skip to Main Content

KÖYHÄINHOIDOSTA SOSIAALIPALVELUIHIN

Laajentuva sosiaalihuolto

Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet olivat koko maassa sosiaalisen huollon uudistumisen ja laajentumisen aikaa. Huoltovastuu siirtyi yhä selkeämmin kunnille ja valtiolle. Vastuun piiriin tuli samalla yhä uusia tehtäviä. Uusia lakeja säädettiin runsaasti, ja sosiaalilainsäädännöstä muodostui vähitellen monimutkainen ja vaikeaselkoinen hallintoviidakko.338

Sodan aikana huoltotoimen tehtäväkenttä oli tuntuvasti laajentunut muun muassa siirtoväen huollon ja muiden sodasta johtuneiden erityistehtävien vuoksi. Kun kunnallisen sosiaalihuollon ja julkisen vallan resurssit samanaikaisesti vähenivät, huoltotoimi oli suurelta osin vapaaehtoistyönvastuulla. Siihen osallistui erityisesti Vapaan Huollon toimikunta, sittemmin Suomen Huolto, jonka toiminta oli pääasiassa vaate- ja elintarvikeavun hankkimista aseveliperheille ja kaatuneiden omaisille, mutta myös siirtoväelle. Suomen Huollon paikallisosastoja perustettiin joka kuntaan. Niiden toiminta oli lukuisille invalideille ja perheille suoranainen elinehto, sillä lakisääteinen huolto toimi hitaasti.339

Sodan jälkeen Suomen Huollon lääninkeskuksen keskeinen tehtävä oli hoitaa ulkomailta Suomeen saadun avun kanavoiminen avun tarpeessa oleville, samoin perinteisten Kansanavun keräysten järjestäminen. Kansanavun keräys oli mittavin huoltotoimintaan tarkoitettujen varojen keräys. Se järjestettiin vuosina 1942–1949. Vapaan Huollon toiminta supistui huomattavasti 1940-luvun loppua lähestyttäessä ja alkoi painottua pääasiassa vanhusten huoltoon. Kokonaan Vapaan Huollon lääninkeskusten toiminta loppui kuitenkin vasta vuonna 1952.340

Sota-ajan varsinainen yleinen sosiaalihuolto nojautui vuoden 1922 köyhäinhoitolakiin ja vuoden 1936 huoltolakeihin, ns. sosiaalihuollon peruslakeihin, minkä lisäksi sodan aikana säädettiin useita poikkeusoloista johtuneita lakeja ja asetuksia. Kuntien kannalta oli merkittävää, että sodan aikana valtio toimitti avustukset kotirintamalle nimenomaan kunnallishallinnon välityksellä. Kyse oli valtion kustantamista etuuksista, joiden jakelulle valtio myös asetti selvät periaatteet: kenelle etuuksia myönnettiin, kuinka paljon ja missä muodossa. Kunnilla ei ollut valtaa päättää avustusten jakamisen perusteista. Valtio käytti sodan aikana kuntia tietoisesti välineenään kotirintaman tukemisessa.

Sotaoloissa tämä selvä poikkeama paikallisen itsehallinnon periaatteesta hyväksyttiin. Sodanaikaisesta Suomesta tuli “korkealta johdettu yhteiskunta”. Panu Pulman mukaan kunnat tottelivat valtiojohtoisen sota-ajan jälkeenkin keskusvallan käskyjä hyvin, ikään kuin vanhasta muistista. Kunnallisessa toiminnassa oli tapahtunut selvä käänne. Valtio oli sodan kestäessä saanut kunnista uudenlaisen otteen ja aikoi edelleen käyttää kuntia oman avustustoimintansa välikappaleina.341

Kunnille annetuilla uudenlaisilla huoltotehtävillä oli myös muita seurauksia. Sosiaaliavustusten piiriä laajennettiin vähitellen kattamaan lähes koko väestö. Vuonna 1937 voimaan tullut ensimmäinen kansaneläkelaki ei antanut vielä 1950-luvun alussakaan käytännössä turvaa, ja vasta kansaneläkelain uudistuksen voimaantulo vuonna 1957 alkoi parantaa köyhien vanhusten asemaa. Vuonna 1948 käyttöön otetut lapsilisät oli ainoa sosiaalinen tulonsiirto, jolla oli tuntuvaa merkitystä. Ennen monilapsiset köyhät perheet saattoivat joutua ja olivat 1930-luvun alussa usein joutuneet köyhäinhoidon varaan. Uuden lain mukaan lapsilisää maksettiin kaikista alle 16-vuotiaista lapsista vanhempien varallisuuteen katsomatta, joten kysymys ei ollut enää tulontasauksesta, vaan yleisestä perhetuesta. Se merkitsi sitä, että monet maaseudun äideistä saivat ensi kerran omaa rahaa, ja 1957 alusta kansaneläkelain muutoksen myötä myös monet ikääntyneet naiset.

Laki äitiys- ja lastenneuvoloista oli annettu 1944, jolloin äitiysavustusten saajien piiriä jo oli laajennettu. Avustus annettiin lapsen hoidossa tarvittavina tavaroina, mutta sen sai halutessaan myös rahana. Avustuksiin tarvittavat rahat tulivat valtiolta, mutta kunnat suorittivat avustusten jaon ja avustusten edellytyksenä oli tarkastus kunnallisessa neuvolassa. Perhelisäjärjestelmä syntyi 1943, ja perhelisää maksettiin valtion varoista tietyn tulorajan alapuolelle jääneille perheille viidennestä ja jokaisesta sitä seuraavasta lapsesta. Lain ehtoja lievennettiin sittemmin useita kertoja, ja koko laki korvattiin 1960-luvulla muilla perhetukilaeilla. Heti välirauhan solmimisen jälkeen syksyllä 1944 säädettiin laki kodinperustamislainoista. Sen tarkoituksena oli helpottaa nuorten parien avioliiton alkutaivalta, ja kunnallisen huoltolautakunnan tehtävä supistui sen jakamisessa vain ministeriön pyytämien lausuntojen antamiseen. Valtion heikon talouden takia järjestelmästä luovuttiin 1958.

Vuonna 1950 tuli voimaan laki kunnallisista kodinhoitajista. Kodinhoitajat oli tarkoitettu ensi sijassa maaseudun köyhien pienviljelijäperheiden kotitalouksien aputyövoimaksi. Virkojen perustaminen jätettiin kunnille vapaaehtoiseksi, mutta 75 %:n valtionavun houkuttamana kolme kuntaa neljästä palkkasi itselleen 1950-luvun kuluessa kodinhoitajia. Samana vuonna 1950 säädettiin laki sosiaalihuollon hallinnosta, jonka mukaan kuntien oli perustettava huoltolautakuntien tilalle sosiaalilautakunnat. Tehtävien hoidon tehostamiseksi lautakunta jaettiin useimmissa kunnissa kahteen osastoon, yleiseen osastoon ja huolto-osastoon. Laki määräsi lisäksi, että yli 4 000 asukkaan kuntaan tuli perustaa sosiaalijohtajan tai sosiaalisihteerin virka. Laki mainitsi sosiaalihuollon virkana myös sosiaalitarkkailijan, mutta tätä virkaa ei ollut pakko perustaa. Kunnat kuitenkin palkkasivat sosiaalitarkkailijoita. Laki muodosti selkeän ja tiukan raamin sosiaalihuollolle.342

Suomeen saapui 1950-luvulla Englannissa parikymmentä vuotta aikaisemmin luotu käsite social security eli sosiaaliturva, jolla tarkoitettiin sitä, että yhteiskunnan oli turvattava kansalaisen toimeentulo aina, kun hän ei itse kyennyt huolehtimaan itsestään. Käytännön malli maahamme saatiin kuitenkin Ruotsista. Uudet näkemykset kirjattiin vuoden 1956 huoltolakiin; lain mukaan huollettavia olivat etupäässä lapset, vanhukset ja vammaiset. Tämä laki vakiinnutti yleiseen käyttöön käsitteet sosiaalipolitiikka ja sosiaalitoimi. Nimityksen vaihtuminen aikojen kuluessa kuvastaa sosiaalihuollon kehitystä. Ensin jaettiin köyhäin- ja sittemmin huoltoapua ja viimein toimeentulotukea. Huoltoapulaki painotti avohuoltoa ja sellaista auttamista, joka edisti avustettavien omatoimisuutta. Koko väestön tuleminen avustusten piiriin muutti suuresti kunnallisen huoltotoimen asiakaskuntaa. Leimautuneen marginaaliväestön lisäksi myös tavalliset ja arvostetut kuntalaiset kääntyivät nyt huoltolautakuntien puoleen tiedustellen laillisia oikeuksiaan. Muutos köyhäinhoidon käytäntöön oli tässä suhteessa silmiinpistävä.343

Jo ennen sotia säädettyjä lakeja olivat mm. alkoholistilaki ja irtolaislaki, joista edellisen tilalle tuli vuoden 1961 laki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta ja sitten kummatkin korvaava päihdehuoltolaki 1986. Kunnallista kodinhoitoapua koskeva laki uudistettiin 1966, ja 1971 säädettiin kasvatusneuvolalaki. Tärkeä säädös oli 1973 voimaan tullut päivähoitolaki, joka määräsi päiväkotien, perhepäivähoidon ja ohjatun leikkitoiminnan järjestämisestä kunnissa sekä määritteli toiminnalliset ohjeet. Uusi lastensuojelulaki astui voimaan vuonna 1984. Se lisäsi lapsen itsemääräämisoikeutta häntä koskevissa asioissa ja korosti lapsen edun huomioonottamista ratkaisuissa. Vammaispalvelulain ensimmäinen vaihe astui voimaan vuonna 1988. Lain tarkoituksena on edistää vammaisen elämää yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä.

Huoltoapulaki ei riittänyt vastaamaan nopeasti muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksia, minkä takia sen tilalle säädettiin sosiaalihuoltolaki, joka astui voimaan vuoden 1984 alussa. Lain mukaan sosiaalihuollon tarkoituksena oli edistää ja ylläpitää yksityisen henkilön, perheen tai yhteisön sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä antamalla lähinnä erilaisia sosiaalipalveluja, toimeentulotukea ja sosiaaliavustuksia. Sosiaalipalveluihin kuului sosiaalityö, johon sisältyi sosiaalisten ongelmien selvittäminen ohjaus- ja tukitoimineen, kasvatus- ja perheneuvonta, koti- ja asumispalvelut, laitoshoito sekä yksityiskodissa järjestetty perhehoito. Toimeentulotuki voi olla myös varsinaisen tuen tarvetta ehkäisevää tukea. Tällä lailla kaikkien kunnallisten sosiaalipalvelujen ja perusterveydenhuollon toimintojen valtionavuista tuli samanlaisia. Kuntien välillä säilytettiin kuitenkin edelleen kantokykyluokituksen mukainen porrastus. Perustellusti voidaan sanoa, että vasta vuoden 1984 valtionosuusuudistus muodosti aiemmin erillisistä kunnan sosiaalipalveluista todellisen sosiaalipalvelujä rjestelmän.344

Vuoden 1993 alusta tuli voimaan sosiaalipalvelujen ohjauksen ja suunnittelun perusteellisesti muuttanut uudistus. Lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastot lakkasivat lähes kokonaan ohjaamasta kuntien palveluja. Kuntien ei enää tarvitse laatia vuosittain viisivuotissuunnitelmia valtion viranomaisten vahvistettavaksi. Virkakiintiöt, alueelliset resurssikiintiöt ja kaikki muutkin kiintiöt jäivät sosiaalipalvelujen osalta historiaan. Ainoastaan suuret laitosrakennushankkeet tulee valtionosuuksien saamiseksi edelleen etukäteen hyväksyttää lääninhallituksilla.

Toinen ja ehkä ratkaiseva osa vuoden 1993 uudistusta oli valtionosuusjärjestelmän täydellinen uudistaminen. Aiemmin kaikki sosiaalipalvelujen valtionosuudet perustuivat vahvistettujen toteuttamissuunnitelmien mukaisiin kustannuksiin, ja valtion osalle tuli niistä tietty vakio-osuus. Sosiaali- ja terveyspalvelujen valtionosuuksien määräytymisperusteeksi otettiin nyt sen sijaan kunnan palvelutarvetta kuvaava laskennallinen indeksi, joka koottiin monista eri indikaattoreista (esimerkiksi lasten ja vanhusten osuus väestöstä, kunnan pinta-ala ja etäisyydet, kunnan työttömyysaste). Mukana oli vuoteen 1996 asti myös kantokykyluokka.

Näiden perusteella kullekin kunnalle määräytyvä valtionosuus maksetaan ilman kyselyjä valtionosuuksien käyttökohteista. Kunta voi käyttää rahat niin kuin haluaa, jopa kokonaan sosiaali- ja terveyspalvelujen ulkopuolisiin kohteisiin. Ainut edellytys valtionosuuksien saamiselle on, että kunnan palvelujen voidaan katsoa vastaavan maassa yleisesti hyväksyttyä tasoa.

Käytännössä vuoden 1993 uudistus on merkinnyt kuntien sosiaalipalvelutuotantoon kohdistetun valtionvalvonnan lähes täydellistä poistamista. Päävastuu sosiaalipalvelujen käytännöllisestä hoidosta siirtyi selvästi valtiolta kunnille. Valtio luovutti ohjaajan roolinsa lopulta varsin äkkinäisesti, ja kunnilla kestää aikansa orientoitua oman paikallisen sosiaalipalvelupolitiikan luomiseen. Sosiaalipalvelut ovat nyt kuitenkin juurtuneet kaikenlaisiin kuntiin.345

Lastensuojelu ja päivähoito

Kuntien sosiaalitoimen historiassa lastensuojelutyö on ollut keskeisellä sijalla. Turvattomia lapsia silmälläpitäen jo vuoden 1922 köyhäinhoitolaki velvoitti kunnat perustamaan lastenkoteja, mikäli sopivia yksityisperheitä ei löytynyt riittävästi lasten sijoittamista varten. Lasten sijoittaminen kunnalliskotiin oli ehdottomasti kiellettyä, koska se katsottiin sopimattomaksi lapsen kasvuympäristöksi. Lastensuojelulaki vuodelta 1936 erotti lastensuojelun köyhäinhoidosta. Sen mukaan lasten ja nuorten suojelu ja huolto kuuluivat ensisijaisesti kunnille ja niiden valvonta valtiolle. Kunnassa tehtäviä hoiti huoltolautakunta.

1950-luvun alussa perustettiin useita kasvatusneuvoloita, joiden tehtävänä oli tukea kotikasvatusta sekä toimia koulu- ja sosiaaliviranomaisten apuna. Mikkeliin 1953 perustettu kasvatusneuvola on yksi maamme vanhimmista. Valtio tuki hanketta, koska Itä-Suomessa ei Kotkan-Karhulan neuvolaa lukuun ottamatta ollut yhtään kasvatusneuvolaa vielä vuonna 1952. Mikkeli päätti perustaa neuvolan itse ilman kuntainliittoa. Se on antanut maksullista apua myös ympäristön kunnille ja yksityisille henkilöille. Savonlinnan kasvatusneuvola on perustettu vuonna 1963. Se on tehnyt käyttösopimuksia usean ympäristökunnan kanssa. Varhaisesta liikkeellelähdöstä huolimatta verkosto kehittyi hitaasti Etelä-Savossa, sillä 1970-luvun lopulla läänin 29 kunnasta vain 7 kuului kasvatusneuvolapalvelujen piiriin.346

Pohjois-Savossa lähdettiin liikkeelle myöhemmin. Ensimmäinen kasvatus- ja perheneuvola perustettiin Varkauteen 1962. Sen toiminta-alueeseen kuuluivat myös Joroinen ja Kangaslampi. Kuopio sai oman neuvolansa 1970. Se on myynyt palvelujaan Vehmersalmelle ja muillekin tarpeen mukaan. Ylä-Savon neuvola perustettiin myös 1970. Sitä pitävät yllä Iisalmi, Kiuruvesi, Lapinlahti, Pielavesi, Sonkajärvi ja Vieremä, joiden lisäksi Keiteleen ja Varpaisjärven kanssa on tehty hoitosopimus. Suonenjoen kasvatus- ja perheneuvolan toiminta-alueeseen kuuluvat myös Karttula, Rautalampi, Tervo ja Vesanto. Neuvola perustettiin vuonna 1974. Koillis-Savon toimiston jäseninä ovat Juankoski, Kaavi, Nilsiä, Rautavaara ja Tuusniemi. Vuonna 1976 perustetun toimiston sijaintipaikkana on Nilsiä. Siilinjärven neuvola aloitti toimintansa vuonna 1985. Toimisto myy palvelujaan myös Maaningan kunnalle. Leppävirran kasvatus- ja perheneuvolan toiminta käynnistyi vuonna 1986 kahden työntekijän voimin. Neuvola myy palvelujaan myös Vehmersalmelle. Näin vuoteen 1986 mennessä Pohjois-Savoon oli luotu kattava kasvatus- ja perheneuvolaverkosto. Kasvatus­ ja perheneuvoloiden ohella peruskoulun myötä laajentunut koulukuraattoritoiminta tuki lasten häiriöiden ja ongelmien varhaista havaitsemista ja korjaamista.347

Vapaata lastensuojelutyötä harjoittivat sodan jälkeen Pelastakaa Lapset ry:n ja SPR:n ohella Mannerheim-liiton osastot, joiden toimintaan vaikutti elvyttävästi ns. kummipitäjäliike. Ruotsalainen tukielin lähetti valitsemalleen osastolle kuukausittain raha-avustuksia ja tavaralahjoituksia. Tämän turvin osastot pystyivät merkittävällä tavalla tehostamaan lastensuojelutyötä ja aloittamaan uusia työmuotoja. Esimerkiksi Mikkelin lääninosastot järjestivät kaikkialla lasten kesävirkistystoimintaa urheilun, uinnin, leikkien ja talkootyön muodossa. Kesäkaitsijatoiminnan yhteydessä pitivät muutamat osastot puolipäiväkotia, jossa lapsille tarjottiin yksi ilmainen ateria päivittäin. Tällaisia puolipäiväkoteja toimi suuremmilla paikkakunnilla, kuten Joroisissa, Rantasalmella ja Otavassa. Savonlinnan ja Joroisten osastot pitivät lapsille kesäsiirtolaa.348

Huostaanotot olivat 1960-luvun lopulle saakka lastensuojelutyön tärkein menetelmä. Vuonna 1960 Savossa oli huostassa 1 639 lasta, joista turvattomia lapsia 1477 ja suojelukasvatusta tarvitsevia, ns. pahantapaisia lapsia 162. Turvattomien lasten määrä väheni ja suojelukasvatusta tarvitsevien määrä lisääntyi 1960-luvulta lähtien Savossa, kuten tapahtui muuallakin maassa. Huostaanoton keskeisempiä syitä ensimmäisinä sotienjälkeisinä vuosikymmeninä olivat äidin mielenterveysongelmat, sittemmin perusteet ovat moninaistuneet. Viime vuosikymmeninä huostaanoton pääasiallisina syinä ovat olleet vanhempien päihteiden väärinkäyttö, lapsen hoidon laiminlyönti ja vanhempien psyykkiset vaikeudet.349

Viimeiset vuosikymmenet ovat merkinneet lastensuojelun muutoskautta, kun laitoshoito on vähentynyt ja avohuollon ja perhehoidon osuus on kasvanut. Niinpä vuonna 2000 lastensuojelun avohuollossa oli Savossa yhteensä 4 593 ja sijaishuollossa 1 001 lasta. Huostassa olleita oli 549. Lastensuojelulasten määrä kasvoi koko 1990-luvun, mikä antaa aihetta olettaa, että syvän taloudellisen laman aikana lasten ja nuorten pahoinvointi lisääntyi. Lasten ja nuorten keskuudessa laman vaikutukset näkyvät viiveellä.

Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen toimeentulon turvaaminen kuului aikanaan tärkeänä osana lastensuojelutyöhön. Sodanjäkeisinä vuosina aviottomien lasten määrä oli tavallista runsaampi, minkä vuoksi 1948 säädettiin laki lapsen elatusavun turvaamisesta eli ns. perhepinnarilaki. Niissä tapauksissa, joissa isä ei ilman muuta tunnustanut isyyttään, isyyden selvittäminen jäi lastenvalvojan huoleksi. Vuonna 1948 säädettiin myös laki lapsen elatusavun turvaamisesta avioerotapauksessa. Asia kuului enemmänkin oikeusistuimille, mutta sosiaalityöntekijät joutuivat hoitamaan asumiserosovitteluja sekä ennen muuta huolehtimaan lapsista, joiden toimeentulo vaikeutui avioeron takia. Tulokset eivät vastanneet toiveita, joten tilannetta yritettiin vuonna 1961 paikata erityislapsilisillä ja vuonna 1963 elatusavun ennakkojärjestelmällä, joiden reaalinen merkitys jäi keveäksi.

Aviolapsen ja aviottoman lapsen välinen raja hämärtyi, kun ns. avoliittojen määrä alkoi 1960- luvulla lisääntyä, mutta avoliitossa elävät vanhemmat huolehtivat yhdessä lapsistaan. Tapa johti kuitenkin siihen, että vuosina 1975 ja 1977 säädettiin lait lapsen elatuksen turvaamisesta. Niiden mukaan vanhemmat olivat luonnollisesti edelleen vastuussa lastensa elatuksesta, mutta jos he syystä tai toisesta laiminlöivät velvollisuutensa, kunnan oli lapsen toimeentulon turvaamiseksi annettava toimeentulotukea. Valtio osallistui kustannuksiin, mutta ne voitiin myöhemmin periä asianomaiselta elatusvelvolliselta. Sosiaalilautakunnan tehtäväksi jäi vahvistaa vapaaehtoiset elatusapua koskevat sopimukset ja tarvittaessa ajaa elatusapukannetta oikeudessa. Elatustukea saaneiden lasten määrä on kasvanut maassamme huimasti 1990-luvulla. Tähän ovat olleet vaikuttamassa avoliittojen yleistyminen, avioerojen lukumäärän kasvu, työttömyys sekä opintojen pidentyminen.

Yksi merkittävimmistä toisen maailmansodan jälkeen kehittyneistä sosiaalitoimen sektoreista on lasten päivähoito. Vuoden 1936 lastensuojelulaki sisälsi myös säännökset, jotka velvoittivat kuntia järjestämään lasten kotikasvatuksen tukemiseksi lastentarhoja ja -seimiä. Lailla säädettiin ensimmäisen kerran myös lasten päivähoidosta. Lastenkoteja perustettiin vain harvoja, ja nekin suurimpiin kuntiin. Vuonna 1960 lastenkoteja oli vain yhdeksässä Savon m aalaiskunnassa.350

Lastenseimiä oli kaupungeissa. Mikkelin lastenseimi sijaitsi hienossa Lastentalossa, jonka rakentamisen teki mahdolliseksi kummikunnan, Boråsin, suuri lahjoitus. Lastentarhat ja -seimet olivat päivähoitopaikkoja, jotka vastasivat myöhempiä päiväkoteja. Lastenseimet oli tarkoitettu tarhaikäisiä nuoremmille. Toiminnassa oli myös yksityisiä seimiä ja tarhoja. Koska kokopäiväosastojen perustamista lastentarhoihin ei vielä 1950-luvulla pidetty suotavana eikä varsinaisten päiväkotien järjestämistä pidetty yhtä tähdellisenä kuin seimipaikkojen lisäämistä, pysyi päivähoito-ongelma ratkaisemattomana.351

Suomessa ei julkisen päivähoidon järjestämiseen ryhdytty ennen kuin pienten lasten äitien työssäkäynnin huomattava lisääntyminen 1960-luvulla suorastaan pakotti siihen. Palveluita oli riittämättömästi, ja 1960-luvulla ilmaantuneet hoidotta jääneet “avainkaulalapset” herättivät keskustelun. Ongelma ratkaistiin vuoden 1973 päivähoitolailla, jonka säätämisen yhteydessä esiintyi monia ideologisia erimielisyyksiä. Vasemmistopuolueet olivat julkisen päivähoidon puolestapuhujia. Vasemmistopuolueiden välillä on kuitenkin ollut se ero, että SKDL/vasemmistoliitto on SDP:stä poiketen suhtautunut sangen myötämielisesti myös kotona tapahtuvan lasten hoidon tukemiseen, mitä on selitetty suomalaisen vasemmiston äärilaitaan pitkään liittyneestä ns. korpikommunismista käsin. Agraarinen kannatuspohja on näkynyt muissakin SKDL:n sosiaalipoliittisissa linjauksissa. Oikeistopuolueista erityisesti maalaisliitto, sittemmin keskusta, on ollut vahvasti kotona tapahtuvan hoidon kannalla. Maalaisliitto vaati julkista tukea kotona lapsiaan hoitaville äideille. Puolueen linjaa on helppo selittää sen perinteisen kannattajakunnan perusteella.352

Kuntien oli huolehdittava siitä, että päivähoitopaikkoja oli saatavissa kunnan asukkaiden tarpeen mukaan. Lasten päivähoitopaikkojen tärkein merkitys oli taloudellinen sikäli, että niiden avulla molemmat vanhemmat saattoivat käydä ansiotyössä. Päivähoidon ratkaisemisessa on kaksi perusmallia: joko rakentaa päiväkoteja, jotka toimivat ryhmähoitopaikkoina keskitetysti, tai sijoittaa lapset perhepäivähoitoon eli päivähoitoon yksityiskodissa.

Savon kunnista valtaosa on vieläkin selkeästi maalaiskuntia, joissa päivähoidon tarve on ollut pienempi kuin taajamissa, joiden taloudellinen rakenne on toisenlainen. Tästä johtuen erilaisten kuntien päivähoitojärjestelyjen mallit poikkeavat selvästi toisistaan. Pääsääntöisesti taajamavaltaisissa kunnissa päiväkoteja käytetään hoidossa useammin kuin haja-asutusalueella. Niinpä esimerkiksi Kuopion kaupungilla oli vuonna 2000 kaikkiaan 37 päiväkotia, Mikkelin kaupungilla 20 ja Savonlinnalla 11, mikä on selvästi enemmän kuin muilla kunnilla. Nuoremmista kaupungeista Varkaudella oli kahdeksan, Pieksämäellä neljä, Suonenjoella neljä ja Kiuruvedellä kolme päiväkotia. Pienillä kunnilla, kuten Enonkoskella, Kangaslammilla, Rautavaaralla ja Savon­ rannalla päiväkoteja ei ole lainkaan.353

Kuntiin on myös palkattu runsaasti perhepäivähoitajia, jotka hoitavat muutamaa lasta kotonaan. Tämä hoitomuoto on käyttökelpoinen erityisesti maaseudulla, jossa hoidettavia on harvassa. Siellä se on myös selvästi yleisempi kuin päiväkotihoito, ja pienissä kunnissa se on ainoa hoitomuoto. Perhepäivähoitajien käyttö on kunnille edullista ja joustavaa, koska siten säästytään suurilta investoinneilta rakennuksiin ja niiden ylläpidosta aiheutuvilta kustannuksilta. Päiväkodit vaativat myös muuta henkilökuntaa varsinaisten hoitajien lisäksi, ja hoitomuotona se on perhepäivähoitoa kalliimpi. Näistä syistä kunnat järjestivät päivähoitokysymyksensä pääosin perhepäivähoitoon tukeutuen.

Lama ja sen aiheuttama joukkotyöttömyys vähensivät päivähoitopaikkojen tarvetta, ja palvelujen tarjontaa voitiin jopa vähentää. Tämä mahdollisuus osui ajallisesti sopivasti yhteen kuntien säästötarpeiden kanssa. Säästöt eivät ole kohdentuneet tasapuolisesti eri päivähoitomuotoihin. Lamavuosina perhepäivähoitajien määrä on vähentynyt maassamme lähes puoleen aiemmasta, kun sen sijaan päiväkotipaikkojen määrä on pysynyt lähes ennallaan. Niinpä vuonna 2000 Savossa lapsia oli hoidossa päiväkodeissa 7 208, joista kokopäivähoidossa 4 764. Perhepäivähoidossa oli tuolloin yhteensä 6171 lasta, joista kokopäivähoidossa 5 351.354

Vuoden 1990 alussa tuli voimaan laki, jonka mukaan kaikille alle kolmevuotiaille oli joko järjestettävä päivähoitopaikka tai heidän kotihoidostaan oli maksettava tukea. Kymmenen vuotta lain voimaan astumisesta jo yli 5 500 savolaisperhettä sai kotihoidon tukea ja päiväkodit menettivät ehdottoman monopoliasemansa päivähoitojärjestelmässä.355

Laitoksesta lähiyhteisöön – vanhusten ja vammaisten huolto

Sodanjälkeisinä vuosina vanhukset kuuluivat sosiaalisesti kaikkein heikoimpiin ryhmiin. Tuolloin työtä tehtiin pääsääntöisesti niin kauan kuin jaksettiin, kunnes 1950-luvun lopulla alkaneet sosiaaliset uudistukset toivat vihdoin tilanteeseen muutoksen. Kansaneläkkeiden paranemisen, sairausvakuutuksen (1963) ja työeläkejärjestelmien luomisen vaikutus vanhojen ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan oli valtava. Kun vuonna 1960 lähes 83 % yli 65-vuotiaista suomalaisista miehistä ja 26 % naisista oli työelämässä, niin vuonna 1970 enää alle 29 % miehistä ja runsas 8 % naisista oli “eläkeiässään” töissä. Sittemmin yhä useampi 55–60-vuotiaistakin on siirtynyt eläkkeelle. Sotienjälkeiset ns. raatajavanhukset ovat siirtyneet historian lehdille.356

Samaan aikaan vanhusten lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti, sillä elintason nousu ja terveydenhuollon kehitys nostivat elinikää. Vuoden 1960 lopussa Savon koko väestöstä oli 65 vuotta täyttäneitä 7,5 %, mutta vuonna 2000 jo 17,4 %. Samalla heidän lukumääränsä oli noussut vajaasta 38 000:sta yli 73 000:een. Vanhusväestöä on suhteellisesti paljon pienissä maatalousvaltaisissa kunnissa. Tosin myös vanhus-käsite on keskimääräisen eliniän pitenemisen myötä muuttunut niin, että vireätä 65-vuotiasta ei voida pitää samalla tavoin vanhuksena kuin aikaisemmin, mutta tästä huolimatta myös muiden huoltoa todella tarvitsevien vanhusten lukumäärä on suuresti kasvanut.357

Kaikista eri huoltomuodoista pysyi vakaimpana laitoshuolto ja erityisesti vanhusten laitoshuoltopainotteinen hoitokulttuuri. Varsinaisia vanhainkoteja ei sotien jälkeen maaseudulla juurikaan ollut. Savon maalaiskunnissa vanhainkoteja oli vain Vehmersalmella ja Keiteleellä, minkä lisäksi Mikkelin kaupungissa oli 10-paikkainen vanhainkoti naisia varten ja Pieksämäellä Sisälähetysseuran vanhainkoti. Käytännöllisesti katsoen joka kunnassa oli kuitenkin kunnalliskoti ja niistä useimmissa erillinen sairasosasto. Vielä 1940 – ja 1950-luvuilla mielisairaiden, kaatumatautisten ja vajaamielisten lukumäärä maamme kunnalliskodeissa oli jatkuvasti varsin suuri, lähes puolet.358

Savon kunnalliskotiverkko ei tosin koskaan valmistunut, sillä Säyneinen ei saanut omaa kunnalliskotia ennen liitosta Juankoskeen vuonna 1971. Säyneinen saattoi sopimuksen mukaan pitää kolmea hoidettavaa Muuruveden kunnalliskodissa.359 Myöskään Jäppilällä ei ollut omaa kunnalliskotia, vaan kunnalla oli 10 hoitopaikan käyttöoikeus Pieksämäen maalaiskunnan kunnalliskodista. Punkaharjulle rakennettiin 1950 kuntainliittopohjainen kunnalliskoti. Enonkoski ja Keitele saivat kunnalliskodit 1950-luvun alkupuolella, ja Kangaslampi rakensi oman kunnalliskotinsa vasta vuonna 1961.360

Kunnalliskoti toimi pitkään paitsi sosiaalitoimen, myös terveydenhoidon toimipisteenä, koska kunnassa ei ollut sairaalaa. Vanhojen ihmisten ja kroonisesti sairaiden hoidon kunnat koettivat yleensä ratkaista halvimmilla tavalla rakentamalla kunnalliskoteihin sairasosastoja. Niiden taso ei ollut kehuttava, sillä esimerkiksi 1960-luvun lopulla todettiin, että Pohjois-Savossa Iisalmen maalaiskunnan ja Siilinjärven kunnalliskotien sairasosastoilla olosuhteet olivat tyydyttävät, mutta kaikkialla muualla huonot. Ainoastaan Kuopion kaupungin, Kuopion maalaiskunnan ja Suonenjoen kauppalan kunnalliskotien sairasosastoilla hoidon voitiin katsoa vastaavan tavallista paikallissairaalatasoa.361

Terveydenhoidon ja sosiaalitoimen kehittyessä 1970-luvulla kunnalliskoti keskittyi koko ajan aiempaa enemmän vanhustenhuoltoon, kun mielisairaiden hoitaminen siellä lopetettiin ja pitkäaikaissairaille annettiin paikka kuntainliiton sairasosastolta sekä kehitysvammaisille hoitokodista. Muutoksen myötä kunnalliskotia ryhdyttiin nimittämään vanhainkodiksi.

Uusi avustusmuoto oli kodinhoitoapu eli kotipalvelu. Jo aikaisemmin ensisijaisesti lapsiperheiden auttamiseen tarkoitettua toimintaa laajennettiin, ja vuodesta 1966 palkattiin myös erityisesti vanhustyöhön tarkoitettuja kotiavustajia. Toiminta kasvoi vähitellen niin, että Savon kuntien palveluksessa olevat kodinhoitajat ja kotiavustajat kävivät vuonna 2000 avustamassa jo kaikkiaan 6 039 vanhusta tai vanhuspariskuntaa. Kotiavustajat toimittivat ruokaa ja tekivät muita pienempiä palveluksia, mutta kodinhoitajat siivosivat, laittoivat ruokaa ja suorittivat muita palveluksia tarpeen mukaan.

Vanhustenhuollon painopiste siirtyi ajan oloon laitoshoidosta avohoitoon, koska se oli vanhusten kannalta parempi ja kunnille taloudellisempi hoitotapa. Samaan aikaan, kun rakennettiin vanhusten hoitolaitoksia, kuntiin tehtiin myös puolilaitosmaisia vanhusten palvelukeskuksia ja palveluasuntoja, joissa hoitohenkilökunta avustaa vain välttämättömissä tilanteissa ja joissa vanhukset elävät omissa asunnoissaan. Tällaiset palvelutalot ovat pitkälti syrjäyttäneet perinteiset vanhainkodit, joihin ovat jääneet vain sairasosastot.

Sosiaalihuoltolain voimaantulon jälkeen vuonna 1984 on vanhusten palveluasumista lisätty Suomessa. Tavoitteena oli, että vuonna 2000 kolmella prosentilla yli 65-vuotiaista olisi järjestetty palveluasunto. Tähän ei aivan ylletty Savossa, sillä vuonna 2000 vanhusten palveluasumisen piiriin kuului 1 974 vanhusta eli 2,7 % yli 65-vuotiaiden määrästä. Säännöllistä kotihoitopalvelua sai tällöin 6 039 vanhusta, vanhainkodeissa asui 1 657 vanhusta ja terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkäaikaissairaanhoidossa oli 1 587 vanhusta.

Suomen Kirkon Sisälähetysseura on huomattavassa määrin ottanut kantaakseen vastuun vajaamielishuollosta. Valtion komitean laatiman suunnitelman mukaan ehdotettiin muodostettavaksi viisi keskushuoltolaitosta, joista yksi ehdotettiin perustettavaksi Sisälähetysseuran toimesta. Seura otti tehtävän vastaan, ja näin syntyi uusi Vaalijala. Seuralla oli näet aikaisemmin ollut Sortavalassa vastaavanlainen hoitolaitos. Sodan vuoksi evakkotaipaleelle joutunut Vaalijala oli pakko sijoittaa kolmeen eri hoitolaitokseen, Kuutinharjun ja Törmälän kartanoihin Rautalammilla sekä Julkulaan Kuopiossa. Näiden suhteellisen vaatimattomien laitosten lisäksi sekä ennen kaikkea vajaamielishuollon keskukseksi hankittiin 1948 Pieksämäen maalaiskunnassa sijainnut Nenonpellon tila. Vaalijalan keskuslaitoskompleksi kohosi useassa rakennusvaiheessa 1949–1954. Suureen hankkeeseen tarvittiin ulkopuolisten kuntien apua, ja kaikkiaan oli vuoden 1954 loppuun mennessä avustusta saatu 118:lta eri kunnalta, jotka vastalahjaksi saivat etuoikeuksia hoitopaikkoihin.

Vaalijala on ensimmäinen maahamme suunnitelluista vajaamielisten lasten keskushoitolaitoksista ja on siten aloittanut tavallaan uuden aikakauden tällä erittäin tärkeällä mutta samalla hyvin vaikealla työsaralla. Vuoden 1954 loppuun mennessä hoitopaikkojen kokonaisluku nousi 460:een, mutta hoitoon pyrkiviä oli yli kaksi kertaa enemmän. Useimmat hoidokit tarvitsivat jatkuvaa hoitoa. Pätevän hoitohenkilökunnan saamiseksi aloitettiin Vaalijalassa vuonna 1954 vajaamielishoitajien koulutus.362

Savon kunnat ostivat osuuksia Vaalijalan kuntainliitosta. Vuoden 1977 lain mukaan kehitysvammaliitot, myöhemmin erityishuoltopiirit, kuuluvat lakisääteisiin kuntainliittoihin. Kuopion ja Mikkelin läänin kunnat kuuluivat Heinolaa ja Sysmää lukuun ottamatta Savon kehitysvammapiirin kuntainliittoon eli entiseen Vaalijalan kuntainliittoon. Vaalijalan kuntayhtymä on laajentanut toimintaansa kehitysvammahuollon lisäksi muihin erityishuollon palveluihin. Tällaista toimintaa Vaalijalassa on invalidien suojatyö ja vammaisten tulkkipalvelu sekä vaikeavammaisten palveluasuminen. Keskuslaitoksessa oli 1991 laitoshoidon hoitopaikkoja yhteensä 600. Kehitysvammaisten palveluasumista ja perhehoitoa on kuitenkin lisätty ja sitä kautta vähennetty laitospaikkojen käyttöä. Vuonna 1995 Savon alueen 51 kunnassa oli noin 3 100 erityishoitoa saavaa kehitysvammaista henkilöä. Heistä puolet asui vanhempiensa luona.363

Savo on erityisaluetta myös siinä suhteessa, että yksityisiä kehitysvammaisten hoitokoteja on alueella eniten. Vuosina 1990–1995 Kuopion ja Mikkelin lääneihin syntyi kehitysvammaisille satoja uusia hoito- ja asuinpaikkoja. Savon vammaisasuntosäätiö (SAVAS) perustettiin 1989 kohentamaan nimenomaan kehitysvammaisten asumis- ja päivätoimintaoloja. Säätiö rakentaa vammaisten erilaisiin tarpeisiin palvelukoteja ja toimintakeskuksia. Palvelutaloja oli vuoden 2000 lopussa 10 ja niiden asukasmäärä oli 151.364 Kehitysvammaisista “holhokeista” tuli 1970-luvulla “suojatteja”, ja avopalvelujen kehittyessä heistä on tullut “asiakkaita”.365

Sotainvalidien, -leskien ja -orpojen huolto oli pääosin varmistettu valtion eläkkeillä, mutta huolto- ja lastensuojeluviranomaisten tehtäväksi jäi koulutus- ja työhuollon järjestäminen. Sotaleskien ja -orpojen työhuolto oli kunnille pakollista mutta saman harkinnanalaisuuden ja tulosidonnaisuuden sitomaa kuin muukin köyhäinhoito. Kuntien lisäksi tukea antoivat muutkin tahot, erityisesti Kaatuneiden Muistosäätiö ja Sodan uhrien kukkaisrahastosäätiö, joka keskittyi pitkään nimenomaan sotaleskien ja -orpojen ammattiopetuksen tukemiseen.

Sotainvalidien huolto oli järjestetty sotatapaturmalain ja sotainvalidien työhuoltolain avulla, aluksi erillään muusta invalidihuollosta. Sotainvalidien Veljesliitto ja eräät muut invalidijärjestöt perustivat yhteisen kattojärjestön vuonna 1946, ja tämän jälkeen sekä sota- että siviili-invalidien edunvalvonta tehostui oleellisesti. Fyysisesti vammaisten kansalaisten tasaveroistuminen muiden kansalaisten kanssa on perustunut yhtäältä sotainvaliditeetin “kunniavelka”-luonteeseen, toisaalta tehokkaaseen ja laajaan järjestötyöhön ja edunvalvontaan. Invalidi- ja vammaisjärjestöt ovat olleet tärkeässä asemassa Savon kuntien sosiaalisen työn kentässä.366

Sotainvalidien Veljesliiton Kyyhkylän kuntoutussairaala sijaitsee Mikkelissä. Vapaussodan Invalidien Liitto osti tämän vanhan 300 hehtaaria käsittävän herraskartanon 1927 kauppaneuvos D. Pulkkisen perillisiltä jäsentensä työ­ ja lepokodiksi. Kyyhkylän kulut katettiin pääosin maatilan tuotolla aina 1950-luvun alkupuolelle saakka. Vuonna 1970 liitto lahjoitti Sotainvalidien Veljesliitolle 60 hehtaarin määräalan Kyyhkylän tilasta ja sillä sijaitsevan invalidikoti Kyyhkylän. Tässä yhteydessä 60-paikkainen laitos muutettiin Kyyhkylän invalidi- ja sairaskodiksi. Invalidikodin asukkaista oli silloin noin puolet vapaussodan invalideja ja puolet viime sotien invalideja.

Sotainvalidien Veljesliitto rakensi 1973 Kyyhkylään 134-paikkaisen kuntoutussairaalan.Sen toimitiloja laajennettiin 1979 ja 1991 sairaansijoja lisäämättä. Invalidi- ja sairaskodin päärakennus peruskorjattiin 1986 ja fuusioitiin seuraavana vuonna Kyyhkylän kuntoutussairaalaan. Nykyisin 167-paikkaisen valtakunnallisen sairaalan toiminta jakautuu kuntoutukseen, pitkäaikaissairaanhoitoon ja tutkimukseen. Valtio korvaa pääosan sairaalan käyttökuluista sotilasvammalain perusteella. Sotainvalidien ja veteraanien vähetessä sairaalan toiminta suuntautunee tulevaisuudessa yleiseen terveydenhoitoon. Kyyhkylä siirtyi 2004 Mikkelin kaupungin omistukseen.367

Iisalmen Veljeskoti ja kuntoutussairaala Tammela on Sotainvalidien Veljesliiton Pohjois­Savon piirin ylläpitämä 124-paikkainen kuntoutus- ja hoitolaitos, joka valmistui 1981. Valtaosa laitoksen palvelujen käyttäjistä tulee Ylä­Savon alueelta. Säätiön omistama Punkaharjun kuntoutussairaala on toiminut vuodesta 1982 lähtien entisen hotelli Finlandian saneeratuissa tiloissa. Sulkavalla toimi lisäksi invalidien ammattioppilaitos vuosina 1950–1987. Laitoksen tavoitteena oli kouluttaa invalideista maaseudulle ammatti-ihmisiä.368 Vuonna 2000 Savossa oli vielä 2 965 sotainvalidia ja 11 122 rintamaveteraania.369

Lavean tien kulkijat – rikollisuus Savossa

Sodan loppuminen ei vaikuttanut tervehdyttävästi maamme rikostilanteeseen. Pula ja puute eivät suinkaan päättyneet samalla hetkellä kun aseet vaikenivat, vaan niukkuus kaikesta ajoi ihmisiä varkaisiin. Toisekseen olojen vapautuminen teki ihmiset levottomiksi; alettiin matkustella, ryypätä ja tapellakin. Rikollisuus kasvoi ennennäkemättömäksi ja rikoksiin syyllistyivät lähes kaikki kansankerrokset. Levottomasta elosta antaa kuvan lainaus Mikkelin läänin maaherran vuosikertomuksesta vuodelta 1945: “Vuoteen 1945 siirryttäessä oli tilanne maassa monin tavoin epämääräinen. Armeijasta kotiutuneiden miesten sqoittaminen työhön sujui alussa erittäin hitaasti. Monivuotinen poissaolo siviilielämästä oli kovin vieraannuttanut monet säännöllisestä työskentelystä ja toimesta. Tämä kuvastui varsin hyvin väkijuomien käytön huomattavasta lisääntymisestä ja tavattoman runsaasta, aivan aiheettomalta näyttävästä rautateillä matkustamisesta…

Sodan aikana jatkuvasti kasvanut rikollisuus lisääntyi edelleen. Niinpä poliisin tietoon tulleiden juopumusten luku edelliseen vuoteen verrattuna tuli runsaasti kahdenkertaiseksi … Varkausrikosten kohdalla on huomattavissa suurta lisääntymistä … Rikollisuus kasvoi joka rikoslajin kohdalla. Rikollisuuden vastustamiseen ja ilmenneiden rikosten selvittämiseen keskitettiin mahdollisimman paljon voimia.”370

Savon rikollisuus kasvoi edeltäneisiin vuosiin verrattuna etenkin vuosina 1945 ja 1946. Säännöstelyajan rikollisuushuippu saavutettiin 1946, jolloin poliisin tietoon tuli lähes 38 000 rikosta. Rikosten kokonaismäärä putosi vuodesta 1946 kolmessa vuodessa lähes 14 000:lla.

Eri rikosryhmistä omaisuusrikokset kohosivat aivan uudelle tasolle, sillä niiden määrä kipusi vuonna 1945 lähes viisinkertaiseksi viimeiseen rauhanvuoteen verrattuna. Asialla olivat useimmiten “alaikäiset ja huomattavalta osalta myös naiset”. Omaisuusrikokset koskivat suurelta osalta elintarvikkeita ja elintarvikekortteja. Jatkossa olojen tasoittuessa ja tavaroiden laillisen saatavuuden parantuessa vieraaseen omaisuuteen kajoaminen väheni, mutta silti varastelu ja näpistely pysyi suurena.371 Pieksämäen piirin, joka tuskin luonteeltaan poikkesi huomattavasti muista Savon nimismiespiireistä, omaisuusrikosten kuva oli sotien jälkeen seuraavanlainen:372

“Valtaosa nimismiespiirin omaisuusrikoksista oli edelleen luonteeltaan lieviä; joko näpistyksiä tai tavallisia varkauksia. Jonkinlainen ‘tyyppivarkaus’ lienee ollut polkupyörien kähvellys, sillä niiden ja etenkin pyöränkumien saanti kaupoista oli kiven alla … Törkeitä varkauksia ja murtoja oli noin viidennes kaikista omaisuusrikoksista. Niistä myös rangaistiin ankarasti. Ehkä juuri kovien rangaistusten johdosta niiden osuus ei juuri kasvanutkaan. Sen sijaan erilaiset petokset yleistyivät sotien jälkeen niin paljon, että niitä tehtiin Pieksämäen piirissä lähes yhtä paljon kuin murtoja ja törkeitä varkauksia.”

Säännöstelyrikokset kohosivat myös huippuunsa heti ensimmäisinä rauhan vuosina. Sittemmin ne kokivat “luonnollisen kuoleman”. kun olot normalisoituivat. Erilaiset viinaan liittyvät rötökset olivat jatkuvasti yleisiä. Uudet lomalait mahdollistivat kesälomalaisten liikkumisen, ja se tiesi poliiseille lisätöitä. Lomalaiset juopottelivat, heiltä vietiin kellot ja lompakot ja tappelujakin syntyi. Metsäkaupoilla äkisti rikastuneet maalaisisännät rellestivät kaupunkireissuilla, ja usein vei ilolintu jossain murjussa tai hotellissa lompakon tai hevonen vaihtui markkinoilla huonompaan kopukkaan, vaikka oli ollut puhe paremmasta.373 Lisääntynyt juopottelu katsottiin myös syyksi siihen, että yleinen turvallisuus ja järjestys oli ajoittain huono. Ajan tavan mukaan juopumuspidätykset laskettiin rikostilastoihin. Niitä kirjattiin Savossa 1940-luvun jälkipuoliskolla 8 000–16 000 vuosittain. Ennätysvuonna 1946 pidätettiin juopumuksen takia maakunnassa 44 ihmistä päivässä.

Lähes ainoa lohdullinen piirre esitetyissä luvuissa oli väkivaltarikosten vähyys. Lisäksi valtaosa väkivallanteoista luettiin lieviksi, usein kenties vain humalaisten keskinäisiksi pahoinpitelyiksi. Muihin Pohjoismaihin verrattuna henkirikollisuus oli kuitenkin todella korkealla tasolla, mutta siitä huolimatta jäivät henkirikoksetkin pahimpina vuosina 1946–47 vain 16–21:een. Maakunta rauhoittui selvästi 1940-luvun lopulle tultaessa, sillä vaara tulla ryöstetyksi tai tapetuksi oli pienentynyt.

Sotienjälkeisen kuohunnan mentyä ohitse rikollisuus kääntyi kaikkialla Suomessa selvään laskuun. Tilanne pysyi tyydyttävänä läpi 1950-luvun, mutta 1960-luvulla tapahtui jälleen muutos huonompaan. Erityisesti 1960- ja 1970-lukujen vaihteen tienoilla rikokset lisääntyivät nopeasti. Eikä jatkokaan sujunut paremmin, sillä 1990-luvulla rikosten määrä koko maassa oli jo kuusinkertainen vuoteen 1950 verrattuna. Rikollisuus on siis suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnankin vakava ongelma. Siihen ei ole yksinkertaista selitystä. Erityisesti sellaiset rikokset ovat yleistyneet, joissa elintason nousu, elinympäristön muutokset ja kansainvälistyminen ovat lisänneet rikostilaisuuksia. Liikkuvuuden lisäännyttyä mahdollinen rikoksentekijä kohtaa mahdollisen rikoskohteen entistä useammin. Valvonta on samalla vähentynyt, sekin paljolti liikkuvuuden kasvun ja kaupungistumisen seurauksena. Ennen tuttuuteen perustuva sosiaalinen kontrolli sääteli lujasti käyttäytymistä.

Vuodesta 1980 vuoteen 1990 tapahtuneesta rikosten kasvusta vajaa puolet selittyi liikennerikosten noususta. Myös varkaudet, petokset ja vahingonteot lisääntyivät paljon, mutta nimenomaan valtavasti kasvaneen autoliikenteen seurannaisina yleistyneet liikennerikokset ovat antaneet uuden muodon viime vuosikymmenien rikollisuudelle. Yleisimmiksi teoiksi ovat nousseet rattijuopumus ja ylinopeudet. Vuodesta 1990 lähtien rikollisuus on kääntynyt laskuun Suomessa.

Edelliset kehityslinjat näkyvät myös Savon rikollisuutta esittävissä luvuissa. Vuosien 1990 ja 2000 tiedot eivät ole vertailukelpoisia, sillä viime mainituissa luvuissa ei ole mukana Heinolan kihlakunta, kuten on aiemmissa luvuissa. Rikollisuuden kasvu on ollut vuosien 1950 ja 1990 välillä hiukan voimakkaampaa kuin koko maassa. Kyseisenä ajanjaksona rikosten määrä Savossa lähes seitsenkertaistui.374

Varsinkin omaisuus- ja liikennerikokset yleistyivät Savossa voimakkaasti ja nopeasti. Rattijuopumusten ja muiden liikennerikosten lisääntyminen on osin johtunut parantuneesta valvonnasta. Sen sijaan omaisuusrikosten paljous kertoo jonkinlaisen välinpitämättömyyden ja löysän moraalin leviämisestä. Vieraaseen omaisuuteen kajotaan herkästi, myös vahingoittamismielessä. Toisaalta nykyisen elintason suoma kulutushyödykkeiden määrä merkitsee, että anastettavaa omaisuutta on tarjolla yllin kyllin. Omaisuusrikokset kattoivat vuosituhansien vaihteessa 30 % rötöksistä.

Vuodesta 1969 lähtien juopumus ei ollut enää rikos. Humala saattoi viedä putkaan, mutta yleensä siitä ei seurannut enää rangaistusta. Keskioluen vapaa saanti lopetti lähes kokonaan pontikkatehtailun, joka oli vielä 1950-luvun alussa ollut melko yleistä. Salapoltto oli eräillä paikkakunnilla piintynyt kansantapa. Mistään suuryritteliäisyydestä ei kuitenkaan voida puhua, vaan salapolttimot olivat pienyrityksiä, joitten tuotteet kaupattiin valmistuspaikkakunnalla, maaseudulla, ja se tapahtui säännöllisesti useitten kymmenien kilometrien päässä laillisen viinan myyntipaikoista. Pahimpia viinankeittopitäjiä Savossa olivat Rautavaara ja Pielavesi.375

Savon poliisitoimen järjestyksenvalvonta oli pitkälti juopuneiden talteenottoa suurten juhlapyhien aikana. Juopumuspidätysten määrät olivat Savossa etenkin 1950-luvulla aika ajoin korkeita, sillä putkaanvientiä käytettiin varsinkin markkinoiden aikaan ennaltaehkäisynä. Näin välteltiin tappeluja ja varkauksia. “Seiska selällään” eli talteen korjattavan humalaisen koodi oli niitä yleisimpiä viestejä, joita poliisin radioautoon tuli.376

Sittemmin maakunnassa jouduttiin uuden tilanteen eteen, kun eräinä vuosina 1970-ja 1980-lukujen taitteessa pahnoille jouduttiin kiikuttamaan yli 20 000 päihtynyttä. Kyse ei ollut enää poliisin pikkutarkkuudesta, vaan todellisesta ongelmasta, joka johtui nuorten, toimettomien ja eläkeläisten jatkuvasta alkoholinkäytöstä. Talteenotot vähenivät 1990-luvulla osin käyttäytyrnismuutosten, osin virkavallan väljentyneiden ohjeiden vuoksi. Suvaitsevaisuuden lisäännyttyä putkaan ei enää viedä kovin herkästi. Toisaalta alaikäisen nuorison viinanhalu, ns. itäviina ja huumausainerikosten lukumäärän selvä kasvu pitävät huolen siitä, että päihdehuollon parissa riittää työtä Savon kihlakunnissa jatkossakin.

Erityisesti huumausainerikollisuus on 1990-luvulla ollut selvässä kasvussa. Poliisin tietoon tuli vuonna 2000 Savossa yhteensä 699 huumausainerikosta. Kun huumerikoksista tulee ilmi korkeintaan 15 prosenttia, jäi niistä paljastumatta yli 4 500. Ongelma oli pahin Varkauden seudun ja Ylä-Savon kihlakunnissa. Sitä vastoin Sisä-Savossa lähes säästyttiin huumausainerikollisuudelta.

Vaikeuksiin joutuneiden auttaminen

Köyhäinhoito, sitten huoltoapu, on aina ollut kunnan laaja ja tärkeä toimintakenttä. Alueellisesti huollon yksilöön kohdistamat toimenpiteet kuitenkin vaihtelivat. Vuonna 1945 Uudenmaan läänissä yleisin köyhäinhoidon toimenpide oli kotiavustus, kun taas Mikkelin ja Kuopion lääneissä se oli laitoshoito.

Sodanjälkeisen Suomen köyhyys oli 1960-luvun puoliväliin saakka ns. klassisen köyhyyden elinvaihesyklin mukaista. Työntekijän elämässä oli kaksi köyhyysrajan ylittävää vaihetta, nuorena aikuisena ja omien lasten kasvettua aikuisiksi. Köyhyysrajan alapuolella taas oltiin lapsuudessa, omien lasten ollessa alaikäisiä ja jälleen vanhuudessa.377

Köyhäinavun tarpeessa olleiden ja sitä saaneiden yhteisenä piirteenä on itsestään selvästi koko ajan ollut pienituloisuus ja omaisuuden puute tai sen vähäisyys. Vaikka 1960-luvulta alkaneiden sosiaalivakuutus- ja muiden tulonsiirtojärjestelmien ansiosta perinteinen köyhyys on vähentynyt, aina on ollut aineellista tukea tarvitsevia, puhumattakaan hoitoa ja hoivaa tarvitsevista. Huoltoavusta muodostui vähitellen viimesijainen toimeentulon turvaamismuoto, jollaiseksi se oli tarveharkintaperusteisena alun perin tarkoitettukin.378 Toimeentulotuen saajien määrä Savossa 1960–2000 kehittyi alla olevan kuvion mukaisesti.379

Vuonna 1960 avustusta annettiin 49 000 henkilölle eli 9,7 %:lle Savon väestöstä. Avuntarpeen yleisimpiä syitä olivat mielisairaus ja tylsämielisyys, vanhuudenheikkous, epäsosiaalinen elämäntapa ja työttömyys. Savolaisten elintaso nousi 1970-luvulla, ja se vähensi vuosikymmenen loppuun mennessä huollettavien määrän 15 000:een eli 3,3 %:iin Savon väestöstä. Huoltoavun pääasiallisina syinä olivat tällöin sairaus, työttömyys ja perhesuhteet. Tulojen vähentyminen työttömyyden ja sosiaaliturvan leikkausten takia lisäsi toimeentulotuen tarvetta huomattavasti 1990-luvulla. Enimmillään toimeentulotuen varassa eli vuonna 1996 kaikkiaan 32 000 kotitaloutta ja 55 000 henkilöä eli 12,1 % savolaisista. Suurin toimeentulotuen asiakaskotityyppi olivat edelleen yksin asuvat miehet, mutta taloudellinen lama lisäsi toimeentulotukea saavien lapsiperheiden määrää.

Toimeentulotuen myöntämisperusteita kiristettiin tuntuvasti 1998, mikä näkyy tukiasiakkaiden määrän äkillisenä laskuna.380 Etuuden saajien määrä ei ole silti palautunut lamaa edeltäneelle tasolle, sillä vuonna 2000 vielä 42 000 savolaista kuului toimeentulotuen piiriin. Vuonna 1999 toimeentulotukea saaneita henkilöitä tuhatta asukasta kohti oli eniten Kuopiossa, Kaavilla, Iisalmessa ja Pieksämäellä. Suhteellisesti vähiten toimeentulotukea saaneita henkilöitä oli Kangaslammilla, Punkaharjulla ja Kerimäellä. Viimesijaisesta toimeentuloturvan muodosta on tullut monelle savolaiselle pysyvä toimeentulon lähde.

Vuonna 1937 Suomessa tuli voimaan irtolaislaki, jonka mukaan yhteiskuntaan sopeutumattomat voitiin asettaa valvontaan tai sijoittaa laitoshoitoon. Irtolaishuollon tarve oli erityisen suuri toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin tavallisin irtolainen oli “ammatillista haureutta harjoittava nainen”. Huoltotoimenpiteenä oli varoitus, ohjaus, valvonta taikka työlaitos- tai pakkotyömääräys.

Irtolaishuollon tarve alkoi vähetä 1960- ja 1970-luvuilla. Irtolaisiksi kirjattujen henkilöiden määrä Savossa vuosina 1960–1980 putosi 35:stä 2:een. Samalla muuttuivat myös kohteet: kun sodan jälkeen tavallisin irtolainen oli epäsiveellinen nainen, 1970-luvulla hän oli työtä vieroksuva mies. Ilmeisesti tähän kehitykseen vaikuttivat enemmän arvoissa ja seksuaalikäyttäytymisen malleissa tapahtuneet muutokset kuin muut syyt. Irtolaislaki lakkautettiin vuoden 1986 alussa.

Alkoholi, tupakka ja huumeet ovat sosiaalisia ongelmia, ja yhteiskunta pyrkii hillitsemään niiden käyttöä erilaisin säännöksin ja kontrollein. Suhtautuminen aineisiin on kuitenkin vaihdellut eri aikoina. Alkoholi ja tupakka ovat laillisesti myytäviä tuotteita, joiden käyttöä pyritään vähentämään lähinnä valistuksen sekä mainonta- ja myyntirajoitusten avulla. Sen sijaan huumeiden hallussapito, ostaminen, myyminen ja käyttäminen on kielletty. Kontrollipolitiikan valintoihin vaikuttavat monet tekijät, muun muassa yhteiskunnan yleiset moraalinäkemykset ja käsitykset päihteiden riskeistä.381

Alkoholistit oli 1937 säädetyn lain mukaan palautettava raittiiseen ja säännölliseen elämään valvonnan ja laitoshoidon avulla. Kunta oli velvollinen antamaan varsinkin nuorille alkoholin väärinkäyttäjille varoituksen tai asettamaan heidät valvontaan. Alkoholinja vuodesta 1961 yleisesti päihdyttävien aineiden väärinkäyttö oli nimenomaan suurten kaupunkien ongelma.

Vuonna 1961 voimaan tullut laki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta, ns. PAV-laki, muutti käytäntöjä mm. siten, että nuoret luokiteltiin omaksi erityisryhmäkseen ja päihdehuollon alaan määrättiin myös narkomaanit. Teknisten liuottimien väärinkäyttäjiä alettiin 1960-luvun lopulla kutsua rappioalkoholisteiksi, joiden kohtalona oli usein myös asunnottomuus. Rappioalkoholistien aseman auttamiseksi Pohjois-Savon kunnista vain Kuopion kaupungissa oli ollut tähän tarkoitettua toimintaa. Pelastusarmeija oli harjoittanut yömajatoimintaa jo 1948–1952 entisessä keskikaupungin pommisuojassa. Sen jälkeen oli Kuopion Katulähetys ylläpitänyt asunnottomille yömajaa. Tiloja siinä oli 25 henkilölle, mutta se oli koko ajan maksullinen. Juopuneita tähän yömajaan ei otettu, “jotenka ns. rappioalkoholistit ovat jääneet oven ulkopuolelle”.382

Kuopion seurakuntien toimesta saatiin kuitenkin entisestä H. Saastamoisen asuintalosta lämmittelysuojat rappioalkoholisteille jo talveksi 1967–1968. Suojien toiminnasta raportoitiin tuoreeltaan sosiaalirninisteriöön seuraavasti:383

“Kovien pakkasten aikana oli lämmittelytiloissa 36–38 yöpyjää, ja keskimäärin on yöpyjien lukumäärä tähän mennessä ollut 27. Lämmittelysuojat ovat avoinna klo 16–8. Useimmat tulijat ovat aikaisemmin iltapäivällä saaneet lämpimän aterian Katulähetyksen päiväkodissa. Suurimpana vaikeutena on ollut, että miehet kätkevät läheisiin lumihankiin ‘eväspullonsa’ ennen ilmoittautumistaan. Ennen sisäänpääsyä pidetty tarkastus on jokseenkin hyödytön, koska talossa on vain ulkokäymälät. Riittäviä pesumahdollisuuksia ei ole, koska ollaan kantoveden varassa. Ensimmäisenä yrityksenä suojat ovat kuitenkin tyydyttävästi täyttäneet tarkoituksensa.”

Päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huolto oli sotienjälkeisenä aikana erityisesti kaupunkien ongelma. Vuonna 1970 päihteiden väärinkäyttäjiä oli tuhatta asukasta kohti Iisalmessa 54, Kuopiossa 47, Mikkelissä 40, Savonlinnassa 13, Turussa 88 ja Helsingissä 68. Väärinkäyttäjistä valtaosa oli keski-ikäisiä miehiä; naisia joukossa oli hyvin vähän, ja heistäkin suurin osa hakeutui hoitoon vapaaehtoisesti. Kun 1960-luvulla juoppojen ja alkoholistien hoidosta ja valvonnasta vastasivat poliisi ja vankeinhoito, niin 1980-luvulla hoito ja valvonta siirtyivät sosiaali- ja terveysviranomaisille. Alkoholistihuolto oli Savossa hyvin laitosvaltaista, kuten se oli koko maassa.384

Päihdekysymyksissä silmiinpistävin muutos oli ehkä se, että 1960-luvun lopulla kansainvälisten mallien mukaisesti myös suomalaisnuoret alkoivat käyttää huumeita. Ensimmäinen huumeaalto kosketti myös Savoa, sillä esimerkiksi Etelä-Savossa huumausaineiden väärinkäyttäjiä rekisteröitiin 1969–1972 yhteensä 181. Ongelma koski tällöin ainoastaan Mikkeliä ja Pieksämäkeä.385

Huumausainekokeilut ja -käyttö kasvoivat jälleen selvästi 1990-luvulla. Puhuttiin toisesta huumeaallosta. Ongelma kosketti kaikkia yhteiskuntaluokkia.386 Savossa se oli suurin isoissa asutuskeskuksissa, mutta lähes jokaisessa Itä­Suomen kunnassa oli myös suonensisäisiä huumeita käyttäviä henkilöitä, kertoo lääninhallituksen vuonna 1999 tekemä selvitys. Itä-Suomen läänin alueella arvioitiin olevan 900–1 600 amfetamiinin ja opiaattien käyttäjää. Huumausaineiden kokeilukäyttäjiä oli arviolta 7 000. Keväällä 2000 alkoikin Itä-Suomen huumehanke, jota lääninhallitus koordinoi. Läänin kaikkiin kuntiin syntyi maan kattavin huume- ja päihdetyön yhdyshenkilöiden verkosto. Savo sai Kuopion onnistuneen mallin mukaisesti kaksi uutta nuorten päihde- ja huumepysäkkiä, Iisalmeen ja Varkauteen.387

Kun huumeiden käyttö jälleen yleistyi 1990-luvulla, kokeilujen aloitusikä alkoi taas laskea. Varusmiehiä nuorempien ikäryhmien osalta suurin muutos voitaneen ajoittaa 1990-luvun lopulle. Vuonna 1999 tehdyssä valtakunnallisessa tutkimuksessa eteläsavolaisista nuorista (15–16-v.) viisi prosenttia ja pohjoissavolaisista nuorista kahdeksan prosenttia ilmoitti kokeilleensa kannabista. Kouluikäisten nuorten huumeiden kokeilukäyttö Itä-Suomessa on kuitenkin Pohjois-Suomen ohella maan pienintä.388

Suomalaisen huumausainepolitiikan perusajatuksena on vähentää ihmisten altistumista päihteille mm. turvaamalla kaikille kansalaisille sellaiset elinolot, jotka ehkäisevät köyhyyttä ja syrjäytymistä. Millaiselta tilanne tässä valossa näytti Savossa vuosituhansien vaihtuessa?

Tilastojen välittämä kuva Savon päihdetilanteesta on ristiriitainen. Raittiiden osuus väestöstä oli maakunnan alueella maan suurin. Alkoholijuomien kokonaiskulutus oli maan keskitasoa. Usein ja paljon kerralla alkoholia juovien osuudet olivat Savossa alemmalla tasolla kuin maan väestössä keskimäärin. Huumeiden kokeilijoiden ja käyttäjien väestöosuudet olivat huomattavasti maan keskitason alapuolella. Kuitenkin Etelä- ja Pohjois-Savo sijoittuivat maan ylivoimaiseen kärkeen, kun tarkastellaan sairaaloissa päihdesairauksien vuoksi annetun hoidon määriä ja eräitä muita haittatilastoja.389

Vankien määrä on hälyttävä viesti vakavasta huono-osaisuudesta. Vangeista kahdeksan kymmenestä kiertää vapauden ja vankilan välillä. Puolet vapautuvista vangeista oli asunnottomia ja lähes kaikki olivat työttömiä. Savon vankien määrät olivat kuitenkin maan keskitason alapuolella. Asunnottomuus oli muuttotappion Savossa muuta maata vähäisempi ongelma eräitä kuntia lukuun ottamatta. Sen sijaan työttömyys oli Savossa muuta maata vakavampi ongelma. Maakunta on koko 1990-luvun ajan jäänyt työttömyysasteen mukaan tarkasteltuna jälkeen muun maan keskimääräisestä kehityksestä. Työttömistä joka neljäs oli pitkäaikaistyötön.

Köyhyys lisääntyi Savossakin 1990-luvulla selvästi, mikä oli vahvasti yhteydessä työmarkkinoiden muutoksiin, ennen muuta laajenevaan työttömyyteen. Näkyvänä merkkinä tästä olivat katukuvaan tulleet ns. leipäjonot. Työttömyyden vaarana oli syrjäytyminen. Yksinäisten miesten rinnalle tähän ryhmään uhkasi ajautua myös ennen muuta nuorisoa ja yksinhuoltajia. Merkittävimpinä riskitekijöinä köyhyysloukkuun ajautumisessa säilyivät alhainen koulutustaso ja heikko kiinnittyminen työmarkkinoille. Koulutuksen puute oli tyypillistä myös monille päihteiden ongelmakäyttäjille.

1990-luvun laman myötä Savon sosiaalisten ongelmien kenttä selvästi syveni ja laajeni. Päihdesairaudet, työttömyyden aiheuttamat ongelmat ja varsinkin nuorten lisääntyneet vaikeudet sijoittua työ- ja asuntomarkkinoille aiheuttavat suuria paineita, joihin sosiaalihallinnon mahdollisuudet vaikuttaa ovat sekä normien kiristymisen että varsinkin rahoituksen vähentymisen vuoksi pienentyneet. Laman myötä vapaaehtoistyö niin vanhainkodeissa, lastenhuollon kentällä kuin ruoan jakelun järjestämisessä tuli jälleen osaksi sosiaalisen työn kokonaisuutta. Kokonaiskuvaksi 1990-luvun murrosten vaikutuksista suomalaiseen hyvinvointivaltioon jää se, että sen rakenteet onnistuttiin pitämään pystyssä, mutta sosiaalisten turvaverkkojen silmäkoko kasvoi.390

SAIRAANSIJAT LISÄÄNTYVÄT JA ERIYTYVÄT

Keskussairaalat avaavat sairaanhoidon uuden aikakauden

Jälleenrakennuskauden terveydenhuollossa päähuomio oli keskussairaaloiden rakentamisessa ja sairaalaorganisaation luomisessa. Sairaalapalvelujen epätasaisen jakautumisen takia Suomen Lääkäriliitto oli jo 1927 hyväksynyt esityksen, jonka mukaan valtion oli yhdessä kuntien tai kuntainliittojen kanssa rakennettava koko maata kattava sairaalaverkosto. Tältä pohjalta syntyi vuoden 1943 keskussairaalalaki. Lain mukaan jokainen kaupunki oli velvollinen varaamaan ja ylläpitämään Lääkintöhallituksen hyväksymässä sairaalassa yhden sairaansijan jokaista 375:tä ja maalaiskunta jokaista 750 asukasta kohden. Osan näistä sairaansijoista tuli olla kuntien ja valtion yhteisissä keskussairaaloissa.

Vuonna 1948 säädettiin uusi keskussairaalalaki, johon sisältyivät myös kulkutautiosastoja koskevat määräykset. Maa jaettiin 20 keskussairaalapiiriin, joiden perustamisasiakirjat allekirjoitettiin vuosina 1947–1950. Keskussairaaloiden rakennussuunnitelman tekeminen annettiin 1949 Erkki Mantereen komitealle ja sen työn perusteella säädettiin 1950 täydentävä laki sairaaloiden rakentamisjärjestyksestä, joka oli lähtölaukaus sairaalalaitoksen mittavalle rakentamiselle ja kehittämiselle.

Itä- ja Keski-Suomen sairaalat päätettiin rakentaa ensin, koska niiden alueiden väestö oli huonoimmassa asemassa. Ensimmäisinä valmistuivat vuosina 1953–1955 keskussairaalat Joensuuhun, Jyväskylään ja Lappeenrantaan. Lain mukaan kaikkien keskussairaaloiden tuli olla valmiina vuoteen 1964 mennessä. Aikataulua ei kuitenkaan pystytty noudattamaan. Vuonna 1965 valtion sairaalat luovutettiin kuntainliitoille, joten koko sairaalalaitos kunnallistettiin. Uusi sairaalalaki oli säädetty 1956.391

Savonlinnan valtuusto ehdotti jo 1943 ympäristökunnille yhteistoimintaa keskussairaalan saamiseksi. Hanke eteni pian, sillä vuoden 1946 ylimääräisessä tulo- ja menoarviossa eduskunta myönsi miljoona markkaa sairaalan suunnittelutöitä varten. Kaupunki luovutti tontin Talvisalolta. Sairaalan piirustukset laati arkkitehti Martti Välikangas. Rakennustyöt alkoivat kesällä 1951, ja niiden valmistuminen vei neljä vuotta. Savonlinnan keskussairaala, jossa oli 246 paikkaa, aloitti toimintansa 1955. Tässä ensi vaiheessa tuli sairaalaan kirurgisen ja sisätautiosaston lisäksi synnytys- ja naistentautien osasto sekä lastenosasto. Sairaala siirtyi vuoden 1957 alusta valtion omistuksesta kuntainliiton omistukseen.392 Sairaalan johtavina lääkäreinä ovat toimineet Karl Sandelin (1955–1962), Helge Honkapohja (1962–1966), Toimi Räsänen (1966–1978), Matti Mäkelä (1979–1999) ja Tapio Väyrynen (1999–).393

Keskussairaalapiirin kuntainliitosta muodostettiin Itä-Savon sairaanhoitopiirin kuntainliitto vuoden 1988 alusta lukien. Kuntalain muutoksen seurauksena kuntainliitto muuttui vuoden 1993 alusta kuntayhtymäksi. Itä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymään kuului 13 jäsenkuntaa ja sairaansijoja oli yhteensä 207 vuonna 2000. Henkilökuntaa oli tällöin 629, joista lääkäreitä 61. Itä-Savon kunnista Heinävesi on kuulunut vuodesta 1946 lähtien nykyiseen Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiiriin.394

Kuopion keskussairaalan perustamisasiakirja allekirjoitettiin huhtikuun 15. päivänä 1947. Syksyllä 1937 pidetyillä kunnallispäivillä oli jo Kuopioon rakennettavaa keskussairaalaa koskeva kysymys ollut ensimmäisen kerran keskustelun aiheena, ja tällöin päätettiin asian eteenpäin vieminen uskoa Pohjois-Savon maakuntaliiton huoleksi. Vuoden 1938 kuluessa oli kaikkiaan 11 kuntaa ilmoittanut osallistuvansa keskussairaalaan varaamalla paikkoja.395

Kuopion keskussairaalan perustava kokous pidettiin 11.3.1944, mihin mennessä kaikki suunnitellun keskussairaala-alueen kunnat olivat tehneet päätöksen liittymisestään keskussairaalaan vähintään lain edellyttämällä määrällä sairassijoja. Perustamisasiakirjan mukaan sairaalaan tulivat seuraavat osastot: kirurginen, lastentautien, naistentautien, silmätautien, sisätautien, synnytys-, veneeristen tautien sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osasto. Potilaspaikkoja oli vähintään 444, joista kuntien osuus 296. Se oli tuoreeltaan “valitettavasti liian pieni”. Henkilökuntaa tuli olemaan pitkälti yli 500.396

Kuopion kaupunginvaltuusto luovutti toukokuussa 1948 kaupungin länsipuolelta Pienen Mustinlammin rannalta seitsemän hehtaarin maa-alueen tulevan sairaalan käyttöön; myöhemmin aluetta laajennettiin viidellä hehtaarilla. Ensimmäiset, professori Jussi Paatelan laatimat luonnospiirustukset valmistuivat helmikuussa 1950. Uudet sairaalasuunnitelmat mm. Helsingissä uhkasivat kuitenkin lykätä kuopiolaisten hanketta. Hanketta voitiin silti viedä eteenpäin lisätalousarvioiden myöntämin varoin, aloitteellisina kansanedustajina mm. helsinkiläinen, Kuopion läntisestä vaalipiiristä valittu Elli Nurminen ja maalaiskunnan Lennart Heljas. Rakentamista perusteltiin myös työllisyyssyillä.397

Varsinaiset rakennustyöt voitiin aloittaa heti tämän jälkeen, ja rakennustoimikunta luovutti valmistuneet sairaalarakennukset Lääkintöhallitukselle joulukuun 11. päivänä 1958. Saman kuukauden 30. päivänä allekirjoitettiin luovutuskirja, jolla Kuopion keskussairaala siirtyi kuntainliiton omistukseen ja hallintaan vuoden 1959 alusta lukien. Keskussairaalan valmistuminen merkitsi myös kaupungin sairaalatoimen uudelleenjärjestelyä. Yli 150 vuotta toiminut Kuopion lääninsairaala sulki ovensa lopullisesti 29.12.1958. Lääninsairaala oli toiminut vuodesta 1945 lähtien ennen muuta kirurgisena sairaalana.

Keskussairaalan asema muuttui, ja sen tarjoamia sairaanhoitopalveluja oli tarpeen entisestään laajentaa. Korkeakoulun ja Kuopion keskussairaalapiirin kuntainliiton jäsenkuntien välinen perussopimus allekirjoitettiin pitkän väännön jälkeen helmikuussa 1972. Keskussairaala muuttui yliopistolliseksi. Sen vastuulla oli paitsi oman alueensa erikoissairaanhoito myös keskisen ja itäisen Suomen erityistason erikoissairaanhoito ja lisäksi lääketieteellinen opetus ja tutkimus. Joulukuussa 1972 käynnistyivät sairaalan rakennusten korjaus- ja uudistustyöt sekä laajentaminen, mikä toi yhteensä 450 uutta sairaalapaikkaa. Ensimmäisen vaiheen laajennuksen ja korjausten kustannusarvio nousi yli 250 miljoonan silloisen markan. Se oli siihen mennessä suurin rakennushanke Pohjois-Savossa.398

Pienestä keskussairaalasta tuli pieni yliopistosairaala ja lopulta yksi maamme merkittävimmistä sairaaloista. Kuopion yliopistollisen sairaalan kehittämiseen ovat merkittävästi vaikuttaneet johtajaylilääkärit ja yliopiston rehtorit, professorit Olli Castren ja Juhani Kärjä sekä yliopiston edellinen rehtori, professori Ossi Lindqvist ja sairaanhoitopiirin johtaja Matti Pulkkinen. Edelleen on mainittava KYKS:n liittohallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja, lääkintäneuvos Petter Savola, KYKS:n ja KYS:n johtava ylihoitaja Marja Seppänen sekä liittovaltuuston pitkäaikaisena puheenjohtajana toiminut kunnallisneuvos Veikko Tapaninen. Sairaalan johtavina lääkäreinä ovat toimineet Martti HämäIäinen (1929–1955), Lauri A. Saikku (1955–1962), Seppo Sipilä (1962–1966), Erkki Tuovinen (1967–1970), Risto Härmä (1970–1974), Olli Castren (1974–1980, 1985–1992) ja Juhani Kärjä (1981–1984, 1993– ).399

Sairaanhoitopiirin vapaaehtoista perustamista koskeva laki tuli voimaan 1.2.1978. Tämä laki (Lex Satakunta) mahdollisti sen, että kunnat voivat muodostaa sairaanhoito piirin kuntainliiton. Hallitus antoi syksyllä 1988 eduskunnalle esityksen erikoissairaanhoitolaiksi, jonka tarkoituksena oli, että sairaanhoitopiirin perustamisessa noudatettaisiin sen säännöksiä.400 Alkuvaiheessa Pohjois-Savon sairaanhoitopiiriä vastustivat Ylä-Savo ja Varkaus, mutta vuonna 1988 ei asiassa soraääniä kuulunut. Marraskuussa 1989 valmistelut olivat niin pitkällä, että KYKS:n liittovaltuusto päätti, että Ylä-Savon sairaanhoidon, Harjamäen sairaalan, Julkulan sairaalan ja Varkauden seudun aluesairaalan kuntainliittojen tehtävät siirtyvät 1.1.1990 lukien Kuopion yliopistollisen keskussairaalan kuntainliitolle (lopullinen nimi: Pohjois-Savon yliopistollisen sairaanhoitopiirin kuntainliitto). Tämä merkitsi sitä, että alueen kunnalliset erikoissairaanhoitolaitokset yhdistyivät yhdeksi suureksi kuntainliitoksi. Syntyi kolme alueellista kokonaisuutta: KYKS:n sairaalat, Ylä-Savon osavastuualue ja Varkauden aluesairaala, josta vuoden 1993 alusta muodostettiin myös osavastuualue. Pohjois­Savon sairaanhoitopiiri käsitti 1990-luvun alussa noin 900 sairassijaa ja työllisti lähes 4 000 henkilöä.401

Sairaanhoitopiiri on noussut julkisuuteen talousvaikeuksiensa vuoksi, sillä vuosina 1998–2001 se teki tappiollisen tilinpäätöksen, minkä takia taseessa oli alijäämää 14 miljoonaa euroa ja kuntayhtymän kassa oli tyhjä. Syy alijäämän syntyyn oli erikoissairaanhoidon palvelujen kysynnän, kuntien maksukyvyn ja sairaanhoitopiirin rakenteiden välinen epäsuhde. Yleensäkin sairaalakuntainliittomenot ovat olleet erityisen rasittavia Pohjois-Savon taloudellisesti heikoille kunnille.402

Savonlinnan yleisen sairaalan ohella Mikkelin läänissä toimi sodan jälkeen vuonna 1945 myös toinen valtion omistama sairaala, Mikkelin lääninsairaala, jossa oli 190 sairaspaikkaa. Molemmat valtionsairaalat olivat ahtaita. Mikkelin lääninsairaala oli monessa suhteessa vanhanaikainen ja huomattava osa potilaspaikoista oli sijoitettu vanhaan ja rappeutuneeseen, sotavuosina lääninsairaalan pihaan siirrettyyn parakkiin. Lääninsairaalan kuntoonsaattamisesta puhuttiin vuosia, mutta tekoihin päästiin vasta 1960-luvun alussa. Laajennustyöt saatiin päätökseen vuonna 1963, jolloin sairaalan paikkaluku nousi 297:ään. Sairaalassa toimivat sisätautien, kirurgian, lastentautien, naistentautien ja synnytys-, silmätautien sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osastot. Toimintojen lisäämistä ja kehittämistä vaikeutti oleellisesti tilojen ahtaus. Vuosia vireillä ollut sairaalan laajennus aloitettiin vuonna 1982, ja se valmistui 1985, jolloin sairaansijamäärä kasvoi 350:een. Myöhemmin valmistui vanhemman osan peruskorjaus.403

Kuntien yhteistyö sairaanhoidon alalla ei sujunut aivan joustavasti Mikkelin seudulla. Valtioneuvostossa oli suunniteltu laki, jonka mukaan valtion omistamat lääninsairaalat siirtyisivät kuntainliittojen hallintaan. Kunnat vastustivat alusta alkaen suunnitelmia, ja Mikkelin kaupunginvaltuusto antoi asiasta vuonna 1963 Lääkintöhallitukselle sen pyytämän lausunnon, jonka mukaan valtuuston mielestä ei ollut asiallisia eikä lakiin perustuvia edellytyksiä muodostaa Mikkelin lääninsairaalasta keskussairaalaa. Vastustavista lausunnoista huolimatta valtioneuvosto antoi vuonna 1964 päätöksen Mikkelin lääninsairaalan muuttamisesta kuntainliiton omistamaksi keskussairaalaksi vuoden 1965 alusta alkaen.404

Kuntainliittoon tuli mukaan kuusitoista kuntaa, joista Mikkelin lisäksi yksitoista muuta kuntaa valitti korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta turhaan. Kuntien haluttomuus ottaa sairaala hoitoonsa johtui siitä, että sen ylläpitäminen aiheutti niille suuria kustannuksia, joista valtio oli aikaisemmin huolehtinut. Mikkelin keskussairaalan kuntainliitto muuttui sittemmin Etelä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymäksi. Sillä oli kaksi sairaalaa vuonna 2000. Mikkelin keskussairaalassa oli 261 ja Moision sairaalassa 138 sairaansijaa. Henkilökuntaa oli tuolloin 1 133.405 Mikkelin keskussairaalan johtavina lääkäreinä tutkimuskaudella ovat toimineet Tauno Relander (1945–1960), Jaakko Aalto (1960–1968), Henrik Bäckman (1968–1976), Jorma Lahti (1976–1997), Leo Tarssanen (1997–1998) ja Pekka Ruohonen (2000– ).406

Oma lukunsa sairaaloiden joukossa oli Savon Lastenlinna, joka alun perin rakennettiin lähinnä maakunnalliseksi opetuslaitokseksi. Lastenlinna kohosi Kuopioon Mannerheimin Lastensuoje1uliiton toimesta vuonna 1949. Ratkaisevaa osassa Lastenlinnan saamisessa Kuopioon oli Pohjois­Savon maakuntaliitto, joka sai kunnat mukaan hankkeeseen. Ei ollut sattuma, että Lastenlinna perustettiin nimenomaan Kuopioon, sillä Kuopion läänissä lasten kuolleisuus oli 20 000 henkeä kohden vähän yli 30, jota pidettiin huippusuurena. Kuolleisuuteen olivat syynä juuri ulkonaiset tekijät. Vastaavaa laitosta ei ollut vielä muualla maassa, sillä Helsingin Lastenlinnahan oli tarkoitettu koko maata varten. Tähän asti ei linjan Lahti-Oulu itäpuolella ollut yhtään lastenlääkäriä.407

Lastenhoitopaikkojen huutava puute johti kuitenkin siihen, että Savon Lastenlinna toimi alusta lähtien täydellisesti lastensairaalana. Monien vaiheiden jälkeen Savon Lastenlinna liitettiin vuoden 1965 lopussa Kuopion keskussairaalaan kuuluvaksi lastenosastoksi. Lastenlinnan yhteydessä toiminut 50-paikkainen tuberkuloottisten vastasyntyneiden vastaanottokoti, ns. Joulumerkkikoti, lopetti samalla toimintansa kannattamattomana ja siirtyi Kuopion kaupungin hallintaan. Maamme kolmesta Joulumerkkikodista Kuopiossa toimiva oli ollut uusin ja ajanmukaisin. Lastenlinnan peruskorjaus- ja laajennustyöt valmistuivat 1980, jolloin uusittuun Alavan sairaalaan siirtyi lasten poliklinikka.408

Alue- ja paikallissairaalat turvaavat perushoidon

Aluesairaala oli paljon vaatimattomampi laitos kuin keskussairaala. Iisalmen kunnansairaalasta tuli vuoden 1959 alusta lukien Iisalmen aluesairaala, jossa paikkoja oli Ylä-Savon kunnilla. Iisalmen kaupunki lakkautti oman sairaalansa ja synnytyslaitoksensa vuoden 1958 lopussa, ja suurin osa niiden henkilökunnasta siirtyi aluesairaalan palvelukseen. Toisena aluesairaalana toimi Varkauden seudun sairaala, joka aloitti toimintansa vuonna 1960. Ennen aluesairaalan perustamista sairaanhoidosta alueella vastasi 1936 rakennettu Tehtaan sairaala. Näissä kahdessa aluesairaalassa, joissa oli kirurginen, sisätautien ja synnytysosasto, oli tällöin yhteensä 227 sairaansijaa. Iisalmen aluesairaalaa laajennettiin vuosina 1973–1974 154-paikkaiseksi. Varkauden sairaansijarnäärä nostettiin 142:een vuonna 1974.409

Kuntayhtymän sairaalana toimi Pieksämäen kauppalassa Pieksämäen seudun sairaala. Pieksämäen kauppalan ja maalaiskunnan sekä Jäppilän ja Virtasalmen maalaiskuntien yhteinen sairaala ja synnytyslaitos olivat Sisälähetysseuran hoidossa. Se ei kuitenkaan vastannut alueen sairaalatarvetta, joten vuonna 1963 aloitti toimintansa 120 sairaansijaa käsittänyt Pieksämäen aluesairaala.410

Tavallisista kunnansairaaloista tuli paikallissairaaloita, joiksi vuonna 1960 oli Savossa hyväksytty 20 sairaalaa. Määrä oli alhainen, mikä johtui kuntien huonosta taloudellisesta asemasta. Sodan jälkeen kunnansairaaloiden perustamisia saatiin odottaa 1940-luvun lopulle saakka. Ensin Keitele rakensi uuden kunnansairaalan vuonna 1949, sitten 1951 Kangasniemi ja Juva, jälkimmäinen tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Vuonna 1952 kunnansairaalan saivat Juankoski, Kiuruvesi ja Leppävirta. Paikallissairaala puuttui vuonna 1960 silti reilusti yli puolelta Savon kunnista, kun niillä ei ollut varaa sellaisen perustamiseen. Tämä johti siihen, että kaikki potilaat täytyi hoitaa kalleimmalla tavalla keskussairaalassa. Paikallissairaalat hoitavat pääasiassa pikkusairauksia tai toimivat kroonikkojen hoitajina, sillä niillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia keskussairaaloiden tapaan kalliita hoitolaitteita. Sairaita hoidettiin myös kunnalliskodin yhteydessä toimineilla tuberkuloosi- ja mielisairasosastoilla.411

1960-luvun puolivälissä, ennen kansanterveyslain säätämistä, Savossa toimivat seuraavat sairaalat:412

Keskus- ja aluesairaalat olivat suurimmat. Kunnansairaaloista suurimmat olivat Juvan kunnansairaala ja Varkauden kaupunginsairaala, joissa molemmissa oli vajaat 80 sairaansijaa. Pienimmät olivat Kerimäen kunnansairaala ja Ristiinan kulkutautisairaala, joissa molemmissa oli 12 sairaansijaa. Merkittävin yksittäisen tahon ylläpitämä sairaala oli Vaajasalon sairaala, joka oli perustettu 1900 säätiön toimesta epilepsian hoitoon.

Tuberkuloosisairaalat tekevät tehtävänsä

Tuberkuloosin hoito oli ennen tehokkaiden antibioottien yleistymistä pitkäaikaista, kallista ja erikoisia laitteita vaativaa. Tuberkuloosi on myös helposti tarttuvaa, minkä vuoksi sairaiden eristäminen hoitoa saamaan oli tarpeellista. Hoitotyö oli järkevää keskittää suuriin yksiköihin, joiden rakentamista varten alettiin perustaa kuntainliittoja.

Pohjois-Savo muodosti yhtenäisen hoitoalueen jo varhain. Siilinjärvelle valmistui 1931 kannatusyhdistyspohjalta 163-paikkainen Tarinaharjun parantola eli Pohjois-Savon kansanparantola. “Tarinaisella harjulla” oli ollut parantolatoimintaa jo vuodesta 1911, jolloin ensimmäinen parantola aloitti toimintansa. Tarinaharjun toinen parantola Pikku-Tarina vihittiin käyttöönsä 1913. Samana vuonna 1913 perustettiin Iisalmen keuhkoparantola lähelle Iisalmen kaupungin keskustaa. Parantola oli tarkoitettu ainoastaan miespotilaita varten. Parantoloiden perustamiseen vaikutti se, että Pohjois-Savo ja ennen muuta Ylä-Savo oli erityisen mustaa tuberkuloosialuetta 1900-luvun alkupuolella. Savon terveysolot olivat epätyydyttävät ja väestön nauttima ravinto oli yksipuolista. Ahtaat asunnot ja niiden epäsiisteys levittivät väestön keskuudessa keuhkotautitartuntaa. Etenkin työväestö asui suurimmaksi osaksi yksihuoneisissa hellahuoneissa, joissa oman perheen lisäksi mahdollisesti asui myös vuokralaisia.413

Tarinaharjun parantolan sairaansijamäärä nostettiin myöhemmin 250:een. Lääkehoitoa ei ollut, ja tilanteen vakavuutta kuvaa hyvin se, että esimerkiksi vuonna 1947 parantolaan haki 714 henkilöä, joista voitiin ottaa hoitoon vain 417. Toivottomat tapaukset jäivät hoidon ulkopuolelle. Raikas harjuilma hallimakuineen sekä erilaiset kirurgiset toimenpiteet kuten ilmarinta- ja torakoplastialeikkaukset olivat tyypillisiä hoitoja. Yleishoidon olennainen tekijä oli sopiva ravinto. Parantumisen kannalta oli hyvin tärkeää, että potilaan paino nousi mahdollisimman paljon. Sen edesauttamiseksi päivään kuului kuusi ateriaa. Hoitoajat olivat pitkiä ja parantola oli monen koti. Se oli oma yhteisönsä, johon kuului myös oma maatila antimineen. Siellä oli myös omat sääntönsä ja omat sosiaaliset kuvionsa.414

Tuberkuloosihoidon tehostamiseksi maa jaettiin vuonna 1948 tuberkuloosipiireihin samalla tavoin kuin myöhemmin tehtiin mielisairaanhoidon suhteenkin. Kussakin piirissä oli oltava oma keskusparantola ja tuberkuloosihuoltotoimistot. Tällä tavalla perustettiin myös Pohjois-Savon tuberkuloosipiiri, jonka keskusparantolaksi nimettiin Tarinaharjun parantola. Tuberkuloositoimistoja oli neljä, joista kaksi sijaitsi Kuopiossa, yksi Iisalmessa ja yksi Varkaudessa.

Vuosi 1971 oli viimeinen Pohjois-Savon parantolan toimintavuosi. Parantola liitettiin valtioneuvoston päätöksellä Kuopion keskussairaalan kuntainliittoon. Lääkintöhallitus ilmoitti, että se oli poistanut luettelostaan Tarinaharjun parantolan ja vahvistanut Kuopion keskussairaalan sairaansijamääräksi 786. Tuberkuloosiosaston paikkaluvuksi Lääkintöhallitus vahvisti 201. Keskussairaalan liittovaltuusto muutti Tarinaharjun parantolan nimen Tarinan sairaalaksi ja Pohjois-Savon tuberkuloosipiirin nimen Kuopion tuberkuloosipiiriksi.415 Parantolassa on koko sen toiminnan aikana hoidettu 27 450 potilasta. Hannu Tukiainen on kirjoittanut muistiin parantola-aikaa hyvin kuvaavan tosikertomuksen:

“Tarinaharjun ja Pohjois-Savon mielisairaalan Harjamäen kesken oli aina pientä kisailua. Eräänä kesäpäivänä muuan miekkonen hiihteli Tarinan mäen poikki kohti Harjamäkeä. Tarinan aukinaisen ikkunan ääressä istui potilas, joka hihkaisi, että ‘hulluko oot kun kesällä hiihät’. Tähän toinen tokaisi: ‘hullu tai ei, mutta mikäs on hiihellessä, kun on terveet keuhkot’.”416

Mikkelin läänin tuberkuloosisairaalan perustamisen epäonnistuttua kunnat joutuivat varaamaan paikkoja tuberkuloottisille muualta, kuten Muuramen Kinkomaan ja Joutsenon Tiuruniemen parantolasta. Kinkomaalta sairaansijansa hankkivat Haukivuori, Jäppilä, Kangasniemi, Pertunmaa, Pieksämäen maalaiskunta ja Pieksämäen kauppala. Lopuilla eteläsavolaisilla kunnilla oli tuberkuloosisairaansijansa Tiuruniemen parantolassa, joka oli Kymen-Mikkelin tuberkuloosipiirin keskusparantola. Poikkeuksen teki Heinävesi, joka varasi hoitopaikkansa Kontioniemen parantolasta Kontiolahdelta. Tuberkuloositoimistot sijaitsivat Mikkelissä ja Savonlinnassa, mutta sen lisäksi osa läänin kunnista lähetti Jyväskylän ja Lahden tuberkuloositoimistojen hoidettaviksi asukkaita.417

Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin 1903 perustama Takaharjun keuhkotautiparantola Punkaharjulla siirtyi valtiolle 1941. Takaharjun parantolan toiminta tuberkuloottisten hoitopaikkana loppui 1964, kun se sotilasparantolavaiheen jälkeen muuttui kuntoutuslaitokseksi. Viimeisetkin tuberkuloosilaitokset muuttuivat yleissairaaloiksi tartuntatautilain astuessa voimaan 1.1.1987. Useiden tuberkuloosipiirien keskusparantolat oli jo sitä ennen vapaaehtoisesti liitetty keskussairaalaan. Tuberkuloositoimistojen lakkauttamisen myötä tuberkuloosin vastustamistyö organisoitiin uudelleen. Se aloitettiin keuhkosairauksien poliklinikkatoimintana.418

Suljetusta avohoitoon – mielisairaanhoidon kehitys

Mielisairaiden hoitoa varten rakennettiin sotien jälkeen pitkällisen työn tuloksena ainakin tyydyttävät hoito-olosuhteet. Savossa kuten muuallakin Suomessa valittu sairaala- ja laitoskeskeinen järjestelmä oli ajan olosuhteet huomioon ottaen käyttökelpoinen ratkaisu. Vasta mielisairauksien oireisiin tehoavan lääkehoidon käyttöönotto mahdollisti avohoitopainotteisemman toiminnan kehittämisen.

Vuonna 1952 säädettiin uusi mielisairaalalaki, edellinen oli vuodelta 1937. Vastuu hoidosta siirtyi kunnille ja valvonta Lääkintöhallitukselle. Maa jaettiin 19 lakisääteiseen mielisairaanhoitopiiriin. Jokaisessa piirissä tuli olla kuntainliiton keskusmielisairaala eli A-sairaala. Kuntien ja kuntainliittojen oli lisäksi mahdollista saada valtionapua B-mielisairaaloihin kroonistuneita potilaita varten. B-sairaaloiden kehitys mahdollisti luopumisen kunnalliskotien mielisairasosastoista. Lakia uudistettiin osittain vuonna 1978, jolloin tarkoituksena oli painopisteen entistä vahvempi siirtäminen erilaisiin avohoitotoimintoihin. Samalla luovuttiin B­mielisairaalakategoriasta, jota psykiatrian piirissä oli vastustettu voimakkaasti, ja sairaaloista tuli yhdenvertaisia.

Työnjako oli tarkoitettu sellaiseksi, että valtion omistamat keskuslaitokset vastasivat akuuttien tapausten vastaanotosta sekä kriminaalipotilaiden tutkimuksista ja hoidosta. Piirimielisairaalat toimivat jatkohoitopaikkoina. Käytännössä näiden sairaalatyyppien välinen ero oli vähäinen. Mielisairaanhoidosta vastasi Mikkelin läänissä Etelä-Savon mielisairaanhoitopiirin kuntainliitto, jonka rajat noudattelivat lääninrajoja, kun kolme Keski-Suomen lääniin kuuluvaa kuntaa vuonna 1979 jäi pois kuntainliitosta. Piirin keskusmielisairaalana on vuonna 1927 toimintansa aloittanut Moision sairaala Mikkelin maalaiskunnassa. Sen suunnitteli arkkitehti Axel Mörne, jonka käsialaa ovat monet muutkin vuosisadan alkuvuosikymmeninä rakennetut mielisairaalat, kuten Harjamäen sairaala, Törnävän sairaala ja Halikon sairaala, jotka kaikki edustavat samaa tyylisuuntaa.419

Moision sairaalassa oli alkuaan 110 sairaansijaa. Sairaalaa laajennettiin useaan otteeseen niin, että siinä parhaimmillaan oli 545 sairaansijaa. Mittavan peruskorjausohjelman jälkeen sairaansijojen määrä väheni vuoteen 1985 mennessä asteittain 450:een. Sairaalan ylilääkärinä tai johtavina lääkäreinä ovat toimineet tarkastelujaksolla Urho Toivola (1946–1960), Kalle H. Timonen (1960–1964), Juhani Leisten (1965–1988), Pentti Heikkilä (1988–1990) ja Hannu Koponen (1990– ).420

Moision mielisairaalassa lääkehoito tehostui 1950-luvulla, ja erikoisesti 1960-luvulla tapahtui muutoksia ns. työterapian alalla. Varsinkin raskas maataloustyö väheni jatkuvasti, ja tämä vanha hoitomuoto alkoi siirtyä historiaan. Avohoidon painottaminen on ollut erityisen näkyvää Moision sairaalassa. Asenteiden muutosta kuvaa se, että sairaalassa sekä henkilökunta että kuntoutujat, ne entiset potilaat, pitävät nykyään siviilivaatteita. Moision sairaalassa muutettiin vuonna 1998 toimintaa niin, että noin sata potilasta on vuorotellen kotona ja vuorotellen sairaalassa hoidossa. Moisiossa puhutaan “seinättömästä sairaalasta”. Ideana on, että kotihoitojakson aikana potilaan kuntoa ei päästetä lainkaan huonontumaan. Sairaalaan tulossa ei ole silloin dramatiikkaa. Enää on kovin vähän väkeä, jolle sairaala on asunto.421

Pohjois-Savossa hoidosta vastasi mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto. Keskusmielisairaalan toiminta alkoi 1926. Silloin otettiin ensimmäinen potilas Siilinjärven piirimielisairaalaan. Sairaala rakennettiin arkkitehti Axel Mörnen suunnitelmien mukaan ja siitä tuli kolmikerroksinen, rokokoolinnaa muistuttava mansardikattoinen rakennus. Ns. Naistalo, 127 sairaansijan funkistyylinen, arkkitehtuuriltaan yleissairaalan kaltainen rakennus, valmistui 1939 ehtiäkseen tuoreeltaan sotasairaalaksi. Osastot saatiin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa vasta vuoden 1945 lopulla. Vaikka paikkaluku nousi 308:aan, myöhemmin 330:een, ei silloisten menetelmien avulla pystytty vieläkään kaikkia sairastuneita hoitamaan. 1950-luvun alussa sairaalaan jonotus kesti vuosia, ja jonossa lienee pahimmillaan ollut 500 hoitopaikan odottajaa.

Harjamäen sairaalassa oli pitkään sotien jälkeenkin keskeinen osuus ns. työterapialla, mihin valintaan vaikutti sairaalassa poikkeuksellisen kauan (1926–1954) ylilääkärinä toiminut Elon Enroth. Hän arvosti ahkeruutta ja säästäväisyyttä. Potilaat osallistuivat kukin vointinsa mukaan ulko- ja sisätöihin. Psykiatrista hoitoa olivat maanmuokkaus, peltojen lannoitus, salaojitus ja sadonkorjuu. Käytössä oleviin lääketieteellisiin hoitoihin Enroth suhtautui varovasti ja uusiin menetelmiin pidättyvästi. Sairaalassa olivat lääkehoidon lisäksi ajan tavan mukaan käytössä kylpy- ja makuuhoidot. Kardiatsol- ja pentatsol-sokkihoidot alkoivat vuonna 1937. Insuliinisokkihoitoa annettiin vuosina 1937–1964. Sähkösokkihoidon valtakausi ajoittui 1940–1950-luvuille.

Seuraava ylilääkäri, hermo- ja mielitautien erikoislääkäri Martti Kumpulainen (1955–1958) julisti tekevänsä “tästä erityislaitoksesta sairaalan” – ja tekikin. Perusteelliset laajennus- ja saneeraussuunnitelmat ajettiin läpi hänen johdollaan niin menoja kauhistelevissa kunnalliselimissä kuin hitaassa valtion byrokratiassa. Uusi päärakennus valmistui vuonna 1959, jolloin yli 30 vuotta jatkunut tilanahtaus päättyi. Uuden päärakennuksen valmistuttua sairaala oli yksi ajanmukaisimmista sekä viimeisen sairaalasaneerauksen ja B-sairaalan valmistuttua 1961 myös suurimmista maamme mielisairaaloista 907 sairaansijoineen.

Siilinjärven piirimielisairaala vaihtoi ensimmäisenä maassamme nimensä tavalliseksi sairaalaksi, Harjamäen sairaalaksi, 1958. Idea oli ylilääkäri Christer Souranderin (1958–1960), joka lyhyestä toiminta-ajasta huolimatta muistetaan Savossa pitkään temperamenttisen persoonallisuutensa takia. Hän oli innokas ottamaan käyttöön uusia hoitomenetelmiä. Esimerkiksi sairaala-alueen aidat ja kävelypihat poistettiin. Avoimia osastoja lisättiin. Eristyskeinoja vähennettiin ja pakkopaidoista luovuttiin. Harjamäen sairaalaan alkoi lopulta pyrkiä muitakin kuin varsinaisesti sielullisesti sairaita. Mielisairaanhuoltopiirien huoltotoimistojen nimen muuttaminen mielenterveystoimistoksi oli myös Souranderin idea ja toteutettiin ensimmäisenä Pohjois-Savossa.

Panu Hakolan toimiessa sairaalan ylilääkärinä vuosina 1960–1969 virisi sairaalassa myös tieteellinen tutkimus. Tutkimustoiminnan huomattavin tulos oli Hakolan selvittämä uusi sairaus. Se on tylsistävä, savolaiselle murrealueelle levinnyt perinnöllinen sairaus, jolle ovat ominaisia mm. luustomuutokset, keski-iässä kuolemaan johtava tylsistyminen ja muut neurologiset oireet. Sitä on nimitetty myös savolaisten taudiksi ja Hakolan taudiksi, nykyään kuitenkin Nasu-Hakolan taudiksi. Hakolan seuraajan, ylilääkäri Eino Venäläisen johdossa sairaala oli peräti parikymmentä vuotta (1970–1990).422

Kuopiossa toimi lisäksi vuonna 1885 perustettu Niuvanniemen mielisairaala, joka oli valtion laitos. Sotien jälkeen sairaalan erityistehtäväksi tuli olla kriminaalipotilaiden hoitopaikkana. Sairaala oli sota-ajan jäljiltä surkeassa kunnossa. Sairaalan ylilääkäriksi 1948 tullut Gunnar August Lindqvist ryhtyi heti tarmokkaaseen työhön laitoksen kunnostamiseksi. Lindqvistin ponnistelut tuottivat tulosta, sillä sairaalassa aloitettiin laaja peruskorjausohjelma: kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana rakennukset korjattiin perusteellisesti. Sairaalaan rakennettiin sadan uuden sairaansijan osastorakennus 1962. Lindqvistin seuraajaksi tuli Harjamäeltä Panu Hakola, joka johti sairaalaa aina vuoteen 1995.

Syyskuusta 1983 alkaen sairaala on toiminut myös Kuopion yliopiston oikeuspsykiatrian klinikkana, joka huolehtii valtakunnallisesti alan koulutuksesta ja tutkimuksesta. Oikeuspsykiatrian professorina on alusta lähtien toiminut Panu Hakola. Sairaala tuottaa nykyään oikeuspsykiatrian erikoisalan palveluja koko maan tarpeisiin yhteistyössä sairaanhoitopiirien sairaaloiden kanssa. Niuvanniemen sairaalan 13 osastolla oli vuonna 2000 yhteensä 284 sairaansijaa.423

Ennen B-mielisairaaloiden rakentamisen aloittamista kuvasi lääninlääkäri Harry Lauritsalo Kuopion läänin mielisairaanhoidon tilannetta 1957 seuraavasti: 424

“Huolimatta siitä, että kunnalliskotien mielisairaalaosastot ovat tupaten täynnä hoidokkeja, on tilannetta mielisairaiden hoidossa pidettävä katastrofaalisena. Kun varsinaisia sairaalapaikkoja on aivan riittämättömästi, on tilanne hyvin monessa tapauksessa mennyt sellaiseksi, että äkillisesti sairastuneet joudutaan pitkiksikin ajoiksi sijoittamaan mielisairasosastoille, jääden näin ollen käytännöllisesti katsoen hoidotta odottamaan pääsyä hoitolaitokseen. Usein ovat mielisairasosastotkin jatkuvasti niin ylikuormitettuja, ettei potilaita voida niihinkään sijoittaa, vaan on heitä pidettävä kunnalliskotien yleisillä osastoilla ja kotihoidossa.”

Kuopion läänissä, johon tuolloin kuului myös Pohjois-Karjala, vain 18 kunnalla oli kunnalliskodin mielisairasosasto. Nekin olivat niin epätarkoituksenmukaisia, että vain seitsemän niistä sai valtionapua.425 Etelä-Savossa mielisairaanhoito ei ollut sen paremmissa kantimissa. Useilla kunnilla oli kunnalliskotien yhteydessä erityiset mielisairaalaosastot, mutta useimmat niistä olivat vanhanaikaisia ja osaksi pahastikin rappeutuneita. Tyydyttävä tilanne oli vain Hirvensalmella, Juvalla, Mäntyharjussa ja Pieksämäen maalaiskunnassa. Kaupungeissa mielisairaanhoito oli lähes järjestämättä. Vain Mikkelin kaupungilla oli vanha, ahdas ja epämukava kunnalliskodin mielisairasosasto. Tilanteen vaikeutuessa Savonlinna järjesti kaupungin vanhan sairaalan 20 sairaansijaa käsittäväksi mielisairaskodiksi.426

Olojen vakiinnuttua sodan jälkeen alettiin näihinkin ongelmiin kiinnittää entistä enemmän huomiota, ja 1950-luvun puolivälissä mielisairaanhoitopiireihin perustettiin joukko B-mielisairaaloita. Pohjois-Savossa niiden rakentaminen lykkääntyi useita vuosia “kuntien keskeisten eturistiriitojen vuoksi”. Pohjois-Savoon tuli Julkulan sairaala Kuopioon (1959), Harjamäen B-sairaala Siilinjärvelle (1961) ja Koljonvirran sairaala (1967) Iisalmen maalaiskuntaan. Harjamäen sairaala fuusioitiin 1962 keskusmielisairaalaan.Sairaansijoja tuli yhteensä 805. Pohjois-Savon psykiatristen sairaansijojen suhteellinen määrä oli tämän jälkeen maailman huipputasoa.427

Etelä-Savon B-mielisairaalat olivat Kontiopuiston sairaala Pieksämäellä ja Tuukkalan sairaala Mikkelin maalaiskunnassa. Kontiopuiston 120-paikkainen sairaala avattiin 1960. Vuonna 1973 valmistui sairaalan laajennus, jolloin sairaansijojen määräksi tuli yhteensä 179. Tuukkalan sairaala avattiin vuonna 1961. Parhaimmillaan sairaalassa oli 277 hoitopaikkaa, joista 33 kotiosastolla. Lisäksi oli Savonlinnan mielisairaanhoitokoti (20 sairaansijaa).

Etelä-Savon mielisairaanhoitopiiri on ollut maassamme johtava piiri mielisairaanhuollon avohoitotoimintojen kehittämisessä ja käynnistämisessä. Mielenterveystoimistot sekä lasten ja nuorten psykiatriset toimistot perustettiin 1960-luvulla kaikkiin kaupunkeihin ja 1970-luvulla aloitti toimintansa kahdeksan pienoismielenterveystoimistoa maalaiskunnissa eri puolilla lääniä. Samoin aloitettiin asuntola- ja päiväsairaalatoiminta. Lisäksi Moision sairaalassa otettiin käyttöön 30 kotiuttamisvalmennuspaikkaa vuonna 1979. Nämä toimenpiteet vähensivät huomattavasti potilaspaikkatarvetta.

Vuosina 1976 ja 1978 tehdyt selvitykset todistivat Mikkelin läänin mielisairaanhoidon olevan hyvin laitosvaltaista. Samalla todettiin läänin terveyskeskusten tarvitsevan yli 600 lisäpaikkaa, kun taas mielisairaanhoidossa paikkoja oli noin 230 yli todellisen tarpeen. Tuukkalan mielisairaala muutettiin vaiheittain Mikkelin seudun terveyskeskuksen sairaalaksi, johon peruskorjauksen jälkeen tuli 180 sairaansijaa. Puolet sairaalasta siirtyi jo vuonna 1980 terveyskeskukselle, ja loput osastot siirtyivät vuonna 1983. Kontiopuiston sairaala Pieksämäellä lakkautettiin 1993. Moision mielisairaalaa kehitettiin vastaamaan aktiivisesta mielisairaanhoidosta, mikä edellytti sairaansijojen asteittaista vähentämistä niin, että vuonna 2000 Moision sairaalassa oli enää yhteensä 138 sairaansijaa. Lisäksi järjestely sisälsi viiden kunnalliskodin mielisairasosaston lakkauttamisen. Pohjois-Savossa viimeinen kunnalliskodin mielisairasosasto lakkautettiin Tervossa jo vuonna 1972.428

Pohjois-Savossa merkittävin muutos oli erikoissairaanhoitotoiminnan loppuminen Harjamäen sairaalassa vuoden 1997 lopussa, jolloin viimeiset toimintayksiköt siirtyivät Tarinan sairaalaan Siilinjärvelle. Harjamäen sairaalan lakkauttaminen oli seurausta laitoshoitopainotteisuuden purkamisesta ja painopisteen siirtämisestä avohoidon suuntaan. Harjamäen sairaala oli ollut merkittävä psykiatrisen hoidon tyyssija ja samalla sen lippulaiva Pohjois-Savon alueella. Kevättömän sairaala (ent. Harjamäen B-mielisairaala) oli suljettu jo 1993.429

Kansanterveyslakiin 1991 tehty muutos edellyttää terveyskeskusten järjestävän mielenterveyspalvelut, joita ei ole tarkoituksenmukaista jär jestää erikoissairaanhoidossa. Tämä sekä säästötoimenpiteet ja laitoshoidon hajauttaminen avohoitomallin mukaisesti merkitsivät Savossa useiden erikoissairaanhoidon sairaaloiden lakkauttamista ja jäljelle jääneiden sairaaloiden sairaansijojen vähentämistä. Savosta lakkautettiin 685 psykiatrian sairaansijaa vuosina 1983–1997. Se seurasi koko maassa tapahtunutta kehitystä. Psykiatrian erikoisalalla tapahtui voimakas rakennemuutos, jonka seurauksena maamme sairaansijat vähenivät 1980-luvun alun 20 000:sta nykyiseen noin 6 000:een.430

Sairaansijojen määrän kasvu kääntyi yleisestikin maassamme 1980-luvun puolivälistä lähtien laskuksi, koska tehokkaiden hoitomenetelmien ansiosta hoitoajat lyhenivät huomattavasti. Kun keskimääräinen hoitoaika sairaalassa oli 1940- luvulla 30 vuorokautta, oli se vuonna 2000 vain 9 vuorokautta. Nykyisellään eniten hoitopäiviä käytetään verenkiertoelinten sairauksien, mielenterveyshäiriöiden, hengityselinten sairauksien ja syövän hoitoon. Savo ei tässä suhteessa poikkea muusta maasta.431

Kunnanlääkärijärjestelmästä alueelliseen väestövastuuseen

Laki yleisestä lääkärinhoidosta hyväksyttiin parinkymmenen vuoden perusteellisen valmistelun jälkeen 1939, mutta sodan takia se tuli voimaan vasta neljä vuotta myöhemmin. Laki vahvisti kunnanlääkärille kuuluvat lukuisat tehtävät, mutta se ei kuitenkaan tuonut tälle minkäänlaisia voimavaroja, ei lisää lääkäreitä, ei aputyövoimaa eikä määrärahoja. Samalla piirilääkärilaitos lakkautettiin ja se korvattiin lääninlääkärijärjestelmällä. Lääninlääkärit toimivat oikeuslääkäreinä, ja he huolehtivat terveysolojen valvonnasta. Lääninlääkärin toimistossa alan asiantuntijoina toimivat lisäksi lääninterveyssisar ja lääninkätilö. Näin maaseudun terveydenhuolto ja sairaanhoito säilyivät meillä kuntien hallinnon alaisina. Varsinainen kansanterveystyö jäi valtakunnallisten alan järjestöjen sekä keskusviraston huoleksi.432

Kuopion piirilääkäripiiri lakkautettiin asetuksella 1943 ja samalla siirrettiin piirilääkäri D. F. Walle lääninlääkäriksi asuinpaikkanaan Kuopion kaupunki. Häntä seurasi lääninlääkärinä entinen Iisalmen piirilääkäri A. Weckman­Varanti (1945–1948), joka sai oikeuden asua Iisalmessa. Vuonna 1948 lakkautettiin vanha piirilääkärilaitos ja piirilääkärien tehtävät siirtyivät lääninlääkärille ja apulaislääninlääkärille. Läänin alueen laajuuden ja liikenneolojen vuoksi lääni jaettiin kahteen piiriin: Pohjois-Savoa hoiti lääninlääkäri ja Pohjois-Karjalaa apulaislääninlääkäri.433

Lääninlääkärin toimistot lakkautettiin vuoden 1970 lopussa ja niiden henkilökunta siirrettiin lääninhallituksiin perustettuihin sosiaali- ja terveysosastoihin. Kuopion lääninlääkärinä Weckman-Varantin jälkeen ovat toimineet: Harry Lauritsalo (1949–1967), Eero Haara (1967–1970), Jaakko Puittinen (1971–1977), Jarmo Krogerus (1978–1987) ja Juha Heino (1988–1997).434

Mikkelin läänin ensimmäinen lääninlääkäri oli Yrjö Miettinen, joka siirtyi tehtävään Heinolan piirilääkärin virasta. Lääninlääkärin toimisto sijaitsi Mikkelissä. Kun Savonlinnan piirilääkärin virka lakkautettiin 1948, lääninlääkärin virka-alueena oli koko lääni. Miettisen toimikausi kesti aina vuoteen 1961 asti, jolloin häntä seurasi lääninlääkärinä Aslak von Konow. Konowin jälkeen lääninlääkäreinä ovat toimineet Antti Lyyra (1973–1987) ja Timo Ihamäki (1988–2000).435

Sodanjälkeisenä aikana aina 1970-luvun alkuun saakka, jolloin uusi kansanterveyslaki astui voimaan, kunnallinen terveydenhoito perustui kunnanlääkärijärjestelmään. Kunnanlääkärin tehtäviksi vuoden 1943 laissa määriteltiin kuntalaisten sairaanhoito ja yleisen terveydenhoidon alaan liittyvät toimet. Valtionavulla tuetun peruspalkan ohella taloudellisen turvallisuuden varmensivat kunnan järjestämä asunto ja valtion eläke. Virkaansa lääkäri valittiin vakinaiseksi, ja virkasuojaltaan hän vertautui lähinnä valtion virkamieheen. Lain ansiosta lääkärin asema selkiytyi ja sai suojatun luonteen.436

Kahdeksan Savon kuntaa oli ilman kunnanlääkäriä vielä 1945, vaikka vuonna 1939 annetun lain mukaan kunnan oli joko yksin tai yhdessä toisen kunnan kanssa perustettava lääkärin virka. Lain velvoite oli täytettävä viiden vuoden kuluessa. Ilman kunnanlääkäriä olivat Anttola, Jäppilä, Muuruvesi, Pieksämäen kauppala, Riistavesi, Rautavaara, Vehmersalmi ja Vieremä. Yhteisen kunnanlääkäripiirin muodostivat Enonkoski ja Kerimäki, Karttula ja Tervo sekä Juankoski ja Säyneinen.437 Esimerkiksi Muuruvedellä ei vuoden 1937 jälkeen ollut kukaan lääkäri käynyt sairaita vastaanottamassa, vaan kuntalaiset olivat käyttäneet Nilsiällä, Juankoskella ja Kuopion kaupungissa asuvia lääkäreitä.438

Pieksämäen kauppala perusti viran vuonna 1946 ja Vieremä 1947. Asuntovaikeuksien takia vakinainen kunnanlääkäri saatiin Anttolaan vasta 1948 ja Jäppilään 1949.439 Rautavaara sai oman lääkärin 1950, Tervo 1953 ja Muuruvesi 1956. Vehmersalmella lääkärinä toimi sopimuspalkalla yksityislääkäri, kunnes kunta vihdoin 1.4.1959 alkaen sai vakinaisen kunnanlääkärin. Muuruveden kunnanlääkäri oli yhteinen Riistaveden kanssa vuodesta 1958 alkaen.440

Kunnanlääkäri oli paikkakunnallaan yleensä hyvin arvostettu: “Ensin on kunnanlääkäri, sitten pappi ja nimismies’: sanottiin. Sotien jälkeen oli viisipäiväinen vastaanotto aivan tavallista. Siitä ilmoitettiin vastaanoton ovella, apteekissa ja kunnantoimistossa. Sanomalehdessä lääkäri ilmoitti tavallisesti aloittaessaan toimintansa paikkakunnalla. Ns. vapaapäivänä ei suinkaan ollut todella vapaata, vaan kunnalliskodissa käynti oli sellaisena päivänä kerran kuussa, koulutarkastukset talvella, rokotukset keväällä ja neuvolavastaanotot useissa kylissä. Kunnanlääkärin työ oli raskasta, vaativaa ja yksinäistä puurtamista lähes ympärivuorokautisine päivystyksineen, ja siksi monissa kunnissa kunnanlääkärit vaihtuivat yhtenään. Työskentelyolosuhteita pyrittiin parantamaan, jotta kunnanlääkäri pysyisi paikkakunnalla. Kunnanlääkärin työtä helpotti 1940- ja 1950-luvulla muun muassa laboratoriotutkimusten kehittyminen, uusien tehokkaiden lääkkeiden tulo markkinoille ja rokotustoiminta, jotka vähensivät taute ja.441

1950-luku ei tuonut helpotuksia kunnanlääkärin työpäivän suhteen. Ohjelma oli periaatteessa entisenlainen. Nyt vielä puhelin häiritsi ruokarauhaakin. Vastaanottoajoista ruvettiin 1950-luvulla enemmän tiedottamaan paitsi kunnan virallisella ilmoitustaululla myös paikkakunnalla eniten luetussa sanomalehdessä – tietenkin lääkärin kustannuksella. Ajantilaukset myös yleistyivät, aluksi toimittiin vuorovarauslapuilla. Sen osoittauduttua huonoksi siirryttiin puhelinvaraukseen, mikä taas oli raskasta lääkärin perheelle. Rautalammilla esimerkiksi otettiin käyttöön numerolappujärjestelmä 1950-luvun lopulla; vastaanotolle oli varattu 20 numerolappua. Potilaat otettiin sitten tutkimukseen numerojärjestyksessä. Ne, joille numeroa ei riittänyt, menivät sairaalaan lääkärin iltapäiväkierrosta odottamaan, joten kovin suurta apua potilasmäärän rajoittamiseksi ei tästä menetelmästä ollut.442

Myös terveydenhoitolautakuntien perustamisessa monet savolaiskunnat viivyttelivät lääninhallituksen uhkailuista ja sakoista huolimatta mahdollisimman pitkään, ja 1940-luvun jälkipuoliskolla kunnallislautakunta toimi terveydenhoitolautakuntana vielä kahdeksassa kunnassa: Anttolassa, Jäppilässä, Karttulassa, Keiteleellä, Kuopion maalaiskunnassa, Rautalammilla, Säyneisissä, Tervossa ja Vehmersalmella. Oli selvää, että kunnallislautakunta, jolla oli paljon muitakin tehtäviä, ei samalla harrastuksella käsitellyt terveydenhoidollisia asioita kuin varsinaiset terveydenhoitolautakunnta.443

Tosin terveydenhoitolautakuntienkin toiminta oli usein, kaupunkeja ja kauppaloita lukuun ottamatta, “perin epätyydyttävää”. Pohjois­Savossa yleensä niissä kunnissa, joissa kunnanhallitus toimi terveydenhoitolautakuntana, kunnanlääkäriä ei kutsuttu terveydenhoitoasioita käsitelleisiin kokouksiin. On selvää, että lautakuntien laimea toiminta tahtoi heijastua terveydenhoitotyöhön.444 Mikkelin lääninlääkäri totesi vuonna 1960 seuraavasti: “Maalaiskuntien terveydenhoitolautakunnat viettäneet pääasiassa hiljaiseloa, kaupungeissa työskennelleet entiseen tapaansa pontevasti ja menestyksellisesti.” Etelä­ Savon viimeisenä kuntana Jäppilä perusti terveydenhoitolautakunnan 1950, kun Pohjois­Savossa Karttula ja Tervo saivat elimen vasta 1966. Vuonna 1972 annetun kansanterveyslain mukaisesti lakkasi terveydenhoitolautakunta olemasta. Sen tilalle tuli terveyslautakunta, joka jakautuu yleiseen ja valvontaosastoon. Lautakunnan tehtävänä on keskitetysti hoitaa koko paikallinen kansanterveystyö.445

Viimeisenä sotavuotena 1944 annettiin kolme tärkeää paikallista terveydenhuoltoa koskevaa lakia: lait kunnallisista terveyssisarista, kunnankätilöistä sekä äitiys- ja lastenneuvoloista. Nämä lait paransivat ennen muuta maaseudun terveysoloja. Lait pantiin toimeen varsin pian. Kätilölaki uudisti jo hyvin kehittynyttä kätilötointa. Olemassa olleiden kätilönvirkojen lisäksi kunnat joutuivat perustamaan terveyssisaren viran alkavaa 4 000 asukasta kohti. Terveyssisarten tehtäviä olivat avosairaanhoito ja lasten ennalta ehkäisevä terveydenhoito eli neuvolatoiminta. Lasten ja odottavien äitien terveydenhoitoa varten perustettiin äitiys- ja lastenneuvolaverkosto, joka oli täysin uusi järjestelmä. Neuvolaverkoston kehittymisen ja terveyssisarten toimien perustamisen myötä poistuivat kiertävät sairaanhoitajat kotisairaanhoitotyöstä ja jättivät pitkäksi aikaa vaikeasti täytettävän aukon avoterveydenhuoltoon.446

Ohjaavan ja ennaltaehkäisevän terveydenhoidon toimipisteenä toimi kunnassa terveystalo. Niissä neuvolatyö saattoi alkaa ja terveyssisar pitää tukikohtaansa. Savossa oli aloitettu terveystalojen rakentaminen talvisodan jälkeen, mutta jatkosota keskeytti niiden rakentamisen koko maassa. Rakentamisessa taustavaikuttajana toimivat Suomen Huolto, Mannerheim-liitto ja Ruotsin Suomen-apu. Savon ensimmäinen terveystalo valmistui Säämingin Vuorinmäelle 1944. Siilinjärvi ja Kiuruvesi saivat omansa 1945. Savoon nousi 1940-luvun loppuun mennessä 49 terveystaloa. Viimeisinä terveystalon rakensivat Iisalmen maalaiskunta (1954), Riistavesi (1954) ja Puumala (1956).447

Sodan jälkeen terveydenhoitotyötä Savossa haittasivat eniten kunnanlääkäripiirien laajuus, terveyssisarten puute, asuntopulan aiheuttama neuvolahuoneistojen saantivaikeus ja huonot kulkuyhteydet. Kun yksinomaan sairaanhoito vei suuressa kunnassa lääkärin ajan ja voimat melko tarkkaan, ei terveydenhuoltotehtävien suorittamiseen jäänyt mitään mahdollisuuksia eikä halua. Terveyssisartilanne oli Savossa huomattavasti heikompi kuin muualla maassa. Syynä tähän oli se, että matkat olivat pitkät ja runsaiden vesistöjen vaikeuttamat, terveyssisarten asunto-olot yleensä paljon huonommat kuin esimerkiksi maan etelä- ja länsiosissa, ja työ monessa suhteessa raskaampaa ja kuluttavampaa kuin rintamailla.448

Pohjois-Savosta ja sen oloistakirjoitti nuori helsinkiläinen terveyssisar vuonna 1949:449 “Asukkaat ovat valtaosaltaan vaatimattomissa, usein suorastaan puutteellisissa oloissa elävää pienviljelijäväestöä. Perheet ovat suuria, kahdeksan lapsen perhe ei ole mikään harvinaisuus. Asunnot ovat ahtaita ja hataria. Tavallisin rakennustyyppi on harmaa, se käsittää tuvan ja yhden huoneen. Vaikeista olosuhteista johtuen, ja koska naisen työ näkyy jatkuvasti olevan aliarvostettu, on rasittunut perheenemäntä usein kykenemätön noudattamaan kohtuullisiakaan terveyden­ ja lastenhoidon vaatimuksia vaikka hyvää tahtoakin olisi. Terveyssisar on kuitenkin tervetullut joka paikkaan. Erimielisyyksiä, nimenomaan lastenhoitoa koskevia, esiintyy silloin tällöin, mutta ainoastaan mummojen ja anoppien kanssa. Nuoret äidit ovat sekä kiinnostuneita että kiitollisia. Piirissäni ei ollut useaan vuoteen ollut terveyssisarta, joten työ oli aloitettava miltei alusta, ja mikä hankalampaa, väärien käsitysten poiskitkemisellä. Ensimmäisten kuukausien aikana terveyssisar sai kuulla itsestään käytettävän milloin mitäkin nimitystä ja osittain vieläkin nimitetään sairaanhoitajaksi, ja päätyöksi muodostuisi, mikäli siihen ryhtyisi, paiseitten puhkominen ja pulverikauppa. Onneksi terveyssisar voi tässä suhteessa huoleti vedota kunnanlääkäriin.”

Kotien varustetaso oli 1940-luvulla vielä puutteellinen. Varsinkaan maaseudulla ei ollut mukavuuksia. Talvisaikaan oli tuttua lapsiperheeseen mennessä astua kosteutta huokuvaan tupaan, jossa puuhellan tienoon täyttivät pyykkinaruilla kuivumassa olevat lapsenvaipat ja -housut. Vesi saatettiin kantaa kaivosta, pyykit huuhtoa avannossa. Kesähelteellä jääkaappien puuttuessa ei aina ollut riittävästi kylmiä tiloja ruokatavaroiden säilytykseen. Ellei omia lehmiä ollut, maito haettiin kannulla kaupasta tai naapurin navetasta. Kotitekoista käytettiin mahdollisimman paljon niin kotitaloudessa kuin vaatetuksessakin.450

Kodeissa naiset olivat perinteisesti terveydenhoidon avainhenkilöitä. He huolehtivat sairaista perheenjäsenistä, monesti myös hoitoapua tarvitsevista muista omaisista ja naapureista. Terveyssisarten asiakkaista valtaosa oli naisia. Terveydenhoitoa koskeva uusi tieto ja tottumukset omaksuttiin koteihin naisten välityksellä. Terveyssisaret joutuivat käymään tiiviisti nimenomaan lapsiperheissä, myös sairauden sattuessa. Lääkäripulaisessa Savossa ja monesti hankalien kulkuyhteyksien takaa ei lääkäriä tarpeettomasti vaivattu. Toisaalta terveyssisar seuloi apua tarvitsevat lääkärin luo. Terveyssisar olikin ensimmäinen seula, joka ohjasi hakemaan lääkärinapua ja myös muita palvelumuotoja.

Neuvolatoiminta oli 1950-60-luvuilla edelleen hyvin keskeinen ja perustaa luova osa terveyssisaren työtä. Neuvolat antoivat käytännön puitteet muullekin toiminnalle. Käytännöllisesti katsoen kaikki lapset saatiin neuvolan toimipiiriin, kun terveyssisarten toimet saatiin täytetyiksi 1950-luvun lopulla. Äitiys- ja lastenneuvolatoiminta on ollut tärkein esimerkki puhuttaessa suomalaisen kansanterveystyön saavutuksista kansainväliselläkin tasolla. Neuvolatoiminta on myös vaikuttanut suomalaiseen terveyskulttuuriin, sen sisältöön ja perinteenkin muodostumiseen. Kansanterveyslain perusteluihin neuvolatyö otettiin malliesimerkiksi.

Kunnanlääkärin työtä yritettiin rationalisoida ja helpottaa 1960-luvulla. Kunnat alkoivat muun muassa palkata lääkärien avuksi vastaanottoapulaisia. Tosin useimmissa kunnissa lääkärin oli itse palkattava apulainen. Koko terveydenhuollon suurimpana ongelmana oli tuolloin pula kunnanlääkäreistä. Suomen Lääkäriliiton selvitykset osoittivat, että hoitamattomia virkoja oli lähinnä pienissä kunnissa, Itä- tai Pohjois­Suomessa sijaitsevissa, joissa tulot jäivät heikoiksi ja joissa ei ollut kunnansairaalaa.451 Tämä koski erityisesti Savoa. Kuopion lääninlääkärin mukaan Pohjois-Savon avosairaanhoitoa haittasi nimenomaan “riittämätön kunnanlääkärimiehitys”. Etelä-Savossa lääkäripulasta kärsivät jatkuvasti pienet Enonkosken, Jäppilän, Pertunmaan ja Savonrannan kunnat.

Kunnanlääkärien kotikäynnit vähenivät 1970-luvulla. Tähän oli osittain syynä kulku- ja viestintäyhteyksien merkittävä paraneminen. Terveyssisaret toimittivat potilaat kunnansairaalaan ja keskussairaaloiden poliklinikoille. Kotisynnytykset olivat harvinaisia, koska äitiysneuvolat toimittivat synnyttäjät laitoksiin. Kunnanlääkärien tutkimus- ja hoitovälineiden suhteellinen jälkeenjääneisyys kärjistyi, kun sairaaloiden taloudelliset, tekniset, tieteelliset ja henkilöresurssit kasvoivat voimakkaasti. Moni kunnanlääkäri katsoi, ettei hänellä ollut mahdolisuutta päästä eteenpäin. Potilaiden keskuudessa erikoislääkäreiden arvostus kohosi, kunnanlääkärien arvostus sen sijaan aleni. Kunnanlääkärijärjestelmän ongelmat kärjistyivät 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa siten, että perusteellinen uudelleenjärjestelyoli välttämätöntä – nimenomaan maaseudun lääkäreiden oman työn ja työtapojen kehityksen näkökulmasta. Alueellisestikin lääkärikunta oli 1970-luvulle tultaessa epätasaisesti jakautunut.452

Peruspalvelujen kehittämisen lisäksi kunnat ovat vuosien mittaan saaneet uusia velvoitteita terveyden- ja sairaanhoidon alalla. Kouluterveydenhuolto oli jatkoa neuvolatyölle. Koululääkärin tehtävät laki määräsi lopullisesti kunnanlääkärille 1950. Samalla tavalla suurimmat kunnat alkoivat palkata myös kouluhammaslääkäreitä. Pohjois-Savossa oli 1945 kunnallinen kouluhammaslääkäri Kuopion ja Iisalmen kaupungeissa sekä Siilinjärvellä. Lisäksi Mannerheim-liiton osastojen palkkaamia kouluhammaslääkäreitä toimi Juankoskella, Kiuruvedellä, Leppävirralla, Rautalammilla, Sorsakoskella ja Riistavedellä.453 Kehitystä vaikeutti usein hakijoiden puute, mutta 1960-luvun lopulla kunnallinen kouluhammaslääkäri puuttui enää Säyneisen kunnasta. Juankosken hammaslääkäri huolehti myös Säyneisen koululaisten hoidosta aina kunnan lakkauttamiseen saakka.454

Etelä-Savossa kouluhammaslääkäreistä oli myös huutava pula, joten vielä 1960-luvun alussa monissa kunnissa asia hoidettiin siten, että kuntaan tuli käymään joku hammaslääkäri, joka tutki koululaisten hampaat ja hoiti ne sikäli kuin aika antoi myöten. Vuonna 1956 annettiin laki, jonka perusteella kaikki kansakoululaiset saivat ilmaista hammashoitoa. Ja hoidon tarvetta oli.455

Tärkeitä merkkipaaluja olivat sairausvakuutuslaki vuodelta 1964 ja kansanterveyslaki vuodelta 1972. Edellinen tasoitti taloudellisesti terveen ja sairaan välisiä eroja ja loi mahdollisuuksia turvautua lääkärinapuun. Kansanterveyslain tavoitteena oli vaikuttaa palvelujen tarjontaan. Kuntien tuli järjestää terveyskeskuspalvelut. Kansalaiset tulivat tasavertaiseen asemaan terveyspalveluiden tarjonnan suhteen, kun riippuvuus yksityisten hoitopalvelujen tarjonnasta väheni. Kansan terveydentila alkoikin kohentua. Perusterveyspalveluihin kuuluivat muun muassa rokotusten järjestäminen, neuvolatoiminta, terveyskasvatus, hammashuolto ja työterveyshuolto. Kunnanlääkärijärjestelmän tilalle tuli terveyskeskusjärjestelmä ja vanhat virat muutettiin terveyskeskusten viroiksi. Näin kansanterveyslaki lakkautti 90 vuotta toimineen kunnanlääkärijärjestelmän. Kuntien palveluksessa olleet terveyssisaret ja kätilöt siirtyivät terveyskeskusten terveydenhoitajiksi.

Terveyskeskus oli terveyspalvelujen kokonaisuus, jonka ei tarvinnut sijaita yhdessä paikassa. Palvelujen tuli periaatteessa olla kuntalaisille maksuttomia. Toiminnan kehittämisestä huolehtimaan perustettiin terveyslautakunta, jonka valvontaosaston tuli valvoa erityisesti elinympäristön terveydellisiä puolia, pääosin vuoden 1965 terveydenhoitolain mukaisella tavalla. Vuosina 1972–80 käytettiin esimerkiksi Mikkelin läänin terveyskeskusten rakentamiseen yli 85 miljoonaa markkaa. Läänin sairaansijojen määrä nousi 406:sta aina 851:een. Pohjois­Savossa terveyskeskusten sairaansijamäärä lähes kolminkertaistui vuosien 1973 ja 1985 välillä 406:sta 1 180:een. Terveyskeskusten rakentamiseen käytettiin vuosina 1978–83 yli 57 miljoonaa markkaa eli 10 miljoonaa markkaa vuosittain. Terveyskeskuksiin saatiin runsaasti lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa, ja niiden toiminta monipuolistui ja laajeni huomattavasti.456

Kansanterveyslaki pyrki saamaan terveydenhuollon tason yhtenäiseksi koko maassa, ja tavoitteeseen pääsemiseksi maahan perustettiin lukuisa joukko kansanterveystyön kuntainliittoja . Savo jaettiin 13:een kansanterveystyön kuntainliittoon. Eniten kuntia kuului Varkauden seudun kansanterveystyön kuntainliittoon, johon tulivat mukaan Varkauden lisäksi Heinävesi, Joroinen, Jäppilä, Kangaslampi ja Rantasalmi. Alkuvaikeuksista huolimatta kaikki kuntainliitot saatiin muodostetuksi vapaaehtoisesti ilman valtioneuvoston pakkopäätöksiä. Kuntien yhteistoiminta kansanterveystyön kuntainliitoissa oli 1990-luvulle tultaessa joutunut koetukselle, minkä seurauksena eräät kuntainliitot ovat purkautuneet.457

Ensimmäinen suuri tehtävä Mikkelin seudun kansanterveystyön kuntainliitolla oli pääterveysaseman rakentaminen Pankalammelle, mikä vaati kunnilta huomattavia taloudellisia resursseja. Mikkelin seudun terveyskeskus oli yksi ensimmäisistä kokeiluterveyskeskuksista, jotka tulivat mukaan valtakunnalliseen väestövastuukokeiluun 2.5.1989 alkaen. Väestövastuukokeilun päätavoitteita oli omalääkäriperiaatteen soveltaminen terveyskeskuksen vastaanottotoimintaan. Järjestelmän kokeilu onnistui hyvin, ja siitä on tullut pysyvä toimintamalli, joka on vähitellen laajentunut koko maahan.458

Kansanterveystyön toiminnasta ei ole mielekästä esittää mitään tilastoja siitä syystä, että lain mukaan jokaisen odottavan äidin velvollisuus oli käydä tarkastuksessa, jokainen koululainen kuului lääkärin- ja hammaslääkärinhoidon piiriin jne. Toiminnan kustannuksista valtio maksoi oman osuutensa lakien ja kunnan kantokykyluokan mukaan. Vielä välittömästi sotien jälkeen vallinneeseen tilanteeseen nähden ehkä olennaisinta oli kuitenkin se, että terveydenhuollon pääpaino ei enää ollut sairaiden parantamisessa, vaan sairauksien ehkäisemiseen pyrkivässä toiminnassa . Samalla se merkitsi, että vajaassa 50 vuodessa perusterveydenhuollossa siirryttiin tietyllä alueella (maalaiskunta) toimivasta kunnanlääkärijärjestelmästä alueelliseen väestövastuuseen (kaupungin tai kunnan osa-alue).

Julkisen vallan alaisen kansanterveystyön ohella säilyi kaiken aikaa yksityinen lääkäritoiminta. Yksityiset lääkäriasemat ja laboratoriot tarjoavat nykyään varsin laajan erikoislääkäripalvelujen verkon julkisten palvelujen lisäksi. Niitä täydentävät nykyaikaisen työterveyshuollon laajat sekä ennalta ehkäisevät että sairaanhoidolliset palvelut.

TARTUNTATAUDEISTA SYÖPÄÄN JA SYDÄNTAUTIIN

Tartuntatautiepidemiat olivat jokapäiväistä elämää 1940-luvulla. Pelätyimpiä oli keuhkotauti eli keuhkotuberkuloosi, joka oli maassamme yleisin kuolinsyy 1936–1944. Vuonna 1945 oli maan tuberkuloosiparantoloissa yhteensä 5 791 potilaspaikkaa, vuonna 1957 tuberkuloositoimistojen kirjoissa oli kaikkiaan 57 000 sairasta tai toipilasta, ja vielä vuonna 1960 rekisteröitiin yli 7 000 uutta tapausta.459

Keuhkotautiparantoloiden tarve alkoi vähentyä pian tuberkuloosipiirien perustamisen jälkeen, sillä 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa Calmette- eli BCG-rokotus, pienoisröntgenkuvaus sekä kansan elintason nousu ja lisääntynyt valistus helpottivat suuresti sairauden hoitoa ja lyhensivät parantolassaoloaikoja, jotka vanhojen keinojen aikana saattoivat venyä jopa vuosiksi eikä lopputuloksesta ollut suinkaan takeita. Tärkeää oli myös ennaltaehkäisevä työ, joukkotarkastukset. Vähitellen tuli uusia lääkkeitä ja taudin hoito muuttui ehkäisevästä ja rajoittavasta itse perussyyhyn kohdistuvaksi. Kun se oli ennen ollut nuorten tauti, se sotien jälkeen yhä enemmän kohdistui vanhempaan polveen. Myös tuberkuloosikuolleisuus laski jyrkästi tuolloin.460

Keuhkotauti oli aikanaan kansantauti myös Savossa, vaikka sen voima oli parantoloiden ansiosta jo 1930-luvulla heikentynyt. Vielä 1949 Pohjois-Savossa tuberkuloosikuolleisuus oli 10 000 asukasta kohden 11,4; luku oli maan korkeimpia. Mustimpia pitäjiä keuhkotautikuolleisuuden suhteen olivat mm. Kiuruvesi, Sonkajärvi, Suonenjoki ja Varkauden kauppala.461 Tuberkuloosin yleisyyteen vaikuttivat ahtaat asunto-olot,ravinnon niukkuus ja tuberkuloosihoitopaikkojen riittämättömyys, jonka seurauksena “keuhkotautiset ovat joutuneet oleskelemaan kodeissaan ja siellä vapaasti levittäneet tartuntaa ympäristöönsä”. Osittain maksettiin myös sota-ajan laskua, jolloin “keuhkotautiset jäivät melkein tuuliajolle’: kun keuhkotautiparantolatkin oli luovutettava sotasairaalatarkoituksiin. Asiaa ei helpottanut se, että lepo ja ravinto olivat ainoat tunnetut parannuskeinot 1940-luvulle asti.462

Mikkelin lääni, erityisesti Itä-Savo, taas tunnettiin siitä, että siellä tuberkuloosikuolleisuus oli maan alhaisin; vuonna 1949 se oli 10 000 asukasta kohden 9,3, kun koko maan kuolleisuus oli tällöin 11,2. Selityksiä taudin vähäisyyteen on esitetty useita – mm. vesien pirstoma alue ja pitkät matkat naapureihin, jolloin tartuntavaara on pienempi, sekä ravintotekijät.463

Kansantautina pidetty keuhkotauti väheni 1950-luvulta lähtien nopeasti ja tautiin sairastuvien keski-ikä nousi huomattavasti. Vuonna 1955 Pohjois-Savossa tuberkuloosikuolleisuus oli 10 000 asukasta kohden 3,2 ja vuonna 1965 enää 1,3. Mikkelin läänissä vastaavat luvut olivat 3,1 ja 1,2.464 “Keuhkotauti’: “valkea rutto’: “kauhduttava tauti” ei enää ollut kansantauti vaan hoidettavissa oleva “normaali” sairaus, jonka esiintyminen on edelleen laskusuunnassa. Uusia hengityselinten tuberkuloositapauksia todettiin kuitenkin esimerkiksi Pohjois-Savossa vielä vuonna 1965 yhteensä 290 ja vuonna 1975 vielä 140 tapausta, mutta 2000-luvun alussa vain muutama kymmenen tapausta vuosittain kaikki tuberkuloosimuodot mukaan lukien. Potilaiden väheneminen alkoi tehdä tätä tarkoitusta varten ylläpidettyjä sairaaloita tarpeettomiksi, kun tuberkuloosin hoito järjestyi keskussairaaloissa.465

Myös ns. kulkutautien määrä väheni niin, että erilliset kulkutautisairaalat voitiin lakkauttaa. Kulkutaudeilla tarkoitettiin niitä tartuntatauteja, jotka saattoivat levitä äkillisesti ja tartuttaa sopivissa oloissa hyvinkin suuren määrän ihmisiä. Suurin osa kulkutaudeista oli tyypillisiä lasten tauteja. Tuttuja paljon turmaa tuottaneita kulkutauteja olivat tulirokko, hinkuyskä ja kurkkumätä.

Sodan aikana oli syntynyt kurkkumätäepidemia, joka jatkui vuoteen 1947. Vuonna 1945 Pohjois-Savossa oli kaikkiaan 1 017 tapausta. “Ei koskaan liene kurkkumätää ollut näin paljon liikkeellä”, totesi lääninlääkäri vuosikertomuksessaan. Taudin laatu oli yleensä vaikea, ja tauti vaati useita kymmeniä kuolonuhreja. Seuraavana vuonna tapausten lukumäärä oli vielä 780, mutta vuonna 1948 saatettiin todeta, että “kurkkumätä on osoittanut ilahduttavaa vähenemistä”. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin oli kurkkumätä hävinnyt Pohjois-Savosta lähes täydellisesti.

Etelä-Savossa kirjattiin vuonna 1945 kaikkiaan 714 tapausta. “Ja verrattain monta näistä päättyi kuolemalla.” Sairastuneet eristettiin, ja jatkettiin ahkerasti rokotusta tautia vastaan. Myös Etelä-Savossa saatettiin 1948 todeta, että “raivonnut kurkkumätäepidemia on vihdoinkin ruvennut ratkaisevasti helpottamaan, todennäköisesti tuloksena laajoista ja jo monta vuotta kestäneistä lasten ja nuorison rokotuksista”. Vuosikymmenen lopulla kurkkumätäepidemia oli “jokseenkin täydellisesti sammunut”. Maassamme on tavattu kurkkumätää viimeksi vuonna 1965.466

Hinkuyskä oli pienten lasten tauti, jota esiintyi runsaasti heti sodan jälkeen. “Hinkuyskää on ilmaantunut tavattoman runsaasti eli 1 090 tapausta koko läänissä’; kirjasi Mikkelin lääninlääkäri vuosikertomukseen 1945. Tilanne ei helpottunut, sillä 1948 ilmoitettiin 1 347 hinkuyskätapausta. Tautia oli vastustettu rokotuksilla, ja missä oli esiintynyt suuria epidemioita, kuten Anttolassa, oli kunta osallistunut epidemian vastustamiseen kustantamalla kalliin rokotteen. Vuonna 1951 tautia esiintyi huomattavasti vähemmän kuin edellisinä vuosina. Terveydenhoitolautakuntien toimesta suoritettiin tuolloin ensimmäistä kertaa laajoja rokotuksia yhdistetyllä hinkuyskä-kurkkumätä­rokotteella, mikä ilmeisesti vaikutti hinkuyskän vähenemiseen läänissä. Rokotuksia jatkettiin seuraavina vuosina aktiivisesti, mikä johti siihen, että 1960-luvun alkupuoliskolla hinkuyskään sairastuneita oli enää puolisen sataa vuodessa. Vihdoin 1969 voitiin ensimmäistä kertaa todeta, ettei läänissä esiintynyt yhtään hinkuyskätapausta. Pohjois-Savossakin 1960-luvun lopulla esiintyi enää alle kymmenen tapausta vuodessa. Viime vuosina hinkuyskään sairastuneita on koko maassa ollut vain muutama vuodessa.

Tulirokko äityi epidemiaksi asti maakunnassa 1950-luvun alkupuoliskolla osana yleismaailmallista epidemiaa. Pielavesi (238 tapausta), Leppävirta (93) ja Varkaus (161) kärsivät epidemiasta vuonna 1952. Iisalmen kaupungissa puhkesi 14.2.1954 tulirokkoepidemia, joka viikon kuluessa saavutti sellaisen laajuuden, että lähes 10 % kaupungin asukkaista (yli 500 henkilöä) oli siihen sairastunut. Kaupunkiin pystytettiin kulkutautisairaala kansakoululle, jossa pahimmat tapaukset hoidettiin. Lisäksi tauti levisi Iisalmen maalaiskuntaan, jossa todettiin parisataa tapausta. Lääninlääkäri pyysi maaherraa kieltämään viikon ajaksi kokoontumistilaisuudet sekä vaalipuhetilaisuudet Iisalmen kaupungissa ja maalaiskunnan alueella. Kevätmarkkinatkin siirrettiin myöhempään ajankohtaan. Lisäksi kiellettiin kaikki huvitilaisuudet Vieremän, Sonkajärven, Kiuruveden, Lapinlahden ja Varpaisjärven kunnissa.

Etelä-Savon epidemia saavutti jo vuonna 1950, jolloin sitä esiintyi jokseenkin kaikkialla, mutta eniten kaupungeissa ja niiden lähimmissä ympäristöissä, joissa tartuntamahdollisuudet olivat suurimmat. Kyseisenä vuonna tulirokkoon ilmoitettiin sairastuneen yli 500 henkilöä. Kun jokseenkin kaikki sairastuneet hoidettiin penisilliinillä, ei kuolleisuutta juuri esiintynyt eikä jälkitautejakaan juuri ilmennyt.

Tuhkarokkotapausten määrä vaihteli ehkä eniten vuosittain. Esimerkiksi 1947 oli tuhkarokkoon sairastuneita Kuopion läänissä 5 808, mutta seuraavana vuonna 697. Vuonna 1963 määrä oli 987, mutta seuraavana vuonna 226. Myös sikotautitapaukset vaihtelivat. Vesirokkoa esiintyi tasaisemmin, mutta vihurirokkoa taas hyvinkin vaihtelevasti. Tilastojen mukaan angiina ja nuhakuume lisääntyivät erittäin voimakkaasti kaiken aikaa, mutta tämä johtui aivan ilmeisesti vain siitä, että niiden takia ei aikaisemmin pidetty tarpeellisena mennä lääkäriin. Pikkulasten ripulia oli erityisesti sotavuosina paljon, ja vielä 1950-luvulla monet suolistotulehduksiksi merkityt olivat lasten ripulitapauksia. Niitä on esiintynyt myöhemminkin. Esimerkiksi Kuopiossa oli kevättalvella 1981 laajahko rotavirusepidemia.

1970-luvun lopulla käynnistyivät tuhkarokkorokotukset, seuraavan vuosikymmenen alussa otettiin käyttöön kolmoisrokote MPR. Sen avulla oli tarkoitus taltuttaa paitsi tuhkarokko myös vihurirokko ja sikotauti. Tosin tuhkarokon tappovoima oli laantunut jo paljon ennen rokotuksia. Kehitysmaissa tauti surmaa edelleenkin. Nälkäinen lapsi on tuhkarokolle helppo uhri. Näin Savossa kuten muuallakin on elintason nousu ollut merkittävä voima taistelussa tartuntatauteja vastaan.

Sota-ajan tuliaisena erityisesti Mikkelin läänissä esiintyi 1940-luvun jälkipuoliskolla “tavattoman runsaasti” syyhyä, josta “häpeäpilkusta” päästiin vähitellen eroon. Toinen vitsaus oli lavantauti, jota 1945 kirjattiin 77 tapausta ja lisäksi pikkulavantautia 576 tapausta. Läänin lavantautikeskuksena toimi Savonlinna, jossa vesi- ja viemäriolot olivat erittäin alkeelliset. Kaupunkilaiset joutuivat käyttämään saastunutta ranta- ja kaivovettä, mikä oli syynä lavantaudin yleisyyteen. Vuonna 1945 Savonlinnassa kirjattiin 21 lavantauti- ja 191 pikkulavantautitapausta. Kun kaupunkiin alettiin 1940-luvun lopulla rakentaa asianmukaista vesi- ja viemäriverkostoa, alkoi tilanne parantua. Samaan aikaan saatiin yhä enemmän uutta lavantautilääkettä, jonka ansiosta kuolleisuus näihin tauteihin muuttui hyvin vähäiseksi. Pikkulavantautiin puri meijereihin tuodun maidon pastörointi.

Pieksämäen kauppala oli toinen murheenkryyni. Siellä laskettiin “likavedet huolettomasti matalaan Pieksäjärveen”. Kauppalan soinen sijaintipaikka oli suuresti vaikeuttanut viemäriverkoston rakentamista. Vuosina 1946–1947 aloitettiin kaivojen tutkimus, ja kun 66 kaivoa oli tutkittu, voitiin vain 18 kaivon todeta sisältäneen hyvää juomavettä. On selvää, mikä vaara tässä piili lavantautiepidemian sattuessa. Käymäläkulttuurissa oli myös paljon toivomisen varaa. Kun viemäriverkoston puuttuessa oli jokaisessa pihassa rotille suotuisa elinympäristö, tuli taistelu rottia vastaan suorastaan välttämättömäksi ja “rottasota” olikin terveydenhoitolautakunnalle vuosittaista toimintaa.467

Pohjois-Savossa lavantautia esiintyi eniten ja lähes ainoastaan Varkaudessa, jossa esimerkiksi 1946 kirjattiin 66 tapausta, joista 9 päättyi kuolemaan. Se pakotti kiinnittämään huomiota “jätekasoihin, käymälöihin ja kaivoihin”. Varkaudessa kunnollisen juoma- ja talousveden saanti tuli olemaan monia vuosia vaikeaa ja suuria kustannuksia kysyvää asutuksen hajanaisuuden ja epäedullisen maaperän vuoksi. Mikkelissäkin kärsittiin huonolaatuisesta vesijohtovedestä, joka oli juomavedeksi kelpaavaa, mutta ei maistunut hyvältä. Ainoastaan Kuopiossa tilanne oli parempi, sillä 1939 aloitti toimintansa uusi vedenpuhdistuslaitos. Tosin ihmiset käyttivät yleisesti järvivettä, mistä seurasi epidemioita.468

Asutuskeskusten vesitilanne ei näyttänyt kovinkaan hyvältä, mutta miltei vielä huonompi oli tilanne monin paikoin maaseudulla. Kaivoja oli joka talossa, mutta ne olivat useasti matalia, joten vesi loppui niistä talvisin. Tällöin kärsittiin usein vaikeasta vesipulasta. Kaivojen rakennustapa oli myös puutteellinen, ja likavedet pääsivät valumaan kaivoihin. Tällaisissa kaivoissa viihtyivät monet bakteerit ja pahentuvien vesien taudit. Vesi- ja viemäriverkosto onkin nykyaikaisen kunnan perushygienian kulmakivi. Esimerkiksi Kaavin kirkonkylässä pääsi heinäkuussa 1980 viemärin tukkeutumisen seurauksena jätevettä juomaveteen. Jälkeenpäin arvioitiin noin 800 hengen sairastuneen ripulitautiin. Epidemian seurauksena saastumisen aiheuttanut viemärilinja siirrettiin kauemmaksi vedenottamosta. Uuden vedenottamon rakentamisesta tehtiin myös päätös.469 Sodanjälkeisenä todellisena epidemiana esiintyi myös tarttuva maksatulehdus eli keltatauti, jota ilmeni nimenomaan heikkojen hygieniaolojen ja jokseenkin puuttuvan kaivokulttuurin sekä erittäin alkeellisten käymälöiden ja eläinsuojien takia. Sitä kirjattiin 1945 Mikkelin läänissä 786 tapausta, kun Pohjois-Savo selvisi hieman vähemmällä eli 687 tapauksella. 1950-luvulla Mikkelin läänissä todettiin keskimäärin 250 ja 1960-luvulla 20–50 keltatautitapausta. Pohjois-Savossa kehitys oli samansuuntainen. Vaikka kuolleisuus tautiin ei ollut kovinkaan suurta, se rasitti kovasti maakunnan väestöä ja aiheutti suurta työkyvyttömyyttä.

Kolmas vitsaus oli lapamato, jota esiintyi erittäin runsaasti Savossa. Järvivettä käytettiin yleisesti sellaisenaan. Tavallista ravintoa oli raaka suolattu tai huonosti kypsytetty kala. Seurauksena oli lapamadon runsas esiintyminen. Vuonna 1963 toteutettiin valtakunnallinen matokampanja, jonka avajaistilaisuus pidettiin Puumalan kirkonkylän koulun juhlasalissa. Tilaisuuden avasi Puumalan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, joka aloitti avajaispuheen sanoilla: “Hyvät puumalaiset. hyvät madonkantajat”. Puumala olikin vanha matopitäjä. Kampanjaan suhtauduttiin Puumalassa erittäin myötämielisesti, ja lähes kaikki asukkaat saatiin tutkituksi varsinaisen matokampanjan aikana. Matokuurin avulla onnistuttiin hävittämään madot 80 %:lta väestöstä. Lapamato säilyi vitsauksena pitkään, sillä vielä 1970 Mikkelin läänissä kirjattiin yli 1 000 tapausta. Kuopion läänissäkin kantajia oli tuolloin yli 600. Savossa lapamatoa ei oikeastaan pidettykään minään vaivana. Sanottiin vain: “Pinetti vaan pilkittää” tai on “alpeita”, ja alpeenpoistolääkettä tultiin tavallisesti apteekistakin hakemaan.

Vuonna 1961 Kuopion lääninlääkäri Eero Haara, Huaran Iero, esitti Yleisradion Kuopion eetteriin kaikelle kansalle tiedoksi ja toimenpiteitä varten aitosavolaisen lapamatolääkkeen:470

“- Jos mahhaan kasvaa pinettiä, niin sen suap sieltä helepolla tapettua. Lapamato on niät emä ahne muikulle, verekselle verronnii. Lapamatopotilas ottaa vuoan virkeesilimäsen muikun, käyttää sen ohuvella narulla housuunsa sisäpuolelle rupareijän seotuville. Kun pinettimato haestaa tämän muikkusyötin, pilikistää se kohta piilostaan ja alakaa hamuta sitä muikkua kittaasa. Sillan pinettipotilas tarmoa siihen luikertelijaan kiini ja alakaa vyyhetä sitä sisästään poes. Tämä pyyntikeino on varma ja samalla jännä. Huaran-Ieron resetti on eilleennii kaiken kansan käytettävissä!”

Sotien jälkeen tartuntatautien talttumiseen vaikuttivat monet tekijät, joista edellä oli esillä jo rokottaminen ja lääkkeet. Kuitenkin on korostettava myös mittavaa asuntorakentamista ja asuntojen tason paranemista. Erityisesti Savossa asianmukaisen vesi- ja viemäriverkoston rakentaminen oli ehdoton edellytys tartuntatautien aisoihin saattamiseksi. Tartuntatautien sijaantulivat tapaturmat, erityisesti liikennetapaturmat. Tapaturmien osuus myös kuolinsyiden joukossa kasvoi. Tapaturmia sattui kirveiden, niittokoneiden sekä sirkkeleiden kanssa ja nimenomaan autoliikenteessä. Rajuja tappeluita oli muutama vuodessa lähes joka kunnassa. Syyt ja taustan selvitti poliisi ja vammat kunnanlääkäri.

Kun muut tartuntataudit menettivät voimaansa, sukupuolitaudit pysyivät ongelmana. Todettujen sukupuolitautitapausten määrä oli sotien aikana kasvanut huolestuttavalla tavalla. Tippuri -ja kuppatartunnan saaneet olivat jokapäiväisiä vastaanotolla sotien jälkeen. Näiden tautien torjuminen tuotti vaikeuksia, kuten ote Pieksämäen kauppalanlääkärin kertomuksesta osoittaa:”Tautien levittäjiä ei aina ole saatu selville, koska useat tartunnat on saatu alkoholin vaikutuksen alaisena, eikä ‘vastapelaajasta’ ole jäänyt muistiin edes ulkoista muotoa tai ‘linjoja’. Lisäksi tavanomaiset, yleisten naisten ‘vierailut’ paikkakunnalla ovat olleet omiaan tartuntaa lisäämään.”471

Vuonna 1945 todettiin Savossa 307 uutta kuppatauti- eli syfilistapausta, mutta sitten tilanne parani. Vuonna 1960 ei tullut esille yhtään uutta tapausta, ja myöhemminkin niitä oli keskimäärin vain pari vuodessa. Myös tippuri- eli gonorreatapausten määrä väheni niin, että kun 1945 maakunnassa oli uusia tapauksia ollut 1 952, niitä oli 1960 vain 268, mutta sitten lukumäärät alkoivat ilmeisesti ulkomaanmatkailun myötä kasvaa, ja peräti 730 uutta tapausta kirjattiin ns. seksin vapautumisen ja ehkäisypillerin yleistymisen kaudella 1970. Uusien tartuntojen huippu saavutettiin koko maassa vuonna 1974, jonka jälkeen tilanne parani uudelleen, mutta 1980-luvun lopulla oli pääosan vuorostaan vallannut klamydia. Näihin aikoihin kuvaan tulivat myös ensimmäiset HIV-tartunnat.472 Vuosina 1980–2000 HIV-tartuntoja ilmeni koko maassa 1 233, joista viiden sairastuneen asuinpaikka tartunnan toteamishetkellä oli Etelä­Savon ja 17:n Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä.473

2000-luvun alun Suomessa esiintyvistä sairauksista ehkä vain influenssaa voidaan kutsua varsinaiseksi kulkutaudiksi. Sen aiheuttamat epidemiat liikkuvat menneiden aikojen kulkutautien tapaan ja aiheuttavat hyppäyksiä kuolleisuuskäyrissä. Toisen maailmasodan jälkeen infektiotaudit menettivät hallitsevan roolinsa sairauksien aiheuttajina. Tilalle tulivat sydän­ ja verisuonisairaudet sekä syöpäsairaudet. Myös mielenterveyden häiriöt sekä tuki- ja liikuntaelinten sairaudet muodostuivat kansantaudeiksi. Elintapasairaudet kuten liikalihavuus sekä alkoholin ja tupakan aiheuttamat terveyshaitat lisääntyivät.

Millainen oli savolainen sairaus vuonna 2000? Sitä tarkastellaan seuraavassa sairaanhoitopiireittäin.474

Pohjois-Savossa väestön terveydentila vaihteli melko suuresti, mutta yleisesti siellä sairastettiin paljon. Rautavaara oli 1990-luvun lopun tilanteen mukaan koko maan sairain kunta indeksiluvullaan 200 (koko maa = 100), eli sairastavuus oli kaksi kertaa suurempi kuin maassa keskimäärin. Muita alueen ja samalla Suomen sairaimpia kuntia olivat Tuusniemi, Kaavi, Vehmersalmi, Vesanto ja Maaninka. Vain Siilinjärven luku oli maan keskiarvoa pienempi, ja Kuopiossa se oli tasan 100. Kansantauteja oli Pohjois-Savossa vuoden 2000 lopussa selvästi enemmän kuin maassa keskimäärin. Näiden sairauksien indeksiluvut olivat: sydämen vajaatoiminta 132, sepelvaltimotauti 149, diabetes 113, verenpainetauti 130, astma 130, nivelreuma 131 ja psykoosit 133. Näiden seitsemän taudin yhteenlaskettu esiintyvyys oli Pohjois-Savossa 132. Monessa Pohjois-Savon kunnassa kansantauteja esiintyi lähes kaksi kertaa niin paljon kuin koko maassa. Tarkasteltujen seitsemän taudin summaindeksi oli Rautavaaralla 201, ja varsin suuren arvon saivat myös Nilsiä, Rautalampi, Vesanto, Vehmersalmi, Tervo, Kaavi ja Juankoski.

Etelä-Savon väestö oli melko sairasta. Sairastavuusindeksi oli maan keskiarvoa korkeampi alueen kaikissa muissa kunnissa paitsi Mikkelissä, jossa sen arvo oli 98. Seuraavaksi tervein väestö oli Pieksämäen maalaiskunnassa (116) sekä Ristiinassa ja Juvalla (126). Etelä-Savon sairaimpia kuntia olivat Virtasalmi (168) ja Haukivuori (164) sekä Hirvensalmi ja Pertunmaa (161). Pitkäaikaista lääkehoitoa vaativista kansantaudeista Etelä-Savossa oli suhteessa maan keskiarvoon eniten psykooseja. Kun esiintyvyyttä merkitään keskiarvoluvulla 100, oli se Etelä-Savossa 153. Luku oli selvästi suurin Haukivuorella (293). Toiseksi eniten suhteessa maan väestöön oli Etelä-Savossa sepelvaltimotautia, jota sairasti yli 5 % alueen väestöstä. Indeksiluku oli 132, eli tätä pääasiassa ikääntyneillä naisilla esiintyvää kansantautia oli Etelä-Savossa kolmanneksen verran enemmän kuin maassa keskimäärin.

Savonranta oli Itä-Savon selvästi sairain kunta 1990-luvun lopussa. Sen sairastavuusindeksiluku oli maan toiseksi suurin Rautavaaran jälkeen. Sulkava ja Kangaslampi olivat Savonrannan jälkeen alueen sairaimpia kuntia. Kansantauteja oli Itä-Savossa vuoden 2000 lopussa selvästi enemmän kuin maassa keskimäärin. Näiden sairauksien indeksiluvut olivat: sydämen vajaatoiminta 170, sepelvaltimotauti 169, diabetes 141, verenpainetauti 140, astma 138, nivelreuma 131 ja psykoosit 127. Näiden seitsemän taudin yhteenlaskettu esiintyvyys oli Itä-Savossa 145, eli 45 % suurempi kuin maan väestöllä keskimäärin.

Savossa, kuten koko Itä-Suomessa, sairastavuus on siis selvästi suurempaa kuin maassa keskimäärin. Kansaneläkelaitoksen tilastojen mukaan työkyvyttömyyseläkeläisten osuus työikäisestä väestöstä oli 2000 Etelä-Savossa 9,9 % ja Pohjois-Savossa 10,7 %, kun se maassa keskimäärin oli 7,7 %. Pohjois-Savon tasolle ylsi maakunnista ainoastaan Kainuu. Suhteellisesti eniten työkyvyttömyyseläkkeitä aiheuttivat mielenterveyden häiriöt, toiseksi eniten tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ja sitten verenkiertoelinten sairaudet. Vielä 1970-luvulla verenkiertoelinten sairaudet olivat yleisin työkyvyttömyyden syy.475

KUOLEMA SAVOLAISEEN TAPAAN476

Kuolinsyissä tapahtui samansuuntainen muutos kuin sairauksissakin. Tilastointikin on muuttunut, sillä esimerkiksi suurin osa aiemmin keskushermoston taudeiksi merkityistä kuolinsyistä tilastoitiin myöhemmin verenkiertoelinten sairauksiksi. Olennaisin muutos oli tartuntatautien väheneminen. Toinen suuri muutos oli se, että raskauden ja synnytysten aiheuttamia kuolemia oli vielä 1950-luvulla vuosittain useita, mutta 1960-luvun jälkeen niitä ei ollut juuri lainkaan. Terveysolojen kehitys näkyy myös kuolleiden ikäjakautumassa. Alle yksivuotiaiden ns. imeväiskuolleisuus samoin kuin vähän vanhempien ja tartuntataudeille alttiiden lasten kuolleisuus vähenivät lähes olemattomiin. Sen sijaan vanhat ikäluokat kasvoivat, ja samalla lisääntyivät vanhuuteen liittyvät sairaudet.

Kuolleisuuden vaihtelut osoittavat elämänolojen suurta erilaisuutta: kuolleisuus oli suurempi itäisessä kuin läntisessä Suomessa, suurempi pohjoisessa kuin etelässä. Miesten kuolleisuus oli suurempi kuin naisten. Kuolinsyitä tarkasteltaessa ilmenee, että Itä- ja Länsi-Suomen välinen ero johtuu pääasiassa verenkiertoelinten taudeista. Sydän- ja verisuonitautikuolleisuus oli Kuopion läänissä maan korkein ja Mikkelin läänissä maan kolmanneksi korkein jo vuosina 1936–1944. Sydän- ja verisuonitaudit ovat varsin laaja tautiryhmä. Kuolleisuustilastoissa on kysymys kuitenkin lähinnä kahdesta taudista: 2/3 sydän­ ja verisuonitautikuolleisuudesta johtuu sydäninfarktista ja 1/3 aivohalvauksesta.477

Kuolinsyiden tarkastelu viime vuosikymmenten ajalta osoittaa, että savolaiset menehtyivät erilaisiin sydän- ja verenkiertoelinten sairauksiin sekä syöpätauteihin. Miten kuolleisuus näihin tauteihin on ilmennyt Savossa suhteessa muuhun maahan, selviää oheisesta taulukosta. Aluejako noudattaa pääpiirteittäin seutukaava­alueiden rajoja.478

Molemmilla sukupuolilla kuolleisuus verenkiertoelinten tauteihin oli Savossa selvästi muuta maata korkeampaa. Korkeinta se oli Nilsiän ja Savonlinnan alueilla, vain Iisalmen alue poikkesi lähimmistä alueista hieman edukseen. Sepelvaltimotauti oli myös Iisalmen alueella ympäristöön verrattuna harvinaisempaa, mutta sen sijaan etenkin hengityselinten taudit hyvin yleisiä. Kaikkialla muualla sepelvaltimotautikuolleisuusoli selvästi keskimääräistä korkeampaa. Sepelvaltimotautikuolleisuus lisääntyi Savossa 1970-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen työikäisen savolaisen väestön kuolleisuus tähän tautiin alkoi vähetä, seuraten siten hiukan jälkijunassa koko maan kehitystä.

Kokonaiskuolleisuudesta verenkiertoelinten tautien osuus oli Savossa yli 50 %, kun kasvainten osuus oli alle 20 %. Osuudet vastasivat koko maan tilannetta. Molemmilla sukupuolilla kasvainkuolleisuus oli Kuopion alueella selvästi muuta maata alhaisempi, kuten se oli myös Savonlinnan alueen naisilla. Keuhkosyövän suhteen mustinta seutua olivat Iisalmen ja Nilsiän alueet, joissa kuolleisuus oli selvästi maan keskitasoa korkeampi. Iisalmessa se oli 31 % ja Nilsiässä 22 % suurempi kuin maan väestöllä keskimäärin. Hengityselinten tautien suhteen Kuopion alueen naiset olivat onnellisimmassa asemassa.

Millainen oli tilanne 30 vuotta myöhemmin? Siihen antaa valaistusta seuraavan sivun taulukko, jossa on esitetty kuolinsyyt Etelä- ja Pohjois-Savossa sekä koko maassa vuosina 1996–2000.479

Verenkiertoelinten sairaudet olivat 1990-luvun jälkipuoliskolla yleisin kuolinsyy niin Savossa kuin koko maassa. Niihin menehtyi keskimäärin 2 154 savolaista vuosittain. Näistä sairauksista erityisesti sepelvaltimotaudin aiheuttama kuolleisuus on ollut selvästi korkeampaa Itä- kuin Länsi-Suomessa. Tässä suhteessa ei tapahtunut muutosta, sillä vuosina 1969–1972 kolmessa itäisessä läänissä keski-ikäisten miesten kuolleisuus oli 50 % suurempi kuin kolmessa läntisessä läänissä.480 Miesten sepelvaltimotautikuolemien alueelliset erot ovat säilyneet, vaikka työikäisten miesten kuolleisuus on muuten laskenut 1980-luvun alusta lähtien voimakkaasti kaikissa osissa maata.

Savossa sepelvaltimotautikuolleisuus oli lähes 30 % suurempi kuin koko maassa keskimäärin. Sepelvaltimotaudin aiheuttama kuolleisuus on kuitenkin laskenut Etelä-Savossa 20 vuodessa 68 % ja Pohjois-Savossa 66 %, kun se laski koko maassa 65 %. Vuonna 2000 maassamme miesten muut yleisimmät kuolinsyyt (sepelvaltimotaudin ohella) ennen eläkeikää olivat alkoholiin liittyvät syyt, tapaturmat, itsemurha ja keuhkosyöpä. Naisten merkittävin kuolinsyy oli rintasyöpä, toiseksi yleisin sepelvaltimotauti.481

Toiseksi yleisin kuolinsyy Savossa olivat kasvaimet, joihin menehtyi keskimäärin 873 savolaista vuosittain. Kasvainkuolleisuus oli kutenkin pienempää kuin koko maassa keskimäärin. Tilanne oli samanlainen savulaisnaisten osalta jo 30 vuotta sitten. Sen sijaan tapaturma­ ja väkivaltakuolleisuus oli selkeästi muuta maata korkeampi. Myös itsemurhakuolleisuus oli Savossa korkeampi kuin maassa keskimäärin. Oman käden kautta päätti päivänsä vuosittain 126 savolaista, joista miehiä oli 102. Kokonaiskuolleisuus oli edelleen Savossa korkeampi kuin maassa keskimäärin, kuten se on ollut koko tarkasteluajan.

Back To Top