skip to Main Content

Sodan vaikutukset kouluoloihin ja koulunkäyntiin

Suomessa astui 1921 voimaan yleinen oppivelvollisuuslaki. Sen täytäntöönpano hoidettiin Savon kaupungeissa ja keskuksissa jo 1920-luvulla, mutta maalaiskunnissa ja nimenomaan niiden syrjäkylillä lain määräysten täyttäminen siirtyi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Oppivelvollisuuslaissa edellytetty koulupiirien perustaminen ja koulujen rakentaminen piti toteuttaa vuoteen 1937 mennessä. 1930-luvun alun laman takia kunnille jouduttiin kuitenkin myöntämään lykkäystä jo tehtyihin koulujen perustamisratkaisuihin. Tällöin myös opetuksen tehon kannalta heikompi supistettu koulu yleistyi uudelleen. 1930-luvun lopussa kouluoloja taas parannettiin, mutta sota pysäytti kehityksen.

Sodan takia koulujen rakentaminen miltei lakkasi. Koulurakennuksia oli sotilaskäytössä, erityisesti päämajakaupungissa Mikkelissä ja lähimmäksi uutta rajaa jääneissä Savon kunnissa. Jotkut niistä eivät vapautuneet koulukäyttöön edes koulujen alkaessa vuonna 1944 marraskuun 1. päivänä. Työvelvollisuuden alaisia koululaisia sai pitää työssä lokakuun 7. päivän iltaan. Mikkelin Rouhialassa koulutyö voitiin aloittaa kuukautta myöhemmin, joulukuun alusta, ja kaupungin keskuskoulu vapautui vasta seuraavana syksynä. Lisäksi Mikkelin pommituksissa oli yksi koulu tuhoutunut. Tämänkin takia sodan jälkeen alkoi vuoroluku. Sodan aikana osa miesopettajista oli ollut asepalveluksessa ja osa naisopettajista lottatehtävissä. Heidän tilallaan oli monesti epäpäteviä sijaisia. Lisäksi koulujen lukukaudet olivat jääneet sodan aikana lyhyiksi.1

Kun koulujen rakentaminen ja korjaus oli sodan aikana lähes pysähtynyt, rakennuskanta pysyi pitkään heikkona. Yksi osoitus tästä oli vuokrahuoneissa toimineiden koulujen osuus. Niitä tilojahan ei yleensä ollut rakennettu koulukäyttöön. Lukuvuonna 1944–1945 vuokratiloissa toimivia kouluja oli Savossa Länsi- ja Etelä­Suomeen verrattuna paljon: Savonlinnan tarkastuspiirissä viidennes ja Kuopion piirissä vähemmän (16 %). Pieksämäen, Mikkelin ja Iisalmen piireissä tilanne oli parempi. Kun seuraavina vuosina uusia kouluja perustettiin, ne jouduttiin aluksi sijoittamaan vuokrahuoneisiin. Myöhemmin tilanne vaikeutui niin, että lukuvuonna 1948–1949 vuokratiloissa toimi Iisalmen piirissä jo lähes viidennes kouluista sekä Kuopion ja Savonlinnan piireissä viidennes. Kansakoulujen rakentaminen paransi 1950-luvun alkupuolella tilannetta. Suurten ikäluokkien tultua kouluun omien tilojen vaje kasvoi uudelleen ja uusia kouluja oli perustettava. Vuonna 1956 Savonlinnan tarkastuspiirissä neljäsosa kouluista toimi vuokrahuoneissa. Vain neljässä tarkastuspiirissä koko maassa oli enemmän kouluja vuokralaisina. Muissa Savon tarkastuspiireissä Pieksämäkeä lukuun ottamatta näitä kouluja oli 16–17 %.2

Ennen sotaa sekä opetusta saamattomien että oppivelvollisuutensa laiminlyöneiden määrä oli vielä paljon korkeampi kuin myöhemmin. Sota­aikana määrät vaihtelivat tilanteen mukaan. Vuonna 1938 kansakoulun ulkopuolella oli koko maassa 56 000 oppivelvollisuusikäistä eli 7–15-vuotiasta lasta ja vuonna 1941 peräti 72 506. Tästä huippuluvusta määrä laski 36 000:een vuonna 1945. Mikkelin läänissä opetusta saamattomien määrä vuonna 1945 oli 2600 (7,9 %) ja Kuopion läänissä suhteellisesti hieman pienempi, 4 900 lasta (7,3 %). Näistä oli koulunkäynnin laiminlyöneitä Mikkelin ja Kuopion lääneissä 28 %.3 Opetusta saamattomista osa oli vapautettu vaikean koulumatkan takia ja osa oli tarkastajan suostumuksella johtokunnan vapauttamia “heikkolahjaisia”. Myöhemmin nämä luvun alkoivat nopeasti pienentyä.

Sodanjälkeistä opetustilannetta vaikeutti epäpätevien opettajien suuri määrä. Se selittyi osin yleisestä työvoimapulasta ja koulutuksen vähäisyydestä sota-aikana. Epäpätevien opettajien osuus oli lukuvuonna 1947–1948 koko maan kansakouluissa keskimäärin 13 %, mutta useissa Savon tarkastuspiireissä tuntuvasti maan keskiarvoa korkeampi. Iisalmen piirin 344 opettajasta epäpäteviä oli 65 eli lähes 19 %, Savonlinnan piirissä miltei yhtä paljon (18 %) ja Mikkelinkin piirissä osuus oli hieman keskiarvon yläpuolella (14 %). Tässä suhteessa Pieksämäen piiri oli paremmassa asemassa, sillä sen 400 opettajasta vain 37 (9 %) oli epäpäteviä. Tässä vaiheessa epäpäteviä opettajia oli paljon syrjäseuduilla, Kainuussa lähes 45 % ja Lapissa miltei kolmannes, mutta Uudellamaalla vain 2,5 % ja Lahden piirissä vielä vähemmän, vain 2 %.

Virkakelpoisuutta vailla olevien opettajien osuus väheni myöhemmin, mutta oli vielä vuonna 1961 suuri Kuopion läntisessä ja pohjoisessa tarkastuspiirissä, edellisessä 16 % ja jälkimmäisessä 13 %. Tilannetta oli eräillä muilla alueilla tullut muuttamaan valtioneuvoston vahvistaman luokituksen mukaan “köyhien, harvaanasuttujen ja rajaseutukuntien” koulujen opettajille maksettava lisäpalkkio. Se helpotti pätevien opettajien saamista varsinkin Raja-Karjalan ja Itä-Lapin kouluihin. Savolaisista kunnista vain Rautavaara pääsi osalliseksi opettajien syrjäseutulisistä, ja epäpätevien osuus siellä vähenikin nopeasti. Muuta maata korkeampi se oli kuitenkin vielä 1965 leveällä vyöhykkeellä, joka Kokkolan ja Seinäjoen väliltä kulki Keski-Suomen yli Savoon. Suurin epäpätevien opettajien osuus (7 %, 24 opettajaa) oli Kuopion läntisessä tarkastuspiirissä.4

Sodan päättyessä oppivelvollisuus oli ollut voimassa jo 23 vuotta, mutta vanhemmassa väessä oli vielä paljon niitä, joilta kansakoulu puuttui joko kokonaan tai joilla se oli käytynä vain osittain. Tosin heidän osuutensa oli koko ajan vähenemässä. Vuonna 1950 oli 15 vuotta täyttäneistä kansakoulua käymättömiä tai vain osan siitä suorittaneita Mikkelin läänissä 35 %, Kuopion läänissä vähän vähemmän, 33 %. Molemmat luvut olivat suurempia kuin koko maassa keskimäärin (27 %). Kaupungeissa osuus oli Mikkelin läänissä 22 % ja Kuopion läänissä 16 %, ja vastaavasti maalaiskunnissa 38 % ja 35 %. Alueelliset erot olivat selvät: Uudellamaalla heitä oli 17 %, mutta Oulun ja Lapin lääneissä 40 % ja 37 %. Erot ikäryhmien välillä olivat erittäin suuret. Mikkelin läänissä 20–24-vuotiaista tähän ryhmään kuului vain 8 %, kun yli 65-vuotiaista peräti 83 %, ja vastaavasti Kuopion läänissä 12 % ja 82 %.5 Sekä sodan aikana että erityisesti sen jälkeen valtiovallan piirissä koettiin, että peruskoulutuksen tehostaminen oli tärkeä keino sodan seurausten voittamiseen ja jälleenrakennuksen vauhdittamiseen.

Poliittinen murros ja koulut

Sodan aikana monet miespuoliset opettajat olivat olleet yhdessä paikkakunnan miesten kanssa sotilastehtävissä, usein upseereina. Tällöin heidän arvostuksensa oli entisestään noussut, mikä loi henkistä muuria sodanaikaisten ratkaisujen arvostelulle. Sodanjälkeinen poliittinen murros ja siihen liittynyt kuohunta tuntuivat kuitenkin, tosin lievästi, myös Savon, lähinnä Pohjois­Savon kouluelämässä. Maan alta nousevat kommunistit ja myös jotkut muut arvostelivat uudessa tilanteessa koulua, opetusta ja oppikirjoja. Ensin käynnistyi vaatimus, että oppikirjoista oli poistettava neuvostovastaiseksi luokiteltua aineistoa. Se oli koulun piirissä monille vaikeaa, mutta nähtiin siinä tilanteessa välttämättömäksi. Kun uusiin oppikirjoihin ei maassa ollut varaa, kouluissa ryhdyttiin talkoilla peittämään liimapaperilla oppikirjoissa olevaa neuvostovastaiseksi luokiteltua aineistoa. Joitakin oppikirjoja oli poistettava kokonaan käytöstä. Kouluille annettujen määräysten noudattamisessa ei kuitenkaan aina kiirehditty. Tästä kertoo maaliskuussa 1948 iisalmelaisen kansandemokraatin tekemä valitus, joka koski Hainarin – Laitakarin Historiaa kansakouluille. Valituksessa moititaan sitä, että “tällaisia törkeyksiä saadaan opettaa koululaisille”. Tarkastuskomitea oli kyllä määrännyt kirjan kolme vuotta aikaisemmin käytöstä poistettavaksi, mutta ilmeisesti sitä Iisalmessa vielä käytettiin.

Tuntuva osa kansakoulunopettajista suhtautui neuvostovastaiseksi luokitellun aineiston poistamisvaatimuksiin haluttomasti, ja osa opettajista näki tehtäväkseen vastarinta-asenteen vahvistamisen. Tällöin suhtautuminen itäiseen naapuriin, kuten Neuvostoliittoa alettiin kutsua, oli vaikea koetinkivi. Iisalmen piirin tarkastaja huomautti Kiuruveden Ruutanan koulun opettajia. Tilanne, johon tarkastaja puuttui, oli varsin mutkikas, sillä opettajat olivat isostavihasta kertoessaan tarkastajan mielestä korostaneet liikaa venäläisten julmuuksia.6

Heti sodan jälkeen, mutta varsinkin vuoden 1946 touko-kesäkuussa SKP:n toimesta organisoiduissa kansankokouksissa esitettiin vaatimuksia opettajien erottamiseksi. Koko maassa erotettaviksi vaadituista 40 opettajasta noin puolet oli Kuopion läänistä ja useimmat Pohjois­Savosta: Iisalmen maalaiskunnasta, Kiuruvedeltä, Leppävirralta, Nilsiästä, Riistavedeltä ja Suonenjoelta. Jo sitä ennen oli opettajista tehty kanteluja ja ilmiantoja. Karttulan Koskenkylän koulun naisopettajaa syytettiin lottatoiminnasta ja “faskistisuudesta”. Asiaa selvittänyt kansakoulun tarkastaja totesi, ettei hän ollut “sen kummempi ‘faskisti’ kuin kuka muu tahansa”. Tässä ja eräissä muissakin tapauksissa oli taustalla myös henkilökohtaisia erimielisyyksiä, jotka uudessa tilanteessa nostettiin poliittisiksi. Monet opettajat olivat olleet lakkautetuissa järjestöissä aktiivisia, joku mukana IKL:n toiminnassa, jotkut osallistuneet myös aseiden kätkentään ja hyvin monet toimineet suojeluskunnassa, Lotta Svärdissä tai Aseveliliitossa. Se johti uudessa tilanteessa syytöksiin koulun opetusta kohtaan ja eräissä yksityistapauksissa opettajaa vastaan. Joitakin opettajia oli Savossakin Valpon tarkkailulistalla. Etsivien ilmoitukset ja tarkkailu selittyvät sillä, että eräiden opettajien oli vaikea hyväksyä uusia käytäntöjä ja katsomuksia. Valpon etsivä teki ilmoituksen kangasniemeläisestä opettajasta syyttäen tätä “lapualaisesta kasvatuksesta” ja toinen etsivä Heinäveden Tetrivaaran opettajasta siksi, ettei tämä ollut suostunut liputtamaan rauhan päivänä.7

Sodanjälkeisinä murrosvuosina kansakoulu ja sen opettajat edustivat jatkuvuutta. Vaikka Pohjois-Savossa oli viitteitä toisaalta opettajien ja koulun ja toisaalta oppilaiden vanhempien välisistä jännitteistä, ne jäivät kuitenkin harvinaisiksi. Rauhankriisistä ei voinut koulun osalta puhua.

Koulunkäynnin edellytykset paranevat

Jo ennen sotia asetettiin kansakoulun kehittämistä pohtimaan komitea puheenjohtajanaan kouluneuvos Alfred Salmela, joka oli keskeinen henkilö kansakoulun ja kansakoulun osana toimivan kunnallisen keskikoulun kehittämisessä. Hän halusi ohjata kouluja persoonallisuutta kasvattavaan suuntaan, jossa työ- ja taideaineet olisivat tärkeitä, eivät yksinomaan oppimistulokset. Salmelan johtama toimikunta luovutti mietintönsä vasta 1946, mutta sen ehdotuksia toteutettiin jo aikaisemmin, ja sen esitykset olivat keskeisiä vuoden 1957 kansakoululaissa.

Ennen mietinnön valmistumista toteutetuista ehdotuksista ehkä tärkein oli jo vuonna 1943 annettu määräys ilmaisesta kouluateriasta kaikille kansakoululaisille. Se osoitti valtiovallan pyrkimystä oppilaiden koulunkäyntiedellytysten parantamiseen. Kouluruokaa oli jo aikaisemminkin tarjottu monissa Savon kouluissa, mutta vain osalle oppilaita maksuttomana. Vuoden 1943 jälkeen lämpimän ruuan tarjoaminen yleistyi, vaikka sen järjestämisessä oli paikoin suuria vaikeuksia sopivien valmistustilojen puuttuessa. Jo vuonna 1946 Savon tarkastuspiirien kouluista yli 75 %:ssa oli “keittolaksi” nimetty ruuan valmistuspaikka. Savonlinnan piirissä näitä kouluja oli lähes 95 %.

Kouluateria oli aluksi hyvin yksinkertainen. Siihen kuului puuroa, velliä tai keittoa. Se vähensi lasten aliravitsemusta ja väärien ruokailutottumuksien haitallisia vaikutuksia. Aterian ravitsevuutta lisäsi oppilaiden mukanaan tuoma maito ja leipä. Keskuksissa oppilaille alettiin 1950-luvulla jakaa koulun puolesta leipää ja kaksi desilitraa maitoa. Sitten kouluateriaan saattoi kuulua jo pala juustoakin, sämpylä ja jopa nakkikin. Vähitellen yleistyi jo viikoittainen ruokalistakin.8

Kouluruuan ja vuodesta 1948 alkaen lapsilisien vaikutus paransi koululaisten terveydentilaa. Heti sodan jälkeen koululääkärien kertomuksissa oli tietoja lasten aliravitsemuksesta, riisitaudin oireista ja syöpäläisistä. Lasten heikko terveydentila oli osin perinteisen puutteen ja kehittymättömyyden jatkumista. Lisäksi sodan aikana oli tapahtunut koululaisten terveydentilan huonontumista.9

Vaikeasta taloudellisesta tilanteesta ja kilpailevista menokohteista huolimatta hallitus pyrki kansakoulukomitean tekemiin ehdotuksiin nojaten tehostamaan koulutusta. Poliittisen johdon pyrkimys koulutuksen kehittämiseen nousi miltei vastakkaisista motiiveista. Kolmen suuren sopimuksessa keväällä 1945 korostettiin koulutuksen demokraattisuutta SKDL:n sitä vahvasti painottaessa. Myös sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto vaativat sivistyspoliittisissa ohjelmissaan koulutuksen laajentamista. Oikeistokin piti koulutustason kehittämistä tärkeänä. Sille se oli kansallinen ja kulttuurillinen keino varsinkin äärivasemmalta ja maan ulkopuoleltakin tulevan uhkan torju miseksi.10

Vuonna 1945 tehtiin kolme perusopetuksen tasoa nostanutta lainmuutosta. Yksi lisäsi kansakoulun luokkaluvun seitsemäksi. Jo lukuvuonna 1946–1947 sitä kokeiltiin kaksiopettajaisissa ja suuremmissa kouluissa. Kunta voi vaihtaa seitsemännen luokan kaksivuotiseen päiväjatkokouluun. Sitä tosin ei vielä tapahtunut maalaiskunnissa muualla kuin Uudenmaan läänin Orimattilassa. Toinen muutos oli oppivelvollisuuden ulottaminen myös niihin, jotka oli vapautettu pitkän matkan takia. Koulunkäynnille luotiin edellytykset velvoittamalla kunta joko rakentamaan asuntola tai antamaan majoitus- ja ruoka-avustusta niille, jotka eivät voineet asua kotonaan, tai järjestämään kyyditystä. Tällöin tuli ensi kerran esille se, että oppilaita voitaisiin kuljettaa kouluun. Aiemmin tavoitteena, ja myös velvoitteena riittävän oppilasmäärän ilmoittautuessa, oli rakentaa kouluja niin, ettei oppilaille tulisi yli viiden kilometrin koulumatkaa. Kolmas lainmuutos koski kansakoulun ylimpien luokkien oppilasmäärien pienentämistä, yläkoulussa 50:stä 40:een, ala­ koulussa 40:stä 34:ään ja supistetussa koulussa 29:stä 24:ään.11

Maalaiskuntien kansakoulua koskevaa päätöksentekoa pyrittiin tehostamaan perustamalla lainmuutoksella kunnan yhteinen kansakoululautakunta. Sen merkitystä monessa kunnassa lisäsi johtavien kunnallismiesten mukaantulo lautakuntaan. Myös opettajat saivat siihen edustajansa. Maalaiskunnan kansakouluja koskeva päätöksenteko oli hajautunut koulujen johtokuntiin, mikä toi kouluasiat lähelle kyläläisiä ja herätti kiinnostusta johtokuntaan. Koulujen johtokuntien merkitys ja samalla kiinnostus niihin säilyi tämänkin jälkeen. Kunnalla oli aikaisemmin ollut yhteinen kansakouluvaliokunta, mutta se käsitteli pääasiassa talousarvioon liittyviä asioita. Kaupunkeihin taas perustettiin kansakoulujen yhteinen johtokunta ja sille palkattiin päätoiminen sihteeri, jolle kuuluivat myös taloudenhoitajan tehtävät. Kaupunkien kansakouluille laadittiin yhteinen opetussuunnitelma. Kaupunkeihin tuli perustaa kansakoulujen tarkastajan virka, joka Kuopiossa oli päätoiminen ja Mikkelissä pitkään sivutoiminen. Nämä virat lakkautettiin 1970.12

Vasta peruskoulun tulo vähensi olennaisesti maalaiskansakoulujen johtokuntien merkitystä. Aluksi ne lakkautettiin Ja tehtävät siirrettiin koululautakunnalle, mutta 1980-luvulla ne perustettiin uudelleen. Kunnan yhteinen kansakoululautakunta toi kunnan eri kansakoulut lähemmäs toisiaan.

Kaupunkien ja valtiovallan kesken oli erimielisyyksiä valtionavusta kansakouluille. Se oli ollut oppivelvollisuuslain mukaan 25 % todellisista menoista, mutta pulavuosina 1930-luvulla vähentynyt ja menojen kasvaessa 1940-luvulla vähentynyt edelleen ollen sodan päättyessä enää 3–4 %. Sittemmin apua lisättiin ja pyrittiin 24 %:iin, siihen kuitenkaan pääsemättä.

Kansakoulut olivat maaseudulla aina peruskoulun tuloon asti kyläkeskeisiä. Kunnan kansakoulujen yhteydenpito oli vähäistä. Tosin sotien jälkeen monissa Savon kunnissa kanssakäymistä tapahtui mm. koulujen yhteisten hiihto- tai urheilukilpailujen merkeissä. Varsinkin 1950-luvulla kilpailut yleistyivät ja olivat tärkeitä tapahtumia. Kiuruvedellä 11. syyskuuta 1951 kunnan kansakoulujen yleisurheilukilpailuissa oli mukana 250 oppilasta 18 eri koulusta.13

Vaikka sodan jälkeen epäpätevien opettajien määrä ja osuus olivat suuria, lisättiin vuonna 1945 oppivelvollisuuslain muutoksella kansakoulunopettajien pätevyysvaatimuksia entisestään. Sen mukaan kaksiopettajaisen koulun kummallakin opettajalla tuli olla yläkansakoulun opettajan pätevyys. Vaatimus nosti koulutustasoa siten, että alakansakoulun opettajan pätevyyden omanneet täydensivät koulutustaan ja siirtyivät yläkansakoulun opettajan virkoihin. Vuodesta 1949 kaksiopettajaisessa koulussa tuli olla poikien ja tyttöjen käsitöihin kelpoiset opettajat. Tämä johti siihen, että kaksiopettajaisella koululla usein oli mies- ja naisopettaja ja aikaisempaa useammin aviopari.

Vuonna 1952 kansakoulu sai uuden opetussuunnitelman, jossa uutta oli opetuksen tehokkuuden painottaminen ja sen parantaminen yhdysluokissa. Nehän olivat Savon maaseudulla vallitseva koulumuoto. Tehokkuutta ei pienissä kouluissa luotu luokalle jättämisellä, sillä sitä tapahtui maaseudulla vuosina 1948–1949 vain 2,5 %:lle, kun se kaupungeissa oli selvästi yleisempää (4 %). Luokalle jääneistä 70 % oli poikia.14 Jo tällöin oli nähtävissä ilmiö, joka on korostuneena jatkunut sekä koko Suomessa että myös Savossa: osalla poikia on ollut ja on jatkuvasti vaikeuksia perusopetuksessa.

Siirtoväki ja asutustoiminta tuovat haasteita

Siirtoväen tulo Savoon, ja kouluun tulevan ikäluokan sodan jälkeen tosin vielä vähäinen kasvu nostivat oppivelvollisuusikäisten määrää sekä Mikkelin että Kuopion läänissä.

Siirtoväen tulo paikkakunnalle toi haasteita myös kouluille. Luovutetulle alueelle oli jäänyt noin 500 kansakoulua, joissa oli toiminut noin 1 700 opettajaa. He olivat vuoden 1945 alusta lakkautuspalkalla. Tosin 60 % heistä löysi nopeasti uuden paikan. Tähän oli osaltaan vaikuttamassa Kouluhallituksen heinäkuun 1944 lopulla antama kiertokirje, jonka mukaan siirto-opettajien oli itsensä hakeuduttava avoimiin virkoihin mutta johon samalla sisältyi määräys, että “heidät on ennen muita niihin valittava”.15

Osa siirtoväkeen kuuluvista oppilaista ja opettajista tuli Savoon. Suhteellisesti suurin heidän osuutensa oli vuonna 1947 Mikkelissä, 21 %, asukkaina 3 007. Kuopioon tuli 4 662 siirtoväkeen kuuluvaa, mikä oli 15 % kaupungin asukasmäärästä. Se merkitsi kansakouluissa noin 15 % lisää oppilaita, jotka olivat ensi sijassa Sortavalasta ja siis kaupungissa koulua käyneitä. Muutamassa muussakin kunnassa siirtoväen tuoma asukas- ja samalla oppilaslisäys oli yli 10 %, esimerkiksi Lapinlahdella 14 %, Juvalla 12 % ja Leppävirralla 11 %.16

Savon kaupungeissa oli lukuvuonna 1947–1948 paljon oppilaita kansakoulun neljällä ensimmäisellä luokalla. Sekä Mikkelissä että Kuopiossa jouduttiinkin turvautumaan kaikissa kansakouluissa täydelliseen vuorolukuun. Varsinkin Mikkelissä, jossa talvisodan pommituksissa yksi koulu oli tuhoutunut, vuoroluku jatkui pitkään. Siirtokarjalaisissa oli paljon ortodokseja, joille oli velvoite järjestää ortodoksista uskonnonopetusta.17

Lisääntyvä oppilasmäärä toi tilanahtautta sodan pysäytettyä koulujen rakentamisen. Oppilasluvun kasvaessa ja uusien asutusalueiden syntyessä oli perustettava uusia koulupiirejä ja hankittava koulutiloja aluksi vuokraten. Savon maaseudulla koulujen määrä lisääntyi lähes joka kunnassa. Kiuruvedellä oli 31 kansakoulua vuonna 1947, ja vuonna 1950 jo 35. Kuopion maalaiskunnassa aloitti heti sodan jälkeen kaksi supistettua koulua ja kolmas suurempi tilapäishuoneissa vuokralla. Ne palvelivat lähinnä siirtoväen ja uusien asutusalueiden lapsia.

Heinävedellä lisää tilaa saatiin ottamalla vuonna 1946 käyttöön sodan aikana lopetettu Tetrivaaran koulu. Vielä samana vuonna siellä perustettiin kaksi uutta koulupiiriä, Särkelän ja Sapun koulupiirit. Seuraavana vuonna vielä neljäs uusi koulu tuli Patoon.18 Tällöin alkoi uudelleen kylien ja koulupiirien välinen kamppailu siitä, kuka saa ja missä järjestyksessä uuden koulun tai koulun laajennuksen. Esimerkiksi Varpaisjärven pohjoisosan koulun sijainnista käytiin pitkällinen kamppailu valtuustossa.19 Koulun rakentamis- tai peruskorjaushankkeen oli mentävä monen seulan läpi, ja siitä sukeutui usein monta ottelua neljässä tai viidessäkin portaassa: kansakoululautakunnassa, kunnanvaltuustossa, Kouluhallituksessa, opetusministeriössä ja viimeksi valtiovarainministeriössä.

Back To Top