skip to Main Content

MAATALOUSPOLITIIKKA SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN HALLINNASSA

Suomalaista yhteiskuntaa ja sen muutosta ohjattiin sodanjälkeisinä vuosina ja jopa vuosikymmeninä merkittävältä osin maatalouspolitiikan avulla. Jo sodan jälkeen harjoitettu asutustoiminta oli pitkälti suomalaista maatalouspolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli saattaa maan elintarviketuotanto kulutusta vastaavaksi. Asutus- ja maatalouspolitiikalla tahdottiin luoda vahva kansantalous, joka olisi mahdollisimman pitkälle riippumaton maan ulkoisista tekijöistä. Tavoitteena oli elintarvikeomavaraisuus, jonka puuttumisesta oli toisen maailmansodan aikana jouduttu monin tavoin kärsimään.

Yleisesti ottaen suomalainen maatalouspolitiikka oli 1940-luvun loppuvuodet osa kansanhuoltopolitiikkaa jakelu- ja hintasäännöstelyineen. Jakelusäännöstelyn päättymisen jälkeen hintasäännöstely jatkui edelleen, osin uusista lähtökohdista. Asutustoiminta jatkui tiiviinä koko 1950-luvun ajan, ja sen yhteydessä piti pitää huoli siitä, että maataloudesta elävä väestö tosiaan saattoi tulla toimeen pääelinkeinonsa avulla. Tämän päämäärän saavuttamiseksi sekä kalliin ulkomaanvaluutan säästämiseksi säädettiin vahvat elintarviketullit ja tuontirajoitukset. Niiden turvin maataloustuot annon tuotteiden hintataso saatiin pitkälle vastaamaan suomalaisia tuotantokustannuksia, ja viljelijä sai tuotteistaan kelvollisen hinnan. 1940- ja 50-luvuilla tämä ei aiheuttanut sen enempää yhteiskunnallisia kuin taloudellisiakaan ongelmia, koska maatalouden asema suomalaisessa yhteiskunnassa oli vahva ja kansantalous eli hyvin tiukan säännöstelyn ja linsensioinnin alaisuudessa. Tällaisessa tilanteessa korkeat elintarvikkeiden kuluttajahinnat eivät aiheuttaneet ristiriitoja, kun valtaosa väestöstä eli täysin tietämättömänä elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnoista ja oli tyytyväinen jo siihen, että elintarvikkeita yleensä oli riittävästi saatavana.

Elintarvikkeiden säännöstely voitiin lopettaa kaikilta osin 1950-luvun puolimaissa, mutta kansantalouden vapautuminen sai vielä odottaa. Kun maan elinkeinorakenne samaan aikaan muuttui suhteellisen nopeasti ja maatalouden asema Suomen pääelinkeinona murtui, suhtautuminen maataloustuotteiden hintatasoonkin alkoi hitaasti muuttua. 1950-luvun alkuvuosina maataloustuotteiden hintakehitys oireili kriisiä, joka ratkaistiin syksyllä 1952 hallituskriisin ja luovutuslakkouhan jälkeen ensin valtioneuvoston päätöksillä maatalouden tulotasosta ja vuodesta 1956 lähtien määräaikaisilla maataloustulolaeilla. Näillä laeilla maataloustulo sidottiin yleiseen ansiotasoon. Lait takasivat maataloudelle ja maatalousväestölle vakaan mahdollisuuden jatkaa toimintaansa perinteisen ammattinsa parissa.133

Maataloustuista ja maataloustulosopimuksista muodostui maatalouden ohjausjärjestelmä, jota käytettiin osin tuloksekkaastikin tuotannon ohjailemiseksi kansantaloudellisesti onnistuneeseen ratkaisuun. Esimerkiksi vuosina 1956–1958 maataloustulolaeilla korotettiin leipäviljan tuottajahintaa, minkä seurauksena maan leipäviljaomavaraisuus koheni tuntuvasti. Jo 1958 säädettiin myös maankäyttölaki, jolla pyrittiin edistämään pientilojen lisämaanhankintaa. Tämä laki poikkesi jyrkästi aiemmista sodanjälkeisistä laeista, joiden tarkoituksena oli ollut edistää maan asutustoimintaa ja maanjakoa.134 Toimintamallin muutos oli merkittävä, koska siitä voidaan nähdä, kuinka maan hallituksessa oli havaittu Suomen maatalouden pientilavaltaisuudesta aiheutuneet ongelmat ja kuinka itse vahvalla asutustoiminnalla aiheutettuun ongelmaan pyrittiin hakemaan ratkaisua.

Maataloutta ympäröivän kaupunkilais- ja teollisuusyhteiskunnan kasvu ja sen osuuden ripeä vahvistuminen verrattuna maatalousyhteiskuntaan alkoi kuitenkin viimeistään 1960-luvulla asettaa paineita harjoitetun maatalouspolitiikan ja ennen muuta sen tukipolitiikan jatkon tielle. Teollisuuden työväki ja kaupunkilaiset alkoivat pitää vääränä maataloustuotteiden korkeata hintatasoa, joka oli syntynyt vahvan tuontitulli- ja tuontikieltojärjestelmän taakse. Kun tehostuva tiedonvälitys toi tietoa ympäröivän maailman elintarvikkeiden hinnoista, kritiikki suomalaista maataloutta ja sen suhteen harjoitettua hintapolitiikkaa kohtaan koveni.

Toisaalta myös maatalouden tuottavuus kasvoi nopeasti tekniikan edistyessä, ja se sekä tuottajanhintoihin perustuva maataloustulo muodostivat lopulta yhtälön, jonka ratkaiseminen pakotti muuttamaan koko maatalouspolitiikkaa. Vuoden 1968 Liinamaa I -nimeä kantava vakautuspäätös katkaisi silloisen maataloustulolain toteutuksen. Vuodesta 1969 maatalouden ansiosidonnaisuus on ollut yleistä ansiokehitystä väljempää, ja maataloustulosta on tullut riippuvainen kulloisestakin maatalousneuvottelujen tuloksesta. Yleinen suhtautuminen maatalouden tulorakenteeseen muuttui, ja lakimääräisen ansiotakuun sijaan ryhdyttiin rajoittamaan maataloustuotantoa.

Maatalouden tuotannon rajoittamiseen ajoi vakavaksi paisunut ylituotanto-ongelma, joka konkretisoitui selvimmin voivuorena. Suomesta vietiin voita merkittävästi tuottajahintoja halvemmalla maailmanmarkkinahinnalla Keski­Eurooppaan ja siellä erityisesti Englantiin, joka oli viimeistään 1800-luvun alusta alkaen ollut elintarviketuotannon alituotantoaluetta. Halvasta hinnasta huolimatta vienti ei vetänyt, eivätkä Suomen valtion varat riittäneet tarvittavaan hintasubventioon. Viennin ongelmien vuoksi maahan pääsi kerääntymään runsaan 10 miljoonan kilon voivuori, jota piti purkaa kotimaisen alennusmyynnin avulla. Voivuoren purkaminen ei yksin riittänyt, vaan maatalouspolitiikassa piti ryhtyä tiukkoihin tuotannon rajoitustoimiin.

Vuonna 1969 säädettiin lait pellonvarausjärjestelmästä ja teurastuspalkkioista. Pellonvarausjärjestelmässä viljelijöille maksettiin korvauksia siitä, että he jättivät osan pelloistaan viljelemättä. Teurastuspalkkiota maksettiin taas siitä, että lypsykarjatalouden harjoittaja vähensi karjaansa.135 Näiden lakien tuloksena maahan syntyivät nk. pakettipellot, joiden kunnosta olisi lain perusajatuksen mukaisesti pitänyt pitää huolta. Monin paikoin kunnossapidosta ei kuitenkaan huolehdittu, vaan pellot pääsivät kostumaan ojituksen lakattua toimimasta, ja vesakoitumaan.

Savossa oli runsaasti alueita, joilla laki pellonvaraussopimuksista otettiin riemulla vastaan. Maakunnassa oli runsaasti heikkotuottoisia peltoja ja tiloja, joiden kokonaistuotanto oli niin alhaisella tasolla, että tuettu tuotannosta luopuminen oli viljelijöille suoranainen helpotus. Lain soveltamiseen päästiin paikoin jo vuonna 1969, mutta sen leviäminen alkoi varsinaisesti vasta 1970-luvun alkuvuosina ja huippunsa se saavutti noin vuonna 1973. Tällöin Kuopion läänissä oli voimassa kaikkiaan runsaat 3 300 pellonvaraussopimusta, jotka käsittivät peltoa kaikkiaan 23 500 hehtaaria. Tämä oli kaikkiaan 13 % koko Pohjois-Savon vuoden 1969 peltoalasta, mikä kuvaa pellonvaraustoiminnan merkitystä koko Savonkin kannalta.136 Merkitys ei ollut marginaalinen, vaan päinvastoin huomattava. Pellonvaraussopimuksin poistettiin tuotannosta lähes yhtä suuri peltoala kuin aktiivisella raivauksella oli vuosina 1950–1969 saatu aikaan.

Pellonvaraussopimukset ja teurastuspalkkiot vaikuttivat voimakkaasti myös Savon karjamäärään. Vuonna 1969 Pohjois-Savossa oli ollut kaikkiaan 89 000 lehmää, mutta peltojen paketoinnin ja lehmien teurastuspalkkiolain toimeenpanon kiivaimman alun jälkeen vuonna 1972 lehmiä oli enää 79 500. Lehmiä teurastettiin erittäin runsaasti aivan uuden tuotannonrajoitustoiminnan alussa, ja esimerkiksi yksinomaan vuonna 1970 lypsylehmämäärä väheni 8 700:lla.137

Pellonvaraussopimuksien ja teurastuspalkkioiden käyttöönotolla pyrittiin pääsemään eroon kansantaloudelle kalliiksi käyneestä ylituotannosta, mutta tässä suhteessa tulokset toiminnasta jäivät vähäisiksi. Peltoala väheni paikoin merkittävästikin ja lypsylehmien lukumäärä samoin, mutta tuotannon määrän kehityksen kannalta väärästä päästä. Pakettiin eivät yleensä joutaneet parhaat ja tuottavimmat pellot, vaan kosteuden vaivaamat tai kivikkoiset pellot, joiden viljely oli muutenkin vajaatehoista. Samaten tiloilta teurastettiin vähemmän tuottavia lehmiä ja maataloudeltaan heikossa asemassa olevia tiloja lakattiin tukitoimien myötä kokonaan viljelemästä. Tällä ei saavutettu kokonaistuotannon kannalta kestäviä tuloksia. Aluksi sekä maidon että viljan tuotanto väheni jonkin verran, mutta samaan aikaan sekä viljelyn että karjatalouden parissa tehtiin vahvaa kehitystyötä. Sen avulla pyrittiin kasvattamaan lypsylehmän yksilökohtaista tuotantoa sekä viljelyn hehtaarisatoja.

Maatalouden kehitystyö tuotti hyvin konkreettista tulosta. Jo vuonna 1976 Pohjois-Savossa todettiin, että maakunnan maidontuotanto on suurempi kuin koskaan. Vuoden 1970 tuotantomäärästä 287 miljoonasta kilosta päästiin hetkellisesti vuonna 1971 jo vajaaseen 250 miljoonaan kiloon. Kun maakunnan pohjoisosa oli tuottanut vuonna 1973 maitoa 274 miljoonaa kiloa, vuonna 1976 tuotanto oli jo 320 miljoonaa kiloa.138 Näin tuotannonrajoitustyön tulos kesti vain muutaman vuoden, eivätkä palkkiopohjaiset rajoitukset voineet estää vaikean ylituotanto-ongelman kehittymistä.

Tuotannonrajoitustoimet käynnistyivät suunnilleen samaan aikaan, jolloin maatalouden sivuelinkeinot joutuivat akuuttiin kriisiin. 1970- luvun alku oli vahvaa metsätalouden koneistumisen aikaa, mikä koitui Savonkin pientilojen elinkelpoisuudelle vaikeaksi koetinkiveksi. Jos tilan oma maatalous ei voinut tuottaa kylliksi vuotuista elämää varten ja jos tilan metsät olivat joko pinta-alaltaan liian pienet tai loppuun hakatut, pientilojen mahdollisuudet olivat hyvin rajalliset ulkopuolisesta metsätyöstä saatavien sivuansioiden kuihtuessa. Tässä tilanteessa rahal­ lisiin korvauksiin perustuneet tuotannonrajoituspyrkimykset olivat hyvin tervetulleita, vaikka niitä ei välttämättä tähän tarkoitukseen suunniteltukaan.

Näin pellonvaraussopimuksilla ja teurastuspalkkioilla oli varsinaista tuotannon rajoitusta merkittävämpi rooli maatalouden sisäisessä sinänsä välttämättömässä rakennemuutoksessa. Perinteisen maatalouden sisällä oli jo vanhastaan ollut sekä asutustoiminnan tuloksena syntynyt sellaisia uusia tiloja, joiden elinkelpoisuus oli maatalouden perusteella vähintäänkin kyseenalainen. Pellonvaraussopimukset ja karjan teurastuspalkkiot olivat hyvänä apuna näiden tilojen maataloustoiminnan lopettamisessa. Samassa yhteydessä lopetettiin viljely myös monelta hyväkuntoiselta ja elinkelpoiselta tilalta, joilla toiminnan jatkaminen oli jostain muusta syystä käynyt mahdottomaksi. Tällaisia syitä olivat esimerkiksi viljelijän sairastuminen tai sukupolven vaihdossa esiintyneet ongelmat.

Maatalouspolitiikan tehtävä yhteiskuntapolitiikan osana muutti selvästi muotoaan 1970- ja 80-luvuilla, kun maatalouselinkeinon asema suomalaisessa elinkeinorakenteessa romahti ja kun se koki vahvan sisäisen muutoksen elämäntavasta elinkeinoksi ja yritystoiminnaksi. Kun varhemmin maatalouspolitiikalla koetettiin pitää tietyn kansanosan elinehdot kohtuullisina, sen tehtäväksi alettiin nähdä tämän lisäksi myös tietyn asutuksellisen tasapainon ylläpitäminen. Maatalouspolitiikalla tahdottiin – tai ainakin jotkin tahot tahtoivat – pitää koko maa edes jossain määrin asutettuna tilanteessa, jossa maaseutu oli laajamittaisen maaltapaon seurauksena osittain autioitumassa.

Autioitumisen ongelma tajuttiin Savossakin jo varhain, sillä 1960-luvun lopun tuotannonrajoitustoimia myös arvosteltiin ja pelättiin. Jo vuonna 1971 Kuopion läänin maaherra kirjoitti läänin vuosikertomukseen, kuinka peltojen paketointi uhkaa maaseudun asutusta: “Tähän mennessä ‘paketointi’ ei ole vielä vaikuttanut haitallisesti ympäristöön, mutta jos tätä jatkuu vielä muutamia vuosia, tulee syrjäseutujen viljelijöille ja muillekin asukkaille vaikeuksia kylien tyhjentyessä. Paikkakunta menettää koulun, kaupan sekä myymäläauton ja kunta verotuloja.”139 Kuopion lääninhallituksen näkemys maatalouden rationalisoinnista ja pientilojen jättämisestä maatalouden ulkopuolelle osui erittäin hyvin kohdalleen ja oli siten vahvasti aikaansa edellä. Peltopaketteja ei yleensä koskaan enää purettu, vaan alkuaan “tilapäisesti” tuotannosta jätetyt pellot jäivät pysyvästi käytöstä.

Paketoinnin tilapäisyys oli jo aikanaankin monessa tapauksessa illuusio, ja jo 1970-luvun alkuvuosina paketoituja peltoja ryhdyttiin metsittämään. Jo vuonna 1972 Kuopion lääninhallitus antoi 940 tilalle luvan pakettipeltojen metsittämiseen, mikä merkitsi miltei 3 500 peltohehtaarin muuttamista uudelleen metsäksi.140 Näin peltoja, jotka osaksi raivauspalkkioiden avulla oli raivattu viljelykselle, siirtyi toisen palkkion kautta jälleen puun tuotantoon. Osa 1970-luvulla metsitetyistä pelloista oli raivattu vasta 1940- ja 50-lukujen vaihteessa asutustoiminnan yhteydessä.

Peltojen paketointi oli Savoon jäljelle jäävän maatalouden kannalta vaikea ratkaisu, sillä alueen pienien peltoalojen tilat olivat kehittäneet maatalouttaan osaksi tukeutuen naapureilta vuokraamiinsa peltolohkoihin. Kun pellonvarausjärjestelmä synnytettiin, osa aiemmin vuokrattavaksi annetusta pellostakin paketoitiin vuokraa korkeamman korvauksen houkutuksesta, ja vuokraajat jäivät niitä ilman. Pellonvaraussopimukset vähensivät vuokrattavaa maata ja kohottivat vuokrattavan peltomaan vuokria yli kannattavuusrajan.Tämä muodostui esteeksi savolaisen maatalouden kehitykselle niilläkin tiloilla, joilla maataloutta tahdottiin tosissaan jatkaa ja kehittää.

Joka tapauksessa 1970-luvun tuotannonrajoitussopimusten vaikutus maatalouteen oli tuottajien määrää selvästi vähentävä ja toisaalta maatalouden yleistä keskimääräistä tasoa kohottava. Se oli ehkä osin tahtomattaankin ensimmäinen keskitetty toimenpide kehityskulussa, jonka myötä perinteisestä elämäntavanomaisesta maatilataloudesta tuli yritystoimintaa. Kun samalla tuotannon ohjauksessa siirryttiin vuotuisiin maataloustuloratkaisuihin, joiden kautta hintapolitiikalla voitiin jonkin verran suunnata tuotantoa haluttuun suuntaan, toimien kokonaisvaikutus oli tehokas. Tavoitteena tuli edelleen olemaan maataloustuotannon melko suuri omavaraisuus, sillä elintarviketuotanto ja sen jalostus pysyivät Suomessa suurelta osin suljettuna sektorina, jossa maataloustuottajien edut ja tuotteiden hintataso säädeltiin muuten kuin kansainvälisen kilpailun kautta. Tältä osin muutos tapahtui vasta 1990-luvun puolimaissa EU-kytkennän kautta.

Maatalouden muutosta tai maatalouteen asennoitumisen muutosta kuvaa myös jo ennen tuotantorajoituksia syntynyt maatalouden verouudistus, jossa vanha pinta-alaan pohjautuva maatalouden verotus sai väistyä. Sen korvasivat vuonna 1968 säädetyn lain nojalla tilakohtainen kirjanpito ja sen kautta aikaan saatu todelliseen verotettavaan tuloon pohjautuva verojärjestelmä. Muutos oli tavattoman radikaali jo aikanaan, sillä uusi järjestelmä vaati viljelijöiltä merkittäviä uusia taitoja ja muuttunutta ajattelutapaa. Vanha viljelijäväestö joutui muutoksessa kovan paikan eteen, ja monelle nuoremmallekin maatalousyrittäjälle kynnys oli korkea. Verouudistus toi viimeistään mukanaan suomalaiselle maataloudelle ominaisen ja tavalliseksi muodostuneen yli-investointihalukkuuden. Kun viljelijät eivät halunneet maksaa tuloistaan veroja, asia voitiin hoitaa ostamalla uusia maatalouskoneita, joiden poistojen avulla tilan tulot saatiin jäämään niin pieniksi, ettei maksettavaa veroa juuri kertynyt. Kokonaan sivuseikaksi jäi se, oliko kaikkien koneiden ostaminen kaikille tiloille lopulta järkevää sen paremmin kansantalouden kuin yksittäisen maatilataloudenkaan kannalta. Lopputulos oli kuitenkin se, että suomalainen maatalous koneistui erittäin nopeasti 1970-luvulla, mikä osaltaan vapautti edelleen työvoimaa maatalouden parista. Näin maatalouden verouudistuskin oli osaltaan edistämässä maaltapakoa, kun suurenkin maatilan hoitoon tarvittiin koneiden ohella vain hyvin vähän ihmistyövoimaa.

Verouudistus oli suomalaisessa maataloudessa jyrkkä toimenpide, jonka vaikutuksia ei ennalta osattu arvioida kovinkaan hyvin. Uudistuksen seurauksena pienten tilojen verot kohosivat jyrkästi ja suurten tilojen ennen pinta­alaan perustuvat verot laskivat. Pienillä tiloilla ei ollut läheskään yhtä suuria mahdollisuuksia hyödyntää verosuunnittelua kuin suurtiloilla, sillä ne eivät pystyneet järkevästi “hankkimaan” talouteensa yhtä paljon vähennyksiä kuin suurtilat, jotka koneistivat monessa tapauksessa itsensä kokonaan tai lähes verottomiksi. Suurten tilojen verottomuudesta tuli monelle kaupunkilaiselle yli ymmärryksen menevä seikka, eikä sen sisäistäminen maaseudullakaan ollut helppoa: pientilallisen oli vaikea pitää oikeudenmukaisena tilannetta, jossa hän maksoi veroa enemmän kuin naapurin suurtilallinen.

Maataloutta ja sen parissa työskentelevää väestöä koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin muutenkin monin tavoin. Vuoden 1973 maataloustulosopimuksen kautta luotiin maatalouden luopumiseläke, sukupolvenvaihdoseläke sekä maatalousväestön lomittajajärjestelmät. Näiden tarkoituksena oli edistää maatalouden rationalisointia ja maatalouden harjoittajien sosiaaliturvaa.141 Muuttuneen lainsäädännön vaikutus maaseudun elämään oli monin osin vertauskuvallinen, sillä tavat ja käytännöt muuttuivat kovin hitaasti. Esimerkiksi lomittajajärjestelmän käyttö oli pitkälti sitä, että tilan lomittajaksi palkattiin joku tilan lapsista, joka nimellisesti hoiti emännän lomituksen navetassa. Käytännössä lomittajan kautta saatiin tuloa joko perheen lapselle tai tilalle itselleen, eikä työ tai työtapa juuri muuttunut. Lomittajajärjestelmä oli sinänsä hyvin tarpeellinen, mutta sen reaalinen toteutus siirtyi vuosituhannen loppuun, jolloin todelliset lomittajat astuivat maataloustyöhön ja antoivat viimein lypsykarjatalouden harjoittajalle edes muutaman lomapäivän vuodessa.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja sen pyrkimykset pysyivät perustaltaan suunnilleen ennallaan aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Suomessa ymmärrettiin toisaalta realiteetti, että korkeista suomalaisista tuotantokustannuksista huolimatta kotimaista maataloutta oli pidettävä yllä. Tämän varmistamiseksi elintarvikkeiden tuonti oli jyrkästi rajattua, ja näiden rajojen sisällä suomalainen maatalous kasvoi ja kehittyi eräänlaisessa ansarissa. Suomalaiset suostuivat maksamaan maataloustuotteista eurooppalaisittain korkeata hintaa, ja vastavuoroisesti kuluttajat saivat puhtaita elintarvikkeita ja maan asutus säilyi hyväksyttävissä määrin.

Kehitykselle tuli kuitenkin jyrkkä päätepiste, kun Suomi liittyi vuonna 1995 Euroopan unioniin. Liittymissopimuksessa käytiin ankaraa keskustelua suomalaisen maatalouden tukemisesta unionissa, ja neuvottelijat pääsivätkin lopulta tuloksiin, joiden perusteella maatalous saattoi edelleen jatkua. Unionin maataloustukien ja kansallisten tukien turvin maatalous jatkui Suomessa ja Savossa suunnilleen ennallaan, jos kohta tuotantoyksiköiden koko alkoi uudelleen vahvasti kasvaa. Unioni avasi kuitenkin ovet myös elintarvikkeiden tuonnille Suomeen, ja tuontielintarvikkeiden hinta asetti suomalaiset tuottajahinnat vaikeaan asemaan. Lopulta kuitenkin kotimainen maataloustuotanto ja sen tuotteet kävivät Suomessa kaupaksi hieman korkeammasta hinnastaan huolimatta, koska meillä laajasti luotettiin maan omaan maataloustuotantoon ja sen puhtauteen. Toisaalta hintakilpailu pakotti tuottajat entisestään tehostamaan tuotantoaan ja kiinnittämään huomiotaan tuottamiensa elintarvikkeiden laatuun.

Savolle ja sen maataloudelle EU -jäsenyys oli raskas isku, ja sen seurauksena maakunnan tuottajien lukumäärä väheni 1990-luvun jälkipuoliskolla erittäin jyrkästi. EU-jäsenyyden ja samaan aikaan koetun talouslaman vuoksi Savon väkiluku kääntyi uudelleen selvään laskuun, kun juuri ennen näitä uudistuksia väkiluvun väheneminen oli saatu pysäytetyksi. Tämä puolestaan teki elämän haja-asutusalueilla vaikeaksi, koska määrättyä kriittistä väestöllistä massaa ei aina saavutettu, vaan kylät menettivät monissa tapauksissa kauppansa, koulunsa ja muut palvelunsa sekä kunnat veromaksajia – Kuopion läänin maaherran 1970-luvun alussa esittämä synkkä ennustus oli käynyt täysin toteen. Maatalouspolitiikka ei EU-Suomessa enää pystynyt vaikuttamaan yhteiskuntaan ja sen kehitykseen samalla tavoin kuin ennen EU-jäsenyyttä. Toisaalta 1990-luvulla maatalousväestön määrä oli alentunut niin pieneksi osaksi koko väestöstä, että maatalouspolitiikan merkitys yhteiskuntapolitiikan välineenä oli vähentynyt.

TILALUVUN JA TILOJEN KOKORAKENTEEN MUUTOS

Suomalaisessa maataloudessa ja sen muutoksessa on ollut keskeisenä tekijänä tilakoko ja sen muuttuminen. Maatilan koko pinta-ala on merkittävä maatilatalouden kannalta, koska metsätalous on Suomessa viimeisten puolentoista vuosisadan aikana ollut sen merkittävä elementti. Varsinaisen maatalouden osalta viljelmän kokonaisalaa merkittävämpi on kuitenkin ollut sen peltopinta-alan suuruus tai ennemminkin sen pienuus, joka on ollut tunnusmerkillistä ja ongelmallista suomalaiselle maataloudelle. Maamme maatalouden pientilavaltaisuus on ollut merkittävänä esteenä sen kehittymiselle. Pieni peltopinta-ala ei ole yhteiskunnan ja talouselämän muuttuessa antanut riittäviä mahdollisuuksia maatalouden kehittämiseen ja erikoistumiseen. Se on ollut merkittävä ja vaikeasti voitettava este tiellä, joka johti elämäntavan kehittymiseen ensin elinkeinoksi ja sitten vaativaksi yritystoiminnaksi. Pienet peltopinta-alat eivät ole savolainen erikoispiirre, vaan ongelma on ollut yhteinen käytännössä koko Suomessa ehkä Uuttamaata ja eräitä Varsinais-Suomen ja Satakunnan osia lukuun ottamatta. Sodanjälkeinen asutustoiminta pienensi tilojen keskikokoa, kun ennen muuta isoista tiloista lohkaistiin maata asutustarkoituksiin. Asutustilat olivat ymmärrettävästi pääosin pienenlaisia, vaikka vahva pellonraivaus lisäsikin nopeasti niiden peltopinta­aloja. Suuria ja vahvoja maatiloja asutustilat olivat vain hyvin harvoin, eikä näissäkään tapauksissa kyse ollut uusien tilojen synnyttämisestä, vaan vanhojen yhtiöiden tai julkisyhteisöjen haltuun joutuneitten tilojen palauttamisesta talonpoikaiseen omistukseen.

1960-luvun puolimaissa katsottiin, että Suomen oloissa olisi viljelijäperheen omalla työvoimalla hoidettavan ja tavanomaisesti koneistetun perheviljelmän peltopinta-alan oltava vähintään 30 hehtaaria. Tällaisia tiloja oli kuitenkin vain 2 % kaikista viljelmistä. Tästä katsottiin johtuvan suomalaisen maatalouden alhaisen tuottavuuden suhteessa siihen asetettuihin panoksiin. 1960-luvun puolimaissa yli 2 peltohehtaarin tilojen keskipeltopinta-ala oli 8,9 hehtaaria, joten tavoitteesta oltiin todella kaukana.142 Tilan minimikoon määrittely oli melko rohkea, eikä tuollaista keskimääräistä peltopinta-alaa liene saavutettu vieläkään, koska maatilojen joukko on niin kovin moninainen. Toimivien aktiivitilojen keskipinta-ala alkaa olla ainakin lähellä vuosikymmeniä aiemmin asetettua tavoitetta.

Suomalaisen maatalouden pienet peltopinta­alat olivat yksi keskeinen syy maaseudun autioitumiskehitykseen 1960-luvulta lähtien. Pienten peltopinta-alojen tilat vaativat vahvan sivuelinkeinoverkoston, jotta eläminen niillä olisi ylipäänsä mahdollista. Tämän verkoston romahtaminen metsätyön koneistumisen mukana oli lopullinen isku pientilojen elinkelpoisuudelle.

Sodanjälkeinen asutustoiminta lisäsi viljelmien lukumäärää Suomen kunnissa, mikä edelleen muutti viljelmärakennetta pientilavaltaisemmaksi. Pian kuitenkin koko viljelmä luku kääntyi laskuun, kun elinkelvottomilla tiloilla jouduttiin kokonaan luopumaan tuotannosta. Vuonna 1950 Pohjois-Savossa oli kaikkiaan 18 900 sellaista viljelmää, joiden peltopinta-ala oli 2 hehtaaria tai enemmän. Maakunnan eteläosassa vastaavanlaisia viljelmiä oli 15 800.143 Kahden hehtaarin peltopinta-alaa on yleensä pidetty vähimmäistilakokona elinkeinoksi katsottavalle maataloudelle. Peltopinta-alaltaan alle kahden hehtaarin maatilat voidaan katsoa asuntotiloiksi, joiden haltijoiden oli välttämättä käytävä työssä tilan ulkopuolella.

Pientiloissakin oli vielä eri ryhmiä, joissa elinkeinot rakentuivat eri tavoin. Kaikkiaan vuoden 1950 maatalouslaskennassa tarkasteltiin tiloja ja tontteja, joiden peltopinta -ala oli 0,25 hehtaaria tai enemmän. Pohjois-Savossa oli yli 11400 0,25–0,99 hehtaarin tiloja ja Etelä-Savossa yli 9 800. Vastaavasti 1–1,99 hehtaarin tiloja oli maakunnan pohjoisosassa vajaat 3 500 ja eteläosassa runsaat 2 800.144 Näin todellisten kääpiötilojen osuus pientilaryhmässä oli todella suuri, ja niiden käsitteleminen maatalouden yhteydessä lienee tarpeetonta. Alle hehtaarin tilat olivat ainoastaan asuntotontteja, joilla voitiin harjoittaa hieman perunanviljelystä omaan tarpeeseen ja joilla saatettiin pitää mahdollisesti yhtä lehmää oman ruokatalouden tukemiseksi. Tällaisen tilan asukkaita ei voi pitää maataloustuottajina, vaikka heidän elämäänsä pienviljely osaltaan kuuluikin.

Siirtoväen ja muiden maansaantiin oikeutettujen asuttamisen jälkeen maatilojen jakaminen tyrehtyi, sillä esimerkiksi perinnönjakojen yhteydessä ei enää ollut mielekästä jakaa jo ennestäänkin pieniä tiloja perillisten kesken. Tavaksi tuli, että perheen lapsista joku sai tilan ja muut lähtivät muualle työnhakuun sopivan sisarosuuden kanssa. Näin viljelmien lukumäärän kasvu tyrehtyi, jos kohta todellisesta kehityksestä ei tilastoinnin ongelmien vuoksi voida päästä aivan yksiselitteiseen selvyyteen. Tilastokeskuksen laatimissa maataloustiedusteluissa tilastoitavan maatilan tai viljelmän kriteerit vaihtelevat eri vuosina, ja tilastosta ei pysty jalostamaan kaikilta vuosilta keskenään vertailukelpoisia lukuja viljelmien määrästä.145

Vuosina 1950–1969 viljelmien lukumäärä kuitenkin toisissa kunnissa edelleen kasvoi, mutta kasvun syitä on vaikea selvittää. Etelä­ Savossa yli yhden hehtaarin tilojen lukumäärä kasvoi kaikkiaan kuudessa maalaiskunnassa. Nämä kunnat olivat Kangaslampi, Kangasniemi, Kerimäki, Mikkelin maalaiskunta, Pieksämäen maalaiskunta sekä Sääminki. Kolme viimeksi mainittua olivat todellisuudessa kaupungin maalaiskuntia, joiden elinkeinostruktuuri poikkesi perinteisen maalaiskunnan rakenteesta. Kaikissa näissä “kasvukunnissa” tilaluvun kasvu oli kuitenkin hyvin vähäistä, samoin tilaluvultaan taantuvissa kunnissa taantuma oli hyvin lievää vielä tässä vaiheessa. Koko Etelä-Savossa yli yhden peltohehtaarin viljelmien lukumäärä väheni vuosina 1950–1969 vajaasta 18 640:sta alle 18 000:een.146

Pohjois-Savossa tilanne poikkesi merkittävästi maakunnan eteläosasta. Maakunnan varsinaisista maalaiskunnista 16:ssa yli yhden peltohehtaarin tilojen lukumäärä kasvoi vuosina 1950–1969 ja kymmenessä muussa kunnassa tilaluku taantui. Pohjois-Savon tilaluvultaan kasvavat maalaiskunnat olivat Suonenjoki, Iisalmen maalaiskunta, Juankoski, Kiuruvesi, Lapinlahti, Maaninka, Muuruvesi, Nilsiä, Riistavesi, Siilinjärvi, Sonkajärvi, Varpaisjärvi, Vesanto ja Vieremä. Kun vielä monessa kunnassa kasvu oli todella merkittävää – huippuesimerkkinä Rautavaaran yli yhden hehtaarin viljelmien lukumäärän kasvu 447:stä 628:aan – ei voida puhua vähäpätöisestä maatalouden sisällä tapahtuneesta prosessista.147

1950- ja 1960-lukujen viljelmäluvun kasvu perustunee ennen muuta pientilojen raivaukseen, jonka tuloksena pienipeltoalaisten asuntotilojen kokoluokka kohosi sen rajan yli, joka kohotti ne asuntotontista pientilaksi. Varsinainen tilojen jakaminen ja kokonaan uusien tilojen syntyminen ei voi tässä vaiheessa olla enää merkit­ tävää.

Valtion harjoittama maatalouden tukipolitiikka vaikutti merkittävästi Suomen ja Savon tilarakenteeseen ja tilakokoon. Vuonna 1948 tuli käyttöön niin kutsuttu maatalousmiljardi, jota jaettiin alle 15 hehtaarin viljelmille. Se oli aluksi markkamääräinen ostotodiste, jota vastaan viljelijä sai hankkia itselleen väkilannoitteita ja kalkkia. Tämä tukimuoto oli käytössä vuoteen 1962, jolloin se korvattiin uudenmuotoisella pinta-alalisällä, jonka suuntaus oli lopulta samanlainen. Pinta-alalisän maksamisen tilakohtainen yläraja oli keskisessä Suomessa sama 15 hehtaaria kuin oli ollut maatalousmiljardinkin kanssa. Tukimuodon rajaaminen pientiloille ehkäisi pellonraivausta ainakin sen viralliselta osalta, sillä raivaaminen ei ollut taloudellisesti kannattavaa, kun tuet tasasivat maataloustuloa pientiloja painottaen. Yleistä oli, että peltoa raivattiin jonkin verran yli rajamäärän, mutta raivausta ei virallistettu ja tukien nostoa jatkettiin. Pinta-alalisä uudistettiin vuonna 1976 kotieläinpohjaiseksi, ja sen vaikutus peltoalaan lakkasi.148

Yli kahden peltohehtaarin viljelmien määrä oli vuonna 1990 Pohjois-Savossa 68 % vuoden 1950 luvusta eli runsaat 12 900. Etelä-Savossa harventuminen oli tehokkaampaa, sillä 1950-luvun alun yli kahden peltohehtaarin tiloista oli jäljellä enää 61,5 % eli 9 700.149

Alueiden sisällä kehitys oli varsin epätasaista, jos kohta kuntaliitokset mutkistavatkin tarkastelua. Tässä tarkastelun ulkopuolelle on kokonaan jätetty kunnat, jotka olivat osallisena merkittäviin kuntaliitoksiin joko luovuttavina tai vastaanottavina osapuolina. Savossa oli kuntia, joiden viljelmäluku oli vähentynyt vajaaseen puoleen. Toisaalta Rautavaaralla yli kahden peltohehtaarin viljelmien luku kasvoi tarkasteltavalla aikavälillä 295:stä 304:ään.150 Rautavaaran tilaluvun kasvu on ymmärrettävä lähinnä maatalouden laadullisena edistymisenä, ts. pellonraivaus eteni siinä määrin, että tilojen pienemmistä kokoluokista nousi uusia tiloja yli kahden hehtaarin tilojen ryhmään enemmän kuin niitä poistui. Vuonna 1950 Rautavaaralla alle kahden hehtaarin tilojen osuus koko viljelmäluvusta oli hieman yli 50 %, mikä oli enemmän kuin missään muussa varsinaisessa savolaisessa maalaiskunnassa. Muissa Pohjois-Savon maalaiskunnissa näiden pientilojen osuus oli vuonna 1950 yleensä korkeintaan noin 40 % ja tavallisesti hieman yli 30 %:n tasolla.

Kaikista raskaimman tilaluvun vähennyksen kokivat ne pohjoissavolaiset kunnat, joiden tilaluku väheni alle puoleen. Tällaisia kuntia olivat Kaavi ja Karttula. Etelä-Savossa näin rankan menetyksen kokeneita kuntia ei ollut, vaan maakunnan eteläosan kunnista kaikissa yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä oli vuonna 1990 enemmän kuin puolet vuoden 1950 luvusta. Kaavin ja Karttulan tilaluvun romahtamista on vaikea selittää millään muulla syyllä kuin epäsuotuisilla luonnonoloilla. Kaavin sijainti Kuopion läänin itäisimpänä kuntana vedenjakajaseudulla oli toki syy maatalouden vaikeuksiin ja kehittymättömyyteen. Karttula puolestaan sijaitsi Kuopion länsipuolella alueella, jonka olojen ei pitäisi olla ainakaan merkittävästi heikommat kuin sen naapureissa Suonenjoella, Tervossa tai Maaningalla, joissa tilaluku säilyi aivan toisella tavalla kuin Karttulassa. Ehkäpä Karttulan tilanteeseen oli syynä nimenomaan Kuopion läheisyys, eli kaupunki tarjosi helpon pakopaikan maatalouden lopettaneelle tilalliselle.

Parhaiten viljelmiensä luvun säilyttäneitä kuntia olivat Rautavaaran ohella Vieremä ja Kiuruvesi, joiden viljelmäluvusta oli vuonna 1990 jäljellä noin 90 %: Vieremällä 90,2 % ja Kiuruvedellä 87,2 %. Lähes 80 %:n tasolle pääsivät lisäksi pohjoissavolaiset Nilsiä, Suonenjoki ja Varpaisjärvi, ja 70 %:n tason ylittivät vielä Vesanto, Sonkajärvi sekä Siilinjärvi. Kiuruvesi oli vahva karjatalouspitäjä; Nilsiän viljelmärakenne taas oli jo vuonna 1950 hyvin poikkeuksellinen, sillä kunnassa alle 2 hehtaarin pientilojen määrä oli vuonna 1950 kaikista savolaispitäjistä selvästi alhaisin. Nilsiässä alle 2 hehtaarin viljelmiä oli vain 11,5 % koko tilaluvusta, kun yhdessäkään toisessa savolaispitäjässä ei päästy alle 20 %:n tasolle. Lähimmäksi Nilsiää pääsi eteläsavolainen Enonkoski, jossa alle 2 hehtaarin tiloja oli 26 % koko tilaluvusta. Vesanto ja Sonkajärvikin kuuluivat kuntiin, joissa pientilojen osuus oli ollut vuonna 1950 varsin vähäinen maakunnan keskiarvoon verraten.

Etelä-Savossa tilaluvun säilyminen oli keskimääräisesti heikommalla tasolla kuin maakunnan pohjoisosassa, ja samalla siellä kehityksen kuva kuntien kesken oli merkittävästi Pohjois-Savoa tasaisempi. Punkaharjulla tilanne näyttää todellisuutta paremmalta, koska kunta sai osansa jaetusta Säämingistä, eikä kunnan alue vuonna 1990 siksi ole vertailukelpoinen vuoden 1950 tilanteen kanssa. Parhaiten, eikä kuitenkaan kovinkaan hyvin, viljelmäkadosta selvisi vähäinen Haukivuoren  kunta, jonka vuoden 1950 yli 2 peltohehtaarin tilaluvusta oli vuonna 1990 jäljellä hieman runsaat 71 %. Pohjois-Savossa tämän suhdeluvun ylitti peräti kahdeksan maalaiskuntaa.

Etelä-Savon suurin tilaluvun menetys koettiin Savonrannalla, jonka vuoden 1950 yli 2 hehtaarin viljelmäluvusta oli vuonna 1990 jäljellä enää 51 %. Hyvin lähellä tätä olivat lisäksi Haukivuori (53 %), Virtasalmi (54,4 %) sekä Enonkoski (55 %).151

Kaikkiaan viljelmien jakautuminen eri kokoryhmiin muuttui voimakkaasti ajanjaksona 1950-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Vielä 1950-luvun alussa viljelmärakenne oli hyvin raskaasti pientilapainotteinen koko Savossa, jossa alle 10 peltohehtaarin tiloja oli kaikkiaan runsaat 80 % kaikista: Etelä-Savossa 87 % ja Pohjois-Savossa 83 %. Vastaavasti yli 15 hehtaarin peltopinta-alan tiloja oli maakunnan eteläosassa 4 % ja pohjoisosassa runsaat 7 %.

Vuosikymmenten kuluessa muutos oli dramaattinen. Vuonna 1990 peltopinta-alaltaan 1–10 hehtaarin tiloja oli Etelä-Savossa 66 % ja Pohjois-Savossa 57 %. Edelleen pieniä tiloja oli runsaasti, mutta niiden vastapainoksi oli syntynyt uusi aktiivitilojen ryhmä, joiden viljely saattoi pitemmälläkin tähtäyksellä olla mahdollista. Yli 15 peltohehtaarin tiloja oli maakunnan eteläosan viljelmistä noin 18 % ja pohjoisosan tiloista miltei 28 %. Ero maakunnan osien välillä oli kasvanut todella suureksi, ja elinkeinollisesti se asetti Pohjois-Savon pitkälle Etelä-Savon edelle. Pohjois-Savossa oli runsaasti peltopinta-alaltaan sellaisia tiloja, että maatalouselinkeinon muutos niillä ylipäätään oli mahdollista lisämaan oston ja vuokrauksen kautta.

Jos verrataan Savon tilannetta 1960-luvun puolimaissa esitettyyn tavoitteeseen perheviljelmän 30 peltohehtaarin tilakoosta, nähdään, miten kaukana siitä Savossa oltiin. Vuonna 1950 tällaisia tiloja oli Etelä-Savon maatiloista 0,6 % ja Pohjois-Savon tiloista 1,1 %. Vaikka aika kului ja maatalous koki erittäin voimakkaan rakennemuutoksen, yli 30 peltohehtaarin viljelmiä oli vuonna 1990 edelleen vain vähän: Etelä-Savossa 2,3 % ja Pohjois-Savossa 5,5 % kaikista viljelmistä.

Savon kaikista 26 200 tilasta vuonna 1990 vain 1 086 täytti varhemmin asetetun tavoitteen 30 peltohehtaarin tilakoosta. Tilanne oli maatalouselinkeinon kannalta suhteellisen hankala, sillä Suomen kytkeminen  Euroopan unioniin 1990-luvun puolivälissä asetti maatalouden uusien vaikeiden haasteiden eteen. Pienten tilakokojen Savossa näihin haasteisiin oli erittäin vaikea vastata, ja pienimpien tilojen oli väistämättä luovuttava tuotannostaan ja elinkeinon harjoittajien lopetettava elinkeinonsa. Tämä oli yksi syy Savon väestökatoon ja maaltapaon voimakkuuteen. Toisaalta ennen muuta Pohjois­Savossa vahva keskittyminen lypsykarjatalouteen piti alueen maatalouden edelleen perinteisen voimakkaana nimenomaan tämän tuotantosuunnan osalta.

Vaikka savolaisten maatilojen tilakoko kehittyi, tyyppiarvot eivät kuitenkaan muuttuneet. Sekä vuonna 1950 että vuonna 1990 tyypillisellä savolaisella tilalla oli viljeltyä pinta-alaa vain 5–10 hehtaaria. Rakennemuutos oli kuitenkin reaalinen ja vaikuttava. Esimerkiksi Etelä-Savossa tilaluvun vähennys kohdistui nimenomaan pientiloihin, ja kaikissa tilakokoryhmissä välillä 2–10 peltohehtaaria viljelmäluku vähintään puolittui vuosina 1950–1990. Sen sijaan yli 10 hehtaarin peltopinta-alan tilojen määrät kasvoivat selvästi, ja useassa luokassa tilojen määrä jopa moninkertaistui.

Kuntakohtaisestikin tilakoko jakauma oli hämmästyttävän yksiselitteinen, sillä ainoastaan Siilinjärvellä viljelmien tyyppiarvo oli vuonna 1990 luokassa 10–15 peltohehtaaria. Siilinjärven tilarakenne oli muutenkin erikoinen, sillä tyyppiarvon tilaluokassa tilojen osuus kaikista oli hieman vajaat 20 %, ja pienen – alle 5 hehtaarin peltopinta-alan – tilojen osuudet koko tilaluvusta jäivät alle 10 %:n. 152 Tässä suhteessa suunnilleen samanlaisia kuntia olivat esimerkiksi Vieremä, Kiuruvesi ja Joroinen, joilta niin ikään pienet tilat olivat käyneet hyvin vähiin vuoteen 1990 tultaessa.

Myös peltopinta-alaltaan suomalaisittain tai savolaisittain suurien tilojen osuus oli tavallista suurempi eräissä kunnissa. Vieremällä oli sekä 20–25:n että 25–30 hehtaarin tiloja kumpiakin yli 10 % kaikkien tilojen lukumäärästä. Etelä­Savossa Joroisissa oli 20–25 peltohehtaarin tiloja samaten enemmän kuin 10 % kaikista.153

EU-Suomessa vuonna 1998 Savo kuului varsinaiseen pientila-Suomeen. Aktiivisessa viljelyssä olevien viljelmien osalta Etelä-Savon keskipeltoala oli kaikista pienin. Se oli jopa pienempi kuin Lapin työvoima- ja elinkeinokeskuksen alueella. Jos tarkastellaan kaikkia tiloja, Etelä-Savo sijoittuu järjestyksessä kolmanneksi viimeiseksi Lapin ja Kainuun jälkeen. Pohjois­Savon asema ei ollut aivan yhtä tukala, jos kohta sekin oli selvästi maan keskiarvon heikommalla puolella. Aktiivitilojen osalta Pohjois-Savon jäljessä olivat Pohjois-Karjala, Kainuu, Keski­Suomi, Ahvenanmaa, Lappi ja Etelä-Savo. Kaikkien tilojen osalta Ahvenanmaa sijoittui Pohjois-Savoa korkeammalle keskipeltoalaa kuvaavassa tilastossa.154

Etelä-Savon kaikkien tilojen keskimääräinen peltopinta-ala oli vuonna 1998 vain 10,61 hehtaaria, kun se koko maassa oli 16,3 hehtaaria. Pohjois-Savossa vastaava keskipeltoala oli 14,22 hehtaaria. Kummassakin Savon osassa keskimääräinen peltopinta-ala oli koko maan keskiarvoa alhaisempi, maakunnan eteläosassa jopa merkittävästi. Tämä tosiseikka ohjasi savolaisen maatalouden kehitystä, ja sillä oli merkitystä myös koko Savon aluetalouden kehitykselle.

MAATILOJEN PELTO- JA METSÄALAT

Vuonna 1950 Etelä-Savon maatiloilla oli yhteensä 110 000 hehtaaria peltoa ja 918 000 hehtaaria metsää. Pohjois-Savossa vastaavat luvut olivat 145 00 hehtaaria peltoa ja 949 000 hehtaaria metsää.155 Tämä oli se potentiaali, jolle koko Savon maatalous ja maatilatalous perustui, eli tämän peltoalan hyödyntämisellä saatiin aikaan maakunnan maataloustuotanto. Metsät olivat tilojen pankki, jonka turvin maatilojen investoinnit pääosin tehtiin. Ilman metsiä savolainen maatilatalous olisi ollut hukassa, sillä tilojen peltopinta-alat olivat yleensä pienet eikä niiden hyödyntämisellä voitu yleensä kerätä pääomia maataloudessa ja sen uudistamisessa välttämättömiin investointeihin. Metsät tarjosivat myös tilallisille luontevan sivuelinkeinon, jota hyödynnettiin sekä metsän myynnein että hankintakaupoin, joissa varsinaisen kantohinnan lisäksi tilalle jäivät hakkuusta ja ajosta koituneet tulot. Näin savolaisesta maatilataloudesta ei pääsääntöisesti voi puhua ottamatta huomioon metsää ja siitä saatuja tuloja.

1950-luvun alussa Savon varsinaisten maalaiskuntien156 maatilat olivat koko maan keskiarvoihin verrattuna pienehköjä. Etelä-Savossa yli yhden peltohehtaarin tilojen keskimääräinen peltoala oli 5,9 hehtaaria ja Pohjois-Savossa 6,5 hehtaaria. Metsää viljelmillä oli maakunnan eteläosassa keskimäärin 49 hehtaaria ja pohjoisosassa 42 hehtaaria. Alueen sisällä kunnittaiset erot olivat suuria. Pohjois-Savossa ja samalla koko Savossa tilan keskimääräinen peltoala oli suurin Siilinjärvellä, jossa peltoa riitti viljelrnää kohti 9,4 hehtaaria. KeskimääräisestiSavon ylivoimaisesti pienin peltoala oli Rautavaaralla: vain 3,1 hehtaaria. Tähän syytä voidaan hakea toisaalta karuista olosuhteista ja toisaalta metsäyhtiöitten suuresta maanomistuksesta alueella. Etelä-Savossa keskimääräiseltä peltoalaltaan suurimmat tilat olivat Joroisissa, jossa keskiala kohosi 8 hehtaariin. Etelä-Savon pienin keskimääräinen peltoala oli Heinävedellä, jossa peltomaata riitti vain 4,3 hehtaaria viljelmää kohti.157 On ymmärrettävää, että pienipeltoalaisilla tiloilla normaalin maatalouden harjoittaminen ei ollut kannattavaa, mutta kansaneläkelain voimaantulo vuonna 1956 toi pientilojen haltijoille tarpeellisen lisätulon ja teki elämisen jatkamisen pienelläkin tilalla mahdolliseksi niiden viljelijöitten osalta, jotka olivat kansaneläkkeen saanti-iässä.

Metsäalaltaan Etelä-Savon ja samalla koko Savon keskimääräisesti suurimmat tilat olivat Kangasniemellä, jossa viljelmän keskimääräinen metsäala kohosi runsaaseen 63 hehtaariin. Lähimmäksi sitä pääsivät Etelä-Savon Puumala (60,7 ha) ja Pohjois­Savon Suonenjoki (60,6 ha). Savon pienimmät maatilojen keskimääräiset metsäalat löytyivät vuonna 1950, hämmästyttävää kyllä, maakunnan pohjoisosasta, Säyneisten kunnasta, jossa viljelrnän keskimetsäala jäi alle 30 hehtaarin (29,2 ha). Sitä seurasivat Maaninka (32,1 ha), Siilinjärvi (33,2 ha), Varpaisjärvi (34,4 ha) ja Iisalmen maalaiskunta (37,3 ha). Etelä-Savossa keskiarvoltaan pienimmät maatilojen metsäalat olivat Pertunmaalla (37,8 ha) ja Punka­ harjulla (38,1 ha).158

Ajan kuluessa ja maatalouden kehittyessä maatilojen yhteenlaskettu peltopinta-ala kohosi ja samalla laajeni myös tilojen keskimääräinen peltopinta-ala, koska tilaluku ei juuri kasvanut. 1960-luvun lopussa aikana, jolloin maataloustuotantoa yritettiin ryhtyä vähentämään pellonvaraussopimuksin ja lehmien tapporahojen turvin ja jolloin pääsääntöisesti lopetettiin uuden peltomaan raivauspalkkioiden maksaminen, koko Suomessa tilojen yhteenlaskettu peltopinta-ala oli huipussaan. Etelä -Savon maatiloilla oli peltoa kaikkiaan vajaat 120 000 hehtaaria, eli miltei 10 000 hehtaaria enemmän kuin vuonna 1950. Pohjois-Savossa peltomaata oli kaikkiaan miltei 175 000 hehtaaria, eli lähes 30 000 hehtaaria enemmän kuin vuonna 1950. Maakunnan pohjoisosassa uuden pellon raivaus oli ollut monin verroin aktiivisempaa kuin Etelä­Savossa, mikä osoittaa Pohjois-Savon suurempaa elinvoimaisuutta sekä yleensä että maatalouden osalta erikseen.

1950- ja 1960-luvuilla Savon maatilojen yhteenlaskettu peltoala kasvoi, mutta maatilatalouden toisen elementin, metsän, pinta-alakehitys oli päinvastainen. Maakunnan pohjoisosan viljelmien metsäala väheni 777 000 hehtaariin vuosina 1950–1969, eli kaikkiaan miltei 173 000 hehtaaria, ja eteläosassa 697 000 hehtaariin, eli peräti 221 000 hehtaaria.159 Viljelmien yhteenlasketun metsäalan väheneminen oli luonnollista siltä osin kuin metsää raivattiin uusiksi pelloiksi. Pohjois-Savossa metsäalan väheneminen oli kuitenkin pellonraivaukseen verrattuna kuusinkertainen ja Etelä -Savossa peräti 22-kertainen. Maatilojen keskimääräisten metsäalojen vähenemisen selittää kaupunkilaismetsänomistuksen nopea kasvaminen, kun perinnönjaossa osa perillisistä sai osuutensa metsäpalstoina. Perinnönjaosta on tullut maataloudelle suuri ongelma, koska sen kautta maataloudesta vuotaa koko ajan varoja pois. Ylimitoitetut perinnönjaot ovat osasyynä myös maatalouden velkaantumiseen.

Tilojen keskimääräinen metsäalan väheneminen merkitsi vakavaa elinkelpoisuuden ja elinvoiman heikkenemistä savolaisessa maatilataloudessa. Pohjois-Savossa tilojen keskimääräinen metsäpinta-ala väheni runsaasta 42 hehtaarista vajaaseen 34 hehtaariin eli karkeasti viidenneksen. Etelä-Savossa suhteellinen metsäpinta-alan väheneminen tilaa kohti oli samansuuruinen; siellä viljelmien keskimääräinen metsäpinta-ala aleni hieman runsaasta 49 hehtaarista vajaaseen 39 hehtaariin eli yli kymmenellä hehtaarilla. Kun viljelmäluku ei kyseisenä kautena muuttunut ratkaisevasti, viljelmän keskimääräinen metsäpinta-alan aleneminen viidenneksellä oli todellinen ja kouriin tuntuva tekijä, joka varmasti jarrutti savolaisen maatilatalouden kehitystä. Viljelmäluvun pysyminen ennallaan maaltapaosta huolimatta perustui siihen, että sodanjälkeinen raivaajasukupolvi oli jo liian iäkästä jättämään kotiseutunsa ja tilansa. Tämä joukko jäi maalle kotitilalle ja jatkoi sen viljelyä niin kauan kuin kuntoa riitti. Vuonna 1970 sodan päättymisestä oli kulunut vasta 25 vuotta, ja sodan käynyt sukupolvi oli valtaosaltaan vasta 50–60 ikävuoden korvilla.

Savon tilakohtaisen keskimääräisen metsäpinta-alan väheneminen selittyy ennen muuta uudella, yleisesti käyttöön tulleella perinnönjakotavalla, jossa tilalta pois lähtevät lapset alkoivat saada sisarosuutensa yhä useammin kantatilasta irrotettuina metsäpalstoina. Näin metsämaata siirtyi huomattava määrä maakunnasta pois muuttaneiden kaupunkilaisomistajien haltuun, ja samalla metsästä saadut tulot – ennen muuta kantorahat – virtasivat uusille kaupunkilaismaanomistajille pois Savosta. Nämä varat olivat pois savolaisesta taloudesta, ja ne käytettiin usein kaupunkiasuntojen ostoon ja elämiseen kaupungissa. Tämä oli merkittävä suonenisku koko savolaiselle talouselämälle ja varmasti yksi syy alueen talouskehityksen pysähtymiseen. Näin oli etenkin maaseudulla, jossa mahdollisuudet maatalouselinkeinon kehittämiseen tyrehtyivät investointivarojen vähenemisen mukana. Kun muutos tapahtui aikana, jolloin maataloudessa oli vahva paine koneistamiseen ja tuotantokoneiston rakentamiseen, investointivarojen puute haittasi savolaisen maatalouden kehitystä. Tämä on näkynyt ennen muuta Etelä-Savossa, jonka taloudessa maatalouden osuus on ollut suurten kaupunkien puuttuessa keskeinen.

Keskimääräisten kuntakohtaisten metsäpinta­alojen mukaan Savon suurimetsäisten tilojen kunnaksi oli kohonnut ohi Kangasniemen Suonenjoki, jossa vuonna 1969 oli metsää jokaista maatilaa kohti keskimäärin 45 hehtaaria. Suonenjokea seurasivat Puumala ja Kangasniemi 44,5 hehtaarin keskimääräisellä metsäpinta­alalla. Etelä-Savossa Enonkoskella, Hirvensalmella, Juvalla, Jäppilässä, Kangaslammella, Mäntyharjulla ja Säämingissä kohosivat tilojen keskimetsäalat edelleen yli 40 hehtaariin. Pohjois­Savossa tuon rajan ylittivät maatilojen keskimetsäalat ainoastaan Keiteleellä ja Leppävirralla.160

Tilakohtaiset keskimääräiset metsäpinta-alat jäivät erityisen pieniksi Säyneisissä ja Iisalmen maalaiskunnassa, joista edellisessä metsämaata riitti maatilaa kohti ainoastaan 23,4 ja jälkimmäisessäkin ainoastaan 25,6 hehtaaria. Juankoskella tilojen keskimääräinen metsäala oli vajaat 21 hehtaaria, mutta teollisuus teki kunnasta asutusmuodoltaan poikkeavan, eikä Juankoskea siksi voi pitää kaikilta osin tyypillisenä maalaiskuntana. Edelleen alle 30 hehtaarin keskimääräiseen metsäalaan jäätiin vuonna 1969 Pohjois-Savossa Lapinlahdella, Maaningalla, Muuruvedellä, Riistavedellä ja Varpaisjärvellä sekä Etelä-Savossa Pertunmaalla.161 Etelä-Savossa maatilojen metsäpinta-alat olivat suuremmat kuin maakunnan pohjoisosassa, kuten keskimääräiset luvutkin osoittavat, mutta kuntakohtaiset erot metsien aloissa olivat suhteellisen pienet. Etelä-Savossa keskimääräisesti pienimmän ja suurimman metsäalan erotus oli suurimpaan verraten kolmasosan luokkaa. Pohjois-Savossa erotus oli suurempi: Suonenjoen maatilojen keskimääräinen metsäala oli miltei kaksinkertainen Säyneisen tiloihin verrattuna.

Maatilojen keskimääräinen peltopinta-ala kohosi vuonna 1969 kahdessa savolaiskunnassa yli 10 hehtaarin. Nämä kunnat olivat Siilinjärvi (10,6 ha) ja Maaninka (10,2 ha). Lähellä 10 hehtaarin rajaa oltiin lisäksi Etelä-Savossa Joroisilla, jossa keskipeltoala kohosi 9,6 hehtaariin. Yli 8 hehtaarin keskimääräinen peltopinta-ala kohosi lisäksi Pohjois-Savossa Iisalmen maalaiskunnassa, Kiuruvedellä, Lapinlahdella, Muuruvedellä, Riistavedellä, Vehmersalmella ja Vieremällä. Etelä-Savossa Joroisten jälkeen keskimääräisen peltopinta-alan tilastossa oli pitkä väli, ja toiseksi suurimmaksi peltoala kohosi Punkaharjulla, jolla peltoa riitti maatilaa kohti 7,9 hehtaaria. Pienimpien peltopinta-alojen kuntia olivat koko Savossa Rautavaara ja Heinävesi (4,9 ha), Kaavi (5,0 ha) sekä Savonranta (5,3 ha).162 Sekä Etelä- että Pohjois-Savossa keskimääräinen peltopinta-ala oli savolaisittain isojen tilojen pitäjissä noin kaksinkertainen pienten tilojen kuntiin verraten. Näin peltopinta-alojen suhteen Savo muodosti suhteellisen yhtenäisen alueen, jolla suhteelliset erot sekä maakunnan pohjois- että eteläosassa olivat suunnilleen samansuuruiset. Maatilojen keskimääräisten peltopinta-alojen eroa on kuitenkin pidettävä kuntien välillä suurina.

1970- ja 1980-luvuilla savolainen maatalous koki suuren rakennemuutoksen, jonka tuloksena aktiivimaatilojen määrä väheni erittäin tuntuvasti. Etelä-Savossa yli 1 peltohehtaarin maatilojen lukumäärä aleni vajaasta 18 000:sta runsaaseen 11 000:een. Pohjois-Savossa tilojen luku väheni vajaasta 23 000:sta vajaaseen 15 000:een. Aktiiviviljelmien lukumäärä aleni rajusti, kun sodan käynyt sukupolvi kävi niin vanhaksi, ettei tilan viljely enää siltä onnistunut. Vuonna 1990 sodan päättymisestä oli  kulunut jo 45 vuotta, ja sodan käynyt väki oli iältään keskimäärin 70–80-vuotiaita. Tässä vaiheessa ikä tuli ylivoimaiseksi esteeksi maataloustyölle, ja sopivan jatkajan puuttuessa viljelystä luovuttiin pakon edessä.

Maatilojen lukumääräinen väheneminen oli niin voimakasta, että se vaikutti vahvasti myös maatilojen yhteenlaskettuun peltopinta-alaan. Etelä-Savossa maatalouskäytössä oleva peltoala väheni vajaasta 120 000 hehtaarista vajaaseen 104 000 hehtaariin. Pohjois-Savossa väheneminen oli merkittävästi vähäisempää, sillä maakunnan osassa yhteen laskettu peltoala aleni 175 000 hehtaarista vain 169 000 hehtaariin.163 Etelä-Savossa yhteen laskettu peltoala väheni 16 000 hehtaaria, Pohjois-Savossa vain 6 000 hehtaaria. Suhde kuvaa tavallaan taloudellista periksi antoa Etelä-Savossa, jossa usko maatalouteen ja sen jatkuvuuteen näyttää vakavasti horjuneen. Kun kummassakin maakunnan osassa tilojen lukumäärä väheni suunnilleen samalla määrällä – Pohjois-Savossa 8 000:lla ja Etelä-Savossa 7 000 tilalla – peltoalan säilyminen Pohjois-Savossa kuvastaa sitä, että siellä raivattiin uutta peltoa viljelykseen ja ostettiin viljelynsä lopettaneiden tilojen peltoja toimintaansa jatkavien tilojen käyttöön.

Pohjois-Savossa vuosina 1969–1990 pellon kokonaismäärä yli 1 hehtaarin viljelyksillä kasvoi viidessä varsinaisessa maalaiskunnassa ilman kuntaliitosten vaikutusta. Nämä olivat Kiuruvesi, Lapinlahti, Maaninka, Nilsiä ja Varpaisjärvi. Etelä-Savossa kokonaispeltoala kasvoi luonnollisista syistä ainoastaan Joroisissa ja Rantasalmella sekä kuntaliitosten siivittämänä Savonlinnassa ja Punkaharjulla, joiden kesken Sääminki jaettiin 1970-luvun alussa. Koko Savonlinna-Sääminki-Punkaharjun seutukunnan yhteen laskettu peltopinta-ala kuitenkin väheni miltei 17 %, joten alue kuului selvästi maataloudeltaan taantuvaan osaa Etelä-Savoa. Kasvukuntien joukossakin oli merkittäviä eroja. Pohjoissavolaiset Vieremä, Varpaisjärvi ja Nilsiä osoittivat suorastaan vahvaa kasvua, sillä maatilojen peltopinta-ala kasvoi näissä kunnissa enemmän kuin 15 %; Vieremällä jopa 19,3 %. Kiuruvedellä kasvu oli runsaat 7 %, kun Lapinlahdella, Maaningalla, Joroisissa ja Rantasalmella se oli ainoastaan nimellistä: alle 3 % kussakin. 164 Näissä kasvavan kokonaispeltoalan kunnissa maatalouteen suhtauduttiin alkuaankin vakavasti, ja niissä tehtiin vanhan pääelinkeinon parissa vahvaa rakentavaa uudistustyötä.

Edellistä runsaslukuisempi oli sellaisten kuntien joukko, joissa maatalouteen käytetty peltopinta­ ala väheni nopeasti. Kyseenalaista kunniaa tämän ryhmän kärkitilan haltijana kantoi Hirvensalmi, jonka maatilojen käytössä ollut peltoala väheni vuosina 1969-1990 peräti 30,4 %. Vastaavanlainen erittäin voimakas vähennys oli lisäksi Karttulassa (30,3 %), Savonrannalla (29,3 %), Heinävedellä (27,7 %), Kaavilla (25,5 %) ja Anttolassa (23,7 %).165 Peltoalan väheneminen ja toisaalta kasvaminen kuntatasolla osoittaa, kuinka erilainen suhtautuminen vanhaan peruselinkeinoon eri savolaispitäjissä oli. On suorastaan erikoista, että erot saattoivat olla näin suuria saman maakunnan sisällä. Toisaalta kartalta voidaan helposti havaita, että on olemassa kuntaa laajempia alueita, joilla maatalous voi hyvin, ja alueita, joilla kehitys oli hyvinkin takaperoista. Syyt eroihin eivät voi olla yksin luonnonoloissa, vaan mentaliteeteillakin täytyy olla osansa kehityksessä.

Pohjois-Savossa oikeastaan koko Kuopion pohjoispuoleinen alue Juankoskea, Karttulaa, Tervoa ja Rautavaaraa sekä ehkä rajatapauksina Pielavettä ja Keitelettä lukuun ottamatta oli suhteellisen positiivisen maatalouskehityksen aluetta. Samaan positiivisen kehityksen ryhmään on luettava lisäksi Kuopiosta suoraan länteen sijaitseva Vesanto. Kuopion eteläpuolinen Pohjois­Savon osa sen sijaan kuului maataloudeltaan vahvasti taantuvaan maakunnan osaan, ainakin peltopinta-alan kehitystä kuvaavien tietojen valossa tarkasteltuna.

Etelä-Savo oli pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta kokonaan vahvasti supistuvan maatalouden aluetta. Aivan Etelä-Savon pohjoisosassa Rantasalmen ja Joroisten seutukunta osoitti positiivista kehitystä samoin kuin näistä länteen sijaitseva Haukivuoren kunta, jossa kehitys niin ikään oli koko Etelä-Savoon nähden hyvää.

Maatilojen väheneminen kohdistui luonnollisesti elinkelpoisuudeltaan heikoimpiin eli pienimpiin tiloihin, minkä seurauksena tilojen keskimääräinen peltopinta-ala kasvoi. Vuonna 1990 Etelä-Savon viljelmien keskimääräinen peltopinta-ala oli 9,1 hehtaaria ja Pohjois-Savon jo 11,4 hehtaaria.166 Maakunnan etelä- ja pohjoisosien välinen ero oli venähtänyt jo merkittävän suureksi, sillä Pohjois-Savon keskimääräinen viljelmän peltoala oli jo miltei 2 ½ hehtaaria suurempi kuin viljelyala Etelä-Savossa. Ero oli niin merkittävä, että se käy osoitukseksi maakunnan osien elinvoimaisuuden erosta. Maatalouden asema elinkeinojen joukossa oli Etelä­Savossa vahvempi kuin maakunnan pohjoisosassa, mutta siitä huolimatta maatalouselinkeinon edellytykset olivat heikommat.

Peltoalan erot eivät perustuneet joidenkin yksittäisten kuntien heikkoon tilanteeseen, vaan ero maakunnan osien kesken oli varsin totaalinen. Pohjois-Savossa oli vain seitsemän varsinaista maalaiskuntaa, joissa keskimääräinen peltoala oli alle 10 hehtaaria. Yli 10 peltohehtaarin keskimääräiseen alaan päästiin 14 varsinaisessa maalaiskunnassa. Etelä-Savossa keskimäärin yli 10 hehtaarin peltoalan kuntia oli viisi ja sitä pienemmän peltoalan kuntia 17.167 Vuonna 1990 Savon pienin keskimääräinen peltoala kuntatasolla oli Heinävedellä, jossa peltoa riitti aktiivitilaa kohti vain 5,9 hehtaaria. Heinävettä seurasivat järjestyksessä Savonranta (7,0 ha), Kaavi (7,2 ha), Karttula (7,5 ha) sekä Kangasniemi ja Mäntyharju (7,6 ha). Savolaisista maalaiskunnista suurin keskimääräinen peltoala oli Siilinjärvellä, jossa peltoa riitti aktiivitilaa kohti 16,6 hehtaaria.168 Todellisuudessa Siilinjärvi ei enää ollut mikään puhdas maalaiskunta vaan elinkeinoelämältään varsin kehittynyt ja vireä kaupunki, mutta sen alueella myös aktiivinen maatalous oli voimissaan. Kaupunkien ja maaseudun ero alkoi kadota muutenkin viimeistään 1980-luvulla, jolloin vanhojen kaupunkien rinnalle syntyi suuri joukko nk. psykologisia kaupunkeja – maalaiskuntia, jotka ottivat kaupungin statuksen kohentaakseen taloudellista imagoaan yleisen elinkeinoelämän murroksessa.

Suuren keskimääräisen peltopinta-alan kuntia olivat Siilinjärven ohella Joroinen (15,7 ha) sekä Maaninka ja Vieremä (15,5 ha). Edelleen savolaisittain suurten tilojen kuntia olivat vahva karjatalouspitäjä Kiuruvesi (13,8 ha), Lapinlahti (13,6 ha), Iisalmi (12,6 ha) ja Rantasalmi (12,0 ha).169 “Suurtilavaltaiset” kunnat keskittyivät vahvasti Pohjois-Savoon ja sielläkin alueen pohjoisosiin. Tilakohtaiset metsäalatkin kääntyivät 1970- ja 1980-luvuilla nousuun, kun ne vielä 1950- ja 1960-luvuilla olivat kutistuneet. Tilan keskimääräisen metsäalan kasvaminen perustui lähinnä siihen, että pienimmät tilat poistuivat maataloustilastosta ja aktiivitilojen joukosta, kun niiden viljely loppui. Oli kuitenkin luonnollista, että pienimpien peltoalojen tilat olivat pieniä myös metsäalaltaan.

Vuonna 1990 pohjoissavolaisella maatilalla oli metsää keskimäärin 37,6 hehtaaria, kun sitä vuonna 1969 oli ollut vajaat 4 hehtaaria vähemmän. Kuitenkin metsäalat olivat pienempiä kuin vuonna 1950 keskimäärin. Etelä­Savon aktiivitilojen metsäala oli vuonna 1990 keskimäärin 44,4 hehtaaria, eli vajaat 6 hehtaaria enemmän kuin vuonna 1969 ja miltei 7 hehtaaria enemmän kuin Pohjois-Savossa. Ero on suhteellisesti huomattava, ja siinä voitaisiin nähdä haluttaessa sama syndrooma, joka vaivasi Keski-Suomen maataloutta 1800-luvun lopulla: metsää oli maatiloilla niin runsaasti, että se alkoi vaikuttaa maatalouden kehitykseen hidastavasti. Toisaalta mittaluokkaero on huomattava, sillä vanhaan aikaan keskisuomalaisilla tiloilla oli metsää satoja hehtaareita, ja eteläisessä Savossa keskimäärin vain kymmeniä hehtaareja, eli metsät eivät voineet tuoda tiloille sellaisia tuloja, jotka olisivat tehneet maatalouden harjoittamisen hyödyttömän tuntuiseksi. Runsaan 40 hehtaarin metsäalan voidaan arvioida tuovan tilalle keskimäärin 20 000 markan (3 400 €:n) vuotuisen rahatulon – toki riippuen metsäpohjan laadusta ja metsän yleisestä kunnosta – vuosituhannen vaihteen hintatasolla laskettuna. Tämä tulo ei tee maatalouden harjoittamista kannattamattomaksi.

Myös metsäpinta-alojen vaihtelu eri kuntien kesken oli melkoista. Savon eteläosassa tyypillinen viljelmien metsäpinta-alojen vaihteluväli oli 40–50 hehtaaria. Suurin varsinaisten maalaiskuntien keskimääräinen metsäala oli Hirvensalmella, jossa metsää riitti viljelmää kohti 51,7 hehtaaria. Hyvin lähellä tätä alaa olivat maatilojen metsäalat myös Anttolassa, Juvalla ja Puumalassa, joissa kaikissa metsäala ylitti 50 hehtaarin rajan. Etelä-Savon viljelmien pienin keskimääräinen metsäala oli Haukivuorella, jossa metsää riitti tilaa kohti ainoastaan 36,5 hehtaaria. Alle 40 hehtaarin keskimääräiset metsäalat jäivät lisäksi Kerimäellä, Mikkelin maalaiskunnassa, Pertunmaalla ja Rantasalmella. Muissa Etelä-Savon kunnissa keskimääräiset metsäalat olivat 40:n ja 50 hehtaarin välillä.170 Pohjois-Savossa yhdessäkään kunnassa maatilojen keskimääräinen metsäala ei ylittänyt 50 hehtaarin rajaa; lähimmäksi sitä pääsi Tervo, jossa keskimääräinen metsäala oli 48,3 hehtaaria. Metsäalaltaan pienimpiä aktiiviset maatilat olivat Iisalmessa, johon oli liitetty suuri Iisalmen maalaiskunta 1970-luvun alussa ja jonka kaupunkimaisuus oli sen mukana kadonnut. Iisalmen tiloilla keskimääräinen metsäala oli vain 28,9 hehtaaria, ja sitä seurasi hyvin lähellä Juankoski, jossa maatilojen keskimääräinen metsäpinta-ala oli vain 29,2 hehtaaria. Vain hivenen yli 30 hehtaarin alaan päästiin lisäksi Maaningalla ja Varpaisjärvellä.

KASVINVILJELY SODANJÄLKEISESSÄ SAVOSSA

Peltoalan käytössä tapahtuneet muutokset

Savolainen kasvinviljely oli muuttunut jo ennen sotia selvästi rehuntuotantoon keskittyneeksi, mutta edelleen vuonna 1950 myös leipäviljan viljely oli suhteellisen runsasta ja monipuolista. Vuonna 1950 leipäviljaomavaraisuus oli maatiloillekin edellytys hyvälle ravintotaloudelle ja jokainen viljelijä hallitsi vielä erittäin hyvin leipäviljan viljelyn. Vielä tässä vaiheessa Savossa viljeltiin perinteisin tavoin, ja esimerkiksi rukiin viljelyssä esiintyi peräti kolme eri muotoa tai tapaa: Savossa viljeltiin toki samoin kuin muuallakin maassa pääasiassa syysruista, joka kylvettiin kesantopeltoon syksyllä. Sen rinnalla esiintyi vielä vähäisessä määrin sekä juhannusrukiin että kevätrukiin viljelyä.171

Lähimenneisyydessä koetun elintarvikepulan ja ulkomaankaupan jyrkkien rajoitusten vaikutuksesta Savossa viljeltiin 1950-luvun alussa myös vehnää, jonka lajikkeet olivat tuossa ilmastovaiheessa varsin heikosti Savoon sopivia. 1930-luvun hyvinä kesinä vehnästä oli saatu hyviäkin satoja, mutta muuten Suomessa oli turvauduttu pääosin tuontivehnään. Mikkelin ja Kuopion läänien maanviljelysseurojen alueilla viljeltiin aivan vähäisessä määrin syysvehnää ja hyvinkin omiksi tarpeiksi kevätvehnää.172 Myöhemmin vehnälajikkeita pystyttiin kehittämään paremmin Suomen ilmastoon sopiviksi ja vehnän viljely lisääntyi maassa melkoisesti. Koko ajan vehnän viljelyyn on kuitenkin liittynyt riskejä, ja kaikkina vuosina suomalainen vehnäsato ei ole tiukkojen kriteerien mukaan tarkasteltuna kelvannut leipäviljaksi.

Viljakasvien viljelyssä esiintyi vielä vuonna 1950 Etelä- ja Pohjois-Savon välillä useita maatalouden tilaa kuvaavia eroja. Etelä-Savon peltopinta-alasta käytettiin vielä rukiin viljelyyn kymmenesosa ja Pohjois-Savossa enää 6 %. Vehnän viljelyä puolestaan harrastettiin maakunnan eteläosassa jonkin verran enemmän kuin pohjoisosassa, mihin syynä oli eteläosan luonnonoloista johtuva pitempi kasvukausi. Pohjois-Savossa ohran viljely oli merkittävästi laajempaa kuin Etelä-Savossa, ja kauran viljelyssä maakunnan eteläosa oli paljon pohjoisosaa innokkaampaa. Koko viljan viljelyyn käytetty peltoala oli Etelä-Savossa runsaat 43 % ja Pohjois­ Savossa 35 % koko peltoalasta.173 Viljanviljelyn suurempi osuus pellon käytössä kuvaa Etelä­Savon maatalouden hitaampaa kehitystä. Maatalous oli vielä vanhempikantaista kuin maakunnan pohjoisosassa, eikä lypsykarjatalouden valta-asema koko maataloutta ajatellen ollut aivan yhtä hallitseva.

Korsirehun tuotanto puolestaan oli Pohjois­Savossa merkittävästi suuremmassa roolissa peltopinta-alan käyttöä ajatellen. Korsirehun tuotannossa oli Pohjois-Savon peltoalasta miltei 52 %, kun maakunnan eteläosassa siihen käytetty peltoala oli 41 %. Korsirehusta korjattiin valtaosa vielä kuivaheinänä, ja vain marginaaliset osat peltoalasta olivat vihantarehun tai säilörehun tuotannossa. Maatalouden edistyksellisyyttä 1950-luvulla kuvaavan säilörehun viljelyala oli Pohjois-Savossa runsaat 1 200 hehtaaria, kun maakunnan eteläosassa viljelyala jäi runsaaseen 760 hehtaariin.174

AIV-rehun teko oli kuitenkin jo hyvää vauhtia yleistymässä ja kohottamassa alueen karjatalouden tasoa ja tuotantoa. Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueella oli jo 1 830 ja Kuopion 1 302 betonista rakennettua AIV-säiliötä. Innovaatio oli selvästi levinneempi Etelä-Savossa kuin lypsykarjatalouden varsinaisella voima­alueella Pohjois-Savossa. Mikkelin läänissä säiliöt olivat kuitenkin pienempiä kuin Pohjois-Savossa, sillä Kuopion läänin säiliöiden yhteinen tilavuus oli Mikkelin läänin säiliöitä suurempi. Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueen AIV-säiliöiden keskitilavuus oli vain 24,1 kuutiometriä, mikä oli vähemmän kuin millään muulla maamme alueella Lapin maatalousseuraa lukuun ottamatta. Suurimpia säiliöt olivat Keski-Suomen maanviljelysseuran alueella, jossa ne vetivät keskimäärin 75 kuutiometriä. Kuopion läänin maanviljelyseuran AIV-säiliöiden keskikoko oli vajaat 44 kuutiota.175 Etelä-Savon monet AIV-tornit olivat osoitus uuden menetelmän vilkkaasta leviämisestä, johon syynä oli varmasti toisaalta Otavan maatalousoppilaitos ja osaltaan alueen suurtilat ja kartanot, joilla maataloutta harjoitettiin ammattimaisin ottein. Vanhimmat säiliöt olivat usein kooltansa pienempiä, koska uutuutta ei voitu heti ottaa kovin suuressa mitassa käyttöön. Alueet, jolla AIV-rehun käyttöönotto tapahtui myöhemmin, saattoivat hyödyntää pioneerien kokemuksia ja rakentaa suoraan suuret AIV­ tornit.

Jäämä vanhasta maataloudesta oli kesannoiminen, jonka osuus perinteisessä ja puhtaassa kolmivuoroviljelyssä oli ollut kolmannes koko peltoalasta. Tällaisenaan maata ei kuitenkaan viljelty enää 1800-luvun loppuvuosikymmeninäkään, ja heinän peltoviljely rikkoi viimeistään kolmivuoroviljelyn periaatteet. 1950-luvun alussa Etelä-Savon pelloista oli kesantona vajaat 6 % ja Pohjois-Savon pelloista vajaat 3 %. Määrä oli vähäinen, ja yleensä kesannoiminen edelsi syysrukiin kylvöä. Se, että maakunnan eteläosassa kesannon määrä oli suhteellisesti tarkasteltuna kaksinkertainen maakunnan pohjoisosaan verraten, kuvaa Etelä-Savon maatalouden ongelmia. Maataloustuotanto, kasvien viljelysuhteet ja karjataloudenkin monet ilmiöt kertovat eteläsavolaisen maatalouden vanhakantaisuudesta ja kehittymättömyydestä verrattuna maakunnan pohjoisosan tilanteeseen.

Karjatalouden ja ennen muuta sen pääsektorin, lypsykarjatalouden, tilaa kuvaa peltolaitumen osuus koko peltoalasta. Pohjois-Savossa sen osuus oli miltei 5 % ja Etelä-Savossa vajaat 4 %.176 Peltolaitumen vähäisyys kuvaa ajalle tyypillistä käytäntöä, jossa lehmät kulkivat kesälaitumella pääasiassa metsässä, kun peltojen tuotantokyky käytettiin sisäruokintakauden ravinnon saannin ja leipäviljan tuotannon varmistamiseksi. Toisaalta Savossa metsälaitumen käyttö ei ollut ollenkaan niin huono asia kuin esimerkiksi Keski-Suomessa, sillä Savon metsät olivat suurelta osaltaan pitkään jatkuneen kaskeamisen ja sen jälkeen laiduntamisen vuoksi hyvinkin heinää kasvavia ahomaita, joilta lehmät löysivät ravintonsa suhteellisen pieneltä alalta. Tämä piti lehmien maidontuotannon hyvällä tasolla siitä huolimatta, että peltolaitumen käyttö oli suhteellisen vähäistä.

Pellon käytön muutos oli suhteellisen hidasta, ja rakenteellisessa muutoksessa voidaan seuraavien parin vuosikymmenen aikana havaita ainoastaan muutamia merkittäviä piirteitä. Vuonna 1969 viljanviljelyyn tai korsirehun tuotantoon käytetyn pellon osuus koko alasta ei kokonaisuudessaan paljonkaan muutu. Etelä­Savossa eri viljalajien viljelyyn käytettiin pellosta vajaat 40 % ja korsirehun viljelyyn hieman yli 40 %. Pohjois-Savossa viljan viljelyala oli runsaat 33 % ja korsirehun viljelyala vajaat 47 %.177 Maakunnan osien ero oli melko suuri, mutta muutos vuoden 1950 tilanteeseen ei ollut mitenkään ällistyttävä. Pohjois-Savon viljelyssuhde kuvaa kehittyneempää ja tehokkaampaa otetta nimenomaan lypsykarjatalouden kannalta.

Peltolaitumen osuus peltoalasta kasvoi merkittävästi tarkasteltavana aikana, ja osuus oli vuonna 1969 jo aivan muuta kuin vuonna 1950. 1960-luvun lopussa laitumena oli 12 % Pohjois­Savon ja 9,4 % Etelä-Savon peltopinta-alasta, mikä osoittaa, että lypsykarjatalouden tuotantoon oli kiinnitetty merkittävästi enemmän huomiota kuin paria vuosikymmentä aikaisemmin. Absoluuttisesti mitaten peltolaitumen ala oli Etelä­Savossa kasvanut vajaasta 4 000 hehtaarista 11 300 hehtaariin ja Pohjois-Savossa 7 100 hehtaarista 21 000 hehtaariin 178 Määrä oli maakunnan kummassakin osassa suunnilleen kolminkertaistunut kahdessa vuosikymmenessä. Peltolaitumen lisäyksen ansioksi on nähtävä suurelta osin keskimääräisen lypsyn kasvu.

Myös kesannon määrän jyrkkä supistuminen kuvaa lopullista siirtymää vanhasta maataloudesta moderniin maatalouteen. Vuonna 1969 kesantona oli enää 2 % Etelä-Savon ja vajaa prosentti Pohjois-Savon peltoalasta. Maatalouden kehitys oli johtanut siihen, että pelto toimi ainoastaan kasvualustana, ja siihen piti lisätä karjatalouden tuottamana luonnonlantana tai väkilannoitteina se kasvuvoima, jolla pellon toivottiin antavan satoa. Luontainen lannoittu minen ja maan lepääminen sekä sitä kautta saavutettu kasvuvoiman paluu ei enää tullut kiivastahtisessa tehomaataloudessa kysymykseen. Osansa kesannointitarpeen vähenemisessä oli myös kehittyneillä viljelykierroilla.

Pellon käytön muutoksen ohella merkittävä tekijä maataloudessa oli hehtaarisatojen muutos. Satojen vertaileminen on vaikeata, koska satomäärään vaikuttavat viljelytekniikan, lajikkeiden ja lannoituksen lisäksi myös luonnonolot. Jo peräkkäisinä vuosina hehtaarisato saattaa olla hyvin erisuuruinen.

Savon hehtaarisadot poikkesivat niin vähän maan keskiarvosta, ettei erolla ollut käytännön merkitystä. Samaten satoerot maakunnan osien välillä olivat merkityksettömän vähäiset miltei kaikkien viljelykasvien kohdalla. Kauran hehtaarisadot olivat Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueella selvästi vähäisempiä kuin Pohjois­Savossa ja koko maan hehtaarisatoon verrattuna vieläkin heikompia. Perunan hehtaarisato oli puolestaan Etelä-Savossa merkittävästi suurempi kuin koko maassa ja Pohjois-Savossa.

Maataloudessa tapahtunut ammatistuminen ja asennemuutos alkoivat kohottaa hehtaarisatoja 1960-luvulta lähtien. 1960-luvun alkuvuosina sadot eivät juuri poikenneet vuoden 1950 satotasosta, mutta 1970-luvun alussa voitiin jo osoittaa toisentasoista tuottavuutta myös viljelyssä. Vuonna 1971 Mikkelin läänissä keskimääräinen hehtaarisato oli eräiden kasvien osalta seu raava:179

Kevätvehnän ja ohran hehtaarisadot olivat kasvaneet vuoteen 1950 verrattuna tuhannella kilolla, rukiin noin 600 kilolla, ja kauran sato oli kaksinkertaistunut. Perunan sato ei ollut kasvanut aivan yhtä paljoa suhteellisesti, mutta oli kuitenkin selvästi suurempi kuin aiemmin, ja peltoheinänkin hehtaarisato oli lisääntynyt lähes tuhannella kilolla eli miltei kolmanneksella.

Hehtaarisadon kasvun taustalla oli toisaalta traktorin käyttöönoton mukanaan tuoma tehokkaampi kyntö, joka toi lisää maa-ainesta tehokkaan viljelyn piiriin. Toisaalta väkilannoitteitten käyttö lisääntyi ja myös viljellyt lajikkeet kehittyivät tuottoisammiksi sekä vähemmän alttiiksi erilaisille kasvun häiriötekijöille.

Hehtaarisatojen voimakas kohoaminen osoittaa, kuinka maatalouden tuotanto ja tuotantokyky kasvoivat muillakin kuin perinteisesti tunnetuilla karjatalouden sektoreilla. Tehostuminen oli vieläkin merkittävämpää, kun samaan aikaan maatalouden työvoima väheni ripeästi ja suurempaan tuotantoon päästiin merkittävästi vähäisemmin panoksin kuin perinteisen maatalouden aikana. Tuotannon kasvu kohotti viljelijöiden työstään saamaa tuloa yhdessä tuottajahintojen kanssa, joten kokonaan yhteiskunnan tuen kasvun ja sopimusten mukaisesti kohoavien tuottajahintojen varassa maataloustulon kehitys ei ollut.

Mansikanviljely

Maatalouden uudeksi ja käytännössä täysin kaupallistuneeksi osaksi tuli 1960-luvulla mansikanviljely. Viljelyn johtajaksi nousi pohjoissavolainen Suonenjoen kunta, jonka nimiin koko mansikanviljely profiloitui; siitä tuli koko Suonenjoen tavaramerkki.

Mansikanviljelyn laajeneminen on sidoksissa Suomen kaupungistumiseen:yhä suurempi osa suomalaisista asui siten, että marjojen kerääminen luonnosta oli vaikeata tai jopa mahdotonta. Elintason kohoaminen mahdollisti kalliiksi miellettyjen marjojen ostamisen talven varalle. Kun vielä kylmälaitetekniikka kehittyi ja pakastimesta tuli yhä useamman kodin varuste, mansikoiden säilöminen helpottui merkittävästi. Kaikki nämä seikat lisäsivät mansikan kysyntää ja myös tuotantoa.

Mansikanviljelyn laajuuden selvittäminen on hankalaa, koska sen kuitenkin toisarvoinen asema maataloudessa ei kannustanut tilastoijia tarttumaan viljelyn dokumentointiin kovinkaan tarkasti. Maataloustiedusteluissa on tilastoitu ainoastaan puutarhakasvien viljelyalat, minkä vuoksi puutarhaviljelykunnissa koko tilastoitu viljelyala ei ollut mansikantuotannossa, vaan luvussa on mukana myös muun puutarhaviljelyksen käyttämä peltoala. Savossa mansikka oli kuitenkin selvästi yleisin puutarhaviljelykasvi, ja siksi tämä tilastointi riittänee selvittämään mansikanviljelyn painopisteet ja laajuuden.

Vuonna 1969 puutarhaviljely oli laajinta Suonenjoella, jossa tässä käytössä oli miltei 300 peltohehtaaria. 200 hehtaarin tuntumassa viljelyalan laajuus oli lisäksi Säämingissä, Mäntyharjulla, Ristiinassa ja Kangasniemellä, ja yli sadan hehtaarin viljelyalaan päästiin lisäksi Juvalla, Pieksämäen maalaiskunnassa, Punkaharjulla, Sulkavalla, Iisalmen maalaiskunnassa, Kaavilla, Karttulassa, Vesannolla ja Rautalammilla.180 On huomattava, että kaikki nämä kunnat eivät olleet mansikkapitäjiä, vaan joukkoon mahtuu joitakin kuntia, joissa harjoitettiin myös muuta laaja-alaista puutarhaviljelyä.

Mansikanviljely on erittäin työvoimavaltaista sadonkorjuun aikana, jolloin viljelmille on palkattava runsaasti poimijoita. Tämä on näkynyt viljelykuntien katukuvassa selvästi niiden muutaman viikon aikana, jolloin sato on parhaimmillaan. Poiminnan organisointivaikeudet ovatkin olleet myös suurin este viljelyn laajentamiselle, sillä elintason kohoaminen on nostanut keruukustannukset korkeiksi ja toisaalta sopivan työvoiman saamisessa on esiintynyt suuria ongelmia. Avuksi ovat tulleet ulkomaalaiset, jotka ovat sankoin joukoin saapuneet mansikkapitäjiin satoa keräämään. Sopiva verotuskohtelu ja sen kautta saatu mahdollisuus merkittäviin sivuansioihin on tuonut ennen muuta entisen Neuvostoliiton alueelta runsaasti poimijoita Savoon.

Mansikanviljelyssä kuten kaikessa puhtaasti myyntiin tähtäävässä maataloudessa on tapahtunut jyrkkää keskittymistä ja erikoistumista. Mansikanviljely on ollut vaativaa, ja sen vuoksi vain voimakkaalla erikoistumisella on voitu päästä tyydyttävään tulokseen. Kun mukaan on tullut vielä erittäin kova kilpailu, johon on ottanut osaa kotimaisten tuottajien lisäksi myös marjantuonti ulkomailta, mansikanviljely on ilmiönä supistunut. Kun vuonna 1969 yli sadan peltohehtaarin puutarhaviljelyyn päästiin kaikkiaan 14 kunnassa, vuonna 1990 tällaisia kuntia oli enää seitsemän. Suurin viljelyala oli edelleen Suonenjoella, jossa pääasiassa mansikkaa viljeltiin kaikkiaan 422 hehtaarin alalla ja viljelyssä oli mukana peräti 310 tilaa.181 Suonenjoen asema mansikkapitäjänä oli vain vahvistunut kuluneen kahden vuosikymmenen aikana, ja mansikanviljelystä oli tullut koko kunnan maataloudessa näkyvä ja vaikuttava erityispiirre.

1990-luvun alussa muita mainittavia mansikkapitäjiä Savossa olivat Juva (232 ha), Leppävirta (178 ha), Joroinen (156 ha), Rautalampi 128 ha), Kuopio (126 ha) ja Puumala (111 ha). Näistä kunnista ainakin Joroinen on todennäköisesti väärässä seurassa, sillä peltoalassa lienee mukana Järvikylän kartanon puutarhatuotantoon suunnattu viljelyala. Kartano on harjoittanut erittäin laajamittaista puutarhatuotantoa, jonka rungon ovat muodostaneet muut kasvit kuin mansikka. Joroisissa on ollut myös muilla tiloilla aktiivista puutarhaviljelyä, jonka lajivalikoimaan on kuulunut myös mansikka, mutta vain yhtenä kasvina muiden joukossa.182

Sarkaojista salaojiin

Suomessa pellot oli perinteisesti kuivattu ojittamalla sellaisilla paikoilla, joilla ylipäänsä pellon kuivuudesta oli huolehdittava. Savossa maa oli yleensä kumpuilevaa, minkä vuoksi kaikilla rinnemailla ojittaminen ei ollut aivan välttämätöntä, jos kohta useimmiten kuitenkin tarpeen. Vuonna 1950 Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueen kaikkiaan 103 000 hehtaariin kohoavasta maatilojen peltoalasta kokonaan ojittamatonta oli miltei 42 %, kun Pohjois-Savon peltoalasta ojittamatonta oli vain 17 %. Tilanne poikkesi merkittävästi maan keskiarvosta, sillä koko maassa ojittamattomia peltoja oli vain 7,5 % koko peltoalasta.183

Avoimet sarkaojat olivat yleisin pellon ojitustapa Suomessa 1950-luvun alussa. Pelto oli jaettu sarkoihin, joiden suunta oli sopusoinnussa maan kaltevuuden kanssa. Avoimet sarkaojat muodostivat kuivausjärjestelmän ja johtivat pellolta liian kosteuden pois. Sarkaojitetun pellon osuus Etelä-Savon peltoalasta oli 54 % ja Pohjois-Savon 82 %.184 Eron taustalla oli kokonaan ojittamattomien peltojen suuri määrä Etelä-Savossa. Koko maan peltoalasta sarkaojitettua oli 87 %.

Salaojitus kehitettiin jo varhain, ja se perustui maahan asennettavaan putkistoon, joka hoiti maaperän kuivatuksen. Salaojituksen menetelmät olivat moninaiset, ja salaojitusta tehtiin Suomessakin jo vuosisadan alusta alkaen. Salaojien merkitys oli kahtalainen. Toisaalta ne tehostivat pellon viljelyä, kun maalla voitiin kulkea avo-ojien estämättä. Tämä oli ensiarvoisen tärkeätä koneistumisen edetessä, sillä jo traktorilla ajamisen esteenä avo-ojat olivat merkittäviä, puhumattakaan leikkuupuimurin käyttöönotosta. Toinen hyöty salaojituksesta oli peltopinta-alan kasvu. Avo-ojat pientareineen olivat vähentäneet merkittävässä määrin peltopinta-alaa varsinkin kosteimmilla seuduilla, joilla ojituksen piti olla tiivistä ja sen mukaan sarat kapeita. Kun oja tehtiin maan sisään esimerkiksi tiiliputkin, lautaputkin, kivin, sorajuontein tai risuin, ojan ja sen pientareiden ala oli kokonaan viljelyskäytössä. Vaikeimmilla mailla salaojitus saattoi lisätä todellista käytössä olevaa peltoalaa jopa lähes kymmeneksellä.

Vuonna 1950 salaojitus oli Savossa suhteellisen vähäistä. Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueella salaojitettua peltoa oli toki runsaat 4 % koko peltoalasta, mutta Pohjois-Savossa vain 1,3 %. Etelä-Suomessa tehokkaasti hoidetut kartanot ja suurtilat olivat kulkeneet salaojituksen eturintamassa, ja niiden antama malli levisi myös tilojen ympäristöön tavallisille savolaistiloillekin. Myös Otavan maanviljelysopplaitoksen esimerkki ja vaikutus näkyi arvattavasti salaojituksen leviämisessä Etelä-Savossa. Koko maan peltoalasta oli vuonna 1950 salaojitettu runsaat 5 %, joten Savo kokonaisuutena tarkastellen oli keskiarvon alapuolella. Toisaalta salaojitus oli maassa hyvin keskittynyttä, ja sen varsinaisilla käyttöalueilla Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa salaojitettua peltoa oli niin paljon, että koko Suomen salaojitetun peltoalan osuutta ilmaiseva luku kohosi noinkin korkealle tasolle. Savossakin oli kuntia, joissa salaojitus oli laajalle levinnyttä, eikä maakunnan keskiarvoluku niiden osalta kerro totuutta.

Salaojitus eteni kuitenkin hyvin verkkaisesti. Kun vuonna 1950 Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueella oli ollut salaojitettua peltoa kaikkiaan 4 200 hehtaaria, luku oli vuoden 1968 lopussa 5 795 hehtaaria: salaojitus oli levinnyt vajaassa kahdessa vuosikymmenessä ainoastaan 1 600 hehtaaria eli vajaan kolmanneksen. Kuopion läänin maanviljelysseuran alueella kasvuvauhti oli rivakampaa: salaojitetun pellon määrä oli lisääntynyt vajaasta 2 000 hehtaarista runsaaseen 8 000 hehtaariin eli nelinkertaistunut.185 Varsinainen salaojitusaalto oli vielä 1960-luvun lopulla edessäpäin, ja sen käyntiin lähteminen oli yhteydessä leikkuupuimurin käytön leviämiseen.

KARJATALOUS SOTIEN JÄLKEEN

Lypsykarjatalous karjatalouden pääsuunta

Jo perinteiseksi katsottava suomalaisen maatalouden päätuotantosuunta on lypsykarjatalous, joka oli syrjäyttänyt vanhan kasvinviljelyyn painottuvan maatalouden 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tuotantosuunnan muuttaminen tai muuttuminen oli osa maatalouden kaupallistumista, jonka pääartikkeliksi muodostui jo varhain voi. Voin säilyvyys oli suhteellisen hyvä verrattuna esmerkiksi maitoon, ja voi oli kilohinnaltaan varsinaisista maataloustuotteista kalleinta. Tällä oli merkitystä maassa, jossa kulkuyhteydet olivat heikot ja välimatkat tuottajilta markkinoille pitkät.

Lypsykarjasta tuli suomalaisen ja savolaisen maatalouden hallitseva tuotantosuunta, ja sellaisena se pysyi kaikkien muutostenkin jälkeen. Karjanhoito oli mahdollista sellaisillakin viljelmillä, joiden peltoalat olivat vaatimattomat ja vähäiset pellotkin kivisiä, kuten Savossa oli yleistä. Lehmät laidunsivat vanhoilla kaskiahoilla ja lehtipuuvaltaisissa sekametsissä kesät, ja pellot voitiin käyttää sisäruokintakauden rehun tuotantoon.

Tällainen oli savolaisen maatalouden ja lypsykarjatalouden tila sotien jälkeen. Karja kulki kesät metsälaitumilla, ja pellot kasvoivat heinää, joka korjattiin perinteisin menetelmin kuivaheinäksi sisäruokintakautta varten. Uusi aika oli kuitenkin jo ovella, sillä sotien jälkeen alkoi hitaasti yleistyä AIV-rehun teko, joka muutti hitaasti karjataloutta tehokkaammaksi. Sen käyttöönoton jälkeen karjan tuottavuus alkoi kohota kansantalouden kannalta jopa arveluttavankin nopeasti. 1960-luvun aikana maidon ja erityisesti maitorasvan ylituotanto nousi suureksi ongelmaksi, jonka ratkaiseminen edellytti vahvoja valtion toimia. Suomeen oli syntynyt voivuori, kun maan oma kulutus ei ollut riittävän suuri ja kun maailmanmarkkinoillakin oli voin tuotannossa ylitarjontaa, joka painoi markkinahinnat alas.

Suomalainen lypsykarjatalous on aina ollut omintakeista, koska meillä on yhdistetty maidon ja naudanlihan tuotannot; erikoistumista tässä on tapahtunut vasta viime vuosina. Kansainvälisesti on tavallisempaa, että lihankarjanhoito ja maidon tuotanto toimivat omina tuotantohaaroinaan, Suomessa kuitenkin luonnonolot ovat vieneet ne toistensa yhteyteen. Lihan tuotanto ei oikein istu Suomen pitkään sisäruokintakauteen, jossa tuotantokustannukset pyrkivät kasvamaan liian korkeiksi. Samasta syystä myös lammastalous on Suomessa ajautunut mahdottoman yhtälön eteen: suomalainen tuotanto ei pysty mitenkään hintakilpailuun ympärivuotisen laiduntamisen mahdollistavien tuotantoalueiden kanssa. Maitotaloudessa sisäruokintakausi ja ulkolaiduntaminen eivät vaikuta siinä määrin kuin lihan tuotannossa, sillä kehittyneimmässä maitotaloudessa lehmät eivät laidunna lainkaan, vaan ne ruokitaan navettaan kesät talvet. Lypsyn hoitaminen asettaa myös määrälliset rajat lypsykarjatilan koolle, joten todellisiin suurtuotannon etuihin ei sillä taholla ole mahdollista päästä toisin kuin lihakarjan kasvatuksessa, jossa jopa kymmentuhatpäiset lihanautakarjat ovat lihantuotantoon erikoistuneissa maissa tavallisia.

Lypsykarjan määrä vähenee

Vielä 1950-luvulla suomalainen maatalous oli selvästi eriytymätöntä ja erikoistumatonta elämäntavanomaista toimintaa, jossa kukin maatila oli hyvin pitkälle omavarainen elintarviketuotannon osalta. Näin maatilojen tuotantosuunta oli yleensä monipuolinen, eli viljelmällä tuotettiin sekä viljaa että karjatalouden tuotteita. Varsinaisessa maataloudessa oli kuitenkin yksi painopiste, jonka turvin suomalaiset tilat varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen ulkopuolella hankkivat vähäiset rahatulonsa. Tämä painopiste oli lypsykarjatalous, joka oli jo ennen 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta kohonnut Sisä­Suomen johtavaksi tuotantosuunnaksi. Se oli myös alueen ainoa selvästi kaupallinen tuotantosuunta, sillä Savon ja Keski-Suomen pellot eivät, etenkään tuon ajan kunnossaan, sopineet kaupalliseen viljantuotantoon. Pellot olivat Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Keski-Suomessa vielä suurelta osin kivistä raivaamattomia ja avo-ojaisia, jolloin viljan viljelyn koneistaminen ei käynyt laatuun. Myös hehtaarisadot olivat niin pieniä, ettei viljan kasvattaminen myytäväksi tullut kyseeseen.

Suomalainen lypsykarjatalous koki suuruutensa 1930-luvun lopussa, jolloin nautakarjan määrä läheni kahden miljoonan rajaa. Tästä lehmien pääluku alkoi vähentyä, ensin sota­aikana reippaastikin noustakseen uudelleen varsin korkealle 1960-luvulla. Tämän jälkeen tietoisen tuotannonrajoituksen seurauksena nautakarjan määrä kääntyi laskuun niin, että vuosituhannen lopussa pääluku oli enää hieman yli miljoona.186

Lypsykarjatalous ja sen kautta saatu maitotili oli savolaisen maatilan keskeinen tulolähde ja tilan rahatalouden selkäranka, ellei mukaan laskettu tilan ulkopuolella suoritetusta ansiotyöstä tai metsätaloudesta saatavia tuloja. Savossa oli vuonna 1950 kaikkiaan 157 000 lehmää, joista 91 000 Pohjois -Savossa ja 66 000 maakunnan eteläosassa. Kun lehmäluku jaetaan yli yhden peltohehtaarin tilojen lukumäärällä, Pohjois­Savossa lehmiä oli kymmentä tilaa kohti 41 ja Etelä-Savossa 35. Näin lypsykarjat olivat pieniä, ja niiden tuottama rahatulokin jäi varsin vaatimattomaksi. Keskimääräisen lehmäluvun erot eri kuntien kesken olivat merkittäviä, ja Pohjois­Savon varsinaiset karjatalouskunnat olivat 1950-luvun alussa Siilinjärvi, Riistavesi ja Kuopion maalaiskunta, joissa kussakin oli tilaa kohti vähintään 5 lehmää. Maakunnan eteläosassa tällaisiin lukuihin ei päästy, vaan eturivissä oli varsinaisista maalaiskunnista Joroinen, jossa oli 4,3 lehmää viljelmää kohti. Muita vähintään neljän lehmän keskiarvoon päässeitä kuntia olivat Etelä­Savossa Rantasalmi ja Punkaharju.187

Keskimääräisesti pienimmät tilakohtaiset karjat olivat Etelä-Savossa. Mäntyharjulla, Pertunmaalla ja Savonrannalla oli viljelmää kohti vain 3,1 lehmää, mikä oli savolaisittain vähiten. Pohjois-Savossa keskimääräisesti pienikarjaisimmat kunnat olivat Kaavi, Säyneinen ja Rautalampi, joissa lehmiä riitti yli hehtaarin peltopinta-alan tilaa kohti 3,4.188 Kaikkiaan Savo oli kuitenkin keskimääräisten lehmälukujensa suhteen hyvin tasaista aluetta, ja erot kuntien kesken jäivät suhteellisen pieniksi.

Lypsykarjataloudesta tuli kansantaloudellinen ongelma viimeistään 1960-luvulla, jolloin Suomen maidon ja edelleen voin tuotanto ylitti merkittävästi kotimaisen kulutuksen ja maahan syntyi voivuori. Voita vietiin Suomesta pääasiassa Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Englantiin, mutta maailmanmarkkinahinta ei vastannut suomalaisia tuotantokustannuksia. Voin vientiä piti subventoida erittäin voimakkaasti, ja samaan aikaan Suomen säännöstellyt kuluttajahinnat jouduttiin pitämään korkeina viennin rahoittamiseksi: kun Englannissa myytiin suomalaista voita hintaan 2 mk/kg, suomalainen kuluttaja joutui maksamaan samasta voista 12 mk/kg. Tilanne oli kestämätön, ja suomalaisessa lypsykarjataloudessakin piti ryhtyä tuotannon supistamiseen ja rajoittamiseen.

Vuonna 1969 Etelä-Savon lehmien lukumäärä oli alentunut miltei kymmenellä tuhannella vuoteen 1950 verraten, ja maakunnan eteläosassa oli tällöin 57 000 lehmää. Pohjois-Savo oli vahvaa karjatalousaluetta, ja siellä lypsykarjan lukumäärä ei juuri alentunut. Vuonna 1969 Pohjois-Savossa oli kaikkiaan 89 000 lehmää, eli lukumäärä oli vähentynyt vain vajaalla 2 000:lla. Koko Savon lehmien lukumäärä oli näin 146 000 eli 11 000 vähemmän kuin vuonna 1959.189

Kun viljelmäluku pysyi samana aikana suunnilleen ennallaan, lehmien lukumäärän väheneminen merkitsi samalla viljelmien keskimääräisen lehmäluvun alenemista. Etelä-Savossa lehmiä oli vuonna 1969 enää keskimäärin 3,2 yli yhden peltohehtaarin viljelmää kohti. Pohjois­Savossa vastaava keskiarvo oli 3,9, joten ero maakunnan etelä- ja pohjoisosan keskimääräisen tilakohtaisen lehmäluvun välillä kasvoi varsin merkittävästi. Keskilukuina tarkastellen muutos ei ollut maakunnan sisällä tasainen, ja esimerkiksi Etelä-Savossa Juvalla ja Haukivuorella keskimääräinen lehmäluku tilaa kohti ei laskenut lainkaan, kun vastaavasti Kerimäellä se aleni 3,8:sta 3,0:aan. Pohjois-Savossa Keiteleellä, Kiuruvedellä, Maaningalla, Nilsiässä, Sonkajärvellä, Säyneisessä, Varpaisjärvellä, Vehmersalmella ja Vieremällä viljelmän keskimääräinen lehmäluku jopa kasvoi, mikä oli yleiseen linjaan nähden merkittävä poikkeus. Pohjois­Savon lypsykarjatalous vahvistui, ja maakunnan pohjoisosassa tapahtui selvä erikoistuminen nimenomaan tähän tuotantosuuntaan.190

Vuonna 1969 Savon vahvin lypsykarjatalouspitäjä oli edelleen Siilinjärvi, jossa jokaista yli yhden hehtaarin viljelmää kohti oli keskimäärin 5 lehmää. Sitä seurasivat Maaninka, Vieremä, Riistavesi ja Vehmersalmi, joissa kaikissa keskimääräinen lehmäluku tilaa kohti oli vähintään 4,5. Etelä-Savossa lypsykarjatalous oli vahvimmalla kannalla keskimääräisen tilakohtaisen lehmäluvun valossa tarkasteltuna Rantasalmella, jossa lehmiä oli 3,8 yli yhden hehtaarin peltopinta-alan viljelmää kohti. Sitä seurasivat Punkaharju, Joroinen, Juva ja Haukivuori, joissa kaikissa keskimääräinen lehmäluku tilaa kohti oli vähintään 3,5.191

Varsinainen erikoistuminen maataloudessa ja karjataloudessakin tapahtui kuitenkin vasta 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin monet pientilat lopettivat karjan pidon kannattamattomana. Näiden vuosikymmenten aikana maidon keräys koneellistui toisen kerran ja keräilyssä siirryttiin perinteisestä tonkkakuljetuksesta normaalisti tankkiautoihin, jotka imaisivat tuotetun maidon tiloille hankituista tilatankeista. Tällaisen järjestelmän rakentaminen pientä karjaa varten ei ollut kannattavaa eikä edes mahdollista, ja pienkarjat alkoivat vähitellen kadota. Esimerkiksi Iisalmen Osuusmeijerin alueella tonkkamaidon kuljetus päättyi vuoden 1974 lopussa, ja sen jälkeen maito ajettiin yksinomaan tankkiautoilla. Kun vielä 1960-luvun lopussa käytännössä kaikilla toimivilla ja tuotannossa olevilla viljelmillä oli lypsykarjaa, vuoteen 1990 tultaessa karjatilat olivat valtaosaltaan erikoistuneita nimenomaan tähän tuotantosuuntaan, eivätkä tilakohtaiset laskennalliset keskiarvot enää pidä paikkaansa. Iisalmen Osuusmeijerin maidonlähettäjien lukumäärä oli savolaisittain tyypillisesti huipussaan 1960-luvun puolivälin jälkeen ja kääntyi sitten määrätietoiseen laskuun tilojen luopuessa vähitellen kokonaan lypsykarjataloudesta.192

Tuotannonrajoitustoimet ja niitä seurannut maatalouden yleinen rationalisointi vaikuttivat voimakkaasti lypsykarjatalouteen ja sen harjoittajiin. Vuonna 1972 Mikkelin läänissä oli kaikkiaan runsaat 9 300 maidonlähettäjää ja Kuopion läänissä vajaat 16 600. Monista eri syistä maidonlähettäjien määrä kääntyi tästä erittäin voimakkaaseen laskuun. Kuopion läänissä määrä väheni 1970-luvun alkuvuosina runsaalla tuhannella vuodessa ja Mikkelin läänissä noin viidelläsadalla.193 Etelä-Savossa muutos oli suhteellisesti tarkasteltuna maltillisempaa kuin maakunnan pohjoisosassa, mikä kuvaa alueen taloudellisen kehityksen yleistä tameutta. Uudistuksiin ryhdyttiin vain harvakseltaan, mikäli näin voidaan sanoa noin 5 prosentin vuotuisista muutoksista maidonlähettäjien määrän suhteen. Maakunnan pohjoisosassa muutos oli lähes kymmenen prosentin luokkaa vuodessa, mitä on pidettävä äärimmäisen rajuna muutoksena, kun puhutaan elinkeinoista ja elinkeinotoiminnasta.

Pohjois-Savossa maidonlähettäjien lukumäärä aleni kolmanneksella vuosina 1972–1977 ja Etelä-Savossa vuosina 1972–1978. Määrä puolittui sekä maakunnan etelä- että pohjoisosassa vuosina 1972–1983; siis vuosikymmenen aikana. Vuonna 1986 1970-luvun alun maidonlähettäjistä oli Mikkelin läänissä jäljellä 44 % ja Kuopion läänissä 45 %. Etelä-Savossa muutos oli tasaisempaa kuin maakunnan pohjoisosassa, jossa muutos oli alussa hyvin rajua ja sen jälkeen kehitys rauhoittui. Lopulta Pohjois-Savon vahvalla lypsykarjatalousalueella maidonlähettäjien kato oli vähäisempi kuin maakunnan eteläosassa.

Vuoden 1986 lopussa Mikkelin maatalouspiirissä oli kaikkiaan vajaat 11 300 yli yhden peltohehtaarin maatilaa, joilla oli yhteensä 36 200 lypsylehmää. Lehmiä oli kuitenkin ainoastaan 4 520 tilalla, joten yli puolella tiloista lypsykarjanhoito oli kokonaan loppunut. Viljelmäkohtainen lypsykarjan keskimääräinen koko oli 8 lehmää. Kuopion maatalouspiirissä tilanne oli hyvin samanlainen, sillä piirin kaikkiaan 14 800 tilasta vain vajaalla 6 400:lla oli lypsykarjaa. Lehmiä Pohjois-Savossa oli tuolloin kaikkiaan 64 600 ja lypsykarjataloutta harjoittavan viljelmän keskimääräinen lehmäluku hieman yli 10.194

Todelliset keskimääräiset karjakoot olivat laskennallisiin lukuihin verraten suunnilleen kaksinkertaiset, ja todellisin luvuin tarkasteltuna nähdään karjatalouden todellinen tila Savossa. Koko maan lypsykarjatiloilla lehmiä oli vuonna 1986 tilaa kohti keskimäärin 9,4, eli Pohjois­Savossa oltiin odotusten mukaisesti selvästi keskiarvon yläpuolella ja Etelä-Savossa sen alapuolella.195 Etelä-Savon tilanne kummastuttaa sikäli, että maakunnan tässä osassa maatalouden asema elinkeinona oli kuitenkin vähintään samalla tasolla kuin Pohjois-Savossakin, mutta elinkeinon kehittämiseen ei jostain syystä tunnettu samanlaista kiinnostusta kuin Pohjois-Savossa.

Etelä-Savossa oli eniten tiloja, joilla oli 7–9 lypsylehmää. Tällaisia tiloja oli kaikkiaan vajaat 1 200, ja niillä oli yhteensä 9 200 lehmää. Eniten lehmiä – vajaat 11 400 – oli kuitenkin sellaisilla tiloilla, joiden lehmäluku oli 10–14. Tällaisia tiloja oli kaikkiaan 985. Pohjois-Savossa tyypillisin lypsykarjatila oli sellainen, jolla oli 10–14 lehmää. Tällaisia tiloja oli kaikkiaan runsaat 1 700, ja niillä oli lehmiä yhteensä 20 500.196 Pohjois-Savossa maatilatalouden kehitys oli Etelä-Savoa edellä ja karjojen koko oli jo selvästi kasvanut. Toisaalta tällainen tilarakenne ei lypsykarjatalouden tehokkaan toiminnan kannalta ollut vielä läheskään riittävä ajatellen tuolloin jo lähitulevaisuudessa häämöttänyttä Suomen EU-kytkentää ja sopeutumista sen mukanaan tuomiin yhteismarkkinoihin.

Savon suurimmilla lypsykarjatiloilla oli vuonna 1986 noin 90 lypsylehmää. Tällaisia tiloja oli maakunnan eteläosassa yksi ja pohjoisosassa kaksi. Lisäksi koko maakunnassa oli yksi 50 lehmän tila sekä 8 tilaa, joiden lehmäluku oli 40–49. Suuret ja vahvat lypsykarjatilat olivat Savossa harvinaisuuksia, mutta niin ne olivat koko Suomessakin: yhdessäkään maan 19 maatalouspiiristä ei ollut 15:tä sellaista maatilaa, jonka lehmäluku olisi ylittänyt 40 lypsylehmän rajan. Sen sijaan lypsykarjataloudesta kokonaan luopuminen oli useimmissa maan maatalouspiireistä tavallisempaa kuin Savossa.197

Kaikkiaan pientilavaltaisen lypsykarjatalouden väistyminen vähensi merkittävästi lypsylehmien määrää Savossa. Vuonna 1990 Etelä-Savossa oli kaikkiaan runsaat 31 000 lehmää, kun paria vuosikymmentä aikaisemmin lehmien pääluku oli ollut miltei 57 000: Etelä-Savon lehmien lukumäärä oli miltei puolittunut. Lehmäluku väheni myös maakunnan pohjoisosassa, jossa se aleni runsaasta 89 000:sta runsaaseen 57 000:een eli noin kolmanneksen. Muutos oli 1980-luvun lopun vuosina erittäin kiihkeä, sillä vielä vuonna 1986 lehmiä oli ollut merkittävästi enemmän: Etelä-Savossa määrän väheneminen oli yli 5 000 päätä vuosina 1986–1990 ja Pohjois-Savossa vajaat 7 000 päätä.198

Lypsykarjatalous oli kaikesta huolimatta vuonna 1990 selkeästi Savon johtava maatalouden tuotantosuunta, ja muiden maatalouden osa-alueiden merkitys oli lähinnä kuriositeetinomainen. Vuonna 1990 Etelä-Savon kaikkiaan 7 775 aktiivitilasta lypsykarjatalous oli tuotantosuuntana kaikkiaan vajaalla 3 300:lla. Toiseksi tärkein tuotantosuunta oli metsätalous (1 699 tilaa), kolmanneksi tärkein lihanautojen kasvatus (849 tilaa), neljänneksi tärkein viljanviljely (691 tilaa) ja viidenneksi tärkein puutarhakasvinviljely (256 tilaa). Pohjois-Savossa suunta ja painopisteet olivat hyvin samantapaisia kuin maakunnan eteläosassa. Päätuotantosuunnan mukaan Pohjois-Savon 9 447 aktiivitilaa jakautuivat seuraavasti: lypsykarjatalous 4 980 tilaa, lihanautojen kasvatus (1 014), viljanviljely (944), metsätalous (914) ja puutarhakasvinviljely (510 tilaa). Kokonaan tuotannosta poissa oli Pohjois-Savossa vajaat 4 300 tilaa ja Etelä-Savossa 3 119 tilaa.199 Tilastossa huomattavaa on, että kokonaan tuotannosta luopuneita tiloja oli suunnilleen yhtä paljon kuin lypsykarjanhoitoa harjoittavia tiloja.

Vuonna 1990 lypsykarjataloutta maatalouden tuotantosuuntana harjoittavaa tilaa kohti lypsylehmiä oli Etelä-Savossa keskimäärin 9,5 ja Pohjois-Savossa 11,5. Suunta oli selvästi kohti suurempia karjakokoja, ja vuosituhannen loppua lähestyttäessä kehitys vain kiihtyi. 1990-luvun kuluessa aktiivitilojen lukumäärä koko maassa suunnilleen puolittui, mihin syynä oli maataloustukien myöntämisen mutkistuminen, viljelijöiden vanheneminen ja ennen muuta tilojen pienet koot. Pientilojen viljeleminen kävi viimeistään 1990-luvulla täysin kannattamattomaksi, ja viljelijöiden piti ryhtyä etsimään elantoaan muualta. Tämä kehitys oli erittäin raskas nimenomaan Savon kannalta, sillä maakunnan elinkeinorakenteessa maatalouden asema oli keskimääräistä merkittävämpi ja tilakoko maan keskiarvoa pienempi. Tämä kehitys vaikutti koko maakunnan talouselämään.

Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995 merkitsi maataloudelle erittäin suurta muutosta, sillä merkittävistä siirtymäkauden tuista huolimatta maataloutta oli kehitettävä viimein sellaiseksi, että se kestäisi kilpailussa Keski-Euroopan tuottajien kanssa. Savossa tämä merkitsi maatalouden erittäin rajua saneerausta eli käytännössä sitä, että monien maatilojen oli luovuttava perinteisestä tuotannostaan. Kun vuonna 1986 Etelä-Savon maatalouskeskuksen alueella oli ollut runsaat 36 000 lehmää, vuonna 1998, jolloin EU-kytkennän vaikutukset jo olivat nähtävillä, lehmiä oli enää vajaat 23 000. Lukumäärä oli alentunut hieman runsaassa vuosikymmenessä runsaalla kolmanneksella. Pohjois-Savossa tilanne oli suunnilleen samanlainen, sillä lehmäluku oli alentunut vajaasta 65 000:sta vajaaseen 45 000:een eli miltei kolmanneksen.200

Lehmien määrän väheneminen oli suoraan riippuvainen lypsykarjataloutta harjoittavien tilojen vähenemisestä. Etelä-Savossa näitä tiloja oli ollut vuonna 1986 kaikkiaan 4 520, ja vuonna 1998 niitä oli enää 2 021. Pohjois-Savossa lypsykarjatilojen lukumäärä oli alentunut 6 369:stä 3 238:aan. Etelä-Savon lypsykarjatiloista oli kadonnut 12 vuoden aikana 56 % ja Pohjois­ Savon tiloista 49 %.201  Kun lypsykarjatalous oli alueen selkeästi tärkein tuotantosuunta, voidaan vain arvioida, kuinka merkittävä muutos oli koko maatalouden ja aluetaloudenkin kannalta.

Vuonna 1998 Etelä-Savossa oli 11,3 lypsylehmää lypsykarjataloutta harjoittavaa tilaa kohti ja Pohjois-Savossa 13,8 lehmää. Etelä-Savon keskimääräinen karjakoko oli pienempi kuin minkään muun maamme työvoima- ja elinkeinokeskuksen alueella. Sitä lähinnä seurasivat Keski-Suomi, Kainuu ja Satakunta. Pohjois-Savo sijoittui vertailussa paljon maakunnan eteläosaa paremmin. Keskimääräinen lypsykarjan koko oli suurin Uudellamaalla, jossa lehmiä oli karjatilaa kohti keskimäärin 16,2, ja sitä seurasivat järjestyksessä Pohjanmaa, joka käsitti ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan sekä Keski-Pohjanmaan eteläosat, Pohjois-Pohjanmaa ja Häme. Pohjois-Savo olikin sitten järjestyksessä seuraavana, eli kaikesta huolimatta Pohjois-Savon perinteinen lypsykarjatalousalue oli pysynytkin sellaisena.

Tyypillisin lypsykarjan koko oli maakunnan kummassakin osassa 10–14 lehmää, mutta tätä suurempiakin karjoja oli runsaasti. Pohjois­Savon suurimmassa lypsykarjassa oli kaikkiaan 105 lypsävää vuonna 1998, ja toiseksi suurimmassa karjassa 77 lehmää. Yli 30 lypsylehmän karjoja oli kaikkiaan maakunnan pohjoisosassa 71 ja eteläosassa 24.202 Suurtiloja oli edelleen suhteellisesti vähän, sillä yli 30 lehmän karjoja oli yhteensä vain sadalla tilalla kaikkiaan runsaasta 5 200 lypsykarjatilasta, eikä 30 lypsylehmän karjaakaan voida pitää välttämättä riittävän suurena teollisen maidontuotannon kannalta.

Maatilojen koon ja karjan määrän kasvattaminen ei Savossa ollut lainkaan helppoa, vaikka olosuhteiden muutos olisikin siihen kannustanut. Tilat olivat sekä kokonaispinta-aloiltaan että varsinkin peltopinta-aloiltaan suhteellisen vaatimattomia, eikä karjan lisääminen ollut välttämättä yksinkertaista laitumien ja rehuntuotannon rajoitusten vuoksi. Näin kasvuprosessista jäivät ensin osattomiksi pienet tilat, ja jo ennestään suuret tai ainakin keskikokoiset tilat joutuivat taiteilemaan tuotantonsa kasvattamisen kanssa. Avuksi ongelmaan tuli peltojen vuokraustoiminta, sillä tuotannosta luopuvat tilat saattoivat vuokrata suhteellisen halvallakin viljelysmaata tuotantoaan tehostaville tiloille.

Toisaalta tilan karjatalouden laajentamisen tielle tulivat koko Euroopan laajuiset tuotannon rajoitustoimet, joiden avulla koetettiin pitää tuotantotukien taloudellista vaikutusta jotenkin hallittavana. Kullekin tilalle määrättiin maitokiintiöt, joiden yli menevästä tuotannosta piti maksaa sakkoja. Tämän säädöstön turvin alkoi kokonaan uusi maidon tuotantokiintiöiden kauppa, josta tuli merkittävä liiketoiminnan laji muuttuvassa maatilataloudessa.

Kaikkiaan maatalous säilytti asemansa hyvin rajoitettuna ja sulkeutuneena elinkeinoelämän alana. Ennen maanviljelijäksi ei voinut ryhtyä, vaan siksi piti syntyä, kun kukaan ei voinut maan huikean ylihinnan vuoksi ruveta viljelemään maata perimättä ensin maatilaa. Uudessa vaiheessa tämän rajoituksen rinnalle tulivat eurooppalaiset tiukasti säädetyt tuotantokiintiöt, jotka eräällä tavalla vastasivat viljelysopimuksia. Lypsykarjatalouden harjoittajaksi ryhtyminen edellytti paitsi sopivan maatilan hallintaa myös riittäviä tuotantokiintiöitä.

Meijeritoiminnan erikoistuminen ja keskittyminen – esimerkkinä Iisalmen Osuusmeijeri

llrnaan osuusmeijeritoiminta oli ainakin kuntakohtaista ja usein saman laajemman kunnan sisällä toimi useampiakin osuusmeijereitä. Tähän johtivat vuosisadan alussa hankalat kulku- ja kuljetusyhteydet, jotka pakottivat jalostamaan tuotteet niiden tuotantopaikoilla. Näin vain arvokkaampi ja kuljetuskelpoinen tuote rahdattiin sitten kauemmas kuluttajille.

Sotien jälkeen kulku- ja kuljetusyhteydet alkoivat nopeasti parantua, mikä mahdollisti maidonjalostuksenkin asteittaisen keskittämisen, mikä eteni kuitenkin alkuun hyvin hitaasti: kaikista heikoimmat ja pienimmät meijerit lopettivat toimintansa ja fuusioituivat isompiin. Ensin yhdistymisiä tapahtui kunnan sisällä, ja myöhemmin alkoivat myös kuntien väliset osuusmeijereiden fuusiot. Kuitenkin meijerit olivat pitkään tuotantosuunniltaan monipuolisia ja erikoistumisen aika oli vielä kaukana edessäpäin.

Iisalmen Osuusmeijeri oli alueensa suurimpia, ja jo varhain siellä aloitettiin juustonvalmistus. Yhtäjaksoiseen valmistukseen ryhdyttiin vasta 1940-luvun lopussa, jolloin meijeri tuotti emmentaljuustoa muun ohessa. Tyypillistä oli, että meijerissä kirnuttiin myös voita ja maitotuotteita toimitettiin alueen kauppoihin myytäväksi. 1960-luvulla emmentalin valmistuksesta luovuttiin ja siirryttiin edamjuuston tekoon. Tästä tie vei edelleen Turunmaa-kermajuuston valmistukseen vuonna 1981.

Tiellä laajempaan organisoitumiseen oli Iisalmen Osuusmeijerin liittyminen Osuuskunta Yhteisjuustolaan vuonna 1976. Yhteisjuustola muodostettiin Lapinlahden Osuusmeijerin ympärille, ja toimintaa keskitettiin Lapinlahden meijeriin: Lapinlahdella valmistettiin edamia ja emmentalia ja Iisalmessa ainoastaan Turunmaata. Vuonna 1976 Iisalmen Osuusmeijeri teki Kiuruveden Osuusmeijerin kanssa yhteistyösopimuksen, jossa Kiuruvesi keskittyi voin valmistukseen, ja Iisalmessa purkitettiin käyttömaito myös Kiuruveden meijerin alueelle. Vastaavasti Iisalmen Osuusmeijeri lopetti voin kirnuamisen kokonaan vuonna 1980. Tämä vaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo vuonna 1986 nestemäisten maitotuotteiden valmistus lopetettiin Iisalmessa ja koko Ylä-Savon maitohuolto alettiin hoitaa Kuopion Osuusmeijeristä käsin. Iisalmi keskittyi pelkästään juuston valmistukseen.

Iisalmen Osuusmeijeri ei ollut meijerifuusioissa kovinkaan aktiivinen osapuoli ja siihen liitettiin ainoastaan Sonkajärven osuusmeijeri vuonna 1990. Edelleen keskittyminen eteni vuonna 1991, kun perustettiin Alueosuuskunta Promilk ja Lapinlahti-johtoinen Yhteisjuustola liitettiin siihen. Promilkin meijerijäseniksi tulivat Iisalmen rinnalle Kiuruveden, Nilsiän, Suonenjoen Ympäristön ja Vieremän Osuusmeijerit. Vuonna 1993 meijeri tuotti juustoa 2,7 miljoonaa kiloa, ja sen tuotantokapasiteetti oli kolmen miljoonan kilon luokkaa. Tässä vaiheessa maidontuotanto seudulla alkoi supistua ja riittävän raaka-aineen saanti ei aina ollut täysin varmaa.

Vuoden 1995 aikana Iisalmen Osuusmeijeri liittyi valtakunnalliseen yhteistyökuvioon, kun Valio Oy oli osakeyhtiömuotoisena perustettu vuonna 1992 ja juustonvalmistus keskitettiin tämän uuden osakeyhtiön liiketoiminnaksi. Iisalmen Osuusmeijeri vuokrasi tuotantotilansa Valiolle vuoden 1995 alusta alkaen ja toiminta jatkui uuden johdossa. Tämä askel johti lopulta meijeritoiminnan lakkaamiseen Iisalmessa, sillä Valion keskittämistoiminta oli tämän jälkeen erittäin määrätietoista, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä koko Savossa oli enää kaksi meijeriä huolehtimassa maidonjalostuksesta: Suonenjoki ja Lapinlahti.

Lähde:Turunmaan taitaja. Iisalmen Osuusmeijeri 90 vuotta. Pellervon julkaisupalvelu, historiikkisaraja n:o 8.

Lehmien keskituotos ja tilakohtainen maidontuotanto kohoavat

Lypsykarjan määrän kehityksen ohella myös karjan pääkohtaisen tuotannon kehitys oli sotien jälkeisenä ajanjaksona suuri. 1950-luvun alussa savolaisen lehmän keskituotos oli vajaan 3 000 maitokilon tietämissä, ja sellaisenaan jonkin verran maan keskitason alapuolella. Karjatalouden sisällä ei vielä 1950-luvulla tapahtunut suurta kehitystä, ja siksi tuotanto kehittyi vain hitaasti. 1960-luvun alussa lehmän vuotuinen tuotanto oli tarkkailukarjoissa noin 3 700 ja tarkkailuun kuulumattomilla tiloilla arviolta 3 000 kilon tietämissä. Kun tarkkailutoiminta kattoi ehkä viidenneksen koko lypsykarjasta, lehmän keskimääräinen kokonaistuotanto asettui ehkä jonnekin 3 200 kilon vaiheille.203

1960-luvulla lypsykarjataloutta harjoitettiin vielä hyvin perinteisin tavoin, mitä alhainen tuotantokin osoittaa. Toki vanhasta luonnonheinäajasta oli tultu eteenpäin, mutta edelleen kuivaheinän asema lehmien talviruokinnassa oli huomattava. Toki AIV-rehun asema oli kasvanut, ja useimmille tiloille oli viimeistään 1960-luvulla rakennettu torni tuorerehun säilyttämistä varten. Kesäaikana monin paikoin lehmät kulkivat vielä Savossakin metsälaitumilla, ja yhdessä nämä ruokintamuodot – sopiva sisäruokinta ja reipas laidunkausi – pitivät lehmät suhteellisen terveinä ja niiden tuotantoiän pitkänä. Tuotantotavan kääntöpuolena oli tuotantomäärien jääminen suhteellisen alhaiselle tasolle ja kuivaheinän korjuun työvaltaisuus, mikä alkoikin muuttaa karjatalouden tuotantotapaa nimenomaan 1960-luvulta lähtien.

Kun 1950-luvun lopussa lehmien keskimääräinen maidontuotanto oli hieman vajaat 3 000 kiloa vuodessa, 1970-luvun alussa se oli kohonnut miltei 4 000 kiloon, ja seuraavalla vuosikymmenellä ylitettiin 5 000 kilon keskimääräinen vuosituotanto. Pohjois-Savon seutukaava-alueella lehmien keskituotos oli vuonna 1972 3 900 kg maitoa vuodessa, mikä oli sama kuin koko maankin keskiarvo. Etelä-Savossa keskimääräinen lypsy oli tätä alempi – noin 3 800 kiloa vuodessa.204 Tuotannon voimakkaan kasvun taustalla oli karjan jalostus ja tehokkaampi ruokinta, jotka yhdessä muuttivat perinteisen lypsykarjatalouden tehokarjataloudeksi. Tuotannon tehostumisella oli myös hintansa, sillä se altisti karjan erilaisille sairauksille, ja voimakas ruokinta lyhensi lehmän tuotantoikää. Kun vanhan perinteisen tuotannon aikaan lehmän normaali tuotanto saattoi jatkua hyvin kymmenenkin vuotta, tehokarjataloudessa lehmästä otettiin kaikki sen tuotantokyky irti kolmen neljän vuoden aikana. Tehokkaimmassa lypsykarjatalouden mallissa lehmät eivät päässeet lainkaan laitumelle edes kesällä, vaan ne ruokittiin tuorerehulla navettaan ympäri vuoden.

Maidontuotanto lehmää kohti kasvoi voimakkaasti siirryttäessä hiljalleen kohti tehokarjataloutta. 4 000 kilon keskimääräinen lypsy saavutettiin Savossa vuonna 1975, ja 5 000 kilon raja saavutettiin Pohjois-Savossa vuonna 1983 sekä maakunnan eteläosassa paria vuotta myöhemmin.205 Kaikkiaan lypsyn kehitys tapahtui tavallaan vaiheittain: tietty taso saavutettiin ja sitten sillä pysyttiin, kunnes saavutettiin jälleen uusi taso. Portaittainen kehitys johtui karjanjalostuksen vaiheista, uusista ruokintainnovaatioista ja karjatalouden rakennekehityksestä, joka vei kohti tilakohtaista tehomaataloutta.

Savolainen lypsykarjatalous oli ainakin 1980-luvulta lähtien edellä koko maan keskiarvoa lehmäkohtaisen tuotannon määrän suhteen. Koko maassa 5 000 kilon keskilypsy saavutettiin vasta vuonna 1989.206 Savon asema karjatalouden kehityksen eturintamassa perustui lähinnä siihen, että kaikkein viljavimmassa ja maataloudellisesti edullisimmassa osassa maata maataloustuotanto keskittyi pääasiassa kasvinviljelyyn, ja lypsykarjatalous jäi luonnonoloiltaan epäsuotuisamman alueen tehtäväksi.

Keskituotanto kohosi tästä edelleen, ja 1990- luvun puolivälissä oltiin koko maassa keskimäärin hieman alle 7 000 kilon tasolla. Savossa, tai ainakaan Etelä-Savossa, ei päästy aivan näin korkeaan keskituotokseen, vaan vuosituhannen vaihteessa oltiin tasolla 6 250 kg/vuosi.207 Korkeimmat tuotantoluvut saavutettiin Kaakkois­Suomessa, Pohjanmaalla ja Lapissa, joissa karjataloudessa käytettiin runsaasti väkirehua. Savossa karjatalouden rehuntuot anto oli vahvasti tuottajien oman tuotannon varassa, mikä näkyi toisaalta alhaisempana keskituotoksena, mutta toisaalta myös alhaisempina tuotantokustannuksina, lehmän pidempänä tuotantoikänä sekä parempana terveydentilana.

Lehmän tuottavuuden vahva kasvu oli ajanjaksolle hyvin tyypillistä tehokkuuden kasvua, ja se muutti merkittävästi koko lypsykarjatalouden kuvaa. Toimiala keskittyi vahvasti, samoin kuin yleensä kaikki muukin koko yhteiskunnassa. Tuotantotilojen määrä vähenee koko ajan: 1990-luvulla aktiivisten maatilojen lukumäärä on vähentynyt Etelä-Savossa 150–200 tilaa vuodessa lukuun ottamatta EU-kytkennän vuotta 1995, jolloin viljelmäluku laski peräti 450 tilalla. Lypsykarjatalouden osalta maidon kokonaistuotanto on alentunut 1990-luvulla vajaasta 170 miljoonasta kilosta vajaaseen 140 miljoonaan kiloon. Tuotannon aleneminen on vähäinen, kun otetaan huomioon, että samaan aikaan lypsykarjatilojen määrä on vähentynyt noin 4 000:sta noin 1 600:aan.208 Tuotannon säilyminen näin korkealla tasolla tilojen lukumäärän voimakkaasta supistumisesta huolimatta selittyy tilakohtaisten lehmämäärien vahvalla lisääntymisellä ja lehmäkohtaisen tuotannon kasvulla.

Pohjois-Savon karjatalous oli merkittävästi vahvempaa kuin maakunnan eteläosassa. Vuonna 1995 Pohjois-Savossa tuotettiin maitoa kaikkiaan 277 miljoonaa kiloa, kun eteläosan tuotanto kohosi vain 147 miljoonaan kiloon. Tällä tuotannollaan Pohjois-Savo sijoittui vertailussa maamme maakunnista toiselle sijalle heti Keski­Pohjanmaan jälkeen. Etelä-Savokin oli sijalla 6.209 Näin Savo kokonaisuudessaan kuului maamme lypsykarjatalousvaltaiseen alueeseen, mihin sillä olikin parhaat luontaiset edellytykset. Tämä oli myös tuotantosuunta, josta savolaiset viljelijät saivat suurimman osan tuloistaan. Vuonna 1995 Etelä-Savon varsinaisesta maataloustulosta 63 % oli peräisin maidon tuotannosta, jonka sivutuotteena saatiin myös runsaasti naudanlihaa. Koko nautatalouden osuus maatilojen myyntitulosta oli runsaat ¾.210

Lypsykarjatilojen lukumäärän jyrkkä väheneminen ja lypsylehmien määrän väheneminen kompensoitui käytännössä kokonaan lehmien tuotannon kasvulla. Tämä yhdessä maatalouden vahvan rationalisoinnin ja ammatillistumisen kanssa sai aikaan sen, että meijeriin lypsykarjatiloilta lähetetty maidon määrä lähettäjää kohti kasvoi 1970-luvun alun jälkeen erittäin vahvasti. Vuonna 1972 Mikkelin läänin maidonlähettäjät lähettivät maitoa meijeriin keskimäärin 16 200 litraa vuodessa ja Kuopion läänin lähettäjät 18 300 litraa. Tästä määrät kasvoivat nopeasti niin, että keskimääräinen lypsykarjatilalta lähetetty maitomäärä kaksinkertaistui Pohjois-Savossa vuoteen 1981 ja Etelä-Savossa vuoteen 1982 mennessä. Vuonna 1986 lypsykarjatilalta lähetetty keskimääräinen maitomäärä oli maakunnan eteläosassa 39 400 litraa ja pohjoisosassa 48 600 litraa.211

Kehityksessä merkittävää ja kokonaistaloudellisesti ratkaisevaa oli se, että ero maakunnan osien välillä kasvoi merkittävästi. Kun vuonna 1972 pohjoissavolainen maidonlähettäjä saattoi lähettää maitoa meijeriin 13 % enemmän kuin tuottaja maakunnan eteläosassa, ero oli kasvanut 1980-luvun puoliväliin mennessä 23 %:iin.

Maakunnan osien sisällä tuotannon kasvu lypsykarjatilaa kohti oli sekä määrällisesti että suhteellisesti erittäin suuri. Puolentoista vuosikymmenen aikana Mikkelin läänin keskimääräinen maidon tuotantomäärä lypsykarjatilaa kohti kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi. Kuopion läänissä määrä kasvoi miltei 2,7-kertaiseksi, joten keskitys kohti tehokarjataloutta oli hyvää vauhtia käynnissä. Kehitystä tarkasteltaessa on kuitenkin syytä pitää mielessä, ettei tuotanto tilaa kohti tokikaan käytännössä kasvanut tätä tahtia, vaan kuva muodostuu siitä, että pienimmät ja heikkotuottoisimmat tilat lopettivat kokonaan tuotannollisen toimintansa ja vain isoimmat ja moderneimmat tilat jatkoivat tuotantoaan. Tämän vuoksi esimerkiksi yksittäisellä, toimintaansa muuttuvassa toimintaympäristössä jatkavalla maatilalla tuotanto ei tietenkään voinut kohota tähän tahtiin, vaikka reaalinen tilakohtainen tuotantokin kasvoi suuresti. Keskimääräinen lypsy lehmää kohti kohosi vastaavana aikana Mikkelin läänissä 35 % ja Kuopion läänissä 27 %. Kun samaan aikaan karjan määrää toimintaansa tehostavilla tiloilla pyrittiin kasvattamaan, on hyvinkin mahdollista, että meijeriin lähetetyn maidon määrä saattoi lähes kaksinkertaistua, mikä näkyi välittömästi merkittävästi kasvaneina maitotuloina.

Kaikkiaan lypsykarjatalouden tila ja kehitys Savon eri osissa oli hyvin erilainen, millä oli vaikutusta koko alueen talouselämäänkin. Kun maatalouden asema Savon elinkeinojakaumassa oli edelleen merkittävä ja kun lypsykarjatalous oli eittämättä savolaisen maatalouden päätuotantosuunta, erot maakunnan osien välillä korostuivat. Pohjois-Savossa kokonaismaidontuotanto kasvoi vuosina 1972–1986 hieman runsaasta 300 miljoonasta litrasta runsaaseen 350 miljoonaan litraan, mutta Etelä-Savossa tuotannon kokonaismäärä pysyi vaivoin paikallaan vajaan 200 miljoonan litran tasolla. Kun Mikkelin läänin meijeriin lähetetyn maidon määrä tuotantotilaa kohti samaten jäi koko ajan jälkeen Kuopion läänin luvusta, kehitys johti Etelä­Savon jatkuvaan jälkeenjääntiin yleisestä kehityksestä. Tämäkin seikka oli osaltaan johtamassa Etelä-Savon taloudellisen kehityksen vaikeuksiin, ja osaltaan se oli seurausta näistä vaikeuksista.

Hevosten uusi rooli

Hevonen oli perinteisesti Suomen maataloudessa tärkeä kotieläin, sillä sen avulla tehtiin miltei kaikki maataloustyöt ja perinteisessä taloudessa tarvittavat välttämättömät kuljetukset. Hevonen oli korvaamaton myös metsätyössä, ja siten sen avulla hoidettiin merkittävä osa myös maatalouden sivuansiotyöstä. Hevosen korvaavat traktorit alkoivat todella yleistyä vasta sotien jälkeen; ennen sotia niitä oli lähinnä suurtiloilla. Ennen sotia hevosta ei voitu korvata kokonaan traktorilla millään viljelmällä, koska traktorien tekniset heikkoudet rajoittivat vielä voimakkaasti niitten käyttöä. Traktorilla ei oikeastaan voitu mennä metsätöihin, ja maataloudessakin oli paljon tehtäviä, joiden hoitaminen ei sillä käynyt. Traktorin työpanos oli pitkään merkittävin kynnössä, jossa sen murskaava voima olikin tarpeen.

Vuonna 1950 savolaisilla maatiloilla oli yhteensä 45 700 hevosta. Kun samaan aikaan yli yhden peltohehtaarin viljelmiä oli 41 000, oli hevosia enemmän kuin viljelmiä.212 Tämä olikin tarpeen, sillä kyntö ei oikeastaan sujunut yhden hevosen voimin, vaan tehtävään tarvittiin parihevoset. Suuremmilla tiloilla hevosia olikin enemmän kuin yksi, kun taas osalla pientiloista hevosta ei ollut lainkaan. Käytännön maatalous hoidettiin useimmiten joko tilojen yhteistyöllä, lainaamalla hevosta tilalta toiselle parin aikaansaamiseksi, tai – etupäässä pienillä tiloilla – kyntämällä yhdellä hevosella.

1950-luvulla traktorit yleistyivät vielä hitaasti, koska koneet olivat kovin kalliita eikä viljelijöiden ammattitaito vielä kaikin osin riittänyt koneistamisen aloittamiseen. Traktorit olivat pitkään myös kömpelöitä käyttää, mutta tältä osin kehitys eteni hyvää kyytiä. Jo 1950-luvun lopussa traktoreitten kokonaismassa oli keventynyt, ja samaan aikaan niiden lisälaitteet tulivat yleisemmiksi. Traktorin läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1960-luvulla, jolloin se alkoi nopeasti syrjäyttää hevosta. Vuonna 1969 hevosia oli koko Savossa enää hieman yli 20 000. Vuoteen 1950 verraten niiden lukumäärä oli alentunut vajaaseen puoleen.213

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa hevonen ei enää kuulunut kehittyneen maatilan talliin lainkaan. Hevosen ylläpito oli suhteellisen kallista, koska se isona eläimenä tarvitsi runsaasti ja hyvänlaatuista rehua. Kun hevosesta luovuttiin, sen rehumäärällä pystyttiin lisäämään lypsykarjaa ainakin kahdella päällä. Metsätyössä hevosia käytettiin edelleen monin seuduin, sillä metsätraktorin kehitystyö oli yhä vasta aluillaan, ja metsissä oli monia paikkoja, joihin ei koneilla ollut asiaa. Tästä syystä, ja toisaalta traktorien kalleuden vuoksi, hevosia käytettiin vielä 1960-luvun lopulla kuitenkin suhteellisen runsaasti sekä maa- että metsätaloudessa.

1970- ja 1980-luvut olivat elintason nopean kohoamisen ja vaurastumisen aikaa. Tänä aikana myös maatalous kehittyi nopeasti, ja hevosen käyttö maataloudessa vähitellen loppui. Vain kuriositeettina voitiin 1990-luvulla nähdä hevonen maataloustyössä, ja metsistäkin hevoset hävisivät tehokkaiden metsätraktorien ja monitoimikoneitten tieltä.

Samaan aikaan hevosen käytön toinen osa­alue pysyi vahvana ja osin vahvistuikin: ravihevosten pidosta ja kasvatuksesta tuli yksi erikoistuneen maatalouden uusi tuotantosuunta, joka ravien vahvan kaupallistumisen myötä alkoi vahvistua ja erikoistua. Vuonna 1990 Savossa oli kaikkiaan runsaat 3 400 hevosta, joista käytännössä kaikki olivat ravi- ja ratsastuskäytössä. Maatalouden vetojuhtana hevonen oli kokonaan menettänyt merkityksensä.

Hevosten häviäminen maataloudesta oli suuri muutos, sillä hevosen työkyky oli rajoitettu ja hevosten määrä saneli suoraan sen, kuinka laajaa maataloutta tilalla voitiin harjoittaa. Hevosen työkyvyn rajat määräsivät myös maatalouden työvoimatarvetta, sillä yksi mies pystyi ajamaan vain yhtä hevosparia kerrallaan, ja työn vauhti oli hevosen ja miehen vauhti. Traktorin työsuorituksen rajat olivat huomattavan väljät, ja vain harvoin miestyövoiman määrä rajoitti viljelypinta-alaa modernin traktorin aikana. Yksi mies ja yksi tehokas maataloustraktori pystyivät käytännössä hoitamaan lähes minkä tahansa savolaisviljelmän työt, lukuun ottamatta kaikkein suurimpia tiloja.

Hevonen oli myös kallis ylläpitää, sillä sen rehun tuotantoon laskettiin tarvittavan hehtaarin viljelysala. Kun tehokkaaseen viljelyyn tarvittiin ainakin kaksi hevosta, hevostaloudessa kulutettu osuus koko maatalouden tuotantopanoksista pyrki kasvamaan liian suureksi. Hevosista luopuminen mahdollisti lypsykarjan lisäämisen usealla päällä, mikä puolestaan näkyi heti maitotilissä.

Muu karjatalous

Jo pian vuosisadan vaihteen jälkeen suomalaisessa maataloudessa vietiin loppuun 1860-luvulla käynnistynyt tuotantosuunnan muutosprosessi, jossa vanha monimuotoinen ja tilakohtaiseen omavaraisuuteen tähdännyt tuotantosuunta oli saanut väistyä kaupallistuvan lypsykarjavaltaisen suunnan tieltä. Muutos oli aikanaan hyvinkin ehdoton, ja metsätalouden nousu yhdessä maatilatalouden muutoksen kanssa alkoi karsia maataloudesta sen monimuotoisia piirteitä. Selvimmin tämä näkyi karjataloudessa, jossa muitten eläimien pito lypsykarjan ohella alkoi muuttua harvinaisuudeksi. Ensin katosivat perinteisestä maataloudesta vuohet ja pian sen jälkeen lampaat. Sikatalous pysyi pystyssä harrastajatasolla, eli talossa kasvatettiin yksi tai kaksi sikaa omaan käyttöön. Myös kanoja pidettiin oman kananmunien tarpeen tyydyttämiseksi. Sota ja sen aikana tapahtunut tuonnin karsiutuminen aiheutti pulaa erilaisista hyödykkeistä. Miltei kaikki maataloustuotteet kuuluivat säännöstelyn piiriin, ja oma tarve oli viisainta ja helpointa tuottaa itse. Oman kulutuksen ylittävälle tuotannolle oli kova kysyntä mustassa pörssissä, jossa tuotteista sai hyvän hinnan: maataloustuotanto oli kerrankin hyvin kannattavaa, tuottipa sitten mitä tahansa. Marginaalierissä oli lisäksi se etu, että kaikkialle lonkeronsa ulottanut Kansanhuolto ei pystynyt siihen reaalisesti puuttumaan. Tämä sai maataloudessa aikaan eräänlaisen monimuotoisuuden renessanssin, kun esimerkiksi tuontivilla korvattiin itse tuotetulla ja kehrätyllä villalla. Samaten sianlihan tuotanto elpyi monissa talouksissa, kun lihaa kannatti sen mahtavan vaihtoarvon vuoksi tuottaa myös oman talouden ulkopuoliseen kulutukseen. Jopa mehiläishoito lisääntyi, kun hunajalla voitiin monissa paikoin korvata puuttuvaa sokeria.

Vuonna 1950 Savossa oli kaikkiaan miltei 100 000 yli yksivuotiasta lammasta ja 115 000 alle vuoden ikäistä. Näistä Mikkelin läänin maanviljelysseuran alueella oli enemmistö eli noin 51 500 yli vuoden ikäistä ja 61 500 sitä nuorempaa lammasta. Kuopion läänin maanviljelysseuran alueella luvut olivat 47 400 ja 53 600. Alle vuoden ikäisten lampaiden osalta Mikkelin läänin maanviljelysseuran luku oli suurempi kuin maan minkään muun maanviljelysseuran. Yli vuoden ikäisten lampaiden osalta Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan maanviljelysseurojen sekä Oulun läänin talousseuran alueella luvut olivat Mikkelin läänin lukuja suurempia. Lampaiden määrä oli Etelä-Savossa miltei kaksinkertainen lehmien lukumäärään verrattuna ja Pohjois-Savossakin noin 10 % korkeampi. Kuntien väliset erot olivat kuitenkin suuria: joissakin kunnissa lampaita oli runsaasti ja toisissa ei lainkaan. Näin keskiarvot kuvaavat marginaalista tuotantoa heikosti koko maakuntaa ajatellen.214 Savossa lampaiden enemmyys nimenomaan Etelä-Savossa on osoitus alueen maatalouden vanhakantaisuudesta verrattuna maakunnan pohjoisosaan. Kaikkiaan lampaiden runsas pito kuvasti 1950-luvulla koko maatalouden kehitysastetta, ja maan kehittyneimmillä seuduilla lampaita oli merkittävästi vähemmän kuin kummassakaan Savon osassa.

Sikojen pito oli Savossa ollut aina aiemminkin hyvin tavallista, ja Savo yhdessä Pohjois-Karjalan kanssa oli jo vuosisadan vaihteesta saakka muodostanut nk. sika-Suomen. Vuonna 1950 Mikkelin läänin maaviljelysseuran alueella oli kaikkiaan 26 500 alle 6 kuukauden ikäistä sikaa ja Kuopion läänin maanviljelysseuran alueella vajaat 25 000. Yli kuuden kuukauden ikäisiä sikoja oli maakunnan eteläosassa runsaat 7 000 ja pohjoisosassa runsaat 6 000. Sikataloudessa painopiste oli nimenomaan nuorissa eläimissä, sillä tehokas ja moderni siankasvatus suosi sikojen teurastamista nuorina – yleensä suunnilleen kuuden kuukauden iässä – ja tätä vanhemmat olivat pääasiassa siitoseläimiä. Sikojen määrät eivät Savossa edustaneet enää maan huippua, sillä siankasvatus oli keskittynyt lähemmäksi maan väestöllistä painopistettä, jossa lihan markkinat olivat suurimmat. Maan vahvimpia sikatalousalueita olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta, joiden lisäksi Mikkelin lääniä edellä sikataloudessa oli Häme.215

Kanataloudessa Savo ei enää kuulunut maan eturivin alueisiin, pikemminkin päinvastoin. Savon kanatalous kuului 1950-luvulla Suomen mitassa suunnilleen keskivaiheille: Etelä-Savossa oli 124 900 ja Pohjois-Savossa 140 500 yli 6 kuukauden ikäistä kanaa. Kanatalous oli keskittynyt jo tällöin Varsinais-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle ja Satakuntaan, joiden alueella oli yli puolet koko Suomen kanakannasta.216

Maatalouden monimuotoisuuden renessanssi meni kuitenkin suhteellisen pian ohitse, kun tuonti alkoi elpyä ja kulutuksen säännöstely väistyi lopullisesti 1950-luvun puolimaissa. Kauppoihin tuli riittävästi tarvittavia tuotteita ja mustapörssi tyrehtyi. Tämä vaikutti nimenomaan marginaalituotantoon, joka jo varhemmin oli lopetettu kannattamattomana ja elvytetty vain todellisen tarpeen edessä. Niin esimerkiksi suomalainen lampaan villan ja lihan tuotanto ei pystynyt kilpailemaan sellaisten seutujen tuotannon kanssa, joilla ei ollut lainkaan sisäruokintakautta, vaan eläimet saattoivat laiduntaa ympäri vuoden. Esimerkiksi Australiassa ja Uudessa-Seelannissa pystyttiin pitämään satojen tuhansien päiden katraita, kun Suomessa jo satojen lampaiden katraan pito oli mahdotonta. Lammas jäikin suomalaisessa maataloudessa kuriositeetiksi, eikä enää 1960-luvulla lammaskatraita juuri näkynyt Savossa kuljettaessa.

Vuonna 1969 Savon lammaskanta oli romahtanut verrattuna tilanteeseen kahta vuosikymmentä aikaisemmin. Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli kaikkiaan 12 700 lammasta eli suunnilleen kymmenesosa vuoden 1950 määrästä. Pohjois-Savossa lampaiden määrä oli romahtanut 7 700:aan. Näin koko maakunnassa lampaiden lukumäärä oli kaikkiaan noin 20 000 – vain runsas kuudesosa siitä, mitä se oli yksin Etelä-Savossa vuonna 1950. Lammaskanta ei romahtanut yksinomaan Savossa, vaan koko maassa. Vuonna 1969 koko Suomessa oli vajaat 160 000 lammasta, joista 20 000 Oulun maatalouskeskuksen ja 17 000 Etelä-Pohjanmaan maatalouskeskuksen alueella.217

Vaikka Savon lammastalous romahti 1950- ja 1960-luvuilla, maakunnassa säilyi sentään muutamia kuntia, joissa lampaita pidettiin edes jonkin verran. Ehdotonta huippua tässä suhteessa edusti Joroinen, jonka alueella oli vuonna 1969 kaikkiaan pari tuhatta lammasta. Muita vahvoja lammaspitäjiä olivat Etelä-Savon Mikkelin maalaiskunta ja Puumala, joista jälkimmäisessä oli 1 800 ja edellisessä vajaat 1 400 lammasta. Pohjois­Savon lammaspitäjiä olivat Juankoski, Kiuruvesi, Leppävirta ja Pielavesi, joissa kussakin oli 600–700 lammasta.218 Luvut olivat maakunnan sisällä suuria, mutta verrattuna 1950-luvun määriin ne olivat vain muisto entisestä.

Myös sianlihan ja kananmunien tuotanto keskittyi jo suhteellisen varhain näihin tuotantosuuntiin erikoistuneille tiloille, ja yksittäisten tilojen pienet kanalat tai sikalat alkoivat hävitä. Monimuotoinen tuotanto ei kannattanut, sillä monen eri karjanlajin pito vaati erityisiä investointeja, joihin markkinahenkisyyteen oppivat viljelijät eivät olleet halukkaita.

Savon sikojen kokonaismäärä pysyi suunnilleen vuoden 1950 tasolla, kun tarkastellaan tilannetta kahta vuosikymmentä myöhemmin. Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli kaikkiaan 24 000 alle 6 kuukauden ikäistä sikaa ja Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella 29 000. Pohjois-Savo oli ohittanut sikojen määrässä maakunnan eteläosan. Vahvoja sikatalouskuntia olivat Pohjois-Savossa Maaninka, Iisalmen maalaiskunta ja Kiuruvesi sekä Etelä­Savossa Joroinen ja Mikkelin maalaiskunta.219 Myös siipikarjanhoidon taso säilyi Savossa vakaana vuosina 1950–1969. 1960-luvun lopussa Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli vajaat 126 000 kanaa ja Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella 131 000. Siipikarjataloudessa Savo jäi harrastajaluokkaan, sillä tämä maatalouden osa-alue keskittyi jo varhaisessa vaiheessa jyrkästi: kananmunien tuotanto pääasiassa Varsinais-Suomeen ja broilerintuotanto Satakuntaan. Varsinais-Suomessa kanojen lukumäärä oli kymmenkertainen Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueeseen verrattuna, ja Varsinais-Suomessa tuotettiin kolmannes koko Suomen kananmunista. Satakunta tuotti puolestaan puolet koko maan broilereista.220

Maatalouden kaupallistuminen saavutti käytännössä täydellisyyden viimeistään 1970-luvulla, jolloin lypsykarjatilallinenkin alkoi ostaa kulutusmaitonsa kaupasta sen sijaan, että olisi hyödynnetty omaa tuotantoa. Kun tuotannossa pyrittiin saavuttamaan suurtuotannon edut, kaikenlainen sivutuotanto oli karsittava pois; mihinkään turhaan ei liiennyt aikaa eikä resursseja. Päätuotanto vei kaiken huomion, työajan ja tarmon, ja viljelijäväestö etsi harrastuksensa muualta kuin maatalouden parista.

Monimuotoisuuden kadotessa sen rinnalle muodostui harvoja erikoistuneita tiloja, joiden tuotantosuunta poikkesi valtavirrasta. Joku tuottaja perusti suursikalan, joku toinen kanalan, ja kolmas saattoi keskittyä lampaanhoitoon. Tässä vaiheessa – ehkä 1980-luvulla – mukaan tuli myös elintarvikkeiden puhtausvaatimus, luomutuotanto ja delikatessin tavoittelu, jotka nostivat pienemmänkin tuotannon jälleen kannattavaksi tai ainakin elinkelpoiseksi. Suomalaista lampaanlihaa verrattiin Uudesta-Seelannista tuotettuun ja havaittiin se enemmän lampaan makuiseksi.

Karjataloudessa niin sianlihan, kananmunien, broilerien kuin lampaanlihankin suurimittainen tuotanto siirtyi sopimustuotannoksi, eikä näillä sektoreilla ollut enää perinteistä tuotannon vapautta. Pienimuotoinen tuotanto omaan tarpeeseen ja suoramarkkinoiden kautta myytäväksi jatkui, ja tästä pienestä sektorista tulikin joillekin erityistuottajille sopiva ja kannattavakin toiminta-alue. Erityistuotettujen ja suoraan kuluttajille markkinoitujen tuotteiden hinta oli jotain aivan muuta kuin sovitut tuottajahinnat, sillä hyvinvoivat ja vauraat kuluttajat halusivat maksaa erityistuotteista parempaa hintaa kuin normaalissa kaupassa pyydettiin. Tällaisessa tuotannossa tuottaja sai usein myös tuotteen jalostuksesta koituvat tulot.

Kaikkiaan lampaiden, sikojen ja kanojen määrä säilyi Savossa suunnilleen tasolla, jolle se oli 1960-luvun loppuun mennessä kehittynyt. Vuonna 1986 Mikkelin läänissä oli sikoja kaikkiaan 406 tilalla yhteensä 19 600 ja Kuopion läänissä 336 tilalla 26 300. Sika-Suomi oli siirtynyt Savosta Länsi-Suomeen: Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan alueelle. Munituskanoja oli Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella 1 695 tilalla yhteensä 86 000 ja Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella 988 tilalla kaikkiaan 79 700. Näillä lukemilla Savo jäi auttamatta Suomen siipikarjataloudessa harrastajaluokkaan. Lampaita Mikkelin maatalouspiirissä oli 493 tilalla yhteensä 5 000 ja Kuopion maatalouspiirin alueella 368 tilalla vajaat 3 500. Mikkelin läänissä oli kolme lammastilaa, joiden katraan koko ylitti sadan pään rajan. Kuopion läänissä tällaisia lammastiloja oli kaksi.221

Kaikkiaan savolainen maatalous oli jakautunut kahteen selvään ryhmään, joista ylivoimaisesti tärkein ja koko aluetaloudenkin kannalta merkittävä oli lypsykarjatalous. Sen rinnalla eli kuitenkin marginaalisia, yksittäisen tuottajan kannalta tärkeitä tuotannon haaroja, joilla laajemmassa mitassa ei ollut merkitystä. Tämä oli erikoistumista, joka nousi tunnusomaiseksi savolaisessakin maataloudessa erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla.

MAATALOUS KONEISTUU

Maatalouden ensimmäinen koneistumisvaihe koettiin 1800-luvun lopussa ja aivan 1900-luvun alussa, jolloin hevostyökoneet yleistyivät ja alkoivat korvata ihmistyötä maataloudessa. Tämä vaihe oli merkittävä, sillä sen ansiosta ensimmäisen kerran maatalousväestön työvoimaa alkoi vapautua enenevässä määrin muuhun työhön, jota tässä vaiheessa edusti ennen muuta metsätyö sekä siihen liittyvä puun ajo ja uitto. Hevostyökoneista tärkeimpiä olivat niitto- ja haravakoneet, jotka helpottivat kuivaheinäsadon korjausta, mikä taas oli keskeistä maatalouden päätuotantosuunnaksi muodostuneen lypsykarjatalouden kehitykselle. Hevostyökoneet korvasivat ensisijassa miestyötä, joka alkaneen metsätalouden vuoksi oli käynyt liian kalliiksi maatalouden tuotantoon nähden. Viljan korjuussa käytettävä elonleikkuukone jäi Suomessa harvinaisuudeksi, ja vilja korjattiin pitkään käsityönä vanhoilla menetelmillä.

Ensimmäiset traktoritkin tulivat suomalaiseen maatalouteen pian vuosisadan vaihteen jälkeen, mutta ne olivat pitkään erittäin raskaita, kömpelöitä ja toimintavarmuudeltaan niin heikkoja, ettei niiden rationaaliselle käytölle ollut oikein edellytyksiä. Ennen sotia hankitut traktorit edustivat enemmän omistajansa kiinnostusta uuteen tekniikkaan, vaurautta ja innokkuutta kuin todellista maatalouden kehittämishalua. Varhaiset traktorit olivat ennen muuta kuriositeetteja ja merkkejä tulevasta tekniikan ajasta.

Traktorin heikkoutena oli pitkään hyvän ja monipuolisen nostolaitteen ja sen kautta sopivien traktorivetoisten koneiden puute. Siksi traktorin keskeisimmäksi tehtäväksi jäi pitkäksi aikaa kyntö, jossa se väsymättömänä ja vahvana oli ylivertaisesti hevosta parempi ja tehokkaampi. Traktoria ja siihen kytkettyä auraa kutsuttiinkin usein moottoriauraksi.222

Traktorit yleistyivät suomalaisessa maataloudessa hitaasti. Vuonna 1920 koko maassa oli yhteensä 147 traktoria ja vielä vuonna 1930 kaikkiaan vajaat 2 000 – vähemmän kuin 4 traktoria kuntaa kohti. 1930-luvun puolivälin jälkeen, kun maailmanpulasta oli päästy ohitse, traktorien määrä alkoi kuitenkin kasvaa jopa siinä määrin, että maatalousasiantuntijat alkoivat varoitella liioista ja turhista investoinneista. Lopulta kuitenkin maailmansodan puhkeaminen lopetti traktorikaupat käytännössä vuosikymmeneksi, ja olemassa olleet traktorit joutuivat sotapalvelukseen, pois maatalouden parista. Auran sijasta ne alkoivat vetää tykkejä, ja sotakäytössä maassa olleet vajaat 6 000 traktoria ajettiin loppuun.223

Sota kaikessa kauheudessaan kehitti kuitenkin laaja-alaisesti tekniikkaa, ja pian sodan jälkeen rakennetut traktorit olivat teknisesti aivan toista luokkaa kuin sotaa edeltävät mallit. Kun sota oli hävittänyt suomalaiset maataloustraktorit käytännössä kokonaan, sodan jälkeen koneistaminen aloitettiin tältä osin alusta. Kehittynyt tekniikka oli lopulta luonut traktorista todellisen käyttökoneen suomalaiseenkin maatalouteen, ja into niiden hankintaan heräsi pian uudestaan.

Traktorin ja auran yhdistelmä vapautti tilan monen hevosen pidosta, sillä kyntöä lukuun ottamatta kaikki muut maataloustyöt sujuivat käytännössä vaikeuksitta yhden hevosen voimin. Traktori oli koneena monimutkainen ja hankintahinnaltaan sekä käyttökustannuksiltaan kallis kone, ja maatalouden tuloilla sen hankinta oli useimmassa tapauksessa mahdotonta. Metsätalous tarjosi kuitenkin mahdollisuuden traktorin kaltaisiin investointeihin, minkä vuoksi yleisen teknisen kehityksen myötä traktoreja ostettiin Suomen maaseudulle lopulta jopa enemmän kuin niiden todellinen tarve ainakaan pelkän maatalouden kannalta olisi ollut.

Suomen sodanjälkeisessä maataloudessa koneistumisen ydin liittyy ensin traktoreiden lukumäärän lisääntymiseen ja sen jälkeen leikkuupuimureiden yleistymiseen. Näiden ohella merkittäviä koneistamiskohteita olivat kasvaneiden karjamäärien myötä lypsy sekä maidon jäähdyttäminen, mutta tämä sektori oli yleensä vuorossa miesten töiden koneistamisen jälkeen. Rooliajattelu oli maataloudessa pitkään hyvin vahvaa, eikä naisten töitä arvostettu samalla tavoin kuin miesten toimia, mikä näkyi myös koneistamisen etenemisjärjestyksessä.

Sodan jälkeen Suomessa oli yleinen talouspula, ja ulkomaanvaluutta oli hyvin tiukassa aina sotakorvausten maksamisen loppumiseen saakka, osin pitkään sen jälkeenkin. Suomessa oli ollut omaa traktorituotantoa jo vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta varhaiset kokeilut kariutuivat liian pieneen kysyntään ja kysyntään nähden suuriin tuotantokustannuksiin. Sodan jälkeen Suomessakin virisi uudelleen halu rakentaa omia traktoreita oman maatalouden käyttöön. Tähän kannusti ennen muuta valuuttapula sekä raskaasti lisensioitu ja kiintiöity tuonti. Tässä vaiheessa syntyivät Vaasa- ja Takra­merkkiset traktorit, joista puukaasutinkäyttöisen Vaasan tuotanto jäi 12 koneen koe-sarjaan. Tamperelaista Takraa myytiin vuosina 1950–1954 kaikkiaan vajaat 900 kappaletta.224 Suomalaisten traktorien oli vaikea kilpailla maailman suurtuottajien kanssa, ja kotimaisen tuotannon rinnalla ulkomaiset traktorit pysyivät selvässä valta-asemassa: englantilaiset Fordson Major ja Ferguson muodostuivat valtamerkeiksi suomalaisen maatalouden traktorien hankinnassa.

Kotimainen traktorituotanto sai uudelleen merkitystä sotien jälkeen vasta, kun Valmet ryhtyi suunnittelemaan keveitä maataloustraktoreita vuonna 1950 ja kun lopulta 1955 alettiin tuottaa Valmet 15- ja 20-merkkisiä pientraktoreita. Ulkomaisen tuonnin kanssa Valmet ryhtyi kilpailemaan vasta 1950-luvun lopulla, jolloin aloitettiin keskiraskaiden dieselmoottorilla varustettujen Valmet 33 D:n ja 359 D:n tuo tanto.225

1950-luvulla alkoi elpyä myös traktorituonti, mutta koneiden lukumäärä säilyi kuitenkin pitkään vaatimattomana. Vuonna 1950 Etelä­Savossa oli kaikkiaan 173 traktoria ja Pohjois­Savossa 335. Esiintymisessä oli selviä painopisteitä, joita maakunnan eteläosassa olivat Joroinen, Rantasalmi, Mikkelin maalaiskunta, Sääminki ja Juva, joissa kaikissa oli enemmän kuin 15 traktoria – Joroisissa jopa 29. Pohjois-Savossa traktoreita oli erityisen runsaasti Iisalmen maalaiskunnassa, Kiuruvedellä ja Vieremällä, joissa oli enemmän kuin 30 traktoria kussakin; Iisalmen maalaiskunnassa peräti 46 konetta. Enemmän kuin 15 traktoria oli Pohjois-Savon kunnista Siilinjärvellä, Sonkajärvellä ja Lapinlahdella.226

Pohjois-Savon vahva karjatalousalue ja Etelä­Savon maatalouden ydinalue olivat selvästi koneistuneinta osaa maakunnasta. Traktorin yleistymisen edellytys oli kuitenkin tehokkaan ja kätevän nostolaitteen kehittäminen lisälaitteitten hallitsemista varten. Hydrauliikan käyttöönotto mahdollisti tämän kehitysaskeleen, ja traktorin käyttökelpoisuus kohosi aivan uudelle tasolle; sen todellinen läpimurto maa- ja metsätalouteen alkoi.

Samaan aikaan Savossa oli vielä kuntia, joissa ei ollut traktoreita ollenkaan. Tällaisia kuntia olivat Etelä-Savossa Pertunmaa, Virtasalmi ja Punkaharju sekä maakunnan pohjoisosassa Sä neinen. Erittäin vähän – kaksi tai vähemmän – traktoreita oli edelleen maalaiskunnista Vesannolla, Tuusniemellä, Juankoskella, Anttolassa, Puumalassa ja Enonkoskella.227 Tämäkään luettelo ei yllätä, sillä heikosti koneistuneita olivat pienet ja muutenkin kehityksestä jälkeen jääneet kunnat.

Traktorin varhaista levinneisyyttä tarkasteltaessa on hyvä katsoa rinnalla paljon halvemman, naistyötä korvaavan koneen – lypsykoneen – levinneisyyttä. Vuonna 1950 Pohjois-Savossa lypsykoneita oli kaikkiaan 69 ja maakunnan eteläosassa 46, yhteensä 115. Ainoastaan Mikkelin maalaiskunnassa koneiden määrä tavoitti kymmenen rajan, mihin syynä oli varmaan suuri Otavan maamieskoulu ja sen positiivinen vaikutus.228 Kun traktoreita oli samaan aikaan yhteensä 508, lypsykoneiden määrä oli vain runsas viidennes traktorien määrästä. Vertailu ei täysin tee oikeutta naistyön arvostukselle Savossa, sillä lypsykoneiden leviämisen esteenä oli maakunnan heikko sähköistämisaste. Lypsykone tarvitsi toimiakseen sähkövirtaa, joka Savon sydänmailla oli vielä 1950-luvun alussa monin paikoin vasta tavoittamaton haave.

Traktorin leviämisessä ja yleistymisessä 1960-luku oli varsinaisen läpimurron aikaa. Vuoden 1969 maatalouslaskennassa Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella (joka oli sama kuin maakunnan alue) oli kaikkiaan 6 917 ja Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella 8 409 maataloustraktoria. Näiden lisäksi Etelä-Savossa oli 155 ja Pohjois­Savossa 239 maatilojen yhteiskäytössä olevaa traktoria. Koko Savon traktorimäärä oli näin kohonnut jo runsaaseen 15 700:aan, mikä merkitsi sitä, että käytännössä kaikilla aktiivitiloilla oli käytössään traktori.229 Näin runsaassa vuosikymmenessä traktorista tuli yleinen ja käytännössä välttämätön kone savolaisessa maataloudessa.

Kuntatasolla eniten traktoreita oli vuonna 1969 Kiuruvedellä, jossa oli kaikkiaan 781 konetta. Etelä-Savossa johtavaa asemaa piti Mikkelin maalaiskunta, jossa traktorien lukumäärä kohosi 691:een. Alle sadan traktorin määrään jäivät savolaisista maalaiskunnista Enonkoski, Savonranta, Juankoski ja Säyneinen.230

Leikkuupuimuri oli monin verroin vaikeampi käyttää ja hankalampi huoltaa kuin traktori. Leikkuupuimurien kehitystyö oli alkanut Yhdysvalloissa jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta varhaisvaiheiden puimurien käyttö keskittyi preerialle, jossa puintialat olivat Suomeen nähden valtavan suuret, eikä leikkuupuimuria edes yritetty tuoda Suomeen ja Pohjoismaihin vielä pitkään aikaan. Ruotsiin ensimmäinen leikkuupuimuri tuli vuonna 1927 ja Suomeen vasta kymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1937.231

Suomen pienillä peltoaloilla elonkorjuuta koneistettiin elonkokoojalla varustetulla niittokoneella ja itseluovuttavalla elonleikkuukoneella, joiden kummankin levinneisyys jäi vaatimattomaksi. Leipävilja leikattiin Suomessa perinteisesti käsin sirpillä, sidottiin lyhteille, kuivattiin kuhilaissa ja puitiin riihessä. Käsittelyn koneistaminen alkoi työn loppupäästä, eli ensiksi koneistettiin puinti ja olkien käsittely. Pääosin rehuviljana viljellyn kauran korjuussa joustettiin jo varhain suuresta elon kunnioituksesta, ja kauraa alettiin korjata heinän tavoin niittokoneella leikkaamalla ja seivästämällä kuivumaan. Tämä työtapa säästi valtavasti työtä, sillä sirpillä leikkuu ja sitominen vaati monin verroin enemmän työvoimaa. Rukiin, vehnän ja ohran korjuun koneistaminen sai kuitenkin odottaa yleensä leikkuupuimurin tuloa. Hevosvetoisia elonleikkuukoneita oli Etelä-Savossa vuonna 1950 yhteensä 157 ja Pohjois-Savossa 264, mikä oli maatilojen määrään nähden kovin vähän.232

Leikkuupuimurikausi alkoi Suomessa varsinaisesti 1950-luvulla, mutta jo vuosisadan vaihteessa maahan alettiin tuoda monen merkkisiä vetopuimureita. Vetopuimurissa ei ollut ajokoneistoa, vaan puimuria vedettiin traktorilla. Traktorien voimat olivat kuitenkin hyvin rajallisia, minkä vuoksi vetopuimureissa oli usein apumoottori varsinaista puintia varten. Vetopuimurit olivat varsinaisia päältäajettavia leikkuupuimureita keveämpiä, pienempiä ja halvempia, minkä vuoksi niitä pidettiin Suomen kaltaiseen pienviljelmäperustaiseen maatalouteen erityisen sopivina. Koneet olivat todella pieniä sekä kooltaan että teholtaan, sillä niiden ajoleveys oli normaalisti vain 1,5 metriä ja kehitystyön loppuvaiheessakin vain noin 1,8 metriä.233

Vetopuimurit eivät saavuttaneet Suomessa suurta suosiota, kun sitä vastoin Ruotsissa ne olivat hyvinkin tavallisia. Suomessa ajopuimureiden kauppa kohosi hallitsevaksi jo vuonna 1950, kun Hankkija toi Suomen markkinoille kanadalais-englantilaisen Massey-Harris 726 -ajopuimurin. Sen jälkeen vetopuimureiden myynti väheni Suomessa merkityksettömäksi, ja maassa alettiin investoida nimenomaan kalliisiin ajopuimureihin.234 Vetopuimurin hinta oli vain puolet ajopuimurin hinnasta, mutta nähtävästi suomalaisten maatilojen vahva metsätalous mahdollisti suuret investoinnit kalliimpiin ja osin jopa ei-tarkoituksenmukaisiin koneisiin.

Suomalainen maanviljelys ei vielä 1950-luvulla ollut kypsä suurten ajopuimureiden käyttöönottoon, koska pellot olivat vielä valtaosaltaan avo-ojaisia ja kivisiä. Sekä ojat että kivet vaikeuttivat puimureiden käyttöä, ja ennen niiden yleistymistä pellot vaativat tiukkaa kohentamista. Tässä yhteydessä 1950-luvulla alkoi mittava salaojitus- ja kivenraivausurakka, jota tuettiin vahvoin valtion tukiaisin. Tämä työ alkoi tuottaa tulosta jo 1950-luvulla, ja 1960-luvulla leikkuupuimurit alkoivat yleistyä.

Vuonna 1950 leikkuupuimurit olivat vielä maassamme niin harvinaisia, että suoritetussa maatalouslaskennassa niitä ei tilastoitu laisinkaan. Sen sijaan jo vuonna 1969 Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella maatiloilla oli 494 ajopuimuria ja 147 vetopuimuria. Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella vastaavat luvut olivat 719 ja 108. Näiden lisäksi Etelä­Savossa oli maatilojen yhteisomistuksessa 257 ajo- ja 29 vetopuimuria sekä Pohjois-Savossa 444 ajo- ja 39 vetopuimuria. Yhteensä koko maakunnassa oli 1914 ajo- ja 323 vetopuimuria.235 Leikkuupuimuri oli yksi niistä harvoista maatalouskoneista, joiden yhteisomistus tuli alkuun tavalliseksi. Vuosisadan alussa tällaisia olivat olleet puimakoneet, joitten hankkimiseksi perustettiin lukuisia osuuskuntiakin. Leikkuupuimuri oli kone, jota voitiin käyttää vain yhteen tehtävään, mikä sai ihmiset ymmärtämään, ettei jokaiselle tilalle ollut syytä ostaa omaa tehokasta konetta, vaan useamman tilan työt voitiin tehdä yhdellä ja samalla koneella.

Leikkuupuimureitten yhteisomistus alkoi vähentyä maatalouden verotuskäytännön muuttumisen ja yleisen vaurauden kohoamisen myötä. Suurena ja kalliina hankintana leikkuupuimurin osto toi tiloille runsaasti poistoja, joiden avulla säästyttiin veronmaksusta. Toisaalta, ja jopa ymmärrettävästi, yhteiskäyttö ei ollut ongelmatonta ainakaan sellaisina syksyinä, jolloin sateet kiusasivat korjuuta: päätös siitä, kenen viljaa korjattiin minäkin mahdollisista korjuupäivistä, tuotti joskus viljelijöiden kesken ristiriitoja. Tosiasiassa oli kuitenkin niin, että tavallisilla suomalaisilla ja savolaisilla pienipeltoalaisilla tiloilla tehokkaan puimurin kapasiteetti jäi suuresti vajaakäytölle, ja suurta leikkuupuimurimäärää on pidettävä osin raskaana virheinvestointina.

Puimurikaupan huippuaikaa olivat 1970-luvun alkuvuodet, jolloin Suomessa myytiin jopa yli 3 000 leikkuupuimuria vuodessa – tässä vaiheessa puimurit olivat jo kaikki ajopuimureita. Seuraavan vuosikymmenen aikana puimurien vuotuinen myynti puolittui: koneet olivat jo tässä vaiheessa laadultaan hyviä, ja Suomen vähäisellä konekohtaisella käytöllä niiden käyttöikä oli pitkä. Ajan kuluessa puimurien koko kasvoi vähitellen, jos kohta kaikkein suurimpia koneita Suomeen tuotiin vähän. Alkuun yleisin oli puimuri, jonka työleveys oli 245–290 cm ja vuodesta 1983 lähtien 290–350 cm.236

Leikkuupuimurit olivat traktorien tavoin alkuun pitkälle tuontitavaraa, mutta pian Suomessa alkoi myös oma puimurituotanto. Oy Rosenlew Ab aloitti suomalaisen leikkuupuimurin suunnittelun vuonna 1954, ja vuonna 1956 tehtiin ensimmäinen Sampo-nimen saaneen puimurin koesarja. Epäilyistä huolimatta kotimainen puimuri pysyi tuotannossa, ja sen markkinaosuus oli Suomessa hyvä. Sampo-puimureita ryhdyttiin valmistamaan myös Ruotsissa, ja se selviytyi pitkään hyvin kilpailussa ulkomaisten suurtuottajien kanssa.237

Leikkuupuimurin käyttöönotto toi Suomeen kokonaan uuden maatalouskoneen. Kun ennen vilja puitiin riihessä, puinnin yhteydessä hoidettiin myös viljan kuivatus säilytyskelpoiseksi. Jo Yhdysvalloissa leikkuupuimuria kehitettäessä havaittiin, että vilja oli korjattaessa yleensä kyllin kuivaa ainoastaan Kalifornian sateettomilla alueilla. Suomen olot eivät vastanneet Kalifornian oloja, minkä vuoksi puimurien käyttöönoton jälkeen maahan rakennettiin tiivis viljankuivaamoketju, jossa puimurilla korjattu kostea vilja kuivattiin säilyvään kuntoon. Kuivauskysymys tuli eteen jo puimakoneiden käyttöönoton jälkeen, mutta usein vilja kuivattiin perinteisin tavoin riihessä ennen konepuintia. Samaan aikaan riihistä muokattiin kuivureita puinnin jälkeistä kuivaamista varten, ja riihi olikin usein rakennettavan viljankuivaamon perusta. Koneellinen viljankuivuri kehitettiin Suomessakin Rosenlewin Porin konepajalla jo 1930-luvun lopulla. Tämä kuivuri sai nimen Sampo, kuten myöhemmin tuotantoon otettu leikkuupuimurikin.238

Vuonna 1950 Etelä-Savossa tilastoitiin kaikkiaan 1 082 ja Pohjois-Savossa 1 257 viljankuivuria. Pohjois-Savon kuivureiden määrä oli yllättävän alhainen, ja se kertoo riihikuivauksen yleisyydestä alueella. Pohjois-Savoa tarkasteltaessa erikoista on myös se, että yksin Leppävirran kunnassa oli 140 kuivuria, mikä on enemmän kuin 10 % koko Pohjois-Savon kuivureiden lukumäärästä. Etelä-Savossa kuivureita keskittyi Mikkelin maalaiskuntaan (146 kuivuria) ja Joroisiin (131): kahdessa kunnassa oli miltei kolmannes koko maakunnan eteläosan kuivureista.239

Kuivurit yleistyivät kuitenkin yhdessä leikkuupuimureiden kanssa, ja puimurikorjauksessa kuivuri oli jopa välttämätön. Tämän vuoksi vuonna 1969 kuivurien määrä ja laatu oli jo aivan toisenlainen kuin paria vuosikymmentä aikaisemmin. Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli vuonna 1969 maatiloilla l 581 lämminilma- ja 65 kylmäilmakuivuria. Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella vastaavat luvut olivat 1 867 ja 103. Näiden lisäksi Etelä-Savossa oli 580 ja Pohjois-Savossa 647 tilojen yhteistä lämminilmakuivuria ja muutamia yhteisiä kylmäilmakuivureita.240

Maaseudun sähköistämisen myötä myös karjanhoito koneellistui. Savon maaseudun sähköistäminen tapahtui pääosiltaan 1960-luvun kuluessa, jos kohta joitakin seutuja tämänkin jälkeen oli ilman sähkövirtaa. Sähkö mahdollisti lypsykoneiden hankinnan helpottamaan karjataloudesta perinteisesti vastaavan emännän työtä. Vuonna 1969 Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli kaikkiaan 4 017 ja Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella 6 170 lypsykonetta.241 Nämä luvut merkitsevät sitä, että valtaosalla lypsykarjataloutta tosissaan harjoittavista tiloista oli siirrytty konelypsyyn. Käsin lypsettäessä karjan koko on rajattu lypsäjien määrän mukaan, koska yksi ihminen ei ajan ja voimiensa puitteissa pysty määräänsä useampaa lehmää lypsämään. Kun Suomessa ei ollut merkittävästi sellaisia suurtiloja, joilla olisi ollut palkattua työväkeä, ja kun varsinkin maatilaperheiden lapsiluku oli maaltapaon alettua voimakkaasti vähentynyt, konelypsy oli ainoa ratkaisu lypsykarjatalouden kehittämiseen. Tämä tapahtui siis sähköistyksen myötä yleensä 1960- ja 1970-lukujen aikana.

Maitotaloudessa toinen merkittävä koneistuva tehtäväalue oli jäähdytys, joka perinteisesti tapahtui järvestä talvisin nostettavan jään avulla. Jäiden nostaminen ja niiden säilöminen purukasoihin kesää varten oli erittäin työlästä ja hankalaa, mutta tähänkin sähköistys tarjosi helpotuksen. Sähköiset jäähdytyskoneet tulivat maitotalouteen suunnilleen yhtä aikaa lypsykoneiden kanssa. Näiden laitteiden levinneisyyden suhteen Savon osat poikkeavat toisistaan merkittävästi. Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella oli vuonna 1969 kaikkiaan 4 526 kompressorikäyttöistä maidonjäähdyttämislaitteistoa, kun samaan aikaan Kuopion läänin maatalouskeskuksen alueella niiden lukumäärä jäi 3 324:ään.242 Etelä-Savossa koneellisia maidonjäähdytyslaitteistoja oli enemmän kuin lypsykoneita ja Pohjois-Savossa vain puolet lypsykoneiden määrästä. Toisaalta jäiden nosto oli miesten työtä, ja tietynlaisessa asenneilmastossa sen koneistaminen ensisijassa oli ymmärrettävää.

Maidonjäähdytyskoneiden levinneisyydessä on lisäksi merkittäviä kuntakohtaisia eroja. Etelä­Savossa johtavia kuntia tässä suhteessa olivat Joroinen, Rantasalmi, Sääminki ja Mikkelin maalaiskunta, joissa kussakin oli enemmän kuin 300 koneellista jäähdytyslaitteistoa. Yli 200:aan jäähdyttimien määrä kohosi Etelä-Savossa edelleen Mäntyharjulla, Pieksämäen maalaiskunnassa, Kerimäellä ja Sulkavalla. Pohjois­Savossa kompressorikäyttöisiä maidonjäähdyttimiä oli yli 300 ainoastaan Lapinlahdella, ja esimerkiksi Kiuruvedellä, joka oli koko maankin tasolla johtavia lypsykarjatalouskuntia, oli ainoastaan 98 tällaista laitteistoa; lypsykoneita kunnassa oli 630. Yli 200 koneellisen maidonjäähdyttimen kuntia olivat Pohjois-Savossa Lapinlahden lisäksi ainoastaan Iisalmen maalaiskunta ja Siilinjärvi.243 Ero Etelä-Savon eduksi oli suorastaan huikea, ja sille ei oikeastaan ole mitään helppoa selitystä, sillä Etelä-Savossa oli vesistöjä varmasti enemmän kuin maakunnan pohjoisosassa, eikä siis jään saannissa ainakaan ollut ongelmia. Sähköistyksessäkään erot eivät olleet niin ratkaisevia, että ne olisivat selittäneet suhteen: olihan niin ikään sähköllä toimivia lypsykoneita Pohjois-Savossa runsaat 50 % enemmän kuin maakunnan eteläosassa.

Maatalouden tärkein sivuelinkeino ja suomalaisen maatilatalouden keskeinen sektori metsätalous näkyy myös maatilojen konekannassa selvästi. Puun korjuu tapahtui valtaosaltaan aina 1960-luvun alkuun saakka pokasahaa ja kirvestä käyttäen, sillä 1950-luvun moottorisahat painoivat 16–18 kiloa, ja niiden käyttö ohjautui ennen muuta tukkipuun kaatoon. Moottorisahojen tekniikka kehittyi kuitenkin 1950-luvulla nopeasti, ja pian 1960-luvun alun jälkeen ne alkoivat nopeasti yleistyä ja syrjäyttivät vuosikyrnmenessä käytännössä kokonaan kirveen ja kaarisahan varsinaisessa metsätyössä. Koneiden paino aleni 10 kilon tuntumaan, jolloin niiden käyttö helpottui merkittävästi: ei tarvittu enää kahta miestä kantamaan epävarmasti toimivaa sahaa metsään ja sieltä pois.244

Maatiloilla tehtiin metsätyötä sekä ansiomielessä että osana maatilataloutta, jolloin metsäkaupoista saatiin parempi hinta nk. hankintakauppojen kautta. Tästä syystä miltei jokainen savolainen maanviljelijä oli myös osa-aikainen metsätyömies, joka tarvitsi ajanmukaiset koneet ja laitteet työtään varten. Osa-aikaisuuden aste vaihteli tilan koon mukaan: pientilan isännät olivat pääasiassa metsätyömiehiä ja sivutoimisia maanviljelijöitä, isompien tilojen isännät päinvastoin. Kuitenkin lähes kaikki tekivät metsätyötä ja tarvitsivat sitä varten sopivat koneet.

Vuonna 1969 Pohjois-Savon maatiloilla oli kaikkiaan miltei 13 000 moottorisahaa ja Etelä­Savon tiloilla runsaat 11 000.245 Luvut eivät kuitenkaan olleet yhtä suuret kuin yli 1 peltohehtaarin viljelmäluvut, vaan runsas puolet siitä. Tämä tarkoitti toisaalta sitä, että aivan kaikkien tilojen isännät eivät pystyneet metsätöihin tai ainakaan heillä kaikilla ei vielä tässä vaiheessa ollut käytössään moottorisahaa. Moottorisaha oli kuitenkin kaikista runsaslukuisin maatilojen kone, ja sitä seurasi traktori; molemmat olivat hyvin tärkeitä maatilatalouden metsätalouden osassa.

Moottorisahojen tulo metsätyöhön merkitsi toisaalta myös metsätyön ammattimaistumista, ja niiden yleistymisen jälkeen kaikki maaseudun miespuoliset henkilöt eivät enää automaattisesti ottaneet osaa metsätyöhön. Tämä näkyi myös metsäkauppatapojen muutoksena. 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa kaikista metsäkaupoista noin 60 % oli hankintakauppoja, joissa metsän myyjä – metsänomistaja – hoiti myös puutavaran teon eli kaadon, karsimisen ja pätkimisen sekä ajon maantien tai muun kulkuväylän varteen. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa hankintakauppojen osuus oli enää 20 %:n luokkaa.246 Tässä vaiheessa mukana olivat jo ensimmäiset monitoimikoneetkin, mutta varsinaisen metsätyön ammattimaistumisen aloitti nimenomaan moottorisaha, jonka käyttöön ja kunnossapitoon jokaisesta ei enää ollut. Hinnaltaan sahat olivat niin edullisia, ettei hinta rajoittanut sahan ostoa.

Maataloudessa tapahtui 1970-luvulta lähtien myös merkittävä työtapamuutos, joka merkitsi uusien koneiden hankkimista. Perinteisestä seiväskuivatusta kuivaheinästä siirryttiin ensin toisaalta säilörehun käyttöön, ja sen jälkeen kuivan korsirehun korjuumenetelmät muuttuivat. AIV­rehun tuorerehun käyttö ei yksinomaisena ollut mahdollista, koska lehmien ruuansulatus ei kestänyt niin vankkaa ravintoa. Sen ohella tarvittiin kuivaheinää, jota oli vuosisatoja kuivattu osissa maata seipäillä, osassa haasioilla. Seiväskuivaus vaati runsaasti ihmistyövoimaa, sillä koneilla voitiin tehdä yleensä ainoastaan kaato (niittokoneella) ja haravointi (haravakoneella) sekä myöhemmin ajo latoon. Heinän seivästäminen, seipäiden pystytys ja lastaus tehtiin käsivoimin. Kun väki väheni maaseudulta maaltapaon myötä, piti kehittää uusi kuivaheinän korjuutapa, jossa työvoimaa ei tarvittu.

Muutos alkoi tältä osin viimeistään 1970-luvulla, jolloin seiväskuivauksesta alettiin luopua ja sen sijaan tuli uusi menetelmä, jossa kaadettua heinää pöyhittiin traktorivetoisella haravapöyhimellä ja paalattiin karhonpaalaimella ja niputtajalla. Tämä menetelmä oli suomalaisessa karjataloudessa vallankumouksellinen, ja siihen siirtyminen edellytti viljelijältä suurta ennakkoluulottomuutta ja uudistusmielisyyttä. Kuivaheinän pöyhintään liittyi suuri riski, jonka ottamiseen kaikista viljelijöistä ei ollut, vaan korjuutavat elivät rinnakkain lähes parikymmentä vuotta. Karhintamenetelmä ei sietänyt korjuuaikana juuri sadetta, ja jatkuvammat ja toistuvat sateet saattoivat turmella koko kuivaheinäsadon.

Muutos oli alkuun varsin hidas, ja vuonna 1969 haravapöyhimiä oli Mikkelin läänin maatalouskeskuksen alueella talojen omistuksessa noin 200 ja tilojen yhteisinä parikymmentä. Kuopion läänissä vastaavat luvut olivat 385 ja 29. Paalaimet olivat vasta tulossa, ja tällaisia koneita oli Etelä-Savossa 9 ja Pohjois-Savossa 7.247 Oli ilmeistä, että pöyhiminen aloitettiin ensin ja heinän paalaus vasta myöhemmin. Joka tapauksessa menetelmä löi itsensä täydellisesti läpi seuraavien parin vuosikymmenen aikana, ja vuosituhannen lopussa heinäseipäitä ei enää juuri käytetty. Karjatalous oli keskittynyt niin suuriin yksiköihin, ettei heinän seivästäminen muutenkaan olisi tullut enää kyseeseen, ja pienet tuottajat olivat lopettaneet kokonaan tuotantonsa.

Tuoreesta säilörehusta tuli karjan pääravinto, ja sen korjaukseen tuli avuksi niittosilppuri: tuore heinä ajettiin pellolta niittosilppurilla suoraan traktorin lavalle ja samalla heinän sekaan sekoitettiin AIV-liuos. Tätä varten kehitettiin aivan oma koneensa, joka säästi työtä, nopeutti tuorerehun korjuuta sekä teki rehusta tasalaatuista ja hyvin säilyvää. AIV-rehun teko kävi toki päinsä muutenkin, mutta maataloudessa tekniikan kehittämisestä tuli vahva trendi, ja aikaa myöten kaikki työt ryhdyttiin tekemään varta vasten suunnitelluilla koneilla. Niittosilppureita oli jo 1960-luvun lopussa Etelä-Savossa käytössä 273 ja Pohjois-Savossa 556 kappaletta.248 Niittosilppuri tehosti pellon käyttöä, sillä sen avulla samalta pellolta saatiin kaksi tai jopa kolmekin heinäsatoa kesän aikana, ja AIV-rehun käytön lisäämisellä pystyttiin merkittävästi lisäämään maidon ja lihan tuotantoa. Uutuudella oli myös kääntöpuolensa, sillä tavallaan liian voimakkaan rehun käyttö heikensi karjan terveydentilaa ja lyhensi yksittäisen lehmän tuotantoaikaa.

Kaikkiaan savolainen maatalous koneistui erittäin nopeasti 1960-luvulta vuosituhannen loppuun. Koneistuminen oli osa maatalouden suurta muutosta, jossa perinteisestä elämäntavanomaisesta elinkeinosta tuli huippuunsa kehitettyä yritystoimintaa. Kun talonpojista tuli tuottajia ajanjaksona vuosisadan alusta 1960-luvulle, tuottajista tuli vuosituhannen loppuun mennessä pitkälle erikoistuneita huipputekniikkaa käyttäviä yrittäjiä ja samalla maatiloista tuli teknisiä tuotantolaitoksia. Edistyneimmillä ja tuotannon rationalisoinnissa pisimmälle ehtineillä tiloilla lähes satapäistä lypsykarjatilaa saattoi hoitaa yksi ihminen tai pariskunta, jolla oli apunaan ainoastaan moderneimmat koneet. Ylimääräistä työvoimaa tiloilla ei ollut, eikä kouluttamattomasta tai tottumattomasta työvoimasta olisi läpeensä teknistyneessä tuotannossa ollut enää mitään apuakaan. Viimeisin savolaisen ja suomalaisen maatalouden koneistumisen ilmiö on tietokoneen tulo maatalouteen. Kotitietokoneet alkoivat yleistyä 1980-luvun puolivälin jälkeen, ja jo varsin pian ne tulivat myös maatalouden käyttöön. Aluksi tietokoneita käytettiin pääasiassa maatalouden kirjanpitoon, mutta viimeistään 1990-luvulla ne alkoivat avustaa myös varsinaisessa maatalouden tuotantoprosessissa. Tietokoneet alkoivat seurata navetan lehmäkohtaista tuottoa ja ohjata eläinten ruokintaa. Samaten erikoistuotannossa tietokoneitten avulla pystyttiin seuraamaan tuotantoa, siihen käytettyjä panoksia ja sen taloudellista tulosta hyvinkin tarkkaan. Tämän alan perehdyttämisestä ja ohjauksesta tuli myös maatalouden neuvontatyön uusi sektori, sillä uuteen maailmaan sopeutuminen ei ollut maatalouden parissa työskenteleville helppo tehtävä.

Back To Top