ja 1960-luvuilta lähtien pitää suomalaisen regionalismin keskeisenä aluetasona. Paasin mukaan suomalaisten maakuntatietoisuus on sangen selkeä, joskin erot maakuntien välillä ovat suuria. Maakunta on merkittävin alueellisen identifioitumisen perusyksikkö. Silti lähempänä jokapäiväistä elämää olevat asiat ja alueet näyttävät hahmottuvan selkeämmin ihmisten kotiseuduksi. Tietoisuuden voimakkuuteen vaikuttavat mm. alueellinen erottautuminen, maakunnallinen yhdistystoiminta, luonto, kansankulttuuri, murre, lehdistö, maakuntakirjallisuus ja koulutus. Keskeisin tekijä alueen hahmottumisessa on kuitenkin yksilön oma henkilöhistoria, “juuret” ja asuminen. Sitä paitsi maakunnat ovat olleet jatkuvassa dynaamisessa liikkeessä.145

Kansatieteilijä Hannu Sinisalo on esittänyt museoviraston 1981 tekemän kyselyn perusteella, että kotiseutu koetaan jakaantuvaksi sisäkkäisiin kehiin. Sisimpänä on lapsuudenkoti ja sitä seuraavat kotikylä ja kotikunta sekä sen jälkeen kotimaakunta ja kotimaa. Identiteetin intensiteetti laskee koko ajan kodista kauemmaksi mentäessä. Viime vuosikymmeninä on vanhan paikallisidentiteetin sijaan tullut identiteetin uusi muoto. Uusi identiteetti on “tietoisesti synnytettyä ja sen pontimena on paikallisuutta korostava kansallisesti virittynyt ideologia”. Sinisalo toteaa vanhan identiteetin syntyneen “taloudelliselle ja funktionaaliselle, suurimmaksi osaksi tiedostamattomalle pohjalle”.

Sinisalo on todennut uuden paikallisidentiteetin, kotiseutuideologian, merkkejä olleen jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta se kosketti etupäässä virkamiehiä ja opettajia. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kotiseutuidentiteetin herättäminen ja vaaliminen alkoi kiinnostaa väestön laajoja kerroksia erityisesti maaseudulla. Kotiseutuharrastuksen viriämisellä eläväksi ja tuloksia tuottavaksi 1940- ja 1950-luvuilla oli juuret sotavuosien kokemuksissa, jotka nostivat kotiseudun merkityksen uudella tavalla arvoonsa. Identiteetin korostaminen kulki kotimaasta 1900-luvun alussa maakuntiin ja kuntiin 1940–1960-luvuilla ja kylätasolle 1970-luvulla.146

Kustaa Vilkuna piti 1966 maakuntia “kansanomaisina ja historiallisina” sekä “aatteellisina ja kulturellisina alueina”, koska ne eivät noudattaneet hallinnollista aluejakoa. Savon Vilkuna näki erittäin selväpiirteiseksi maakunnaksi, vaikkakin Suur-Savon ja Ylä-Savon välillä voitiin havaita useita erilaisuuksia, joiden väliin jäi “keskinen Kuopion Savo”. Savo oli tuolloin jakautunut kahden läänin osalle, mutta Vilkunan mukaan se tulisi maakunnallisesti “ehkä toistaiseksi säilyttää yhtenä kulttuurialueena, sillä niin omaleimainen Savo todella on”. Keskuspaikaksi hän esitti Kuopiota.147

Tutkiessaan väliportaan aluejärjestelmän kehitystä ja hahmottumista suomalaisten aluetietoisuudessa Anssi Paasi on huomannut, että historiallisten maakuntien korostaminen vaihtui alueellisen yhteenkuuluvuuden korostamiseksi talousmaakuntien puitteissa vuosien 1950 ja 1970 välillä. Paasi toteaa osakuntien, järjestöjen piiritason ja kotiseututyön merkityksen aluetietoisuudelle ja viittaa kansanopistoihin ja koulutukseen, jossa varsinkin peruskoulun jälkeinen koulutus on merkittävä. Talousmaakuntien toiminnalle on haettu mentaalista perustelua maakunnasta omaleimaisena kulttuurialueena, mikä näyttää liittyneen 1960-luvun keskusteluun ja talousmaakuntien haluun saada yleinen hyväksyminen olemassaololleen. Talousmaakunnat ovat kuitenkin entisessä tuotannollisten talousalueiden merkityksessään häviämässä kartalta. Ne ovat muuttumassa yhä selvemmin yritysten talousalueista kansalaisten talousalueiksi.148

Alueen käsitteellisen hahmottamisen tunnusmerkeistä merkittävin on nimi. Savo-nimi vakiintui 1600-luvulla tarkoittamaan tiettyä hallinnollista kokonaisuutta. Vasta myöhemmin nimi yhdistettiin kuvaamaan tiettyä kansanosaa, erillistä Savon heimoa ja savolaisuutta. Heimojen nimet omaksui ensimmäisenä käyttöön sivistynein kansanosa. Jo 1643 Turun yliopiston oppilaat jaettiin osakuntiin synnyinpaikkojensa mukaan.149 Jaossa käytettiin maakuntanimiä, joiden käyttö vähitellen yleistyi, ja alettiin pitää selvänä, että Suomi koostui eri heimoista, joilla kullakin on ominaispiirteensä. Koska suurin osa kansasta jäi tuolloin vähäisimmänkin koulutuksen ulkopuolelle, on todennäköistä, että Savon asukkaista vain pieni osa oli tietoinen savolaisuudestaan eikä yhteistä heimotunnetta ollut olemassa.

Keskeinen merkitys kansan tietoisuuden lisääjänä omasta itsestään oli Zachris Topeliuksen toimittamalla suurteoksella Finland framstäld i teckingar (1845–1852).Tästä teoksesta ovat siirtyneet sitten monet maakunta- ja heimomääritelmät, paitsi Topeliuksen Maamme-kirjan kautta koululaisten muistiin liki sadan vuoden ajan, myös muihin maakuntakuvauksiin pakollisiksi kliseiksi. Savo muistutti Topeliuksen mukaan “päärynää, joka oli asetettu siten, että varsi osoitti pohjoiseen”. Itse savolainen oli pohjimmiltaan “lisätty, joskaan ei parannettu painos Karjalan kantaheimosta”. Karjalaisen ja savolaisen vertailu oli savolaista mairitteleva:150

“Savolainen on rikkaampi ja riippumattomampi; kahden äärimmäisyyden, vaatimattomuutta ilman itseluottamusta ja herranpelkoa ilman rajaa, välillä, Savolainen suuntautuu enemmän jälkimmäiseen, Karjalainen taas enemmän edelliseen … Savolaisella, joka oli torjunut vieraita vaikutteita enemmän kuin Länsisuomalainen ja Karjalainen, oli hyvät taipumukset luoda kansallista suomalaista kulttuuria … Savolainen on yleensä järkevämpi mies kuin lapsellisen naiivi, sydämen äänellä herkempi ja siten runollisempi Karjalainen … Savolaisen suurempi nokkeluus tulee esiin suurempana keinotteluhenkenä, jolla hän harjoittaa kauppaa ja toimintojaan. Karjalainen on yhtä liikkuvainen, mutta hän noudattaa toiminnassaan konemaisesti ja alituisesti samoja latuja. Savolainen sen sijaan ymmärtää toimia suhdanteiden mukaan; hänen toimintansa virta otti jo kaksikymmentä vuotta sitten päinvastaisen suunnan kuin edellisen.”

Näin kirjoitettiin sataviisikymmentä vuotta sitten, mutta saman havainnon voisi tehdä myös nykyinen maakuntatutkija. Vuonna 1988 maakuntaretkeilijä Raimo O. Kojo vertaili kertomuksessaan Syysmatka Suomessa savolaisia ja karjalaisia: “Savolainen venyy omine ehtoineen, ei luovu ikinä mistään. Jos savolaista vetää ojan yli, vain nahka venyy toiselle puolelle, itse se seisoo yhä omalla rannallaan. Karjalainen taas hyppää ojan yli ja nauraa, että miehän tulinkin tänne katsomaan, miltä mie näytän toisella puolella.”151

Peruskuvauksen savolaisista oli luonut jo Elias Lönnrot, vaikka se julkaistiinkin kokoelmana vasta 1902 nimellä Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. Lönnrotin mukaan savolainen oli yleensä “itsenäinen olematta julkea, kohtelias olematta mateleva, hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä asianhaaroja”.152 “Savolaisten kansallisrunoilija”, lehtori ja poliisin poika Kuopiosta Kalle Väänänen runoili lähes 100 vuotta myöhemmin vuonna 1924 Savommua-runossa näin:153

“- Jos mualima maejoks muuttuva voes, nii uskallam panna tok vettoo, että maejon pinnalla sillan oes Savon kansa sitä puhtaenta rettoo. Kuka vua on syntynnä Savommuassa kerta, se suoniinsa suanna om piälysmiehev verta. Sen kyllä ne huohmoo toesettii, ja kyllä se tiijetään tok itekkii, että Luoja, kul luati se parraentansa, loe Savommuan ja Savommuan kansan.”

Savommua-runoa voidaan pitää jonkinlaisena savolaisten virallisen heirnolaulun, August Ahlqvistin Savolaisen laulun, nykyaikaisempana ja vähemmän paatoksellisena vastineena. Yllä lainatut runon loppusäkeet ovat näennäisesti mitä paksuinta omaa kehua, mutta niiden välistä voi kyllä helposti erottaa savolaisen ilkikurisen silmänpilkkeen.154 Runossakin mainitun “piällysmiehen” leimaa savolaiset ovat saaneet kantaa pitkään. Aulis Oja arvelee “piällysmiehen maineeseen” ja heimoylpeyteen olevan osuutta tiedoilla, joiden mukaan Savoa 1600- ja 1700-luvuilla pidettiin yleisesti “Ruotsin valtakunnan vilja-aittana”.Leea Virtasen mielestä kenties “piällysmiehisyys” viittaa lähinnä kielenkäytön erikoisuuksiin, esimerkiksi haluun sanoa keskustelussa viimeinen sana.155

Yksilöllisyyden ohella savolaisiin on aina liitetty myös sanavalrnius. Selvimmin savolaisten omintakeisuus ilmenee heidän yksilöllisestä tavastaan käyttää kieltä. Savolaisuuden stereotypiat nykyaikana liittyvät usein juuri kielelliseen valmiuteen. Kyllikki Mänty on kiinnittänyt huomiota siihen, että sanoja tuntuu Savossa syntyvän kuin risukarhia kaskikulttuurissa: aina kuhunkin tarpeeseen. Käytön jälkeen ne voi hylätä. Kieltä luodaan puhuessa jatkuvasti käyttämällä kertakäyttöilmauksia. Tärkeintä on kuvaavuus. Paavo Seppäsen mukaan “joskus tuntuu siltä, että asioita ei haluta sanoa vain eri tavalla kuin toiset vaan myös niin, ettei erehtyisi itseäänkään koskaan toistamaan. Savolainen suhtautuu kieleen vähän samalla tavalla kuin leipään; sen täytyy olla tuoretta, muuten siinä ei ole oikeaa makua.”156

Jonkinlaisen kuvan kielen merkityksestä savolaisten kansanihmisten elämässä antavat myös valtakunnalliset keruukilpailut. Kun 1930-luvulla toteutettu keräys tuotti esimerkiksi Uudeltamaalta 40 000, Varsinais-Suomesta 60 000 ja Etelä-Karjalasta 95 000 sananpartta, kertyi niitä Savosta yli 300 000. Savon kokoelma oli selvästi laajin ja aines palkintolautakunnan jäsenen mukaan myös laadullisesti parasta. Leikkisä, kaikesta turhasta vakavuudesta pilaa tekevä aines on tunnusomaista, ja tunnusomaista on myös kielen vivahteiden runsas hyväksikäyttö. Savolainen sanarieska on ilmaisukykyä, sanomisen taitoa, omien ilmaisujen etsintää.157

Savolaisessa kulttuurissa kiinnittää huomiota kaksi tavallaan vastakkaista piirrettä: kaskenpolton ajoilta periytyvä pyrkimys erillään asumiseen ja samalla selvä pyrkimys seurallisuuteen. Savolaisen osakunnan pitkäaikainen inspehtori Mauno Kotilainen luonnehti 1958 osuvasti savolaista seuralliseksi erakoksi, joka haluaa mäeltään “katella ommoo taevasta ja haistella ommoo ilimoo”. Vaikka hän iskee mielellään tarinaa toisten kanssa, hän ei juuri koskaan tee sitä lauman jäsenenä, vaan omaa yksilöllisyyttään korostaen. Savolainen yksilöllisyys juontuu maakunnan vanhasta haja-asutuksesta. Savolainen vierastaa asutustaajamia, siis aivan päinvastoin kuin esimerkiksi pohjalainen.158

Savolaisuuden yksi keskeinen tunnusmerkki on huumori. Akateemikko Matti Kuusi on koke­ musperäisesti arvellut, että nauramisen ja nauramattomuuden raja erottaa Savon Hämeestä ja että tämä raja muun muassa kulkee halki Mäntyharjun pitäjän. Mäntyharjun jakoi kahtia vanha heimoraja, joka tuntui jossakin määrin murteessa. “Paljon jyrkempänä raja oli (on?) säilynyt huumorin piilotasolla:’ Kuusen teesit kansanhuumorin heimosidonnaisuudesta kiteytyvät siten, että savolainen huumori on täynnä kuivan älyllistä viisastelua, alinomaista leikkivalehtelua, heikkouksien ja epäkohtien ironista kiittelyä, kaksimielisiä väärinkäsityksiä, passiivisuuden ja mukautuvuuden liioittelua. Vastoinkäymisten kuittaaminen leikinlaskulla on kuulemma yleisempää Itä- kuin Länsi-Suomessa. Kun ensisijainen leikinlaskun kohde on vielä joku toinen, on tosikolla ja kankeakielisellä savolaisseurassa hankalaa.159

Esseekokoelmassaan Kevättä kohti (1988) iisalmelainen kirjailija Eino Säisä antaa oivan kuvan savolaisesta tavasta ilmaista itseään “niin sanotusti väärän koivun kautta”:

“Olen minäkin saanut osani savolaisuudestani jos kohta olen myös työlästynyt savolaisiin. Tästä minulle on täällä sanottu mikä minä oikein olen miehiäni. Kerronpa siitä myöhemmin kunhan ensin muistutan Helsingin vuosien kokemuksistani, aivan ensimmäisiltä vuosilta varsinkin. Hankaluudet ja väärinkäsitykset johtuivat minun savolaisesta tavastani ilmaista itseäni niin sanotusti väärän koivun kautta, sanotaan toisin kuin mitä tarkoitetaan ja oletetaan kuulijan kumminkin ymmärtävän oikein. Tästä minulla on klassinen esimerkki: Oli syksyä, satoi ja myrskysi, oli sellainen ilma jollaisella kunnon mies ei päästä koiraansakaan ulos. Silti mies läksi istumaan iltaa naapuriin. Kun hän läpimärkänä kompasteli pimeässä sisään toivotti isäntä hänet tervetulleeksi sanomalla: ‘Lähitpä hyvällä ilimalla taepaleelle.’ Näin savolainen panee asian päälaelleen.

Savolainen ei sano asiaa kohdalleen viimeistä piirtoa myöten, hän antaa tilaisuuden myös kuulijan älylle. Parhaimmillaan savolaisten välinen keskustelu on älyn ilotulitusta. Siihen tottumaton jää ulkopuolelle ja loukkaantuu, hän pelkää itsestään tehtävän pilkkaa. Kun savolainen kehuu itseään, itseasiassa hän väheksyy, ja tämä on se pahin seikka, mistä meitä syytetään ja tästä kokemattomuuttani alkuvuosina Helsingissä sain osani. Esimerkkinä vaikkapa näin vähäpätöinen sanailu: Joku sanoi: ‘Sinä kirjoitit hyvän kirjan piru ollen!’ Minä vähätellen: ‘Joo, se on mestariteos.’ Keskustelu päättyi siihen. Se on aivan mahdoton, noin itseään täynnä, se toinen tietysti ajatteli. Tällaisia keskustelijoita me olemme.

Tahtoessaan savolaiset keksivät mitä vain. Kuopion Kaupunginteatteri taisi olla vielä Yhteisteatteri kun se esitti West Side Storyn savoksi. Oli muuten kokemus! Auli Poutiainen kukkaistyttönä herkisti katsomossa istuvien tunteita laulamalla ‘Elämää, se oon, niin mukavoo!’ Tämä on savolaisuuden parasta puolta, se ei ota kaikkea niin oikeaoppisen vakavasti. Tämä on sitä savolaisen luonteen yllätyksellisyyttä, sen irrationaalista puolta, joka jää monille käsittämättömäksi.”

Savolaisen sanailutaito, kuten muutkin maakunnalliset luonnetyypit selittyvät pitkälti sillä, että eri puolilla Suomea on arvostettu hivenen erilaisia asioita. Ennen muuta se malli, jonka mukaan lapsi on kasvatettu, on eri puolilla maata ollut erilainen. Ilman sanailutaitoa ei savolaisessa ympäristössä helpolla selviä. Jollei osaa pitää suullisesti puoliaan, on vaarassa menettää kasvonsa. Eikä mikään näytä olevan savolaiselle sen pahempaa kuin joutua naurunalaiseksi. Naiivius on hänestä hirveää. Lasten kasvatuksessakin se pyritään kitkemään pois, kuten Mauno Kotilainen Savoa esittelevässä kirjoituksessaan vuonna 1958 totesi. Lasta pyritään Savossa pienestä pitäen ohjaamaan, ettei hän töräyttelisi suoria, jyrkkiä vastauksia: “Ei saa olla äkkiottonen kun Pilli-Ollin tamma” (Pohjois­ Savossa yleinen vertaus). On kohteliasta nähdä vaivaa vastauksensa eteen: täytyy selitellä, ei saa olla liian jyrkkä. Suoran vastauksen välttäminen on itse asiassa myös yksi kansanomaisen kohteliaisuuden muoto.

Toinen savolaisen keskustelun luonteenomainen piirre – vastauksen kiertämisen ohella – on viimeisen sanan tavoittelu, pyrkimys löytää odottamaton loppurepliikki. Savolaisen miehen samoin kuin myös naisen mallissa arvostetaan älyllistä nokkeluutta. Vastaavasti voidaan sanoa, että pohjalainen arvostaa jämäkkyyttä ja peräänantamattomuutta, hämäläinen rauhallisuutta ja harkintaa ja karjalainen iloista mieltä huoltenkin keskellä.160

Viime vuosikymmenien muuttoliikkeiden myötä savolaisuus on muiden heimotunnusten tavoin hämärtynyt, mutta se ei ole hävinnyt. Yleisenä kulttuuriperintönä maakunnittain rajatut kansanluonteet elävät vieläkin. Tärkein savolaisuuden – niin kuin minkä tahansa muunkin heimon – tunnusmerkeistä on heimoon samaistuminen. Kysymys siitä, kuka on “savolainen”, on ennen muuta tunnekysymys. Se on identiteettikysymys, josta riippuu se, mihin kokonaisuuteen kukin tuntee kuuluvansa, mihin ei. Maakunnalliset identiteetit eivät voi olla face-to-face-identiteettejä. Kukaan savolainen ei voi tuntea kaikkia tai edes suurta osaa maakuntansa jäsenistä. Maakunnalla voi olla identiteetti vain abstraktin yhteisön mielessä. “Me” olemme savolaisia vasta kun savolaisuudella on olemassa tunnistettavissa olevia ja erilaisissa tilanteissa soveltamiskelpoisia abstrakteja tunnisteita.161

Savon maakunnan asukkaiden samaistuminen Savoon (nimeen) käy ilmi Mauri Palomäen 1968 julkaisemasta tutkimuksesta, jossa maan kansakoulunopettajilta (yli 5000) kysyttiin heidän koulualueensa maakuntaa. Näistä 370 vastaajaa (7 %) ilmoitti maakunnaksi Savon. Pohjois-Savo oli maakunta 219:llä (4 %). Etelä-Savon ilmoitti 84 (1,6 %), Ylä-Savon 44 (0,9), Suur-Savon 40 (0,8 %), Keski-Savon 24 (0,5 %), Itä-Savon 17 (0,3 %) ja Savo-Karjalan 15 (0,3 %). Länsi-Savon tunsi viisi opettajaa ja Koillis-Savon kolme. Olipa joukkoon eksynyt muutama koulupiirinsä Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeeseen, Itä-Hämeeseen tai Etelä-Karjalaan sijoittava henkilö.

Palomäen mukaan maakunnan eriytyminen Pohjois- ja Etelä-Savoon ei ole ollut kehityskulultaan selväpiirteistä. Pohjois-Savossa 44 % vastaajista oli tyytyväisiä nykymaakuntajakoon, mutta 41 % kannatti vanhaa historiallista Savoa. Maakunnan eteläosissa vain 24 % opettajista kannatti nimitystä Etelä-Savo, kun taas 50 % piti kiinni Savo-nimestä. Tämä tulos vastasi hyvin Kustaa Vilkunan pari vuotta aiemmin (1966) esittämää näkemystä siitä, että Savo tulisi säilyttää yhtenä kulttuurillisena kokonaisuutena.162

Historiallisesti tarkastellen maakuntiin liittyy myös perinteinen alueellinen symbolisminsa. Ensimmäisiä olivat maakuntavaakunat, jotka syntyivät 1500-luvun loppupuoliskolla. Niiden syntyajankohtana maakunnat olivat hallinnollisia yksiköitä eli linnaläänejä ja yleensä puhutaankin historiallisten maakuntien vaakunoista. Kun lääninjaot ovat aikojen kuluessa rikkoneet historiallisten maakuntien muodostamat aluekokonaisuudet, on läänien vaakunoiksi otettu yhdistettyjä vaakunoita, joissa on käytetty niiden maakuntien tunnuksia, joista läänin alue muodostui.163

Savon ja Karjalan läänin eli jakamattoman Kuopion läänin vaakunassa olivat Karjalan ja Savon vaakunat. Sittemmin Kuopion läänillä oli käytössä vanha Savon maakuntavaakuna. Mikkelin läänin vaakuna oli kaksijakoinen: ilves Hämeestä, jousipyssy Savosta. Vuonna 1997 käyttöön otettu Itä-Suomen läänin vaakuna muodostuu Karjalan ja Savon maakunnan vaakunoista siten, että kilven oikeanpuoleisessa ketässä on Karjalan vaakuna ja vasemmanpuoleisessa kentässä on Savon vaakuna. Kilven päällä on herttuakunnan kruunu. Vaakunaa käytetään lääninhallituksen virastotunnuksena.164

Uudet maakuntavaakunat otettiin maakuntien liittojen käyttöön syksyllä 1997. Eteläsavolaisilla ja pohjoissavolaisilla oli erimielisyyksiä siitä, millaiset maakuntavaakunat niiden tulisi saada. Pohjois-Savon liitto otti omakseen historiallisen Savon vaakunan. Etelä-Savon maakuntaliiton mukaan myös sillä oli oikeus käyttää Savon vaakunaa pohjana omassa vaakunassaan. Niinpä Pohjois-Savon ja Etelä-Savon vaakunat eroavat ainoastaan siinä, että niiden jousen suunta on erilainen: Pohjois-Savon vaakunassa jousen suunta on vasemmalle yläviistoon ja Etelä-Savon vaakunassa oikealle yläviistoon. Vaakunoissa on mustalla pohjalla keltainen jousi. Nuolen terävä kärki ja sulka sekä jousen jänne ovat hopeisia. Vanhan kreivikunnan arvoa osoittava kruunu on jätetty pois.165

Myös maakuntalaulut edustavat symboleja, joilla maakuntia erotetaan toisistaan. Ensimmäinen maakuntalaulumme on August Ahlqvistin (runoilijanimeltään A. Oksanen) kirjoittama Savolaisen laulu vuodelta 1852. Se tajuttiin aluksi runebergiläisessä hengessä kirjoitetuksi isänmaalliseksi lauluksi, joka Maammelaulun kanssa pitkään kilpaili ylioppilaiden suosiosta. Vasta myöhemmin ymmärrettiin, että Ahlqvistin runo on ylistyslaulu omalle maakunnalle. Ennen pitkää se yleistyi myös oppikoulujen ja kansanopetuslaitoksen käyttöön.166

Lisäksi syntyy jatkuvasti uusia symboleja, joilla maakuntia erotetaan toisistaan: mm. maakuntakukat (eteläsavolaisilla lumme, pohjoissavolaisilla pihlaja), -linnut (eteläsavolaisilla kuhankeittäjä, pohjoissavolaisilla kuikka), -kivet (eteläsavolaisilla marmori, pohjoissavolaisilla apatiitti) ja -viirit (savolaisilla mustakeltainen). Niillä nähdään olevan maakuntahenkeä vahvistava vaikutus.

Savoa, savolaisia ja savolaisuutta koskeva historiakirjallisuus ja -tutkimus on jäänyt verraten vähäiseksi. Helsingin yliopiston kirjastossa säilytettävään sanomalehtikortistoon, joka kattaa vuodet 1771–1890, on rekisteröity osapuilleen 600 000 artikkelia ja uutista, jotka on julkaistu 180 eri lehdessä. Yhteen monisteena säilytettävän kortiston niteeseen on luetteloitu artikkelit, jotka on kirjoitettu nimenomaan Suomen eri maakunnista. Lars Westerlundin mukaan luetteloon sisältyy vain 4 550 viittausta, mikä vastaa 0,8 prosenttia kaikista artikkeleista ja uutisista. Nämä numerotiedot osoittavat, ettei maakuntanäkökulmalla ollut suurtakaan merkitystä tuon ajan sanomalehtikirjoittelussa eikä topografisessa kirjallisuudessa. Artikkelit jakautuvat eri maakuntien osalle seuraavasti:167

Artikkelien ja uutisten jakauma saattaa ensi näkemältä vaikuttaa kummalliselta. Eri maakuntia on valittu niiden aiheiksi silmiinpistävän epätasaisesti. Vaikka useimmat kirjoitukset on julkaistu Helsingissä tai Turussa toimitetuissa ja julkaistuissa lehdissä, vain 7 % niistä käsittelee Uuttamaata tai Varsinais-Suomea. Sitä vastoin peräti 84 % artikkeleista ja uutisista koskee sellaisia “syrjäisiä” maakuntia kuin Ahvenanmaata, Pohjanmaata, Karjalaa, Lappia tai Savoa. Maakuntatietoisuus tuntui siis selkeämpänä syrjäseuduilla kuin Suomen keskeisimmissä maakunnissa – Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Savoa maakuntana koskevien artikkeleiden ja uutisten määrä oli 300 (7 %), kun eniten mainintoja oli Ahvenanmaalta, josta niitä oli peräti 1 160 (25 %). Korkealle ylsivät myös Pohjanmaa (25 %), Karjala (15 %) ja Lappi (12 %). Savon taakse jäivät vain Häme, Satakunta ja Varsinais-Suomi. Maakuntatietoisuus tästä näkökulmasta katsoen oli Savossa aina 1890-luvulle saakka heikko.

Maakuntia koskevasta historiantutkimuksesta saa yleiskuvan Suomen historiallisesta bibliografiasta. Seuraavassa taulukossa on esitetty eri maakuntia koskevien tutkimusten määrä viitenä eri ajanjaksona. Ensimmäinen niistä käsittää vuodet 1544–1900, siis kaikkiaan 357 vuotta, kaksi seuraavaa ovat kumpikin 25 vuoden mittaisia ja käsittävät vuodet 1901–25 ja 1926–50. Viimeiset jaksot ovat 20 vuoden pituisia ja käsittävät vuodet 1951–70 ja 1971–90.168

Tulos on osittain sama kuin sanomalehtikortistossakin: kiinnostus ei ole jakautunut maakuntien osalle tasaisesti, ei sillä tavoin kuin niiden väkiluvun tai sosiaalisen ja taloudellisen merkityksen perusteella saattaisi olettaa. Eniten ovat tutkijoita koko taulukossa käsitellyn ajan kuluessa kiinnostaneet Karjala (19 % tutkimuksista), Lappi (16 %), Pohjanmaa (15 %), Häme (11 %) ja Ahvenanmaa (11 %). Savon osuus oli vain 6 % eli kolme kertaa pienempi kuin Karjalan. Ensimmäinen bibliografiassa mainittu Savoa koskeva tutkimus on Zacharias Cygnaeuksen 1772 julkaisema Savon rahvaan avioliittoja ja naimatapoja käsittelevä Giftermåls och bröllops seder hos allmogen i Sawolax öfre del. Todettakoon, että Savoon kohdistuva tutkimus oli vilkkainta kuitenkin vasta viimeisen neljän vuosikymmenen aikana (1951–1990), jolloin julkaistiin peräti puolet kaikista maakuntaa koskevista teoksista. Huomiota herättääkin se, että Savoa käsittelevä tutkimus on lisääntynyt selvästi vasta 1970-luvulta lähtien, mikä kertoo vähemmän korostuneesta ja myöhäsyntyisestä maakuntatietoisuudesta.169

Kielestä savolaisen tuntee

Savolaisuuden tärkein tunnus on ollut ja on edelleen oma kieli, savon murre. Suomessa murteet liitetään usein eri maakuntien identiteettiin huolimatta siitä, että murteiden alueellinen jakauma ei vastaa maakunnallisia jaotuksia. Kuten yleensäkin kulttuuripiirteitä, myös alueellisia piirteitä on hankala rajata. Pelkästään sydänsavolaisten murteiden alue ulottuu Etelä­ Savon ja Pohjois-Savon maakuntien lisäksi Kymen maakunnan pohjoisosan pitäjiin Suomenniemelle, Savitaipaleelle, Taipalsaarelle ja Lemille, sekä Oulun lääniin kuuluviin Pyhäjärven ja Sotkamon pitäjiin. Kun mukaan luetaan vielä läntiset, itäiset ja pohjoisimmat savolaismurteiden alueet eli Keski-Suomi, Pohjois­Karjala ja Kainuu, päädytään siihen, että savolaisten aikanaan asuttama alue kokonaisuudessaan on lähes kolmannes koko maasta ja noin 45 % Lapin läänin eteläpuolisen Suomen pinta-alasta.170

Kieli korostuu aluetietoisuuden tekijänä erityisesti jokapäiväisen elämän sfäärissä, ei niinkään aluetietoisuutta luovien ja ylläpitävien instituutioiden sfäärissä. Murteisiin törmätään esimerkiksi konkreettisesti juuri yksilöiden arkielämässä. Yhteiskunnallista tajuntaa tuottavien instituutioiden kieli on sen sijaan usein yleiskieltä, jolla ei ole murteiden tapaan välitöntä alueellista leimaa.171

Tutkimusten mukaan murteen käytön ja maakunnallisen identiteetin välillä näyttää olevan selvä yhteys, eli mitä vahvempi maakunnallinen identiteetti on, sitä erilaisemmissa ja yleisemmissä tilanteissa paikallista murretta käytetään. Vuonna 1986 ilmestyneessä Pirkko Nuolijärven tutkimuksessa verrataan Helsinkiin muuttaneiden eteläpohjalaisten ja pohjoissavolaisten maakuntauskollisuutta lähinnä sen perusteella, miten he olivat säilyttäneet kielensä uusissa olosuhteissa. Erot eivät olleet kovin suuria, mutta tutkija katsoi voivansa – aineiston suppeudesta huolimatta – päätellä pohjalaisten pyrkivän säilyttämään maakuntasiteensä ja maakuntaylpeytensä savolaisia vahvemmin.172 Tämä pitää ilmeisesti paikkansa, sillä useissa tutkimuksissa eteläpohjalaisten maakuntaidentiteetti on todettu erityisen vahvaksi.173

Paikallisuus koki 1990-luvulla Suomessa renessanssin globalisaation ja EU:hun liittymisen myötä. Kiinnostus ei rajoitu pelkästään kansallisen tason ilmiöihin. Ehkä vieläkin yllättävämrnän renessanssin ovat kokeneet heimokulttuurit. Se on näkynyt erityisesti kiinnostuksena murteisiin. Murteista on tullut muoti­ilmiö. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla murteita vähäteltiin ja jopa hävettiin, mutta 1990-luvun jälkipuoliskolla murteesta tuli monelle oman identiteetin osa uudelleen.

Murreinnostuksessa savolaiset ovat olleet edelläkävijöitä. Suomen ensimmäinen moderni murrekirja oli kuopiolaisen Unto Eskelisen (s. 1921) savolainen sanakirja Kieljkiärylöetä (1985), jonka aineistoa täydentäen ja uudistaen hän teki 1997 savon kielen sanakirjan Tavvoo savvoo. Sitä on myyty yli 20 000 kappaletta. Graafisen alan teollisuutemme viime vuosien menestyksekkäin tuote on sonkajärveläis-kuopiolaisen Olavi Rytkösen savonkielinen Asterix-albumi Opeliksin orjalaeva (1997), jota on myyty uskomattomat 130 000 kappaletta. Lisäksi on julkaistu mm. Aku Ankka, Kalevala ja Katekismus savon kielellä.

Vuonna 1982 perustettiin Savon kielen seura, jonka tarkoituksena on sääntöjensä mukaan savon kielen (murteen) tutkiminen ja hoitaminen sekä savolaisen ilmaisun kaikinpuolinen tukeminen. Seura julkaisee Aakusti-lehteä.Sen toiminta kytkeytyi alkuvuosina melko kiinteästi Savon kulttuuripäivien järjest ämiseen.174 Niiden yhteydessä on seuran toimesta järjestetty murreseminaareja, -paneeleja, -toreja ja -kilpailuja. Savonlinnassa järjestettiin kesäkuussa 2001 Suomen heimojen murteiden SM-kilpailu. Onpa pidetty savonkielinen jumalanpalveluskin. Varhemmista ajoista savolaisuutta on esillä pitänyt Kuopion Isänmaallinen Seura. Tämä kaikki kertoo savolaisten uudelleenkasvaneesta itsetunnosta ja vahvistuneesta kiinnostuksesta omaan kulttuuriin ja kulttuuriperintöön.175

Maakuntien luontosymbolit

Vuodesta 1907 Ruotsissa on ollut erityisiä maakuntakukkia. Suomessa Suomen Kotien Kukkaisrahasto teki vuonna 1982 aloitteen maakuntakukkien valitsemiseksi. Maakuntakukkatoimikunta asetettiin ja eri maakuntia erityisesti symboloivat kukat valittiin. Sen jälkeen on eri tavoin valittu myös maakuntaeläimiä (nisäkkäitä), -lintuja, -kaloja ja -kiviä. Pohjois-Savo on valinnut tunnuksekseen vielä kahden lajin, kalan ja kukon risteytyksen, kalakukon.

Etelä-Savoa symboloivat erityisesti

Lumme

Pohjanlumme (Nympháea cándida) on levinnyt napapiirille saakka ja on yleinen Savon järvissä sekä hiljaa virtaavissa vesissä. Kukkien terälehdet ovat valkoiset, heteet kirkkaan keltaiset ja kelluvat lehdet lähes pyöreät. Kukka avautuu aamulla ja sulkeutuu yöksi. Lumme kukkii kesäkuusta elokuuhun ja siitä on myös eriasteisia punaisia värimuotoja. Egyptin lootuskukka on lumpeen sukulainen.

Kuhankeittäjä

Kirkkaankeltainen kuhankeittäjäkoiras (Oriolus oriolus) on eksoottinen näky eteläsavolaisessa järvenrannan koivikossa, Pohjois-Savossa se on jo harvinainen. Naaraan selkä on harmaanruskea, siivet tummat ja vatsapuoli vaalea, juovikas. Rastaan kokoinen lintu on arka, ja sen ääni on monelle lintua tutumpi. Äänestähän lintu on nimensäkin saanut – ku-ha-kiehuu.

Muikku

Koko Savon yhteinen tunnuskala on Saimaan vesistössä uiva muikku (Coregonus albula), joka on Suomen yleisin lohikala. Se on selästä tumma hopeakylkinen pikkukala. Muikun alaleuka on yläleukaa pitempi – lienee silläkin kasvantaviärät leuvat. Muikku on levinnyt koko maahan ja Venäjän puolellekin. Se on suurten ja keskikokoisten syvähköjen järvien kala; valtaosa kutee syksyllä. Yhdessä naaraassa on 2 000 – 4 000 mätimunaa, ja muikunmäti on itse kalan ohella suurta herkkua, ainakin kaviaarin veroista.

Muikku on ammattikalastajien tärkein pyyntikala ja nuotta sen tärkein pyyntiväline. Kalastuksen lisäyksestä ei olisi vaara muikkukannoille – joka vuosi kuolee Saimaassa vanhuuttaan ainakin 10 000 tonnia muikkua.

Marmori

Etelä-Savossa marmoria on louhittu mm. Kerimäellä ja Virtasalmella. Se on kiteistä kalkkikiveä, jota on käytetty rakennuskiviksi ja rakennuslaatoiksi.

Pohjois-Savon symbolit ovat

Pihlaja

Pihlaja (Sorbus acuparia) reunustaa peltojen laitoja ja on koivun ohella ikivanha pihapuu. Se on yleisimpiä puitamme, vaikka tekeekin harvoin paksun rungon. Puuaines on hyvin tiivistä ja kaunista esimerkiksi huonekaluteollisuuden käyttöön. Sen lehdet ja oksat maistuvat hirville, marjat linnuille ja hyvin laitettuina savolaisille. Eri puiden marjojen maussa ja suuria eroja. Joidenkin puiden marjat ovat runsaan omenahapon takia happamia. Niitä kettukin taisi syödä.

Kuikka

Kuikka (Gavia arctica) elää Euraasian ja Amerikan pohjoisosissa syvillä, kirkasvetisillä järvillä. Soidin- ja varoitusäänet kantavat kilometrien päähän. Lintu ui matalana, kaula suorana ja nokka yläviistossa. Se rakentaa vaatimattoman pesän niin lähelle vesirajaa, että joskus kevätveden nousu tuhoaa pesän.

Pesintä alkaa vasta 3–4 vuoden iässä, jolloin parit valtaavat itselleen omat reviirinsä. Kuikka munii kaksi suurta ruskeaa pilkullista munaa.

Muikku

Kts. Etelä-Savo

Hirvi

Hirvi on suurin ja tärkein riistaeläimemme, joka selviytyy hyvin myös paksulumisesta talvesta. Se syö puiden ja pensaiden oksia ja nuorten puiden latvoja myös istutusalueilla sekä viljaa pellosta. Hirvikantojen kokoa säännöstellään tehokkaasti luvanvaraisella metsästyksellä. Hirven liha oli tärkeä lisäravinto sotien aikana ja niiden jälkeen.

Uroshirvet pudottavat sarvensa joka vuosi. Sarvien piikkien määrästä ei voi päätellä eläimen ikää. Hirvi synnyttää touko-kesäkuussa.

Apatiitti

Apatiitti on kalsiumfosfaattimineraali, jonka tunnetuin esiintymä on Siilinjärvellä, jossa sitä on louhittu vuodesta 1979 lähtien. Louhos on Länsi­ Euroopan suurin. Apatiittirikaste on siilinjärveläisen lannoitetehtaan päätuote.

Vapaa kansalaistoiminta ja maakuntaliitot maakunnan kokoajina

Jos kotimaaidentiteetin synnyttäminen paikallistuu Snellmanin toimintaan, omaan rahaan, suomen kielen esiinmarssiin ja sortovuosien vastarintaan kutsuntalakkojen aikana, voidaan maakunnallisen identiteetin alkuna pitää edistysseurojen piirijärjestöjen, maakuntalehdistön ja maakuntamuseoiden syntyä 1880-luvun ja 1920-luvun välillä. Maakunnallisuuden huipentuma oli seutusuunnitteluliittojen, alueellisten kotiseutujärjestöjen ja maakuntaliittojen synty 1920-luvulta lähtien. Siihen saakka alueellisuus instituutioiden toiminnassa oli ilmentynyt vain toiminta-alueiden rajoissa; itse instituution toiminta-ajatuksessa se ei ollut ollut keskeisellä sijalla. Kansan sivistystason nousu ja yhteiskunnan muutos olivat niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka olivat luomassa maakuntia ja herättämässä maakuntahenkeä.176

Maakuntahengen synnyttäminen oli osa kansallisen kansalaishengen luomisen projektia. Helsingin yliopiston ylioppilaiden kansanvalistusretket ilmensivät sivistyneistön pyrkimyksiä kiinnittää maaseudun asukkaat tunnesitein kotiseutuunsa ja maakuntaansa. Savolaisen osakunnan merkitystä ei voi sivuuttaa. Voimakas maakunta-aatetta kasvattava tekijä oli kansanopistoaate. 1890-luvulla annetun piirijakoasetuksen jälkeen voimakkaasti kehittynyt kansakoululaitos palveli osaltaan myös tätä tavoitetta. Sivistyksellinen nousu alkoi vähitellen heijastua myös järjestölliseen toimintaan. Vapaissa kansalaisjärjestöissä alettiin 1890-luvulla vaatia vallan siirtoa keskustasolta paikallistasolle.177

Keskeisiä maakunnallisen tietoisuuden indikaattoreita ovat vapaan kansalaistoiminnan perustalta syntyneet yhdistykset. Ensimmäinen Savo-nimen omaksunut yhdistys oli vuonna 1888 perustettu Mikkelin ja Kuopion läänin raittiuspiiri, joka vuonna 1890 sai Savon piirin nimen. Raittiusliikettä voidaan pitää järjestöjen piiriverkoston ensimmäisenä toteuttajana. Pian muodostui monia muitakin maakunnan nimeä kantavia toimintoja ja piirihallintoviranomaisia – nuorisoseura, meijeriliitto, kirjapaino, urheiluseura, osuusmeijeri, säästöpankki, tie- ja vesi­ rakennuspiiri jne. Myös poliittisten puolueittemme toiminnassa alkoi samanaikaisesti näkyä maakunnallista järjestäytyrnistä.178

Oheiseen kaavioon on koottu yhdistysrekisterin tietoihin perustuen niiden yhdistysten lukumäärät vuosilta 1920–1990, joiden nimissä esiintyy termi Etelä-Savo, Pohjois-Savo tai Itä­ Savo. Vertailun vuoksi kaaviossa esitetään myös Pohjois-Karjala-nimiset yhdistykset. Kaaviosta havaitaan, että vapaassa kansalaistoiminnassa Pohjois-Savo-käsite alkoi yleistyä 1930 -luvulla, Etelä-Savo 1960-luvulla ja Itä-Savo vasta 1970-luvulla. Etelä- ja Itä-Savo-nimisiä yhdistyksiä oli kertynyt 1990-luvulle tultaessa muutamia kymmeniä, mutta määrä jää hyvin vähäiseksi verrattuna voimakkaan maakunnallisen yhdistystoiminnan alueeseen, Pohjois-Karjalaan. Myös Pohjois-Savo oli huomattavasti yleisempi käsite yhdistysten nimissä. Näyttää ilmeiseltä, että Etelä-Savon maakunnallinen luonne ei ole vielä toistaiseksi erityisen hyvin selkiytynyt, sillä mitään koko alueen käsittävää maakuntanimeä ei ole syntynyt.179

Keskeisiä toimijoita maakuntatietoisuudessa olivat maakuntaliitot, joita perustettiin 1927–1968 kaikkiaan 19. Niiden syntyminen on ollut luonnollinen seuraus maakunnallisen itsehallinnon puutteesta. Yhteisten asioiden hoitoon tarvittiin organisaatiota. Aate levisi nopeasti kautta maan. Suomeen oli 1930-luvun loppuun mennessä perustettu jo 11 maakuntaliittoa. Pohjois-Savon ja Suur-Savon liitot perustettiin kuukauden välein syksyllä 1936, mutta niiden juuret ulottuivat aina 1920-luvun alkuun saakka. Kun jälkimmäinen muutti nimensä 1953 Mikkelin läänin maakuntaliitoksi, myös Itä-Hämeen läänin kunnat liittyivät siihen. Pohjois-Savon maakuntaliiton alueeksi – ja tavallaan siis samalla Pohjois-Savon maakunnaksi – määriteltiin Kuopion läänin läntinen vaalipiiri sekä itäisestä vaalipiiristä Rautavaaran, Säyneisen ja Kaavin kunnat. Muiden kuntainliittojen tapaan maakuntaliitot muodostettiin yhdistyspohjalle.180

Maakuntaliittojen tehtävät voitiin jakaa kolmeen alaan kuuluviksi. Ensinnäkin liitto oli kulloisenkin maakunnan yhteistyöjärjestö, joka pyrki kehittämään sellaisia toimia, joissa alueen kunnat voivat olla toisiaan ja koko maakuntaa hyödyttävässä yhteistyössä. Toisaalta liitto oli etujärjestö, joka toimi maakunnan kehittämishankkeiden edistämiseksi. Kolmanneksi liitto oli tiedottaja, joka pyrki tuomaan esille maakunnalle tärkeitä toimintapäämääriä ja yksityisiä hankkeita. Edelleen tiedotustoimintaa harrastettiin maakunnan yhteishengen lisäämiseksi.

Yleisesti voidaan todeta, että mitä itäisemmästä maakuntaliitosta oli kysymys, sitä enemmän sen toiminta oli keskittynyt kunnalliseen ja taloudelliseen puoleen. Leipä oli itäisessä ja pohjoisessa Suomessa tiukemmassa kuin Länsi­ Suomessa, jossa sitä paitsi maakuntahenki oli jo historiallisistakin syistä korkeammalla ja siten pohja puhtaasti valistukselliselle ja kotiseudulliselle toiminnalle otollisempi kuin itäisessä osassa maatamme. Niinpä Pohjois-Savon maakuntaliiton toiminta keskittyi kunnalliseen ja taloudelliseen puoleen, kun taas Suur-Savon (sittemmin Mikkelin läänin) maakuntaliitto määritteli tehtäväkseen ajaa “kaikkia sellaisia alueellansa esiintyviä kysymyksiä, joissa tämänlaatuista (ts. maakunnallista, E.K.) yhteistoimintaa katsotaan tarvittavan”.181

Ennen maakuntaliittojen perustamista Savon maakuntaidentiteettiä pyrki vahvistamaan vuonna 1919 perustettu Savon Seura, jonka tarkoitukseksi määriteltiin toimiminen savolaisten yhdyssiteenä, kotiseudun entisyyden ja nykyisyyden tuntemisen sekä sen henkisen ja taloudellisen kehityksen edistäminen. Seuran toimesta järjestettiin 1920-luvulla Savon päiviä “maakunnallisten yhteyksien lujittamiseksi”. Vuonna 1928 seura järjesti ensimmäiset Savon heimopäivät Kuopiossa vahvistamaan ilmennyttä “maakunnallisen ajattelutavan heikkoutta”. Seura teki myös merkittäviä aloitteita mm. Savon maakunta-arkiston (1919) ja maakuntamuseon (1922) perustamisesta sekä maakirjojen perusteelta laadittavan ns. savolaisten sukuraamatun (1921) julkaisemisesta. Sittemmin nämä aloitteet ovat toteutuneet, tosin eivät Savon Seuran kaavailemassa muodossa.182

Pohjois-Savon ja Suur-Savon maakuntaliitot lähtivät tarmokkaasti ajamaan yhteisiä maakunnallisia hankkeita. Maakuntaidentiteetin kannalta ensisijaisia olivat liittojen järjestämät maakuntajuhlat, joiden järjestämisen ne perivät Savon Seuralta. Ensimmäiset Pohjois-Savon maakuntaliiton järjestämät suuret maakuntajuhlat olivat Kuopiossa helluntaipyhinä 1939.183 Sota-aika katkaisi pakosti laajemman juhlatoiminnan. Mutta jo vuoden 1945 alussa Pohjois-Savon maakuntaliiton johtokunta ja valistustoimikunta ryhtyivät suunnittelemaan maakuntajuhlien järjestämistä.

Ensimmäisten sodanjälkeisten maakuntajuhlien kutsu osui “kulttuurin nälkäiseen” maakuntaan. Kun vielä ohjelma laadittiin monitahoiseksi, musiikin ja liikunnan laajoja harrastajaryhrniä kiinnostavaksi, nousi esiintyjien määrä lähes 2 000:een. Näyttävä juhlakulkue marssi Kuopion torilta pääjuhlaan Väinölänniemelle, jossa “hyvin harjoitetut massaesitykset tekivät yleisöön, jota oli saapunut kentälle 8000–9 000 henkeä, valtavan ja mieltä ylentävän vaikutuksen”.184

Pohjois-Savon maakuntaliiton valistustoimikunta teki vuoden 1945 juhlien jälkeen päätöksen, että suuret maakuntajuhlat järjestetään joka toinen vuosi. Kun Suur-Savonkin maakuntaliitto näki tarpeelliseksi omien juhlien järjestämisen, pidettiin Savossa kesällä 1947 kahdet maakuntajuhlat, Kuopiossa heinäkuussa ja Mikkelissä elokuussa. Kuopion maakuntajuhlien ohjelma noudatti paljon edellisten juhlien monipuolista, suuria esiintyjäjoukkoja vaatinutta kaavaa laulukuoroineen, voimistelunäytöksineen ja monine tilaisuuksineen. Yleisömäärä jäi kuitenkin 4000–5000 henkeen eli puoleen edellisistä juhlista. Suur-Savon maakuntajuhlat Mikkelissä muodostuivat voittopuolisesti liikuntajuhliksi. Vuoden 1950 Suur-Savon maakuntajuhlat olivat vuorostaan Savonlinnassa.185

Periaatepäätös maakuntajuhlien järjestämisestä joka toinen vuosi ei – jo pelkästään järjestelyvoimien vähyydestä johtuen – ollut toteutettavissa. Lisäksi vuoden 1950 maakuntajuhlat Varkaudessa pilasi rankkasade, jonka vuoksi paikalle saapui yleisöä vain noin 400 maksanutta. Juhlista aiheutui huomattava taloudellinen tappio. Seuraavia juhlia ryhdyttiinkin valmistelemaan vasta vuonna 1953.186

Vuoden 1955 Savon heimojuhlat osoittivat, että ns. “maakuntahenki” – eli valmius vapaaehtoiseen työhön ja yhteistyöhön eri harrastusalojen kesken – oli 1940-luvun jälkipuoliskoon verrattuna huomattavasti heikentynyt. Mikkelin läänin maakuntaliitto ei ollut järjestelyissä mukana, joten juhlista muodostui de facto Pohjois-Savon maakuntajuhlat. Kesän 1955 heimojuhlat antoivat kaiken kaikkiaan aiheen todeta, että “maakuntahenki oli lamassa”. Tämän toteamuksen luonnollisena seurauksena oli, ettei suuria heimo-, maakunta- tai kulttuurijuhlia yli pariin vuosikymmeneen rohjettu tai ei tunnettu tarvetta järjestää, ainakaan maakuntaliittojen toimesta.187

Pyrkimys maakuntahengen elvyttämiseen oli johtanut seitsemien maakunta- ja heimojuhlien järjestämiseen vuosien 1939–55 aikana. Niistä viidet järjesti Pohjois-Savon maakuntaliitto, mikä osaltaan kertoo maakuntaidentiteetin olleen siellä vahvemman. Samoin oli järjestetty kulttuuripäiviä ja tieteen päiviä sekä osallistuttu eräiden muistomerkkien aikaansaamiseen. Maakunnan tuntemuksen lisäämiseksi Pohjois-Savon maakuntaliitto oli julkaissut vuonna 1949 Tämä on Pohjois-Savo -maakuntalukemiston ja vuonna 1953 Savonmaan hyväksi -juhlakirjan. Mikkelin läänin maakuntaliitto ei hajanaisuutensa vuoksi saanut aikaan ainoatakaan maakuntalukemistoa ennen 1980-lukua. Maakuntaliitot toimivat 1950-luvun alusta lukien myös Savon historian toimitustyön taustayhteisöinä. Tarve historiatyön taloudelliseksi itsenäistämiseksi synnytti vuonna 1955 Savon säätiön, perustajina ja johtoelinten valitsijoina maakuntaliitot. Savon historiasta on ilmestynyt viisi osaa.188

Pohjois-Savon maakuntaliiton tärkein kulttuuritehtävä 1950-luvulta lähtien oli Kuopion kesäyliopiston perustaminen ja sen ylläpitäminen vuosina 1956–66 sekä sen suoranaisena jatkotoimenpiteenä Itä-Suomen korkeakouluhankkeen ajaminen Kuopion puolesta 1960-luvun alusta lähtien. Jo J. V Snellmanin Kuopion kaudellaan lausuma haave oman yliopiston saamiseksi toteutui moninaisten vaiheiden ja suurten ponnistusten jälkeen vuonna 1972.

Mikkelin läänin maakuntaliiton puheenjohtaja, maaherra Urho Kiukas näki Mikkelin läänin kannalta epäedullisesti päättyneen yliopistohankkeen yhtenä selkeänä osoituksena maakunnallisen yhteishengen puutteesta. Vuonna 1970 hän lausui: “Vaikka asian lopullinen ratkaisu tuskin olisi muuksi muuttunut olisi minusta esimerkiksi Itä-Suomen yliopistoasiaa käsiteltäessä pitänyt muistaa meidän maakuntamme mahdollisuudet eikä jättää Savonlinnaa ja savonlinnalaisia yksin kamppailemaan tämän maakunnan puolesta. Siinä ainakin olisi ollut konkreettinen tilaisuus näyttää maakunnan voimaa ja maakuntahenkeä, sitäkin suuremmalla syyllä kun Savonlinnalta puuttuivat sellaiset taloudelliset resurssit otollisen maaperän muokkaamiseen vaikuttajapiireissä kuin eräillä muilla kilpailijoilla todennäköisesti oli.”189

Maakuntaidentiteetin ylläpitämisen näkökulmasta Savon molempien maakuntaliittojen toiminta oli vireän 1950-luvun jälkeen hiljaista 1960- ja 1970-luvuilla. Tämä vaihe lähihistoriassamme, jossa murteet ja muut heimoidentiteetit eivät olleet erityisessä suosiossa, ajoittui voimakkaaseen rakennemurrokseen, maaltapaon ja kaupungistumisen aikaan. Tuolloin jätettiin jäähyväisiä maatalousyhteiskunnan kehitysvaiheelle. Heimojen tunnusmerkkeineen koettiin ilmeisesti liittyvän tuohon kehitysvaiheeseen, siksi ne saivat väistyä uusien tunnusten ja uusien elämämuotojen tieltä. Torjunnan voimakkuus oli oire rakennemuutoksen rajuudesta. Tämä havaittiin myös Savossa.

Niinpä vuoden 1981 lopulla silloinen Kuopion korkeakoulun rehtori Osmo Hänninen, savolaisuuden ulkosavolainen puolestapuhuja, otti yhteyttä Pohjois-Savon maakuntaliiton toimistoon ja toivoi, että savolaisen identiteetin parantamiseksi voitaisiin saada aikaan joku jatkuva, koko Savoa käsittävä, savolaista itsetuntoa kohottava juhlaketju. Yhteydenotto osui kypsään maaperään, sillä molempien maakuntaliittojen toiminnanjohtajat olivat useaan otteeseen keskusteluissaan todenneet tämänlaatuisen toiminnan puutteen. Marraskuussa 1981 lähti savolaisille maakunta- ja kulttuuriyhteisöille Kuopion korkeakoulun ja Pohjois-Savon maakuntaliiton nimissä kirje, jossa toivottiin “yhteen hiileen puhaltamista” Savon kulttuuripäivien aikaansaamiseksi. Kutsussa todettiin mm: “Savolaiset ovat raivanneet kivisimmän osan maatamme asutukselle ja viljelykselle. Heidän keskuudestaan on noussut koko joukko kansamme johtajia. Monet menneet ja nykyiset kulttuurielämämme johtavat henkilöt ovat syntyneet Savon maaperällä. Kuitenkin savolaisuuden käsite kantaa tällä hetkellä mieluummin kielteistä kuin myönteistä arvolatausta maassamme. Maamme ja maakuntamme ulkopuolella savolaisuuden käsitteellä ei ole samaa kaikua kuin on eräiden muiden maamme maakuntien nimellä.”

Lisäksi todettiin, että Savon alueen kehitys oli juuttunut toissijaiselle tasolle maamme eteen­ päinmenon suuntaviivoja vedettäessä. Savolle mainittiin tyypilliseksi huomattava henkisten ja taloudellisten voimavarojen virtaaminen rikkaammille seuduille. Savolainen aloitteellisuus oli alamaissa. Tilanteen korjaamiseksi olisi “lähdettävä liikkeelle savolaisten oman heräämisen kautta. Heidän on yllettävä kulttuuritekoihin, jotka tunnustetaan sekä omassa Savon suurmaakunnassa että muualla maassa.” Savolaisen kulttuurielämän voimistamiseksi ja sen julkiseksi esittelemiseksi päätettiin “Savon suurmaakunnan” eri keskuksissa järjestää vuotuisia kulttuuripäiviä.190

Ensimmäiset uusiutuneet Savon kulttuuripäivät vietettiin Kuopiossa syys-lokakuun vaihteessa 1982. Ne kestivät viikon ja olivat liiankin monitahoiset ohjelmaltaan. Tämä kostautui osanoton vähyytenä useimmissa tilaisuuksissa. Pääasia, savolaisen identiteetin kohottaminen, tuli kuitenkin hyvin esille. Savon kulttuuripäivien symboliksi oli Mikkelin läänin maakuntaliiton toiminnanjohtajan Olli Kervisen toimesta kehitetty vanha savolainen ”kaskiuatra”, jolla Suomen keski- ja itä- ja koillisosat oli aikoinaan viljelykseen muokattu. Savon kulttuuripäivien keskiössä ovat olleet savon murteen vaaliminen, järjestävän paikkakunnan paikalliskulttuurin esiintuominen ja vuoteen 1992 saakka järjestetyt Joonas Kokkosen nimeä kantaneet konsertit. Näin on saatu esiin ja julkisuuteen laajan Savon eri alueitten ja keskusten omaleimaisuutta. Vuosien mittaan viikko on tiivistynyt 3–4 päiväksi.191

Kulttuuripäivät huipentuivat tavallaan vuosina 1999 ja 2000, jolloin juhlittiin “Tuhatvuotista Savoa”, ensin Mikkelissä ja sitten Kuopiossa. Idean isä oli dosentti Osmo Pekonen. Yritykset järjestää yhteinen tapahtuma kaatuivat useisiin tekijöihin. Vuosiin 1996–1997 sattui repivä lääniuudistustaistelu. Pohjoisen ja eteläisen Savon välit viilenivät, kun uuden Itä-Suomen läänin pääkaupungiksi tulikin Kuopion sijasta Mikkeli. Merkittävä projektin eteenpäinviejä oli kuitenkin syksyllä 1998 järjestetty Tuhatvuotinen Savo -aiheinen gaalailta Kulosaaren Casinolla Helsingissä. Tilaisuuteen kutsuttiin parisataa savolaista miesvaikuttajaa. Gaalaillasta tuli suuri mediatapaus, joka nosti Savon ja savolaisuuden valtakunnalliseksi ja kansainväliseksi uutiseksi. Lehdissä puhuttiin “Savon mafiasta’: savolaisuudesta väännettiin peistä puolesta ja vastaan. Historialliseksi tapauksen teki kansainvälisen lehdistön läsnäolo. Ranskalainen laatulehti Le Monde kirjoitti asiasta artikkelin otsikolla: ”Savolaisheimo laulaa marseljeesia.”

Lähtölaukaus oli nyt ammuttu. Maakunta­ liitot eivät enää voineet perääntyä, vaan ne ottivat hankkeesta rahoitus- ja järjestelyvastuun. Etelä­Savo julisti merkittävyyttään esihistoriaan painottuvalla ohjelmalla ja Pohjois-Savo jatkoi juhlintaa tulevaisuus ja nuorisoteemalla. Mikkelin juhlissa julkaistiin rautalammilaisen opettajan Matti Lehmosen Kalevala savonkielellä -teos ja Kuopion juhlissa kantaesitettiin kotiseutuneuvos Unto Eskelisen runoilema ja Reijo Veräjänkorven säveltämä Savo 1000 vuotta -laulu. Savo ja savolaisuus olivat jälleen voimissaan.192

Vuosituhansien vaihteessa Savon maakuntaidentiteetti näyttäytyi vahvana, mitä edesauttoi se, että savon murre oli noussut niin muotiin, että sillä oli markkina-arvoakin. Tilanne oli siten huomattavasti muuttunut paria vuosikymmentä aiempaan verrattuna. Jos Savoa vertaa Anssi Paasin 1980-luvulla tutkimiin Etelä-Pohjanmaahan ja Pohjois-Karjalaan, ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että savolainen maakuntatietoisuus on ollut vähemmän intensiivinen kuin mainituilla alueilla aivan tarkastelukauden viimeistä vuosikymmentä lukuun ottamatta. Pohjois-Karjala ja Etelä-Pohjanmaa olivat kärjessä myös Soile Kuitusen, Jari Pajusen ja Pauliina Ahon vuonna 2003 tekemässä tutkimuksessa, jossa oli mukana kuusi maakuntaa. Savo ei ollut näiden joukossa, joten vertailua ei voida suorittaa.193

Heikki Vaiston tutkimuksessa kuntaa laajempaan alueeseen (seutukunta, maakunta, lääni) samaistui 1997 vain 23 % vastaajista koko maassa, joten kovin laajaa ei alueellinen identiteetti muuallakaan ollut. Suomi on sen mukaan edelleen toisaalta valtio-, toisaalta pitäjätason yhteisö. Krister Ståhlbergin tutkimuksessa 1998 tulokset olivat osin samansuuntaisia, osin poikkeavia. Sen mukaan suomalaiset kokivat olevansa ensi sijassa suomalaisia (81 %). Samaistuminen Pohjolaan on suuri (57 %) verrattuna kuntaan (47 %). Verrattuna Ruotsiin ja Norjaan samaistuminen kotikuntaan tai sitä pienempään alueeseen on lähes 20 % heikompaa. Suomessa maakuntaan samaistuu 32 %, lääniin 40 % ja seutukuntaan 17 %, joten kansallisella tasolla kunta on silti tärkein kohde. Euroopan unioniin samaistuu 17 % ja Eurooppaan yleensä 35 %.194

Vuonna 1970 Tuomas Kivelän ja Esko Vesikankaan tutkimuksessa tarkasteltiin miten Mikkelin läänin asukkaat samaistuvat seuraaviin aluetasoihin: kunta, maakunta, lääni, Itä-Suomi, Suomi ja ihmiskunta. Aineistona käytettiin kunnanvaltuutettuja. Voimakkaimmaksi samaistumiskohteeksi osoittautui kunta, mihin osaltaan vaikutti varmasti valittu tutkimusjoukko. Pari vuosikymmentä myöhemmin Timo Särkijärvi päätyi samaan tulokseen tutkiessaan Mikkelin läänin identiteettiä. Läänin asukkaista kuntaan samaistui 31 %, maakuntaan 24 %, valtakunnantasolle 15 %, 12 % kylä- tai kaupunginosatasolle ja 10 % läänitasolle. Maakuntatasolle samaistui voimakkaimmin vanhin ikäluokka (yli 61-vuotiaat).

Kunnan korostuminen keskeisenä samaistumistasona ei koske ainoastaan Mikkelin läänin aluetta: vastaavanlaisia tuloksia Anssi Paasi sai myös vuonna 1986 neljän suomalaisen maakunnan alueellista identiteettiä kartoittavassa tutkimuksessa, ja muutkin viime aikoina ilmestyneet tutkimukset osoittavat samansuuntaisia tuloksia. Kunnan merkityksen korostuminen samaistumista koskevissa tuloksissa johtunee kahdesta syystä: ensinnäkin kunta on kaikkein läheisin alueyksikkö ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Toisaalta kunta on myös alin hallinnollinen alueyksikkö suomalaisessa aluehallintojärjestelmässä.195

Suomalaiset ovat ensisijaisesti suomalaisia ja sen jälkeen kuntansa, kylänsä tai asuinalueensa asukkaita. Maakuntaan samaistuminen näyttää kuitenkin olevan nousussa suhteessa valtio/kansakunta-samaistumiseen, mikä nimenomaan Savossa ilmenee oman maakunnan, heimon ja murteen korostumisena, suoranaisena savolaisuuden renessanssina. Ei ole olemassa yhtä selvää maakuntaidentiteettiä, vaan useita päällekkäin meneviä identiteettejä. Esillä ovat ainakin historiallinen Savo-identiteetti, Suur-Savo-, Etelä­ Savo- ja Pohjois-Savo-identiteetit sekä lähinnä talousalueista muodostuvat Itä-Savo-, Keski­ Savo-, Koillis-Savo-, Länsi-Savo-, Sisä-Savo- ja Ylä-Savo-identiteetit. Savolaisuus on pilkkoutunut osaidentiteeteiksi, mikä saattaa olla vähentämässä kollektiivista yleissavolaisuuden tunnetta ja tuomassa jännitteitä eri maakunnanosien ja vaikutusalueiden välille.

Osaidentiteeteiksi pilkkoutumisen ohella savolaisuus ja maakuntaan samaistuminen näyttäisi olevan myös ikäpolvikysymys. Ainakin jos ajatellaan savolaisuutta perinteisten asenteiden ja symbolien kautta. Puhuttaessa savolaisuuden renessanssista vuosituhannen vaihteessa, on ennen muuta ilmeisesti puhuttava suurten ikäluokkien keskuudessa tapahtuneesta maakunnan, heimon ja murteen korostumisesta, vaikka aiheesta ei tieteellistä tutkimusta olekaan tehty.

Sanna Vatjuksen vuonna 2002 tekemän kyselytutkimuksen mukaan nimittäin savolaisuus ja maakuntaan samaistuminen savolaisten nuorten keskuudessa oli melko lailla heikoissa kantimissa. Tutkimukseen vastanneista oppilaista (2 025) – 31:stä Savon koulusta – vajaa kolmannes (29 %) ilmoitti tuntevansa ja osaavansa Savolaisen laulun. Reilulle enemmistölle vastaajista (71 %) laulu oli jäänyt tuntemattomaksi. Kaikista vastanneista maakuntalauluja piti tarpeellisena 43 %, koska perinteitä oli pyrittävä säilyttämään, omaa kotiseutua olisi hyvä tuntea ja me-hengenkin pitäisi säilyä. Hieman yli kolmannes (35 %) vastanneista ajatteli, etteivät maakuntalaulut ole tarpeellisia.

Hieman yli puolet vastaajista (51 %) ajatteli, että Savo on maantieteellinen kokonaisuus. Reilu kolmannes nuorista (35 %) ei osannut vastata kysymykseen, ja 13 % oli sitä mieltä, ettei Savo ole maantieteellinen kokonaisuus. Valtaosa vastaajista oli sitä mieltä, että savolaisuus on kieleen liittyvä ilmiö. Muita savolaiseen liitettäviä asioita olivat lupsakkuus ja rento elämänasenne. Yleisimmin vastaajat kuvasivat savolaisia ihmisiä sanoilla: iloinen, puhelias, hauska, huumorintajuinen, kiero, juntti, rehellinen. Maakunnan näkökulmasta katsottuna positiivisinta tutkimuksessa oli se, että kaikista vastaajista yli puolet (57 %) ilmoitti olevansa ylpeä omasta savolaisuudestaan esimerkiksi murteen takia.196

Savon säätiö tekee historiaa

Savon maakunnan historian kirjoittamisen syntysanat lausuttiin jo kesällä 1929 Savon vanhiinman seurakunnan, Mikkelin maaseurakunnan, 600-vuotisjuhlassa. Kunnallisneuvos

K. V Vuokoski esitti siellä, että Mikkelin maaseurakunta ja muut Suur-Savon kunnat ja seurakunnat ryhtyisivät toimiin kotimaakunnan historian aikaansaamiseksi.

Ajatuksen etenemisen kannalta ratkaiseva oli Mikkelin maalaiskunnan kunnanvaltuuston aloitteesta seuraavana vuonna pidetty kokous, johon osallistui niin kuntien kuin seurakuntienkin edustajia kaikkialta Savosta. Myös Savon Seuran piirissä oli jo alustavasti hahmoteltu maakuntahistorian aikaansaamista. Tässä kokouksessa “yksiinielisesti yhdyttiin kannattamaan aloitetta koko Savon yhtenäisen maakunta- ja heimohistorian aikaansaamiseksi”. Samassa kokouksessa asetettiin maaherran puheenjohdolla “maakunnan eri osia ja väestöpiirejä edustava Savon historian työvaliokunta”. Aluksi työvaliokunnan puheenjohtajana toimi Mikkelin läänin maaherra A. Pulkkinen ja varapuheenjohtajana Kuopion tyttölyseon rehtori Edv. Vaarama.

1930-luvun alun talouslaman jälkeen työvaliokunta saattoi asettaa tutkijoista koostuvan toimituskunnan huolehtimaan teoksen sisällön suunnittelusta, kirjoittajien palkkaamisesta ja työn toteutuksesta. Sitten sodat keskeyttivät historian tutkimisen ja kirjoittamisen niin, että Savon esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevä I osa ilmestyi vasta vuonna 1947. Silloin työvaliokuntaan kuuluivat Mikkelin läänin maaherra E. J. Jaakkola, Kuopion läänin maaherra P. V Heikkinen, kansanopiston johtaja, pastori Antti Leinonen ja piispa Eino Sormunen sekä N. Karl Grotenfelt, Eino Korpijaakko, A.E. Miettinen, Kustaa Ruuskanen ja Heikki Waris.

Teoksen toimituskuntaan kuuluivat aluksi professorit Martti Ruuth, Lauri Harmaja ja Kaarlo Teräsvuori, piispa Eino Sormunen ja FT Heikki Waris. Tämän osan toimitussihteerinä toimi FT Martti Ruutu (Martti Ruuthin poika), joka sitten kuului toimituskuntaan vuoteen 1980 saakka, pitkään sen puheenjohtajana. Martti Ruudun merkitys Savon maakuntahistoriakokonaisuuden aikaansaamisessa on ollut hyvin merkittävä myös hänen aktiivisten maakuntasuhteittensa johdosta. Kun kirjoittamisessa oli pitkä tauko, hän ja säätiön hallituksen puheenjohtaja maaherra Urho Kiukas osasivat ylläpitää maakunnassa uskoa hankkeen onnistumiseen. Savon historian toimituskunta poikkeaa tavallisista historiahankkeiden toimikunnista siten, että tähän toimituskuntaan ovat kuuluneet koko sen olemassaolon ajan Savon historian kokeneet huippuasiantuntijat. Siten se on todella voinut ohjata myös tieteellisesti teosten rakentamista. Kirjoitustyö on ollut ajoittain verkkaista, ja siinä on ollut suvantovaiheita eri syistä. Kun useimmat osat ovat yhden kirjoittajan tekemiä, työaika on ollut vuosia.

Teoshankkeen hoitaminen siirtyi Savon kuntien ja seurakuntien 1955 perustamalle Savon säätiölle, jonka tarkoitus on Savon historian tutkiminen ja julkaiseminen. Säätiö jatkaa edelleenkin Savon historian työvaliokunnan työtä. Sen valtuuskunnassa on yhtä monta pohjoissavolaista ja eteläsavolaista, puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja myös eri ilmansuunnilta. Säätiön valtuuskunnan ja hallituksen johdossa on ollut koko sen toiminnan ajan maaherroja ja piispoja. Vuonna 2006 valtuuskunnan puheenjohtaja on maaherra Pirjo Ala-Kapee ja hallituksen puheenjohtaja maaherra Olavi Martikainen.

Säätiön rahoitus tuli aluksi lähinnä kunnilta ja seurakunnilta. Tätä kirjoitettaessa Savon kunnat vastaavat säätiön ja siis maakuntahistorian rahoituksesta. Maakunnassa on ymmärretty oman historian tutkimisen ja tulosten julkaisemisen tärkeys. Näin oman menneisyyden tuntemus on tullut jokaisen savolaisen ulottuville ja tätä tuntemusta voidaan käyttää monin tavoin, vaikkapa matkailun kehittämisessä.

Säätiö on osaltaan edistänyt yhtenäisen Savon säilymistä, jossa pohjois- ja eteläsavolaiset puhaltavat yhteen hiileen.

Teksti: Antero Nederström

Lehdet maakuntarajojen määrittelijöinä

Etelä-Savon alueen sanomalehtien useat nimenmuutokset kertovat osaltaan pyrkimyksestä etsiä lehdelle nimi, jonka levikkialueen lukijat voisivat hyväksyä ja johon olisi helppo samaistua. Anssi Paasi on tutkimuksissaan todennut, että joukkotiedotuksella ja tarkemmin alueellisella lehdistöllä on huomattava merkitys siinä, millaiseksi aluejärjestelmä ja alueellinen tietoisuus on muodostunut. Päiviö Tommilakin on korostanut maakuntalehtien merkitystä ilmestymispaikkakuntiensa vaikutusalueen muotouttajana, tiivistäjänä ja laajentajana.

Jaana Hujanen on väitöskirjassaan tarkastellut journalismin maakunnallisuutta ennen muuta diskursiivisena tuotteena, joka rakentuu ja jota rakennetaan alueellisten ykköslehtien journalistissa teksteissä, tarkemmin niiden maakuntadiskursseissa. Maakuntadiskursseilla Hujanen tarkoittaa erilaisia puhetapoja, joissa korostuu levikkialueen yhtenäisyys sisäänpäin ja vastakkaisuus ulospäin. ‘Maakunta’ yhteisönä syntyy siten osaksi alueellisten ykköslehtien teksteissä, joiden ei katsota vain heijastavan ‘olemassa olevaa’ maakunnallista yhteisöä. Alueellisten ykköslehtien kannalta tärkeitä ovat nimenomaan levikkialueen rajat. Tarjotessaan päivittäin uutisia tietyltä alueelta alueelliset ykköslehdet rajaavat tehokkaasti kulloistakin maakuntaa, valtakunnan- tai maakunnanosaa omaksi aluekokonaisuudeksi päiväjärjestyksen eli agendan kautta. Levikkialueiden rajojen muutokset kertovat samalla maakuntien keskinäisistä reviirien muutoksista.197

Nuorsuomalainen Mikkeli-lehti vaihtoi vuonna 1906 nimekseen Suur-Savo, millä haluttiin korostaa lehden maakunnallisuutta. Savonlinnan tärkeimmät lehdet samaan aikaan olivat Keski-Savo ja Savolainen. Keski-Savon levikkialue oli Savonlinnan talousalue, Savolaisen hieman laajempi. Levikkialue oli siis aivan toinen kuin se alue, mikä myöhemmin vakiintui tarkoittamaan Keski-Savoa, ts. Kuopion ja Mikkelin läänien rajaseutuja.

Jo 1900-luvun alussa oli havaittavissa selvä ero läänin kahden suurimman kaupungin, Mikkelin ja Savonlinnan, välillä. Mikkelistä oli tullut kauppa- ja hallintokeskus ja Savonlinnasta kehittyvä teollisuuskaupunki. Kahtiajakoisuus näkyi myös vapaan kansalaistoiminnan piirijaossa 1890-luvulta lähtien, jolloin läänin järjestöelämän johtoon muodostui kaksi keskusta, voimakkaampi Mikkeli ja heikompi Savonlin na.198 Läänin asukkaiden suuntautuminen kahteen keskukseen vahvistui 1917, jolloin Suur-Savo vaihtoi nimensä Länsi -Savoksi ja Savolainen Itä-Savoksi. Lisäksi Lappeenranta-lehti muuttui Etelä-Savoksi.199 Tuohon aikaan Lappeenranta luettiin useissa yhteyksissä kuuluvaksi Etelä-Savoon. Lappeenrannan pitäminen savolaisena kaupunkina oli kuitenkin virhekäsitys. Virheellinen maakuntajako syntyi 1800-luvulla, kun keskeinen osa Etelä-Karjalaa luettiin kartastoissa ja tieteellisessä kirjallisuudessa Etelä­Savoon. Ilpo Leskisen mukaan käsitys Etelä­Karjalan savolaisuudesta oli ensisijassa tuon ajan sivistyneistön käsitys. Juuri tätä hänen mukaansa kuvaa lappeenrantalaisten sanomalehden nimeäminen Etelä-Savoksi. Itse alueen väestö on aina pitänyt itseään karjalaisena.200

Etelä-Savon katsottiin 1900-luvun alussa jakautuvan Suur-Savoon ja Itä-Savoon, toisaalta koko Etelä-Savon aluetta saatettiin kutsua Suur-Savoksi. Ns. Tulenheimon komitea 1923 ja ns. Ståhlbergin ehdotus 1930 nimesivät eteläisen Savon Suur-Savoksi. Maakuntien nimet eivät tuolloin olleet vakiintuneet yksiselitteisiksi. Vuosikymmenten kuluessa on yleistynyt jako Länsi- ja Itä-Savoon Suur-Savo-nimikkeen heikentyessä. Etelä-Savossa on edelleen kaksi valtalehteä, mikä tuskin on omiaan luomaan kansalaisten mieliin kuvaa maakunnallisesta aluekokonaisuudesta, pikemminkin kahdesta erillisestä alueesta. Länsi- ja Itä-Savo-lehtien levikkialueet katkaisevat aluekokonaisuuden selkeästi kahtia.201

Länsi-Savo saavutti Mikkelin ainoan lehden aseman 1963, kun sosiaalidemokraattinen Vapaus lopetti ilmestymisen. Kokoomuslaisen Mikkelin Sanomat oli lehtikuolema vienyt jo 1954. Tiedonvälityskentän muuttuessa ja lehtimarkkinoiden yleensä kiristyessä tuli tarpeen pohtia ja tarkentaa omaa tehtäväkenttää: “Maakunnallisen lehden on tietyssä mitassa seurattava maailmankulttuurin ja -politiikan tapahtumia. Nykypäivinä kuitenkin maakuntalehden on yhä enemmän keskitettävä huomionsa paikallistapahtumiin, ilmiöihin ja ongelmiin, kommentoitava ja analysoitava niitä”, kirjoitettiin Länsi­Savossa 1960-luvun lopulla. Puoluelehtien vähittäinen muuttuminen 1960-luvulla maakuntalehdiksi ja vain vahvimpien maakuntalehtien säilyminen olivat merkki maakunnallisen ajattelun yleistymisestä. Omaan asuinseutuun kohdistuva samaistuminen syrjäytti aatteellista ja luokkasamaistumista. Identifioitumisryhmäksi muodostui yhä yleisemmin alueellinen yhteisö kuin puoluepoliittinen tai luokkayhteisö.202

Vuonna 1927 Itä-Savo siirtyi edistyspuolueelta maalaisliiton äänenkannattajaksi. Jatkossa lehden johtokunta torjui edistyspuoluelaisten ehdotuksen tehdä lehdestä puolueiden yhteinen orgaani. Se torjui myös oman puoluepiirinsä pyrkimyksen muuttaa Itä-Savo Pieksämäelle koko läänin maalaisliittolaisten lehdeksi Mikkelissä ilmestyneen Suursavolaisen kuoltua 1932. Itä-Savo haluttiin pitää Savonlinnan ja sen ympäristön lehtenä, eikä Mikkeliin suostuttu perustamaan edes aluetoimistoa, mikä osaltaan kertoo Etelä-Savon kaksijakoisuudesta. Poliittisesti Itä­Savo on toiminut kuin useimmat reviiriään hallitsevat maakunta- ja aluelehdet: säilyttänyt peruskatsomuksensa, mutta avartanut palstojaan ja pyrkinyt kehittymään levikkialueensa kaikkien asukkaiden uutislehdeksi. Se on keskeinen mielipidevaikuttaja seudulla, paikalliset uutiset ja aiheet ovat lehdessä etusijalla.203

Etelä-Savon kaksi suhteellisen tasavahvaa lehteä kuvastavat myös ihmisten todellista jakautumista useampaan kulttuuripiiriin ja talousalueeseen asianomaisen maakunnan sisällä. “Kokonainen” maakunta on silti ilmeisesti samalla olemassa, koska senkin pohjalta on oma-aloitteisesti järjestäydytty yhteistyöhön.

Sen sijaan Pohjois-Savossa Savon Sanomat (per. 1907) on ollut tarkastelujaksolla selvästi maakunnallinen lehti. Sen toimitusjohtajaksi tuli 1930-luvulla Martti Suhonen, lehtitalousmies, joka ymmärsi syrjäyttää puolue-elimet lehden asioista. Hän alkoi määrätietoisesti kehittää Savon Sanomia maakunnallisen lehden rooliin. Lehden sisältöä ja ulkoasua kohennettiin voimaperäisesti. Etusivu omistettiin uutisille, toimituksen työnjako selkeni ja toimittajien erikoistuminen alkoi 1940-luvun lopulla. Samalla vuosikymmenellä Savon Sanomat oli levikiltäänkin maakuntalehti. Sen puoluesidonnaisuus väheni, mutta toimituksen johdon yhteys maalaisliittoon säilytettiin erityisen toimitusneuvoston kautta, joka toimi vuosina 1945–55.

Savon Sanomien päämääränä ja kilpailuvalttina on koko sodanjälkeisen ajan ollut maakunnan kattava alueellisuus. Aluetoimistoja perustettiin maakunnan joka kolkkaan. Merkkinä yleismaakunnallisuudesta oli sekin, että 1958 lehti ryhtyi julkaisemaan myös muiden puolueiden kuin maalaisliiton vaali-ilmoituksia. Savon Sanomat pyrki itse maakunnalliseksi vaikuttajaksi tarjoamalla palstansa eri mielipidesuuntien foorumiksi. Siteitä kenttään on ylläpidetty varsinkin tiheän asiamiesverkoston kautta.

Savon Sanomien omaperäisyyttä tuki Aapelin eli Simo Puupposen pakinointi vuosina 1941–61. Siitä tuli suorastaan lehden tavaramerkki. Lehden lukijapalsta, kuvitettu sutkaus eli ”nurkkavitsi” on 1940-luvulta lähtien kuulunut Savon laajalevikkisimmän lehden suosikkiaineistoon. Kirjoittajan, toimittajan ja piirtäjän yhteistyönä syntyy valikoitu tuote, ”nurkkavitsi”, joka vastaa käsityksiä paikallisesta huumorista. Samalla sutkaukset tukevat savolaista identiteettiä ja muovaavat mielikuvia savolaisesta huumorista. Varhaisin sananparsien kuvittaja oli Iisalmessa 1886 syntynyt Oki (Oskari) Räisänen (k. 1950), joka oli varsinaisesti Helsingin Sanomien piirtäjä. Oki Räisäsen savolaisaiheinen pilapiirrostuotanto (vuosina 1934–50) muokkasi voimakkaasti yleisiä käsityksiä savolaisten perusominaisuuksista.

Jos tutkimusaiheena on savolaisten identiteetti, tämän pitkäkestoisen lukijapalstan merkitystä ei voi sivuuttaa. Palstaa ovat lukeneet kaikenikäiset ihmiset 1940-luvulta nykypäiviin, luvultaan sadoissatuhansissa, joka aamu. Sutkausnurkka on aina ollut lehden luetuimpia osia, eikä sen päämerkitys ole suinkaan tarjotun komiikan hienoudessa tai sen vähäarvoisuudessa. Kuten Leea Virtanen on todennut, piirroskuva teksteineen voi pelkällä olemassaolollaan välittää yleisen hyvätuulisuuden tunteen ja viestin siitä, että savolaisuus on arvostettu asia ja maakunnassa mukava asua.204

Savon Sanomien sutkausten kautta voidaan havainnoida myös savolaisen mentaliteetin ja suhtautumistapojen muutoksia 1940-luvulta 1990-luvulle. Millaiset naurun alueet ovat kadonneet tai ainakin kuihtumassa? Vanhanaikaiseksi on käynyt savolaisen (kyläläisen, maalaisen) ja tärkeilevän ulkopuolisen suhde. Savolainen on ennen pitkää käyttäytymiseltään suomalaisen yleiskulttuurin tavanomainen edustaja. Savolainen ja virkavalta -aihepiirin kato kielii suomalaisen yhteiskunnan demokratisoitumisesta ja säätyerojen (myös koulutuserojen) katoamisesta, kenties osaksi myös siitä, että yhteiskunnallinen sääntely on hyväksytty osa yhteisöelämää ja sille nauraminen olisi sopimatonta.

Suorasukainen nauru tyhmyydelle, naiiviudelle ja samalla yhteiskunnan vähäosaisille on vaiennut. Sutkauksissa on yhä vähemmän väkeä, jota kuvataan “Löyhkälän kujan eite juosseiksi” tai “Luojalta saaliiseen (saamaan) jääneiksi”. Lähinnä lapset voivat lohkoa huvittavia naiiviuksia, monesti myös ikääntyneet “mummeroiset” tai “papparainen”, joka jahtaa yhä tyttöjä, mutta ei muista enää, miksi. Selvän oman sanojaryhmänsä viime vuosina muodostavatkin usein naiivit vanhukset (eläkeukot, -mummot jne.). Esimerkiksi vuoden 1990 sutkauskokoelmassa noin viidennes jutuista käsitteli ikääntyneitä. 1950-luvun vaihteessa ikä ei ollut sutkauksissa yhtä merkitsevä, olihan koko kansan eläkesysteemi vasta tulossa. Savon Sanomat on säilyttänyt sutkauspalstan juuri maaseutuhenkisenä varttuneen väestön lukemisena. Vuosituhannen murroksessa ilmapiirin muuttumista kuvastaa silti omalla tavallaan ehkä se, että jo kesän 1995 Savon Sanomissa sutkauksen sanojaksi hyväksyttiin opintopiirin pakolais-Abdullah, joka keksii: ”Suomen kesä olla kylmä, mutta onneksi lyhyt.”205

Savon Sanomien nousu koko maakunnan valtalehdeksi ratkesi 1960-luvulla, jolloin se kävi kiivaan kamppailun vallatakseen Kuopion kaupungin lehtimarkkinat ainoalta kilpailijaltaan Savo-lehdeltä (per. 1879). Sosiaalidemokraattien Savon Kansa oli kukistunut levikkikilpailuun ja lopettanut jo 1958. Savon Sanomat oli siihen asti maalaisen maineessa ja sitä kutsuttiinkin Mullikaksi. Sen peitto Kuopiossa oli vain 30 %, kun se Savolla oli noin 70 %. Kuopioon Savon Sanomat rynnisti “vasemmalta sisään”, tarjoamalla uutisia ja juttuja vasemmiston järjestöistä ja tapahtumista. Liike-elämää houkuteltiin runsailla puffeilla ja lukijoita lähestyttiin hintakilpailulla ja kohottamalla toimituksen profiilia.

Savon kustantaja ajautui kestämättömään tilanteeseen 1970-luvun alussa, ja Savon Sanomat osti sekä kilpailevan lehden että sen kirjapainon 1972. Siitä alkoi toinen nopean kasvun vaihe Savon Sanomissa. Levikin kasvu jatkui tasaisena 1980-luvulla, mutta Savon Sanomat menetti kuitenkin viidenneksi suurimman jokapäiväisen sanomalehden aseman Kalevalle. Kustantajayhtiö joutui 1980-luvun lopulla voimakkaan omistuskamppailun kouriin. Sen maakunnallinen omistus mureni ja enemmistöosuus päätyi eri vaiheiden kautta sanomalehdistön, lähinnä Väli-Suomea edustavan ryhmän käsiin. Jo ennen omistustilanteen vakautumista lehti muuttui sitoutumattomaksi. Vuonna 1990 lehden levikki oli reilut 90 000, mutta laski vuoteen 2000 mennessä 67 000:een. Se oli silti selkeästi maakunnan suurin lehti, sillä Länsi-Savon levikki vuonna 2000 oli 26 149 ja Itä-Savon 20 821. Savon neljänneksi suurin lehti vuonna 2000 oli Iisalmen Sanomat, jonka levikki oli 15 460.206

Päätoimittaja Reino Myöhänen määritteli Savon Sanomat 1990-luvun alussa maakuntalehdeksi, joka”on maakunnan ihmisten keskustelufoorumi ja sellaisena avoin erilaisille mielipiteille. Savon Sanomain tehtävänä ei ole vain puoltaa kaikkia niitä hyviä hankkeita,jotka tähtäävät maakunnan kaikinpuoliseen kehittämiseen; sen on oltava itse aktiivisesti mukana tätä kehitystä ideoimassa ja toteuttamassa, kokoamassa yhteen kaikkia hyviä voimia taustoihin katsomatta kamppailuun hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisäämiseksi näillä alueilla.”207

Jaana Hujanen on journalismin maakunnallisuutta koskevassa väitöskirjassaan erottanut pää- ja muiden toimittajien haastatteluissa kaksi uutisjournalismille ominaista puhetapaa ja nimesi ne perinteiseksi ja moderniksi diskurssiksi. Moderni puhe uutisjournalismista ei näe maakuntalehteä levikkialueen asiainhoitajana eikä maakunnallisuutta itsestään selvänä lähtökohtana. Perinteisessä puhetavassa taas maakuntalehden ja siten myös sen uutisjournalismin tehtäväksi asetetaan maakunnan etujen ajaminen. Hujasen jaottelua noudattaen Savon Sanomat sijoittuu selkeästi perinteisen puhetavan alueelle.208

Maakuntaradiotoiminta alkoi Savossa syyskuussa 1937, jolloin Kuopion studio vihittiin käyttöön. Maakunnallista identiteettiä korostettiin kaikissa avajaispuheissa. Syksyllä 1937 pystytettiin Kuopion rautatieasemalle maakuntahenkeä ja -ylpeyttä uhkuva Oki Räisäsen käsialaa oleva Yleisradion Kuopion aseman mainos: “Kuopion iänj kuuluu ylinnä mualiman konsertissa.” Taulu oli paikoillaan neljännesvuosisadan eli TV:n yleistymiseen ja Kuopion rautatieaseman uusimistöihin saakka. Ensimmäinen maakuntalähetys oli 18.9.1937.

Lukuisat maakunta- ja paikallisohjelmat pitivät sittemmin maakuntaa esillä. Alueuutiset aloitettiin vuonna 1968. Alueeksi tuli Itä-Suomi, keskuspaikkana Kuopio. Ohjelmapäällikkö Eero Nuutinen (1952–1971) oli “se, joka loi itäsuomalaisille oman maakunta- ja alueradiohengen”.209 “Eräänlainen Mikkelin radioasema” oli lähettänyt paikallisia jumalanpalveluksia vuosina 1923–1928, mutta vasta sodan jälkeen, joulukuussa 1945, Mikkeli sai ensimmäisen kerran äänensä kuuluville radiossa Kuopion keskipitkäaaltoaseman kautta. Mikkeli kuului 1960-luvun loppuun asti Kaakkois-Suomen alueradion toimialueeseen ja seuraavan vuosikymmenen alusta Itä-Suomen toimialueeseen. Maakuntaradiot aloittivat 1990-luvulla, jolloin syntyivät Yleisradion Etelä-Savon ja Savon radiot, joista viimeksi mainittu oli aiemmin “Kuopion iänj”.210

Kohti maakuntien Eurooppaa

Aluehallinnon kehittämisen kannalta 1990-lukua voidaan pitää vuosisadan merkittävimpien muutosten kautena. Aluehallintojärjestelmää uudistettiin Euroopan unionin jäsenyyttä varten. Tavoitteena oli sovittaa Suomen aluehallinto yhteistyöaluepolitiikan ja sitä toteuttavien rakennerahastojen (EMOTR, EAKR ja ESR) vaatimuksiin. Suomen malli on perustunut vahvaan valtionhallintoon ja vahvoihin kuntiin. Maakuntahallinnon perinne on Suomessa ohut. Uuden aluehallinnon rakentumista voidaan lähestyä alueellistamisen käsitteen kautta. Alueellistaminen on tapahtunut Suomessa desentralisaation ja dekonsentraation kautta.

Desentralisaatiolla tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla kehitetään alue- ja paikallistason osaamista ja annetaan sille lisää päätöksentekovaltaa. Vuonna 1993 eduskunta hyväksyi lain alueiden kehittämisestä. Tämän lain myötä aluekehitysvastuu siirrettiin lääninhallituksilta maakuntien liitoille. Muutos merkitsi maakuntien liittojen lakisääteistämistä, mikä toteutui, kun vapaaehtoisella pohjalla toimineet, kuntia edustaneet maakuntaliitot ja lakisääteiset seutukaavaliitot yhdistettiin. Maakuntien liitoista tuli Suomen EU-jäsenyysneuvotteluissa esittämä NUTS 3 -taso eli unionin tilastollinen aluetaso. Samalla tuli asiallisesti päätettyä hallinnon järjestäminen maakuntien varaan. Valtio alkoi valmistella omien aluejakojensa sopeuttamista maakuntajakoon. Siirryttiin läänien Suomesta maakuntien Suomeen.211

Aluekehityslain uudistaminen on merkinnyt myös valtion ja kuntien tehtäväjaon selkeytymistä. Lääninhallitukset ovat valtion edustajia ja kuntien edunvalvonta kuuluu yhteistoimintaorganisaationa toimiville maakuntien liitoille, joita on yhteensä 20. Maakuntien liittoja pidetään meillä eurooppalaisina “alueina”, regioneina. Euroopan unioni on perusajatukseltaan alueiden ja ihmisten, ei valtioiden tai niiden pääkaupunkien yhteistoiminnan näyttämö.212

Pohjois-Savossa liittojen ensimmäisissä yhdistymistä käsittelevissä keskusteluissa vuoden 1987 syksyllä todettiin, että on tärkeää saada luottamushenkilöt ymmärtämään molempien liittojen työn tärkeyttä ja niiden yhteen niveltämistä. Parhaana pidettiin tilannetta, jossa maakuntaliitoilla ja seutukaavaliitoilla olisi yhteiset luottamushenkilöt. Laki ei vielä silloin sallinut liittojen yhdistämistä. Kaikki sujui ripeästi ja maakunta- ja seutukaavaliitolla oli kunnallisvaalien 1988 jälkeen yhteinen luottamushenkilöhallinto. Yhdentyminen konkretisoitui lokakuussa 1989 Iisalmessa, jossa samoista henkilöistä muodostetut valtuustot päättivät ponnesta. Sen mukaan vuoden 1990 syysvaltuustoon on esitettävä selvitys liittojen yhdistämisestä. Voimakas halu liittojen yhdistämiseen aiheutti sen, ettei pidetty tarpeellisena selvitysten tekemistä, vaan ryhdyttiin suoraan toimenpiteisiin. Nopeasti saatiin aikaan luonnos Pohjois-Savon Liiton perussäännöksi. Kesän 1990 aikana kaikki Kuopion läänin kunnat päättivät liittyä uuden liiton jäseneksi. Kun Kuopion lääninhallitus 19.11.1990 vahvisti Pohjois-Savon liiton perussäännön, oli uusi kuntainliitto juridisesti syntynyt. Käytännön toiminnan liitto aloitti vuoden 1991 alusta. Vuosina 1995–1998 liiton nimenä oli Savon liitto.213

Pohjois-Savon liiton maakuntajohtajan virka sovittiin keskustan mandaatiksi. Maakuntajohtajaksi valittiin pielaveteläissyntyinen Antti Mykkänen, joka aiemmin oli toiminut Mikkelin läänin maakuntaliiton toiminnanjohtajana. Palkatut maakuntajohtajat kuuluvat hallintoeliittiin uutena ryhmänä. Sitä vastoin maakuntavaltuustojen puheenjohtajia voidaan pitää enemmän seremoniallisina edustushahmoina. Maakuntajohtajien vallan perustana on heidän asemansa sekä organisaationsa ylimpänä johtajana että maakunnan yhteistyöryhmän (ns. myrrin) ja sen työjaoston puheenjohtajana. Alueellisesti vaikutusvaltaisten myrrien tehtävänä on koordinoida EU:n rakennerahasto-ohjelmien toimeenpanoa ja alueen kehittämiseen vaikuttavia toimenpiteitä, ja niiden jäseninä on mm. valtion piirihallintoviranomaisia, kuntia, järjestöjä ja yrityksiä.214

Mikkelin läänissä oli käyty pitkään keskustelua Mikkelin läänin maakuntaliiton ja Etelä­Savon seutukaavaliiton yhdistämisestä. Keskustelu muuttui konkreettiseksi, kun maakuntaliiton hallitus ja seutukaavaliiton liittohallitus hyväksyivät syyskuussa 1986 kumpikin tahollaan yhteisen toimielimen, Mikkelin maakuntahallintotoimikunnan, perustamisen. Toimikunta asetettiin 10.11.1986. Kuntien edustajakokous, joka kokoontui Juvalla 10.4.1989, päätti yksimielisesti jatkaa liittojen toimintojen yhdistämistä tarkoittavaa valmistelutyötä. Tavoitteena oli, että uusi kuntainliitto aloittaisi toimintansa 1.1.1990. Keskustelua aiheutti vain neljän Itä­Hämeen kunnan asema uudessa kuntainliitossa, sillä kyseiset kunnat kuuluivat Mikkelin läänin maakuntaliittoon, mutta eivät Etelä-Savon seutukaavaliittoon. Neuvotteluissa päädyttiin siihen, että kuntainliiton jäsenkuntia olivat kaikki Mikkelin läänin 29 kuntaa, joista Hartola, Heinola, Heinolan mlk ja Sysmä kuitenkin osallistuivat vain vapaaehtoisiin tehtäviin. Mikkelin läänin liitto aloitti toimintansa 1.1.1991. Maakuntajohtajaksi tuli vuoden 1992 alusta valtiotieteen kandidaatti Hannu Vesa (sdp).

Aluekehitysvastuulaki merkitsi Mikkelin läänissä sitä, että Etelä-Savon maakunnan osalta aluekehitysvastuu oli Mikkelin läänin maakuntayhtymällä ja Itä-Hämeen kuntien osalta Päijät­Hämeen liitolla. Erikoinen kaksoisjäsenyys, jolla oli historiallinen taustansa, päättyi lääniuudistukseen. Itä-Hämeen kolme kuntaa215 siirtyivät Etelä-Suomen lääniin ja Päijät-Hämeen liittoon. Vuoden 1997 alusta Mikkelin läänin maakuntayhtymä muutti nimensä Etelä-Savon liitoksi.216

Jäsenkunnat määräävät maakunnan liiton päättävistä elimistä, kansalaisten suoraa vaikutusmahdollisuutta ei ole (ks. oheinen Pohjois­ Savon liiton organisaatiokaavio vuodelta 2000). Maakuntaliiton ylin päättävä elin on maakuntavaltuusto, johon jäsenkuntien kunnanvaltuustot valitsevat kukin vähintään yhden edustajan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Kustakin jäsenkunnasta valitaan yksi jäsen 4 000 asukasta kohti, kuitenkin enintään viidennes rajoittamattomasta jäsenmäärästä. Maakuntavaltuustojen jäsenten tuli olla vuoden 1999 kuntalain muutoksen mukaan kunnanvaltuutettuja ja valittavan valtuuston tuli kokoonpanoltaan vastata eri poliittisten ryhmien kunnallisvaaleissa 2000 saamaa kannatusta maakunnan alueella.

Valtuutettuja oli vuonna 2000 Etelä-Savossa 79 ja Pohjois-Savossa 63. Keskusta oli selkeästi suurin ryhmä molemmissa Savon maakunta­ valtuustoissa. Etelä-Savossa se sai 32 paikkaa (40,5 %) ja Pohjois-Savossa 25 (39,7 %). Liiton käytännön työtä johtaa maakuntahallitus (Etelä­Savossa 13- ja Pohjois-Savossa 11-jäseninen), jonka maakuntavaltuusto valitsee. Hallituksen poliittinen koostumus määräytyy kunnallisvaalien perusteella. Tarkastuslautakunta on viisijäseninen elin, joka arvioi, toteutuvatko valtuuston asettamat tavoitteet liiton toiminnassa. Suuntaviivat maakunnan kehittämiselle päättää maakuntavaltuusto maakuntasuunnitelmassa ja kehittämisohjelmissa. Aluekehittämistyössä maakuntaliitto korostaa kuntien ja niiden seutukunnallisten kehittämisyksiköiden roolia.217

Aluekehityslakia on sanottu jopa suomalaiseksi palatsivallankumoukseksi. Se siirsi vallankäytön keskeisen instrumentin valtiolta paikallisiin käsiin eli kunnille ja niiden muodostamille maakunnallisille liitoille. Suunnittelu ja kehittäminen lähtee alhaalta ylöspäin ja tahdon muodostaminen perustuu kunnalliseen itsehallintoon. Aluekehitysvastuun myötä maakuntien liittojen status kohosi huomattavasti ja niistä tuli varteenotettavia toimijoita alueellisessa kehittämistyössä. Niiden asema korostui entisestään Suomen liityttyä EU:n jäseneksi vuoden 1995 alussa. Uudet liitot joutuivat heti merkittävän tehtävän eteen, osallistumaan EU:n aluepoliittisten ohjelmien laadintaan. Vaikka maakuntien asema vahvistui EU-jäsenyyden myötä, se on yhä heikko verrattuna alueiden asemaan muissa jäsen maissa.218 Maakuntien omat voimavarat ovat rajalliset. Etelä-Savon liitolla oli vuonna 2000 palkattua henkilöstöä 37 ja Pohjois-Savon liitolla 29, kun suurimmalla, Uudenmaan liitolla, oli 55 työntekijää.219

Aluetaso on demokraattisesti heikko, valitaanhan maakuntien toimielimet välillisesti, peruskuntien päättäjien keskuudesta. Niinpä kansalaiset kokevat maakuntahallinnon ja siinä toimivat tahot sekä maakuntaliiton tehtävät etäisiksi eikä heillä ole tietoa, mitä maakunta- hallinto sisältää.220 Maakuntien toimintakyky kärsii siitä, että maakuntien liitoilla on toimivalta laatia kehittämisohjelmia ja -suunnitelmia, mutta niiltä puuttuvat melkein kokonaan resurssit suunnitelmien toteuttamiseen. Suurin osa alue­ kehitysrahoista hallinnoidaan työvoima- ja elinkeinokeskuksissa (TE-keskukset).221

Dekonsentraatiolla tarkoitetaan sellaisia prosesseja, joiden avulla valtion aluehallinnon kapasiteettia vahvistetaan ja aluehallinnon päätöksentekovaltaa lisätään. Koordinaatio säilyy kuitenkin keskushallinnolla. Dekonsentraation keskeinen toimenpide oli TE-keskuksen perustaminen vuonna 1997. Perustamisen keskeisiä motiiveja olivat aluehallinnon selkeytyrninen, hallinnonalojen yhteistyön edistyminen ja EU:n rakennerahasto-ohjelmien käytännön toteuttamisesta suoriutuminen.

Vahvan valtiollisen organisaation perustaminen maakuntien liittojen rinnalle symboloi perinteisiä suomalaisen politiikan vastakkainasetteluja. Maakuntien liitot perustettiin keskustajohtoisen hallituksen aikana, mistä syystä ne ovat saaneet vahvan keskustalaisen leiman, jo siitäkin syystä, että keskustalla on vahva asema monen maakunnan liiton päättävissä elimissä. TE-keskukset symboloivat sosiaalidemokraattien pyrkimystä oman asemansa vahvistamiseen aluetasolla. Kunnallishallinto on perinteisesti ollut vahvasti keskustalainen, kun taas SDP:llä ja kokoomuksella on ollut vahva ote valtionhallinnosta. Kaksijakoinen aluehallinto on ongelmallinen sekä demokratian että käytännön näkökulmasta. Suurin demokratiavaje syntyy siitä, että demokraattisella aluetasolla, maakunnan liitolla, ei ole voimavaroja toteuttaa niitä ohjelmia, joista on demokraattisesti päätetty. TE-keskuksilla on voimavaroja, mutta niiltä puuttuu sekä alueen asukkaiden mandaatti että toimivalta päättää toiminnan linjoista. Seija Virkkala puhuu aluehallinnon rooliristiriidasta.222

Maakuntien merkitystä tarkasteltaessa voidaan Soile Kuitusen, Jari Pajusen ja Pauliina Ahon vuonna 2003 valmistuneen tutkimuksen mukaan havaita olevan sekä niitä asukkaita, jotka kannattavat maakuntia ja niiden hallinnollisen aseman tukemista, että niitä, joille maakunta ei ole kehittämisen arvoinen asia. Noin kaksi kolmannesta vastaajista arvioi maakuntien merkityksen ja maakunnan liiton tehtävien lisääntyvän tai pysyvän samana. Maakuntien merkityksen ja liittojen tehtävien vähenemiseen uskoi vain noin kolmannes vastaajista. Tätä taustaa vasten maakunnat ovat vallankahvassa.223

OIKEUSLAITOKSEN SUURET UUDISTUKSET

Viipurin hovioikeus vietti 1.10.1939 100-vuotisjuhliaan kiristyvän maailmantilanteen varjossa. Juhlallisuuksiin otti osaa mm. sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim, hovioikeuden ensimmäisen presidentin pojanpoika. Talvisodan sytyttyä hovioikeuden työskentelyn jatkaminen kävi mahdottomaksi, kun Viipuri joutui sotatoimien kohteeksi. Välirauhan aikana tuli hovioikeuden uusi sijoituspaikka pohdittavaksi. Viime vaiheessa esillä olivat vaihtoehtoina Lahti, Mikkeli ja Kuopio. Valtioneuvosto valitsi hovioikeuden uudeksi sijoituspaikaksi Kuopion, jossa toiminta alkoi 6.8.1940.

Vuonna 1945 Viipurin hovioikeuden nimi muuttui Itä-Suomen hovioikeudeksi. Siihen kuului koko Savo. Tarkastelujaksolla Itä-Suomen hovioikeuden presidentteinä ovat toimineet Wäinö Kannel 1936–1948, Oskari Autio 1948–1960, Yrjö Sinkari 1960–1964, Aarne Kokkonen 1964–1968, Eero Mäkinen 1968–1987 ja Esko Kilpeläinen 1987–2002. Vuonna 1968 valtio rakennutti Kuopion oikeustalon, johon sijoittuivat hovioikeuden lisäksi Itä-Suomen vesioikeus ja Kuopion tuomiokunta. Se oli ensimmäinen itsenäisyyden aikana rakennettu oikeustalo.224

Hovioikeuden päätyö on käräjäoikeuksien (vuoteen 1993 kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien) tuomioista ja päätöksistä tehtyjen valitusten ratkaiseminen. Ensimmäisenä oikeusasteena hovioikeus käsittelee esimerkiksi valtio- ja maanpetosta koskevat asiat sekä alituomareiden virkarikoksia koskevat syyteasiat.

Hovioikeuden ratkaisemien juttujen yhteismäärä oli kahdentuhannen molemmin puolin 1970-luvun alkupuolelle saakka. Vetojuttujen, eli riita-asioita koskevien muutoksenhakujuttujen, määrä oli tänä aikana suurimmillaan (803) jo vuonna 1951, kun se yleensä liikkui viidensadan molemmin puolin. Valitus- ym. juttujen määrä taasen liikkui 1 500:n molemmin puolin. Vuosittain ratkaistujen ja ratkaisemattomien asioiden määrä – 300–500 juttua – pysyi kohtuullisen hyvin tasapainossa aina 1970-luvun alkuun saakka.

Tämän jälkeen tapahtui dramaattinen muutos, ratkaisemattomien juttujen osuus kasvoi huomattavasti. Jutturuuhka oli pahimmillaan 1970-luvun lopulla, jolloin hovioikeudessa oli vireillä peräti 5 200 asiaa. Ruuhkaa purkamaan perustettiin Suomeen viides ja kuudes hovioikeus Kouvolaan (1977) ja Rovaniemelle (1978). Vuoden 1986 lopulla ratkaisemattomien asioiden määrä Itä-Suomen hovioikeudessa olikin alentunut jo 1 725 juttuun. Sittemmin on tilanne edelleen helpottunut. Vuonna 2000 vireillä olevien asioiden lukumäärä oli enää 724. Tämä oli seurausta vuoden 1998 hovioikeusuudistuksesta, jolloin ensiijaisesti välittömään suulliseen käsittelyyn perustuva oikeudenkäyntimenettely tuli voimaan pääsääntöisesti kaikissa niissä asioissa, jotka käräjäoikeus oli ratkaissut lain voimaantulon jälkeen.225

Jo 1800-luvulla lopetettiin useimmat vanhat (esim. ammattikunnittaiset) erillisoikeudet. Spesialisoinnista jäivät jäljelle oikeastaan vain isojaon ajalta periytyvät maanjako-oikeudet, jollainen oli kussakin hovioikeuspiirissä. Itä­ Suomen maaoikeuden I jaosto sijaitsi Kuopiossa ja II jaosto Mikkelissä. Maaoikeus käsitteli riidat ja valitukset, jotka aiheutuivat toimitusinsnöörien ja toimitusmiesten toimenpiteistä ja ratkaisuista jako- ja muissa maanmittaustoimituksissa. Maaoikeudet erillisinä tuomioistuimina lakkautettiin 1.3.2001 voimaan tulleella kiinteistönmuodostamislain muutoksella.

Juridisten asioiden mutkistuminen on kuitenkin luonut viime vuosikymmeninä useita uusia erillisoikeuksia. Näistä vesiylioikeus Vaasan hovioikeuden yhteydessä (1965) sai alaisikseen kolme piiriä, jossa Savo kuului Itä-Suomen vesioikeuden alueeseen. Vesioikeudet lakkautettiin ympäristönsuojelua koskevan lainsäädännön voimaan tullessa 1.3.2000, josta alkaen alueellisena lupaviranomaisena on Savossa Itä-Suomen ympäristölupavirasto. Muiden , kuten 1970-luvulla syntyneiden vakuutusoikeuden, työtuomioistuimen ja markkinatuomioistuimen piirit ovat valtakunnallisia.226

Hallinnollinen oikeudenkäyttö on ollut yläpäästään erikoistunut jo vuodesta 1919, jolloin syntyi korkein hallinto-oikeus. Alemmanasteinen hallintolainkäyttö keskitettiin vuodesta 1955 lukien lääninhallituksissa toimiviin lääninoikeuksiin. Lääninhallituksen toimialaan kuuluneet hallinto-oikeudelliset valitusasiat lainoppineet lääninneuvokset ratkaisivat kollegiaalisen oikeusistuimen tapaan – siis eri tavalla kuin lääninhallinnossa muuten. Pääasiassa lääninoikeuden asiat olivat verovalituksia (n. 80 %), mutta myös valituksia paikallistason virkamiesten päätösten laillisuudesta. Aluksi maaherra oli lääninoikeuden muodollinen puheenjohtaja ja lääninasessori sen esittelijä, mutta maaherrat osallistuivat harvoin toimintaan. Puheenjohtajana toimi asiasta riippuen lääninneuvos, lääninasessori tai lääninkamreeri.

Lokakuussa 1975 voimaan tullut uusi lääninoikeuslaki itsenäisti lääninoikeudet toiminnallisesti ja ne saivat oman vakinaisen puheenjohtajan, vaikka virat vielä kuuluivat lääninhallitukseen. Verovalitusruuhkien purkamiseen Mikkelin ja Kuopion lääninoikeudet saivat yleiselle osastolle valmisteluelimen nimeltä veroasiaintoimisto. Vuoden 1989 lääninoikeusuudistuksella lääninoikeuksista tehtiin riippumattomia. Samalla se merkitsi veroasiaintoimiston sulautumista lääninoikeuteen. Siitä muodostettiin lääninoikeuden sihteeristö.227

Lääninoikeuksien (11) tilalle tuli 1.11.1999 lukien kahdeksan alueellista hallinto-oikeutta, joiden tuomiopiirit muodostuivat yhdestä tai useammasta maakunnasta. Kuopion hallinto­oikeuden tuomiopiiri muodostettiin Etelä­Savosta, Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Se oli vähäisin poikkeuksin sama kuin alueen lääninoikeuksien tuomiopiirit. Kuopion hallinto-oikeudella on lisäksi pysyvä istuntopaikka suullisia käsittelyjä varten Mikkelissä ja Joensuussa. Uudistuksen tavoitteena on jakaa asioita tuomioistuimien kesken aiempaa tasapuolisemmin, varmistaa hallinto-oikeuksien asiantuntemus eri asiaryhmien käsittelyssä ja turvata asioiden käsittelyn yhdenmukaisuus koko maassa.228

Uudistuksen taustalla vaikutti ensinnäkin lääninoikeuksiin saapuneiden asioiden laadun muuttuminen siten, että verotusta koskevien asioiden osuus oli vähentynyt ja sosiaaliasioiden osuus noussut. Erityisen voimakasta tämä nousu oli niissä lääninoikeuksissa, joiden alueella vallitsi heikko työllisyystilanne. Toiseksi veroasioiden käsittelyajat olivat ruuhkien vuoksi pidentyneet kohtuuttomasti.229

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi Savon alioikeuksien piirijaossa tarkastelujaksolla tapahtuneet muutokset. Ensimmäinen uudelleenorganisointi tapahtui vuonna 1950, jolloin perustettiin Nilsiän tuomiokunta ja muodostettiin uudelleen Pielaveden tuomiokunta. Nilsiän tuomiokuntaan siirrettiin Pielaveden tuomiokunnasta Nilsiän, Muuruveden, Juankosken ja Varpaisjärven käräjäkunta, Liperin tuomiokunnasta Kaavin ja Säyneisen pitäjien käräjäkunta sekä Pielisjärven tuomiokunnasta Rautavaaran käräjäkunta. Pielaveden tuomiokuntaan kuuluivat uudelleenjärjestelyn jälkeen Pielaveden ja Keiteleen pitäjien käräjäkunnan ohella Iisalmen tuomiokunnasta siirretty Kiuruveden pitäjä ja käräjäkunta.230

Savon alioikeuspiirijakoon kuului vuoden 1952 asetuksen (288/52) mukaan 11 kihlakunnantuomarin johtamaa tuomiokuntaa, joissa oli 38 käräjäkuntaa ja 4 raastuvanoikeutta; tuomiokunnat ulottuivat kolmessa tapauksessa maakunnanrajojen ylitse. Jaottelu ilmenee seuraavan sivun taulukosta.

Vuonna 1961 perustettiin uusi Pieksämäen tuomiokunta, johon siirrettiin Rautalammin tuomiokunnasta Virtasalmen ja Pieksämäen käräjäkunnat. Samalla muodostettiin uudelleen Kuopion, Leppävirran ja Rautalammin tuomiokunnat. Leppävirran tuomiokunnan uudeksi nimeksi tuli Varkauden ja Rautalammin uudeksi nimeksi Suonenjoen tuomiokunta.231 Mikkelin ja Mäntyharjun tuomiokunnat muodostettiin uudelleen vuonna 1966.232 Kerimäen tuomikunta lakkautettiin 1.1.1973 alkaen. Kerimäenkäräjäkunta ja siitä myöhemmin eronnut Savonrannan käräjäkunta siirrettiin Rantasalmen tuomiokuntaan.233 Seuraavana vuonna lakkautettiin puolestaan Mäntyharjun tuomiokunta ja muodostettiin uudelleen Mikkelin tuomiokunta. Tämä tapahtui siten, että Mäntyharjun tuomiokunnan alue liitettiin Mikkelin tuomiokuntaan.234 Ennen uusien, Kouvolan ja Rovaniemen, hovioikeuksien perustamista ehdittiin kertaalleen vielä muodostaa uudelleen Mikkelin ja Pieksämäen tuomiokunnat, jotka kokivat pieniä muutoksia.235 Iisalmen raastuvanoikeus lakkautettiin vuoden 1990 marraskuun alusta lukien ja sen alue siirrettiin sitä ympäröivälle Iisalmen tuomiokunnalle. Iisalmen alueeseen kuuluivat lisäksi Lapinlahden, Sonkajärven ja Vieremän kunnat.236 Tuomioistuinlaitoksen piirissä on tehty poikkeuksellisen paljon merkittäviä uudistuksia 1990-luvulla. Vuonna 1993 yhtenäistettiin alioikeudet: vuosisatainen ero maaseudun kihlakunnanoikeuksien ja kaupunkien raastuvanoikeuksien väliltä poistettiin käräjäoikeusuudistuksen myötä. Myös siviili- (1993) ja rikosprosessi (1996) on 1990-luvulla uudistettu prosessin keskityksen, suullisuuden ja välittömyyden periaatteiden pohjalta. Hieman kärjistäen onkin sanottu, että oikeudenkäyntimenettely on vasta näiden uudistusten jälkeen saatettu niin sanotusti modernille kannalle.

Huomattava on, että uudistuksilla säilytettiin maallikkojen edustus käräjäoikeudessa. Näin maallikoiden asema, joka perinteisesti ja kansainvälisessä vertailussa on ollut Suomessa läpi historian poikkeuksellisen vahva, säilyi alioikeuksien oikeudenkäytössä. Maallikot eli lautamiehet osallistuvat rikosasioiden ja perheoikeudellisten riitojen ratkaisemiseen. Hallintolainkäytön historian suuria uudistuksia ovat olleet, kuten edellä on tuotu esille, yleisen muutoksenhakuoikeuden periaatteen läpiviemisen (1950) jälkeen itsenäisten lääninoikeuksien perustaminen (1989) alimman tason oikeudenkäyttöä harjoittaviksi orgaaneiksi ja hallintoprosessilain säätäminen (1997).237

Oikeuslaitosuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa 1.12.1993 Savoon tuli aikaisempien 13 käräjäkunnan tai raastuvanoikeuden sijasta kahdeksan käräjäoikeutta. Tällöin perustettu Juvan käräjäoikeus lakkautettiin 1.6.2000 liittämällä se Mikkelin käräjäoikeuteen. Itä-Suomen hovioikeuden tuomiopiiriin kuuluvat maakunnasta siten Iisalmen, Kuopion, Mikkelin, Nilsiän, Pieksämäen, Savonlinnan ja Varkauden käräjäoikeudet.

MAANPUOLUSTUSKYKYÄ JA VALMIUTTA KRIISINHALLINTAAN

Moskovan välirauhansopimuksen (19.9.1944) mukaan Suomi sitoutui järjestämään armeijansa rauhanaikaiseen vahvuuteen kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zdanovilta tuli myös määräys suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta 7.11.1944 mennessä. Presidentti Mannerheim oli jo sitä ennen päätynyt siihen, että hallituksen tuli lakkauttaa se, tai että suojeluskunnat itse pyytäisivät hajottamistaan. Aika kuitenkin loppui kesken ennen Zdanovin kirjettä.238

Suojeluskuntien lakkauttaminen johti vastaavien toimintojen perustamiseen puolustusvoimiin 1.12.1944. Savoon perustettiin Kuopion, Mikkelin ja Savonlinnan sotilaspiirit. Iisalmen kaupunki ja maalaiskunta, Keitele, Kiuruvesi, Lapinlahti, Pielavesi, Rautavaara, Sonkajärvi, Varpaisjärvi ja Vieremä kuuluivat Kainuun sotilaspiiriin. Kyseiset kunnat alistettiin 1951 annetulla asetuksella Kuopion sotilaspiirille.239

Neuvostoliiton kohottua maailmansodan voittajaksi Yhdysvaltojen rinnalle ja Itämeren alueen ainoaksi sotilasmahdiksi Suomessa etsittiin uusia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Maanpuolustuksen järjestelyjä pohtimaan asetettiin poliitikkojen ja sotilasjohdon yhteinen komitea, joka sai nimen puolustusrevisio. Sen mietinnössä vuonna 1949 esitettiin pääpiirtein entisenlaisen maanpuolustuksen yleisjärjestelyn jatkamista. Todettiin aiheelliseksi säilyttää “kansanomaiset” ja hyvin koulutetut puolustusvoimat. Totaalisen sodan vaatimusten mukaisesti kaikkien kansalaisten oli osallistuttava tarvittaessa maanpuolustustehtäviin, vaikka toistaiseksi ei ollut tarvetta naisten maanpuolustuskoulutuksen järjestämiseen. Näiden ajatusten pohjalta säädettiin muun muassa uusi asevelvollisuuslaki (1950), joka lyhensi hieman palvelusaikoja, mutta ei muuttanut yleisen asevelvollisuuden periaatetta.240

Puolustusvoimien rauhanajan kokoonpano vahvistettiin vuonna 1952 myös puolustusrevision mietinnön pohjalta. Mietinnössä esitettiin alueellista puolustusjärjestelmää, jossa Suomi jaettaisiin seitsemään maanpuolustuslääniin. Niiden piti vastata kaikista maanpuolustuksen valmistelutoimista alueillaan. Maavoimien jako kolmen divisioonan vastuualueisiin jäi kuitenkin voimaan. Niille tuli vähitellen tehtäväksi kaikkien puolustusvalmisteluiden johtaminen alueillaan, jotka hieman myöhemmin nimettiin maanpuolustusalueiksi. Maavoimien joukot siirtyivät pääosin rykmenttiorganisaatiosta prikaatikokoonpanoon, ja samassa yhteydessä rannikkotykistö ja ilmatorjuntatykistö liitettiin maavoimiin. Aluehallinto, joka muodostui seitsemästä sotilasläänistä ja 27 sotilaspiiristä, huolehti kutsunnoista ja liikekannallepanovalmisteluista aluksi suoraan pääesikunnan alaisena.241

Sodan päätyttyä muodostettiin lakkautetun Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin toiminnan jatkajaksi 4.12.1944 Mikkelin sotilaspiiri, johon kuului 1951 annetun asetuksen mukaan Mikkelin kaupunki ja yhteensä 11 sen ympärillä olevaa kuntaa. Sotilaspiirin esikunta toimi Mikkelin kaupungissa. Mikkeli oli 1962–1966 myös aluejärjestön keskus ja siellä toimi Kymen sotilasläänin esikunta. Savonlinnan sotilaspiiri muodostui Savonlinnan kaupungista ja 19 kunnasta, lopuista Etelä-Savon kunnista. Kuopion sotilaspiirin alue, 2 kaupunkia ja 26 kuntaa, käsitti koko Pohjois-Savon.242 Piirin esikunta toimi Kuopion kaupungissa. Kuopiossa sijaitsee myös aluejärjestön keskus. Vuoteen 1992 saakka siellä toimi Savo-Karjalan sotilasläänin esikunta ja sitten Kuopion sotilasläänin esikunta. Pohjois­Suomen sotilasläänin esikunta sijaitsi vuoteen 1951 asti Iisalmessa, josta se mainittuna vuonna siirrettiin Ouluun.243

Alueelliseen puolustusjärjestelmään siirryttiin vuonna 1966, jolloin lakkautettiin divisioonien esikunnat eli maanpuolustusalueiden johtoportaat Useampia siviililäänejä käsittäneet sotilasläänit saivat puolustusvastuun omilla alueillaan ja johtoonsa sotilaspiiriensä lisäksi alueensa joukko-osastot. Sotilaspiirit saivat vastuulleen aluejärjestön tehtävien lisäksi vähitellen myös paikallispuolustuksen.244

Uusi sotilaslääni- ja piirijako merkitsi Etelä­Savon kohdalla sitä, että se alistettiin nyt kokonaisuudessaan Kaakkois-Suomen sotilaslääniin siten, että Mikkelin kaupunki ja 11 maalaiskuntaa kuuluivat Mikkelin sotilaspiiriin sekä Pieksämäen ja Savonlinnan kaupungit ja 12 maalaiskuntaa Savonlinnan sotilaspiiriin.Sotilasläänin esikunnan sijaintipaikaksi tuli Kouvola. Kuopion sotilaspiiri, joka käsitti koko Pohjois­Savon, kuului Savo-Karjalan sotilaslääniin. Sen esikunta sijaitsi edelleen Kuopiossa.245

Kylmän sodan päättyminen aiheutti sen, että puolustusvoimien johtamis- ja hallintojärjestelmä uusittiin vuoden 1993 alusta. Alue-esikuntien määrää vähennettiin puolella. Maa jaettiin kolmeen maanpuolustusalueeseen ja kahteentoista niiden alaiseen sotilaslääniin. Valtion aluehallinnon siirtyessä 1997 uuteen läänijakoon tarkistettiin sotilasläänien rajoja vastaamaan maakunnallista aluejakoa. Sotilasläänit vastaavat alueellaan asevelvollisuusasioista, sodanajan joukkojen perustamisesta, paikallispuolustuksesta sekä vapaaehtoisen maanpuolustustyön ohjauksesta ja tukemisesta.246

Savon osalta muutos merkitsi sitä, että maakuntaan perustettiin Kuopion ja Mikkelin sotilasläänit, jotka ovat osa Itäistä maanpuolustusaluetta. Sen alaisuuteen kuuluvat Itä-Suomen läänin sekä Kymen sotilasläänin alueella sijaitsevat joukko-osastot. Lisäksi alueella sijaitsee ilmavoimien, merivoimien ja rajavartiolaitoksen joukkoja sekä materiaalilaitoksen varikoita. Maanpuolustusalueen esikunta sijaitsee Mikkelissä, josta käsin johdetaan alueen operatiivisia sekä henkilöstö- ja koulutusalueita. Esikunnan sijoittuminen Mikkeliin oli pitkällisen ja kaupungin suurta aktiivisuutta vaatineen vaikuttamisen seuraus ja piti kaupungin sotilaallisena keskuspaikkana.247

Maanpuolustusalueen ensimmäinen komentaja oli kenraaliluutnantti Heikki Koskelo ja esikuntapäällikkö eversti Simo Mäkipää. Komentajaksi tuli vuonna 1996 kenraaliluutnantti Ilkka Ilmola ja vuoden 1997 syksyllä esikuntapäälliköksi eversti Aarno Vehviläinen. Vuonna 2000 komentajana aloitti kenraaliluutnantti Vesa Kämäri. Henkilökuntaa oli noin 2 000, joista sotilaita 1 200.248

Mikkelin sotilasläänin alue käsittää Etelä­Savon maakunnan vuodesta 1997 lukien, jolloin Heinola, Hartola ja Sysmä siirrettiin Hämeen sotilasläänin. Mikkelin sotilasläänin komentajina ovat toimineet everstit Olli Nepponen (1993–1998), Lauri Ruonansuu (1998–2001) ja Pertti Tervonen (2001–). Sotilasläänin esikunnan käyttöön vihittiin 30.10.1998 Linnake, entinen Suomen Pankin kiinteistö.249 Kuopion sotilasläänin alue käsittää 7 kaupunkia ja 18 kuntaa, eli Pohjois-Savon maakunnan. Kuopion sotilasläänin komentajana ovat toimineet everstit Risto Koppinen (1993–1995), Pertti Suominen (1996–1998) ja Pentti Hämäläinen (1998–).250 Sodan päätyttyä Mikkelin varuskuntajoukko­osastoksi tuli legendaarinen Jalkaväkirykmentti 7, “Tyrjän Rykmentti’: jonka nimi puolustusvoimien uudelleenjärjestelyn yhteydessä vuoden 1952 lopulla muutettiin 6. Prikaatiksi ja vuoden 1957 alusta lukien Savon Prikaatiksi. Se oli kokonaisuudessaan sijoittunut kaupunkiin vasta kesällä 1948, jolloin toinen pataljoona siirtyi Säämingin Aholahdesta Mikkelin vanhoille Suomen sotaväen kasarmeille. Mikkelin varuskuntajoukko-osasto kuului kesäkuun loppuun 1966 asti 3. divisioonaan. Divisioonajärjestelmän lakkauttamisen jälkeen heinäkuun alusta 1966 lähtien Savon Prikaati kuului Kaakkois-Suomen sotilaslääniin. Vuoden 1993 alusta lukien joukko­osasto on kuulunut Itäisen maanpuolustusalueeseen ja sen alaiseen Mikkelin sotilas­lääniin.251

Uudella varuskunta-alueella Mikkelin Karkialammilla rakennustyöt alkoivat vuonna 1955. Savon Prikaatin aliupseerikoulu siirtyi Karkialammille vuonna 1958 ja Prikaati kesällä 1966. Savon Prikaatin esikunta siirtyi kaupungista muun prikaatin yhteyteen tammikuussa 1976. Samana vuonna myös Mikkelin varuskuntakorjaamo siirtyi uusiin toimitiloihinsa Karkialammelle. Viipurissa ja Käkisalmessa ennen talvisotaa toimineen Savon jääkärirykmentin soittokunnan perinteitä vaaliva Mikkelin varuskuntasoittokunta, joka jatkosodan jälkeen oli siirtynyt Jalkaväkirykmentti 7:n mukana Savonlinnaan marraskuussa 1944 ja sieltä seuraavana vuonna Mikkeliin, muutti Karkialammen kasarmialueelle vasta tammikuussa 1980. Vuoden 1990 alussa soittokunta alistettiin Savon Prikaatin perusyksiköksi ja se sai nimekseen Savon Sotilassoittokunta.

Jalkaväkirykmentti 2 sijoitettiin sodan jälkeen Kuopioon, johon se oli kokonaisuudessaan siirtynyt kesäkuussa 1946. Rykmentti nimettiin vuoden 1952 lopulla 2. Prikaatiksi. Seuraava nimenmuutos tapahtui vuoden 1957 alussa, jolloin joukko-osastot saivat maakunnalliset nimensä. Tuolloin perustettiin Pohjois-Savon Prikaati. Vuonna 1959 prikaati sai kenttätykistöpatteriston, joka sijoitettiin Liperin kuntaan Ylämyllylle, jossa myös prikaatin aliupseeri­koulu sijaitsi. Vuonna 1963 kenttätykistöpatteristosta muodostettiin itsenäinen jo ukko­osasto, Pohjois-Karjalan Patterista. Prikaatin aliupseerikoulu jatkoi toimintaansa Ylämyllyllä vuoteen 1965 saakka.252

Myöhemminkin joukko-osastot ovat joutuneet useaan otteeseen siirtojen kohteeksi. Vuosina 1959–1985 on siirretty pienempien yksiköiden ohella kaikkiaan 23 joukko-osastoa paikkakunnalta toiselle.253 Siirtojen pääsuunta on ollut etelästä pohjoiseen ja kaupungeista maaseudulle. Näillä toimenpiteillä on vahvistettu erityisesti Pohjois-Suomen puolustusta parlamentaaristen puolustuskomiteoiden suositusten mukaisesti. Tähän liittyi myös Pohjois­Savon Prikaatin siirto Kajaaniin.

Kun tieto Pohjois-Savon Prikaatin siirrosta Kuopion ahtaiksi käyneistä tiloista tuli julkisuuteen, kävivät monet kunnat kovaan kisaan varuskunnan saamiseksi. Puolustusvoimilla oli kuitenkin omat perusteensa varuskunnan sijoittamiseksi, joten valtion ja Kajaanin kaupungin neuvottelut käynnistyivät uudelleen. Aiemmin 1955 neuvottelut olivat päättyneet tuloksettomina Kajaanin liian kalliiseen vuokrapyyntöön. Vuonna 1959 solmitulla sopimuksella valtiolle myytiin 500 ja vuokrattiin 3 000 hehtaaria. Pohjois-Savon Prikaatin marssi Kuopiosta Kajaaniin alkoi 1962, aliupseerikoulu siirtyi Ylämyllyltä 1965 ja Porin Prikaatin patteristo Niinisalosta 1966. Heinäkuun 1. päivänä 1966 koko komeus nimitettiin Kainuun Prikaatiksi. Kuopion tuttu, perinteinen kasarmialue siirtyi muuhun sotilaskäyttöön.254

Ominaista modernille alueelliselle puolustusjärjestelmälle on, että se ei perustu pelkästään syväpuolustukseen ja jalkaväen toimintaan. Puolustukseen kuuluu myös lentokoneiden, panssarivaunujen ja linnoitusten hyväksikäyttö.255 Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten takia ilmavoimien toiminta oli useita vuosia sotien jälkeen varsin vaatimattomalla tasolla. Sodanaikainen melkoinen lentokonemäärä jouduttiin pääosin romuttamaan. Säilyneet taistelukoneet vanhenivat nopeasti, eikä näkyvissä ollut minkäänlaista uudistuspolitiikkaa. Vuoden 1961 noottikriisin seurauksena aloitettiin kuitenkin Suomen ilmavoimien modernisointi Kuopion kupeessa Rissalassa.

Sodan jälkeen Lentorykmentti 2 oli sijoitettu Rissalaan, jossa se toimi lakkauttamiseensa vuoteen 1952 saakka. Sen osat liitettiin Utin Lentorykmentti 3:een, jonka nimi muutettiin vuoden 1952 alussa 3. Lennostoksi. Vuonna 1959 Utissa toiminut Karjalan lennosto (ent. 3. Lennosto) päätettiin siirtää Rissalaan Siilinjärvelle.256 Siirtymisen yhteyteen ajoittui ensimmäisen modernin torjuntahävittäjäkaluston, MiG-21-koneiden,hankinta Neuvostoliitosta. Ensimmäiset MiG-21-koneet laskeutuivat Rissalaan huhtikuussa 1963. Hävittäjäkoneiden hankinta nosti Karjalan lennoston 1950-luvun kalustollisesta aallonpohjasta maamme sotilasilmailun kehittämisessä johtavaan asemaan.

Ilmapuolustuksen vahvistuminen näkyi Rissalassa lennostojen nykyaikaistamisessa 1970-luvulla. Karjalan lennosto uusittiin 1978 alkaen MiG-21 bis -kaluston avulla. Sen sijaan Hämeen Lennosto Luonetjärvellä sai 1972 aluksi vuokratun, mutta Lappiin siirryttyään oman ruotsalaisperäisen Draken-kaluston, kuten myös uudempi ja pienempi Satakunnan lennosto Pirkkalassa. MiG-21-koneilla lennettiin vuoteen 1998 asti eli lähes 35 vuotta. Siirtyminen Hornet­kalustoon alkoi ilmavoimissa 1990-luvun puolivälissä. Karjalan lennosto sai ensimmäiset Hornet-hävittäjät helmikuussa 1996. Lennoston henkilövahvuus oli vuonna 2000 yhteensä 420, ja siellä koulutettiin noin 150 varusmiestä.257

Joukko-osastojen lisäksi myös pääesikunnan sotatalousosaston alaisia Savon asevarikkoja on kehitetty. Näistä Iisalmen Asevarikko siirtyi jatkosodan aikana Liperin Ylämyllylle. Sodan loppumelskeissä ryhdyttiin suunnittelemaan varikon siirtoa kauemmaksi peräytyvästä rintamasta. Uudeksi paikaksi valittiin Iisalmen Ohenmäki, joka kaukana rajoista olevana sisämaan alueena oli luontevaa varikkoaluetta. Iisalmessa toiminta aloitettiin syksyllä 1944. Asevarikko lakkautettiin kuitenkin lopullisesti vuoden 2002 lopussa osana puolustusvoimien uudelleenorganisointia.258

Kuopion varuskuntaan, yhdessä Kuopion sotilasläänin esikunnan ja Karjalan lennoston ohella, kuuluva Kuopion Asevarikko on maamme vanhin. Se perustettiin jo 18.7.1918. Se on myös ainoa Suomen asevarikoista, joka on koko toimintansa ajan pysynyt alkuperäisellä sijoituspaikkakunnallaan. Sodan jälkeisten järjestelyjen yhteydessä perustettiin 5.12.1944 yhdeksän keskusvarikkoa, kuten Liittoutuneiden valvontakomissio edellytti. Tässä yhteydessä Kuopiossa toimivasta Asevarikko 3:sta tuli Keskusvarikko 6. Vuoden 1952 kokonaisorganisaatiomuutokseen liittyen siirrettiin vuodesta 1944 toiminut keskusvarikkojärjestelmä hyllylle. Tilalle tulivat perinteiset asevarikot, joita muodostettiin kahdeksan. Kuopion asevarikko sai sille oikeutetusti kuuluvan numeron, eli siitä tuli Asevarikko l.259

Suomen turvallisuuspolitiikan päämääriin ja periaatteellisen toimintalinjan eli doktriinin muotoiluun sekä sitä kautta maanpuolustuksen kehittämiseen ovat pitkälti vaikuttaneet Suomen geopoliittinen ja geostrateginen asema sekä taloudelliset, yhteiskunnalliset ja ennen kaikkea poliittiset muutokset sotienjälkeisenä aikana. Sodanjälkeistä turvallisuuspolitiikan ja maanpuolustuksen peruslinjaa ja -ajattelua voisi kuvata sanoilla totaalisesta sodasta kriisinhallintaan. Savon sotilasaluetta on rakennettu kiinteänä osana koko maan puolustusta. Sen sotilaslaitosten vaiheissa peilautuvat selvästi koko maan sotilaspolitiikan eriaikaiset suuret linjat. Savon molemmat keskukset, Kuopio ja Mikkeli, ovat olleet leimallisesti varuskuntakaupunkeja. Ensin mainittu kuitenkin vain 1960-luvun puoliväliin saakka. Mikkeli on luonut tietoisesti itsestään kuvaa Päämajakaupunkina.

Sisällysluettelo

Back To Top