skip to Main Content

POLIITTISET VOIMASUHTEET

Poliittinen ilmasto on perinteisesti nähty suhteellisen pysyvänä ilmiönä; erityisen vakaat puolueolot olivat maassamme sotavuosista 1960-luvun alkuun. Vaikka sodanjälkeinen suurpoliittinen uudelleenorientointi johti suureen muutokseen ja koko kentän siirtymiseen vasemmalle IKL:n lakkautuessa ja SKDL:n syntyessä, muutos koski nimenomaan äärilaitoja ja muu kenttä pysyi vakaana. Elinkeinorakenteen muutos ja muuttoliike sekoittivat kuitenkin viimeistään 1960-luvulta lähtien puolueiden vanhoja asetelmia kunnissa ja vaalipiireissä.482

Savon poliittisen ilmaston muotoutumiseen ovat vaikuttaneet samat seikat, joihin jo vuonna 1913 ranskalainen politologi Andre Siegfried kiinnitti huomiota. Hänen mukaansa vakiintuneen poliittisen tilan säilymistä suosivat harva asutus, heikot liikenneyhteydet sekä seudun eristyneisyys ja syrjäisyys. Tällaiset piirteet ovat olleet varsin leimallisia myös Savolle aina 1950-luvulle asti, jolloin varsinkin tieverkoston rakentaminen syrjäseuduille mursi vähitellen Savon periferia-aseman.483

Savolle ovat olleet tunnusomaisia puolueiden kannatuksen merkittävät alueelliset vaihtelut. Pohjois-Savo poikkesi jo 1920-luvulta lähtien muusta maakunnasta kommunistisuutensa takia, sotien jälkeen myös vennamolaisuutensa vuoksi. Etelä-Savo on perinteisesti ollut sosiaalidemokraattien valta-aluetta, kun taas maalaisliitto/keskusta on nauttinut merkittävästi valtakunnallista keskiarvoa suurempaa kannatusta niin maakunnan etelä- kuin pohjoisosassa. Lisäksi on syntynyt paikallisia poliittisia ilmastoja.

Etelä-Savossa on aina kuljettu poliittisesti keskitietä, eivätkä siellä poliittiset äärilaidat tai joukkoliikkeet ole koskaan saaneet huomattavaa kannatusta. Pohjois-Savossa taas niin kommunismi kuin vennamolaisuus saivat sotien jälkeen keskimääräistä selkeästi suurempaa kannatusta, kuten oli saanut ennen sotia myös Isänmaallinen kansanliike (IKL). Keskeisessä asemassa tässä suhteessa ovat olleet poliittinen traditio ja valistustoiminta. On myös huomioitava, että Etelä-Savo on ollut haja-asutusaluetta ja väestöllisesti hajanaista, kun taas Pohjois-Savossa kyläasutus on ollut yleisempää. Ensin mainittu seikka on epäilemättä omiaan heikentämään poliittista aktiivisuutta, mikä Etelä-Savossa on ilmennyt mm. alhaisena osallistumisasteena valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa.484

Puolueitten suhteelliset osuudet äänistä Suomessa ja Savossa ovat jakautuneet alla olevan taulukon osoittamalla tavalla.

Savon poliittinen kuva eroaa koko maan kuvasta. Yhteistä on se, että poliittinen ilmasto on muuttunut selvästi porvarilliseen suuntaan. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945 porvarillisten ja sosialististen puolueiden äänimäärä oli Savossa liki tasoissa, mutta vuoden 1999 vaaleissa porvarillisten puolueiden osuus oli jo lähes 2/3 (1945 koko maa 51,4 % – 1999 65,4 %). Erityisesti tähän on vaikuttanut äärivasemmiston äänimäärän romahtaminen. Vaaleissa 1945–1962 SKDL keräsi Pohjois-Savossa vielä 31,3 % äänistä ja Etelä-Savossakin 12,4 %. Tarkastelujaksolla 1966-1999 äärivasemmiston kannatus laski kuitenkin Pohjois-Savossa 11,8 prosenttiyksikköä ja Etelä-Savossa 6,1 prosenttiyksikköä.

Samaan aikaan kokoomus ja SMP lisäsivät selvästi kannatustaan.Pohjois-Savossa SMP nosti kannatuksen keskiarvoaan peräti 10 prosenttiyksikköä, mikä oli pitkälti pois SKDL:ltä, joka menetti vuoden 1945 vaaleista vuoden 1999 vaaleihin lähes 20 000 ääntä. Kannatuksen keskiarvojen perusteella myös maalaisliitto/keskusta menetti kannatustaan, mikä oli seurausta maaseudun murroksesta 1960-luvulla. Agraaritaustaiseksi puolueeksi keskusta silti säilytti hämmästyttävän hyvin asemansa Savossa kuten muuallakin. Oheisissa kaavioissa on esitetty viiden suurimman puolueen kannatus eduskuntavaaleissa Etelä-Savossa ja Pohjois­Savossa vuosina 1945–1999.486

Poliittista ilmastoa tutkittaessa on otettava tarkasteltavaksi riittävän pitkä ajanjakso, etteivät satunnaiset ja yksittäisten vaalien tulokset nouse liian merkittäviksi. Kun käytetään kuntia havaintoyksikkönä, kuten seuraavassa tarkastelussa, niiden sisällä saattaa olla hyvinkin suuria eroja äänestyspiireittäin ja kylittäin. Oheinen kartta osoittaa vasemmisto- ja porvarillisenemmistöiset kunnat eduskuntavaaleissa 1945–1999. Tutkimusajanjaksolla Savo on ollut selkeästi porvarillisenemmistöinen. Vasemmistoenemmistöisiä kuntia valtiollisissa vaaleissa ovat vain perinteiset vasemmistokunnat Pieksämäki, Rautavaara, Savonlinna ja Varkaus. Kaikissa muissa kunnissa ovat porvarilliset puolueet olleet tuona aikana enemmistöasemassa. Porvarillisimpia kuntia ovat olleet Puumala, Kangasniemi, Vehmersalmi, Pertunmaa, Jäppilä ja Nilsiä, joissa porvarilliset puolueet ovat keränneet yli 2/3 äänimäärästä. Kangasniemeä mm. kuvattiin vasemmiston taholta niin porvarilliseksi pitäjäksi “ettei siellä syödä edes punaisia perunoita”.487 Savon vasemmistolaisin kunta on ollut Varkaus, jossa sosialistiset puolueet ovat 1945–1999 keränneet 68,5 % äänimäärästä eli yli 2/3.

Puolueittain tarkasteltuna maalaisliitto/keskusta on ollut maakunnan suurin puolue, joka Etelä-Savossa on kerännyt yhteensä 32,4 % ja Pohjois-Savossa 30,7 % äänistä. Savossa puolueen kannatuksen keskiarvo oli ajanjaksona 1945–1962 yli 10 % suurempi kuin koko maassa. Maalaisliiton kannatus levisi maakunnan alueelle merkittävimmin vasta 1920-luvun alussa, mutta ylti kuitenkin jo 1929 yli 30 %:n rajan. Maalaisliiton eteneminen tapahtui selvästi kansallisen edistyspuolueen kustannuksella.488 Korkeimmat kannatusosuutensa (36,7 %) maalaisliitto/keskusta saavutti tarkastelujaksolla Pohjois­Savossa maaliskuun 1954 hajotusvaaleissa, joita kutsuttiin myös maitovaaleiksi. Etelä-Savossa vastaavasti poikkeuksellisissa vuoden 1962 vaaleissa, jolloin puolue ylti 37,3 %:iin.

Maalaisliiton nousu 1950-luvulla johtavaksi puolueeksi Savossa selittyy poliittisen perinteen ohella taloudellisilla ja sosiaalisilla tekijöillä. Vahvoilla maalaisliiton alueilla ei ollut paljonkaan torppareita, vaan talonpojat ovat viljelleet omaa maatansa. Savossa torppariperinne muodostui tekijäksi, joka oli auttanut kommunisteja tai sosialisteja saamaan tavallista suuremman kannatuksen. Tyypillisessä maalaisliiton poikkeuksellisen vahvassa maaseutuäänestysalueessa pääosa tiloista oli vanhoja tiloja, viljelmien keskimääräinen peltoala oli jonkin verran suurempi kuin vasemmistovoittoisissa kylissä, valtiolla ja yhtiöillä oli hyvin vähän maata näissä kylissä, ja kansakoulu oli toiminut pidemmän ajan kuin vasemmistoenemmistöissä kylissä.489

Pienviljelijävaltaisuus aiheutti sen, että Savossa maalaisliitto esiintyi tuolloin varsin radikaalina. Puolueen olemusta sävytti maakunnassa myös se, että maalaisliittoa vastassa sen vahvimmilla alueilla oli lähinnä jompikumpi vasemmistopuolueista, Pohjois-Savossa SKDL ja Etelä­Savossa SDP.490

Maalaisliiton etenemiseen vaikutti myös tehokas organisoituminen. Paikallisosastojen ja muun järjestötoiminnan rinnalle muodostettiin voimakas tukimiesverkosto vaaliasioita hoitamaan. 1950-luku oli maalaisliiton tukimiesten suuri vuosikymmen. Pelkästään Ylä­Savon tukimiesverkoston vahvuus oli vuonna 1957 peräti 610 henkeä. Maalaisliiton Savon piirien yhteisen jäsenmäärän kasvu oli myös huikeaa: 1945 1 817 jäsentä, 1950 12 832, 1955 24 927 ja 1960 31 014. Viidessä vuodessa jäsenmäärä siis kymmenkertaistui ja 15 vuodessa 30-kertaistui. Maalaisliiton järjestörakenne olikin 1950-luvulle tultaessa ylivoimainen verrattuna muihin puolueisiin. Tehokkaan järjestörakenteensa turvin puolue pystyi saamaan kannattajansa hyvin uurnille. Vuosien 1966 ja 1970 vaaleissa SMP nousi erityisen vahvasti esiin maakunnassa. Sen aiheuttama lovi umpeutui vasta vuoden 1991 “veret seisauttaneissa” vaaleissa.491

Maalaisliiton/keskustan vahvinta kannatusaluetta ovat olleet ne kunnat, joissa SKDL:n kannatus on ollut heikointa. Enemmistöaseman se on saavuttanut Jäppilässä ja Vehmersalmella. Vahvoja keskustalaisia kuntia näiden lisäksi (kannatus 45–50 %) ovat Hirvensalmi, Enonkoski, Kangasniemi, Maaninka, Nilsiä, Puumala, Rantasalmi, Varpaisjärvi, Vesanto ja Virtasalmi. Keskusta on saavuttanut sodanjälkeisen ajan vaaleissa peräti 28 kunnassa yli 40 %:n ääniosuuden.

Puolueelle muodostuikin ainoaksi suureksi ongelmaksi suuriin asutuskeskuksiin rantautuminen. Heikointa kannatus on ollut Varkaudessa, Mikkelissä, Pieksämäellä, Kuopiossa ja Savonlinnassa. Tässä suhteessa on viimeisen sukupolven aikana tapahtunut kuitenkin merkittävä käänne, mikä ilmenee alla olevasta taulukosta, jossa on vertailtu maalaisliiton/keskustan kannatusta Savon kaupungeissa vuosien 1962, 1978, 1987 ja 1999 eduskuntavaaleissa.

Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta keräsi Savon kaupungeissa jo reilun viidenneksen äänimäärästä, kun puolue 1960-luvun alussa sai tyytyä reiluun kuuteen prosenttiin (koko maa 16,1 % ja 3,5 %). Vuonna 1999 kaupunkiäänten osuus nousi 31,1 %:iin eli lähes kolmannekseen puolueen kaikista äänistä. On muistettava, että ajanjaksolla tehdyt kuntaliitokset kasvattivat osaltaan puolueen kaupunkikannatusta. Olennaista on, että puolueen kaupunkiäänimäärät edustivat viidenneksen tasoa kaikista kaupungeissa annetuista äänistä. Kaikkiaan ML/keskustan yleispuoluesuuntaus selvästi vahvistui ja samaan aikaan puolueen kaupunkikannatus kuusinkertaistui. Puolueen kaupunkiäänten osuus kaikista kaupungeissa annetuista äänistä yli kolminkertaistui 1962–1999.492

Muuttoliike on vienyt Savossakin kaupunkeihin, mutta puolue on pystynyt pitämään äänestäjänsä. Tämä selittää sen, miksi puolue on säilynyt maakunnan suurimpana puolueena. Maaseudulla, jos tarkastellaan vain vuoden 1999 vaaleja, on keskustalla enemmistöasema 8:ssa Etelä-Savon ja 13:ssa Pohjois-Savon kunnassa. Pohjois-Savossa puolue keräsi vuoden 1999 vaaleissa maaseutuäänistä yli puolet. Pertunmaalla peräti 7 kymmenestä äänesti keskustaa ja Vieremällä 6 kymmenestä.

Sosiaalidemokraattinen puolue on ollut Savossa selvä asutuskeskuspuolue, jonka kannatus selittyy lähinnä teollisuustyöpaikkojen määrällä ja sosiaalidemokraattisella perinteellä. SDP on ollut selvästi vahvempi Etelä-Savossa, jossa SKDL:n kannatus on ollut huomattavasti vähäisempää kuin koko Suomessa keskimäärin. Työväenpuolueiden rintamajako tapahtui jo 1920-luvulla. Savossa oli rajankäynti maltillisen ja radikaalin sosialismin välillä suoritettu niin tarkoin, ettei kummallakaan ole merkittävää asemaa toitensa vahvoilla alueilla. Vasemmistososiaalidemokratialla on perinteisesti ollut Etelä-Savossa merkittävä kannatus, mikä näkyi sitten puoluehajaannuksen aikana. Onni Rantalan ajanjaksoa 1907–1958 koskevan tutkimuksen mukaan kuitenkin vain Enonkoski, Heinävesi, Joroinen, Juva, Kangaslampi ja Rantasalmi muodostivat yhtenäisen ja vahvan sosiaalidemokraattisen ydinalueen.493

Sosiaalidemokraatit ovat saaneet vahvaa kannatusta neljässä kaupungissa: Pieksämäellä (kannatuksen keskiarvo 1945–1999 40,3 %), Varkaudessa (39,6 %), Savonlinnassa (39,0 %) ja Mikkelissä (36,7 %). Maalaiskunnissa kannatus on ollut vahvaa Punkaharjulla, Enonkoskella ja Haukivuorella. Vähäisintä SDP:n kannatus on ollut Vieremällä, Kiuruvedellä, Nilsiässä ja Pielavedellä, missä SKDL oli voimakkaampi työväenpuolue.

Kokoomus ja edistyspuolue seuraajineen ovat olleet Savossa selviä asutuskeskuspuolueita, joiden kannatus jäi kuitenkin maan keskiarvon alapuolelle. Maaseudulla tunnettiin, että “kokoomuspuolue oli ‘herrojen’ puolue ja sinänsä liian kaukana maalaisväestösta: minkä vuoksi äänestettiin maalaisliittoa, vaikka ei aina hyväksytty maalaisliiton politiikkaa ja arvosteltiinkin sitä ankarasti. Maalaisväestö antoi kuitenkin vaaleissa äänensä maalaisliitolle “ikään kuin mielenosoituksena kaupunkilaisuutta ja ‘herrojen’ puoluetta vastaan”. Näin asia nähtiin 1950-luvulla kokoomuksen omassa piirissä.494

Elinkeino- ja ammattijakauman muutos 1960-luvulta lähtien, erityisesti palveluelinkeinojen suhteellinen lisääntyminen, suosi kasvavassa määrin porvarilliseksi yleispuolueeksi nousevaa kokoomusta. Kokoomuksen nousu alkoi Savossa vuonna 1970 ja saavutti huippunsa vuoden 1983 vaaleissa, jolloin puolue ylsi Etelä-Savossa 21 %:iin ja Pohjois-Savossa 16,3 %:iin. Sen jälkeen kannatus on laskenut Savossa kuten koko maassakin. Vahvinta kokoomuksen kannatus on ollut Mikkelissä (kannatuksen keskiarvo 1945–1999 29,2 %), Kuopiossa (26,1 %) ja Savonlinnassa (20,6 %).

Suomen puoluekentässä tapahtui sotavuosista 1960-luvun alkuun puolueiden kannatuksen kannalta kolme merkittävää murrosta. Ensimmäinen oli äärivasemmiston paluu politiikkaan ja SKDL:n nousu merkittäväksi puolueeksi vuoden 1945 vaaleissa. Seuraava muutos tapahtui 1950-luvun lopulla, kun SDP hajosi. SDP:n ohella myös maalaisliitossa tapahtui jakautuminen, kun Veikko Vennamo perusti vuonna 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolueen. Nämä kaikki poliittisen kentän käänteet esiintyivät Savossa keskimääräistä voimakkaampina, joten niitä on syytä käsitellä seuraavassa lähemmin.

”PIÄLLYSMIEHIÄ JA -NAISIA”

Savosta vuosina 1945–1999 valitut kansanedustajat puolueittain ja kotipaikan mukaan on koottu liitteeseen 6. Luettelossa ovat kaikki Kuopion ja Mikkelin vaalipiireistä valitut, joten joukossa on henkilöitä myös varsinaisen maakunta-alueen ulkopuolelta. Kaikkiaan tänä aikana on toiminut 131 savolaista kansanedustajina. Tiukan kriteerin mukaan kaikki eivät ole savolaisia, mutta rajanveto on hyvin hankalaa.495

Kaikki savolaiset eivät sisälly luetteloon: alueella syntyneitä henkilöitä on jätetty pois, jos heidät on valittu muualta Suomesta. Tästä syystä pielaveteläissyntyinen lakitieteen tohtori, ministeri ja sittemmin tasavallan presidentti Urho Kekkonen (1900–1986), joka valittiin Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä maalaisliiton listoilta ensimmäisen kerran eduskuntaan 1936–1944 ja myöhemmin Oulun läänin vaalipiiristä 1945–1956, on jätetty pois. Samoin perustein on jätetty pois 39 muuta kansanedustajaa, mikä osaltaan osoittaa savolaisten liikkuvuutta.

Valituksi tulleiden kansanedustajien taustassa näkyy sama keskusta-vasemmistovoittoinen savolainen ilmasto, jota edellä jo on käsitelty. Yksinomaan maalaisliitto/keskustasta edustajia on ollut 42, sosiaalidemokraattisesta puolueesta 33, SKDL/vasemmistoliitosta 22 ja TPSL:stä 3, yhteensä 100 edustajaa. Kokoomuksesta on ollut 20, SMP:stä 6, kansanpuolueesta/liberaaleista 4 ja kristillisestä liitosta 4 edustajaa.496 Kuva ei muutu, kun tarkastellaan, mistä puolueista kansanedustajat vaaleissa 1945–1999 on valittu. Kaikkiaan tänä aikana on valittu 332 kansanedustajaa.

Kansanedustajien sosiaaliseen taustaan ei seuraavassa kiinnitetä tarkempaa huomiota, mutta yleinen huomio – joka pätee koko maassa – on se, että he edustivat ja edustavat jonkin verran korkeampaa sosiaalista luokkaa kuin valitsijansa keskimäärin.497 Niinpä tarkastelujaksolla valituista savolaiskansanedustajista akateemisen loppututkinnon oli suorittanut 41 eli reilu 30 % kaikista edustajista. Selkeästi työväestöön kuuluvia edustajia saa hakea. Ainoastaan vasemmistoliittoa vaalikaudella 1999–2002 edustanut hitsaaja Jorma Vokkolainen on selvästi tällainen, ellei mukaan lasketa savolaista pienviljelijää, joka usein haki leivän jatketta metsätöistä. Heitä löytyy edustajien joukosta viisi.

Yleisehdokkaaksi ja maakunnassa tunnetuksi tulemisen väylä erityisesti sodan jälkeen on ollut toimiminen puolueen organisaatioissa, piirin puheenjohtajana tai piirisihteerinä. Piirijärjestön kautta kansanedustajaksi on kulkenut ainakin 21 henkilön tie. Myös puolueen naisjärjestön puheenjohtajuus ja toiminta naisjärjestössä on ollut usean naiskansanedustajan tie valtiopäiville.

Sotien väliseen kauteen verrattuna selkeänä muutoksena tuli se, että edustajan läpimeno edellytti entistä tarkempaa äänten keskittämistä, ja riittävän näkyviä ehdokkaita löytyi lähinnä maakunnan keskuspaikoista. Keskittymisestä kertoo se, että valituista edustajista 24 on lähtöisin Kuopiosta, 19 Mikkelistä ja 10 Savonlinnasta. Maalaiskunnista Kiuruvesi kahdeksan valitun kotipaikkana on ollut hyvin esillä.498

Pitkäaikaisimmat savolaiskansanedustajat ovat olleet kansaneläkelaitoksen johtaja Onni Hiltunen (34 valtiopäivät), sanomalehdentoimittaja Kalle Hakala (33), sairaanhoitaja, hum. kand. Lauha Männistö (26), päätoimittaja Kalervo Haapasalo (25), agronomi, koulunjohtaja, maanviljelysneuvos Olli Hirvensalo (25), maanviljelijä, kunnallisneuvos Kalle Kämäräinen (25) ja myymälänhoitaja Hugo Manninen (25). Heistä Hakalan, Hirvensalon ja Kämäräisen parlamentaarikon urat tosin painottuvat selkeästi sotien väliseen kauteen.

Savosta ministereitä on vuosina 1945–2000 ollut kaksikymmentä; lukuun eivät sisälly savolaissyntyiset ministerit vaan ainoastaan täältä valitut. Maakunnasta ministeriksi on noustu vain suurista puolueista: kymmenen ministerin puolue on ollut ML/keskusta, viiden SDP, kahden SKDL ja kahden kokoomus.

Merkittävin keskustalainen savolaisministeri oli tarkastelujaksolla hirvensalmelaissyntyinen valtiotieteen tohtori Ahti Karjalainen (1923–1990). Hän oli mm. kaksinkertainen pääministeri ja maan pitkäaikaisin ulkoministeri. Kansanedustajana Karjalainen oli yli kaksi vuosikymmentä. Maalaisliitto/keskustapuoluetta ministerinä ovat lisäksi edustaneet toiminnanjohtaja Katri-Helena Eskelinen (s. 1925), kirkkoherra, rovasti Lennart Heljas (1896–1972), lääkäri Jorma Huuhtanen (s. 1945), fil. maisteri, kansankorkeakoulun johtaja Väinö Kaasalainen (1902–1955), valtiotieteen tohtori Seppo Kääriäinen (s. 1948), maanviljelijä Olavi Martikainen (s. 1941), agrologi, maanviljelijä Pentti Pekkarinen (1917–1975), agrologi, maanviljelijä, kunnallisneuvos Tahvo Rönkkö (1905–1993), lakitieteen lisensiaatti Veikko Vennamo (1913–1997) ja agronomi Toivo Yläjärvi (s. 1941).

Sosiaalidemokraattisesta puolueesta on noussut viisi savolaisministeriä: yhteiskuntatieteiden ylioppilas Jouni Backman (s. 1959), päätoimittaja Kalervo Haapasalo (1912–2002), kansaneläkelaitoksen johtaja Onni Hiltunen (1895–1971), valtiotieteen maisteri Erkki Liikanen (s. 1950) ja kaupunginjohtaja Viljo Virtanen (1912–1989). Heistä pitkäaikaisin valtioneuvoston jäsenyys on varkautelaisella Onni Hiltusella, joka toimi kolmeen otteeseen valtiovarainministerinä, kahteen otteeseen toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä, kerran kauppa- ja teollisuusministerinä ja toisena valtiovarainministerinä sekä kansanhuoltoministerinä.Selvästi nuorempaa polvea edustava mikkeliläinen Erkki Liikanen siirtyi valtiovarainministerin paikalta Suomen ensimmäiseksi EY-suurlähettilääksi vuonna 1990. Euroopan komission jäsen hän oli vuosina 1995–2004. Liikanen on edelleen Suomen historian nuorin kansanedustaja, sillä tullessaan ensi kerran valituksi 1972 hän oli 21-vuotias.

Suomen kansan demokraattisesta liitosta (SKDL) on tullut kaksi ministeriä: maatalousteknikko, sanomalehdentoimittaja Yrjö Leino (1897–1961) ja sanomalehdentoimittaja Reinhold Svento (1881–1973). Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä vuonna 1945. Svento nousi eduskuntaan Mikkelin läänin vaalipiiristä jo vuonna 1922. Yrjö Leino toimi toisena sosiaaliministerinä vuosina 1944–1945 ja sisäasiainministerinä 1945–1948. Reinhold Svento oli toinen ulkoasiainministeri vuosina 1944–1948.

Pitkäaikainen eduskunnan jäsen, kokoomusta edustanut ristiinalainen metsänhoitaja Mauri Miettinen (s. 1941) oli sosiaali- ja terveysministeri vuosina 1990–1991. Miettisen lisäksi ministerin postille on puolueesta noussut mikkeliläinen kauppatieteiden maisteri Pirjo Rusanen (s. 1940), joka toimi ministerinä ympäristöministeriössä Ahon hallituksessa 1991–1995. Hän on kautta aikain toinen savolainen naisministeri. Ensimmäinen oli edellä mainittu keskustapuolueen Katri-Helena Eskelinen, joka toimi toisena sosiaali- ja terveysministerinä vuosina 1970–1971 ja 1979–1982.

Edellä esiteltyjen lisäksi savolaisiksi ministereiksi voidaan laskea lisäksi valtiotieteen tohtori Urho Kekkonen (1900–1986), yhteiskuntatieteiden maisteri Helena Pesola (s. 1947) ja diplomi­insinööri Iiro Viinanen (s. 1944), jotka kaikki olivat syntyperältään savolaisia, vaikka tekivätkin elämäntyönsä muualla. Heistä Kekkonen on toiminut pääministerinä. Euroopan parlamentin jäseninä ovat savolaisista toimineet kokoomuksen Pirjo Rusanen ja keskustan Mirja Ryynänen (s. 1944).

SAVON KORPIKOMMUNISMIN PIIRTEITÄ

Kansandemokraatit saivat vuoden 1948 eduskuntavaaleissa Pohjois-Savossa peräti 30,8 % äänistä, mutta Etelä-Savossa vain 12,7 %, kuten oheisesta kaaviosta ilmenee. Idässä, etelässä ja lännessä – Pohjois-Savosta katsoen – oli kommunisteilla kannatusta kovin minimaalisesti. Raja – demarkaatiolinja – noudatteli täysin vanhoja maakunnan rajoja, mutta ei silloisia vaalipiirin rajoja.499

Miksi Pohjois-Savo on ollut punaisempi kuin Etelä-Savo? Vuonna 1956 ilmestyneessä väitöskirjassaan Kommunismi Kuopion läänissä Jaakko Nousiainen huomasi kommunismin kannatuksen olevan riippuvuussuhteessa taloudellisiin tekijöihin, mutta havaitsi myös, etteivät taloudelliset seikat läheskään kaikissa tapauksissa tarjoa tyydyttävää selitystä. Hän päätyi siihen, että kommunismin kannatukseen Kuopion läänissä vaikutti lähinnä kaksi tekijää: poliittiset traditiot ja väestön sosiaalinen rakenne.

Poliittisten traditioiden Nousianen totesi tulevan selvimmin esille verrattaessa toisiinsa kahta maakuntaa, Pohjois-Savoa ja Pohjois­Karjalaa, mutta myös yksityisistä pitäjistä ja kyläkunnista saattoi löytää omia poliittisia traditioita. Merkittävimpiä perinteitä olivat torppariperinne ja kansalaissodan perinne. Taloudellisten olojen Nousiainen päätteli vaikuttavan kommunismin kannatukseen sikäli, että kommunismin joukkokannatus perustui ensisijassa pienviljelijöihin ja metsätyöläisiin. Näin erityisesti sellaisilla seuduilla, missä oli runsaasti yhtiöiden metsiä ja paljon kääpiötiloja.500

Tyypillisen kommunistienemmistöisen äänestysalueen hän luonnehti syrjässä kunnan keskustasta sijaitsevaksi sekä pienviljelijöiden ja metsätyömiesten asuttamaksi. Maaperä tällaisessa kylässä soveltui huonosti viljelykseen karuutensa ja kivisyytensä vuoksi, ja viljelmät olivat pieniä pääosan maa-alasta ollessa metsää. Suuri osa metsistä oli usein puutavarayhtiöiden hallussa, ja ne olivat tällaisten alueiden tärkeimpiä työnantajia. Koska metsähakkuita oli helppo säännöstellä lyhyenkin ajan kuluessa ja ne lopetettiin tavallisesti ensin kaukana kulkuväyliltä olevilla alueilla, reagoivat syrjäiset metsäkylät nopeimmin työllisyyden muutoksiin. Työttömyys vaikutti poliittiseen asennoitumiseen. Eräinä muina kommunismin kannatukseen Pohjois-Savossa suotuisasti vaikuttavina tekijöinä Nousiainen mainitsi suurten tilojen läheisyyden ja “säätyerojen” olemassaolon. Oma merkityksensä oli myös yksityisten henkilöiden harjoittamalla poliittisella valistustyöllä ja poliittisella järjestötoiminnalla.

Tutkimuksessaan Nousiainen piti Pohjois­Savoa tyypillisenä ns. korpikommunismin tyyssijana. Tätä termiä hän käytti köyhien syrjäseutujen kommunismista erotukseksi teollisuusalueiden kommunismista. Tutkijoiden terminologiassa käsitteeseen liittyy tietty pejoratiivinen tunnelataus. Heidän sanastossaan käsite tarkoittaa tunnepitoista asennoitumista kommunismiin ja sen aatesisältöön. Korpikommunisti uskoo vaistonvaraisesti kommunismin auttavan vähäväkistä kansanosaa tuntematta tarkemmin aatteen teoreettista pohjaa. Pohjois­Savossa on selvästi havaittavissa korpikommunismille tyypillisiä piirteitä, mutta kaikkia siihen liitettyjä määreitä ei voida paikantaa alueen poliittiseen kenttään.501

Sosiologi Erik Allardtin korpikommunismiteorian mukaan kommunismi maan syrjäseuduilla Itä- ja Pohjois-Suomessa oli pohjimmiltaan seurausta yhteiskunnan voimakkaasta modernisoitumisesta, joka katkoi perinteiset yhteisölliset siteet, aiheutti vieraantumista ja tarjosi massaliikkeille otollisen kasvualustan. Allardt siis oletti alueellisten erityispiirteiden vaikuttavan yhteiskunnallisten liikkeiden syntyyn.502 Yhteiskunnallisten liikkeiden nykyteoretisoinnissa on kuitenkin todettu, että pelkästään yhteiskunnallisella muutoksella ei voida selittää liikkeiden mobilisoitumista.503

Allardtille suomalainen korpikommunismi oli ennen kaikkea toisen maailmansodanjälkeinen ilmiö; tämä tulkinta on kuitenkin kumottu useissakin eri tutkimuksissa.504 Nämä huomiot pätevät myös Pohjois-Savoon, jonka työväenliikkeen organisoitumisen kivijalka oli rakennettu jo 1920-luvun lopulla. Tuolloin syntyneet järjestöt ja toiminta niiden parissa loivat pohjan, jolta järjestötoiminta elpyi mutta myös laajeni nopeasti, kun sosiaalidemokraattisen puolueen ulkopuolisen työväenliikkeen toiminnan esteet poistuivat toisen maailmansodan jälkeen.505

Allardtin huomiot yhteiskunnallisesta muutoksesta ja periferia-alueiden sosiaalisesta turvattomuudesta pätevät myös savolaisen syrjäkylän sotienjälkeiseen elämään. Sen sijaan havainnot Savon järjestäytymisestä tutkimusjaksolla eivät tue Allardtin havaintoja sekundääriryhmien puuttumisesta, johon perustuen poliittinen toiminta korpikommunistisilla alueilla voitiin nähdä ekspressiivisenä. Toisin sanoen äänestyspäätökset olisi tehty vasta vaalien kynnyksellä, poliittiselle toiminnalle olisi luonteenomaista päämäärättömyys ja epävarmuus ja poliittinen järjestötoiminta olisi vielä kehittymätöntä.506 Paremminkin olisi syytä puhua yliorganisoitumisesta, nimenomaan korpikommunismin vahvalla alueella Pohjois-Savossa. Olihan vuoden 1945 lopulla Pohjois-Savossa 169 SKDL:n perusjärjestöä, joiden yhteinen jäsenmäärä oli peräti 6 419. Lisäksi SNDL:n Kuopion piirillä oli 34 osastoa ja lähes 2 000 jäsentä. Muista kansandemokraattisista järjestöistä puhumattakaan.507

Ja kuten aiemminkin, järjestäytyminen voitiin havaita myös vaalien tuloksissa. Pertti Laulajainen on huomion arvoisesti todennut, että järjestöjä on pidetty ikään kuin poliittisen kannatuksen osana tai siihen läheisesti liittyvänä elementtinä, jota ei voida käyttää poliittista kannatusta selittävänä tekijänä. Kuopion läänin kommunismia tutkinut Jaakko Nousiainen ja samoin Ruotsin korpikommunismia tutkinut ja itse termin luonut Sven Rydenfelt eivät myöskään kiinnitä riittävästi huomiota järjestöjen merkitykseen, vaan sosiaaliset ja taloudelliset tekijät saavat todennäköisesti melkoisessa määrin järjestöille kuuluvan kunnian kommunismin alueellista kannatusta selitettäessä.508

Kilpailevia poliittisia suuntauksia Savon maalaiskylissä edusti sodanjälkeisinä vuosina vain maalaisliitto, jonka jäsenkuntaan muotoutui samantapainen yhtenäiskulttuurikuin kansandemokraateillakin. Maalaisliiton puoluetoimiston toimesta suoritettiin vuosina 1962–1964 äänestysalueittaisia kenttätutkimuksia mm. maalaisliiton Kuopion, Ylä-Savon ja Mikkelin piirien alueilla. Tutkimus rajoitettiin puhtaisiin maaseutuäänestysalueisiin, joissa väestön enemmistö sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, koska nimenomaan haluttiin selvittää, miksi maatalousvaltaisten kylienkin välillä oli huomattavia eroja puolueiden kannatuksessa. Tutkimuksessa päädyttiin pitkälti samanlaisiin tuloksiin kuin Jaakko Nousiainen omassa tutkimuksessaan.509

Savossa torppariperinne osoittautui useimmissa kylissä tekijäksi, joka oli auttanut kommunisteja tai sosialisteja saamaan tavallista suurempaa kannatusta. Kansandemokraattien kannatus näyttää tutkimuksen mukaan olleen selvintä sellaisissa kylissä, joissa maatilat eivät kyenneet antamaan riittävää elantoa. Väen oli hankittava lisätuloja jopa monien pitäjien takaa savotasta, tie- ja työttömyystöistä. Maalaisliiton kannatus oli sen sijaan suurempi viljelyalaltaan suuremmissa kylissä. SKDL:n parhaissa kylissä näitä kääpiöviljelmiä (alle 4 peltohehtaaria) oli suhteellisesti jopa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin maalaisliiton parhaissa kylissä.

Valtion ja yhtiöiden huomattavan laaja maanomistus näytti Savossa kulkevan rinnan SKDL:n voimakkaan kannatuksen kanssa. Havaittiin myös, että SKDL:llä oli ylivoimaisesti eniten järjestötoiminta a omissa vahvoissa kylissään. Kunnalliset luottamustehtävät keskittyivät myös puolueen vahvimmille alueille. Poliittinen järjestötoiminta ja muu puolueen tarkoitusperiä tukeva järjestötoiminta lisäsi tutkimuksen mukaan puolueen kannatusta ja auttoi sen säilyttämistä. Edellä mainittu osaltaan kumoaa Erik Allardtin näkemystä korpikommunismin ekspressiivisyydestä.510

Pohjoissavolaiselle korpikommunismille on ollut tyypillistä silmiinpistävä herraviha, jolla on pitkät historialliset juuret ilmeisesti jo 1800­ luvulta. Pohjois-Savo oli 1900-luvun alussa aluetta, jossa maatalousproletariaatti, maata omistamaton ja viljelemätön väestö oli verrattomasti suurin ryhmä. Vielä 1950-luvulla Pohjois­Savossa oli maahankintalaista huolimatta tiloja, joiden pinta-ala oli yli tuhat hehtaaria. Kun tiedetään, että nimenomaan maaseudulla suuromistajien tahaton ominaisuus on aina ollut voimakkaiden luokkavastakohtaisuuksien synnyttäminen alustalaisiin ja pienviljelijäympäristöön, ei ole ihme, että Pohjois-Savossa kommunismi levisi niinkin laajalle pienviljelijäväestön keskuudessa.

Suurtilallisten ja virkamiesten ohella herravihan kohteeksi tulivat tukkiyhtiöiden työnjohtajat ja metsänhoitajat, jotka ajoivat vain yhtiön etua ja polkivat metsätyömiehet toisen luokan kansalaisiksi. Työvoimaa käytettiin tarvittaessa, mutta muulloin metsätyöläiset saivat tulla toimeen miten taisivat.

Savon punaisimmassa kunnassa Rautavaaralla (SKDL/vasemmistoliiton kannatuksen keskiarvo 1945–1999 39,9 %) viljelijät myivät 1900-luvun vaihteessa tilansa ymmärtämättömyyttään – ja osittain pakosta – puutavarayhtiöille, niin että vuonna 1942 oli yksityisten omistuksessa vajaat 20 % kunnan maa-alasta, 46 % perheiden luvusta oli maata omistamattomia ja yksinomaan metsätöiden varassa eläviä, ja 90 % viljelmistä oli alle 3 hehtaarin suuruisia. Muuallakin Pohjois-Savossa moni tilallinen mielistyi hetkellisesti suuriin rahoihin, joita heidän tiloistaan tarjottiin, ja myi maansa. Näistä monet sortuivat loiseläjiksi, ja useat sodanjälkeiset loisperheet olivat heidän jälkeläisiään – ja punaisia.

Herraviha oli myös yksi tekijä, jonka voimalla Suomen maaseudun puolue (SMP) nousi Pohjois­Savossa merkittäväksi puolueeksi. Ei ole sattuma, että Veikko Vennamon johtaman puolueen ydinalueeksi muodostui “unohdetun kansan” Pohjois-Savo. Vennamon populistiselle retoriikalle löytyi maakunnasta vuosikymmeniä kehittynyt suotuisa kaikupohja. SMP näyttää saaneen Pohjois-Savossa eniten ääniä nimenomaan SKDL:ltä. Kyseessä ei siis näyttäisi ensisijaisesti olleen vakaumuksellinen kommunismi, jota sitäkin toki jonkin verran oli niin pohjoissavolaisissa pienviljelijöissä kuin työläisissäkin.

Pohjoissavolaisen kommunismin erityispiirre oli, että se ei ollut kovin selkeästi kirkonvastaista. Voimakasta kirkostaeroamisliikettä ei syntynyt. Kuvaavaa on, että herännäispitäjä Kiuruvedellä – jonka asukkaista nelisenkymmentä prosenttia äänesti kansandemokraatteja – todettiin kirkon piirissä 1970-luvulla, että “kansandemokraattisen vakaumuksen ja herännäishenkisen kristillisyyden välille ei ole syntynyt sellaista repivää rajaa, joka jossakin muualla kirkon ja työväenliikkeen välillä on. Poliittista kirkonvastaisuuttakin on, mutta seuroja ja pyhäkouluja on pidetty kaikenvärisissä kodeissa ja samoille penkeille on sovittu.”511 Kommunismi ja uskonto elivät rauhanomaista rinnakkaiseloa, mikä sinällään ei ollut ainutlaatuista, sillä tilanne korpikommunistisessa Kainuussa oli pitkälti samanlainen.512

Pohjois-Savoa äänestysalueena voi sanoa varsin herkästi suuntauksia noteeraavaksi, minkä taustalla näyttää olevan rakenteellisten tekijöiden ohella mentaalisia tekijöitä. Henkisessä ja yhteiskunnallisessa mielessä alue on monitahoinen, jossakin määrin jopa vastakohtien leimaama. Siellä on aina elänyt harras kristillisyys, jota on leimannut herännäisyys. Samalla tämän herännäismaakunnan asukkaista kolmisenkymmentä prosenttia äänesti kansandemokraatteja. Vuonna 1946 Kuopion piispa Eino Sormunen totesi, että “uskonnollinen elämä ei missään ole niin herkkää ja hienoa kuin täällä … Sen tähden kasvatuksenkin tulisi olla herkkää ollakseen sopusoinnussa tämän herkän sielunelämän kanssa.”513

Sielunelämän “herkkyys” voisi olla yksi poliittista käyttäytymistä selittävä tekijä. On muistettava, että kuuluisa IKL:n pappi Elias Simojoki hallitsi 1930-luvulla Kiuruvedeltä käsin pohjoisia alueita omalla tavallaan vahvistaen samalla poliittista äärioikeistoa. Maltillisella oikeistolla oli 1930-luvun alussa Pohjois-Savossa vähän edustajia. Alueen kansallisseurojen johtokunnissa oli tuolloin jopa 100 % IKL:n jäseniä. Ehkä juuri näistäkin tekijöistä johtuen sodan jälkeen heitto toiseen äärimmäisyyteen – SKDL:ään ja SKP:hen – tapahtui niin perusteellisesti.514

SKP:n pitkäaikaisessa 1960-luvulta alkaneessa sisäisessä kiistelyssä Kuopion piirijärjestö joutui vähemmistön haltuun. Osapuolijako muotoutui vuoden 1966 edustajakokouksen jälkeen. Tuolloin ryhdyttiin uudistamaan puolueohjelmaa, mm. poistamalla siitä proletariaatin diktatuurin vaatimus ohjelmasta. Uudistettu ohjelma hyväksyttiin Helsingissä vuonna 1969, jolloin edustajakokouksessa vähemmistöön jääneet marssivat Kulttuuritalosta Koiton taloon pitämään omaa kokoustaan. Hieman aiemmin vähemmistöläiset olivat ryhtyneet julkaisemaan omaa Tiedonantaja-lehteä. Vähemmistön keulahahmoksi nousi Taisto Sinisalo. Osapuolijako tunnustettiin vuonna 1970. Vähitellen jakomielinen osapuolijako alkoi heijastua koko puolueen sisäiseen kehitykseen: moni kyllästyi ja jätti puolueen. Riita näkyi myös vaalituloksissa, joissa SKDL/SKP:n kannatus heikkeni jatkuvasti.515

SKP:n suuntariidan ensimmäisiä näkyviä julkisia merkkejä oli kuopiolaisesta Kansan Sanasta käyty taistelu 1967. Päätoimittaja Kaarlo Koskinen erotettiin 1.10.1967 ns. vähemmistön toimesta. Seurauksena oli lehden toimittajien lakko 9.–20.10.1967. Lopputuloksena lakosta lehti jäi ns. puolueen enemmistön haltuun ja päätoimittaja Kaarlo Koskinen jatkoi tehtävässään. Lakon kauaskantoisimpana seuraamuksena oli puoluetaistelun laajeneminen ja kiristyminen myös Savossa.516

Kommunistien hajaannuksen kiteytyessä – löyhästi arvioiden vuosien 1965–1969 aikana – keskeiseen ellei peräti ratkaisevimpaan osaan kentällä nousivat nimenomaan SKP:n 17 piirijärjestöä. Sen leniniläisen puolueteorian kantavan ajatuksen, että järjestö on kaiken perusta, olivat suomalaiset kommunistit omaksuneet hyvin. Kuopion piirisihteeri August “Aku” Karhunen lukeutui ns. vanhakantaisiin eli vähemmistöläisiin ja Mikkelin piirisihteeri Unto Ruotsalainen enemmistöläisiin. Alueellisina käskynhaltijoina piirisihteereillä oli keinot ja konstit varmistaa järjestön pysyminen omasta mielestään oikeassa kurssissa ja valituttaa oikeat edustajat puoluekokouksiin. Ja niin he myös tekivät. Aina on tiedetty, että työläämpää on organisaation valtaaminen kuin sen hallussa pitäminen. Mitä tasapäisempi oli puoluepiirin jako, sen härskimpään painostukseen, junttaukseen ja järjestögangsterismiin oli turvauduttava.517

Tämä tuli hyvin selvästi esiin SKP:n Kuopion piirikokouksessa keväällä 1970. Vähemmistön täpärästi isännöimässä piirissä oli äänestys kiepsahtanut niin, että 47 puolueosastosta (1 348 jäsentä) tuli valituksi 74 enemmistöläistä edustajaa ja 46 osastosta (884 jäsentä) vastaavasti 62 vähemmistöläistä. Siten piiri oli siirtymässä puoluejohdon leiriin, mutta Helsingistä evästetty piirisihteeri Aku Karhunen lähimiehineen kävi vastahyökkäykseen muutama päivä ennen 1. maaliskuuta pidettävää piirikokousta. He perustivat kahdeksan aivan uutta puolueryhmää, joista nimitettiin yhdeksän vähemmistöedustajaa, ja he hyväksyivät ryhmät piirin jäsenyyteen kaksi tuntia ennen piirikokousta. Kun sekään ei vielä turvannut vaadittua lopputulosta, “karhuslaiset” valtakirjantarkastajat hyväksyivät seitsemän (osastoista valitsematonta) vähemmistöläistä lisäedustajaa ja hylkäsivät kahdeksan puoluejohtoa tukevaa edustajaa. Kokouksen voimasuhde saatiin kammetuksi toisin päin lukuihin 79–66 ja piiritoimikunta runnottiin vähemmistöläiseksi luvuin 11–9. Paikan päällä järjestögangsterismia oli koordinoimassa Oiva Lehto (SKP:n varapuheenjohtaja ja oppositiojohtoa). Helsingistä olivat saapuvilla myös Simo Eerola sekä Aarne Saarinen, joka kylläkin paheksui toteamaansa menettelyä, muttei “tarpeeksi päättäväisesti sitä tuominnut”.518

Kuopion operaatio rikkoi mahdollisimman täydellisesti sitä puoluejohdon ohjepäätöstä, jonka mukaan vain ennen 15. puoluekokousta (3.–6.4.1969) perustetut osastot ja ryhmät ovat edustuskelpoisia. SKP:n tarkastuskomitea pohti tapausta yli puoli vuotta, mutta osapuolitaistelun halvaannuttamana sekään ei saanut aikaan kuin äänestyspäätöksen, että mainituille ryhmille myönnetty edustusoikeus oli puolueen sääntöjen ja päätösten vastainen. Vuoden lopulla politbyroo antoi Kuopion piirille yhtä vaisun nuhteen. Raastupaan asiaa ei rohjettu viedä.519 Mikkelin piirijärjestö säilyi enemmistön hallussa, vaikka oppositio “aiheuttikin hankaluuksia”. Piirijärjestön vuosikokousedustajien valossa vähemmistön osuus oli Etelä-Savossa noin kymmenen prosenttia.520

Kuopion piirissä siis “vähemmistö oli enemmistö”, mikä jatkui aina 1980-luvun puoliväliin asti. Vuonna 1984 piirikomitean paikkajako oli 15–5 vähemmistön hyväksi, vaikka saman vuoden kunnallisvaaleissa vähemmistö sai vain viidenneksen SKDL:n valtuustopaikoista Pohjois­ Savossa. Kun vielä muistetaan, että puolueen kuopiolainen äänenkannattaja Kansan Sana oli vahvasti enemmistöläisten hallussa, niin paikkajako tuntuu ihmeelliseltä. Tilanne olikin kestämätön.

Kun SKP:n Kuopion piirijärjestö ei suostunut toimimaan SKP:n keväällä 1984 pidetyn 20. edustajakokouksen päätösten ja keskuskomitean ohjeiden mukaisesti, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi perustaa puolueen sääntöjä ja päätöksiä noudattava uusi piirijärjestö. Edustajakokouksesta lähtien SKP:n Kuopion piirissä kuohui. Marraskuussa 1984 perustettiin SKP:n Pohjois­Savon puoluekomitea, joka järjestäytyi SKP:n Pohjois-Savon piirijärjestöksi seuraavan vuoden tammikuussa. Vähemmistön taholta se leimattiin hajottajajärjestöksi. Vanha piirijärjestö jäi toimimaan entisille urilleen ja käytännössä vähämerkitykselliseksi, vailla poliittista vaikutusta olevaksi järjestöksi, joka ei juurikaan näkynyt oman ryhmänsä ulkopuolella.521 Lokakuun puolivälissä 1985 SKP:sta erotettiin sitten niskuroivat vähemmistöpiirit. Nämä perustivat huhtikuussa 1986 Demokraattisen vaihtoehdon (Deva), jonka kannatus jäi kuitenkin vähäiseksi.522

Puolueriidan ohella rakennemuutos rapautti ennen muuta äärimmäisen vasemmiston poliittista kannatusta. Rajun rakennemuutoksen kohteeksi joutui selvimmin SKP:n perinteinen savolainen äänestäjäkunta: pienviljelijät ja metsätyöväestö. Kun Savossa vielä 1950-luvulla oli runsaasti pientilallisia, jotka hankkivat metsätöissä lisäansioita ja tekivät metsäyhtiöille pitkää päivää, väheni tämä joukko erityisen selvästi 1980-luvulle tultaessa. Savossa työskenteli vuonna 1950 maa- ja metsätaloudessa noin 60 prosenttia työvoimasta. Vuonna 1990 tuo osuus oli enää vain 15 %.523 Uusia äänestäjiä kertyi sangen vähän palvelu- ja liikealoilta. Kommunismin vahvimmalla alueella Pohjois-Savossa SMP pystyi lisäksi hankkimaan 1966–1999 pienviljelijöiden äänistä 10 %:n osuuden, mikä osaltaan vähensi SKDL:n kannatusta. Äärivasemmisto menetti Savossa vuoden 1945 vaaleista vuoden 1999 vaaleihin lähes 20 000 ääntä. SKDL:n ja SKP:n poliittista toimintaa vuonna 1990 jatkamaan perustetun vasemmistoliiton kannatus vakiintui Pohjois-Savossa noin 14 %:iin ja Etelä­Savossa noin 3 %:iin, jotka jäivät huomattavasti SKDL:n perinteisten kannatuslukujen alle.

SOSIAALIDEMOKRAATIT RIITELEVÄT KESKENÄÄN

Sosiaalidemokraattinen työväenliike hajosi 1950-luvun lopulla. Sisäiset erimielisyydet alkoivat Työväen Urheiluliiton piiristä. Vakautukseen liittyneet näkökulmaerot, pienviljelijäkysymys ja etenkin maaliskuun 1956 yleislakon kokemukset nostivat lisää ristiriitoja ammattiyhdistysliikkeessä ja puoluetoiminnassa toimineiden sosiaalidemokraattien välille. Lisänä olivat henkilöstöristiriidat, erimielisyydet vahvojen persoonien välillä. Sosiaalidemokraattien riita leimautui voimakkaasti puoluesihteeri Väinö Leskiseen ja puheenjohtaja Emil Skogiin. Puhuttiin leskisläisistä ja skogilaisista, joista viimeksi mainitut edustivat puolueen vasenta laitaa. Vuoden 1957 puoluekokouksessa sosiaalidemokraattinen puolue hajosi käytännössä kahtia. Sos.dem. – oppositio järjestäytyi toukokuussa 1959 puolueeksi, Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattiseksi Liitoksi (TPSL).524

Puoluekiistat nousivat esiin Etelä-Savossa keskimääräistä voimakkaampina, mutta Pohjois­Savossa keskimääräistä heikompina. Pohjois­Savossa asiaan vaikutti sekin, että sosiaalidemokraatit olivat jatkuvasti kansandemokraattisen/kommunistisen liikkeen puristuksessa, poliittisesti pienempänä ryhmänä. Oppositio sai enemmänkin jalansijaa ammatillisen sos. dem.-liikkeen parista. Leskisläiset saivat maaliskuun 1957 piirikokouksessa kaapatuksi käsiinsä piirin johdon lähinnä siitä syystä, että piirisihteeri oli leskisläinen ja organisoi piirikokousedustajien valinnan. Myös Kuopion ja Iisalmen puoluejärjestöt olivat leskisläisten käsissä, samoin kuin piirilehti Savon Kansa. Muualla puolueaparaatti oli skogilaisilla, minkä lisäksi he hallitsivat ammattiyhdistysliikettä kaikkialla piirissä.525

Vuonna 1960 TPSL:n vaikutus perustui muutamiin ammattiosastoihin sekä Iisalmen, Kuopion ja Varkauden ammatillisiin paikallisjärjestöihin, joita se pyrki pitämään hallussaan ja joissa se pyrki turvaamaan johtoasemansa. Varsinainen puolueorganisaatio TPSL:llä oli heikko; se käsitti vain 17 yhdistystä, 3 naisosastoa ja yhden kunnallisjärjestön (Varkaudessa). Valtaosa maakunnasta oli sellaista aluetta, jossa puolueella ei ollut edes yhdistyksiä. Piirin kansanedustajina toimivat vuoden 1954 vaaleissa valitut Mikko Hult ja Elli Nurminen, jotka olivat skogilaisia. Vuoden 1958 vaalien jälkeen rautalammilainen pienviljelijä Mikko Hult siirtyi sos.dem.-opposition eduskuntaryhmään.Sen sijaan Nurminen putosi. Tilalle tuli leskisläiseen enemmistöön kuulunut varkautelainen Onni Hiltunen.526

Pohjois-Savossa TPSL:n kannatus oli merkittävintä Varkaudessa, jossa puolue saavutti vuoden 1960 kunnallisvaaleissa 1 651 ääntä ja 17,6 % kaikista äänistä. TPSL piti hallussaan myös Varkauden metalli- ja puuosastoja, jotka olivat piirin kaksi suurinta ammattiosastoa. Kahta vuotta myöhemmin puolueen äänimäärä oli 300 pienempi ja osuus yli 5 % pienempi. Yli 10 prosentin osuuden äänistä puolue saavutti vuoden 1962 eduskuntavaaleissa myös Juankoskella ja Rautalammilla, mutta jäi mm. Kuopiossa neljään prosenttiin ja Iisalmessa kuuteen prosenttiin.527

Mikkelin piirissä SDP:n hajaannuksen voimakkuus selittyy osittain läänin pienviljelysvaltaisuudella. Paikkakunnat, joissa oli voimakas pienviljelijäjaosto, kokivat hajaannuksen voimakkaampana. Lisäksi tarvittiin sivusta tuleva vaikutus. Piiritoimikunnan työskentely oli muotoutunut paljolti Mikkeli-keskeiseksi.Vuonna 1955 piiritoimikunta oli myöhemmän jaon mukaan suhteessa 6–5 skogilaisenemmistöinen. Vuoden 1956 piirikokoukseen mennessä rintamajako oli jo muotoutunut ja leskisläisistä varsinaisena jäsenenä jäi uuteen piiritoimikuntaan vain Kalervo Haapasalo. Häntä ei voitu syrjäyttää, koska perinteisesti aina yksi kansanedustaja oli istunut piirin johdossa.528

Piiritoimikunta, syksyllä 1956 tullut uusi piirisihteeri ja Vapaus-lehden toimittajat muodostivat organisaation, joka pyrki pitämään piirin skogilaisten käsissä. Kun virallinen organisaatio – piiritoimikunta ja piiritoimisto – oli leskisläisiltä suljettu, muodostui rinnalle varjo-organisaatio. Haapasaloilla oli “piiritoimisto’: jossa likipitäen joka lauantai vuoden vaihteesta huhtikuuhun 1957 asti kokoontui “piiritoimikunta”. Järjestötoiminta oli henkilöittänyt vallan. Se oli jakautunut kahdelle voimahahmolle, kansanedustaja Kalervo Haapasalolle ja piiriä vuodesta 1937 johtaneelle leipurimestari Onni Kaukiselle, joka oli myös Mikkelin työväenyhdistyksen ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Vuoden 1957 puoluekokousta varten valituista kaupunkien neljästä edustajasta kolme oli skogilaisia, Savonlinnan, Mikkelin ja Pieksämäen edustajat, jotka kaikki olivat omilla paikkakunnillaan puoluetoiminnan ohessa keskeisiä ammattiyhdistysmiehiä. Ainoastaan Heinolasta valittiin leskisläinen. Maalaiskuntien kokousedustajista oli neljä skogilaista ja kolme leskisläistä. Piirin voimasuhdeasetelma 7–4 oli selvä. Piirikokouksen osalta voimasuhteet eivät olleet yhtä selkeät lukuun ottamatta kaupunkeja, joista oli nimetty molempia sama määrä, seitsemän. Maaseutuedustajia oli 25. Näihin kohdistui nyt toiminta, joka jatkui aina piirikokoukseen asti.

Huhtikuussa 1957 pidetyn vuosikokouksen ratkaisevin kysymys oli piiritoimikunnan valinta. Menettelytapavaliokunta esitti yksimielisenä kompromissina hyväksyttäväksi 6–4 jaon enemmistön hyväksi. Kokouksen vähemmistö ei tyytynyt kahteen varsinaisen ja kahteen varajäsenen paikkaan vaan teki oman esityksensä, jossa kaikki seitsemän varsinaista jäsentä olisivat olleet skogilaisia. Leskisläisille esitys olisi jättänyt kolme varajäsenen paikkaa. Tällä esityksellä käytännössä sinetöitiin lopullisesti puoluehajaannus Mikkelin piirissä. Piirikokous vaihtoi piirin johdon, skogilaisen piiritoimikunnan, leskisläiseen. Vain yksi skogilainen mahtui piiritoimikuntaan. Voimakkaalla kenttätyöllä – junttaamisella – leskisläiset olivat saaneet kokouksen enemmistön.529

Vuoden 1958 vaaleissa näkyi jakautuminen entistä selvempänä, sillä tehtyjä päätöksiä rikottiin “kummallakin puolella”. “TPSL:n isä” piiriasiamies Aili Siiskonen Mikkelistä ja maatalousteknikko Armas Härkönen Joroisista eivät noudattaneet piirikokouksen päätöstä mainonnasta, vaan tekivät omat mainokset, jolloin piiritoimikunta jätti heidät oman vaalityönsä ulkopuolelle.530 Molemmat valittiin eduskuntaan, ja he siirtyivät myöhemmin uuteen sosiaalidemokraattisen opposition ryhmään. Uudessa puolueessa, toukokuussa 1959 perustetussa TPSL:ssä, oli Savosta valituilla kansanedustajilla näkyvä asema, sillä Mikko Hult ja Aili Siiskonen tulivat puoluetoimikuntaan.531

Suurinta kannatusta TPSL sai Mikkelissä, Mäntyharjussa, Pieksämäellä ja Savonlinnassa, joissa se keräsi yli 10 % äänistä vuoden 1962 vaaleissa. Koko Etelä-Savossa kannatus oli 7,5 %, kun se koko maassa oli 4,4 %. Voimakkainta kannatus oli Mikkelissä, jossa TPSL keräsi 1962 äänistä 13,9 % ja 1970 vielä 8,4 %. Skogilaiset saivat Mikkelissä haltuunsa kaksi suurinta perusjärjestöä ja naisjärjestön sekä arvokkaan työväentalon. Mikkelissä perustettiin vuonna 1973 myös TPSL:n seuraaja Sosialistinen Työväenpuolue (STP), joka jäi kuitenkin marginaalipuolueeksi.532

Pertti Laulajaisen mukaan TPSL:n kannatuspohja Etelä-Savossa juontaa juurensa aina 1920-luvulle asti, jolloin tuolloisella vasemmistososiaalidemokratialla eli ns. keskustalaisuudella oli maakunnan alueella merkittävää kannatusta. Lisäksi on syytä ottaa huomioon kommunismin vähäisen kannatuksen välillinen merkitys: kun SDP:llä oli 1950-luvulla Etelä -Savossa merkittävästi sellaisia äänestäjiä, jotka muualla maassa olisivat kannattaneet SKDL:ää, niin SDP:n johdon selvä oikeistosuuntaus 1950-luvulla ei luonnollisestikaan heitä miellyttänyt, mikä seikka taas lisäsi alttiutta siirtyä TPSL:n kannattajaksi.533

POHJOIS-SAVO SUOMEN MAASEUDUN PUOLUEEN YDINALUEENA

Myös maalaisliitto jakautui, kun Veikko Vennamo erosi puolueesta ja perusti helmikuussa 1959 Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP) elokuvateatteri Aulassa Pieksämäellä. Sivullisilta suljettuun perustamiskokoukseen 9.2. oli saapunut noin 400 edustajaa, pääasiassa pienviljelijöitä ja asustustilallisia eri puolilta Suomea, lähinnä kuitenkin Pohjois- ja Ylä-Savosta. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin Vennamo, joka oli ollut Kuopion läntisen vaalipiirin maalaisliiton ja siirtoväen ääniharava. Sekä Vennamo että puolue olivat jyrkästi Kekkos-vastaisia.534

Pieksämäen kokouksen jälkeen aloitettiin puolueosastojen perustaminen. Pohjois-Savoon niitä nousi 1959–1961 peräti 246, mikä oli suurin määrä koko maassa. Etelä-Savossa tyydyttiin 68 puolueosastoon. Myös kunnallisjärjestöjen ja piirien perustamiseen ryhdyttiin vielä vuoden 1959 puolella. Pientalonpoikien Kuopion ja Mikkelin piirijärjestöt perustettiin seuraavan vuoden kesään mennessä.535

Alusta alkaen Pohjois-Savosta tuli vennamolaisuuden ydinaluetta. Varsinaisen läpimurtonsa puolue teki vuoden 1960 kunnallisvaaleissa, joissa se sai 11 726 ääntä ja 83 valtuustopaikkaa. Vain Kuopiossa, Iisalmessa ja Varkaudessa puolue jäi ilman edustajaa. Voimallisesti SPP tuli kunnalliselämään Kiuruvedellä (7 paikkaa), Lapinlahdella (6), Pielavedellä (6), Sonkajärvellä (5) ja Varpaisjärvellä (5). Näissä kunnissa oli paljon asutustilallisia ja siirtoväkeä, jotka olivat olleet yli vuosikymmenen Vennamon henkilökohtaisia äänestäjiä. Peruskannattajajoukon muodostikin karjalainen siirtoväki. Suurin osa paikoista voitettiin maalaisliitolta, mutta tuntuvan menetyksen kokivat myös SDP ja SKDL. Etelä­Savossa puolue sai yhteensä vain 22 valtuustopaikkaa.536

Vennamon diktatorinen ote aiheutti jo muutaman vuoden päästä ristiriitoja puolueen sisällä. Vuonna 1961 ns. köpiläisyys hajotti puolueen. Sen keskushahmoja olivat puoluesihteeri Köpi Luoma ja SPP:n Pohjois-Savon piirin puheenjohtaja ja kunnallisvaalien ääniharava, kiuruvetinen Rieti Partanen, jota kaavailtiin myös puolueen puheenjohtajaksi. Luoma lähti kaatamaan Vennamoa. Partasen johdolla ns. köpiläisten ryhmä piti kesällä 1961 säännöllisesti “torikokouksia” Kiuruvedellä ja harjoitti junttausta pääasiallisesti savolaisen pientalonpoikaväen keskuudessa. Ryhmän tavoitteena oli saada Vennamo puolueen presidenttiehdokkaaksi ja tällä tavoin saada hänet pois valitsijamiesehdokkuudesta. Ryhmän kuiskutuskampanjan pääkysymyksiä oli presidenttiehdokas Olavi Hongan vastustaminen ja se, että valitsijamiesehdokkaat asetetaan “oman maakunnan miehistä”. Monet puolueen pohjoissavolaisista yhdistyksistä tekivät päätöksen siitä, etteivät lähde “kuivan konservatiivin” taakse. Vennamo jyräsi kuitenkin puolueen Hongan taakse, mistä hän sai maksaa kalliin hinnan. Puolue sortui Honka-liittoon.537

Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa ns. köpiläissiipi esiintyi maalaisliiton listoilla. Kuopion läntisessä vaalipiirissä Rieti Partanen liittyi SPP:n opposition “vapaiden talonpoikien” ehdokkaana vaaliliittoon maalaisliiton ja kansanpuolueen kanssa, ja sai 1 970 ääntä, mikä merkitsi sitä, että Vennamo putosi eduskunnasta 27 äänen erolla.538 “Rieti&Co”:ta nimitettiinkin pientalonpoikien lehdessä “osto-ottopojiksi”, jolla viitattiin yhteyksiin maalaisliiton suuntaan. Tämä “ensimmäinen sisällissota” vaikutti puolueeseen syvästi: hajaannus vei osaltaan SPP:n pitkään ja synkkään lamaan.539 Maalaisliitossa uskottiin vuonna 1962 yleisesti vennamolaisuuden katoamiseen. Optimismi oli katteetonta. Kuopion piiri piti puoluetta hengissä valitsemalla Vennamon eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa.540

Uusi nousu alkoi vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleista ja jatkui saman syksyn kunnallisvaaleissa. Vennamon vaaliliitto kasvatti äänisaalistaan Etelä-Savossa lähes tyhjästä yli 11 000:een ja Pohjois-Savossa 8 500:sta lähes 20 000:een, jos verrataan vuoden 1966 eduskuntavaaleihin. Vennamoa äänestäneet olivat osaksi siihen asti eri puolueita äänestäneitä maaseudun pienviljelijöitä, mutta selvästi oli mukana niitä, jotka nimenomaan Vennamoa äänestämällä halusivat osoittaa tyytymättömyyttään Kekkosen politiikkaa kohtaan.

SDP:n Mikkelin piirikokouksessa syksyllä 1967 liittyminen Kekkosen vaaliliittoon aiheutti vastarintaa useissa puheenvuoroissa. Kekkos­vastaisuuden ja protestin puoluejohdolle tiivisti Veikko Niukkanen Rantasalmelta toteamalla: “Hyväksytään tämä, mutta hyväksytään murinalla”.541 Mikkelin vaalipiirissä SDP menettikin vuoden 1966 eduskuntavaaleihin verrattuna 20 000 äänestäjää. Taustalla oli myös yhteiskunnan nopea muutos, joka aiheutti sen, etteivät puolueet eivätkä poliittiset perinteet hallinneet äänestyskäyttäytymistä samoin kuin aikaisemmin. Syksyn 1968 kunnallisvaaleissa nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi (SMP) muuttanut puolue sai Pohjois-Savossa peräti 115 valtuuspaikkaa ja Etelä-Savossakin 32. Se oli jo huomioon otettava puolue.542

SMP eteni nimenomaan siellä, missä maatalous oli rajuimmin joutunut rakennemuutoksen kouriin. Muutos vaikutti erityisesti metsätyön ja karjatalouden varassa eläneisiin syrjäisten alueiden pientiloihin, Savotta-Suomeen. Sotansa sotineiden ja peltonsa raivanneiden elämä järkkyi, sillä elämäntyö näytti menettävän merkityksensä. Katkeruus leimahti protestiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Puolueiden äänimäärien osuudet vuosien 1966 ja 1970 eduskuntavaaleissa ilmenevät oheisesta taulukosta.

Hallitusrintama kärsi vaaleissa erittäin selvän tappion. Kaikki hallituspuolueet menettivät osuuttaan, eniten SKDL, jonka kannattajille hallituksessa olo oli uutta ja jossa puolueen sisäinen riita heijastui vaalikannatuksessa. Pohjois-Savossa, joka oli vähemmistön hallussa, SKDL menetti lähes 16 000 äänestäjää, eli 10 % ääniosuudestaan. Vaalituloksista ilmeni tyytymättömyys hallituspolitiikkaan, ja se purkautui myös kokoomuksen kannatuksen kasvuna.

Unohdettuun kansaan taitavasti vedonnut SMP sai vaalivyörynomaisen voiton totunnaisesti varsin pysyvissä puolueoloissa. Maaseudun ja varsinkin pienviljelijän ahdinko näkyi SMP:n kannatusluvuissa. Ydinalueellaan Pohjois-Savossa puolue sai peräti 21,2 % äänistä ja nousi maakunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. SMP:läisimmät kunnat olivat Varpaisjärvi, Säyneinen, Kaavi ja Sonkajärvi, joissa puolueen kannatus oli yli 30 prosenttia. Muuallakin SMP:n kannatus oli 20–30 prosentin luokkaa, ja alle 20 prosenttia ainoastaan Kuopiossa, Leppävirralla, Varkaudessa ja Vesannolla. Etelä-Savossakin SMP:n saama äänimäärä kohosi yli 11 000 äänellä edellisiin vaaleihin verrattuna. Kannatus oli korkeinta Pertunmaalla, Mäntyharjulla, Haukivuorella ja Heinävedellä.

SMP ei kyennyt lunastamaan unohdetulle kansalle antamiaan lupauksia; se ajautui hajaannukseen kesällä 1972. Puolue hajosi sisäisiin jännitteisiin. SMP:n Mikkelin piirijärjestön aiemman puheenjohtajan, sulkavalaisen kansanedustajan Heikki Kainulaisen johdolla SMP:n eduskuntaryhmän enemmistö muodosti puoluejohdon vastaisen opposition, joka irrottautui puolueesta dramaattisten käänteiden jälkeen lokakuussa 1972. Eduskuntaan tuli uusi ryhmä, “Ryhmä 12” tai “Kainulaisen poppoo”.

Maakunnissa oppositiolla oli enemmistö Etelä­ ja Ylä-Savossa, mutta Pohjois-Savossa Vennamon ja Kainulaisen ryhmien kannattajat olivat jakautuneet keskimäärin kahtia.543 Eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Heikki Kainulainen oli keskeinen henkilö uuden puolueen Suomen Kansan Yhtenäisyyden puolueen (SKYP) perustamisessa. Uusi puolue kannatti presidentti Kekkosen valintaa poikkeuslailla. SMP:ssä SKYP koettiin ulkoapäin tulleesta ohjauksesta syntyneeksi.544

SMP:n poikkeuksellisen vahvasta asemasta Pohjois-Savossa kertoo se, että puolueen kannatuksen keskiarvo 1966–1999 oli peräti 10,6 %. Toisen suuren vaalivoittonsa vuoden 1970 jälkeen SMP sai “rötösherrajahdillaan” vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, jolloin sen kannatus oli Pohjois-Savossa 16,5 % ja Etelä-Savossa 9,7 %. Vuonna 1995 puolue ajautui kuitenkin vararikkoon, ja tilalle perustettiin perussuomalaisten puolue.545

Seppo Toiviainen analysoi vennamolaisuutta poliittisena joukkoliikkeenä Vennamoa vastaan suunnatussa pamfletissa Unohdetun kansan siivellä vuonna 1970. Hän yhdisti SPP:n synnyn maatalouden ylituotannon syntyyn 1950-luvun puolivälissä ja sitä hillitsemään tähdätyn rajaamispolitiikan kurjistavaan vaikutukseen pienviljelijöihin, erityisesti alle viiden hehtaarin viljelijöiden elinehtoihin. On muistettava, että Pohjois-Savon maatiloista 70 % oli tuolloin alle viiden hehtaarin tiloja.546

Maalaisliittoa tutkineen Kari Hokkasen mukaan selitys on oikea. Hokkasen mukaan yhtä tärkeä selitys löytyy maalaisliiton aatetraditiosta. Vennamolaisuus edustaa hyvin tyypillisesti periferian herravihaista populismia, jos maalaisliittolaisuus jaetaan neljään kanta-aatteeseen: Alkion, Kallion, Sunilan ja Pykälän aatteisiin. “Pykäläläisyys” eli eritoten Karjalan pientalonpoikien keskuudessa ja yleisimmin syrjäkylissä ja -seuduilla. Se oli maalaisliiton separatismiin taipuvaisin osa, josta lähdettiin sekä oikealle että vasemmalle. Pykäläläisyys liittyy kansan ja eliitin väliseen suhteeseen. Pykäläläisen tradition mukaan oikean puoluemiehen piti aina epäillä herroja, niin omia kuin vieraitakin. Varsinkin maaseudulla pesinyt herraviha kanavoitui pykäläläisten traditiota edustavien kansanedustajien kautta. Pykäläläisen tradition pohjalta Pohjois-Savosta kasvoi ja muodostui vennamolaisuuden ydinalue. Uuden nousun mahdollisuus syntyi 1960-luvun lopulla, jolloin keskustapuolue eri syistä joutui etääntymään pykäläläisistä perinteistä.547

Back To Top