skip to Main Content

KUOPION UUSI HIIPPAKUNTA

Pitkällisten valmistelujen jälkeen hiippakunnan perustaminen Kuopioon sinetöitiin 13.1.1939 annetulla asetuksella. Uuteen hiippakuntaan tuli kuulumaan 80 seurakuntaa, joiden väkiluku oli 550 000 henkeä. Hanke oli ollut kuopiolaisten yhteinen asia, ja nyt oli aika iloita, Kotimaa­lehti antoi ymmärtää. Piispanistuin palasi takaisin Kuopioon. Ensimmäisen kerran Kuopion hiippakunta perustettiin 1850.676

Kuopion hiippakuntaan liitettiin Oulun hiippakunnasta Pohjois-Savon ja Kainuun alueet, Viipurin hiippakunnasta pääosa Pohjois-Karjalaa ja Mikkelin läänin pohjoisosat sekä Tampereen hiippakunnasta Saarijärven rovastikunta. Vaikka uusi Kuopion hiippakunta oli myös rajahiippakunta, se ei menettänyt viime sodissa yhtään seurakuntaa. Viipurin menetys ja Mikkelin tulo piispankaupungiksi vaikutti Kuopion hiippakuntaan sen verran, että se menetti hiippakuntarajoja 1949 uudelleen järjestettäessä etelälaidaltaan viisi seurakuntaa eli Kangasniemen, Haukivuoren, Rantasalmen, Enonkosken ja Savonrannan Mikkelin hiippakunnalle. Paineita laajempiinkin uudelleenjärjestelyihin maakunnallisen yhtenäisyyden merkeissä oli tuolloin olemassa, mutta ne torjuttiin. Lapuan hiippakuntaa perustettaessa 1956 siihen siirrettiin Kuopion hiippakunnasta keskisuomalaiset Saarijärven ja Viitasaaren rovastikunnat eli yhteensä 13 seurakuntaa.677

Toimitetussa vaalissa lääninrovasti Väinö Malmivaara sai 90 ääntä ja professori Eino Sormunen 82, mutta jälkimmäinen nimitettiin opillisten ansioittensa perusteella piispaksi.678 Vaikka asiallisia perusteita oli, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että opetusministeri Uuno Hannula ja punamultahallitus vierastivat entistä kokoomuksen oikean laidan kansanedusta jaa.679 Teologian tohtori Eino Sormunen (1893–1972) aloitti 45-vuotiaana Kuopion piispan tehtävässä vapunpäivänä 1939; piispanvihkiäiset olivat elokuun kuudentena. Hän oli sitä ennen toiminut vuodesta 1934 alkaen Helsingin yliopistossa dogmatiikan ja siveysopin professorina.

Sormusen osaksi tuli luoda perusta hiippakunnan toiminnalle. Alussa oli kestettävänä raskaat sotavuodet, joiden aikana suunnitelmien toteuttamiseen ei juuri ollut mahdollisuuksia. Sormusen mukaan hiippakunta syntyi kolmea tehtävää varten. Ne olivat rajaseudun sielunhoitotyön elvyttäminen, laajojen erämaaseurakuntien hengellinen hoitaminen ja lähentäminen tuomiokapituliin sekä diakoniatyön elvyttäminen. Hänen kauttaan leimaavatkin diakonia- ja rajaseututyön vahvistuminen.680

Sormunen ei ehkä alkuun ollut yhtä suosittu joka puolella hiippakuntaa, sillä heränneet eivät tunteneet häntä omakseen. Hän pyrki kuitenkin rakentamaan hiippakunnallista yhteyttä, vaikka alkuun olikin tietty jännite siinä, että hiippakunnassa oli runsaasti niitä, jotka olisivat nähneet Malmivaaran piispan virassa. Sormusen meriitteihin on laskettava mm. se, että Kuopion hiippakuntakoti oli ensimmäinen maassamme ja hiippakunta-apulaisjärjestelmä otettiin niin ikään ensimmäisenä käytäntöön Ruotsin mallin mukaan. Sormunen oli piispankaupungissaan myös merkittävä kulttuurivaikuttaja. Hän pani vireille papiston jatkokoulutuksen, osaltaan sopivien asessorien kasvattamiseksi. Hänellä oli säännöllinen palstansa kuopiolaisissa ja Joensuun lehdissä, hän perusti kesäyliopiston ja toimi Kuopion yliopiston perustamisen puolesta. Kulttuuripiispana hän pyrki vaikuttamaan ja vaikuttikin myös yli hiippakunnallisten rajojen mm. kirjallisella tuotannollaan. Samoin teki hänen seuraajansa Olavi Kares, niin erilainen kuin hän henkilönä ja teologiselta asennoitumiseltaan olikin.681

Eino Sormunen oli tehtävässä eläkkeelle siirtymiseensä saakka 1962, vaikka ei lopulta ilmeisesti viihtynytkään piispan roolissaan. Häntä seurasi vuosina 1962–1974 Kuopion piispana Turun tuomiorovasti, teologian tohtori h. c. Olavi Kares (1903–1988). “Alatien uskon hiippakunta” sai nyt oman miehensä piispanistuimelle, sillä kirkkomme herätysliikkeistä Kuopion hiippakuntaa on vanhastaan leimannut erityisesti herännäisyys, vaikka myös muilla herätysliikkeillä on täällä kaikupohjansa. Kareksen kauden alkuvaiheessa hiippakunnan seurakuntien jäsenmäärä oli suurimmillaan. Hänen kauttaan leimasi seurakuntatalojen rakentaminen.682

Kareksen jälkeen Kuopion piispaksi nimitettiin professori Paavo Kortekangas (s. 1930), joka toimi tehtävässä 1975–1981. Hänen piispuuskautensa jatkui vuoteen 1997 Tampereen hiippakunnassa. Kortekangas sivuutti ensimmäisellä sijalla olleen asessori Jukka Malmivaaran (1916–2002). Edellisellä oli puolellaan korkea oppineisuus, kun taas jälkimmäisellä oli enemmän virkavuosia ja seurakuntatyön kokemusta. Malmivaaran tausta asekätkijänä vaikutti ilmeisesti hänen mahdollisuuksiinsa.683 Malmivaaran aika kuitenkin koitti pian. Hänestä tuli Kortekankaan seuraaja piispana vuonna 1981, mikä oli yllätys hänelle itselleenkin. Hiippakuntaa aikaisemmin mm. pappisasessorina palvellut teologian tohtori  Matti Sihvonen (s. 1932) kutsuttiin piispaksi Kirkon koulutuskeskuksen johtajan tehtävästä; hän toimi hiippakunnan johdossa 1984–1996. Saman koulutuskeskuksen raamattukouluttajan tehtävästä nimitettiin Kuopion piispaksi 1.11.1996 alkaen teologian tohtori Wille Riekkinen (s. 1942).684

Piispan rinnalla toimii hänen puheenjohdollaan tuomiokapituli, johon kuuluvat hänen lisäkseen tuomiorovasti, kaksi pappisasessoria ja lakimiesasessori. Ensimmäisen istuntonsa Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli piti 2.5.1939. Hiippakunnan tuomiokapituli sijoittui aluksi vanhalle seurakuntatalolle ja kesäkuun 1939 alusta alkaen Konttisen liiketalon toiseen kerrokseen. Kuninkaankadulle tuomiokapituli muutti vuonna 1954.

MIKKELI HIIPPAKUNTAKAUPUNGIKSI

Syyskuun 19. päivänä 1944 solmittu välirauhansopimus kosketti olennaisesti Viipurin hiippakuntaa, joka menetti puolet alueistaan eli 41 seurakuntaa kokonaan ja osia 18 seurakunnasta. Menetykset edellyttivät muutoksia myös hiippakuntajakoon. Hiippakunnan piispanistuin oli 1944 siirretty Mikkeliin.685

Sen johdosta, että Viipuri kuului Neuvostoliitolle luovutettuun alueeseen, pidettiin soveltumattomana kaupungin nimen käyttämistä hiippakunnan nimessä. Valtioneuvosto määräsikin nimeksi Mikkelin hiippakunta. Valtiovalta vahvisti ilmeisesti yksipuolisella ja kirkollisesti valmistelemattomalla päätöksellä Mikkelin hiippakuntakaupungiksi 9.3.1945. Ilmoittaessaan asiasta tuomiokapitulin istunnossa puheenjohtaja, piispa Ilmari Salomies lausui mm: “Se, että nämä muutokset on jouduttu järjestämään hallituksen toimenpiteellä ilman, että asiaa olisi voitu kirkon omassa piirissä valmistella, tuntuu oudolta, mutta epäilemättä hallituksella on ollut omat syynsä toimia niin kuin on toimittu.”686

Vuoden 1948 kirkolliskokouksen aikoihin vallitsi yksimielisyys siitä, että maan rajoissa tapahtuneen muutoksen täytyi heijastua hiippakuntien välisiin rajoihin. Tämä koski erityisesti kaakkoista hiippakuntaa, johon 48 seurakunnasta kuului 41 eli noin puolet Viipurin hiippakunnan seurakuntien luvusta. Mikkelin hiippakunnan pappeinkokous perusteli 1947 ehdotustaan hiippakunnan laajentamisesta kauas länteen sillä, että Kuopion hiippakunta oli sopivan kokoinen ja että muutoinkaan ei ollut syytä suureen sen ja kaakkoispuolen hiippakunnan väliseen rajajärjestelyyn. Toisin oli Tampereen hiippakunnan laita: se oli suuri, ja oli kohtuullista ottaa siltä alueita. Samalla tuli mahdolliseksi tarvittaessa tarkistaa sekä sen ja Turun arkkihiippakunnan että Kuopion hiippakunnan välistä rajaa.687

Kirkolliskokouksen siviilivaliokunta laati suunnitelman, jonka mukaan laajennussuunta olisi sama kuin Mikkelin pappeinkokouksen ehdottama, mutta hiippakunnan raja kuitenkin vedettäisiin pidättyvämmin, suunnilleen linjalle Päijänne-Kymijoki-Suomenlahti. Tämä ehdotus sai kirkolliskokouksen hyväksynnän.688 Helmikuussa 1949 annetulla asetuksella Mikkelin hiippakuntaan siirrettiin Kuopion hiippakunnasta viisi seurakuntaa ja Tampereen hiippakunnasta 13 seurakuntaa. Uusi, laajennettu Mikkelin hiippakunta aloitti toimintansa samana päivänä kuin siirtoseurakuntien toiminta lakkasi, eli 1.1.1950. Hiippakunta kattoi pääosin Kymen ja Mikkelin läänin alueet, mutta ei yhtynyt tarkasti lääninrajoihin. Mikkelin asema hiippakunnan alueellisena keskuksena korostui.690

Viipurin viimeinen ja Mikkelin ensimmäinen piispa Ilmari Salomies (1893–1973, v:een 1935 Salonen) oli syntyperäinen mikkeliläinen. Teologian tohtori Salomies oli tullut Viipurin piispaksi 1943 toimittuaan aiemmin kirkkohistorian professorina Helsingin yliopistossa. Salomiehen hengellinen koti oli herännäisyys.689 Vuonna 1951 Salomies siirtyi arkkipiispaksi ja sai seuraajakseen Mikkeliin Suomen Kirkon Seurakuntaopiston johtajan, teologian tohtori Martti Simojoen (1908–1999). Simojoki oli asevelipapiston kärkimiehiä. Hänen taustansa oli herännäisyydessä, mutta hän ei asettunut minkään herätysliikkeen lipunkantajaksi.691

Mikkelin hiippakunnan kolmas piispa 1958–1979, teologian tohtori Osmo Alaja (1915–2001), oli koko virkauransa ajan toiminut seurakuntapappina, neljä viimeistä vuotta Turun tuomiorovastina. Osmo Alaja luetaan asevelipappeihin, jotka saivat rintamalla suomalaisten miesten parissa uuden työnäyn. Heidän tavoitteenaan oli palveleva kansankirkko, johon kuului pyrkimys toimia sosiaalisen vastuun, oikeamielisyyden ja yleisen palvelumielen edistämiseksi yhteiskunnassa sekä maallikoiden vetäminen mukaan kirkolliseen keskusteluun ja toimintaan. Alaja edusti luterilaista pappisihannetta matalakirkollisessa hengessä. Hän oli leimallisesti herännäispiispa.692

Piispa Alajan siirtyessä eläkkeelle nimitettiin Mikkelin hiippakunnan uudeksi piispaksi 1.2.1978 lähtien yliopistomies, Helsingin yliopiston ekumeniikan professori, teologian tohtori Kalevi Toiviainen (s. 1929). Toiviainen toimi piispana vuoteen 1993, jolloin hän jäi eläkkeelle. Piispan virkaan siirtyi Helsingin yliopiston kirkkososiologian dosentti, teologian tohtori Voitto Huotari (s. 1943).693 Vuonna 1987 valmistuivat nykyiset toimitilat tuomiokapitulille Kirkkokatu 10:een.

SEURAKUNTIEN HALLINTO JA TALOUS

Yleinen pyrkimys demokraattisten oikeuksien lisäämiseen ja rakenteitten uudistamiseen sävytti myös seurakuntien hallinnon uudistamista sodanjälkeisenä kautena, etenkin 1960-luvulta lähtien. Merkittävin 1950-luvulla tehdyistä uudistuksista oli 1954 voimaan tullut määräys, jonka mukaan päätösvaltaa käyttävän kirkkovaltuuston ohella seurakunnassa tuli olla kirkkohallintokunta. Hallintokunta oli taloushallintoa johtava elin, jolle kirkkovaltuuston valmistelu- ja toimeenpanotehtävien ohella kuului vastuu seurakunnan omaisuuden hoidosta. Hallintokunta oli seurakunnan varsinainen “työrukkanen”. Sen puheenjohtaja oli maallikko. Hallintokunnan osuus kasvoi merkittäväksi varsinkin kaupunkiseurakunnissa, joissa perustettiin uusia työmuotoja ja rakennettiin uusia toimitiloja.694

Taloudellisen vastuun siirtyessä hallintokunnalle kirkkoneuvosto sai entistä selvemmin hengellistä toimintaa johtavan elimen luonteen. Tätä edellyttivät myös ne lukuisat uudet toimintamuodot, jotka saivat sijaa seurakuntien piirissä. Neuvoston tuli vanhastaan huolehtia myös valtuuston valmistelu- ja täytäntöönpanotehtävistä sekä seurakunnan vaaleihin ja virkojen täyttöön liittyvistä hallinnollisista tehtävistä. Valtuuston, hallintokunnan ja neuvoston aseman vakiintuessa kirkonkokous menetti keskeisen asemansa seurakunnan hallintoelimenä. Sen tehtäväksi jäivät vuoden 1964 kirkkolain mukaan vain neuvoston ja valtuuston jäsenten valitseminen sekä papiston ja kanttori-urkurien vaalin toimittaminen. Savossa kuten muuallakin osanotto kirkonkokouksiin oli pääsääntöisesti laimeaa.

Kirkollisessa äänioikeudessa ja vaalitavassa on myös tapahtunut muutoksia, jotka ovat myötäilleet kunnallisten ja valtiollisten vaalien uudistuksia. Seurakuntien vaaleissa siirryttiin salaiseen äänestykseen 1944, ja vasta vuonna 1954 poistettiin lisä-äänet, joiden vuoksi yhdellä äänestäjällä oli saattanut olla 1–3 ääntä. Samalla kirkollinen ääni-ikäraja alennettiin 21 vuoteen ja vuodesta 1973 nykyiseen 18 ikävuoteen.

Merkittävämpää oli kuitenkin luottamushenkilövaalien vaalitavan muutos. Vuonna 1970 siirryttiin suhteellisiin vaaleihin, jotka toimitetaan samanaikaisesti kaikissa maan seurakunnissa ja joilla yhdellä kerralla valitaan kaikki edustajat neljäksi vuodeksi. Kuvaan tulivat kunnallisen demokratian periaatteita noudatellen valitsijamiesyhdistykset, joilla tosin kirkkolain mukaan oli vain numerotunnus. Poliittiset ja muut tunnustukset olivat ensimmäistä kertaa sallittuja vasta vuoden 1994 vaaleissa. Valinta tapahtui valitsijayhdistysten nimeämistä ehdokkaista, ja kunkin seurakunnan oli asetettava oma vaalilautakuntansa vaalin toimittamiseksi. Uusi vaalitapa lisäsi jossakin määrin kiinnostusta seurakuntavaaleja kohtaan.695

Huomattava muutos oli myös 1977 toteutunut seurakuntahallinnon uudistus, jonka tavoitteena oli korostaa maallikoiden osuutta seurakuntahallinnossa. Kirkkovaltuusto eli seurakunnan valtuusto säilyi varsinaisena päätösvaltaa käyttävänä elimenä, mutta sen puheenjohtaja on aina maallikko aiemman kirkkoherran sijaan. Sen sijaan neuvosto ja hallintokunta päätettiin yhdistää kirkkoneuvostoksi, joka toimii valmistelevana ja toimeenpanevana elimenä ja kantaa vastuuta hengellisestä ja taloudellisesta toiminnasta. Se jakaantuu edelleen kahteen jaostoon: toiminnalliseen ja taloudelliseen. Kirkkoneuvoston ja sen toiminnallisen jaoston puheenjohtajana toimii kirkkoherra, taloudellisen jaoston puheenjohtajana taas tähän tehtävään valittu maallikko.

Yhteistalousseurakuntien osalta kirkolliskokous päätyi kahteen erilaiseen ratkaisuun sen mukaan, muodostivatko ne täydellisen vai osittaisen yhteistalouden. Täydellisessä yhteistaloudessa (esim.Kuopio ja Savonlinna-Sääminki) elävien seurakuntien ylintä päätösvaltaa käytti yleisillä vaaleilla valittu yhteinen kirkkovaltuusto. Osittaisessa yhteistaloudessa (esim. Sonkajärvi-Sukeva) elävillä seurakunnilla oli sen sijaan kullakin oma kirkkovaltuustonsa. Kyseisten seurakuntien muodostamassa seurakuntayhtymässä ylintä päätösvaltaa käytti kuitenkin edustajisto, jonka jäsenet olivat tähän yhtymään kuuluvien seurakuntien kirkkovaltuustojen valitsemia.696

Pika-asutuslain perusteella joutui lähes 300 Suomen seurakuntaa luovuttamaan viljelysmaata noin 12 000 hehtaaria ja metsämaata yli 27 000 hehtaaria. Sodanjälkeisessä maanluovutuksessa seurakunnat menettivät kaikkiaan 102 000 hehtaaria eli käytännöllisesti kaiken maatalousmaan. Seurakuntien taloudellisessa asemassa erityisesti maaseudulla tapahtui valtava muutos, kun niiden maaomaisuus hyvin huomattavasti vähentyi ja nimenomaan metsät, joiden myynnistä monet seurakunnat olivat saaneet kipeästi tarvitsemaansa taloudellista apua, siinä yhteydessä kävivät niin vähäisiksi, että eräiden seurakuntien täytyi hankkia jopa tarvittavat polttopuut ostamalla.697

Kirkkohallituksen selvityksen mukaan vuonna 1968 seurakuntien maaomaisuus oli Kuopion läänissä 9 543 hehtaaria ja Mikkelin läänissä 15 242, kun se koko maassa oli 160 415 hehtaaria, josta metsätalousmaata 149 282 hehtaaria. Maista vain noin 10 % oli seurakuntien välittömässä omistuksessa. Pääosan maaomaisuudesta muodostivat virkatalomaat. Niiden katsottiin olevan lähinnä säätiöluonteista omaisuutta, joka oli seurakuntien hallussa. Huomattava on, että maa- ja metsätuloilla ei koko kirkon kannalta ollut olennaista merkitystä. Vuonna 1969 ne olivat kaikista seurakuntien tuloista keskimäärin 4,4 %.698 Yksittäisten seurakuntien taloudessa sen sijaan näiden tulojen osuus saattoi nousta huomattavaksikin. Mainittakoon vain Rautavaaran seurakunta, jonka yli 1 000 hehtaarin metsäomaisuus on ollut seurakunnan taloudellinen turva.699

Savon seurakuntien talous on perustunut ennen muuta verotulojen varaan. 1950-luvun loppuun asti veronkannon suorittivat ulosottomiehet. Vuonna 1960 siirryttiin ennakkoperintään. Siitä lähtien valtion, kunnan ja seurakunnan verot alettiin periä yhdellä kertaa. Muutos oli erittäin tärkeä jälkikäteisestä, erillisestä verotuksesta ja verojäämistä kärsiville seurakunnille, joita oli runsaasti mm. Kuopion hiippakunnassa. Verojäämiä oli vuonna 1956 Kuopion hiippakunnassa 29,5 %, minkä ylitti vain Oulun hiippakunta (33,4 %). Ratkaisu vähensi radikaalisti kirkollisverojäämiä. Veroäyrin keskihinta vaihteli myös hiippakunnittain melkoisesti. Alin keskihinta samana vuonna oli Tampereen hiippakunnassa (0,99 mk) ja korkein Kuopion hiippakunnassa (1,27 mk). Pohjois­Savossa oli seurakunnilla, kuten kunnillakin, maan korkein veroäyri.

Maaomaisuuksien menettämisen ja osaksi myös inflaation takia lukuisten seurakuntien oli heti sotienjälkeisenä aikana pakko korottaa kirkollista veroäyriään. Niinpä esimerkiksi Sulkavan seurakunta, jossa kirkollisveroäyri vuonna 1939 oli 25 penniä, kantoi vuonna 1952 jäseniltään 90 penniä äyriltä. Puumalan seurakunnassa kirkollisveroäyri oli 25 penniä vuonna 1946, mutta kuusi vuotta myöhemmin jo yksi markka. Yleisesti kirkollisverotus ei kuitenkaan merkittävästi kiristynyt, vaikka seurakuntien toiminnan huomattava laajeneminen sotienjälkeisenä aikana, virkojen ja toimien suuri lisäys sekä monipuolinen ja mittava rakennustoiminta olisi näin antanut olettaa.700

Kirkkohallituksen teettämä tutkimus osoittaa, että kirkollinen veroäyri pysyi suunnilleen ennallaan 1930–1984, keskimäärin noin 1,25 penninä, samaan aikaan kun kuntien veroäyri 1952–1978 nousi keskimäärin 10,8 pennistä 15,7 penniin. Miten näin edullinen tulos oli mahdollista? Noin kolme neljäsosaa seurakuntien tuloista kootaan verotuksella. Tämän erän tuotto on koko maan varallisuuden ja tulotason noustessa lisääntynyt vastaavalla tavalla kuin valtion- ja kunnallisverojenkin kohdalla on käynyt. Kun verotuoton kasvu on ollut yli viisinkertainen, on voitu tyytyä verokertymän “luonnolliseen” kasvuun äyriä käytännössä paljoakaan nostamatta.701

Seurakunnissa on – kuten kunnissakin – paljon myös köyhiä, joita autetaan yhteisistä rahastoista, niin että mikään seurakunta ei joudu ylettömästi nostamaan kirkollisveroäyriään (vuodesta 2002 alkaen kirkollisveroprosentti). Savossa tällaisia seurakuntia on ollut runsaasti. Tärkeänä seurakuntien talouden tasapainottajana on toiminut vuodesta 1942 lähtien Kirkon keskusrahasto. Rahaston antamista avustuksista huolimatta vuonna 2000 Savossa 17 seurakuntaa teki negatiivisen vuosituloksen. Suurin osa näistä seurakunnista sijoittui Pohjois-Savoon. Hälyttävä taloustilanne johti Juankosken, Muuruveden ja Säyneisen seurakuntien yhdistymiseen Juankosken seurakunnaksi vuoden 2003 alusta.702

UUSIEN SEURAKUNTIEN SYNTY

Sotienjälkeiselle kehitykselle oli ensisijaista, että maalaisseurakuntien muodostuminen katkesi ja seurakuntajaotuksesta tuli asustuskeskuksien ongelma. Seurakuntien jakamispyrkimykset jatkuivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, päinvastoin kuin maallisella puolella. Perussyy tähän oli, että seurakuntien talous kasvoi hyvin hitaasti, kun taas kuntien velvoitteet laajenivat monille aloille ja lisäsivät paineita verotuksen nostamiseksi.703

Sonkajärveen kuuluva Sukeva perusteli 1943 oman seurakunnan perustamista mm. lahkolaisuuden ja siveettömyyden torjumisella. Sukevan asutuskeskuksesta ei myöskään ollut kulkuyhteyttä Sonkajärven kirkolle. Sukevalla toivottiin seurakunnan perustamisen johtavan myös itsenäisen kunnan perustamiseen, mikä ei kuitenkaan toteutunut.704 Sonkajärveläiset vastustivat Sukevan seurakunnan perustamista kiivaasti kirkonkokouksessa 1943. Emäseurakunnan väkilukua ei pidetty riittävän suurena. Sota-aikaa ei myöskään pidetty otollisena ajankohtana uuden seurakunnan perustamiselle. Sukevan seurakunnan perustamisen katsottiin Sonkajärvellä johtavan verorasituksen kohoamiseen, jota ei voitu hyväksyä. Sukevan seurakunta perustettiin silti valtioneuvoston päätöksellä. Se aloitti toimintansa itsenäisenä seurakuntana vuoden 1950 alusta. Sonkajärven ja Sukevan seurakuntayhtymä perustettiin 1.1.1977. Hallintomalliksi valittiin osittainen yhteistalous, johon kirkkolaki tarjosi mahdollisuuden.705

Pieksämäen maalaiskunta perustettiin vuonna 1866 kunnallisuudistuksen myötä. Paikkakunnan rajat vahvistettiin, kun pitäjän keskustaajamasta muodostettiin vuoden 1930 alusta lukien Pieksämän kauppala. Kauppalan perustamisen jälkeen sen asukkaat jäivät edelleen kuulumaan kirkollisesti Pieksämäen yhteiseen seurakuntaan.706

Kauppalaseurakunnan perustaminen otettiin ensimmäisen kerran esille 1947. Maalaiskunnassa asuvat seurakuntalaiset vastustivat sitä kuitenkin niin voimakkaasti, että hanke raukesi alkuunsa. Uuden seurakuntahankkeen laukaisi tieto kirkkoherran eläkkeelle jäämisestä vuoden 1951 kuluessa. Perusteluina mainittiin muun muassa se, että seurakunta oli alueellisesti ja väestöllisesti liian suuri. Kasvava maallistuminen, välinpitämättömyys ja lisääntyvä lahkolaisuus vaativat seurakuntatyön tehostamista erityisesti kauppalan alueella. Pitkällisen prosessin jälkeen, jota hidastivat mm. omaisuudenjakoon liittyvät erimielisyydet, Pieksämäen kauppala- ja Pieksämäen maaseurakunta aloittivat toimintansa vuoden 1956 alusta.707

Sotienjälkeinen voimakas väestönkasvu ja uusien asuinalueiden syntyminen nosti Kuopiossa ajankohtaiseksi seurakunnan jakoasian. Esikuvaksi otettiin Tampereen seurakunnallisten olojen järjestely. Tuomiokirkkoseurakunnan itäosasta itsenäistyi 1963 Männistön seurakunta ja neljä vuotta myöhemmin Alavan seurakunta. Kun Kuopion maalaiskunta 1969 liitettiin kaupunkiin, myös maaseurakunta tuli muiden seurakuntien kanssa yhteistalouteen ja sai nimekseen Kallaveden seurakunta. Samalla tavoin Riistaveden seurakunta liittyi 1973 jälleen Kuopion seurakuntiin, vaikka Kuopion seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto olisi halunnut sulauttaa sen Kallaveden seurakuntaan. Perusteena oli Riistaveden seurakunnan pieni väkiluku. Riistavesi luonnollisesti vastusti voimakkaasti, ja sai puolelleen tuomiokapitulin ja kirkkohallituksen. Riistavesi on tyypillinen maaseutuseurakunta, perusluonteeltaan agraarinen verrattuna Kuopion muihin seurakuntiin.708

Tuomiokirkkoseurakunnan länsiosasta muodostettiin vuoden 1979 alussa Puijon seurakunta, Kuopion kuudes evankelis-luterilainen seurakunta. Jakoprosessi kesti noin 1,5 vuotta, ja jaon perusteluina nähtiin seuraavat tekijät: oli selvästi erottuva alue, alueella oli kaupunkiseurakunnaksi kooltaan ja koostumukseltaan sopiva väestöpohja, kaikki seurakunnat tulisivat lähes yhtä suuriksi, ratkaisu voimistuttaisi alueen seurakunnallista toimintaa, ja ehdotettavalla seurakunnalla oli seurakunnan edellytykset; kirkkoseurakuntakeskus oli valmistunut vuonna 1977.709

Savonlinnan ja Säämingin seurakuntien yhdistyminen oli ollut esillä vuoden 1973 kuntaliitoksen jälkeisen ajan. Vasta vuonna 1990 laadittu viisivuotissuunnitelma muodostui vedenjakajaksi suhtautumisessa seurakuntien yhdistymiseen. Yhdistämisen katsottiin tarjoavan mahdollisuuden hallinnon virkojen vähentämiseen ja hallinnon huomattavaan yksinkertaistamiseen. Tätä kautta oletettiin syntyvän myös selviä säästöjä. Ratkaisevaksi askeleeksi muodostui Savonlinnan seurakunnan piispantarkastus vuonna 1992. Piispa Kalevi Toiviainen otti tarkastuksensa johtavaksi keskustelunaiheeksi seurakuntien mahdollisen yhdistymisen. Yhteinen kirkkovaltuusto päätti yhdistymisprosessista ja siihen liittyvästä kirkkoherrakysymyksestä kokouksessaan 17.2.1994. Valtuusto pääsi varsin helposti yksimielisyyteen seurakuntien yhdistämisestä. Vuoden 1995 alusta aloitti toimintansa Savonlinnan-Säämingin seurakunta.710

PERUSVIROISTA MONIMUOTOISEEN VIRKARAKENTEESEEN

Sodanjälkeinen kausi merkitsi myös kirkon henkilöstön osalta huomattavaa muutosta. Tämä koski sekä henkilöstön määrää ja eri ryhmien osuuksia että virkakunnan taloudellisia ja sosiaalisia etuja. Toiminnan laajentuminen ja monipuolistuminen johti varsinkin eräiden uusien henkilöstöryhmien tuntuvaan kasvuun. Tällaisia olivat ennen muuta diakonia-, nuoriso­ ja lapsityöntekijät.711

Seurakuntien palveluksessa olevasta virkakunnasta vuonna 2000 teologisesti koulutetut muodostivat enää murto-osan. Seurakuntien palveluksessa oli kaikkiaan 19 579 henkeä, ja heistä oli seurakuntapappeja 1 884. Kun lapsityössä ja kirkonpalvelutyössä oli kovin paljon osa-aikaisia tai vain sivutoimisia, niin kuvaa tasaa hiukan, jos luvut lasketaan työvuosissa. Suurimmaksi ryhmäksi työvuosissa laskien jää vielä seurakuntapapiston työ, sitten seuraavat lapsityö, kirkonpalvelutyö ja neljäntenä toimistotyö. Hengellisessä työssä oli noin 49 % kaikista seurakuntien palveluksessa olevista. Muutoksessa kuvastuvat sekä yhteiskunnan muutos että kirkon pyrkimys olla siinä mukana kehittämässä työmuotojaan. Kaikissa tehtävissä ovat vahvasti mukana myös naiset – nykyään myös pappeina. Seurakuntien työntekijöistä oli miehiä 42 % vielä 1995, mutta vuonna 2000 enää 24 %. Ala naisistuu nopeaan tahtiin.712

Toimihenkilöiden määrä riippui luonnollisesti seurakunnan koosta ja varallisuudesta. Vuonna 1957 Savossa toimi 92 seurakuntapappia, lisäksi joukko opisto- ja yhdistyspappeja. Suurin osa Savon seurakunnista tuli pitkään toimeen vain kirkkoherran ja kanttori-urkurin muodostamalla virkakunnalla. Vuonna 1957 näitä seurakuntia oli 28 eli puolet maakunnan yhteensä 56 seurakunnasta, ja 1999 vielä 16. Kappalaisia oli ensin mainittuna vuonna 30, jälkimmäisenä vuonna 48, mutta pääosa lisäyksestä tuli maakunnan keskusalueille. Erilaisia apupappeja (virallisia apulaisia, nuorisopappeja ja seurakuntapastoreja) toimi 1999 maakunnassa jo 54. Merkittävästi tähän vaikutti se, että suurin osa pappisviroissa olevista naisista toimi aloitusvirassa määräaikaisina seurakuntapastoreina. Aiemmin virkaa kutsuttiin virallisen apulaisen viraksi.

Kirkon virkarakenne oli pitkään miesvaltainen. Naiset saivat 30 vuotta kestäneen kiistan jälkeen kirkolliskokoukselta 1986 valtuudet myös pappisvirkoihin (laki tuli voimaan 1.1.1988), ja vuoden 1999 loppuun mennessä oli papiksi vihitty yhteensä 872 naista. Määrä lisääntynee jatkossakin teologian opiskelijakunnan naisistumisen myötä. Vuonna 1999 Savossa ei ollut yhtään naista kirkkoherrana. Yli 160 seurakuntapapin joukossa naisilla oli yhdeksän kappalaisen paikkaa, 27 seurakuntapastorin paikkaa, yksi sairaalapastorin, yksi kehitysvammatyön pastorin ja yksi oppilaitospastorin paikka. Naisteologeille tarkoitettuja lehtorin virkoja ei juuri enää ole. Seurakunnat ovat muuttaneet niitä papin viroiksi. Niinpä vuonna 1999 maakunnassa oli jäljellä enää kaksi lehtorin virkaa. Yhteensä Savon 41 naisteologia olivat vajaa neljäsosa maakunnan koko papistosta, mikä vastasi koko maan tilannetta (23 %).713

Vuonna 1957 Savon kaikissa seurakunnissa, Sukevaa ja Säyneistä lukuun ottamatta, oli kanttori-urkuri, mutta yhdessäkään ei kahta erillistä ja vakituista virkaa. Vuonna 1999 suuret paikkakunnat olivat saaneet lisää kirkkomusiikin taitajia: Kuopiossa oli 11, Iisalmessa, Mikkelissä ja Savonlinnassa 3, Juvalla, Pieksämäellä, Siilinjärvellä ja Varkaudessa kaksi kanttori­urkuria kussakin. Koko maakunnassa heitä oli yhteensä 71. Pienissä seurakunnissa osatoimisuus oli vielä tällöin paikoitellen vallitseva. Vasta 1958 kanttorinvirka avattiin naisille. Kanttorikunnan naisistumista voi jo havaita: vuonna 1999 Savossa toimi 30 naista seurakuntien kanttorina; määrä vastaa 42,3%:a kanttoreista.714

Yksi nopeasti kasvaneista kirkon henkilöstöryhmistä olivat sodanjälkeisenä kautena diakoniatyöntekijät. Ryhmän kasvua vauhditti kirkolliskokouksen 1943 tekemä päätös kristillisen rakkaudentoiminnan sisällyttämisestä jokaisen seurakunnan velvollisuuksiin sekä sosiaalisen toiminnan saama korostus uuskansankirkollisen suuntauksen ohjelmassa sodan jälkeen. Diakoniatyöntekijöiden määrä alkoi kasvaa jo ennen sotia, ja kasvu jatkui suunnilleen kunnalliseen terveyskeskus-reformiin asti eli 1960-luvulle.715

Toisen nopeasti kasvavan henkilöstöryhmän muodostivat nuorisotyöntekijät. Näiden määrän nopea kasvu perustui tämän työalan sodan jälkeen osakseen saamaan huomioon sekä kristillisen nuorisotyön osittaiseen siirtymiseen yhdistyksiltä kirkolle. Vuoden 1999 tilanteessa Savon seurakunnista 22:ssa oli useampi nuoriso­ohjaaja, 28:ssa yksi ohjaaja, mutta seitsemältä tällainen vielä kokonaan puuttui. Nuoriso-ohjaajista naisia oli 51, miehiä 38, ja kaksi virkaa oli auki.716

Erityistehtäviin nimettyjen työntekijöiden määrä lisääntyi varsinkin 1970-luvulta lähtien tuntuvasti, näistä lapsityöntekijät erityisen voimakkaasti. Viime vuosikymmeninä seurakuntien henkilöstöön tuli muitakin rakenteellisia muutoksia. Sen lisäksi, että uudet työmuodot kartuttivat työntekijäkuntaa, eräiden työmuotojen parissa ryhdyttiin käyttämään osapäivätoimisia tuntipalkattuja työntekijöitä. Varsinkin 1970-luvun kuluessa voimakkaasti laajentunut päiväkerhotoiminta oli tästä hyvä esimerkki. Uusien kirkkojen, seurakuntatalojen ja työpisteiden hankkiminen lisäsi huomattavasti toimintatilojen ylläpidossa tarvittavan henkilökunnan määrää. Seurakuntien talouden ja byrokratian paisuminen tarkastelukaudella moninkertaisti toimistohenkilökunnan määrän.

RAKENNUSTOIMINNAN UUSI SUUNTA

Kirkon toimintojen monipuolistumisen edellytyksenä oli myös uusien toimitilojen, seurakuntatalojen ja -keskusten sekä leirikeskusten rakentaminen ja ylläpito. Vaurauden myötä rakennettiin paljon myös uusia, moderneja kirkkoja sekä uudistettiin ja kaunistettiin taideteoksin vanhoja kirkkoja.

Sotien jälkeinen kirkkoarkkitehtuurioli rikasta muodoiltaan ja ilmeiltään. Suunnittelun lähtökohtia haettiin omasta historiasta ja modernismista. Ensin mainittua suuntaa edustivat Savossa selvimmin Savonlinnan tuomiokirkko (1949) ja Virtasalmen kirkko (1978). Vaikka jälleenrakentamisen lähtökohtana Savonlinnan tuomiokirkon kohdalla oli ulkoasun saaminen mahdollisimman entisenlaiseksi, uudesta kirkontornista tuli edeltäjäänsä matalampi. Ulkoarkkitehtuurista jäivät pois koristeelliset yksityiskohdat. Sisäosissa alkuperäisessä kirkkorakennuksessa ollut puusisustus korvattiin betonilla.717 Olavi Reiman suunnittelema Virtasalmen kirkko on muodoltaan torniton, suorakaiteinen pitkäkirkko. Suunnittelun perusajatuksina olivat liittyminen vanhaan suomalaiseen kirkonrakennusperinteeseen ja omalta paikkakunnalta saatavan materiaalin käyttö.718

Kirkkojen rakennusmateriaaliksi palonaran puun rinnalle tulivat kivi, tiili ja betoni. Rakennustekniikan kehittyminen ja betonivalutekniikan laajamittainen käyttö tekivät mahdolliseksi suunnitella aiempaa monimuotoisempia tiloja ja muotoja. Konstruktivististen ratkaisujen välityksellä luonnonläheisyyden ja valon merkitys kirkkosalissa korostui. Tästä erinomaisena esimerkkinä mainittakoon Juha Leiviskän suunnittelema Kuopion Männistön kirkko.

Seurakuntien sosiaalinen toiminta laajeni ja siirtyi ulos kirkon ja pappilan piiristä 1930-luvulta lähtien. Niinpä uudet kirkot eivät olleet vain yksittäisiä rakennuksia, vaan kirkon ympärille koottiin myös muut seurakunnalliset kokoontumistilat ja asunnot. Tätä suuntausta edustivat mm. Kuopion Kallaveden, Neulamäen ja Puijon kirkko-seurakuntakeskukset.Tämä malli yleistyi maassamme 1950-luvulta lähtien, vaikka jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suunniteltiin kirkkoja, joiden yhteyteen rakennetut seurakuntasalit voitiin avata kirkkosaliin.

1950-luvun lopussa järjestetyissä kilpailuissa mm. Hyvinkään, Lauritsalan ja Tampereen Kalevan kirkkojen palkitut, arkkitehtuuriltaan vapaamuotoiset ehdotukset synnyttivät maassamme ennen näkemättömän vilkkaan keskustelun “kirkonnäköisistä kirkoista”. Vastapainoksi näille monimuotoisille kirkkorakennuksille nostettiin esiin perinteiseksi suomalaiseksi kirkoksi katsottu ns. telttakirkko, korkeakattoinen, pohjamuodoltaan suorarakenteinen kirkkorakennus. Tätä tyylisuuntaa edustavat Savossa esimerkiksi Aulis Blomstedtin suunnittelema Vaalijalan kirkko Pieksäjärven luoteisrannalla. Se valmistui vuonna 1958. Kuopioon vuonna 1969 valmistunut Alavan kirkko yhdessä vuotta aiemmin valmistuneen Pieksämäen seurakuntakeskuksen kanssa ilmentää 1960-luvun arkkitehtuurikäsitystä, jolle oli leimallista arkkitehtuurin monimuotoisuudesta huolimatta tietty viimeistelemättömistä materiaalipinnoista johtuva karuus. Kirkkoarkkitehtuurissa palattiin valtaosaltaan 1970-luvun kuluessa käyttämään yksinkertaisempia ja pienimuotoisempia ratkaisuja vastapainoksi 1960-luvun monumentaalirakentamiselle.719

Vuosina 1945–2000 Savoon rakennettiin 15 kirkkoa. Näistä viisi on rakennettu uusille seurakunnille, kuusi palaneiden kirkkojen tilalle, kaksi seurakunnan uudeksi pääkirkoksi, yksi taajamakirkoksi ja yksi keskuslaitoksen kirkoksi. Sukevalla rukoushuone kunnostettiin uuden seurakunnan pääkirkoksi.

Ensin mainittuun ryhmään kuuluvat Kuopion seurakuntajakojen myötä rakennetut uudet kirkot. Näistä huomionarvoisin on Männistön kirkko. Männistön väliaikaisena kirkkona oli vuodesta 1963 lähtien rakennusmestari Antti Koposen suunnitelman mukaan rakennettu “Hannukselan rukoushuone”. Piispantarkastuksissa vuosina 1968, 1970 ja 1979 todettiin, että väliaikaiseksi hyväksytty puurakenteinen ristikirkko, jossa oli tilaa 340 hengelle, ei enää riittänyt suurelle seurakunnalle. Lisäksi se oli jäänyt asutuksesta sivuun. Lopulta toukokuussa 1984 kirkkovaltuusto katsoi, että sopivin paikka tulevalle kirkolle oli Saarijärven kaupunginosassa Kellolahdentien kulmatontti. Ratkaiseva päätös tehtiin joulukuussa 1985, jolloin kirkkovaltuusto päätti rakentaa Männistön kirkon seuraavaksi.720

Uuden kirkon suunnitteli kansainvälisesti arvostettu arkkitehti Juha Leiviskä721 ja se valmistui 1992. Leiviskän tuotannosta tuttu polveileva tilajako antaa leimansa myös Männistön Pyhän Johanneksen kirkolle. Kapeat käytävät laajenevat auloihin, tilat muuttuvat matalista korkeiksi, tiili ja vaaleaksi maalattu puu vuorottelevat. Korkeat ja polveilevat tilat sekä ikkunoista tulviva valo tuovat mieleen gotiikan ja barokin katedraalien juhlavuuden. Juha Leiviskä on itse kuvannut kirkkoa seuraavaan tapaan:

“Tavoitteena on ollut saada aikaan olemassa olevan ympäristön sekä uudisrakennuksen muodostama kiinteä tilaorganismi, joka kaupunkikuvassa perustuu asteittaiseen kasvuun, katkelma ihmisen mittaista kaupunkia … Korkea kirkkosali tapuleineen rakennusryhmän eteläpäässä hallitsee näkymiä. Kirkon ja seurakuntatilojen pääsisäänkäynnit sijaitsevat alatasossa, puiston puoleisella korotetulla terassilla.”722

Tulipalo tuhosi Haukivuoren (1949), Kangaslammin (1972), Virtasalmen (1976), Rautavaaran (1979), Kaavin (1980) ja Rantasalmen (1984) kirkot. Viimeksi mainittu oli Itä-Suomen huomattavimpia rakennuksia ja kooltaan maamme suurimpia kirkkoja. Vuonna 1904 valmistuneessa, arkkitehti Josef Stenbäckin (1852–1929) goottilaistyylisessä kirkossa oli penkkejä 1 250 metriä, joten istumaan sopi 2 500 henkeä. Kirkko tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa. Pelastetuksi saatiin ainoastaan kaunis ja vaikuttava alttaritaulu, jonka aiheena on Jeesus Emmauksen tiellä. Sen on maalannut 1906 taidemaalari, kreivi Louis Sparre. Rantasalmen uuden kirkon suunnitteli arkkitehti Carl-Johan Slotte, ja se valmistui vuonna 1989. Punatiilisessä kirkossa on käytetty hyväksi palaneen kirkon säilyneitä seinärakenteita.723

Toimintojen alkava modernisoituminen, herätysliikkeiden seurakäytännön seurakunnallistuminen ja monimuotoisen yhdistyskristillisyyden tulo tavanomaiseen seurakuntatoimintaan vaikutti nopeasti myös seurakuntien tilatarpeisiin. Juhlallisen kirkon lisäksi alettiin arki­iltaisin tarvita pienimuotoisempia ja arkisimpia kokoustiloja. Tämä johti aluksi maailmansotien välillä ns. seurakuntasalin rakentamiseen uusien kirkkojen yhteyteen tai vastaavien tilojen varaamiseen muulla tavoin, esimerkiksi uudesta pappilasta. Seurakuntasali sijaitsi kirkkorakennuksen yhteydessä mm. Maaningalla, Siilinjärvellä, Säyneisissä, Tervossa, Varkaudessa ja Vieremällä.724

Toisen maailmansodan jälkeen kehitys jatkui Savossakin pelkistä kokoussaleista seurakuntakeskuksia eli työkeskuksia kohti, jotka alkoivat yleistyä 1950-luvulta lähtien. Tyypiltään vanhin vaihe oli rukoushuoneiden tai kyläkirkkojen rakentaminen pitäjän sivukulmille. Aiemmin nämä oli useimmiten aikaansaatu sitä varten perustetun, usein jotakin herätysliikkeen suuntaa edustavan yhdistyksen toimesta. Sotien jälkeen itse seurakunnat ryhtyivät rahoittamaan näitä uusia jumalanpalveluspaikkoja.

Kiuruveden Sulkavajärven rukoushuoneyhdistys ryhtyi vuonna 1947 kokoamaan varoja rukoushuoneen rakentamiseen. Hanke jäi sillä erää toteutumatta. Rukoushuone rakennettiin 1964–1965, ja se vihittiin kirkoksi vielä valmistumisvuotena. Savoon rakennettiin lisäksi seuraavat rukoushuoneet: Kiuruveden Lapinsalo 1940 (kirkoksi 1968), Karttula 1940 (kirkoksi 1980), Leppävirran Oravi 1952 (kirkoksi 1976), Pielaveden Laukkala (kirkoksi 1957) ja Juvan Vuorenmaa (1954).725 Viimeisiä rukoushuonehankkeita maakunnassa olivat Savonrannan Säimenen (1955) sekä Mäntyharjun Kompanmäen (1963) ja Partsinmaan (1965) rukoushuoneet. Juvan Koikkalan kyläkirkko (1959) oli paikallisseurakunnan kustantama, kuten oli myös Lapinlahden Alapitkän kyläkirkko, joka valmistui 1970. Lisäksi Kuopion Hirvilahden (1951) ja Vehmasmäen (1956) siunauskappeleita käytetään myös kyläkirkkoina. Vuonna 1848 valmistuneen Kerimäen puukirkon jatkeena on puolestaan vuonna 1953 valmistunut talvikirkko.726

Useimmissa seurakunnissa kirkkorakennusta ei ollut vireillä ja tarvittavat seurakuntasalit hankittiin siten muilla keinoin, useasti vanhaa korjaamalla. Savonrannalla hankittiin pitäjäntupa kokonaisuudessaan seurakunnan omaksi, ja siitä kunnostettiin seurakuntatalo vuonna 1948. Vanhoja pappiloita kunnostettiin seurakuntataloiksi Pielavedellä 1960, Kaavilla 1965 ja Juankoskella 1961. Leppävirralla vanhat pappilat ovat nykyään seurakuntatalo- ja virastokäytössä.727

Kirkon piirissä todettiin 1950-luvulla yleisesti, ettei työn kehittämistä voinut ajatellakaan ilman seurakuntataloa. Savon alueelle rakennettiin 1950-luvulla jo 13 taloa. Rakentamistahti kiihtyi 1960-luvulla ja jatkui kiihkeänä 1970-luvulla. Kahtena vuosikymmenenä maakuntaan nousi peräti 51 seurakuntataloa. Rakentaminen jatkui 1980-luvulla, tosin hiljeten, koska siihen mennessä lähes jokaiseen seurakuntaan oli noussut jo työkeskus. Vuosina 1980–2000 rakennettiin vielä 15 uutta seurakuntataloa.

Savoon rakennettiin tai kunnostettiin sotienjälkeisenä aikana kaikkiaan peräti 91 seurakuntataloa, jotka olivat ulkonäöltään ja materiaalin käytöltään muuhun arkiseen rakennuskantaan sulautuvia. Ne olivat käytännöllisiä seurakuntasalin, muutaman kerhohuoneen ja kirkon työntekijöiden asuntojen yhdistelmiä. Monesti niihin sijoitettiin myös kirkkoherranvirasto.

Seurakunnan huostassa olevista julkisista laitoksista hautausmaat ovat huomattavasti kehittyneet. Erityisen merkittäviksi hautausmaiden kehittämisessä muodostuivat 1920- ja 1930-luvut. Tuolloin esiteltiin saksalainen mallihautausmaa ruutukaavoineen ja täsmällisine käytävineen. Hautapaikat eivät olleet moninpaikoin aiemmin noudattaneet kuin summittaisesti rivijärjestystä. Lisäksi maahamme syntyi asiaa ajava liike esitaistelijoinaan kirjailija Maila Talvio ja taiteilija Ilmari Wirkkala.728

Tuomiokapitulit antoivat määräykset tarkan hautausmaakartan ja -ohjesäännön laatimisesta jokaista hautausmaata varten, vaikka nämä toteutuivat hitaasti suunnilleen 1950-luvulle tultaessa. Uutta ajattelua ja kulttuuria esiin tuodakseen Mikkelin piispa Ilmari Salomies teroitti 1940-luvun piispantarkastuksissaan: “Hyvin hoidetut hautausmaat aina huomataan ja niistä päätellään, että sillä seudulla asuu sivistynyttä väestöä.” Toisin sanoen hautausmaat nostettiin jonkinlaiseksi seurakuntasivistyksen mittapuuksi.729

Hautausmaita syntyi myös kyläkirkkojen läheisyyteen, kuten Kiuruveden Sulkavanjärvi (1948) ja Lapinsalo (1957), Lapinlahden Ala­pitkä (1947) tai Juvan Koikkala (1949). Muita esimerkkejä erillisistä uusista hautausmaista ovat mm. Pielavesi (1946), Karttula (1946), Mäntyharju (1949), Pertunmaa (1951), Haukivuori (1953), Rantasalmi (1954), Heinävesi (1955), Puumala (1955), Hirvensalmi (1956), Muuruvesi (1957), Sukeva (1957) ja Tervo (1958). Kauempana sijaitsevasta erillisestä hautausmaasta tuli näin – esimerkkiluetteloa enää jatkamatta – sodanjälkeisenä aikana Savossakin vallitseva tyyppi.

Hautausmaille tulivat sotien seurauksena myös sankarihauta-alueet ja sankarimuistomerkit, jotka usein saivat seurakseen Karjalaan jääneille vainajille pystytetyn muistomerkin. Jokaiselta Suomen hautausmaalta löytyy vuosien 1939–1944 sodissa kaatuneiden sankarihauta. Kiviset nimilaatat on järjestetty riveiksi, ja niiden vieressä on erillinen kookas muistomerkki. Muistomerkit pystytettiin 1950-luvulla, ja siitä lähtien ne ovat olleet tärkeitä sodan ja sen uhrien symboleja.

Sodanjälkeisen ajan suurin muutos hautausmaakulttuurissa oli ehkä 1960-luvulla alkanut muistomerkkien yhtenäistäminen. Se ehkä korosti tasa-arvoa, mutta loi toisaalta yksitoikkoisen persoonattomia hauta-alueita. Uusin suuntaus on palata hautamuistomerkkien monimuotoisuuteen niin materiaalin kuin toteutuksenkin suhteen.

Toinen suuri muutos oli erityisten siunauskappelien rakentaminen hautausmaille. Kaupungeissa niiden rakentaminen tuli jo ennen sotia tavaksi; Savossa Mikkelin kaupunkiseurakunta sai Harjun hautausmaalle siunauskappelin vuonna 1936. Varsinaisen läpimurtonsa siunauskappeleiden rakentaminen näyttää Savossa saaneen 1950-luvulla, kun sodan taloudellisista seurauksista alettiin jo toipua. Mallia näytti taas keskusseutu: Kuopion Hirvilahti 1951, Pieksämäki 1951, Varkaus 1951 ja Iisalmi 1952. Maalaisseurakunnista eturintamassa olivat Pieksämäen maalaiskunta 1951, Kangaslampi 1952, Joroinen 1956, Puumala 1956 ja Rautalampi 1956.

Savoon nousi 1950- ja 1960-luvuilla kaikkiaan 27 uutta siunauskappelia. Myöhemmin rakentamistahti huomattavasti hiljeni. Savossa seurakunnat ovat pinta-alaltaan monesti laajoja ja vesien pirstomia, minkä vuoksi monella seurakunnalla on useampia hautausmaita ja näin ollen useita siunauskappeleita. Esimerkiksi Leppävirralla on kolme siunauskappelia, samoin Savonlinna-Säämingillä. Kuopion seurakuntayhtymällä on kaikkiaan viisi siunauskappelia.730

Luontaisetuasumisen verotuksen kiristyminen oli välitön ja selvin syy pappiloiden nopeaan tyhjentymiseen 1970-luvulta alkaen. Pappiloiden 1200-luvulta periytynyt virkataloinstituutio loppui pappien siirtyessä kokonaispalkkaukseen vuonna 1990. Varsinainen virkatalo lakkasi olemasta, ja pappilat muuttuivat normaaleihin vuokra-asuntoihin rinnastettaviksi.731

Vanhoja pappiloita purettiin erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla, kun pappiloiden asumismukavuutta ryhdyttiin parantamaan. Sotien jälkeen Savossa purettiin 13 pappilaa, minkä lisäksi kaksi pappilaa paloi. Vanhoista, ennen vuotta 1940 rakennetuista 72 pappilasta enää 14 oli vuonna 1996 pappilakäytössä. Monet suuriksi ja epäkäytännöllisiksi koetut pappilat korvattiin uusilla ja ajan muotisuuntauksen mukaisilla, useimmiten kivirakennuksilla. Jos pappila on sijainnut pitäjän keskustassa, sitä on monesti kannattanut pitkään korjata ja nykyaikaistaa, jolloin se on edelleen säilyttänyt asemansa pappilakäytössä. Esimerkkinä mainittakoon Jäppilän kirkkoherran pappila (1877), Kuopion tuomiorovastin pappila (1776), Puumalan (1851), Vesannon (1861) ja Virtasalmen (1884) kirkkoherran pappilat.

Uudet pappilat edustivat ajalle tyypillistä parantunutta asumistapaa sekä rakennuskulttuuria, ja niiden sijoittaminen asutuksen lomaan korosti papin uudenlaista yksityistä roolia. Pappila muuttui 1950-luvulla omakotimaiseksi rakennukseksi, ja 1960- ja 1970-luvuilla papin asunto sijaitsi usein rivitalossa tai seurakuntatalon siipirakennuksessa. Vanhoista, ennen vuotta 1940 rakennetuista pappiloista oli Savossa seurakuntien omistuksessa vuonna 1996 vielä 57 % (33 kpl), yksityisomistuksessa 23 % (13 kpl), kunnilla 9 % (5) ja yrityksillä ja yhteisöillä 11 % (7).732

Rikasmuotoinen pappilaperinne on maassamme ilmeisen lopullisesti kadonnut. Varsinaisesta pappilakulttuurista ei enää nykyisten pappiloiden yhteydessä voida puhua, koska edes pappilakäytössä olevat rakennukset eivät kanna mukanaan kuin muistumia niiden historiallisesta taustasta. Kadonneen ilmiön ja elämäntavan elvyttäminen on mahdotonta.733

Vanhojen pappiloiden sijainti useimmiten järvien äärellä teki niistä, niiden poistuttua pappilakäytöstä, luontevia leirikeskuksia. Muuruvedellä vanha kirkkoherran pappila muutettiin 1982 leirikeskukseksi. Samoin Vieremän kirkkoherran pappila toimii nykyään leirikeskuksena. Kaavilla Niemen kappalaispappila toimi kesästä 1965 lähtien seurakunnan leirityön keskuksena useita vuosia. Pappila purettiin keväällä 1993, mutta pihapiiriin valmistuivat lokakuussa 1991 leirikeskuksen rakennukset. Leppävirralla kappalaisen pappilasta kunnostettiin leirikeskus, samoin tapahtui Maaningalla.734

Seurakunnat rakensivat myös uusia leirikeskuksia, etenkin 1970-luvulla, mihin vaikutti nuorisotoiminnan voimakas kasvu sekä uusi, nopeasti suosituksi tullut tapa järjestää rippikoulu ns. leiririppikouluna. Uusista leirikeskuksista mainittakoon Rautalammin Liimattala 1961, Pieksämäen Vangasharju 1967, Pieksämäen mlk:n Nuuvinniemi 1968, Leppävirran Harjula 1970, Mikkelin Riuttala 1970, Mikkelin mlk:n leirikeskus 1973, Kangasniemen Salmela 1973, Jäppilän Suoraniemi 1974, Kiuruveden Hyvölänniemi 1974, Iisalmen Metsäpirtti 1976, Lapinlahden leirikeskus 1979, Ristiinan Ruunanniemi 1980, Karttulan Harunkivi 1981 ja Siilinjärven Ruokoniemi 1982. Leirikeskuksia edelsivät usein pienet ja vaatimattomat kesäkodit, joita seurakunnat hankkivat 1950-luvulta lähtien kesäiseen virkistyskäyttöön.735

JUMALANPALVELUSELÄMÄSTÄ VAPAAMUOTOISEEN TOIMINTAAN

Siitä kansankirkon uudesta tulkinnasta, joka alkoi hahmottua sotavuosina ja joka niiden jälkeen nousi vallitsevaksi, on Eino Murtorinne käyttänyt nimitystä “uuskansankirkollisuus”.736 Uuskansankirkollisuus oli sodanjälkeisen kirkon jälleenrakennuskauden suuri ohjelma. Sen näkemyksen mukainen pyrkimys palvella mahdollisimman laajoja piirejä näiden kirkollisesta aktiivisuudesta riippumatta johti kirkollisen toiminnan huomattavaan monipuolistumiseen. Erityisen uudistuksen kohteena olivat lapsi- ja nuorisotyö sekä diakoninen palvelutoiminta. Kirkon tuli olla kaikkia elämänalueita ja kansalaisryhmiä palveleva kirkko. Uuskansankirkollisuuden rinnalla eli kuitenkin voimakkaana – erityisesti herätysliikkeitten piirissä – myös nationalistisesti painottunut ja idealistiselle historiantulkinnalle rakentunut kansankirkkoajatus. Seurakuntien kirkollisen toiminnan käytäntö asettui ikään kuin kansankirkollisen suuntauksen ja pietistisen hurskausihanteen välimaastoon. Painopiste oli selvästi ihmisten hengellisessä ruokkimisessa, mutta siinäkin kirkko etsiytyi eri tavoin ihmisten luo tukemaan ja auttamaan heitä erilaisissa vaikeuksissa.

Miesten sotien aikana osoittamasta uskonnollisesta harrastuksesta näkyi jälkiä muutaman rauhan vuoden jälkeen enää vähän; joillakin seuduilla ne olivat selvemmin nähtävissä. Esimerkiksi Kiuruvedellä miehiä kävi “runsaasti sanan kuulolla” ja Pieksämäellä oli “monissa raamattupiireissä sodassa olleita miehiä mukana”. Pielavedellä todettiin, että nuorten miesten suhtautuminen kirkkoon lienee sota-ajan kokemusten ansioista “myönteisempi kuin ennen sotia”. Virtasalmella havainnoitiin, että niitä jälkiä, jotka miesten sielussa olivat “tuhan alle peitettyinä’; usein ilmeni kahdenkeskisessä keskustelussa.737

Kirkon toiminnan runkona ovat edelleen jumalanpalveluselämä eri muotoineen ja kirkolliset toimitukset. Jumalanpalveluksiin osallistumisen aktiivisuus väheni Suomessa 1970-luvulle saakka. Maaseudulla 1960-luvun yhteiskunnallinen rakennemuutos ja siihen liittynyt aatteellinen ja henkinen murros tuntui lievempänä kuin kaupungeissa. Maaseudun pienissä seurakunnissa osallistuminen jumalanpalveluksiin on yleisesti ollut keskimäärin vilkkaampaa kuin suurissa seurakunnissa. Itä-Suo­messa ja Savossa kirkossakäynti on perinteisesti ollut melko vilkasta. Savossa kävi jumalanpalveluksissa suurempi osa väestöstä kuin koko maassa keskimäärin. Maakunnassa vaikutti herätysliikkeiden perinne. Tyypillisesti kirkossa kävijöiden joukossa oli “vanhoja enempi kuin nuoria, köyhiä enempi kuin rikkaita”. Nimenomaan niitä, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, löytyi toisaalta sivistyneistöstä ja kaikkein varakkaimmista, toisaalta valveutuneimmasta työväestöstä.738

1960-luvun puolivälissä kirkossakäyntiaktiivisuus oli alle maan keskiarvon ainoastaan kahdeksassa Savon seurakunnassa. Niistä pääosa oli kaupunkimaisia seurakuntia, joissa murros nousi varhemmin esiin. Koko maassa tavalliseen sunnuntain päiväjumalanpalvelukseen osallistui tuolloin 2,9 %739 väestöstä. Aktiivisimmat Savon kirkossakäyntiseurakunnatolivat Savonranta (8 %), Kangasniemi (6 %), Säyneinen (6 %), Suonenjoki (6 %), Enonkoski (5 %) ja Haukivuori (5 %). Joukossa oli pieniä maaseurakuntia, mutta seurakuntakoolla ei näytä olleen ensisijaista vaikutusta kirkossakäyntiin, sillä edellä luetelluista Kangasniemi ja Suonenjoki olivat yli 10 000 hengen seurakuntia. Viimeksi mainitussa aktiivisuutta nostattavana tekijänä oli herännäisyyden näkyvä vaikutus seurakuntaelämässä.740

Kirkkopolut ruohottuivat kiivaimmin Kuopion Männistössä, jossa kirkossakävijöiden osuus oli 1,5 % väestöstä, Varkaudessa (1,5 %) ja Tervossa (1,8 %). Männistössä aktiivisuutta vähensi liikkuva väestö, vakiintumaton elinyhteisö ja pieni kirkko. Varkaus taas edusti tyypillistä teollisuusaluetta, jossa kirkollinen tapa oli heikkoa. Sitä heikensi suuri sisään- ja ulosmuutto, jonka seurauksena alueen väestöllä ei enää ollut yhtenäistä henkistä ja hengellistä taustaa, vaan se oli selvästi pirstoutunut. Tervossa näkyi vapaakirkollisuuden ja helluntailaisuuden vaikutus.741

Jumalanpalvelusten osallistujamäärien lasku taittui koko maassa 1970-luvun puolivälissä, kun pahin radikalismin aalto oli takanapäin. Muutokset ovat sen jälkeen olleet suhteellisen vähäisiä, joskin kokonaiskehityksen suunta on ollut aleneva. Savossa päiväjumalanpalveluksiin osallistui 1985 keskimäärin 3,2 % seurakuntalaisista viikossa, mikä ylitti selvästi maan keskiarvon (2,6 %).742

Vuoteen 2000 mennessä ero keskusalueiden ja periferian välillä on edelleen kasvanut. Vähiten kirkossa käytiin kaupunkiseurakunnissa: Kuopion Kallavesi (0,9 %), Varkaus (1,4 %), Kuopion Alava (1,5 %) ja Kuopion Männistö (1,7 %). Pienet maalaisseurakunnat pitivät kärkisijoja: Säyneinen (7 %), Anttola (5 %) ja Muuruvesi (5 %). Koko maassa käyntien määrä oli vuonna 2000 viikoittain keskiväkiluvusta 2 %.743

Ehtoollisella käyntien kokonaismäärä kasvoi sodan jälkeen huomattavasti suuremmaksi kuin se oli ollut 1930-luvulla. Lukuihin vaikutti ratkaisevasti se, että ehtoollisjumalanpalvelusten määrää lisättiin tuntuvasti. Myös ehtoolliskäsitys on muuttunut kirkossa. Aiemmin ehtoollinen sisältyi jumalanpalvelukseen varsin harvoin. Ehtoollista ja ehtoollisella käyntiä ei mielletty tavalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvaksi asiaksi, vaan muutamaksi erityisen merkittäväksi tapahtumaksi vuoden kuluessa. Vanhastaan ehtoollista edelsi rippi ja puhdistautuminen, eivätkä monet katsoneet itseään aina kelvolliseksi pöytään. Sotien jälkeen Tampereen piispa Aleksi Lehtonen ja Kuopion piispa Eino Sormunen saivat tässä asiassa vähitellen aikaan uudenlaisen ajattelutavan. “Väärä arkuus” poistui, tosin hitaasti, kun Sormunen teroitti paimennettavilleen: “Emme koskaan käy liian usein Herran pöydässä”.744

Ehtoollisen keskeistä asemaa jumalanpalveluselämässä on alettu korostaa, ja esimerkiksi uudessa jumalanpalvelusuudistuksessa tavoitteeksi asetettiin, että jokaisessa seurakunnassa vietettäisiin ehtoollista joka sunnuntai.

Ehtoollisella käytiin Savossa vielä 1960-luvun puoliväliin asti maan keskiarvoa harvemmin, mutta sen jälkeen tapahtui muutos, ja seuraavien vuosikymmenien aikana maan keskiarvot ylitettiin selvästi. “Väärä arkuus” väistyi Savossa hitaammin kuin maassa keskimäärin, mihin ilmeisesti vaikutti herätysliikkeiden perinne. Käyntien kokonaismäärän kasvu ei edellä mainittuun viitaten osoita sitä, että ehtoollisvieraiden joukko olisi karttunut samassa suhteessa. Erityisesti 1960-luvulta lähtien on yleistynyt se, että samat henkilöt käyvät ehtoollisella huomattavan usein vuoden aikana. Aiemmin aktiivistenkin kirkkovieraiden käyntikerrat rajoittuivat tavallisesti aivan muutamaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana käyntien määrät eivät ole juuri lisääntyneet, mikä vastaa koko kirkon yleistä kehitystä. Viimeksi mainittu on kuitenkin jossain määrin yhteydessä Savon seurakuntien väkiluvun vähenemiseen.

Jumalanpalvelusta on uudistettu, sen toimittamiseen on otettu entistä enemmän seurakuntalaiset mukaan. Tästä huolimatta säännöllinen jokapyhäinen kirkossakäynti on aikaisempaa harvinaisempaa. Ainoastaan muutamana juhlapyhänä kirkot ovat täynnä. Suomalaisten ja samalla savolaisten uskonnollisuus on yksityistynyt. Tapakristillisyys on hävinnyt.

Keskittyminen pelkästään jumalanpalvelusten lukuihin antaa kuitenkin kehityksestä virheellisen kuvan. Savon seurakunnat ovat 1950-luvulta lähtien lisänneet huomattavasti hartaushetkiä ja kirkkomusiikkitilaisuuksia niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Vuonna 2000 seurakuntatilaisuuksiin Savossa osallistui viikoittain 502 465 henkeä eli 2,6 % keskiväkiluvusta (koko kirkko 2,8 %). Tähän on lisättävä vielä kirkon järjestämä muu toiminta. Tyypillistä on, että päiväkerhoihin, pyhäkouluihin, varhaisnuorten ja nuorten kerhoihin sekä iltoihin, retkille ja leireille, lähetyspiireihin ja muihin aikuisten sekä vanhusten ryhmiin osallistuu viikoittain ainakin kolme neljä kertaa enemmän seurakuntalaisia kuin jumalanpalveluksiin. Jumalanpalveluskeskeisyydestä on siirrytty vapaamuotoiseen toimintaan.746

Kun suomalaisilta kysytään heidän kirkkoon kuulumisensa syitä, mahdollisuudet kirkollisiin toimituksiin nousevat keskeisimmiksi. Yli neljä viidestä toivoo uskonnollisia toimituksia järjestettävän elämän käännekohdissa. Kirkollisten toimitusten (kaste, konfirmaatio, vihkiminen ja hautaan siunaaminen) määrät ylittävätkin yleisesti evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrän.747

KIRKOLLINEN KASVATUSTYÖ YHTEISKUNNAN MUUTOKSEN ILMENTÄJÄNÄ

Lapsi- ja nuorisotyössä kehityksen pääsuunta 1950-luvulta lähtien on ollut se, että työ on tullut yhdistyspohjaisesta työstä seurakuntien omaksi työksi, jota varten on palkattu erityisiä työntekijöitä. Kirkon kasvatustyön kokonaissuunnitelma hyväksyttiin 1976. Sen tarkoituksena oli vahvistaa kirkon kasvatustyötä, koska peruskoulu-uudistus aiheutti uskonnon tuntimäärän vähenemisen.

Lapsityöllä oli Savossa vanhastaan erittäin vankka asema. Pyhäkouluorganisaatio Kuopion ja Mikkelin hiippakuntatasolla oli valmis 1950-luvun puolivälissä pyhäkoulupastorin ja -toimikunnan tultua valituiksi johtamaan työtä. Suurten ikäluokkien tultua pyhäkouluikään 1950-luvun puolivälissä saavutettiin alueella suurimmat pyhäkoululaisten lukumäärät. Määrä väheni nopeasti, ja 1960-luvun puolivälistä lähtien pyhäkoulu sai kilpailijan päiväkerhosta. Savossa pyhäkoulu tavoitti vuonna 1965 vielä lähes 29 000 lasta, mutta kymmenen vuotta myöhemmin enää reilut 13 000. Aleneva suunta on edelleen jatkunut, sillä 1990-luvun puolivälissä pyhäkoululaisia oli vain 6 000.

Pyhäkoululaisten määrä väheni lähes kaikkialla. Tähän vaikuttivat useat tekijät, mm. elämäntapojen muutokset sekä voimakkaasti laajentunut päiväkerhotoiminta. Päiväkerhotyöllä kirkko on halunnut tukea perheitä vanhempien käydessä työssä. Savossa päiväkerholaisten kokonaismäärä nousi 1970-luvun alkupuolen 7500:sta aina 1990-luvun alun lähes 11 000:een. Näyttäisi siltä, että päiväkerholaisten määrä saavutti lakipisteensä 1990-luvun alussa. Monien seurakuntien päiväkerholaisten määrässä on havaittavissa lievää vähenemistä, joka on seurausta kunnallisen päiväkerhotoiminnan levenemisestä ja 6-vuotiaiden siirtymisestä esikoulun piirin. Päiväkerhot saavuttivat suosiota ensin kaupungeissa, mutta pian myös maaseudulla, joskin syrjäkylissä pyhäkoulu säilytti hyvinkin pitkään asemansa.748

Valtiovalta, kirkko ja julkinen sana kiinnittivät sodan päätyttyä erityistä huomiota nuorisotyöhön. Sodan kansalaismoraalia heikentävän vaikutuksen koettiin uhkaavan juuri nuoria. Varsinkin nuorehko asevelipappispolvi näki nuorisotyön tärkeäksi. Eniten työtä tehtiin kaupungeissa ja kauppaloissa, joissa sosiaaliset ongelmat olivat maaseutua enemmän näkyvillä.Asevelipapisto kehitti poika- ja tyttökerhoja sekä toimintaa jo rippikoulunsa käyneille. Mallit siirrettiin suoraan yhdistysten työstä seurakuntiin, ja vetäjiksi rekrytoitiin asiasta innostuneita maallikoita, usein tyttöjen ja poikien vanhempia.

Monet Savon seurakunnat palkkasivat 1950-luvulla nuorisotyöhön papin, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä yleistyivät erityiskoulutuksen saaneet nuorisonohjaajat. Erikoisvirkojen synty korosti nuorisotyön yleistä seurakunnallistumista, vaikka entiset järjestötkin jatkoivat sitä edelleen yhteistyössä seurakuntien kanssa. Savon nuorisotyölle oli 1950-luvulla ominaista seurakunnallisuus ja läheinen liittyminen herännäisyyteen. Tärkeimpinä toimintamuotoina olivat nuorten seurat ja kuorotoiminta.749

Sotien jälkeen, kun seurakuntatalojen rakentaminen toi sopivia kerhohuoneita, seurakuntien oma nuorisotoiminta aktivoitui kaikkialla nopeasti. Nuorisotyö eli 1960-luvun lopulla kukoistuskauttaan; Suomen seurakunnilla oli noin 11 000 erilaista nuorisokerhoa ja niissä 180 000 jäsentä. Savossa merkittävä tekijä oli Poikien Keskuksen Partaharjun leirikeskus Pieksämäellä. Leirikylä vihittiin käyttöön vuonna 1945 ja vakituinen leiritoiminta aloitettiin seuraavana vuonna.750

Nuorisotyö joutui 1960-luvun lopulla murrokseen, kun vapaa kasvatus ja nuorisokulttuurit levisivät ja nuoret alkoivat vastustaa entistä herkemmin auktoriteetteja ja aikuisten määräämiä rajoituksia. Seurakuntatyön oli sopeuduttava tilanteeseen. Nuorisotyön sisältöä ja organisaatiota muutettiin ja alettiin toimia nuorten ehdoilla. Kodin ote uskonnollisessa kasvatuksessa löyhtyi; sitä korvasivat seurakunnan ikäkausikohtaiset työmuodot. Tämä oli heijastusta yhteiskunnassa muutenkin tapahtuneesta kehityksestä.

Rippikoulu on uudistuksien myötä kokenut uuden tulemisen seurakuntien nuorisotyömuodoksi. Rippikoulun kokonaissuunnitelma valmistui 1973. Sen mukaan tuntimäärä kasvoi, ja se antoi mahdollisuudet käyttää erilaisia opetusmenetelmiä ja -materiaaleja. Samaan aikaan siirryttiin valtaosin leirikouluihin. Rippikoulun asema Suomessa ja Savossa on edelleen poikkeuksellisen vahva: vuonna 2000 siihen osallistui yhdeksän kymmenestä 15-vuotiaasta nuoresta. Rippikoululeirit ja niihin liittyvä jatkokoulutus ovat osoittautuneet kirkon nuorisotyön kestävimmäksi ja tuloksekkaimmaksi uudistukseksi. Työhön antoi uutta ilmettä myös hengellisen nuorisomusiikin nousu.751

Kiertokoulujen kukoistuskausi alkoi olla takana jo 1920-luvulla, mutta muutamassa Savon maalaisseurakunnassa kiertokoulu toimi vielä 1950-luvulle saakka. Se oli tarpeen niissä kylissä, joissa harvan asutuksen tai vaikeitten vesimatkojen takia kansakoulut eivät kyllin tehokkaasti voineet tyydyttää pitäjien kouluntarvetta. Kiertokoulu lakkasi Säämingissä vasta 1947, Kerimäellä 1948, Savonrannalla 1950 ja Rautavaaralla 1951. Järjestelmän muistosanat Savossa ja koko Suomessa lausuttiin olympiavuonna 1952, jolloin Puumalan viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa. Piispa Ilmari Salomies totesi Puumalan piispantarkastuksessa: “Nyt lakannut koulu oli viimeinen Mikkelin hiippakunnassa. Uusi aika kansakoulun kehittyessä on tehnyt nämä koulut tarpeettomiksi”.752

Yksi elinvoimaisimmista traditioista Savossa oli lukukinkeriperinne. Pelottava kuulusteluluonne kinkereiltä poistui, ja ne toimivat sotien jälkeen kinkerikuntien vuosikatselmuksina ja kirkollisina perhejuhlina tarjoten papistolle verrattoman mahdollisuuden läheiseen kosketukseen seurakuntalaisten kanssa ja tilaisuuden seurakunnan eri alueilla tehtävän työn yksityiskohtaiseen järjestämiseen ja seuraamiseen. Kinkeriperinne on maalaispitäjissä sinnittelyt katkeamattomana näihin päiviin saakka.

SEURAKUNTIEN PALVELUTOIMINTA

Diakoniatyölle sodanjälkeiset vuodet olivat suurten haasteiden aikaa. Pula ja köyhyys, vaikea poliittinen tilanne sekä yhteiskunnan sosiaalihuollon kehittymättömyys pakottivat kirkon kehittämään toimintaansa. Välineet tähän saatiin sodanaikaisesta päätöksestä perustaa kaikkiin seurakuntiin diakonin virka sekä asevelipappien korostamasta näkemyksestä, jonka mukaan kirkon tuli olla kansan palvelija. Jotta työ ei olisi jäänyt vain diakonissojen ja pappien varaan, se organisoitiin kyläkunnittain ja kaupunginosittain. Diakonisen vastuun syveneminen ja sen ilmeneminen nimenomaan seurakunnan tehtävänä oli seurausta sodan jälkeen muotoutuneesta nk. uuskansankirkollisesta toimintanäystä.753

Suurista kirkollisista järjestöistä Sortavalassa toiminut Suomen Kirkon Sisälähetysseura (SKS) menetti sotien seurauksena isot laitoksensa. Pieksämäestä tuli seuran uusi keskuspaikka. Seura oli ennen kaikkea diakoniajärjestö, joka kirkollisessa koulutuksessa oli merkittävässä asemassa.754

Työn koordinoimiseksi perustettiin jokaiseen hiippakuntaan diakoniatoimikunta sekä diakoniapastorin ja hiippakuntasisaren virka. Jaettavat avustukset saatiin erilaisilla keräyksillä, vuonna 1950 alkunsa sai jokavuotinen Yhteisvastuukeräys. Se käynnistyi piispojen Väinö Malmivaaran ja Eino Sormusen 1949 tekemästä aloitteesta. Keräyksen nimen keksi Varkauden kirkkoherra Kustaa Sarsa.755

Sisälähetysseuran jälleenrakennustyö oli lähtenyt ripeästi vauhtiin Amerikasta saadun tuen turvin. Kirjapaino Raamattutalon valmistuttua kesällä 1949 alkoivat heti diakonissalaitoksen, kasvattajaopiston, vanhainkodin ja lastenkodin rakennustyöt Pieksämäellä ja Pieksämäen maalaiskunnassa. Rahankeräystä tarvittiin näitä laajoja töitä varten. Tarkoituksena oli, että diakonialaitokset saisivat vuorollaan osuutensa näistä varoista. Ensimmäisestä Yhteisvastuukeräyksestä laitosdiakonian osuuden sai Sisälähetysseura Pieksämäen laitoksille.

Yhteisvastuukeräyksen organisointityössä hiippakunnilla oli tärkeä asema. Aluksi kaikissa hiippakunnissa oli oma päätoimikunta, joka oli koottu alueen keskeisistä vaikuttajista. Pisimpään sellainen toimi Mikkelin ja Kuopion hiippakunnissa. Toimikuntien tärkein tehtävä oli kääntyä suurimpien yritysten puoleen ja pyytää niiltä lahjoituksia. Yksi yleinen keräysvarojen käyttötarkoitus oli huonokuntoisten asuinrakennusten kunnostus ja korjaaminen. Esimerkiksi yksistään Kuopion hiippakunnassa korjattiin vuonna 1959 näillä varoilla 295 asuntoa.

Kuopion ja Lapuan hiippakunnat ovat pitäneet yllä keskinäistä kilpailua siitä, kumman seurakuntien keräystulosten keskiarvo on maan paras. Muilla ei tässä kilpailussa ole ollut mahdollisuuksia. Lapuan hiippakunnan tulos oli maan ykkönen vuosina 1988–1991, mutta vuonna 1992 Kuopio ohitti Lapuan. Kuopion hiippakunta säilytti ykköstilansa vuoteen 1998, jolloin Lapuan hiippakunta ohitti sen niukasti.756

Diakoniatyön keskeinen tehtävä sodan jälkeen oli heikossa asemassa olevien auttaminen. Olojen parantuessa aineellisen avun tarve väheni, mutta diakonissoja tarvittiin kiertävinä kotisairaanhoitajina. Erityisesti maaseudulla tämä ammatillinen korostus oli tärkeä. Vasta sotien jälkeen diakonissan virka perustettiin Rautavaaran, Vesannon, Vehmersalmen, Tuusniemen ja Pertunmaan seurakuntiin.757 Pohjois-Savossa toimi 1960-luvun puolivälissä kentällä 40 seurakuntasisarta, joilla oli sairaanhoitoasiakkaita yli 24 000. Heidän osuutensa oli “erittäin huomattava avosairaanhoidossa”, kuten se oli myös Etelä­Savossa. Tämä ajanjakso päättyi vuonna 1972, jolloin astui voimaan kansanterveyslaki. Terveyskeskusjärjestelmä lisäsi sairaanhoidon virkoja nimenomaan maaseudulle. Laki ei tuntenut seurakuntien sairaanhoitaja-diakonissoja eikä heiltä odotettu enää sairaanhoitotoimenpiteitä.758

Viimeistään 1970-luvulla Suomi liittyi pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien joukkoon. Diakoniaa ei tarvittu yhteiskunnallisten palvelujen  täydentäjänä siinä määrin kuin ennen. Työssä alettiin korostaa ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista ja sielunhoidollista diakoniaa. Työ painottui vanhusväestöön. Virkistystoiminta vahvistui piirien, kerhojen, retkien ja leirien myötä. Lainsäädännöllä oli voitu turvata mm. vammaisille ja muille erityisryhmille niin hyvät peruspalvelut, että seurakunnan rooliksi jäi hengellisten palvelujen ja sielunhoidon tarjoaminen, mihin virkistystoiminta antoi hyvän kehyksen. Jälleenrakennusvaiheen aikana työ oli organisoitu yhteisöllisiin perussoluihin. Hyvinvointiyhteiskunnan diakoniatyö, joka korosti virkistystoimintaa ja sielunhoidollista kokonaisnäkemystä, oli muuttunut ammattityöksi. Sen täydentäjänä kehitettiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa lähimmäispalvelutoimintaa.

Työttömien, velkaantuneiden sekä eri tavoin syrjäytyneiden ja köyhtyneiden avuntarve lisääntyi nopeasti 1990-luvulla laman ja uusliberalistisen markkinakilpailun puristaessa ihmisiä. Suoranainen ruoka-apukin on ollut auttamisen todellisuutta. Seurakuntien ja työttömien yhdistysten yhteisesti järjestämät ruokailut alkoivat yleistyä vuosina 1992 ja 1993. Ruokapankkitoirninnan käynnistyminen seurakunnallisena diakoniatyönä voidaan nähdä eräänlaisena ympyrän sulkeutumisena. Diakoniatyö palaa juurilleen käynnistäessään “köyhänhoidollisen” toimintamallin. Esimerkiksi Kuopiossa yhdestä viikoittaisesta ruokailukerrasta alkanut toiminta kasvoi nopeasti jopa tuhansia ihmisiä viikossa kokoaviksi tilaisuuksiksi. Yhteisvastuukeräyksen avulla toteutetut ruokapankit ovat toimineet Nilsiässä ja Savonlinnassa.759

Perinteisen diakonian rinnalla seurakuntien palvelutoiminta sai maailmansodan jälkeen eräitä uusia muotoja. Näistä on syytä mainita avioliitto- ja perheneuvontatyö. Kun se sai pian myös kirkon virallisen tuen, suuremmat seurakunnat ja seurakuntayhtymät ryhtyivät perustamaan uusimuotoisia perheasiain neuvottelukeskuksia. Savossa neuvottelukeskukset sijaitsevat Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Varkaudessa. Ne palvelevat myös ympäristöseurakuntiensa asukkaita.

Yksityinen sielunhoito perinteisenä pappilakäyntinä tai sielunhoitajan kutsumisena kotiin on käynyt harvinaiseksi. Uutena sielunhoitomuotona tulivat vuonna 1964 palvelevat puhelimet, joiden kuuntelijoiksi ja vastaajiksi saatiin myös maallikoita. Kolmas seurakuntien ylläpitämistä uusista palvelutyön muodoista oli sairaalasielunhoito, joka erillisenä työmuotona vahvistui aluksi etenkin pääkaupunkiseudulla. Sairaalasielunhoidon ja sitä koskevan koulutuksen tarvetta korosti erityisesti sairaalalaitoksen voimakas kasvu ja suurten sairaalakompleksien syntyminen. Aina 1950-luvulle saakka valtio palkkasi sairaaloihin sivutoimisia sielunhoitajia, mutta sen jälkeen työ siirtyi kirkon vastuulle.760

LÄHETYSTYÖN ASEMA SAVOSSA

Lähetystyö koki voimakkaan nousun sotien jälkeen. Työtä ohjattiin Suomen Lähetysseuran taholta määrätietoisesti seurakunnallistumisen suuntaan. Esimerkkinä tästä on muutos lähetystyöntekijäin matkaansiunaamisessa: se tapahtuu kotiseurakunnassa eikä lähetysjärjestöissä. Huolimatta siitä, että lähetystyö tapahtuu vieläkin erilaisten järjestöjen kautta ja vaikka rahoituksen valtaosa edelleen tulee vapaaehtoisista lahjoituksista, teologisesti katsotaan, että työ on kirkon varsinaista työtä.

Lähetystyön tukeminen jatkui sotavuosien jälkeen aluksi pääosin perinteisten lähetysompeluseurojen varassa. Savossa kuten muuallakin lähetysharrastus kohdistui voimakkaimpana pakanalähetykseen. Lähetysharrastukselle oli maakunnan eteläosissa jo vuosisataiset, Henrik Renqvistin herätystoimintaan juontavat juurensa. Koko maan mitassakin Etelä-Savo oli maan vahvimpia lähetysharrastusalueita. Sen sijaan Pohjois-Savossa – Paavo Ruotsalaisen ja herännäisyyden valta-alueella – lähetysharrastus oli selvästi passiivisempaa. Heikointa se oli Iisalmen rovastikunnassa.

Lähetystyön keskuksia Savossa olivat sotien jälkeen Mikkelin ja Juvan rovastikunnat. Erityisen innokkaina lähetysseurakuntina mainittiin Haukivuori, Juva, Mikkelin maaseurakunta, Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta ja Puumala. Kuopion hiippakuntaan kuuluvassa Haukivuoren seurakunnassa lähetyskannatus oli heti sotien jälkeen suhteellisesti suurin koko maassa. Seurakunnassa toimi peräti 20 lähetysompeluseuraa.761

1960-luvulta lähtien tuli vanhojen toimintojen rinnalle uutta, mm. lähetyskonsertteja ja -lounaita, ja hieman myöhemmin lähetyksen tueksi ryhdyttiin perustamaan erityisiä tukirenkaita. Lähetystoiminnan tukeminen tehostui 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se ensimmäisen kerran otettiin huomioon seurakuntien talousarviota laadittaessa. Vuonna 1964 hyväksytty kirkkolainuudistus salli seurakuntien käyttää budjettivarojaan lähetystyön sekä hieman myöhemmin kansainvälisen diakonian tukemiseen. Edelläkävijänä oli maassamme Maaningan seurakunta, jonka kirkkovaltuusto päätti jo 1931 antaa Suomen Lähetysseuralle kertakaikkisena avustuksena kymmenen penniä hengeltä.762

Toinen 1960-lukuun liittyvä muutos oli se, että kirkon kenttään syntyi uusia lähetysjärjestöjä erityisesti uuspietistisen herätysliikkeen organisoitumisen ja jakautumisen myötä. Perinteisten kirkollisten lähetysjärjestöjen, Suomen Lähetysseuran, Suomen Pipliaseuran ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen rinnalle tulivat Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Evankelisluterilainen lähetysyhdistys Kylväjä. Uuspietistinen herätysliike saavutti Etelä-Savossa vankan aseman, mikä näkyi myös lähetysharrastuksessa. Leimaa-antava piirre koko Etelä-Savolle oli lähetystyön vahva osuus seurakuntien toiminnassa. Niinpä vuonna 2000 lähetyskannatus jäsentä kohti oli Etelä-Savossa 63 markkaa, kun se Pohjois-Savossa oli 50 markkaa ja koko kirkossa 43 markkaa. Hiippakuntatasolla Mikkelin kanssa samaan ylsi vain Porvoon hiippakunta (molemmissa 51 mk).763

Uusi lähetysnäkemys tavallaan huipentui siinä, että seurakunta otti kannattaakseen oman lähetin. Lähetystyön muodoiksi ovatkin 1960-luvulta lähtien tulleet nimikkolähetit ja -kohteet. Ensimmäinen nimikkolähettiseurakunta Savossa oli Mäntyharju vuonna 1962, mutta jo kyseisen vuosikymmenen puoliväliin mennessä yhdeksällä savolaisseurakunnalla oli oma nimikkolähetti. Sittemmin jokaiseen seurakuntaan on saatu  nimikkolähettejä ja -kohteita, jotka ovat tuoneet lähetystyön lähelle seurakuntaa.764

KIRKKOKUOROISTA MONI-ILMEISEEN MUSIIKKIHARRASTUKSEEN

Kirkkomusiikin näkyvä nousukausi ajoittui heti sotienjälkeisiin vuosiin, mistä näkyvänä esimerkkinä olivat ympäri maata yleistyneet kirkkokuorot. Oheinen luettelo antaa kuvan hengellisen kuorolaulutoiminnan vakiintumisesta Savon seurakuntiin sotienjälkeisenä aikana. Savoon perustettiin tarkastelujaksolla 19 kirkkokuoroa, joista viimeisenä Sonkajärven kirkkokuoro 1982. Kuoroista peräti 14 sijoittuu Pohjois-Savoon. Mitkä seikat vaikuttivat kuorolaulun myöhäiseen juurtumiseen Pohjois­Savossa, jää tässä maininnan tasolle.765

Kirkkokuorojen uudemmasta kehityksestä saamme tilastotietoja vuosittain. Kirkkomusiikkiharrastuksen laajuudesta kertoo se, että esimerkiksi vuonna 1970 Savossa toimi jo 124 seurakunnallista kuoroa ja soitinyhtyettä, noin pari kuoroa seurakuntaa kohti (soitinyhtyeet olivat perin harvinaisia). Yhteensä maakunnassa oli kyseisenä vuonna luetteloitu 2 818 kirkkomusiikin harrastajaa, noin 22 henkeä kuoroa kohti.766

Kirkkomusiikin ja kuorotoiminnan innoittajina ja edistäjinä toimivat erityisesti kirkkolaulujuhlat, joiden juuret Savossa ulottuvat 1920-luvulle. Erilaiset alueelliset ja valtakunnalliset juhlat ovat myöhemminkin lisänneet ja ylläpitäneet musiikkiharrastusta.767 Kuopiossa on esimerkiksi järjestetty ekumeeniset kirkkomusiikkipäivät vuodesta 1980 lähtien. Tapahtuman järjestelyistä ovat vastanneet Kuopion kaupunki ja Kuopion evankelisluterilainen seurakuntayhtymä. Vuosien saatossa Kuopion kirkkomusiikkipäivät on esitellyt perinteistä kirkkomusiikkia ja tukenut uuden syntyä milloin sävellyskilpailuin, milloin tilausteoksin. Kirkkomusiikkilinjan perustaminen 1960 Kuopion musiikkiopiston yhteyteen rikastutti huomattavasti Kuopion ja seurakuntien musiikkielämää.768

Kirkkomusiikin luonne kehittyi koko ajan; perinteisistä kirkkokuoroista siirryttiin moni­ ilmeiseen musiikkiharrastukseen. Virsikirjan uudistuksen yhteydessä vuonna 1986 vähän käytettyjä vanhoja virsiä karsittiin ja uusia, useimmiten hengellisinä lauluina jo tunnetuiksi ja suosituiksi tulleita virsiä lisättiin runsaasti virsikirjaan. 1980-luvun puolivälistä lähtien seurakuntalaisten perehdyttäminen uusiin virsiin on nähty seurakunnissa kirkkomusiikkityön keskeiseksi tehtäväksi.

Kirkkomusiikin skaala on myös selvästi laventunut. Nuorten musiikkiharrastuksen kautta on kirkolliseen käyttöön hyväksytty mukaan esimerkiksi gospel-musiikki ja lähetysmaiden eksoottiset laulut. Toisaalta kuorojen ohjelmistoon on tullut pienimuotoisten hengellisten sävellysten lisäksi laajempiakin teoksia, mm. kuoromotetteja ja kantaatteja. Arvokas taidemusiikki, esimerkiksi Bachin passiot, ovat levinneet kaupungeista myös maaseudun seurakuntien kirkkokuorojen ohjelmistoon. Samalla kirkkokuoron rinnalle on seurakuntiin tullut pienempiä musiikkiryhmiä, kuten kamarikuoro, virsikuoro, eläkeläiskuoro, nuorten bändi sekä lapsi- tai kitarakuoro.

Uudessa virsikirjassamme (1986) on kymmenen oman aikamme savolaisen hengellisen runoilijan virsiä. Kaikkiaan reilut parikymmentä virsikirjamme virttä on joltakin osaltaan savolaisia.769 Lisäksi virsikirjamme 632 virrestä 36:ta lauletaan savolaisella säveltoisinnolla. Mistään muualta virsisävelmiä ei ole likikään samaa määrää.770

HERÄNNÄISYYDEN PERINNE

Savon herännäisyys juontaa kansanliikkeenä alkunsa 1700-luvun lopulla vaikuttaneista hurmoksellisista herätyksistä. Tunnetuin näistä joukkoherätyksistä on vuonna 1796 Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä sattunut heinäväen herätys, josta tavallisimmin lasketaan Pohjois­Savon herännäisyys alkaneeksi. Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) tulo herätysliikkeen johtoon vuoden 1817 tienoilla aloitti Pohjois-Savon herännäisyyden järjestäytymisen ja yhtenäistymisen. Ruotsalaisen ympärillä vellonut uskonnollinen liikehdintä vajosi hiljaisuuteen ja melko lailla näivettyi 1850–1880-luvuilla.771

Herännäisyys jäi kuitenkin elämään, ja elpyi uudelleen 1920-luvulla. Lapinlahdelle nousi 1923 kristillinen kansanopisto kokoamaan nuoria isien perinnön ympärille. Opisto sijaitsee lähellä Telppäsniittyä, Savon herätyksen kehtoa. Portaanpään opistosta tulikin Lapinlahden ja koko Savon herännäisyyden “kasvualusta ja kanava, jota pitkin herännäisyyden henki pääsi vaikuttamaan”.772

Yleisesti Pohjois-Savon herännäisyyttä luonnehdittiin sotien jälkeen seurakuntaelämää tukevaksi ja heränneiden suhdetta seurakuntaan myönteiseksi, mikä kehitys alkoi jo 1800-luvun lopulla ja näkyi mm. ahkerana kirkossakäyntinä.773 Etelä-Savossa herännäisyyden vaikutus oli selvästi heikompaa ja sillä oli toisia korostuksia kuin pohjoisosassa maakuntaa. Erityisesti tämä näkyi Mikkelin seudulla, missä ilmeni sekä vanhan rukoilevaisuuden että myöhemmin kylvetyn herännäisyyden vaikutusta.774

Sodanjälkeisenä aikana papiston asema liikkeen hengellisenä johtajana merkittävästi korostui, joskin maallikotkin seuroissa puhuivat. Pappien asema liikkeen kokoavana voimana tuntui selkeästi myös Savossa, jossa herännäispappien tulo seurakunnan tehtäviä hoitamaan merkitsi lähes poikkeuksetta herätyksen vaikutuksen voimistumista pitäjässä. Nimenomaan papisto piti sotienjälkeisenä aikana herännäisyyden perintöä yllä Savossa. Esimerkiksi vuonna 1948 pelkästään Herättäjä-Yhdistyksen asiamiehinä Savossa toimi 27 paikkakunnalla yhteensä 34 pappia. Heistä peräti 18 oli kirkkoherroja. Tällä seikalla oli ratkaiseva merkitys liikkeelle ja sen kannatukselle maakunnassa. Karkeasti voidaan sanoa, että esimerkiksi Pohjois-Savossa papeista joka toinen oli kallellaan herännäisyyteen.775

Väinö Malmivaaran (1879–1958, Oulun hiippakunnan piispa 1943–1954) kirkkoherrakausi 1926–1943 merkitsi Kiuruvedellä herännäisyyden lopullista leviämistä seurakunnan elämään. Läheinen työtoveri ja aseveli hänellä oli maallikkosaarnaaja, kiuruvetisen herännäisyyden johtohahmo Aku (August) Räty (1897–1965). “Ystäväkansa” nimitti häntä myös “monen hiippakunnan piispaksi”. Itse Räty sanoi olevansa “Suurin armon tuhlari”. Kiuruveden asemasta uudistuneen herännäisyyden yhtenä keskuspaikkana kertoo se, että paikkakunta on saanut järjestää peräti viidet valtakunnalliset herättäjäjuhlat. Tarkastelujaksolla Savossa järjestetyt herättäjäjuhlat ilmenevät oheisesta taulukosta.776

Jäsenmäärällä mitattuna Kiuruvesi oli aina 1970-luvun alkuun Savon merkittävin herännäispitäjä. Vuodesta 1963 vuoteen 1973 jäsenmäärä kuitenkin yli puolittui, 509 jäsenestä 216 jäseneen.778  Liikkeen väljähtyminen oli huomattava, vaikka otettaisiinkin huomioon herännäisyyden luonne heikosti organisoituvana liikkeenä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuoden 1993 piispantarkastuksessa todettiin jo lohduttomasti: “Seurojen pitäminen mielletään vanhempien ihmisten asiaksi. Herännäisyydestä puhutaan Kiuruvedellä menneessä aikamuodossa. Maallikkopuhujia on varsin vähän ja uusi sukupolvi ei ole kokenut seuroja omikseen”. Kiuruveden asema yhtenä Savon keskeisistä herännäispitäjistä näyttäisi olevan mennyttä. Hengellisessä mielessä kehä on sulkeutunut ja – paikallista sanaa käyttääkseni –”nahkasuruttomat” ihmiset ovat vallanneet vanhan herännäispitäjän.779

Kiuruveden kohtalon on kokenut myös toinen herännäisyyden vanha tukikohta Suonenjoki, jossa körttiläisyyden myötätuuli on kääntynyt vastaiseksi. Osoituksena herännäisyyden merkityksestä voidaan pitää sitä, että vuonna 1945 kokoonnuttiin jo neljännen kerran Suonenjoelle herättäjäjuhlille.780 Uudemman ajan suonenjokelaisista körttijohtajista on mainittava Martti Vainionpää (1896–1979) ja Toivo Herranen (1893–1971). Herännäispapeista merkittävimmät olivat kirkkoherra Kalle Kustaa Järveläinen (1933–1949) ja pitkän päivätyön pitäjänapulaisena ja kappalaisena tehnyt Arvi Takala.

Vuoden 1975 piispantarkastuksessa herännäisyys todettiin jo pysähtyneeksi, ja viitisen vuotta myöhemmin sitä luonnehdittiin peräti umpioituneeksi.Sittemmin on tapahtunut lievää elpymistä. Yhtenä syynä hiipumiseen oli ilmeisesti se, ettei vuoden 1949 jälkeen Suonenjoen seurakunnan johdossa ole ollut körttipappia. Järveläisen jälkeen kirkkoherraksi tullut Toivo Multanen edusti Karjalan rukoilevaisuutta, minkä vuoksi hänen työtään Suonenjoella leimasi “matala profiili”. Hänen seuraajansakaan eivät saaneet heränneitten ääniä vaaleissa. Lisäksi liikkeen merkittävimmät maallikkojohtajat kuolivat 1970-luvulla.781

Jopa Iisalmessa 1920-luvun alussa herätys todettiin sammuneeksi, kunnes pastori Elias Simojoki puhalsi sen uuteen liekkiin saman vuosikymmenen lopulla. Kun teologian tohtori Olavi Tarvainen oli Iisalmen maaseurakunnan kirkkoherrana (1946–1955), alkoi edelleen jatkuva säännöllinen seuratoiminta. Iisalmen länsikylissä oli vielä 1950-luvun alussa vanhaa herännäisyyttä. Seuroja pidettiin tutuissa seurataloissa, kuten Haukimäessä, Pönnölässä, Repolassa, Riitamäessä, Komussa ja monissa muissa taloissa perinteisten seuramenojen mukaan. Veisuukirjana oli ns. Vanha virsikirja vuodelta 1701. Minkäänlaista toistupalaisuutta ei kuitenkaan tavattu.782

Sotien jälkeen Iisalmen herännäisyys oli “läpeensä kirkollista” ja se oli jo “ammoin lyönyt leimansa tämän seudun kristillisen ajattelutapaan, kotielämään, kirjallisuuden käyttöön, seurakuntatyön luonteeseen ym.”783 Kaupungissa erityisesti kirkkoherra Erkki Kurki-Suonion aikana (1936–1951) herännäisyys oli hyvin leimaa antavaa seurakuntatyölle. Herännäispapeista on mainittava lisäksi Tuomas Kortelainen, joka toimi maaseurakunnan virallisena apulaisena 1952–1956 ja kappalaisena 1956-–959 sekä Iisalmen kirkkoherrana 1970–1975. Hän oli myös liikkeen historioitsija. Iisalmessa herännäisyyden perinteen siirtämisessä uusille sukupolville on onnistuttu, ja liike on edelleen elävää.784

Kuopiossa herätysliikettä johti myös näkyvästi papisto. Maallikkojohtajista merkittävin oli kauppias Aaro Väänänen. 785 Sotien jälkeen Nilsiässä, Ukko-Paavon kotipitäjässä, herätyksen tulta pitivät yllä kirkkoherra A. Alikoski, maanviljelijä O. Hentinen ja pastori F. Leskio. Nilsiä on säilyttänyt herännäisyyden vaikutuksen, tosin heikentyneenä. Nilsiässä kuten muuallakin Savossa seuratupaliike hävisi jo 1960-luvun alkuun mennessä.786 Kaavilla ilmeni vuosina 1945–1946 voimakas nuorisoherätys.787

Etelä-Savossa herännäisyyden vaikutus on ollut huomattavasti vähäisempää. Säämingin vanhassa emäseurakunnassa todettiin jo 1940­luvun puolivälissä, että “vanha herännäisyys, jolla 100 vuotta sitten oli huomattava kannatus seurakunnassa, on sammunut ja evankelinen liike pyrkii valtaamaan alaa”.788 Savonlinnassa 1930-luvulle tultaessa vanha herännäisyysperintö oli suurelta osalta sulautunut yleiseen kirkolliseen kristillisyyteen.789 Kerimäellä myös havainnoitiin 1950-luvun alussa, että “Savon vanhan herännäisyyden peru alkaa loppua”.790 Mäntyharjulla körttiläisyyden “jäljet ovat peittyneet. Kenties kansan yleisessä opinkäsityksessä ja tiedottomassa myötämielisyydessä on jotain sen vaikutusta”.791

Elvyttäviä, jopa uusiakin tulia syttyi. Toimeenpanijoina olivat ennen muuta körttipapit. Rantasalmella, Enonkoskella ja Savonlinnassa alettiin pitää 1930-luvulla siioninvirsiseuroja herännäismielisten pappien ja opistonuorison keskuudessa.792 Sotien jälkeen syntynyt Säämingin kristillinen kansanopisto vaikutti herännäisyyden vahvistumiseen. Vaikka opisto oli yleiskirkollinen, sen toimintaa leimasi aluksi herännäisyys. Opisto siirtyi kuitenkin 1960-luvulla uuspietistisen liikkeen vaikutuspiiriin, jonka jälkeen herännäisyyden vaikutus heikkeni alueella.793 1930­luvulle ajoittui myös herännäisyyden uusi tuleminen Pieksämäellä. Siitä lähtien on kokoonnuttu säännöllisesti siioninvirsiseuroihin.794

Mikkelin maaseurakuntaan 1948 kappalaiseksi tullut ja siellä 26 vuotta palvellut rovasti Erkki Talasniemi oli aito herännäispappi. Seuraliike elpyi, kun hänen sukulaisensa saarnaaja Aku Räty oli ahkera vieras sananjulistajana.795 Vuonna 1947 Mikkelin maaseurakunnassa uskonnollisen elämän yleinen luonne oli “herännäishenkistä, niin että siinä on sekä vanhan rukoilevaisuuden että  myöhemmin kylvetyn herännäisyyden vaikutusta”.796 Varsinaisia “körttiläisiä” oli ani harvoja, mutta yleisleima oli herännäisyyteen kallistuva. Siionin virsiä veisattiin mielellään.797

1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen jäljet näkyivät selvästi myös herännäisyyden kentässä. Kun Etelä-Savossa 1950-luvun alussa oli kaksi seurakuntaa, joissa ei ollut herännäisyyttä, määrä oli 1970-luvun alkuun tultaessa noussut kuuteen. Tällaisia seurakuntia olivat Enonkoski, Haukivuori, Jäppilä, Kangaslampi, Ristiina ja Savonranta. Herännäisyyden vaikutus oli voimakasta Etelä-Savossa kuitenkin vain Pieksämäellä.798 Pohjois-Savossa säännöllistä toimintaa oli vuoden 1971 kartoituksessa 11 seurakunnassa.

Millaisena murros näkyi herännäiskeskusten herännäiskannatuksessa? Seuraavassa taulukossa esitetään jäsentietoja seitsemästä tuntuvirnman kannatuksen herännäiskunnasta aikajaksolta 1953–1989. Vuosi 1989 on mukana suuntaa antavana tietolähteenä yhteiskunnallisen radikalismin jälkeisen ajan kehityksestä.799

Taulukosta havaitaan selkeästi, miten ”maailmanhenki” vavisutti monia keskeisiä herännäispitäjiä radikalismin vuosikymmenellä ja kuinka 1960-luvun alun jälkeen herännäisyys toimi entistä kapeamman kannatuspohjan varassa. Ainoat kunnat, joita murros ei näytä koskettaneen, olivat Iisalmi, Mikkeli ja Pieksämäki, joiden herännäiskannatus jo 1963 oli kuitenkin huomattavasti alhaisempi kuin ydinalueilla Kiuruvedellä, Kuopiossa, Lapinlahdella ja Nilsiässä. Mikkelissä laskusuunta alkoi vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen, kun taas Iisalmi ja Pieksämäki säilyttivät kannatustasonsa. Merkittävästi näihin muutoksiin vaikutti myös papisto. Murros ei koskettanut niin selvästi sellaisia herännäispitäjiä (esim. Iisalmi ja Mikkeli), joissa palveli liikkeen pappeja, usein kirkkoherroina.

Vaikka herännäisyys on hyvinkin voimakkaasti värittänyt eräiden Savon seurakuntien hengellistä elämää, se ei Savossa ole koskaan ollut erikoisen laajaa. Siitä ei ole muodostunut kansanliikettä, kuten on tapahtunut toisella ydinalueella Pohjanmaalla. Savossa herännäisperheitä on ollut ja on hajallaan siellä täällä. Herättäjä-Yhdistyksen jäsenmäärä ja Hengellisen Kuukausilehden tilaajamäärä antavat todentuntuisen kuvan liikkeen kannatuksesta ja sen alueellisista aste-eroista. Pohjois-Savossa oli vuonna 1994 jäseniä 797 ja tilaajia 1 388, kun Etelä-Savo sai tyytyä 293 jäseneen ja 451 tilaajaan. Savon herännäiskeskuksia olivat Hengellisen Kuukausilehden tilaajamäärien mukaan Kiuruvesi (341 tilaajaa), Kuopio (314), Nilsiä (120) ja Mikkeli (105).800

Herännäisyys oli jo alkuvaiheissaan onnistunut luomaan Pohjanmaalle oman kulttuurinsa, jonka jälkiä saattoi 1900-luvun alussa havaita kaikkialla. Toisin oli Savossa. Maakuntaa kiertävä matkamies ei hevin löytänyt mitään sellaista, joka olisi osoittanut hänen tallaavan herännäisyyden alkumaita.801 1980-luvulle tultaessa voimallista kansanliikettä oli Pohjanmaalla, mutta Pohjois-Savossa kansanliikeluonne oli selvästi heikompi.802 Paavo Kortekankaan mukaan erot näkyvät jo herännäisvirsissä, joissa on eri sävy Pohjanmaalla kuin Savossa. Herännäisyyden tunnuslauseessa “Ihminen ei ole mitään, Jumala on kaikki” Savossa painottuu etenkin alkuosa, Pohjanmaalla taas loppuosa.803 Yhteistä molempien alueiden herännäisyydelle oli se, ettei se vuosikymmeniin ole ollut protestiliike, vaan perinneliike. Perinneliikkeeksi se muuttui Savossakin viimeistään 1950-luvun alussa.

LESTADIOLAISUUS JA EVANKELISUUS

Tarkasteltaessa Savon lestadiolaisuutta 1800-luvulla on todettava, että koko maakunta jäi liikkeelle varsin vieraaksi. Lestadiolaisuudesta ei tullut liikkeen alkuherätyksen aikana, Leppävirtaa lukuun ottamatta, savolaisten kristillisyyttä. Lestadiolaisuus liikkeenä joutui hajaannukseen 1900-luvun vaihteessa. Pääsuuntia syntyi kaikkiaan kolme: vanhoilliset, uusheränneet ja esikoislestadiolaiset.804

Lestadiolaisuuden suunnista vanhoillislestadiolaisuus on huomattavin Savossa kuten koko maassa. Vanhoillislestadiolaisuus on ollut selvästi vahvempaa Pohjois-Savossa kuin maakunnan eteläosassa. Voitto Huotarin 1970-luvun puolivälin kartoituksessa tuntuvimmat, yli 100 hengen kannatusalueet löytyivät Kuopiosta, Leppävirralta ja Varkaudesta. Ylä-Savossa pienemmän kannatusalueen (50–99 kannattajaa) muodosti Iisalmen seutu: Iisalmi, Kiuruvesi ja Vieremä. Viimeksi mainittu koki sodan jälkeen, vuosina 1946–1947, voimakkaan lestadiolaisherätyksen, ja Rauhanyhdistys perustettiin paikkakunnalle vuonna 1947. Enimmillään yhdistykseen kuului noin 130 jäsentä; määrä väheni 1980-luvun puoliväliin mennessä 50:een.805 Pielavedellä mainittiin vielä 1940-luvun lopussa lestadiolaisyhteisön suuruudeksi sata henkeä, mutta sitä ei enää 1970-luvun puolivälissä esiintynyt. Etelä-Savossa vanhoillislestadiolaisuutta esiintyi tuolloin Huotarin mukaan ainoastaan Heinävedellä.806

Heinäveden Rauhanyhdistys perustettiin vuonna 1949. Vuoden 1950 lopussa siinä oli 37 jäsentä. Pitäjän pohjoisosan toiminnan kattoi puolestaan vuonna 1947 perustettu Itä-Soisalon Rauhanyhdistys. Huomattavan lisäsysäyksen liike sai pastori Timo Hämäläisen toiminnan myötä. Hän oli kahteenkin otteeseen nuorisopastorina ja myös kappalaisena vuosina 1953–1956. Vanhoillislestadiolaisilla on oma suuri toimitalo Kermassa. Rauhanyhdistykseen kuului 1980-luvun lopussa aikuisjäseniä noin 70.807

Kuopiosta ympäristöineen on tullut vanhoillislestadiolaisuuden keskus Savossa, aiemman Leppävirran sijaan. Sodanjälkeisessä Kuopiossa vanhoillislestadiolaisten johtajina toimivat pastori K. Pelkonen ja isännöitsijä V. Rimpiläinen. Vuonna 1935 perustettuun Kuopion ja sen ympäristön Rauhanyhdistykseen kuului 1950-luvun lopussa 187 aikuisjäsentä.808 Vuonna 1926 perustetun Leppävirran Rauhanyhdistyksen jäsenmäärä on vuosikymmenestä toiseen pysynyt suunnilleen ennallaan. Vuonna 1993 se oli noin 100. Yhdistys rakensi kirkonkylään oman toimitalon v. 1983–1984. Leppävirran maallikkojohtajista mainittakoon Rauhanyhdistyksen ensimmäinen ja tähän mennessä pitkäaikaisin puheenjohtaja Herman Savolainen Hiismäestä (1926–1967).809

Vanhoillislestadiolainen liike on vaalinut kokoustoiminnassaan voimakkaasti omaa sisäryhmäperinnettä. Kuitenkin esimerkiksi Iisalmessa herätysliike oli “elävähenkistä ja mieleltään kirkollista” ja sen muutamat maallikkopuhujat avustivat seurakunnan pappia.810 Siilinjärvellä lestadiolaisilla todettiin olevan “hyvä suhde seurakuntaan”, vaikka heillä oli “oma käsitys se rakunnasta”. Samoin oli Nilsiässä, Vehmersalmella ja Varpaisjärvellä.811 Sen sijaan Vieremällä: “Ei suosittele (Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, maanviljelijä Terho Onnela) joukolleen kirkossakäyntiä, vaan pyrkii siitä vierottamaan.”812 Vieroksuva suhde paikallisseurakuntaan oli myös Pielaveden ja Sukevan lestadiolaisilla. Rauhanyhdistyksiä toimitaloineen on kaikkiaan kymmenellä paikkakunnalla Savossa.813

Esikoislestadiolaisuus on suurin lestadiolaisryhmä Savon kunnista Keiteleellä ja Mikkelissä. Molemmat olivat vuoden 1910 jälkeisiä “aluevaltauksia”.814 Mikkelissä uusi nousu alkoi, kun Antti Rikhard (Riku) Salminen (1878–1951) muutti vuonna 1914 Lahdesta Mikkeliin, jossa oli kaikki lestadiolainen seuraelämä loppunut. Sanan ympärille alettiin uudelleen kokoontua, yleensä Salmisen kotiin. Kohta kokoontujia alettiin nimittää “Romu-Salmisen seurakunnaksi”, koska Salminen oli ammatiltaan metallin ja lumpun välittäjä. Mikkelin esikoislestadiolaisten saarnaajana Salminen toimi lähes neljä vuosikymmentä.

Uudesta noususta todistaa, että ensimmäinen rukoushuone Mikkeliin hankittiin vuonna 1934. Jos 1930-luku oli suurta kasvun aikaa, niin talvisota toi tukun “kristinveljiä ja -sisaria” menetetystä Karjalasta Ruskealasta ja Impilahdelta. Seuraväki kaksinkertaistui lyhyen ajan sisällä, minkä vuoksi hankittiin uusi rukoushuone Rouhialankadulta vuonna 1941. Siellä toimittiin vuoteen 1991 asti, jolloin valmistui nykyinen Pihlajatien rukoushuone.815

Mikkelin maaseurakunnan puolella Harjujärven kylässä alkoi samoihin aikoihin vaikuttaa Heikki Seppänen (1890–1972). Hänen toimestaan herätyksen sai toistakymmentä henkeä.816 1940-luvulta aina 1960-luvun lopulle asti Mikkelin maaseurakunnassa esikoislestadiolaiset “eivät ottaneet osaa yhteiseen seurakunnan elämään”, vaan toimivat “omassa keskuudessa”.817 Nykyään he osallistuvat seurakunnan jumalanpalveluksiin ja ehtoollisen viettoon kirkossa, mutta muuten liike on sille ominaiseen tapaan eristäytynyt. Sen sijaan kaupungin puolella eräät paikallisosaston johtomiehet ovat viime vuosikymmeninä toimineet aktiivisesti myös Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan hallintoelimissä.818

Pihtipudas oli esikoislestadiolaisuuden alkuajan, 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen, tärkeimpiä alueita maassamme.819 Herätyksen ollessa voimakkaimmillaan 1920-luvulla esikoislestadiolaisuus sai laajassa mitassa jalansijaa Keiteleellä, keskuspaikkoina Koutajärven ja Sammalisrannan kylät. “Erimielisyyksien vuosikymmenellä” 1930-luvulla paikallinen saarnaaja Otto Jääskeläinen (1877–1960) lopetti saarnatoimensa ja vetäytyi syrjään. Sotien jälkeen 1940-luvun lopulla saarnaajiksi saatiin Taavetti Rytkönen (1915–1968) ja lähetysmiehenä tunnettu Tapio Laukkanen.820

Sodanjälkeinen seuraelämä jatkui osin vaihtuneissa seurapaikoissa. Yhteys Pihtipuhtaalle oli alusta alkaen tärkeä. Sodan jälkeen kanssakäyminen vilkastui, kun seuramatkat helpottuivat. Keiteleen rukoushuoneen vihkiäisseurat pidettiin loppiaisena 1976. Rukoushuoneeseen kokoontuu noin 70–80 hengen seuraväki joka sunnuntai. Neljästi vuodessa on lähetysmiesten seurat.821

Keiteleellä esikoislestadiolaisuuden arvioitu kannatus oli 1940 noin 100 henkeä. Vapaaehtoisen jäsenmaksun maksaneiden määrä oli 1980-luvun alussa 68. Tähän lukuun sisältyvät vain aikuiset, joten lapset ja muut toimintaan osallistuneet mukaan lukien jäseniä oli tuolloin noin 140. Mikkelin kaupungissa ja maalaiskunnassa arvioitu kannattajamäärä oli vuonna 1940 noin 30 henkeä. Paikallisosaston virallinen jäsenmäärä oli 1980-luvun alkupuoliskolla 153, ja seuratoimintaan osallistuvat lapset mukaan lukien jäseniä oli tällöin noin 300. Viimeksi mainituista luvuista voi päätellä, että esikoislestadiolaisuus on kuulunut edelleen suurimpiin omaa kiinteää kokoustoimintaa harjoittaneisiin uskonnollisiin liikkeisiin Keiteleellä ja Mikkelissä.822

Uusheräys on selvästi pienin lestadiolaisryhmä Savossa, ja sillä on kannatusta mainittavammin vain Kuopiossa ja Leppävirralla. Kuopiossa uusheränneitä “ei kovin paljon ollut”.823 Leppävirralla liikkeellä oli kannattajia erityisesti Kotalahdella ja kirkonkylässä. Tätä lestadiolaisuuden haaraa edustivat mm. vuonna 1937 kirkkoherran apulaisena toimineet Toivo August Koponen ja Mikko Torvinen.824

Evankelisuus on levinnein herätysliikkeemme. Evankelinen vaikutus on silti Savossa selvästi herännäisyyttä, lestadiolaisuutta ja uuspietististä herätysliikettä vähäisempi. Valtaosa Pohjois­Savoa jäi evankelisuuden ulkopuolelle, mutta Rautalammilla todettiin sotien jälkeen evankelisilla olevan “vahva pohja”. Liike ei kuitenkaan ollut järjestäytynyt.825 Kaakkois-Savo sen sijaan oli jo vanhastaan yksi keskusalueista. Raja kiersi yleispiirtein Nuijamaalta Mäntyharjun, Jäppilän ja Enonkosken kautta takaisin valtakunnan rajalle Rautjärvelle.826 Rukoushuone saatiin Mäntyharjun Vanoseen 1961. Ennen sitä maakunnan ainoa rukoushuone oli Säämingin Juvolassa, jonne se oli rakennettu jo 1928.827

Mikkelissä evankelisen liikkeen miehet ylivääpeli Antti Koho (k. 1980) ja sotilasmestari Reino Lapveteläinen (k. 1982) toimivat pitkään myös erilaisissa luottamustehtävissä seurakunnassa. Evankelisen nuorisoliiton tilaisuudet 1940- ja 1950-luvuilla, evankeliumi- ja Japaninlähetysjuhlat ja raamattupäivät, joiden järjestelyissä vielä 1970-luvun alkupuolellakin paikallisosaston panos oli merkittävä, olivat kiinteä osa Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan toimintaa. Evankelisen liikkeen kannattajajoukko oli kuitenkin 1970-luvulle tultaessa jo pääosin hyvin iäkästä väkeä, ja toimeliaimpien johtomiesten kuoltua paikallisosaston toiminta on 1980-luvulta lähtien ollut varsin laimeaa.828

Vuonna 1956 maakunnassa oli 19 evankelista nuorisoliittoa, joissa oli 564 jäsentä, mikä oli vähäisintä maassa.829 Vuoden 1971 kartoituksessa maakunnassa oli kymmenellä paikkakunnalla säännöllistä evankelista toimintaa: Enonkoskella, Kuopiossa, Mikkelissä, Mäntyharjulla, Pieksämäellä, Punkaharjulla, Ristiinassa, Savonlinnassa, Suonenjoella ja Säämingissä. Painopiste oli siten selvästi Etelä-Savossa.830 Pentti Laasosen mukaan itäsuomalainen evankelisuus on ollut maltillisempaa ja kirkollisempaa kuin länsisuomalainen. Savon evankelisuudesta puuttuu valta-alueitten liikkeelle ominainen omaleimaisuus.831

Neljännestä vanhasta herätysliikkeestä – rukoilevaisuudesta – oli vielä 1960-luvun lopulla merkkejä Hirvensalmella, vaikka liikkeen valta­alue olikin selkeästi muualla kuin Savossa. Etelä­ Savossa oli kuitenkin jo 1800-luvulla ollut renqvistiläinen “ystäväliike”, johon oli suhteissa myös Keski-Suomen rukoilevaisten hengellinen äiti Margareta Högman (k. 1849). Hän oli hengellinen äiti myös Mikkelissä, ja rukoilevaisuuden vaikutteet näkyivät pitkään seurakunnan elämässä. Hirvensalmen uskonnollisen elämän pohjana kirkkoherra piti vuonna 1968 “rukoilevaisuutta, sen uskonharjoitusta, elämän parantamista ja rukouksen tärkeyttä”.832 Uukuniemeläinen herätysliike vaikutti Juvalla, Kerimäellä, Punkaharjulla ja Kangaslammilla, joissa kävi liikkeen puhujia.833 Pakinmaan hengelliset kesäjuhlat, joita vietetään vuosittain heinäkuussa, ovat todistamassa siitä, että Helena Konttisen (1871–1916) hengellinen perintö elää Juvalla edelleen.834

EVANKELIOIVA HERÄTYSKRISTILLISYYS

Sodanjälkeinen hengellinen herätys muotoutui luterilaisessa kirkossa vähitellen niin sanotuksi uuspietistiseksi herätysliikkeeksi tai evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi, jolla on useita organisatorisia haaroja, kuten Suomen Raamattuopisto, Kansan Raamattuseura, Suomen evankelis-luterilainen Kansanlähetys ja siitä vuonna 1974 irrottautuneet lähetysyhdistys Kylväjä ja Sanansaattajat. Ne ovat kaikki vakiinnuttaneet paikkansa Savon hengellisessä elämässä.

Evankelioivan herätyskristillisyyden eri haarat tavoittivat Savon varsin nopeasti jo toimintansa alkuvaiheessa. Rovasti Urho Muroman (1890–1966) julistustoiminta ulottui Savoon jo ennen sotia. Frank Mangsin kokoustoiminnan pohjalta sotien jälkeen vuonna 1945 syntynyt Kansan Raamattuseura sai alun pitäen enemmän vaikutteita anglosaksisesta herätyskristillisyydestä kuin pietismistä. Sen vaikutus Mikkelin seudulla on ollut tuntuva, suhteellisesti vahvimpia koko maassa.835

Savonlinnasta muodostui myös Kansan Raamattuseuran edustaman evankelioimisliikkeen valta-alueita, ja seurakunnan taloudellinenkin tuki oli sille kaikkein suurin. Kansan Raamatuseuran pitämistä juhlista suurimpia ovat Heinävedellä vuodesta 1947 lähtien järjestetyt Kirkastusjuhlat, jotka kokoavat vuosittain 2 500–5 000 hengen osanottajajoukon. Suurista lastenleireistä tunnetuimmiksi muodostuivat Kerimäen leirit, joita järjestettiin vuosina 1949–64. Leireillä oli parhaimmillaan noin 500 osanottajaa. Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksia nousi 1960-luvulla Savoon useita: 1962 Säynämö Heinävedelle, 1966 Tervonsalmi Tervoon ja 1968 Jukajärvi Juvalle.836

Keväällä 1967 perustettu Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys on saavuttanut vankimman aseman Savossa. Se käynnistyi eräänlaisena protestiliikkeenä evankelis-luterilaisen kirkon uusia yhteiskunnallisesti suuntautuneita toiminta- ja työmuotoja vastaan. Käytännössä liike syntyi niistä 60-luvun nuorisoherätyksistä, jotka vaikuttivat eri puolilla maata. Alkuvuosinaan Kansanlähetys arvosteli varsin jyrkästi kirkkoa. Järjestön ja seurakuntien välit olivat ajoittain hyvinkin jännitteiset, mutta lämpenivät 1970-luvun mittaan. Kansanlähetyksen kotimainen työ on vähitellen painottunut yhä enemmän uskovien hoitoon ja Raamatun opettamiseen. Liike on edelleenkin evankelioimisliike, mutta ei enää samalla tavalla yksipuolisesti kuin aiemmin. Näyttävien kokoussarjojen sijaan ovat tulleet pienryhmät ja sellainen Raamatun opetus, jossa evankeliointi ja uskovien hoito nivoutuvat yhteen.837

Savon eteläosissa Kansanlähetyksen toiminnan taustalla oli neljä ryhmää. Valtakunnallisen liikkeen syntyyn vaikutti huomattavasti Säämingin kristillinen kansanopisto ja sen johtaja Olavi Ronkainen, joka vuonna 1964 siirtyi tehtävään Heinolasta. Aiemmin herännäisopistona tunnetusta kansanopistosta tuli työpiste, jonka vaikutus säteili laajalle.

Keskeinen paikallinen taustaliikehdintä liittyi Helsingin Raamattukoulun (HRK) työhön. Koululla oli 1963 alkaen Juvalla Hiekkaniemen leirikeskus, josta käsin tehtiin laajaa evankelioimistyötä. Siellä pidettiin vuosittain myös Kansanlähetyksen yhteyksien rakentumisen kannalta tärkeät Itä-Suomen herätyspäivät. Kahden suuremman ryhmän rinnalla oli kolme pienempää. Pieksämäellä vaikutti Suomen Evankelisluterilaista Nuorisolähetystä (NL) lähellä oleva ryhmä. Pieksämäen ympäristössä piti kokouksia myös evankelista Matti Kovanen Kansan Evankelioimisyhdistyksen nimissä. Mikkelissä puolestaan vaikutti 1960-luvulla nuorisoherätys, jossa keskeisenä hahmona oli kapteeni Niilo Hakala. Mikkelin nuorten joukko, Nuorison tuki ry, teki erittäin aktiivista evankelioimis- ja katulähetystyötä.

Muiden HRK:n evankelistojen ja säätiön hallituksen välien katkettua Hiekkaniemen työntekijät jatkoivat vielä Raamattukoulun yhteydessä toivoen voivansa saada Hiekkaniemen Kansanlähetykselle. Kun lopullisesti selvisi, että tämä ei onnistuisi, perustettiin helmikuussa 1968 Savon Evankelisluterilainen Kansanlähetys, joka sittemmin käsitti koko Etelä-Savon Mäntyharjua ja Pertunmaata lukuun ottamatta.838 Syyskuussa 1968 Nuorison tuen ympärille perustettiin Mikkelin Evankelisluterilainen Kansanlähetys. Alkuvuodesta 1968 alettiin Juvan Kilpolan kylään rakentaa Hiekkaniemen tilalle uutta leirikeskusta. Näin Savoon periytyi HRK:n aikainen toimintamalli, jossa toiminnan keskuksena oli maaseudulla sijaitseva leirikeskus. Savon tilanne poikkesi siten ratkaisevasti kaikkialla muualla toteutetusta strategiamallista.

Pohjois-Savoon Kansanlähetys tuli kahta eri tietä. Juvalta otettiin keväällä 1968 yhteyttä Varkauteen ja Kuopioon, jonne perustettiin syyskuussa 1968 Savon Kansanlähetyksen paikallisosasto. Marraskuussa Kuopion seudulla aloitti työnsä Savon Kansanlähetyksen palkkaamana HRK:sta valmistunut evankelista Seija Uimonen. Maakunnan pohjoisimmista osista yhteydet rakentuivat aluksi Kainuuseen. Erityisesti Iisalmen ympäristössä oli maallikkotoimintaa, jota toteutettiin Kainuun Nuorisolähetyksen nimissä. NL:llä oli kontakteja myös Kuopion seudulle, mutta ne eivät olleet merkittäviä. Pohjois-Savon Evankelisluterilainen Kansanlähetys perustettiin lokakuussa 1970, jolloin työ irtautui Savon Kansanlähetyksestä. Iisalmen osalta irtautuminen tapahtui vasta vuoden 1971 alusta. Ystävistä839 vain kymmenesosa tuli muista evankelioimisjärjestöistä. Herännäiskodin tausta oli joka neljännellä. Huomattavan monet ystävät olivat iältään noin kolmekymmenvuotiaita.

Kansanlähetyksen piirien (18) keskuspaikkoina toimivat talousalueiden keskukset, mistä poikkeuksen muodostaa vain Savon piiri. Savossa talousaluetta seuraten keskuspaikkakuntana olisi pitänyt olla Mikkeli, mutta piirin historiallisesta taustasta johtuen keskuspaikkakunnaksi tuli Juva. Pieksämäestä tuli sittemmin Savon piirin toimistopaikkakunta Juvan sijaan, koska uuden hengellisen liikkeen kannatus jäi Juvalla vähäisemmäksi kuin olisi voinut lupaavan alun perusteella olettaa. Kansan Raamattuseuran edustama vapaampi hengellisyys löysi sen sijaan Juvalla vastakaikua.840

Juha Kauppisen mukaan vuonna 1972 Kansanlähetyksen vaikutus oli suuri Savon piirissä, sillä yli 3 ‰ asukkaista kuului kannattajakuntaan. Kansanlähetyksen kannattajia vuonna 1972 oli 1 000:ta asukasta kohden Savon piirissä 4,43 ja Pohjois-Savon piirissä 2,57, kun koko maassa heitä oli 1,37. Savon piirin suhdeluku oli maan toiseksi korkein. Liikkeen painopiste oli selvästi Etelä-Savossa, jossa maamme herätysliikkeistä nimenomaan Kansanlähetys tai laajemmin evankelioiva herätyskristillisyys oli voimakkain. Alkuaikojen Etelä-Savo-painotteisuus väheni, kun liike vahvistui Pohjois-Savossa ja taantui eräillä Etelä-Savon keskeisillä paikkakunnilla. Vuonna 2000 ystäväkirjeen saajia oli Savossa yhteensä 1 532. Lukuun eivät sisälly lapset. Tässä valossa Kansanlähetyksen kannatus maakunnassa on samalla tasolla kuin herännäisyyden kannatus yksistään Pohjois-Savossa.841

ORTODOKSISEN KIRKON JÄLLEENRAKENNUS

Sotien aluemenetykset koskivat syvästi ortodoksista kirkkoa, sillä noin kaksi kolmasosaa kirkkokunnan jäsenistä (noin 47 000) joutui jättämään kotiseutunsa. Heidät sijoitettiin pääosin Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan. Arkkipiispa siirtyi Sortavalasta Kuopioon ja Viipurin piispa Helsinkiin. Ortodoksinen kirkko säilytti asemansa maan toisena kansankirkkona, ja valtiovalta tuki vahvasti sen jälleenrakennusta. Korvauksena sodan aiheuttamista menetyksistä eduskunta sääti vuonna 1950 lain kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan jälleenrakennuksesta. Sen mukaan valtio kustansi kymmenen vuoden ajan seurakuntien jälleenrakennushankkeet.

Jälleenrakennusohjelman mukaisesti vuosien 1950 ja 1960 välisenä aikana rakennettiin maahamme 13 uutta kirkkoa, 44 rukoushuonetta, 19 pappilaa tai virka-asuntoa ja 20 hautausmaata. Lisäksi useita paikallisten seurakuntalaisten itsensä aloittamia rukoushuonehankkeita tuettiin sekä jälleenrakennukseen varatuista rahoista että lakkautettujen siirtoseurakuntien varoista. Myöhemmin ortodoksiset seurakunnat ovat myös itse rakentaneet lukuisia uusia rukoushuoneita ja vihkineet vanhoja kirkoiksi. Erityisen vilkasta rakentaminen oli Pohjois-Savossa, kuten seuraavan aukeaman taulukosta ilmenee.842

Kuopion ortodoksisen seurakunnan sodanjälkeiseen kehitykseen on Petri J. Raivon mukaan liittynyt kolme vaihetta. Niistä ensimmäinen oli jälleenrakennuslain mukainen pyhättörakentamisen kausi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Tuolloin seurakunnan alueelle rakennettiin rukoushuoneet Juankoskelle ja Nilsiään 1954, Siilinjärvelle 1959 ja Tuusniemelle 1961. Lisäksi Muuruvedelle rakennettiin itsenäisesti oma rukoushuone vuonna 1962.843

Toinen vaihe oli Kuopion kaupungin kehittäminen kirkkokunnan hallinnolliseksi ja hengelliseksi keskukseksi 1960-luvulla. Kirkollishallitus oli siirtynyt kaupunkiin jo vuonna 1940, ja vuonna 1961 sinne muutti myös Helsingissä sijainnut pappisseminaari. Seurakunnan keskuskirkkona toimi arkkitehti A. Isaksonin suunnittelema ja arkkipiispa Nikolain vuonna 1904 vihkimä Kuopion Pyhän Nikolain kirkko, joka talvisodan jälkeen vuonna 1940 muutettiin tuomiokirkoksi ja jonne vuoden 1965 korjaustöiden jälkeen sijoitettiin myös arkkipiispanistuin. Vuonna 1969 kaupungin keskustan läheisyyteen Puistokatu 35:een, ns. Golgatanmäelle, valmistui arkkitehti Dag Englundin suunnittelema ja rakennushallituksen rakennuttama kirkkokunnan keskustalo844, jonne sijoitettiin kirkollishallituksen ja arkkipiispan asunnon lisäksi kirkko, ortodoksinen kirkkomuseo ja pappisseminaari, joka tosin siirtyi edelleen Joensuuhun 1980-luvun loppupuolella.

Kolmas vaihe oli seurakunnan kirkkojen ja rukoushuoneiden lisääntyminen 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Omarahoitteisesti rakennettiin uudet, karjalaisen tradition mukaiset pyöröhirsiset tsasounat Kaavin (1981) ja Vehmersalmen (1986) kuntiin. Lisäksi Siilinjärven, Juankosken, Nilsiän ja Tuusniemen vanhat rukoushuoneet vihittiin kirkoiksi. Kaikkiaan seurakunnalla on tällä hetkellä viisi kirkkoa, viisi rukoushuonetta ja neljä hautausmaata.845

Iisalmen seurakunta on edustanut rakennuskannaltaan lähes yksinomaan jälleenrakennusajan miljöötä. Seurakunnan keskuskirkoksi rakennettiin Iisalmeen 16.6.1957 vihitty Profeetta Eliaan kirkko. Lisäksi jälleenrakennuslain myötä seurakuntaan rakennettiin neljä rukoushuonetta: Lapinlahdelle ja Vieremälle vuonna 1959, Sukevalle 1960 ja Sonkajärvelle 1961. Edelleen seurakunnan alueelle oli jo vuonna 1952 Kuivajärven rukoushuoneen piirustusten perusteella rakennettu Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden rukoushuone, joka oli Ylä-Savon ainoa vanhan tsasounaperinteen mukainen.846 Rukoushuone oli alun perin paikallisten seurakuntalaisten toteuttama hanke, mutta sitä rahoitettiin myös jälleenrakennusvaroista. Edellä mainituista pyhäköistä Lapinlahden rukoushuone vihittiin kirkoksi vuonna 1987.847

Rautalammin seurakunnan kirkko valmistui vuonna 1960. Jälleenrakennusohjelman mukaisia, Ilmari Ahosen suunnittelemia rukoushuoneita rakennettiin Suonenjoelle (1958), Karttulaan (1959) ja Vesantoon (1961). Lisäksi avustettiin Tervon omatoimisesti aloitetun ja vuonna 1956 valmistuneen rukoushuoneen rakentamista848. Vanhin seurakunnan rukoushuoneista oli Rautalammin Koipinniemessä sijainnut salmilaisen Vasili Jerosen oman uudistilansa pihalle rakentama Neitsyt Marian suojeluksen tsasouna vuodelta 1954.849

Pielavedelle rakennettiin apostolien Pietarin ja Paavalin muistolle kirkko.850 Rakennus vihittiin käyttöönsä 6.7.1958. Pyhäkön esikuvana toimi vanhan Valamon Johannes Kastajan skiitan kirkko.851 Jälleenrakennusvaiheessa seurakunta sai Maaningalle vuonna 1960 rakennetun rukoushuoneen. Lisäksi jälleenrakennusvaroista tuettiin Käärmelahden rukoushuoneen rakentamista. Seurakunnan alueelle rakennettiin vapaaehtoisvoimin uusia rukoushuoneita myös Keiteleelle (1965) ja Haatalaan (1968). Keiteleen rukoushuone pyhitettiin Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen kirkoksi 11.6.2000. Keiteleen kunnassa sijaitsi lisäksi Konevitsan luostarin uusi luostaritila, jonka merkitys lähialueen sielunhoitotyössä oli 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa huomattava. Luostarilla ei kuitenkaan ajan mittaan tuntunut olevan Keiteleellä elämisen mahdollisuuksia, joten vuonna 1956 siirtyivät silloiset 35 munkkia Uuden Valamon luostariin Heinävedelle.852

Karjalan hiippakuntaan kuulunut Etelä-Savo ei ollut enää varsinaisen Raja-Karjalan siirtoväen asutusaluetta. Siksi uudet Varkauden ja Mikkelin ortodoksiset seurakunnat olivat pinta­alaltaan varsin suuria.853 Varkauteen valmistui oma kirkko vuonna 1958. Sen oli suunnitellut kauppalanarkkitehti Kalevi Väyrynen ja se vihittiin käyttöönsä 12.6.1960. Kirkkorakennus on satulakattoinen pitkäkirkko, jonka keskiosa kohoaa sivuseiniä korkeammalle. Seurakuntaan rakennettiin myös kaksi rukoushuonetta:Savon­ linnaan 1959 ja Leppävirralle 1961.854

Mikkelin seurakunnan alueelle valmistui vuonna 1955 Pieksämäen rukoushuone855, ja Mikkelin Ylienkeli Mikaelin kirkko vihittiin käyttöönsä 8.6.1958. Kirkon ja ikonostaasin suunnitteli Ilmari Ahonen. Rakennus edustaa bysanttilaistyylistä keskuskirkkoa. Jälleenrakennuskauden jälkeen Mikkelin seurakunnassa on pystytetty uusi rukoushuone vain Visulahteen vuonna 1986.856

Jälleenrakennuksen yhteydessä muodostettuun Kiuruveden seurakuntaan perustettiin rukoushuoneet Kiuruvedelle 1955, Pyhäsalmelle 1962, Haapavedelle 1962 ja Nivalaan 1962. Näistä Kiuruveden Pyhä Nikolaoksen rukoushuone, joka alunperin oli ollut vanha kivinen apteekkirakennus, uudistettiin kirkoksi 1955–1957 arkkitehti Selim Savoniuksen suunnitelmien mukaan. Vuonna 1957 vihitty Kiuruveden kirkko edustaa varhaista basilikatyyliä.857

Kirkkokunnan luostarit olivat sodan vuoksi asettuneet uusille sijoille. Valamo sai jo vuonna 1940 pysyvän olinpaikan Heinäveden Papinniemestä, jonne sijoitettiin myös Petsamon luostarin veljestö. Lintulan nunnaluostari sai pysyvän olinpaikan Heinäveden Palokista vuonna 1946. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui vuonna 1973. Rappeutuneen Valamon jälleenrakentaminen aloitettiin samana vuonna. Uuden Valamon pääkirkko valmistui vuonna 1977 Heinävedelle.858

Väestölliset muutokset, alueellinen sijainti ja maisemaelementtien erilainen kehitys ovat ohjanneet ortodoksisten seurakuntien itseensä liittämiä tai niihin liitettyjä mielikuvia. Iisalmen seurakunta on ottanut itselleen evakkoseurakunnan imagon, jonka maisemallisena symbolina on toiminut kaupunkiin osaksi seurakunnan kustantamana vuonna 1988 rakennettu Evakkokeskus. Pielaveden seurakuntaan kuuluvassa Keiteleen kunnassa on varsinkin viime vuosina ammennettu Konevitsan luostarin Hiekan perinteestä, josta maisemallisina elementteinä ovat yhä olemassa entisen luostaritilan kellotapuli ja kalmisto, johon on haudattu sekä Konevitsan veljestöä että paikallisia siirtokarjalaisia.859

SAVON UUDET SEURAKUNNAT JA ORTODOKSINEN VÄESTÖKATO

Savon ortodoksit olivat kuuluneet sotavuosiin asti Kuopion-Savonlinnan seurakuntaan, jonka alue käsitti vuoden 1949 loppuun asti Mikkelin läänin kokonaisuudessaan, lukuun ottamatta Heinäveden kuntaa, ja Kuopion läänistä Rautalammin, Kuopion ja Iisalmen kihlakunnat. Tällä lähes koko Savon kattavalla alueella asui vuonna 1938 vain 463 ortodoksia, joten Savo oli lähes puhtaasti luterilainen maakunta. Vuoden 1950 väestölaskennassa ortodokseja oli jo 17 900, joista valtaosa oli sijoittunut Pohjois­-Savoon.860

Vuoden 1950 alusta lakkautettiin kaikkiaan 18 siirtoseurakuntaa ja niiden tilalle perustettiin 14 uutta. Savossa aloittivat toimintansa Iisalmen, Kiuruveden, Mikkelin, Pielaveden, Rautalammin ja Varkauden seurakunnat. Yhdessä 11:n olemassa olevan vanhan seurakunnan kanssa ortodoksinen kirkkokunta jakautui 25 seurakuntaan, jotka valtioneuvoston 1951 antamalla asetuksella jaettiin Karjalan ja Helsingin hiippakuntiin. Vuonna 1980 perustettiin Oulun hiippakunta, johon liitettiin myös Pohjois-Savoon kuuluva Kiuruveden seurakunta. Muut Savon ortodoksiset seurakunnat kuuluvat edelleen Karjalan hiippakuntaan. Arkkipiispoina – ja samalla Itä­Suomen käsittävän Karjalan hiippakunnan piispoina – toimivat isät Herman vuoteen 1955, Paavali 1955–88, Johannes 1988–2001 ja vuodesta 2001 lähtien Leo. Heistä arkkipiispa Leo on savolaissyntyinen.

Uusi Kuopion seurakunta koostui Kuopion kaupungista ja sitä ympäröivistä pitäjistä. “Vanha” seurakunta käsitti enemmän kuin puolet Kuopion lääniä ja Mikkelin läänin kokonaan, mutta oli jäsenmäärältään vain 300–400 henkeä.861 Uuden seurakunnan väestöstä oli siirtoväkeä 93,5 %. Kuopion merkitystä korosti sen muuttuminen paitsi hiippakunnan myös koko kirkkokunnan keskuspaikaksi kirkollishallituksen ja arkkipiispanistuimen siirryttyä kaupunkiin.

Pohjois-Savon uusista seurakunnista pinta­alaltaan toiseksi suurimmaksi muodostui Iisalmen seurakunta, johon kuuluivat entisten korpiselkäläisten asutuskunniksi tulleet Vieremä ja Sonkajärvi sekä yhtenä suistamolaisten sijoituskunnista toiminut Iisalmi. Seurakunnan alueeseen kuuluivat lisäksi Lapinlahden ja Varpaisjärven kunnat.

Sodan jälkeen perustettuja uusia Pohjois­Savon seurakuntia olivat myös Rautalammin ja Pielaveden seurakunnat. Suuri osa alueelle saapuneesta ortodoksisiirtoväestä oli alun perin Salmin ja Mantsinsaaren seurakunnista. Lisäksi varsinkin Rautalammilla asui huomattavasti myös entisiä Kitelän seurakunnan jäseniä, sillä Suonenjoki oli yksi Pitkänrannan siirtoväen sijoituskunnista. Rautalammin seurakunta muodostettiin tietyssä mielessä poikkeuksellisella tavalla. Jaotusta valmistelleen valtionkomitean ja kirkollishallituksen lopullisissa ehdotuksissa ei mitään Rautalammin seurakuntaa esitetty perustettavaksi, vaan pääosa edellä mainituista Kuopion kaupungista etelään ja lounaaseen sijaitsevista kunnista sisällytettiin niissä Kuopion seurakuntaan, josta olisi tuleva kahden papin ja kahden lukkarin, kirkkokunnan oloihin nähden suuri, keskeinen seurakunta. Sen sijaan Kuopion kaupungista pohjoiseen ja koilliseen sijaitsevista eräistä kunnista – Siilinjärvi keskuspaikkana – olisi muodostettu uusi Siilinjärven seurakunta.

Rautalammilla asuvat ja jälleenrakentamislainsäädäntöä valmistettaessa jo vuodesta 1947 lähtien aktiivisesti toimineet henkilöt (pääasiassa entisiä salmilaisia) ryhtyivät kuitenkin tarmokkaaseen toimintaan sen osoittamiseksi, ettei komitean ja kirkollishallituksen ehdotus ole oikeaan osuva. Hankittuaan erinäistä aineistoa väestön määrästä, liikenneyhteyksistä, väestön mielipiteistä jne. rautalammilaiset saivat esityksillään aikaan sellaisen muutoksen komitean ehdotukseen, että Siilinjärven seurakunnan sijasta perustetaan Rautalammin seurakunta. Lopputulokseen vaikutti ratkaisevasti Rautalammille sijoitettujen salmilaisten lähetystön käynti opetusministeriössä, jossa ministeri R. H. Oittinen lupasi näille seurakunnan kotipitäjäänsä Rautalammille.862

Siilinjärveläiset pyrkivät aktiivisesti saamaan “vääryyden” oikaistuksi. Kirkollishallitus puolestaan ilmoitti lähettäessään siilinjärveläisten oikaisuvaatimuksen opetusministeriölle, ettei sillä ole syytä poiketa aikaisemmasta kannastaan, mutta katsoi samalla, että kysymys on tutkittava perin pohjin ja ratkaistava jaotuksen kokonaistarkistuksen yhtenä osana. Asiaa kehiteltiin vuoden 1950 alusta lähtien ja hankittiin aineistoa eri tahoilta mahdollisimman objektiivisen, tasapuolisen ja tarkoituksenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

Kirkollishallituksen ja eräissä tapauksissa asianomaisten kuntien ortodoksisen väestön aloitteesta oli Siilinjärven seurakuntaan esitettyjen kuntien väestöltä tiedusteltu heidän mielipidettään siitä, “kannatetaanko Siilinjärven seurakunnan perustamista vai pidetäänkö nykyistä tilannetta – a.o. kuntien kuulumista Kuopion seurakuntaan – riittävän tarkoituksenmukaisena”. Mielipiteet osoittautuivat Siilinjärvelle yleensä kielteisiksi, mikä kirkollishallituksen ennakkoarvailuihin verrattuna oli jossain määrin yllättävää. Nilsiän, Juankosken ja Muuruveden kunnista saadut lausunnot osoittivat, että Siilinjärven seurakuntaa toivottiin, mutta tämän seurakunnan keskuksena pitäisi silloin olla Nilsiä, ei Siilinjärvi. Seurakunnan alueeseen olisi liitettävä myös Varpaisjärvi.

Siilinjärveläiset pitivät asiaansa vireillä ja eri tavoin, mm. kirkollishallitukselle 17.4.1951 päivätyn joukkoadressin ja lähetystön kautta, vaativat edelleenkin jaotuksen tarkistamista. Siilinjärveläisiin yhtyvien lapinlahtelaisten taholta esitettiin, että eteläosa Lapinlahtea (salmilaisten asutusta) tulisi kuulumaan Siilinjärven seurakuntaan, jollei koko pitäjää voida lohkaista Iisalmen seurakunnasta. Siilinjärven kunnan länsipuolella olevan Maaningan kunnan ortodoksisen väestön taholta oli esitetty vastaavanlaisia ajatuksia. Maaningassa ortodoksista väestöä oli yli 1 000 henkeä, puolet entisen Mantsinsaaren ja toinen puoli entisen Salmin seurakunnan jäseniä. Vesistöt jakoivat kunnan kahteen osaan niin, että kunnan itäosassa asuville olisi ollut kieltämättä helpompaa kuulua Siilinjärven seurakuntaan kuin Pielaveden seurakuntaan, johon Maaninka kuuluu.

Toimikunta pyrki käytettävissään olevan aineiston pohjalta tarkasti perehtymään asiaan ja katsoi, ettei ole syytä muuttaa seurakunnallista jaotusta sillä tavalla, että Rautalammin seurakunta tulisi lakkautetuksi Siilinjärven seurakunnan hyväksi. Toimikunnan käsityksen mukaan oli päinvastoin osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi, että Kuopiosta etelään ja lounaaseen – Jyväskylän suuntaan – ulottuvalla laajalla ortodoksisen väestön asutuksen kannalta tärkeällä alueella oli itsenäinen seurakunta.

Muodostetussa Rautalammin seurakunnassa oli kaksi lähes samankokoista ortodoksista asutuskeskittymää: toinen Rautalammilla ja toinen Suonenjoella. Seurakunnan kaksinapaisuus tuli esille mm. silloin, kun alettiin pohtia sen papiston sijoituspaikkaa. Rautalammin puolesta puhuivat väestölliset seikat sekä helpompi tonttimaan saanti, Suonenjoki oli taas liikenteellisesti ja alueellisesti edullisemmassa asemassa. Papisto sijoitettiin Rautalammille, samoin vuonna 1960 valmistunut kirkko. Kirkko on puusta rakennettu keskeiskirkko, jonka pohjakaavana on kahdeksankulmio.863

Pielaveden seurakunnan alueeseen kuuluivat myös Keitele, Maaninka, Viitasaari ja Pihtipudas. Viitasaaren ja Pihtiputaan kuntien alueella asuneet 463 ortodoksia siirrettiin kuitenkin vuonna 1952 Jyväskylän seurakuntaan, koska luonnolliset liikenneyhteydet suuntautuivat Jyväskylään. Vuonna 1950 seurakuntaa perustettaessa sen jäsenmäärä oli 2 915. Jäsenistä vain 46 oli paikalliseen väestöön kuuluvia, joten Pielaveden ortodoksinen seurakunta oli tyypillinen siirtoseurakunta.864

Kirkkokunnan jälleenrakennuksen yhteydessä Pohjois-Suomeen perustettiin Lapin, Oulun, Kajaanin ja Kiuruveden seurakunnat. Kiuruveden seurakunnan jäsenistöstä suurin osa oli entisiä Salmin seurakunnan jäseniä, sillä alue oli toiminut soanlahtelaisten sijoituspaikkana.

Varkauden alueella huomattavan ortodoksisten siirtokarjalaisten ryhmän muodostivat pitkärantalaiset, kun taas Mikkelin seurakunta ei ollut varsinaisesti minkään Karjalan vanhan seurakunnan perillinen. Sen jäsenistö koostui useiden alueiden siirtokarjalaisista, joskin yksittäisenä ryhmänä siihen kuului eniten entisen Palkealan seurakunnan jäseniä.

Mikkelin seurakunnan katsottiin olevan heikossa asemassa niin väestöpohjansa kuin odotettujen verotulojensakin suhteen. Seurakunta kuitenkin päätettiin perustaa, sillä diasporassa elävälle kirkkokunnalle Etelä- ja Länsi-Savon jääminen kirkollisesti autioksi olisi merkinnyt siellä asuvien ortodoksien hengellisen aseman ratkaisevaa heikentymistä. Perustettu seurakunta käsitti Mikkelin kaupungin, Pieksämäen kauppalan ja 18 maalaiskuntaa, yhteispinta­alaltaan 10 582 km2. Ratkaisevasti asiaan vaikutti se, että Mikkeliin muutti vuonna 1949 Helsingin Uspenskin katedraalin kirkonisännöitsijä, tehtailija Leonid Paulow. “Hänen esittämäänsä mielipiteeseen Mikkelin seurakunnan perustamisen puolesta ei vastustajillakaan ollut enää mitään sanomista.”865

Sotienjälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ja sen seurauksena alkanut muuttoliike maaseudulta asutuskeskuksiin on heijastunut voimakkaasti myös ortodoksisen kirkkokunnan alueelliseen rakenteeseen. Vuoden 1950 seurakunnallisen uudelleenorganisoitumisen jälkeen ei kulunut kuin kymmenisen vuotta, kun seurakuntien väestömäärät alkoivat nopeasti muuttua. Muuttotappiota ovat kokeneet erityisesti Savon alueen maalaisseurakunnat, kun taas kasvukeskukset, Kuopion ja Mikkelin seurakunnat, ovat säilyttäneet jäsenmääränsä, kuten alla olevasta taulukosta ilmenee.

Vuoden 1999 lopussa Savossa asui kaikkiaan 9 644 ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluvaa, kun heitä vuonna 1950 oli vielä 17887. Menetys oli yli 8 000 jäsentä eli prosenteiksi muutettuna 46,1 %, kun koko kirkkokunnan menetys vastaavana aikana oli vain 14,4 %.

Pielaveden, Rautalammin, Iisalmen ja Kiuruveden seurakuntien jäsenmäärä on puolessa vuosisadassa huvennut yli puolella. Tällaisen maalaisseurakunnan ensimmäinen vuosikymmen oli rakentamista ja totuttautumista uuteen elinympäristöön, seuraavat, varsinkin suurille ikäluokille, paikan hakemista yhteiskunnasta. Iisalmen seurakunnan kirkkoherra Olavi Petsalo kiteytti asian vuonna 1962: “Merkittävin, sekä osaksi huolestuttamista herättävä ilmiö onkin maaltamuutto. Täällä Pohjois-Savossa työllisyystilanne lienee vaikein maaseutuelämässä, joten pieniltä asutustiloilta on nuorten lähdettävä liiankin varhain hakeutumaan muualle ansiotöihin. Kun yhden vuoden aikana tällaisesta seurakunnasta muuttaa pois 122 henkilöä, ja sen sijaan tulee vain 45 henkilöä, on ulkonaisissa olosuhteissa sellaisia tekijöitä, joita ei parhainkaan toiminta voi muuttaa.”866

Ortodoksisen perinteen suurin uhka oli ja on muuttoliikkeen ohella seka-avioliittojen vieraannuttava ja seurakunnan jäsenmäärää vähentävä vaikutus. Voitto Huotarin mukaan seka-avioliittoperheiden lapsista kastetaan 70 % luterilaisen ja 30 % ortodoksisen kirkkokunnan jäseniksi. Tällä on merkittäviä vaikutuksia ortodoksisen kirkkokunnan väestökehitykseen.867  Kuopion kirkkoherra kuvasi vuonna 1967 tapahtunutta kehitystä lohduttomasti: “Kastekysymys on ratkennut jo vuosikymmeniä sitten, ympäristötekijöistä ja uskon heikosta vakaumuksesta johtuen, seurakunnalle epäedulliseksi,ja näin on päässyt pyhän uskon jatkuvuus katkeamaan kokonaisissa suvuissa. Kun esimerkiksi noin 500 henkeä käsittävässä rukouspiirissä (Siilinjärvi) on kasteita vuosittain 0–2 ja vastaavasti hautauksia kymmenittäin, on helposti todettavissa, miten pyhän uskon ainoa leiviskä on tullut syvälle maahan kätketyksi.”868

Kolmantena tekijänä oli kirkosta eroaminen, joka kuitenkin on selvästi vähentynyt 1960-luvulta lähtien. Itse asiassa ortodoksinen kirkko on ollut voittava osapuoli jo vuosikymmeniä. Tänä päivänä siihen liitytään huomattavasti enemmän kuin siitä erotaan.

Väestökato on merkinnyt myös verotulojen huomattavaa vähenemistä. Pienissä seurakunnissa se on johtanut siihen, että menot ovat olleet useita vuosia tuloja suuremmat. Näin ei pitemmän päälle mikään seurakunta voi toimia. Mallia muutoksessa on näyttänyt muille pahimmasta väestökadosta kärsinyt Pielaveden seurakunta. Vuonna 1999 alkaneet yhteistyöneuvottelut Kuopion seurakunnan kanssa ovat johtivat siihen, että syksyllä 2003 seurakuntien valtuustot päättivät esittää kirkollishallitukselle seurakuntien yhdistämistä vuoden 2005 alusta. Kirkollishallitus määräsi tammikuussa 2004 esittelijän Kuopion ja Pielaveden seurakuntien yhdistämisasiaan, ja liitos toteutui 2005.

Yhdistyminen oli ensimmäinen ortodoksisessa kirkkokunnassa Suomessa ja harvinainen myös maailmalla. Hyvin todennäköisesti se ei kuitenkaan jää viimeiseksi, vaan yhdistymisneuvotteluja tullaan aloittamaan muidenkin seurakuntien kohdalla. Yhdistymiseen johtaneet tekijät ovat samanlaisia Savossa myös luterilaisella puolella. Väestökato ja hälyttävä taloustilanne johti viimeksi Juankosken, Muuruveden ja Säyneisen seurakuntien yhdistymiseen Juankosken seurakunnaksi vuoden 2003 alusta. Eikä tämä kehityskulku koske pelkästään seurakuntia vaan myös kuntapuolta, mistä näkyvimpänä esimerkkinä ovat maakunnan useat viime vuosina tapahtuneet tai vireillä olevat kuntaliitokset. Savon sotienjälkeistä ortodoksista väestökatoa eivät selitäkään uskonnolliset, vaan yhteiskunnalliset tekijät.

MUUT USKONNOLLISET YHTEISÖT

Uskonnollisen kehityksen yhtenä pääsuuntana on pitkään ollut eriytyminen ja monimuotoistuminen. Edellä käsiteltyjen ohella esiintyvät muut uskonnolliset liikkeet ovat prosentuaalisesti vain pieni ryhmä, mutta niiden ilmaantuminen Savoon antaa aihetta käsitellä niitäkin. Liikkeet jaetaan Suomen virallisessa tilastossa kahteen ryhmään, joista ensimmäiseen luetaan anglosaksisperäiset suunnat taikka protestanttiset vähemmistöt, kuten vapaakirkolliset, pelastusarmeija, baptistit, adventistit, metodistit ja helluntailaiset, sekä toiseen, hiukan pienempään, muut uudet yhteisöt, kuten Jehovan todistajat ja mormonit.869

Helluntaiherätys saavutti Savon varsin nopeasti jo toimintansa alkuvaiheessa. Toiminta alkoi Kuopiossa 1912, ja pian “leivän murtamiseen otti osaa 100 uskovaa”. Kuopiosta liike säteili muualle maakuntaan. “Helluntaituulet” alkoivat puhallella myös Iisalmessa, Juankoskella, Mäntyharjussa ja Savonlinnassa. Upotuskasteesta tuli erottava opinkappale, mutta samalla myös helluntaiherätystä kiinteyttävä tekijä.870

Sotien välisenä aikana helluntailaisuus oli voimakkainta Savonlinnassa, Kuopiossa ja Mäntyharjussa. Tuolloin Savoon syntyi yhdeksän seurakuntaa, jotka kaikki edelleen toimivat: Savonlinnan 1920, Varkauden 1926, Kuopion 1927, Mäntyharjun 1928, Kiuruveden 1931, Mikkelin 1933, Iisalmen 1934, Keiteleen 1935 ja Juvan 1937. Useimmilla seurakunnilla rukoushuoneen rakentaminen jäi sotienjälkeiseen aikaan. Sitä ennen kokoonnuttiin vuokratiloissa tai pidettiin kotiseuroja. Savolaisista saarnamiehistä mainittakoon nilsiäläissyntyinen Eino Ahonen (1914–1977), joka yhdessä saarnaaja Niilo Heimosen kanssa kulki 1930-luvun puolivälistä lähtien Savon sydänmailla. Ajan saatossa Ahosesta tuli helluntailiikkeen “kärkimies”.871

Savossa helluntaiherätys on ollut koko sotienjälkeisen ajan voimakkaimmin kasvava uskonnollinen vähemmistöyhteisö. Muiden liikkeiden tavoin se sai uusia jäseniä muuttoliikkeen seurauksena, mutta jäsenmäärä on karttunut myös herätyskokoustoiminnan ansiosta. Vaikka mitään maakunnallista johtoa tai jäsenkortistoa ei ole, liikkeen oman ilmoituksen mukaan Savon seurakunnissa oli vuoden 1997 lopussa yhteensä 4 540 jäsentä eli runsaasti enemmän kuin muissa pienryhmissä yhteensä.

Sotien jälkeen Savo sai 12 uutta helluntaiseurakuntaa: Leppävirran 1948, Lapinlahden 1945, Suonenjoen 1949, Pieksämäen 1961, Kangasniemen 1959, Keiteleen 1966, Rautavaaran 1959, Kaavin 1957, Sonkajärven 1971, Siilinjärven 1974, Punkaharjun 1983 ja Nilsiän 1995. Monilla paikkakunnilla saattoi olla helluntailiikkeen toimintaa jo vuosikymmeniä ennen oman seurakunnan perustamista. Omat rukoushuoneet valmistuivat Savonlinnaan 1950 ja Mäntyharjulle 1965, Mikkeliin 1960 ja 1972, Suonenjoelle 1979, Keiteleelle 1980, Siilinjärvelle 1981, Juvalle 1983 ja Kiuruvedelle 1983. Kuopioon valmistui järjestyksessä toinen temppeli, Eelim II, vuonna 1948. Kolmas rukoushuone, Temppeli III, valmistui 1985 samalle paikalle, suunnittelijana Veikko Gröhn. Se on mitoitettu 1 090 kuulijalle. Kuopion helluntaiseurakunta on ylivoimaisesti Savon suurin. Sen jäsenmäärä vuonna 2001 oli 1 067. Seuraavina tulivat Savonlinna (355 jäsentä), Varkaus (337) ja Mikkeli (327). Yli 200 hengen seurakuntia ovat lisäksi Pieksämäen ja Lapinlahden helluntaiseurakunnat.872

Vapaakirkollisuus korostaa uskovien seurakuntaa ja persoonallista herätystä. Vapaaki kollinen liike levittäytyi vuodesta 1879 alkaen eri puolille Suomea. Mikkelissäkin kävi useita saarnaajia. Mikkelin vapaaseurakunta järjestäytyi vuonna 1906, ja sen oma rukoushuone “Bethel” valmistui 1911. Kun Suomen vapaakirkko rekisteröitiin 1923, sillä oli Savossa kaksi vanhaa seurakuntaa, Mikkelin ohella Kuopion kaupungissa. Kuopiossa voitiin jo 1800-luvun lopulla havaita joitakin merkkejä vapaakirkon toiminnasta, mutta vasta 1909 perustettiin seurakunta. Ensimmäinen kirkko vihittiin vuonna 1968. Nykyinen kirkko sijaitsee Kemilänrinne 3:ssa.873

Karttulan vapaaseurakunta perustettiin vuonna 1925. Sen merkitys oli vapaakirkolliselle liikkeelle alkuvaiheessa varsin tärkeä. Karttulan liittyminen merkitsi liikkeen jäsenistön kaksinkertaistumista. Karttulan vapaaseurakunnan jäsenmäärä kasvoi vuoteen 1933 asti, jolloin se oli suurimmillaan 1587. Seurakunnalla oli paljon ulkojäseniä, joista suuri osa siirtyi sittemmin takaisin luterilaisiin seurakuntiin, sillä vuoden 2000 lopussa seurakunnan jäsenmäärä oli enää 252. Ennen sotia perustettiin vielä Savonlinnan vapaaseurakunta vuonna 1933.874

Sotien jälkeen Savoon syntyi vielä kuusi uutta vapaaseurakuntaa, jotka kaikki edelleen toi­mivat: Pieksämäen 1953, Varkauden 1969, Siilinjärven 1986, Iisalmen 1992, Kangasniemen 1997 ja Suonenjoen 1998.875 Vapaakirkon jäsenmäärä oli Savossa vuoden 2000 lopussa 1 607 henkeä. Jäsenrakenne oli anglosaksisten seurakuntien tapaan moniportainen. Varsinaisia aikuisjäseniä oli tällöin 929. Jäsenten alaikäisiä lapsia oli kirjoilla 372. Lisäksi vapaakirkkoon kuului 306 ulkojäsentä. Suurimmat seurakunnat vuonna 2000 olivat Kuopion (419 jäsentä), Pieksämäen (258) ja Karttulan (252) vapaaseurakunnat. Yli sadan jäsenen seurakuntia olivat lisäksi Mikkelin, Varkauden ja Iisalmen vapaaseurakunnat. Vapaakirkollisuus oli näin ollen voimakkainta maakunnan keskuspaikoissa.876

Adventismi tuli Suomeen Amerikasta jo 1890-luvulla, mutta rekisteröityi vasta 1943 Suomen Adventtikirkoksi. Sen Itäiseen piirikuntaan kuuluu Savosta kahdeksan seurakuntaa: Mikkelin (1916), Savonlinnan (1921), Suonenjoen (1925), Kuopion (1931), Varkauden (1947), Pieksämäen (1951), Iisalmen (1968) ja Kaavin (2001) adventtiseurakunnat. Seurakunnat ulottivat työnsä myös naapuripitäjiin. Savon seurakunnat ovat järjestäneet adventtikirkon opin mukaisesti viikoittaiset jumalanpalvelustilaisuutensa sapattina eli lauantaina. Heidän pyhiin toimituksiinsa kuuluu uskovien upotuskaste ja ehtoollinen. Ehtoollistilaisuuteen liittyy myös jalkainpesu, joka edeltää ehtoollisleivän ja -viinin nauttimista.877

Vuonna 1925 perustettiin Suomen Metodistikirkko. Kuopioon seurakunta perustettiin 1910. Se on Savon alueella ainoa metodistiseurakunta, ja siihen kuuluu alueita myös Pohjois­Karjalasta. Seurakunnan kirkko toimi Haapaniemenkatu 40:ssä vuosina 1915–1981. Nykyinen kirkko Puusepänkatu 7:ssä vihittiin käyttöönsä huhtikuussa 1986. Seurakunnan jäsenmäärä on pysynyt vuosikymmenestä toiseen samalla tasolla eli noin 100:ssa. Metodistikirkossa on säilynyt lapsikaste, mutta aikuiskastekin on mahdollinen.878

Jehovan todistajat (nimi omaksuttiin 1931, sitä ennen “russelilaiset”) ovat amerikkalais­alkuinen 1870-luvun liike, joka tuli Suomeen 1911. Liike on noussut toisen maailmansodan jälkeen koko maassa toiseksi suurimmaksi uskonnolliseksi vähemmistöksi kansankirkkojen jälkeen. Vain helluntailiike on määrällisesti sen edellä. Jehovan todistajia on ollut Iisalmessa jo 1910-luvulta lähtien. Sotien jälkeen Iisalmeen syntyi Kuopion seurakunnan alaosasto. Vuonna 1974 Jehovan todistajat saivat oman kokouspaikan, valtakunnansalin. Jäsenmäärä kasvoi 1960-luvun loppuun mennessä lähelle neljääkymmentä. Iisalmesta käsin tehtiin puhujamatkoja myös Kiuruvedelle ja Sonkajärvelle.879

Jehovan todistajien vaikutus alkoi näkyä Kiuruvedellä sotien jälkeen. Uudestaan toiminta virisi 1980-luvulla, ja vuonna 1987 perustettiin Kiuruvedelle oma seurakunta. Kokouksissa käy noin parikymmentä henkilöä. Lapinlahdella Jehovan todistajia on parikymmentä, ja heillä on oma valtakunnansalinsa, kuten on myös Vesannolla.880 Siilinjärvellä Jehovan todistajat yrittivät pitää kokouksia 1940-luvun lopulla, mutta huonolla menestyksellä. Sittemmin liike voimistui. Valtakunnansali valmistui paikkakunnalle vuonna 1983. Siilinjärvellä on liikkeen jäseniä yli 100 henkeä.881

Jehovan todistajien Kuopion seurakunta perustettiin ilmeisesti 1920. Siihen kuului 1960-luvun lopulle asti koko Kuopion lääni ja osa Pohjois­Karjalan lääniä. Tällä alueella oli vuonna 1966 Jehovan todistajia noin 600 ja Kuopiossa tästä määrästä oli 97 toimivaa jäsentä.882 Varsin varhain liike alkoi myös Mäntyharjussa, jossa lukiolainen Artturi Nironen antoi kastaa itsensä 1912. Vuonna 1956 Mäntyharjulle rekisteröitiin oma seurakunta. Se kokoontui neljännesvuosisadan vuokratiloissa kirkonkylässä, kunnes vuonna 1982 valmistui talkootyönä tehty valtakunnansali. Aktiivijäseniä on runsaat 30.883

Vuonna 1942 Mikkelissä seurakunnaksi järjestäytyneet Jehovan todistajat pitivät kokouksiaan aluksi yksityiskodeissa, koulujen juhlasaleissa ja muissa julkisissa tiloissa. Vuonna 1978 valmistui valtakunnansali Puistokatu 10:een. Vuonna 1960 väestölaskennan mukaan oli Mikkelin kaupungin asukkaista Jehovan todistajia 74. Luku on pysynyt myöhemmin suunnilleen samalla tasolla.884 Vuonna 1960 liikkeen kannattajia löytyi 16:sta Etelä-Savon kunnasta. Toimivia jäseniä oli tällöin yhteensä 249, joten Mikkeli oli selvä liikkeen keskus Etelä-Savossa.885 Vuonna 1991 rakennettiin Varkauteen yhteinen suuri konventtisali, jossa on 750 istumapaikkaa. Siitä lähtien siellä on pidetty vuosittain kaksi maakunnallista konventtia. Savossa on kaikkiaan 11 valtakunnansalia.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko eli mormonit saapui uutena liikkeenä Savoon vasta sotien jälkeen. Kuopiossa pidettiin ensimmäinen yleinen kokous 1948. Ensimmäiset kasteet suoritettiin vuoden 1951 alussa. Kuopion seurakunta perustettiin 1954, ja neljä vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli kohonnut 49:ään. Arkkitehti Raimo Halosen piirtämä kappeli valmistui vuonna 1965.

Etelä-Savoon ja siellä Savonlinnaan liike tuli vuonna 1954, ja kolme vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli 12. Paikallinen papisto kutsui 1956 kaupunkilaiset kokoukseen, jonka teemana oli “Puhdistakaa itsenne mormonismista”. Savonlinnan seurakunta itsenäistyi 1968. Se kokoontuu omassa kappelissa, joka vihittiin käyttöön vuonna 1973. Vuonna 1960 Mikkeliin tuli kaksi amerikkalaista mormonilähetyssaarnaajaa, ja he aloittivat kirkon toiminnan Mikkelissä. Ensimmäiset jäsenet kastettiin jo samana vuonna. Mikkelin seurakunta itsenäistyi vuonna 1970. Tällöin seurakunnan jäsenmäärä oli 17. Syksyllä 1986 oli seurakunnassa sen oman tilaston mukaan noin 60 jäsentä. Kirkkorakennus valmistui 1986. Varkauden seurakunta perustettiin 1979. Seurakunta kokoontuu vuokratiloissa.886

Vuonna 1971 Kuopioon syntyi bahai-yhteisö. Tuorein uskonnollinen yhteisö on Savon islamilainen yhdyskunta, jonka perustivat opiskelija Saleh Al-Morgin ja 37 muuta henkilöä. Yhdyskunnan jäseneksi voi liittyä jokainen muslimi Savon alueelta. Se rekisteröitiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi marraskuussa 2000. Kuopion seudulle on muodostunut noin 500 hengen muslimiyhteisö, josta suurin osa ei kuitenkaan ole yhdyskunnan jäseniä.887

Uskonnollisten vaihtoehtojen tarjonta on ollut Savossa, etenkin sen asutuskeskuksissa, jatkuvasti monipuolista. Sodanjälkeisen ajan merkittävin muutos oli suuri ortodoksisen siirtoväestön saapuminen alueelle (etenkin Pohjois­Savoon), joka ennen sotia oli lähes puhtaasti luterilainen maakunta. Ortodoksisesta kirkosta muodostui sodanjälkeisenä aikana maakunnan kattava ja sen kulttuurin yhteinen osatekijä, tosin ilman, että savolaiset olisivat sen jäseniksi laajamittaisesti liittyneet. Savolaisten selvä enemmistö on jatkuvasti pitäytynyt kansankirkolliseen jäsenyyteen. Jotakin savolaiselle tyypillisestä “uskonnollisesta herkkyydestä” kuitenkin kertoo se, että erilaiset uskonnolliset liikkeet ovat varsin nopeasti löytäneet maakunnasta jalansijaa.888

Back To Top