skip to Main Content

VOIMAN JA RAAKA-AINEEN PUUTE HIDASTI TEOLLISUUTTA

Savon teollistuminen ennen sotia oli hidasta. Varsinaiseen Suomen teollistumiseen liittyviä teollisuuskeskuksia olivat oikeastaan ainoastaan Varkaus, Juankoski ja Leppävirran Sorsakoski, joiden koskivoima oli houkutellut partaalleen jo teollistamisen pioneerit. Tämän lisäksi ennen muuta Kuopioon paikalliset kauppiaat ja porvarit olivat perustaneet monilukuisen joukon lähinnä kulutustavaratuotantoon tähtääviä teollisuuslaitoksia. Ne tuottivat esimerkiksi tulitikkuja ja erilaisia elintarvikkeita vähittäis- ja myös tukkukaupan tarpeisiin.295 Varsinainen teollinen yrittäminen oli Savossa vaatimatonta, mihin oli moniakin eri syitä.

Savon teollistumiselle oli Suomen ensimmäisellä teollistumiskaudella ollut useita esteitä, jos kohta sille olisi ollut myös puoltavia tekijöitä. Esteenä oli ennen muuta käyttövoiman puute. Savon kosket olivat suhteellisen vaatimattomia vesimäärältään ja putouskorkeudeltaan, koska alue sijaitsi pääosaltaan Saimaan latva-alueella. Vain Saimaan vesistöön laskevat latvavesien virrat muodostivat koskia, mutta ne olivat yleensä liian pieniä todellisen suurteollisuuden tarpeisiin. Suurteollisuus sijoittui 1800-luvulla juuri niihin paikkoihin, joissa käyttövoimaa oli riittävästi.

Toinen teollistumista vaikeuttava seikka oli raaka-aineen puute. Tämä koski kuitenkin pääosin vain Etelä-Savoa, josta vanhan ja tiheän asutuksen vuoksi metsät oli moneen kertaan kaskettu. 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin teollisuuden olisi pitänyt ottaa lähtöaskeleensa, jopa alueella tarvittu rakennuspuu piti hankkia Saimaan rantaseutuja kauempaa latvavesien varsilta. Näin teollistumisen perusedellytyksistä puuttui ainakin kaksi, minkä vuoksi ei ollut ihmeellistä, ettei Savoon syntynyt vahvaa teollisuutta ennen sotia.

Tiettyjä yrityksiä teollistumiseksi kuitenkin esiintyi, kun alueen tarjoamia raaka-aineita ja varoja koetettiin hyödyntää. Merkittävänä on pidettävä esimerkiksi vahvan lankarullateollisuuden syntymistä Kuopioon. Rullateollisuuden raaka-aine oli koivu, jota vanhat kaskimaat kasvoivatkin oivallisesti. Rullateollisuus oli mekaanista puunjalostusta, jossa suhteellisen yksinkertaisilla sorveilla valmistettiin puurullia ennen muuta englantilaisten kehräämöiden tarpeeseen. Tämä teollisuudenhaara oli elinvoimainen 1800-luvun jälkipuoliskolta aina 1950- ja 1960-luvuille saakka, jolloin nopeaan ja automatisoituun teollisuuteen paremmin sopivat ja merkittävästi halvemmat muovirullat korvasivat sorvatut puurullat. Aikanaan melkoiseksi paisunut suomalainen rullateollisuus ajettiin varsin lyhyen ajan kuluessa alas, ja koko vahvasti kaskitalouden leimaamaan Itä-Suomeen keskittynyt teollisuudenala lakkasi. Kuopiossa toiminut Saastamoisen rullatehdas oli sotien jälkeisenä kautena työntekijämäärältään Suomen suurin. 1950–1960-luvuilla kaikkiaan 130–140 henkeä työllistäneen tehtaan toiminta loppui suurpaloon vuonna 1969. Sen jälkeen toimintaa jatkettiin Suomessa enää Kaukaan Lauritsalan rullatehtaassa, joka sekin lopetti toimintansa vuonna 1972.296

Rullateollisuutta korvasi jollain tavoin jo sen rinnalle syntynyt vaneri- ja kuitulevyteollisuus, joka niin ikään saattoi käyttää raaka-aineenaan Savon koivuvaroja. Nämä eivät kuitenkaan olleet varsinaista suurteollisuutta, jonka ympärille olisi pitkän päälle kehittynyt varsinaista paikkakunnalle oman leimansa antavaa teollisuutta, kuten monen metalliteollisuuden osa-alueen sekä paperin tai selluloosan tuotantoon keskittyneen metsäteollisuuden ympärille kehittyi. Suursahat olivat jo varhain syntyneet ennen muuta rannikolle, jonne raakapuun uitto oli mahdollista. Sahateollisuuden tuotannon jalostusarvo oli suhteellisen vähäinen, eikä valmis tuote kestänyt pitkiä kuljetuksia sisämaasta samalla tavalla kuin raakapuu.

Savon varsinaisen suurteollisuuden rungoksi jäivät siis vanhan savupiipputeollisuuden edustajat Varkaudessa, Leppävirran Sorsakoskella ja Juankoskella. Varkauden teollisuuden synnystä vastasi aikanaan erilaisten vaatimattomien ruukkien ja sahalaitosten jälkeen Paul Wahl & Co, jonka Varkauden teollisuuslaitokset ja suuri määrä metsäomaisuutta joutuivat ensin taloudellisiin vaikeuksiin ja sen jälkeen kiivaan kilpailun jälkeen Ahlströmin sukuyritykselle vuosina 1909 ja 1910. Wahlin omistuksista kamppaili Ahlströmin kanssa norjalainen W. Gutzeit & Co, mutta edellä mainittu pääsi lopulta raskaan kilpailun jälkeen voitolle ja saattoi liittää Varkauden tehtaat organisaatioonsa. Paul Wahl & Co oli aikanaan rakentanut Varkauden kosken partaalle kuusiraamisen sahan ja konepajan, jossa tehtiin esimerkiksi höyrylaivoja ja terässiltoja.297

Varkauteen oli perustettu vuonna 1886 myös Lehtoniemen telakka, konepaja ja saha, joka vaikeuksien ja omistajavaihdosten kautta oli lopulta 1920-luvulla joutunut Harald Lundsenin omistukseen. Tehdas valmisti nimensä mukaisesti höyrypannuja, höyrylaivoja, höyrykoneita, pelastuspumppuja ja höyryvinssejä. Yhtiö ajautui konkurssiin ennen 1930-luvun alun lamavuosia, ja Ahlström osti sen ja liitti omaan organisaatioonsa Varkaudessa.298

Ahlströmin saatua Varkauden tehtaat hallintaansa paikalle ryhdyttiin rakentamaan paperitehdasta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa tehtaasta voitiin kuitenkin käynnistää ainoastaan puuhiomo, ja loppuosa eli selluloosa- ja paperitehdas saatiin toimintaan vasta maailmansotien välisenä kautena: selluloosatehdas syksyllä 1919 ja sanomalehtipaperitehdas loppuvuodesta 1921. Lisäksi Varkauteen rakennettiin vaneritehdas, joka pääsi tuotantoon vuonna 1926.299 Varkaudesta muodostui koko Savon merkittävin teollisuuskeskittymä, jonka synty- ja kehitysedellytyksenä toimi alkuaan Varkauden koski.

Maailman suurin rullatehdas ja sen toiminnan lakkaaminen

Kuopiolainen kauppias Herman Saastamoinen oli perustanut ensimmäisen rullatehtaansa Karttulan Syväniemen sahan yhteyteen vuonna 1889, mutta sen tuotanto pääsi alkamaan vasta vuonna 1891. Rullien sorvaaminen oli oivallinen liiketoimi, minkä vuoksi Saastamoinen osti vuonna 1901 Kuopion Haapaniemestä Kuopion-Tehdas-Osakeyhtiön tulitikkutehtaan ja muutti sen rullatehtaaksi. Tämä tehdas oli aikanaan hyvin suuri: se tuotti ensimmäisen maailmansodan alla vuodessa yli kaksi miljoonaa krossia (12 tusinaa = 144 kpl) koivupuisia lankarullia. Tehtaassa oli töissä yli 700 työntekijää, mikä oli valtava määrä Kuopion kokoisessa kaupungissa.

Rullatehtaiden suuruuden aika ajoittui aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, eikä tuotanto enää sen jälkeen kohonnut entiselle tasolleen. Toisen maailmansodan jälkeen tuotanto oli enää varjo sen suuruuden ajoista, mutta tällöin Saastamoisen Kuopion rullatehdas oli maailman suurin. Tehdas tuotti vuonna 1947 runsaat 780 000 krossia rullia, mitä suurempaan tuotantoon sodan jälkeen ei enää pystytty.

Rullien tuotannon ongelmaksi muodostui sotien jälkeen se, että tuotanto muuttui totaalisen tappiolliseksi. Vielä vuonna 1949 Haapaniemen rullatehdas sai tuotannostaan hyvän voiton, mutta sen jälkeen olivat edessä raskaan tappiolliset vuodet. Esimerkiksi vuonna 1950 tehtaan tuotantohinta krossilta oli 229,41 markkaa, mutta niiden myyntihinta vain 192,49 mk: jokainen krossi tuotti tehtaalle 36,92 markan tappion. Kun tuotanto kohosi tuonakin vuonna lähes 500 000 krossiin, puhdas vuotuinen tappio rullien tuotannosta kohosi lähes kahteen miljoonaan markkaan vuoden 1990 rahanarvon mukaan.

Saastamoisen tehtaan huono tulos ei johtunut ainakaan kalliista raaka-aineesta, sillä esimerkiksi vuonna 1951 Kaukaan Lauritsalan tehdas joutui maksamaan rullakoivuista noin 80 % korkeampaa hintaa kuin Saastamoinen maksoi Kuopiossa. Tuotanto oli koko maassa tappiollista ja teollisuutta ajettiin alas hyvää vauhtia. Tehtaat sulkivat ovensa yksi toisensa jälkeen.

Saastamoinen ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tehtaita uudistettiin 1950-luvun alkuvuosina tarvittavan työvoiman vähentämiseksi ja vielä vuonna 1967 tehtaan koneistusta uusittiin. Syynä Saastamoisen sinnikkyyteen oli se, että rullatehdas toimi yhtiön vaneritehtaan yhteydessä, jolloin sen raaka-aineena voitiin käyttää vaneritehtaan jätepuuta: koivutukkien katkaisupäitä ja latvuksia, jotka muuten olisivat joutuneet polttopuuksi. Saastamoisen rullatehtaan toiminnan lopetti kuitenkin kurunkuljettajan sähkömoottorin kipinästä syttynyt tuhoisa tulipalo 4.1.1969. Tämän jälkeen tehdasta ei enää rakennettu uudelleen, vaan yhtiö joutui tunnustamaan, ettei puisten lankarullien tuotanto enää kannattanut missään olosuhteissa. Saastamoisen Haapaniemen tehtaan jälkeen Suomessa jatkoi toimintaansa enää Kaukaan Lauritsalan rullatehdas, jonka toiminta päättyi kesällä 1972.

TEOLLISUUDEN MUODONMUUTOS

Teollisuuden toimipaikkojen lukumäärä kasvaa

Savon kuten koko Suomenkin teollisuudessa tapahtui sotienjälkeisenä ja vuosituhannen loppuun kestäneenä ajanjaksona erittäin suuri ja perustavaa laatua oleva muutos, joka ei mennyt ohi jättämättä myös savolaiseen yhteiskuntaan voimakasta jälkeään. Vuodesta 1950 vuoteen 1970 teollisuuden toimipaikkojen lukumäärä kasvoi Etelä-Savossa noin 50 prosentilla ja Pohjois-Savossa noin 40 prosentilla. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että toimipaikkojen lukumäärä kasvoi maakunnan pohjoisosassa runsaasta 200:sta lähelle 300:aa ja eteläosassa 160:stä 240:een.300 Toimipaikkojen lukumäärän tarkasteluun on kuitenkin suhtauduttava varauksin, sillä tilaston toimipaikkaluokittelu muuttui ajan kuluessa jonkin verran. Esimerkiksi vuonna 1950 teollisuuden toimipaikoiksi luettiin niin autokorjaamot kuin sähköasennusliikkeetkin, eli luvussa on mukana runsaasti hyvinkin pieniä yrityksiä, joita nykymittapuun mukaan ei välttämättä enää pidettäisi teollisuutena ollenkaan. Toisaalta näiden pienten laitosten toimenkuva oli vielä 1950-luvun alussa merkittävästi toisenlainen kuin nykyään ja useat niistä harjoittivat esimerkiksi monipuolista varaosien valmistusta, joka myöhemmin loppui.

Teollisuus oli keskittynyt voimakkaasti muutamalle paikkakunnalle, joita maakunnan pohjoisosassa olivat Kuopio, Varkaus, Suonenjoki ja Iisalmi. Näitä seurasivat Kiuruvesi ja Kuopion maalaiskunta. Etelä-Savossa teollisuuspaikkakuntia olivat Mikkeli, Savonlinna ja Pieksämäki, joita seurasi jonkin matkan päästä Joroinen. Pohjois-Savon teollinen keskus oli Kuopio, jossa oli miltei puolet koko Pohjois-Savon teollisuuden toimipaikoista. Etelä-Savossa toimipaikat olivat jakautuneet siten, että Mikkelissä niitä oli eniten ja Savonlinnassakin huomattavan paljon.301 Tilanne kuvastaa maakunnan osien erilaista luonnetta: Pohjois-Savo oli erittäin vahvasti keskittynyt Kuopion ympärille, mutta Etelä-Savoa leimasi selvä kaksinapaisuus, joka saattoi olla este myös koko Etelä-Savon kehitykselle.

Luonnollisesti jo vuonna 1950 Savossa oli myös teollisesti kehittymättömiä paikkakuntia. Etelä-Savossa tällaisia olivat esimerkiksi Anttola, Jäppilä, Kangaslampi ja Pertunmaa, joihin ei ollut tilastoitu ainoatakaan teollista yritystä. Yhden yrityksen kuntia olivat Enonkoski, Heinävesi, Juva, Kangasniemi ja Sulkava. Pohjois­Savossa kokonaan teollistumattomia kuntia olivat Kaavi, Maaninka, Rautalampi, Rautavaara, Säyneinen, Varpaisjärvi, Vesanto ja Vieremä ja yhden teollisuusyrityksen kuntia Keitele, Muuruvesi, Pielavesi, Riistavesi, Sonkajärvi, Tervo ja Tuusniemi.302 Nämä paikkakunnat olivat tyypillisiä ja koskemattomia maalaiskuntia, joihin oli siunaantunut korkeintaan pieni saha tai meijeri.

Kun tarkastellaan tilannetta kaksi vuosikymmentä myöhemmin, jolloin yhteiskunta oli jo kokonaan toisenlainen kuin 1950-luvun alussa, teollisuus oli edennyt myös alueellisesti. Kuopiossa ei ollut enää puolta koko Pohjois-Savon teollisuusyrityksistä, vaan vain runsas kolmannes. Monessa kunnassa elinkeinoelämä oli jo monipuolistunut ja sen merkit alkoivat näkyä. Kokonaan ilman teollisuutta oli enää Vehmersalmi, ja yhden teollisen yrityksen kuntia olivat Karttula ja Sonkajärvi. Merkittävästi teollisuus oli Pohjois-Savossa edennyt Siilinjärvellä, josta oli tullut pohjoissavolaisittain teollistunut kunta: siellä oli jo 16 teollisuuden toimipaikkaa.303

Etelä-Savon kehitys oli merkittävästi tahmeampaa, jos kohta monessa kunnassa teollistuminen olikin ollut vahvaa ennen muuta 1960-luvulla. Vanhat teollisuuspaikkakunnat Mikkeli, Savonlinna ja Pieksämäki olivat luonnollisesti edelleen vahvoja, ja vahvaa teollista kehitystä olivat niiden ohessa osoittaneet Juva, Ristiina ja Mäntyharju. Juvalla teollisten toimipaikkojen lukumäärä oli kohonnut peräti yhdestä 12:een, ja kunnasta oli tällä kehityksellä tullut Etelä­Savon neljänneksi teollistunein kunta. Mäntyharjulla ja Ristiinassa oli kummassakin kymmenen teollisuuden toimipaikkaa, ja niiden myötä kummankin kunnan kehitys oli eteläsavolaisittain ripeätä. Etelä-Savossakin teollistumattomien kuntien lukumäärä oli vähentynyt: tällaisia olivat vuonna 1970 enää Anttola ja Kangaslampi, ja lisäksi Haukivuorella ja Savonrannalla oli vain yksi teollisuuden toimipaikka.304

Savo oli teollisuuden suhteen todellista kehitysaluetta, sillä vuonna 1970 teollisuuden toimipaikkojen lukumäärä oli kumpaakin Savoa pienempi ainoastaan Kainuussa, Lapissa, Pohjois­Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Tarkastelua hankaloittaa se, että sekä Etelä- että Pohjois­Savon aluerajat poikkeavat teollisuustilastossa totutuista. Etelä-Savoon liitetään tilastossa vahva teollisuusalue Heinolan kihlakunta sekä myös Varkaus, Leppävirta ja Pieksämäki, jotka ovat Kuopion läänissä ja jotka yleensä lasketaan Pohjois-Savoon kuuluviksi. Näiden erikoisten tulkintojen vuoksi Etelä-Savon teollisuuden toimipaikkojen ja työntekijöiden lukumäärä sekä tuotannon bruttoarvo kohosivat vertailevassa tarkastelussa Pohjois-Savon arvoja suuremmiksi. Savojen sisäisen jaon ongelmat tilastossa eivät kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että teollistumisessa maakunta kuului maamme todellisten kehitysalueiden joukkoon.305

1970-luku ja 1980-luvun alku olivat jo teollisuuden keskittymisen alkuaikoja, jolloin pienet kulutustavaroita tuottavat teollisuuslaitokset alkoivat kuolla ja muukin pienteollinen valmistus sai väistyä halpojen tuontitavaroitten tieltä. Niinpä teollisten yritysten lukumäärä ei kasvanut enää yhtä nopeasti kuin 1950- ja 1960-luvuilla. Pohjois-Savossa teollisuusyritysten lukumäärä kasvoi vuosina 1970–1985 vain vajaalla 40:llä. Etelä-Savossa toimipaikkojen määrä jopa aleni vajaalla kymmenellä, joten teollisesta edistymisestä ei voida maakunnan eteläosan osalta todellakaan puhua.306

Teollisuus eli vahvaa rakennemuutosta, mikä riepotteli teollisuusyrityksiä. Varsinkin maalaiskunnissa monet perinteiset yritykset joutuivat lopettamaan, kun esimerkiksi pienet osuusmeijerit fuusioitiin suurempiin. Samaan aikaan syntyi uutta teollisuutta monille paikkakunnille, ja tässä vaiheessa harkittujen ja määrätietoisten teollistamistoimienkin vaikutus alkoi jo näkyä. Näistä syistä Juvan teollisten toimipaikkojen lukumäärä aleni 12:sta 6:een ja Kangasniemellä määrä kasvoi 6:sta 13:een.307 Juvaa kohtasi raskas rakennemuutos, kun taas Kangasniemellä harjoitettiin aktiivista teollistamispolitiikkaa.

Etelä-Savossa merkittävin teollinen muutos koettiin kuitenkin vanhoilla teollisuuspaikkakunnilla. Mikkelissä toimipaikkojen lukumäärä aleni 73:sta 53:een ja Savonlinnassa 43:sta 36:een.308 Nämä luvut kuvaavat nimenomaan vanhan pienteollisuuden kehitystä, eli sitä, kuinka oma kulutustavarateollisuus sai väistyä vähä vähältä kansallisen suurtuotannon edestä. Tänä ajanjaksona alkoi esimerkiksi leipomotuotannon, meijeritoiminnan ja lihan jalostuksen vahva keskittyminen, joka söi pienyritysten elinmahdollisuuksia.

Pohjois-Savossa teollisuus eteni vuosina 1970–1985 erityisen vahvasti Kiuruvedellä ja Leppävirralla, joissa teollisuuden toimipaikkojen lukumäärä kaksinkertaistui, Leppävirralla 14:ään ja Kiuruvedellä 13:een toimipaikkaan. Vaikeasti taantuvia paikkakuntia ei toimipaikkojen lukumäärän kehityksen suhteen Pohjois­Savossa oikeastaan ollut, vaikka suhteellinen muutos teollistumattomissa kunnissa olikin joskus raskas. Esimerkiksi Tervo ja Maaninka menettivät kahdesta teollisesta toimipaikastaan toisen.

Todellinen teollinen kehitys ajoittui Savossa kuitenkin 1980-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Pohjois-Savon teollisten toimipaikkojen lukumäärä kasvoi miltei nelinkertaiseksi ja oli vuonna 1997 jo 1 173. Etelä-Savossa teollisia toimipaikkoja oli samana vuonna 858, kun niitä runsasta vuosikymmentä aikaisemmin oli ollut 234.309 Huikeasta kasvusta huolimatta muutos oli todellinen, eikä siihen liity merkittävää tilastoinnin perusteiden muutosta.

Kasvun taustalla oli uudenlainen ajattelu, joka omaksuttiin lopullisesti vasta tänä ajankohtana. Maassa virisi voimakas yrittämisen henki, ja kunnat suorastaan kilpailivat teollistamistoimillaan. Yhteiskunta tarjosi yrittäjiksi aikoville starttirahoja, ja vapautuneet pääomamarkkinat sekä löystynyt rahapolitiikka avasivat loput sulut rahoituksen järjestymisen tieltä. Tietenkin pitää muistaa, että tie ei ollut yksinomaan suora ja siloinen, vaan sen varrelle jäi moni yrittäjä ja rahoittaja kärsittyään raskaan tappion.

Viimeisten vuosien teollistuminen oli luonteeltaan alueellisesti kattavaa, eikä juuri mikään Savonkaan osa jäänyt siitä osattomaksi. Tavallisiin maalaiskuntiinkin syntyi kymmeniä teollisia toimipaikkoja, eikä ollut enää sellaisia kuntia, joissa teollista toimintaa ei olisi ollut. Kaupungeissa kehitys oli vahvaa, ja Kuopiossa, Iisalmessa, Suonenjoella, Varkaudessa, Mikkelissä ja Savonlinnassa teollisten toimipaikkojen lukumäärä suunnilleen kolminkertaistui. Heikoimmin teollistuneissa kunnissakin teollisuuden toimipaikkoja oli lähemmäs kymmenen. Tällaisia kuntia olivat Etelä-Savossa Kangaslampi (6), Savonranta (8) ja Virtasalmi (8), jotka kaikki olivat erittäin pieniä kuntia. Pohjois-Savossa kaikissa kunnissa oli vähintään 10 teollisuuden toimipaikkaa.310

Savon maalaiskunnista teollistuneimpia olivat toimipaikkojen lukumäärällä mitaten Siilinjärvi (78), Leppävirta (71), Mikkelin maalaiskunta (69) ja Kiuruvesi (61). Tavallisissa maalaiskunnissa toimipaikkojen lukumäärä vaihteli yleisesti Savossa 20–30:n vaiheilla, eikä ero maakunnan osien välillä ollut enää huomiota herättävä. Pohjois-Savon maalaiskunnissa oli keskimäärin 30 teollisuuden toimipaikkaa ja Etelä-Savossa 25. Eroa tarkasteltaessa pitää huomata, että maakunnan pohjoisosassa oli tapahtunut kuntaliitoksia, kun taas eteläosassa ainoastaan Sääminki oli liitetty Savonlinnaan. Tästä johtuen Etelä-Savon maalaiskuntien joukossa oli huomattava määrä todella pieniä kuntia, joissa teollisuus ei voinut kehittyä samalla tavoin kuin suurissa kunnissa.

Teollisuuden työvoiman muutokset

Yhteiskunnallisesti teollisuuden toimipaikkoja merkittävämpi teollisuuden tunnusluku on sen työntekijöiden määrän kehitys. Vuonna 1950 Pohjois-Savossa työskenteli teollisuuden palveluksessa kaikkiaan 9 700 henkeä ja Etelä­Savossa vajaat 5 400. Jos teollisuuden toimipaikat olivat vahvasti keskittyneitä, myös työntekijöistä valtaosa asusti todellisilla teollisuuspaikkakunnilla. Pohjois-Savossa tällaisia olivat Kuopion kaupunki ja Varkaus, Etelä-Savossa Savonlinna ja Mikkeli. Iisalmen, Suonenjoen tai Pieksämäen työvoimasta teollisuuden osuus ei ollut likikään yhtä suuri, vaikka näissä kunnissa teollisuuden toimipaikkoja olikin suhteellisen runsaasti.311

Teollisuuden sisällä rakennemuutos oli sotienjälkeisinä vuosikymmeninä melkoinen, ja se näkyi toimipaikkojen lukumäärää selvemmin työntekijöiden lukumäärässä ja vielä sitäkin selvemmin tuotannon arvon kehityksessä. Teollisuuden työntekijöiden lukumäärä kasvoi 1980-luvun puolimaihin saakka, ja kasvu oli selvästi ripeämpää kuin toimipaikkojen lukumäärän kasvu. Keskimääräinen työvoiman määrä toimipaikkaa kohti kasvoi siis voimakkaasti, eli yritykset tulivat suuremmiksi. Vuonna 1970 Pohjois-Savon teollisuudessa työskenteli noin 17 200 henkeä ja vuonna 1985 jo vajaat 20 000 henkeä. Etelä-Savossa luvut olivat vaatimattomampia, koska siellä ei juuri ollut varsinaista suurteollisuutta. Etelä-Savossa teollisuuden työvoiman määrä oli vuonna 1970 runsaat 10 200 ja vuonna 1985 runsaat 12 800.312

Työvoiman määrissä mielenkiintoista on se, kuinka vanhojen kaupunkien kulutustavarateollisuuden monet toimipaikat olivat kooltaan vähäisiä ja niiden mahdollisuus tarjota työtä suurelle määrälle työvoimaa olivat rajatut. Toisaalta vuoteen 1985 saakka näiden toimipaikkojen edellytykset toimia olivat vielä kohtuulliset, ja suuri murros oli vielä edessäpäin.

Teollisuuden työvoiman suhteen 1980-luvun puolivälin jälkeinen aika oli erikoista. Tänä ajanjaksona suomalainen ja savolainenkin teollisuus muutti voimakkaasti muotoaan. Esimerkiksi Kuopiolle tunnusomaiset suuret valmisvaateteollisuuden yritykset Turo ja Piretta kokivat konkurssit, joiden ensisijaisena syynä oli idänkaupan romahtaminen Neuvostoliiton luhistuttua. Esimerkiksi nämä konkurssit vähensivät merkittävästi työssä käyvien vaiheompelijoiden määrää Kuopiossa. Vaikka Turon toimintaa jatkettiin uudella nimellä ja supistetussa muodossa, työntekijämäärä ei enää muutoksen jälkeen kohonnut lähellekään vanhan Turon tasoa. Vastaava kehitys koettiin elintarviketeollisuudessa, jossa hajautettu paikallinen tuotanto sai väistyä keskitetyn suurtuotannon tieltä.

Toimintalinjan ja -ympäristön muutos koetteli ennen muuta alhaisen jalostusarvon pienyrityksiä, joista suuri osa lopetti toimintansa kannattamattomana. Tämä puolestaan näkyi työntekijöiden määrän kehityksessä, joka kääntyi selvään laskuun. Vuonna 1997 Pohjois-Savossa teollisuuden työvoiman määrä oli enää 15 500, mikä oli runsaat 4 000 vähemmän kuin vuonna 1985. Etelä-Savossa työvoiman määrä oli vähentynyt 9 200:aan, kun se vuonna 1985 oli ollut runsaat 12 800.313 Muutos oli merkittävä, ja se kuvaa suomalaisen yrityselämän vahvistunutta pyrkimystä tehokkuuteen. Teollisuutta haluttiin tehostaa, eikä tässä päämäärässä juuri ajateltu yhteiskunnan ja työntekijöiden tarpeita. Kehityksen tuloksena työttömien määrä nousi kokonaan uudelle tasolle ja jo pysähtynyt maaltapako alkoi uudelleen.

Vuoden 1997 lukuja tarkasteltaessa tulee edelleen ottaa huomioon 1990-luvun alkuvuosien vaikea lama ja taloudellinen murros. Se vauhditti teollisuuden sisäistäkin rakennekehitystä, ja moni teollisuuslaitos sai sulkea sen kurimuksessa ovensa. Tämä vaikutti ennen muuta teollisuuden työvoiman määrään, sillä toimintansa lopettaneet yritykset edustivat yleensä joko vanhempaa, erilaiseen toimintaympäristöön kuuluvaa teollisuutta, tai sitten aivan uutta, uuden teknologian parissa toimivaa teollisuutta. Tällaista oli syntynyt 1980-luvun lopulla hyvin nopeasti, eivätkä laskelmat aina olleet täysin realistisia uutta teollisuutta synnytettäessä.

Teollisuuden toimialarationalisointi koetteli 1980-luvun jälkipuoliskolta lähtien kaikkia teollisuuden aloja, ja se näkyi myös vanhan suurteollisuuden kehityksessä. Esimerkiksi Varkaudessa rationalisoinnin ja automaation tuloksena teollisuuden työvoiman määrä väheni vuosina 1970–1997 kaikkiaan noin 700:lla. Varkauden teollisuus oli Savon mittapuussa ehkä kehittyneintä ja laajinta, ja sen piti seurata yleisiä maailmanlaajuisia trendejä selvitäkseen kilpailussa.

Toisaalla esimerkiksi Ristiinaan syntynyt kuitulevy- ja vaneriteollisuus sinnitteli työvoimansa kanssa, eikä kunnan teollinen työvoima juuri vähentynyt tuotannon tehostamisesta ja rationalisoinnista huolimatta.

Kaikkiaan Savossa oli kuntia, joissa teollisuuden työvoiman määrä väheni jyrkästi, mutta vastaavasti oli myös kuntia, joissa työpaikat säilyivät. Teolliselta työvoimaltaan kasvavia kuntia oli vain harvoja, ja niissäkin kasvu jäi vähäiseksi. Teollisuuden työvoima lisääntyi vuosina 1985–1997 Anttolassa, Joroisissa, Punkaharjulla, Juankoskella, Tuusniemellä, Varpaisjärvellä ja Vieremällä. Vieremällä kasvu oli jopa merkittävää, sillä määrä kohosi 131:stä 421:een. Lisäksi jotkin erittäin pienet savolaiskunnat saivat uusteollistamisen yhteydessä takaisin teolliset työpaikkansa. Tällaisia kuntia olivat Vehmersalmi, Tervo, Rautavaara, Maaninka, Virtasalmi, Savonranta, Kangaslampi, Jäppilä ja Enonkoski.314

Teollisuustuotannon bruttoarvo kohoaa jyrkästi

Sotien jälkeiset vuosikymmenet olivat suurta muutoksen aikaa, jolloin sekä teollisuuden toimipaikkojen että työvoiman määrät kohosivat merkittävästi myös Savossa. Nousu oli kuitenkin hyvin vaatimatonta, jos sitä verrataan teollisuustuotannon bruttoarvon kehitykseen. Tuotannon deflatoitu arvo kasvoi aivan omaa tahtiaan, mikä kuvaa koko suomalaisen yhteiskunnan tehokkuuden kasvua ja ajattelutavan muutosta. Teollisuuden rakenne muuttui jyrkästi, ja pienimittakaavaisesta, vähäisen jalostusarvon teollisuudesta kuljettiin kohti tehokkaampaa ja korkeampaa teknologiaa edustavaa teollisuutta. Tämä kasvatti työn tuottavuutta ja sen mukana tuotannon arvoa hyvin ripeästi.

Vuonna 1950 Etelä-Savon teollisuustuotannon bruttoarvo oli deflatoituna vuoden 2002 markoiksi 785 miljoonaa markkaa. Pohjois-Savossa, jossa oli vanhaa ja vahvaa suurteollisuutta, tuotannon arvo oli peräti 1 983 miljoonaa markkaa eli miltei kolminkertainen maakunnan eteläosaan verraten. Pohjois-Savon tuotannon arvosta runsas miljardi markkaa oli peräisin Varkaudesta ja runsaat 580 miljoonaa Kuopiosta. Etelä­Savon merkittävimmät teollisuuskeskukset myös tuotannon arvon suhteen olivat Mikkeli ja Savonlinna, joiden kummankin teollisuustuotannon bruttoarvo oli noin 240 miljoonaa markkaa eli yhteensä 2/3 koko Etelä-Savon tuotannosta.315 Näin koko Savon teollisen tuotannon bruttoarvo kohosi vuonna 1950 kaikkiaan 2,8 miljardiin vuoden 2002 markkaan, mitä voidaan pitää lähtötilanteena tarkasteltaessa Savon sodanjälkeisen teollisuuden kehitystä.

Yhteiskunnan ja talouselämän kehittyessä myös teollisuuden mahdollisuudet kehittyivät nopeasti. Vaikka toimipaikkojen määrä kasvoi vain verkkaisesti, niiden muoto ja luonne muuttui. Pienten pajojen ja korjaamoiden sijaan tuli uusia, suurempia yrityksiä, jotka pystyivät aivan toisen tasoiseen tuotantoon kuin vanhat, pienet “tehtaat”. Vuonna 1970 Etelä-Savon teollisuustuotannon bruttoarvo oli deflatoituna vuoden 2002 markoiksi 3,78 miljardia markkaa ja Pohjois-Savon 9,63 miljardia markkaa. Yhteensä siis koko Savon teollisuuden tuotannon arvo oli 13,4 miljardia markkaa eli lähes viisinkertainen vuoden 1950 lukuun verrattuna.

Teollisuustuotannon painopisteet olivat edelleen harvassa. Pohjois-Savossa Kuopion ja Varkauden alueen teollisuustuotannon arvot olivat vuonna 1970 miltei yhtä suuret, eli kummassakin kaupungissa 2,9–3,0 miljardia markkaa. Näitä seurasivat Iisalmi, Siilinjärvi ja Leppävirta, joiden kunkin teollisuustuotannon arvo oli edelleen selvästi suurempi kuin muiden Pohjois-Savonkuntien: Iisalmen ja Siilinjärven teollisuustuotannon arvo oli noin 750 miljoonaa vuoden 2002 markkaa ja Leppävirran 610 miljoonaa.316

Etelä-Savon teollinen mahti sijaitsi tuolloin Savonlinnassa, jonka teollisuustuotannon arvo oli 1,3 miljardia vuoden 2002 markkaa. Mikkeli jäi hiukkasen Itä-Savon keskuksen jälkeen: siellä teollisuustuotannon arvo jäi alle 1,2 miljardin vuoden 2002 markan. Etelä-Savon kolmanneksi suurin teollisuuspaikkakunta tuotannon arvolla mitaten oli Ristiina, jossa arvo kohosi vajaaseen 310 miljoonaan markkaan.317

Kehitys jatkui 1970-luvulla ja 1980-luvun alkuvuosina edelleen ripeänä. Vuonna 1985 Pohjois-Savon teollisuustuotannon arvo oli jo 17,6 miljardia vuoden 2002 markkaa ja Etelä­ Savonkin 6,4 miljardia. Yhteensä koko Savon teollisuustuotannon arvo oli vuonna 1985 jo 24 miljardia vuoden 2002 markkaa eli lähes kaksinkertainen vuoteen 1970 ja lähes kymmenkertainen vuoteen 1950 verrattuna.318 Hämmästyttävää on, että tuotannon kasvun vauhti kuitenkin alkoi tyrehtyä. Tähän oli syynä ennen muuta se, että varsinaista uutta massatuotantoon pystyvää suurteollisuutta alueelle ei oikeastaan syntynyt, vaan uudet yritykset olivat luonteeltaan toisenlaisia. Ne eivät tuottaneet satojatuhansia tonneja sanomalehtipaperia tai kuitulevyä, vaan rajallisemman määrän tuotteita, joiden arvo ei voinut kohota arvonsa suhteen suuren prosessiteollisuuden tuotannon rinnalle. Päinvastoin vanhaa teollisuutta alkoi alueelta vähentyä valtakunnallisen keskittymisen tuloksena; jotkin toimialat kävivät vanhanaikaisiksi, eikä niiden tulevaisuus enää ollut Savossa. Näin esimerkiksi Kuopion kaupungista lopetettiin monta vanhaa suurteollisuudeksi luokiteltavaa tuotantolaitosta, ja niiden tuotanto siirrettiin uusien omistajien tehokkaampiin tuotantolaitoksiin.

Vuonna 1985 Pohjois-Savon teollisuuden selväksi painopisteeksi oli kohonnut jälleen vanha Varkaus, jossa teollisuustuotannon arvo kohosi 6,1 miljardiin markkaan. Kuopionkin tuotannon arvo oli vielä selvästi kohonnut, mutta se jäi 4,6 miljardiin ja oli sellaisena jo merkittävästi vähäisempi kuin Varkauden tuotanto. Siilinjärvi oli kohonnut tuotannon arvossa kolmannelle sijalle 2,3 miljardilla markalla ja neljäntenä oli Iisalmi (1,1 miljardia vuoden 2002 markkaa).319

Etelä-Savossa teollisuuden voimasuhteet olivat jälleen palanneet ennalleen, ja Mikkelin tuotannon arvo oli selvästi alueen korkein: noin 2,3 miljardia vuoden 2002 markkaa, mikä oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 1970. Savonlinnan teollinen kehitys näyttäisi pysähtyneen, sillä tuotannon deflatoitu bruttoarvo oli vain hiukkasen suurempi kuin vuonna 1970. Tuotannon arvon suhteen seuraavaksi suurimmat kunnat olivat Etelä-Savossa Pieksämäki, Mäntyharju, Pieksämäen maalaiskunta ja Ristiina.320

1980-luvun jälkipuoliskolla ja 1990-luvulla teollisuustuotannon arvon kehitykseen vaikutti voimakkaasti 1990-luvun lama, jonka aikana tuotannon arvo kääntyi joksikin aikaa laskuun. Tuotantoa rationalisoitiin ja keskitettiin ennen näkemättömällä tavalla, ja monet teolliset yritykset tulivat tiensä päähän. Vanhoja yrityksiä ajettiin surutta alas ja uusia perustettiin niiden sijaan, sikäli kun hyviä, vahvoiksi todistettuja liikeideoita syntyi ja rahoittajat saatiin uskomaan niihin.

Vuonna 1997 Pohjois-Savon teollisuustuotannon bruttoarvo oli vuoden 2002 rahanarvolla mitaten 18,7 miljardia markkaa ja Etelä­ Savon 7,8 miljardia markkaa, yhteensä siis 26,5 miljardia.321Tämä oli vain 10 % enemmän kuin vuonna 1985. Suurimpana syynä hitaaseen kasvuun oli lama, mutta toisaalta Savon teollistuminen saattoi myös olla saavuttanut tietyn kyllästymispisteensä, jonka jälkeen entistä kasvutahtia oli vaikea jatkaa.

1990-luvulla teollisuuden arvon kehityksessä on nähtävissä joitakin uudenlaisia ilmiöitä verrattuna aikaisempaan kehitykseen. Pohjois­Savon vanhojen teollisuuskeskusten, kuten Kuopion, Varkauden ja Siilinjärven, teollisuuden bruttoarvo jopa väheni hieman, ja kasvu sijoittui kokonaan uusille paikkakunnille. Pohjois-Savon teollisuuden kasvukeskuksia olivat 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla Iisalmi, Lapinlahti, Keitele, Leppävirta ja Vieremä. Vieremällä teollisuustuotannon bruttoarvo kasvoi 142 miljoonasta 580 miljoonaan markkaan lähinnä Ponsse Oy:n vaikutuksesta.322 Monessa teollistumaan pyrkivässä kunnassa teollisuus taantui, kun taas toisissa tuotanto lisääntyi.

Etelä-Savossa kehitys oli tasaisempaa. Vanhat teollisuuskeskukset Mikkeli ja Savonlinna säilyttivät hyvin asemansa, ja kummassakin teollisuustuotannon arvo jopa kohosi jonkin verran. Suhteellisesti merkittävimpään kasvuun päästiin Ristiinassa, Mikkelin maalaiskunnassa ja Punkaharjulla – ellei tarkasteluun oteta pieniä, aiemmin teollistumattomia kuntia, joissa ei tilastoitu lainkaan teollisuutta vuonna 1985, mutta joissa oli tuotantoa vuonna 1997. Tällaisia kuntia olivat Enonkoski, Haukivuori, Heinävesi, Jäppilä, Kangaslampi, Savonranta ja Virtasalmi.

Pohjois-Savossa tällaisia tilastollisesti tyhjästä lähteneitä ja uutta teollisuutta saaneita kuntia olivat Maaninka, Rautavaara, Tervo ja Vehmersalmi.323 Näissä kunnissa teollisuus oli aiemmin ollut niin vähäistä, että sitä ei ollut merkitty tilastoihin vuonna 1985. Vuonna 1997 Savossa ei ollut sellaista kuntaa, jossa teollisuutta ei olisi ollut siinä mitassa, että tuotannon arvo olisi voitu jättää tilastoimatta.

VANHAN PERUSTEOLLISUUDEN UUDELLEEN SUUNTAUTUMINEN

Varkaus ja Ahlström

Varkaus oli sodan jälkeen selvästi Ahlströmin kaupunki: suuren suomalaisen perheyhtiön henkilöstöstä noin 40 % oli vuonna 1950 Varkaudessa. Ahlström oli tuolloin jo hyvin selvästi monialainen yhtiö, ja eri toimialoilla Varkauden merkitys oli hyvinkin erilainen. Perinteisessä sahateollisuudessa yhtiön Varkauden­tehtaitten osuus oli vain hieman runsas neljännes henkilöstöstä, mutta muussa mekaanisessa puunjalostusteollisuudessa lähes 80 %. Tätä sektoria edustivat Varkaudessa vaneritehdas ja puutalotehdas, joista edellisen osuus oli ratkaiseva.

Ahlströmin henkilöstön määrä Varkaudessa jakaantui vuonna 1950 eri toimialoille seuraavasti.324

Työllistävimmät toimialat olivat muu mekaaninen puunjalostus eli vaneritehdas ja puutalotehdas yli tuhannen nousevalla työntekijämäärällään sekä konepajateollisuus, jonka sisällä työskenteli runsaat 900 varkautelaista. Kaikkiaan Ahlströmin vaikutus Varkauden talouselämässä oli sotien jälkeen hallitseva, kuten se oli toki ollut jo ennen sotiakin.

Ahlströmin henkilöstön määrä Varkaudessa kasvoi aina 1960-luvun puoliväliin saakka ja oli huippuvuonna 1964 noin 3 300. Tämän jälkeen henkilöstömäärä alkoi hiljalleen vähentyä, mikä oli yhteydessä koko teollisuuden uudelleen organisointiin ja automatisointiin. Vuonna 1980 Ahlströmillä oli Varkaudessa enää 2 700 työntekijää, eli miltei 600 vähemmän kuin runsasta vuosikymmentä aikaisemmin. Koko vähennys on laitettava rationalisoinnin tilille, sillä tuotannon määrä ja arvo jatkoivat koko ajan kasvuaan.325

Ahlströmin varkautelaisen henkilöstömäärän ja tuotannon kasvun taustalla oli yhtiön investointipolitiikka. Yhtiön investoinneista Varkauteen päätyi 1950-luvun jälkipuoliskolla 52 %, 1960-luvulla 44 % ja 1970-luvulla peräti 62 %, ja investoinnit suuntautuivat valtaosaltaan nimenomaan metsäteollisuuteen. Ahlströmin Varkauden-tehtailla toteutettiin 1970-luvulla suurremontti, johon sisältyivät esimerkiksi paperikone l:n uudistaminen vuonna 1969, puunkäsittelylaitoksen ja sahan uudistaminen vuosina 1971–1973, paperikone 2:n uudistaminen vuonna 1973, vaneritehtaan uudistaminen vuosina 1973–1976, kuumahierrelaitoksen ja paperikone 4:n rakentaminen vuonna 1977 sekä sulfiittiselluloosatehtaan muuttaminen sulfaattiselluloosatehtaaksi vuosina 1979–1980. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan yhtiön kaikki Varkaudessa olleet vanhat paperikoneet 1, 2 ja 3 uusittiin ainakin osittain vuosina 1984–1985. Viimemainituista toimista suurin ja merkittävin oli lähes 400 miljoonan markan projekti, jossa Varkauden paperikone 3 muutettiin puuvapaita hienopapereita valmistavaksi koneeksi. Tämä projekti osoittautui hyvin ongelmalliseksi, eikä uudistetun koneen toimintaa saatu suunniteltujen tavoitteiden mukaiseksi ennakoidussa aikataulussa.326

Projektit olivat suuria ja investoinnit sen mukaisia. Varkauden tuotantolaitokset kasvoivat ja niiden kunto oli hyvä. Vuonna 1986 Varkaus tuotti Ahlströmille 222 000 tonnia puupitoista sanomalehtipaperia, 117 000 tonnia puuvapaata hienopaperia sekä 159 000 m3 sahatavaraa. Määrät olivat suuria, mutta tuotanto oli kaikesta huolimatta tappiollista, mikä kävi raskaaksi perheyhtiönä tiukasti pysytelleelle A. Ahlström Oy:lle.327

Tuotannon arvon osalta Varkauden merkitys koko Ahlströmin konsernille oli noin puolet: vuonna 1950 miltei 55 % ja vuonna 1980 noin 49 % konsernin tuotannosta tuli Varkaudesta. Ahlströmin Varkauden-tehtaiden tuotannon arvo oli vuonna 1950 kaikkiaan 991 miljoonaa markkaa vuoden 2002 hintatason mukaan. Arvo kohosi tästä ripeästi ja oli vuonna 1960 jo 1 504 miljoonaa markkaa, eli kasvu oli vuosikymmen mittaan noin 50 %.328

Tuotanto jatkoi edelleen ripeää kohoamistaan, ja vuonna 1970 sen arvo oli jo 2,2 miljardia vuoden 2002 markkaa. Kasvu oli jälleen noin 50 % vuosikymmenessä. Varsinainen harppaus tapahtui kuitenkin 1970-luvulla, jonka päättyessä Ahlströmin Varkauden-tehtaiden tuotannon arvo oli jo miltei 3,9 miljardia eli yli 85 % suurempi kuin vuosikymmentä aikaisemmin. Tämän kehityksen taustalla oli yhtäältä vuonna 1977 käyttöön otettu neljäs paperikone sekä toisaalta konepajateollisuuden kehittäminen kohti korkeampaa teknologiaa. Vuosina 1950–1980 Ahlströmin Varkauden-tehtaiden tuotannon reaaliarvo kasvoi kaikkiaan noin nelinkertaiseksi, ja kehitys vastasi suunnilleen Ahlströmin koko konsernin tuotannon arvoa: Varkaus säilytti asemansa yhtiön tärkeimpänä toimintapaikkana.329

Suomalainen talouselämä ja yrityskulttuuri kokivat erittäin voimakkaan muutoksen 1980-luvulta alkaen. Yhtäältä valtion asettamat kansainvälisen toiminnan esteet vähenivät kunnes katosivat kokonaan, ja toisaalta yritykset ryhtyivät pohtimaan toimintansa painopistealueita ja kehittämisen suuntia. Yritysten kansainvälisen toiminnan esteitä oli kuitenkin edelleen runsaasti mentaalisella tasolla, sillä uudet kulttuurit olivat toimintaympäristöinä suomalaisille yrityksille haastavia. Myös taloudelliset mahdollisuudet lisääntyivät, kun rahamarkkinoiden säätelyä hellitettiin ja ulkomaisen valuutan tuonti maahan vapautui. Toisaalta suomalainen suurteollisuus ei ollut aiemminkaan kärsinyt viime kädessä rahan riittävyydestä.

Koko talouselämässä siirryttiin vanhasta ja pitkään vaivanneesta rahan niukkuudesta yltäkylläiseen rahan tarjontaan, joka huumasi aluksi niukkuuden kanssa taistelleet sijoittajat ja herätti Suomessa ennennäkemättömän investointien aallon ja taloudellisen kasvun. Tätä seurasi vaikea taloudellinen krapula, joka sai ilmenemänsä 1990-luvun alkupuolen vaikeana lamana ja pankkikriisinä. Ongelman syvin sisältö piili kuitenkin liian raskaaksi käyneessä julkisessa sektorissa ja julkisen talouden suuressa alijäämässä, joka oli seurausta valtion ja kuntien verotulojen voimakkaasta alentumisesta laman myötä.

Erilaiset yritysjärjestelyt koskivat myös savolaista perusteollisuutta. Ahlströmin toimintakulttuurikin muuttui tuona aikana täydellisesti, ja yhtiö suuntasi toimintaansa ulkomaille, jossa tuotannon edellytykset olivat yhtäältä halvemman työvoiman ja toisaalta paremman markkina­aseman vuoksi yhtiön oman näköpiirin mukaan paremmat. Ahlström alkoi luopua suomalaisista tuotantolaitoksistaan, mikä koski voimakkaasti myös Varkautta. Globalisaation seurauksena Ahlström myi pois Varkauden tuotantolaitoksensa yhden toisensa jälkeen 1980-luvulta alkaen. Tuotantolaitoksista luopumistaan Ahlström perusteli sillä, että Varkauden edustamilla toimialoilla ei nähty riittävän hyviä kehittymisen edellytyksiä. Päinvastoin Varkauden tulevaisuudennäkymät nähtiin yhtiön piirissä huolestuttavina.

Ahlström luopui Varkauden tuotantolaitoksistaan seuraavasti:330

Pirttiniemen telakka lakkautettiin vuonna 1965.

PuurakennetehdasWarpak lakkautettiin vuonna 1976.

Vaneritehdas myytiin vuonna 1985 Rauma­ Repolalle, joka myi sen edelleen Schaumanille. Koko tehdas lakkautettiin vuonna 1990.

Saha myytiin vuonna 1985 Rauma-Repolalle, joka myi laitoksen edelleen Enso-Gutzeitille vuonna 1987.

Paperi- ja kartonkiteollisuus niihin liittyvine hioke- ja selluloosatehtaineen myytiin Enso­Gutzeitille vuonna 1987.

Munakennopakkaustehdas myytiin vuonna 1989 Enso-Gutzeitille, joka myi sen edelleen tanskalaiselle Broderne Hartmanille vuonna 2000.

Altim C myytiin Honeywellille vuonna 1992.

Päivärinteen konepaja myytiin kanadalaiselle CAE:lle vuonna 1992.

Pvroflow-tekniikka (kattilatehdas) myytiin yndysvaltalaiselle Foster Wheelerille·1995.

Päivärinteen prosessitehdas myytiin itävaltalaiselle Andritzille vuonna 2001.

Ahlström luopui varkautelaisista tuotantolaitoksistaan miltei täysin jo ennen 1990-luvun alun pahoja lamavuosia, mikä oli varmasti yritykselle itselleen onnellista. Lama koetteli nimittäin varsin raskaasti myös Varkauden teollisuutta, ja erityisesti 1990-luvun alun lamavuosina tuotantolaitoksia piti saneerata voimakkaalla kädellä. Teollisuuden saneeraus näkyi Varkaudessa korkeana työttömyytenä ja kasvavana muuttotappiona.

Syynä Ahlströmin poistumiseen Varkaudesta oli tilanteen perusteellinen muuttuminen sekä suomalaisessa että kansainvälisessä taloudessa: keskittyminen eteni vinhaa vauhtia ja yritysten toiminnassa keskeiseksi tuli toiminnan fokusointi uudelleen. Ahlström oli ollut monialayritys, jollaiset kävivät maailmalla yhä harvinaisemmiksi, ja niin Ahlströminkin piirissä katsottiin ajan olevan kypsän toiminnan uuteen suuntaamiseen. Tästä seurasi, että Ahlströmissä päätettiin erikoistua ja keskittyä erikoispapereiden tuottamiseen. Kun Varkaudessa ei tällaista tuotantoa ollut, kaupungin tuotantolaitokset myytiin pois. Laitoksille koetettiin etsiä hyvät uudet omistajat, jotta toiminta olisi voinut jatkua ja jotta varkautelaisille olisi ollut tulevai­ suudessakin työtä perusteollisuuden parissa.

Ahlström oli käytännössä puhtaasti sukuyhtiö, eikä se ole koskaan ollut listattuna pörssiin, minkä vuoksi sen asema oli toisaalta helpompi. Yhtiön ei tarvinnut reagoida markkinavoimiin aivan yhtä rajusti kuin pörssiyhtiöiden, mutta toisaalta niistä piittaamattomuuskin olisi ollut vaikeata. Toisaalta Ahlströmin asema sukuyhtiönä muodostui suurteollisuuden osalta kestämättömäksi. Kun pörssiyhtiöt saattoivat laajan omistajapohjansa vuoksi kerätä varoja investointeihinsa markkinoilta, Ahlströmin taustalla oli vain suku, jonka varat eivät lopulta kuitenkaan riittäneet esimerkiksi paperiteollisuuden kaltaisiin jättiläismäisiin investointeihin. Tämän vuoksi yhtiön suuntautumista oli muutettava vähemmän pääomavaltaisille toimialueille.

Ahlströmin varkautelaisista tuotantolaitoksista metsäteollisuuden osti suomalainen Enso­Gutzeit – myöhemmin suomalais-ruotsalaiseksi suuryhtiöksi fuusioitu Stora Enso, joka luonnollisesti jatkoi modernia paperintuotantoa sekä muutakin puunjalostusta Varkauden tehtailla. Muita Varkauden teollisuuden uusia omistajia olivat yhdysvaltalaiset Honeywell ja Foster Wheeler, kanadalainen CAE, itävaltalainen Andritz ja tanskalainen Hartmann. Usein tällaiset yritysostot ovat merkinneet kilpailevan kapasiteetin hankkimista oman tuotannon tieltä, mutta Varkaudessa tämä uhkakuva ei ole toteutunut. Varkauden tuotantolaitokset olivat jo Ahlströmin aikanaan saneeraamia ja sen jäljiltä hyvässä kunnossa sekä teknologialtaan että taloudellisesti, minkä vuoksi tuotanto on jatkunut ja ulkomaiset omistajat ovat tehneet paikkakunnalle uusia investointeja. Nämä ovat kääntäneet Varkauden kehityksen uuteen nousuun. Varkaudesta on tullut moderni, monialainen teollisuuskeskus vanhasta historiastaan huolimatta, ja kaupungissa ovat yhdistyneinä kaikki suomalaisen teollisuuden tukijalat: metsä- ja metalliteollisuus sekä automaatio. Monialaistuminen on myös vähentänyt ainakin periaatteessa paikkakunnan teollisuudessa esiintyviä suhdannevaihteluita, jos kohta kansainvälinen suhdannekehitys on muuttunut ajan kuluessa sellaiseksi , että laskusuhdanne kohtaa samaan aikaan kaikkia teollisuuden ja muunkin talouselämän alueita.

Kaikkiaan Savon vanha teollisuuskeskus Varkaus selviytyi omistajanmuutoksesta hyvin, ja varkautelaiset yksiköt muodostuivat niiden ulkomaalaisissa omistajayhtiöissä kannattaviksi ja kilpailukykyisiksi. Näin niiden toiminta on saanut jatkua turvatuissa olosuhteissa ja menestyksekkäästi, vaikka vanha omistajavalta vaihtuikin uusiin ja vieraisiin. Uudet omistajat ovat investoineet edelleen voimakkaasti Varkauteen, ja kaupungin teollisuus on kehittynyt tavalla, johon kapealle alalle fokusoitunut Ahlström ei olisi ehkä pystynyt. Omistuksen jakautuminen erikoisyhtiöille vahvisti Varkauden teollisuutta uudella tavalla.

Ahlströmin entiset liiketoimintayksiköt Varkaudessa työllistivät vuonna 2002 kaikkiaan 2 850 henkeä, kun henkilöstön määrä oli ollut vuonna 1980 noin 2 700. Henkilöstöä on suhteellisen voimakkaasti vähentynyt Stora Enson hallinnoimasta metsäteollisuudesta, Foster Wheelerin ja Andritzin hallinnoimasta voima­ ja soodakattiloiden valmistuksesta sekä Andritzin hallinnoimasta selluteknologian yksiköstä. Henkilöstöään on puolestaan voimakkaasti kasvattanut Foster Wheelerin omistama energiateknologian yksikkö sekä Honeywellin automaatiotekniikka. Suurin työllistäjä on edelleen Stora Enson metsäteollisuus, jonka palveluksessa oli vuonna 2002 kaikkiaan 1 345 henkeä. Perinteisen teollisuuden rinnalle on kuitenkin syntynyt uusia yrityksiä elektroniikkatoimialalle. Näiden palveluksessa oli vuonna 2002 kaikkiaan runsaat 200 henkeä, joten koko Varkauden teollisuuden henkilöstömäärä kohosi kaikkiaan 3 060:een.331

Ne osat Varkauden teollisuudesta, jotka muutosprosessin myötä hävisivät, edustivat vanhaa suomalaista metsäteollisuutta, jonka toiminta muutenkin muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa oli käynyt vaikeaksi. Puurakennetehdas edusti alaa, jolla kilpailu oli kova ja joka uudistui perinteisestä muodostaan nopeasti aivan uudenlaiseksi. Vaneriteollisuus keskittyi vahvasti harvoihin ja entistä suurempiin tuotantolaitoksiin. Myös vanerin kysyntä heikkeni, kun sille kehitettiin uusia ja halvempia korvaavia tuotteita. Pirttiniemen konepajan tuottamien sisävesilaivojen, lossien ja terässiltojen markkinat supistuivat voimakkaasti, ja tältä teollisuudenalalta hävisivät elämisen edellytykset. Pienet sisävesilossit poistettiin kokonaan käytöstä ja ne korvattiin silloilla. Sisävesien laivaliikenne supistui, eikä uutta pientä kalustoa juuri tarvittu. Isompien laivojen valmistus oli puolestaan kokonaan suurempien telakoiden työtä, eikä Pirttiniemi pystynyt kilpailemaan niiden kanssa. Kun terässiltojenkin käytöstä luovuttiin vähitellen ja maanteille sekä rautateille rakennettiin käytännössä yksinomaan teräsbetonisia siltoja, Pirttiniemen tuotanto oli koko laajuudessaan käynyt epäajanmukaiseksi, eikä konepajan tuotannon uudelleen suuntaaminen ollut kannattavaa.

Sorsakoski ja Hackman

Hackman oli Ahlströmin tavoin sukuyritys tai perheyhtiö, ja aina 1960-luvun lopulle saakka yhtiömuodoltaan kommandiittiyhtiö. Yhtiön juuret juontavat 1700-luvun lopun Viipuriin, ja sen toiminta Savossa alkoi pian 1800-luvun alun jälkeen, kun kauppahuone laajensi toimintaansa sahateollisuuteen. Hackmanin yhtiömuoto muutettiin 1960-luvun lopussa, jolloin kommandiittiyhtiöstä Hackman & Co. muodostettiin osakeyhtiö, mikä olikin aivan välttämätöntä liike-elämän ja yrityksen laajentuessa.332

Hackmanin ja Leppävirran Sorsakosken yhteinen tarina alkoi jo vuonna 1818, jolloin viipurilaisen suurkauppiaan ja teollisuusmiehen Fredrik Hackmanin uuttera ja taloudellisesti toimelias leski Marie Hackman osti Haringinlahden kartanon ja 3/8 Sorsakosken koskesta sahoineen. Tällöin Sorsakoskesta tuli viipurilaisen Hackman-suvun tärkein sisämaan saha. Vuonna 1891 alkoi Hackmanin metalliteollisuus Sorsakoskella, kun kauppahuone siirsi Nurmen Hienotaetehtaan koneet ja tarvikevarastot Viipurin lähellä sijainneesta Nurmesta Sorsakoskelle. Tehtaan tunnetuimpien tuotteiden – uushopeisten ja ruostumattomasta teräksestä valmistettujen hienotakeiden – teollinen ja suurimittainen valmistus alkoi Sorsakoskella vuonna 1936, jolloin uusi, tehokas ruostumattoman teräksen puristamo käynnistettiin. Samassa yhteydessä kosken alaputous valjastettiin sähkövoiman tuotantoon vuonna 1937.333

Sodan aikana Sorsakosken perinteisin toiminta-ala eli hiljaiseloa, ja tehdas toimitti lähinnä armeijan tilauksia. Sorsakosken teollisuus oli osa kulutustavarateollisuutta, joka tuotti ihmisten arkeen ja juhlaan ei aivan välttämättömiä tuotteita. Tällainen teollisuus kärsi luonnollisesti sodasta ja sen aiheuttamasta markkinoiden hiljenemisestä, mutta toisaalta työntekijätkin olivat suurimmalta osaltaan sodassa ja tuotantokykykin oli siksi vähäinen.

Sodan jälkeen Hackmanin Sorsakosken-tehtaita vaivasi pitkään ankara raaka-ainepula, mikä esti toiminnan kohottamisen normaalitasolleen. Vuosi 1945 oli raaka-aineen suhteen suorastaan katastrofaalinen, ja toiminta keskittyi siksi lähinnä uuden tuotantolaitoksen rakentamiseen. Kaikkiaan raaka-ainepulaa kesti aina 1950-luvun alkuvuosiin, ja tilanne normalisoitui vasta vuoden 1952 jälkeen. Kaikki jaloteräs kului Suomessa sotakorvausteollisuuden tarpeisiin, eikä kulutustavaroita kotimarkkinoita varten tai länsivientiinkään tuottanut tehdas kuulunut etuoikeutettuihin valmistajiin.334

1950-luku oli Sorsakosken tehtaan kannalta merkittävä, sillä tuolloin teollisuuslaitos suuntautui vahvasti kehittyvään suomalaiseen muotoiluun. Bertel Gardberg, Nanny Still, Ilmari Tapiovaara ja Kaj Franck suunnittelivat Sorsakoskelle uusia, kehittynyttä ja käytännöllistä designia edustavia malleja, jotka pääsivät tuotantoon, voittivat kansainvälisiä kilpailuja ja tekivät Hackmanin ja Sorsakosken kuuluisaksi Suomen rajojen ulkopuolellakin. Tämä oli merkittävä tekijä, sillä Suomi oli markkina-alueena kovin pieni kehittyvän ja kasvavan hienotaeteollisuuden tarpeisiin. Viennin osuus tehtaan tuotannosta on ollut jatkuvasti noin puolet.335

Koko 1950-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku olivat Sorsakosken hienotakeiden tuotannossa jatkuvaa kasvun aikaa. Tehdasta laajennettiin muutaman vuoden välein, ja laajennukset koskivat ennen muuta ruokailuvälineiden ja talousastioiden tuotantoa. Talousastioiden – kattiloiden, vuokien, patojen ja pannujen – suurimittainen tuotanto alkoi vuosina 1956–1957. Kuitenkin samaan aikaan Sorsakoskelle rakennettiin myös muuta kapasiteettia, ja tehtaaseen valmistui suuri uusi osasto, joka tuotti kone- ja tiehöylän teriä.

1960-luku oli ruokailuvälineiden tuotannossa hyvää aikaa, mutta vuosikymmenen lopussa tuotannon ja sen kehittämisen uhkaksi nousi idän halpatuonti ja sen mukana hyvin tiukka kilpailu. Hackman teki kuitenkin markkinoille vastaiskun lanseeraamalla uuden, edullisemman ruokailuvälinesarjan Savonian. Savonia-sarja oli merkittävästi edullisempi valmistaa kuin sitä edeltäneet design-tuotteet, mutta tämäkään ei riittänyt, vaan yhtiön kannattavuus painui heikoksi. Sen paremmin suomalaiset kuin kansainvälisetkään markkinat eivät vetäneet riittävästi, vaikka Hackmanin tyyli ja laatu olivatkin kilpailijoihin nähden ylivertaisia. Tässä vaiheessa Hackmanin johto pohdiskeli jo mahdollisuuksia siirtää koko ruokailuvälineiden tuotanto Brasiliaan halvan työvoiman äärelle. Sorsakoski selvisi kuitenkin tästä koettelemuksesta, ja siirron sijasta Hackmanin Sorsakosken­tehtaalla aloitettiin laaja saneeraus tuotantokustannusten alentamiseksi ja toiminnan jatkamiseksi.336

Koko Hackman-yhtiössä saneeraus aloitettiin nimenomaan Sorsakoskella, ja sen onnistuminen kannusti vastaavaan myös yhtiön muissa tuotantolaitoksissa. Sorsakoskella saneeraus merkitsi sitä, että tuotevalikoimasta poistettiin – tosin suurella haikeudella – varsinaiset design-tuotteet, jotka eivät soveltuneet edulliseen ja rationaaliseen tekniseen valmistamiseen. Jokaisen uuden tuotteen valmistettavuus arvioitiin, ja hienokin design-esine jäi armotta tuotannosta, jos se ei täyttänyt erittäin tiukkoja valmistukselle asetettuja kriteerejä. Toiminta tuotti selvää ja mitattavaa tulosta, ja tehokkaalla suunnittelulla esimerkiksi lusikan työvaiheiden määrä aleni 34:stä 18:aan eli miltei puoleen. Tämä näkyi suoraan tuotteen tuotantokustannuksissa ja sen kautta vähittäismyyntihinnassa, joka oli merkittävä tekijä menekin määräämisessä.337

1970-luvulla Hackman-konsernissa tehtiin päätös yhtiön toiminnan suuntaamisesta entistä voimakkaammin metalliteollisuuteen, joka siihen saakka oli ollut hiukkasen puunjalostuksen varjossa. Jo 1960-luvun puolivälin jälkeen yhtiö oli alkanut etsiä myös ulkomaisia kumppaneita, ja vuonna 1967 perustettiin ruotsalaisen Nyby Brukin kanssa yhteisyhtiö Oy Putkihackman Ab. Yhtiö tuotti nimensä mukaisesti jaloteräsputkia, ja sen tuotantolaitokset rakennettiin Sorsakoskelle. Hackman osti ruotsalaisyhtiön osuuden yhteisyrityksestä vuonna 1979, ja Putkihackman liitettiin konserniin.

Saneeraus vaikutti valitettavasti myös tehtaan työllistämän väen lukumäärään, ja väen väheneminen alkoi vähentää myös Hackmanin merkitystä Leppävirran kunnassa. Kun vuonna 1975 Sorsakosken tehtaiden henkilömäärä oli vajaat 750, 1980-luvun lopussa väkeä oli enää runsaat 500. Tällaisenaankin Hackmanin Sorsakosken-tehdas oli savolaisittain suuri teollisuuslaitos, ja sen merkitys Leppävirran talouselämässä oli suuri. Työntekijöiden lukumäärän pysyminen näinkin korkeana selittyi sillä, että esimerkiksi korkealaatuisten lusikoiden tai kattiloiden tekeminen ei käynyt päinsä automaattikoneilla, vaan tekeminen vaati edelleen runsaasti myös inhimillistä työtä.

Työntekijämäärän väheneminen ei saneerattavassa tuotantolaitoksessa merkinnyt kuitenkaan tuotannon vähenemistä, vaan päinvastoin tuotannon määrä kasvoi tasaisesti sekä lukumäärältään että arvoltaan. Yhdessä työntekijöiden määrän väheneminen ja tuotannon kasvaminen vaikuttivat yrityksen kannattavuuteen, mikä oli lopulta elinehto koko Sorsakosken tuotannon jatkumisessa. Kun Hackman esimerkiksi osti kattiloita tuottavan helsinkiläisen Painometalli Oy:n, yhtiön koko kattilatuotanto sijoitettiin Sorsakoskelle, ja tehtaiden yhteenlaskettuun tuotantomäärään päästiin erittäin vähäisin henkilöstölisäyksin.338

Hackmanin henkilöstökehitys jatkui edelleen 1990-luvulla vähenevänä. 2000-luvun alussa Hackmanin yksiköiden palveluksessa oli Leppävirralla enää vajaat 200 henkeä, mutta vähennykseen vaikutti osaltaan myös putkituotannon loppuminen Hackmanin osalta. Putkien valmistusta jatkoi yrityskaupan jälkeen Leppävirran Sorsakoskella Finnpipe Oy, joka on Avesta Polarit -yhtymän tytäryhtiö. Tämä ruostumattomien ja haponkestävien pituushitsattujen teräsputkien ja putkenosien valmistukseen keskittynyt yritys työllisti 2000-luvun alussa runsaat 80 henkeä.339

Kokonaan uutta Leppävirran metalliteollisuutta edusti sen sijaan Oy LPM-Group Ltd. Tämän autotalliyrityksistä kasatun yhtiön nimi oli ennen toiminnan laajentamista kansainväliseksi Leppävirran Putki ja Metalli. Yritys valmistaa päätuotteenaan lämmönjakokeskuksia, ja sen palveluksessa oli Leppävirralla 2000-luvun alussa vajaat 150 henkeä. Kun mukaan lasketaan vielä prosessiteollisuuden säiliöitä valmistava YIT-Teollisuus Oy ja sen 60 työntekijää, koko Leppävirran metalliteollisuus työllisti uuden vuosituhannen alkaessa kaikkiaan miltei 500 henkeä, mikä oli kuitenkin vielä vähemmän kuin yksin Hackmanin työntekijöiden lukumäärä 1980-luvun lopussa.340

Juankosken teollisuus

Juankosken teollinen historia juontaa aina 1700-luvun puoliväliin ja Juantehtaan rautaruukkiin. Rautateollisuutta jatkui 1900-luvun alkuun saakka, jolloin tämä tuotannon haara joutui pahasti rappiolle eikä sillä enää kehittyneessä ja muuttuneessa maailmassa ollut toiminnan edellytyksiä. Masuunin ja rautateollisuuden paikalle rakennettiin kuitenkin ensin höyrysaha ja sittemmin puuhiomo sekä kartonkitehdas. Yritys oli alkuaan yksityinen, mutta jo ensimmäisen maailmansodan aikaan se joutui yrityskaupan kautta von Alftanien suvulta Kymin Osakeyhtiön haltuun. Kymin perustelut tehtaan ostamiselle olivat ennen muuta yhtiön omistamat 21 000 hehtaaria maata ja tuotantolaitosten hyvä kunto ja kannattavuus. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä laitokset olivat kaupan tekoaikaan vuonna 1915 suhteellisen uusia. Pian Kymin Osakeyhtiölle siirtymisen jälkeen kaikki metalliteollisuus tehtaassa lopetettiin ja laitokset keskittyivät yksinomaan metsäteollisuuteen, mikä olikin Kymin päätuotantosuunta.341

Sodan jälkeen Juankoskella vietettiin Juantehtaan 200-vuotisjuhlaa, ja juhlapuheessaan Kymin johtokunnan puheenjohtaja C. J. Ehrnrooth joutui toteamaan, että Juantehtaan kehittäminen ei Kymin omistuksessa ollut mitenkään esikuvallista. Heikot liikenneyhteydet estivät laitoksen kehittämisen, sillä tuotteet piti kuljettaa Juankoskelta kesäaikaisin laivalla Mikkeliin edelleen rautatiekuljetusta varten ja talvisaikaan autolla 50 kilometrin matkan Siilinjärvelle edelleen junaan lastattaviksi. Mikkeliin rakennettiin näitä kuljetuksia varten erityinen syväsatama.342

Laivakuljetusten vieminen aina Mikkeliin saakka perustui siihen, että rautatiematka lyheni näin ja kuljetuskustannukset alenivat. Tehtaan tuotanto käsitti sulien vesien aikaan 20–26 laivakuormallista, ja matka Juantehtaalta Mikkeliin kesti puolitoista vuorokautta. Automatka Juankoskelta Siilinjärvelle kesti vain tunnin verran, mutta autokuormaan mahtui vain 5 tonnia, kun laiva saattoi jo sinänsä ottaa kerrallaan lastia 260 tonnia. Kun laivan perään liitettiin vielä tarvittaessa suuri proomu, laivan kuljetuskyky kasvoi edelleen.343

Kaikkiaan hankala kuljetuskysymys oli Juantehtaan kehittämisen esteenä, ja Kymin Osakeyhtiössäkin tämä tiedostettiin. Tilanteeseen vaadittiin parannusta eli pistorautatien rakentamista Savon radalta Siilinjärveltä Juankoskelle. Maakunnan miehet ja taloudelliset päättäjät tekivät runsaasti työtä rautatieyhteyden aikaansaamiseksi, ja rakennuspäätös saatiinkin aikaan vielä 1940-luvun kuluessa. Työ alkoi marraskuussa 1949 työllisyystöinä, ja tämä myöhemminkin jatkettu rakennustapa hidasti työn valmistumista. Työ oli seisahduksissa aikoina, jolloin työttömyyttä ei esiintynyt, ja varoja rakennustyöhön ohjattiin erittäin kitsaasti. Siksi työ kesti, ja 42,6 kilometrin rataosuus valmistui vasta kesällä 1957. Ensimmäiset tavarakuljetukset Juantehtaalta lähtivät junalla marraskuun lopussa samana vuonna. Ratayhteys tuli poikkiradaksi 1970-luvun alussa, kun rataa jatkettiin Juankoskelta Luikonlahteen ensin vuonna 1968 kuparikaivoksen avaamiseksi ja edelleen Sysmäjärvelle vuonna 1970. Tällöin valmistui läpikuljettava yhteys Karjalanradalle.344

Juankosken teollisuuden eräs keskeinen ongelma oli käyttövoiman saaminen. Juankoski sijaitsi latvavesillä, joissa vesimäärät vaihtelivat erittäin suuresti vuodenaikojen mukaan. Tulva-aikoina vettä oli liiaksi, kun virtaama saattoi ylittää 200 kuution määrän sekunnissa, ja tällöin osa tulvahuipusta piti juoksuttaa turpiinien ohitse hukkaan. Tehdas pystyi hyödyntämään vain 50 kuutiometrin vesimäärän sekunnissa. Kuivana kautena puolestaan vesimäärä oli niin vähäinen, että osa hiomon koneista piti panna seisomaan käyttövoiman puuttuessa. Ongelmat olivat niin suuria, että niiden ratkaiseminen oli koko teollisuuden toiminnan kohtalon kysymys.345

Kymiyhtiöllä oli hyvät suhteet valtionhallintoon, jossa myös hyvin ymmärrettiin Pohjois­Savon teollistamisen merkitys alueen tulevaa taloudellista kehitystä ratkaistaessa. Niinpä 1950-luvun loppua lähestyttäessä koko Juankosken vesikysymystä ryhdyttiin ratkaisemaan aivan uusin ja melko rajuinkin keinoin. Jo vanhastaan kuivimpina kausina oli latvavesistä Syvärin järven vettä juoksutettu Lastukosken kanavan kautta Vuotjärveen. Nyt ryhdyttiin laajamittaiseen ratkaisuun, jossa tarkoituksena oli Syvärin ja Vuotjärven välisen kosken kynnyksen madaltaminen ja Juantehtaalle johtavan uoman syventäminen. Nämä työt suoritettiin vuonna 1959.346

Kun vesirakennuksella oli saatu aikaan suurempi ja tasaisempi virtaama Juankoskelle, sen hyödyntäminen edellytti uuden voimalaitoksen rakentamista. Laitosta varten yhdistettiin Multaväärän, Koivukosken, Paasikosken, Virraskosken ja Karjalankosken putoukset ja saatiin Juankosken ja Akonveden välinen koko 6,5 metrin putouskorkeus voimatalouden käyttöön. Uusi suuri voimalaitos rakennettiin koskisarjan Akonvedenpuoleiseen päähän Karjalankoskeen, ja sähkövoima siirrettiin sieltä voimalinjaa pitkin takaisin ylävirtaa kohti tehtaalle. Yhteinen vesimäärä tuottikin voimaa niin paljon, että se ylitti Juankosken teollisuuden tarpeet, ja lopun ylijäämäsähkön osti Savon Voima ja myi sen edelleen muille kuluttajilleen. Voiman siirtoa varten rakennettiin Juankosken ja Siilinjärven välille korkeajännitelinja. Näin Juankosken osalta oli saatu 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa kuntoon sekä liikenneyhteydet että voimatalous, ja Kymiyhtiön hallituksen jäsen, pankinjohtaja Mika Tiivola saattoi Juankoskella vieraillessaan todeta teollisuuden näkymät vähintään kohtalaisiksi. Näillä investoinneilla Juankosken teollisuus saattoi jatkaa toimintaansa, mutta ilman niitä vanha ruukki olisi lakannut olemasta ja Juankoskikin kuihtunut teollisuuden loppumisen myötä. Toisaalta Kymiyhtiön kehittäminen suuntautui tämän jälkeen erittäin voimakkaasti Kymijokilaaksoon, ja Juantehtaiden merkitys yhtiön sisällä kävi vähäiseksi.347

Juankosken teollisuus ajautui kuitenkin hyvin pian 1960-luvun puoliväliä lähestyttäessä kannattavuuskriisiin, ja sen kohtalo joutui totuuden eteen. Tehtaalla otettiin käyttöön voimakas rationalisointi ja säästötoimenpiteet. Käytännössä tämä merkitsi märän puuhiokkeen tappiolliseksi käyneen myyntiin tarkoitetun tuotannon lopettamista keväällä 1967. Oman kartonkikoneen tarpeisiin hioketta tuotettiin edelleen. Kaikkiaan tämä merkitsi tehtailla noin 35 työntekijän vähennystä, josta osa pystyttiin hoitamaan ennenaikaisilla eläkkeelle siirtymisillä. Koko kunnan mitassa hätä ei ollut aivan tämän näköinen, sillä samaan aikaan paperiteollisuuden omistama Suomen Metallikutomo suunnitteli paperiteollisuudessa käytettävien viirojen valmistuksen aloittamista Juankoskella.348

Kannattavuuskriisin yhteydessä myös Juankoskella sijainnut ja ruukkiin oleellisesti kuulunut Vuotjärven höyrysaha vuokrattiin pois. Sahan ja varsinaisen tehtaan välinen yhteys oli kuihtunut olemattomaksi, eikä pienen sahan pyörittäminen kartonkitehtaan ja hiomon yhteydessä ollut mitenkään tarpeellista tai perusteltua. Sahan toiminta oli suuntautunut jo pitkään ainoastaan paikallisen tarpeen tyydyttämiseen, eikä sillä ollut taloudellista merkitystä sen enempää Juantehtaalle kuin Kymiyhtiöllekään. Sen sijaan paikallisesti saha oli tärkeä, sillä rakennustyössä sahatavaran kuljetuskustannukset jäivät vähäisiksi. Saha toimi vuokrattuna vielä vuodet 1967–1976, minkä jälkeen sahateollisuudessakin jatkunut keskittyminen karsi piensahat markkinoilta. Tällaiseksi Vuotjärven sahakin oli eittämättä katsottava.349

Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt, vaan 1970-luvun alussa tehtaalla oli edessä raskas saneeraus ja uudistamistyö. Tehdas olikin jo vanha ja erittäin vanhanaikainen.Sen vuonna 1912 rakennetun kartonkikoneen käyttö edellytti suuria uudistuksia. Samoin tehtaan koko massaosasto piti uusia kannattavan tuotannon jatkamisen mahdollistamiseksi. Koko operaatio toteutettiin aivan 1970-luvun alussa, mikä kasvatti tehtaan tuotantokyvyn vajaasta 10 000 kartonkitonnista noin kolminkertaiseksi. Edelleen tehdas oli kansallisenkin mittapuun mukaan suhteellisen pieni, mutta se oli kuitenkin sopivalla tavalla erikoistunut niin, että sen tuotantoa voitiin jatkaa. Kartonkitehtaat eivät muutenkaan olleet yleensä yhtä suuria kuin paperitehtaat, koska paperi oli todellinen massakulutustavara, jonka kulutusmääriin kartongin kulutus ei voinut nousta.

Samaan aikaan suomalaisessa metsäteollisuudessa tapahtui paljon ja yritysten toimintaympäristö muuttui vinhaa vauhtia. 1980-luvulla keskittyminen saavutti aivan uuden vaiheen, ja tässä kehityksessä Juankoskenkin asema Kymmeneksi muuttuneen vanhan Kymiyhtiön yhteydessä kävi vaikeaksi. Yksikkö oli pieni eikä se sinänsä sopinut suuren yhtiön suuriin linjoihin. Ongelma tiedostettiin sekä Kymmenessä että Juankoskella, ja eräänlainen konsortio ryhtyi neuvottelemaan koko Juankosken teollisuuden ostamisesta erilliseksi yhtiöksi.350

Uusi konsortio muodostui pääosin kolmesta yhtiöstä: Forcera Oy:stä, Oy Bond &Stock Ab:sta ja Finnova Oy:stä. Forcera Oy:n taustalla olivat Forssin suku ja Markku Mäki-Kivistö, Oy Bond & Stock Ab:n taustalla Thomas von Herzen, Peter Oker-Blom sekä Carl Gustaf von Troil sekä Finnova Oy:n taustalla Ralph Ehrnrooth. Toiminnan käynnistäjä ja idean isä oli kuopiolainen diplomi-insinööri Björn Forss. Konsortion suurimmat ryhmittymät tulivat omistamaan uuden yhtiön – Stromsdal Oy:n – osakkeista yhteensä 90 %. Kauppa Juankosken teollisuudesta tehtiin ja toiminta uuden yhtiön lukuun alkoi vuonna 1988.351

Kymiyhtiön aikaan Juankoskella liittyy vielä eräs nykyteollisuudessa harvoin tavattava erikoisuus. Juantehtailla oli aina ruukkiajoista lähtien harjoitettu myös maataloutta teollisen toiminnan rinnalla. Tehtaaseen kuului kaikkiaan 75 hehtaaria peltoa, joita viljeltiin aina vuoteen 1986 saakka. Samaten tehtaan yhteydessä olleella maatilalla oli karjaa, jonka tarkoituksena oli tuottaa elintarvikkeita tehdasyhteisön tarpeisiin. Vuosisadan alussa lypsykarjaa oli jopa 130 päätä, joten Juantehdas omisti erään Savon suurimmista karjoista. Vielä 1960-luvun puolimaihin saakka karjatalous toimi, ja 1950–1960-luvuilla tilalla oli lypsykarjaa 30–50 lehmää ja 8 hevosta. Karjatalouden lopettamisen jälkeen 1970-luvulla Juantehtaan maatilalla oli noin 100 lammasta.352

1980-luvun jälkipuoliskolla Suomessa elettiin suurta kasinotalouden huumaa, ja monella taholla pelättiin ostajien aikomuksia Juankosken teollisuuden suhteen. Toki syytä pelkoon saattoi ollakin, mutta mahdollisuudet Juankosken pikaiseen taloudelliseen hyödyntämiseen olivat olemattomat. Kymmene ei voinut myydä teollisuutta tappiolla, eli tehtaan substanssi ei millään voinut ylittää merkittävässä määrin kauppahintaa. Mahdollisuuksia kaupan pikaiseen rahastamiseen ja poistumiseen ei ollut, vaan teollisuutta oli väkisinkin jatkettava ja koetettava saada tuotto sijoitetulle pääomalle tehtaiden tuotannosta. Näin Juankoskesta ei tullut 1980-luvun kasinotalouden uhria, jos kohta sen tulevaisuus olikin 1990-luvun alun vaikean lamakauden aikana moneen otteeseen uhattuna.

Uuden yhtiön alkuvaiheet olivatkin kohtalaiset, ja Juankoskella aloitettiin tehtaan ripeät rakennus- ja modernisointityöt. Yhtiöllä oli myös suhteellisen hyvin varoja, sillä osakeannit vuosina 1988–1989 ja listautuminen Helsingin arvopaperipörssiin olivat sujuneet hyvin. Yhtiö oli saanut lisää riskipääomia ja sen imago oli kohentunut. Sitten iskivätkin vaikeat lamavuodet ja tappiollinen toiminta vuosina 1990–1992, jotka olivat johtaa yhtiön tuhoon. Ongelmista selvittiin kuitenkin, ja jo vuonna 1993 – pahimman laman kurimuksessa – yhtiö pystyi tekemään voitollisen tilinpäätöksen. Kun vielä rahoittajien kanssa päästiin sopimuksiin uusista järjestelyistä lainojen suhteen, yhtiö pelastui.

Kokonaan ongelmitta yhtiön kehitys ei kuitenkaan edennyt, sillä alkuperäisen omistajakonsortion kolmesta jäsenyhtiöstä kaksi luopui omistuksistaan 1990-luvun kuluessa. Vain Forcera Oy eli Björn, Markus ja Mårten Forss sekä Markku Mäki-Kivistö oli säilyttänyt asemansa. Uudeksi, suurimmaksi omistajaksi oli kohonnut Juankosken Kehitysmasuuni Oy, jonka taustalla oli pääasiassa Juankosken kaupunki. Muuten omistus pilkkoutui pienemmäksi jo senkin takia, että yhtiön osakkeilla käytiin kauppaa pörssissä. Vuonna 2001 yhtiöllä oli jo kaikkiaan l 134 osakasta. Myös Savon Voima Oy oli pitkään Stromsdal Oy:n osakas, sillä sähköyhtiö halusi turvata suuren asiakkaansa tulevaisuutta ja toimintaa.353

Juankosken tehtaan merkitys Pohjois-Savossa on ollut melkoinen, sillä se on osaltaan edustanut paikallista suurteollisuutta. Tehtaan työntekijämäärä oli sodan jälkeen noin 370, josta se laski niin, että 1950-luvun lopulla työntekijöitä oli suunnilleen sata vähemmän. Uudet investoinnit ja tehtaan laajentaminen kohottivat työntekijämäärän 1960-luvun alussa uudelleen lähelle 350:tä, josta saneeraukset vähensivät luvun noin 230:een vuosikymmenen loppuun mennessä. 1970-luku oli eteenpäin menon aikaa,ja vuosikymmenen lopussa työntekijöiden määrä oli jälleen 300:n tietämissä, josta lukumäärä aleni vajaaseen 220:een vielä ennen Kymiyhtiön kauden loppumista vuonna 1987. Uuden, oman hallinnon perustaminen ja uudistukset eivät juuri kohottaneet tehtaan työntekijämäärää, ja se vaihteli 1990-luvun alkupuolella 220:stä 240:een.354 Henkilöstömäärät eivät olleet suuren suuria, mutta pohjoissavolaisessa kunnassa tällainenkin teollisuuslaitos saattoi varmistaa kunnan olemassaolon ja estää pahimman maaltapaon. Näin Juankoskikin saattoi elää tehtaan valossa elämää, joka ilman tehdasta olisi ollut kovin vaikeata. Vanha Juantehdas kuului Savon harvalukuiseen vanhan, perinteisen ja elossa säilyneen teollisuuden joukkoon. Sen luoma teollinen perinne ja vankka omistaja tarjosivat Juankoskelle selvästi tavallista maalaiskuntaa paremman mahdollisuuden myös teolliseen kehitykseen. Vanha teollisuus synnytti myös uutta teollisuutta, mikä oli selvästi nähtävillä myös Varkaudessa ja Leppävirralla.

Juankosken uuden teollisuuden kehityksessä merkittävin tapaus oli viirateollisuuden synty paikkakunnalle vuonna 1968. Koko suomalainen paperiteollisuus eli 1930-luvun alkuun saakka viirojen osalta tuonnin varassa, ja vasta vuonna 1931 Helsingin Malmille perustettiin Suomen Metallikutomo Oy. Sekään ei ollut suomalaisessa omistuksessa, vaan tehtaan omisti ruotsalainen Gusums Bruks och Fabriks Ab, jonka tytäryhtiö suomalainen yhtiö oli. Kun paperikoneteollisuus alkoi Suomessa sotien jälkeen, oman suomalaisen viirantuotannon puute havaittiin. Tämä havaittiin myös paperiteollisuudessa, jonka keskuudessa heräsi ajatus oman viiratehtaan perustamisesta Suomeen.355

Suomen Metallikutomo Oy:n omistuspohja laajeni 1950-luvulla, kun suomalainen metsäteollisuus tuli yhtiöön mukaan, ja vuonna 1961 koko sen loppukin osakekanta siirtyi Gusumilta suomalaisten yhtiöiden käsiin. Malmin tehdasta koetettiin kehittää, mutta sen mahdollisuudet kasvaa sekä tuotantonsa että tuotantokykynsä puolesta jouduttiin kuitenkin toteamaan riittämättömiksi pian 1960-luvun alun jälkeen. Suomalainen paperiteollisuus joutui edelleen tilaamaan miltei kaikki leveät viirat ulkomailta, ja oman teollisuuden kapasiteetti pystyi täyttämään ainoastaan 19 % maan kokonaistarpeesta vuonna 1965. Malmin tontille ei ollut mahdollista rakentaa uutta riittävän isoa tehdasta, minkä vuoksi metsäteollisuuden päät kääntyivät muualle Suomeen.356

Suomessa ryhdyttiin pian 1960-luvun puolivälin jälkeen harjoittamaan aktiivista kehitysaluepolitiikkaa, mikä takasi kehitysalueille investoiville yrityksille merkittäviä etuisuuksia. Tämä oli eräs peruste, miksi uusi viiratehdas tahdottiin perustaa nimenomaan kehitysalueelle. Alkuvaiheessa tehdasta suunniteltiin perustettavaksi Mikkeliin, jossa se olisi ollut kehitysalueella mutta kuitenkin paremmin “ihmisten ilmoilla” ja lähempänä viirojen käyttäjiä. Mikkelillä olisi ollut puolellaan myös alku tehtaan tarvitsemalle tekniselle koulutukselle. Sijoituspaikkaa valittaessa merkittävää oli kuitenkin myös se, että paikkakunnan asukkaat ja tulevat työntekijät olisivat valmiit sitoutumaan keskeytymättömään kolmivuorotyöhön, jota viiran valmistus edellytti. Tämän suhteen paikan valitsijat olivat tarkkoja, eikä Mikkelin katsottu parhaalla mahdollisella tavalla pystyvän vastaamaan tähän vaatimukseen: kaupungissa ei ollut ennestään teollisuutta, jossa keskeytymätön kolmivuorotyö olisi ollut käytössä, ja sen mukana puuttui perinne tällaisesta tuotantotavasta.357

Kymiyhtiöllä oli Juankoskella paljon käyttämätöntä rakennusmaata, ja Juankoskella katsottiin olevan vahvuuksia myös työvoiman saannissa ja koulutuksessa. Edullinen tontti ja Juankosken vahva teollinen historia saivat lopulta metsäteollisuuden johtajapiireissä aikaan päätöksen uuden viiratehtaan rakentamisesta Pohjois­Savoon. Tehtaan rakennustyö alkoi toukokuun puolivälissä 1968, sen harjannostajaisia vietettiin saman vuoden syyskuussa ja vuoden lopussa tehtaalta toimitettiin ensimmäinen metalliviira Anjalan paperitehtaalle.358 Rakennustyö ja toiminnan aloittaminen tapahtui salamavauhtia, kun muistetaan, että rautatietä Siilinjärveltä Juankoskelle rakennettiin 1950-luvulla miltei 10 vuotta.

Suomen Metallikutomon Juankosken-tehdas keskittyi tuotannossaan nimenomaan leveisiin metalliviiroihin, ja laitosta rakennettiin miltei tauotta aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Kolmen ensimmäisen vuoden aikana käynnistettiin kymmenen kutomakonetta, ja samaan aikaan valmisteltiin yhtiön koko lopunkin tuotannon siirtämistä Malmilta Juankoskelle, jonka mahdollisuudet alalla oli hyviksi havaittu. Kymmenen vuotta toiminnan aloittamisen jälkeen tehtaan nimi muutettiin Viira Oy:ksi.359

Paperiteollisuus eli kuitenkin 1970- ja 1980- luvuilla kovaa uudistusten aikaa. Tekniikka kehittyi, koneet tulivat yhä suuremmiksi ja nopeammiksi ja paperin laatuvaatimukset kiristyivät. Paperin laatu oli hyvin pitkälle kiinni viirasta, minkä vuoksi viiroja ja niiden materiaaleja kehitettiin koko ajan hyvää vauhtia. Vaikka Juankoskella tekniikka kehittyi ja tutkimus eteni, yritys ei pystynyt aivan täysin vastaamaan sille asetettuihin tavoitteisiin. Teollisuudessa siirryttiin hyvää vauhtia kohti tekokuituviiroja, ja Juankosken tuottamat metalliviirat alkoivat jäädä vähemmistöön. Tehdas ei pystynyt saavuttamaan sille tavoitteeksi asetettua 40 %:n markkinaosuutta kotimaan kulutuksesta.360

Viira Oy:ssä tilannetta ja tulevaisuutta katsottiin huolestuneina. Viira Oy:ssä oli toki valmistettu myös muoviviiroja jo 1960-luvulla eli pian sen jälkeen kun uutuus kehitettiin entisessä DDR:ssä. Tehtaalla tehtiin myös alan kehtystyötä, ja tässä omistajien paperitehtaat olivat aktiivisesti mukana. Muoviviiroja käytettiin alkuun pienemmissä koneissa ja karkeitten paperilaatujen valmistuksessa, mutta materiaalien ja teknologian kehittyminen veivät koko alaa eteenpäin kovaa vauhtia. Siirtyminen uuteen, perustaltaan kokonaan uusittuun muovituotantoon olisi kuitenkin edellyttänyt huomattavia investointeja, joita yhtiönä pienellä Viira Oy:llä ei ollut. Omistajatkin olivat kovin haluttomia sijoittamaan yhtiöön lisää pääomaa, koska heillä oli suuria tarpeita investoida varsinaisiin tuotantokoneistoihinsa. Omistajat halusivat myös karsia erilaisia rönsyjä omistuksistaan ja toiminnastaan.361

Tässä vaiheessa Viira Oy:n omistavat paperitehtaatkin muuttivat toimintastrategiaansa ja alkoivat karsia ympäriltään kaikkea asiaan kuulumatonta. Tällaiseksi katsottiin myös viirojen tuotanto, joka oli lopulta kaukana paperin tuotannosta tai metsäteollisuudesta. Samaan aikaan Tampereen Verkatehdas muutti nimensä Tamfelt Oy:ksi ja lopetti perinteisimmät tuotantosuuntansa – pukukankaiden ja lankojen tuotannon. Se alkoi valmistaa konehuopia ja suodatinkankaita paperiteollisuuden tarpeisiin, mutta kokonaisen kuivatusprosessin valmistamiseksi tarvittiin vielä viiratuotanto. Teollisuuden tarvitsemat kuivauslinjojen “tekstiilit” edustivat Tamfeltin toimialalla ehdottomasti korkeata teknologiaa ja erikoistuotantoa, johon halpojen tuotantokustannusten maat eivät pystyneet. Tamfeltissa kokonaisuus nähtiin tulevaisuuden alaksi, ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa juankoskelaisesta Viira Oy:stä.362

Neuvotteluja Viira Oy:n myymisestä käytiin kaikkiaan vuosia, ja niiden kuluessa paperiteollisuuden piirissä kypsyi ajatus, jonka mukaan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kun Viira Oy:n omistajat lopulta olivat halukkaita luopumaan teollisuudenalasta ja Tamfelt oli halukas sen ostamaan, kaupat yhtiöstä syntyivät tuota pikaa. Viira Oy myytiin Tamfeltille vuonna 1984, ja samana vuonna yhtiö fuusioitiin Tamfeltiin. Näin viiratehtaan omistaja vaihtui, mutta Juan­ koskella omistajanvaihdos ei juuri näkynyt. Uuden omistajan kautta tehtaan olemassaolo ja jatkuvuus varmistui, sillä se oli emoyhtiölleen tärkeä osa yhtiön koko tuotannosta ja toimialasta.

Viiratehtaan toiminta muuttui kuitenkin koko ajan. Tehtaan perustuotteen – paperikoneen metalliviirojen –valmistus loppui vuonna 1988, kun aika meni lopullisesti niiden ohitse. Viimeiset metalliviirat menivät Enson Summan tehtaille, ja tämä vaihe Juankosken teollisuudessa päättyi. Entistä viiratehdasta laajennettiin kuitenkin koko ajan; sen tuotanto suuntautui uusille urille, ja työntekijöiden lukumäärä kasvoi. Merkittävää Tamfeltin ja Viira Oy:n fuusiossa oli se, että alan tuotekehitys jäi Juankoskelle. Samalla päätettiin myös, ettei tuotantolaitosten konttoreita yhdistetä, mikä piti Juankosken tehtaan yhtenäisenä toimintayksikkönä, jossa suorittava porras ja johto työskentelivät samojen seinien sisällä.

Vaikka Viira Oy edusti Juankoskella uutta teollisuutta, siitä kehittyi pian hyvin tasavahva kilpailija vanhalle Juantehtaalle. Viiratehtaan henkilöstön määrä kasvoi 1970-luvun puoliväliin mennessä jo runsaaseen 150:een ja oli vuosikymmenen lopussa jo yli 200. Kun kartonkitehtaan ja puuhiomon henkilöstö väheni rationalisoinnin ja saneerausten seurauksena, viiratehtaan henkilöstömäärä kasvoi koko ajan. 1990-luvun loppua lähestyttäessä tehdas työllisti jo lähes 350 henkeä ja oli työvoimaltaan selvästi suurempi kuin vanha Juantehdas.363 Yhdessä Tamfeltin viiratehdas sekä Stromsdalin kartonkitehdas ja puuhiomo työllistivät kaikkiaan noin 600 juankoskelaista, mikä oli koko seutukunnan taloudellisen kehityksen avain ja elinehto.

SAVON TEOLLISUUS – TUOTANTOA KULUTUKSEEN JA VIENTIIN

Merkittävää vaateteollisuutta

Savon sotienjälkeinen teollisuus vastasi kokonaiskuvaltaan hyvin tarkasti koko maan teollisuuden rakennetta. Maakunnassa oli yhtäältä vanhaa savupiipputeollisuutta, joka tuotti tavaraa vientiin. Toisaalta maakunnan teollisuus tuotti tavaraa kotimaan kulutukseen, kuten aivan yleisesti jo kaukaa historiasta oli ollut tapana. Suomeen oli syntynyt 1800-luvun lopulta lähtien vankka kotimarkkinateollisuus, joka toimi oman ja joskus varsin paikallisenkin kulutuksen tarpeisiin. Paikallisuuden taustalla oli se, että kulku­ ja kuljetusyhteydet olivat edelleen koko maassa heikohkot, ja paikallinen tuotanto onnistui vielä hyvin tilanteessa, jossa tuotteet olivat vankkaa kestokulutustavaraa ja niissä esiintyi vielä selvä käsityöläisyyden leima. Käsityöläisyys oli vielä 1950-luvun alun kulutustavarateollisuudessa niin selvästi pinnalla, että usein voitaisiin puhua jopa manufaktuureista aikana, jolloin todelliset manufaktuurit olivat jo kadonneet.

1950-luvun alussa maailma oli vielä kovin kotikutoinen, eikä teollisuudessa juuri kilpailtu kansallisesti saati sitten kansainvälisesti – ainakaan kotimarkkinoille suuntautuvassa kulutustavarateollisuudessa. Pieni muutaman hengen tehdas saattoi tuottaa sateenvarjoja, sadetakkeja tai reppuja pääosin oman maakunnan tarpeisiin, eikä siihen tarvittu pitkiä linjoja ja suuria sarjoja. Samaten valmisvaatteita tehtiin pienissä ompelimoissa kaikkien niitä käyttävien tarpeisiin. Valmiina ostettuina vaatteina ryhdyttiin käyttämään ensin alusvaatteita, joiden ompelemiseen ei kotona enää liiennyt aikaa tai tarmoa. Vasta myöhemmin päällysvaatteet siirtyivät ostettavien joukkoon.

Savon vaatetustehtaat olivat syntyneet 1920- ja 1930-luvuilla, ja vuonna 1950 niitä oli Kuopiossa, Savonlinnassa ja Iisalmessa. Näiden lisäksi maakunnassa oli reilun puolenkymmentä pukutehdasta, jotka valmistivat kalliimpia päällysvaatteita. Tehtaista suurin oli kuopiolainen Turo Oy, jonka palveluksessa oli vuonna 1950 noin 120 naista. Toiseksi suurin oli savonlinnalainen H. Huittinen Oy, joka työllisti 85 naista.364 Vaatetus- ja pukutehtaat olivat erittäin tyypillinen kotimarkkinateollisuuden ala nimenomaan 1950-luvulla, ja tehtaiden kaikki tuotteet jäivätkin vielä tuossa vaiheessa kotimaahan, jossa niillä oli hyvä kysyntä.

Vaatetusteollisuus koki kuitenkin suuren murroksen 1960-luvulle tultaessa, kun ulkomailla halpatuotantomaissa tuotetut valmisvaatteet suorittivat maihinnousun Suomeen. Halpatuotantomaissa tuotantokustannukset pystyttiin painamaan niin alas, ettei kohoavan elintason Suomessa pystytty vastaamaan kilpailuun edes korkeamman teknologian turvin. Intialainen työntekijä teki kuukauden työtä suomalaisen ompelijan päiväpalkalla, eikä ollut ihme, että valmisvaatetehtaat joutuivat lopettamaan toimintansa yksi toisensa jälkeen. Ala globalisoitui, eikä siinä ollut enää sijaa kotimaisille pienille tuottajille.

Toisaalta vaatetusteollisuuteen syntyi uusi suunta, joka rakentui aistikkaalle suunnittelulle ja korkealle laadulle. Näillä sektoreilla halpatuotantomaiden panokset eivät pitkään aikaan riittäneet, joten korkeatasoinen tuotantokin säilyi. Savossa tätä suuntaa edusti jo vuonna 1938 perustettu kuopiolainen Turo Oy sekä vuonna 1967 perustettu Piretta. Nämä tekivät vaatteita pääasiassa kotimaiseen kulutukseen mutta myös vientiin. Itse asiassa Neuvostoliiton kauppa oli suomalaisille valmisvaatteiden tekijöille suorastaan henkireikä, ja suureen maahan myytiin sellaisia sarjoja, etteivät pienten valmistajien resurssit niihin riittäneet. Idänkauppa muodostui ratkaisevaksi suomalaisen vaatetusteollisuuden menestyksessä ensimmäisen öljykriisin yhteydessä, jolloin öljyn hinta kohosi jyrkästi aivan uudelle tasolle. Runsas öljyntuonti Neuvostoliitosta piti rahoittaa lisääntyvällä viennillä, ja tästä vientimahdollisuuksien kasvusta otti osansa myös suomalainen vaatetusteollisuus, johon investoitiin tuolloin runsaasti. Vastaavasti idänkaupan romahtaminen syöksi suomalaisen vaatetusteollisuuden suuriin ongelmiin 1980-luvun lopussa.

Ennen muuta Turo oli vahvasti mukana idänkaupassa, jonka romahtaminen myös koski yhtiöön kovasti. Turo ajautui konkurssiin vuonna 1988, mutta sen toimintaa jatkettiin uusin voimin ja supistettuna Turo Taylor Oy:n nimellä. Piretan tai myöhemmän P.T.A. Groupin kaupassa idän suunnalla ei ollut yhtä suurta merkitystä, ja yhtiö säästyikin pitempään ongelmitta. Lopulta Piretankin tie päättyi konkurssiin, kuten niin monen suomalaisen vaatetusteollisuuden yrityksen.365 Vaatetusteollisuus oli kaikkiaan liian vaikea ala suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa teollisuuden palkkataso kohosi kohtuuttoman korkeaksi. Tällaisessa toimintaympäristössä selvitä saattoivat vain joko korkean teknologian yritykset tai sitten erittäin pääomavaltaiset yritykset, jotka olivat haluttomia sijoittamaan kalliita tuotantolaitoksiaan epävarmoihin oloihin halpoihin kehitysmaihin.

Suomalaisen vaatetusteollisuuden kohtalon kysymykseksi tuli öljyn hinnan halpeneminen 1980-luvulla, mikä supisti kauppaa Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tämä vähensi kahdenvälisessä kaupassa Suomen vientimahdollisuuksia markkinoilla, jotka olivat suomalaisen vientiin tähdätyn vaatetus- ja jalkineteollisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Toinen tätäkin suurempi mullistus alalla koettiin, kun Neuvostoliitto romahti ja sen mukana loppui koko kahdenvälinen kauppa. Tässä tilanteessa suomalainen teollisuus joutui kilpailemaan todellisissa oloissa muiden, halvempien tuotantokustannusten maiden kanssa, ja lopputulos oli ennalta arvattavissa: suomalaisella valmisvaateteollisuudella ei ollut mahdollisuuksia toimittaa tuotteitaan laajoille Venäjänmarkkinoille samaan hintaan, johon halvempien tuotantokustannusten maat pystyivät. Tämä kehitys koski koko teollisuudenalaa Suomessa, ja sen tuotantomäärät ja työllistävyys pienenivät nopeasti vain murto-osaan entisestä tasosta.

Savolainen nahka- ja kenkäteollisuus saa väistyä

Jalkineteollisuus kohotti Suomessa asemiaan vuosisadan vaihteen jälkeen, kun käsin tehdyistä kengistä siirryttiin tehdasvalmisteisiin. Jo tätä ennen nahkojen käsittely myöhempää jalostamista varten oli teollistunut, minkä seurauksena vuotien parkitseminen ja värjäys oli siirtynyt paikallisilta käsityöläisiltä nahkatehtaiden työksi.

Kehitys näkyi sodanjälkeisessä Savossakin, jos kohta teollisuuden päätuotanto oli keskittynyt Hämeeseen ja Satakuntaan. Vuonna 1950 maakunnassa oli kolme nahkatehdasta: kaksi Kuopiossa ja yksi Iisalmessa. Kuopiossa toimivat vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla perustetut Savilahden Nahkatehdas Oy ja Kansalliskauppa Oy:n Nahkimo. Kumpainenkin edusti enemmän käsityötä kuin teollisuutta, sillä ne valmistivat tilauksesta asiakkaiden nahkoja ja kummankin työntekijämäärä jäi alle kymmenen. Suunnilleen vastaavanlainen oli Iisalmen Nahkatehdas Oy, jossa oli 11 työntekijää ja joka valmisti lapikasnahkaa ja tilaustöitä. Näiden lisäksi Kuopiossa toimi O. W. Gröndahlin Turkistehdas, joka valmisti pääasiassa lampaannahkoja.366

Kenkäteollisuus oli Suomessa pitkälle keskittynyt Tampereen ympäristöön, mutta muuallekin maahan oli sentään syntynyt jonkin verran alan yrityksiä. Etelä-Savoon näitä oli jäänyt kaksi, joista toinen toimi Mikkelissä ja toinen sen naapurissa Ristiinassa. Mikkelissä toimi aikanaan melko suuri Mikkelin Kenkätehdas Oy, jonka työvoiman muodosti 21 miestä ja 60 naista. Tehdas oli perustettu vuonna 1934 ja se valmisti erilaisia kenkiä. Ristiinassa toimi samana vuonna edellisen kanssa perustettu Ky. Puttonen ja Knit, jonka palveluksessa oli 24 miestä ja 39 naista. Tämä tehdas valmisti etupäässä lasten kenkiä ja aamutossuja.367

Näiden lisäksi Savossa toimi 1950-luvun alussa joukko nahka- ja valjasteollisuuteen luokiteltavia pienempiä teollisuuslaitoksia. Pieksämäellä toimi Matkalaukku Oy, jonka henkilöstön määrä kohosi aina viiteentoista. Kuopiossa oli lisäksi neljä alan tehdasta: Veljekset Honko Oy, Salkkutehdas K. Linno, Puolustuslaitoksen Kuopion tehdas ja Tena-Teollisuus Oy. Näistä Veljekset Honko ja Salkkutehdas K. Linno olivat pieniä alle kymmenen hengen yrityksiä ja kaksi viimeksi mainittua hiukan suurempia – vajaan kahdenkymmenen hengen – yrityksiä. Ne kaikki valmistivat pääasiassa rukkasia, selkäreppuja ja laukkuja paikalliseen ja vähän laajempaankin kulutukseen.368

Tämänlaatuinen teollisuus oli ainakin tässä mitassa toimivana tyypillistä kotimarkkinateollisuutta, joka ei toisaalta pyrkinyt eikä pystynytkään laajentamaan toimintaansa laveammille markkinoille. Tehtaat tuottivat tavaraa etupäässä oman paikkakunnan ja maakunnan kaupoille ja torikauppiaille myytäväksi tilanteessa, jossa ulkomainen tuonti ei pyrkinyt niitten markkinoille ja kotimainenkin tuotanto oli rajallinen omaan kulutukseen nähden. Tällaisten tehtaiden aika meni ohi viimeistään 1960-luvulla, jolloin vapautunut tuonti ja kehittynyt kotimainen teollisuus alkoivat tuottaa tavaraa markkinoille sellaisin hinnoin, ettei pienimuotoinen paikallinen tuotanto enää kannattanut. Tällaisen teollisuuden kohtalona oli väistyä suurtuotannon edestä, ja pienet laitokset sulkivat ovensa yksi toisensa jälkeen.

Rakennusteollisuus keskittyy

Merkittävä osuus sodanjälkeisessä savolaisessa teollisuudessa oli myös jälleenrakennukseen liittyneillä tuotantolaitoksilla, joita perustettiin ennen muuta paikallisia tarpeita vastaavasti. Niinpä esimerkiksi Savossa toimi vuonna 1950 kaikkiaan 15 tiilitehdasta ja 10 sementtivalimoa. Osa tehtaista oli toki perustettu jo ennen sotia – vanhin Jänissalon tiilitehdas Vehmersalmella jo vuonna 1898 – mutta sodanjälkeinen rakennusalan korkeasuhdanne ja hirvittävä rakennustarvikepula herättivät monessa sopivan savikon tai hiekkakuopan omistajassa yrittäjän. Tehtaat eivät olleet useinkaan aivan sitä, mitä nykyaikaisella teollisuudella tarkoitetaan, sillä suuri osa niistä toimi vain kesäisin, jolloin raaka-aineen nosto oli mahdollista. Toisaalta kaikki tehtaat eivät olleet lainkaan vaatimattomia, sillä esimerkiksi Kiuruveden Savi Oy:n palveluksessa työskenteli vuonna 1950 runsaat 20 miestä ja kymmenkunta naista. Vastaavasti vuonna 1905 perustettu Kuopion Puu ja Tiili Oy työllisti 25 henkeä samoin kuin suonenjokelainen Heimolan Tiili Oy:kin.369

Jos tiilitehtaat olivat toiminnaltaan sesonkiluonteisia, vielä enemmän sitä olivat sementtivalimot. Tiilitehtaissa piti olla rakennetut kiinteät polttouunit, mutta sementtivalimoissa koneistus ja kiinteitten rakenteiden tarve oli vähäinen. Tällaisen tehtaan saattoi kärjistäen sanottuna pystyttää kuka tahansa, jolla oli halu tehdä kovaa työtä, lapio ja hiekkaa sekä vähäinen alkupääoma sementin ostoon. Savoon rakennettiin sodan jälkeen valtavasti navettoja, asuinrakennuksia, kaivoja ja siltarumpuja, ja kaikissa näissä rakennustöissä oli eduksi, mikäli jotakin työtä jouduttavaa voitiin ostaa ennakkoon ja valmiina. Tätä reikää sementtivalimot pyrkivät täyttämään valamalla esimerkiksi sementtitiiliä, kaivonrenkaita ja siltarumpuja ja myymällä niitä edelleen rakentajille.

Tiiliteollisuus ja sementtivalimot olivat aikansa lapsia, kuten niin moni muukin sodanjälkeinen teollisuudenala. Kun yhteiskunta kehittyi, tiilien ja sementtivalosten tuotanto keskittyi suurten valmistajien käsiin, ja pienet, taloudeltaan heikot ja usein tilapäisetkin tuottajat katosivat markkinoilta. Pienet valmistajat eivät olleet tuotannoltaan kyllin joustavia tai nopeita ja niiden kapasiteetti ei riittänyt kiireisen nykyajan tarpeisiin. Kun TVH:n Savon piiri tilasi vuotuisen siltarumputarpeensa, se kilpailutti toimitukseen kykenevät valmistajat. Tällaiseen kilpailuun pieni valimo ei pystynyt osallistumaan, vaikka se olisikin pystynyt valmistamaan oman kunnan alueella tarvittavat rummut kesän aikana.

Myös nämä tehtaat tai ainakin pienimmät niistä joutuivat lopettamaan toimintansa keskittymisen tieltä. Savon tiilitehtaat katosivat kaikki, ja koko Suomen tiilet alettiin tehdä muutamassa suurtehtaassa, ellei sitten turvauduttu tuontitavaraan. Betonivalutyöt puolestaan keskittyivät niin ikään suuresti, ja tällä tuotantosektorilla alkoi suorastaan korkeasuhdanne, kun rakennustavassa siirryttiin paikalla rakennetuista taloista elementtituotantoon 1960- luvun lopulta alkaen. Myös raakabetonin tuotanto teollistui, ja rakennuspaikalla betonin tekeminen kävi harvinaiseksi: tähän turvautuivat yleensä vain pienrakentajat, jotka katsoivat runsaasti omaa työtä sisältävän vaihtoehdon kustannussyistä itselleen sopivaksi. Suuret valutyöt tehtiin autolla paikalle ajetusta massasta, jota pystyttiinkin tuottamaan teollisissa oloissa niin paljon ja niin nopeasti, että suurten valujen teko kävi käden käänteessä.

Savon betoniteollisuus keskittyi ennen muuta kahden suuryrityksen toimintaan. Savon ensimmäinen betonitehdas syntyi vuonna 1963, kun pohjalainen Felix Isotalo perusti ensimmäisen pääkaupunkiseudun ulkopuolelle sijoitetun valmisbetonitehtaan Kuopioon. Syntyi Lujabetoni Oy. Sama yritys oli ensimmäisten yritysten joukossa, kun ryhdyttiin valmistamaan esijännitettyjä betonisia rakennuselementtejä. Yhtiön elementtitehdas perustettiin vuonna 1968 Siilinjärvelle. Edelleen yritys aloitti talonrakennustoiminnan vuonna 1969, kun perustettiin yhtiön tytäryhtiö Lujatalo Oy. Lujabetonin ja Lujatalon ympärille on kehittynyt Luja-yhtiöt-konserni, joka on eräs maamme johtavista betonialan yrityksistä. Se on yrityskauppojen kautta laajentunut ja ostanut alan yrityksiä eri puolilta Suomea. Kovin laajaa tuotannon keskittäminen ei varsinkaan valmisbetonin tuotannossa voi olla, koska kuljetusmatkat ja kuljetusaika asettavat betonituotteelle selvät kynnykset ja rajat: kovin kaukaa valmisbetonia ei työmaalle voi ajaa, koska seos on vaarassa jähmettyä ennen valua. Tämän vuoksi kaikissa suuremmissa kaupungeissa on betoniasemat, jotka tuottavat massaa ympäristöönsä. Näiden omistajana Luja-yhtiöt on keskeinen. Luja-yhtiöiden viime vuosien kehityksen taustalla on toiminut yhtiön toimitusjohtaja Hannu Isotalo, joka on toiminut myös Kuopion kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Yhtiön toiminnan painopiste siirtyi Etelä-Suomeen 1990-luvulla, koska rakentamisenkin painopiste oli siellä. Yksinomaan Savon rakentaminen ei ollut suuryhtiöksi kasvaneille Luja-yhtiöille riittävä toimintakenttä.370

Toinen Savon suuri betonialan yritys on vieremäläinen Reikäbetoni Oy. Tämä maaseudulle Pohjois-Savoon perustettu yritys tuottaa enemmän betonituotteita kuin raakabetonia. Sen tuotannon keskeisimmän osan muodostavat päällystekivet, pylväsjalustat, kevytsoraharkot, betoniharkot, betonipainot, valmisbetoni sekä erilaiset kunnallistekniset tuotteet. Yrityksen tuotanto on laajaa ja markkina-alue ulottuu Suomen ulkopuolelle. 2000-luvun alussa sen tärkeimmät vientikohteet olivat Venäjä, Liettua, Latvia, Viro, Ruotsi, Norja, Islanti, Ranska ja Sveitsi. Yritys on tunnettu korkealuokkaisista tuotteistaan, ja se on ensimmäisenä suomalaisena valmisbetonitehtaana saanut itsetestausoikeuden tuottamalleen valmisbetonille. Tämä on merkittävä tunnustus yhtiön laadunvalvonnalle ja suuri luottamuksenosoitus.371

Konepajateollisuus erikoistuu

Sodan jälkeen merkittävää oli myös pienten konepajojen suuri määrä ja autokorjaamojen lukumäärä suhteessa autojen määrään. Tuohon aikaan konepajalla voitiin teettää melkein mitä vain, mikä oli ensiarvoisen tärkeätä aikana, jolloin koneiden ja laitteiden merkkien kirjo oli suuri, niiden tuotanto saattoi olla loppunut ajat sitten ja maahantuoja lopettanut toimintansa. Konepaja oli tässä kohden ratkaisu varaosakysymykseen, sillä pajat tekivät tilauksesta miltei minkä osan tahansa mihin tahansa koneeseen. Kun asiakas astui sisään konepajaan rikkoutunut osa mukanaan, hän saattoi muutaman päivän kuluttua saada varaosan konepajalta autorahtina kotiinsa tai toimipaikkaansa. Kun konepajojen palvelukset olivat hinnaltaan kohtuullisia, tällaisten varaosien käyttö oli edullisempaa kuin odottaa viikkokausia maailmalta alkuperäistä varaosaa. Merkittävää oli se, että konepajat suostuivat ylipäänsä tekemään yksittäisiä osia ja ennen muuta kohtuulliseen hintaan. Nykyään yhden yksittäisen osan tekeminen ei sovellu konepajojen tuotantoon ja tilaukset torjutaan hinnoilla, joihin kuluttajat ja käyttäjät eivät yksinkertaisesti voi suostua.

Savon varsinaiset sodanjälkeiset konepajat keskittyivät neljään kaupunkiin: Kuopioon, Varkauteen, Pieksämäelle ja Savonlinnaan. Kaikki Savon konepajat eivät enää 1950-luvulla olleet tilauskonepajoja, vaan suurimmat niistä tekivät työtä suurteollisuuden kanssa ja laskuun. Savonlinnassa toimivat Laitaatsillan korjauspaja ja Lypsyniemen konepaja, joista edellinen palveli ennen muuta Saimaan laivaliikennettä ja uittoa ja jälkimmäinen teki päätyönään Enso-Gutzeitille sellutehtaan koneita ja konevaluja. Lypsyniemen konepajalla oli työssä vuonna 1950 parisataa henkeä ja Laitaatsillassa runsaat sata.372

Savon suurin konepaja oli Varkaudessa Ahlströmin tehtailla. Varkauden vanha konepaja valmisti höyrykattiloita ja teollisuuden koneita, ja sen palveluksessa oli kaikkiaan yli 600 henkeä: 581 miestä ja 90 naista. Kuopion suurin konepaja oli VR:llä, ja siellä työskenteli vaunujen ja vetureiden korjausten parissa kaikkiaan 350 henkeä. Suurin yksityinen konepaja oli H. Saastamoinen Oy:llä. Se valmisti puuntyöstökoneita, kuljettimia ja valsseja ja sen palveluksessa oli kaikkiaan runsaat 150 henkeä. Pieksämäellä konepajateollisuutta harjoitti muiden mukana niin ikään Valtionrautatiet, jonka Pieksämäen konepaja oli Kuopion konepajan alainen. Pieksämäellä konepaja työllisti 170 henkeä vuonna 1950.373

Savoon syntyi myös merkittävää uutta konepajateollisuutta sotien jälkeen, ja tässä uudistumisessa oli jotain erikoista koko maan teollisuushistoriassa. Ehkä merkittävin tämän alan teollisuusyrityksistä on ollut Ponsse Oyj, jonka liikeidea on ollut erittäin ekspansiivinen ja älykäs. Ponssen historia alkoi 1960-luvun loppuvuosina, kun vieremäläinen metsäkoneyrittäjä Einari Vidgren kyllästyi koneiden kestämättömyyteen ja toimimattomuuteen metsätyössä. Hän rakensi hitsarin avustamana sisarensa miehen pajassa ensimmäisen metsätraktorinsa vuonna 1968. Koneen aihio saatiin pyöräkuormaajasta, joka modifioitiin kokonaan uudelleen ja johon liitettiin sopivia lisälaitteita nimenomaan metsätyötä ajatellen. Koneenrakennuksessa erikoinen ja myöhemmin koko Ponssen tuotantoon leimaa antava piirre oli se, että yhtiö ei valmistanut juurikaan omia komponentteja, vaan laitteet rakennettiin jo markkinoilla olleista valmiista osista ja osakokonaisuuksista.374

Einari Vidgren vei erikoisen näköisen ja erikoislaatuisen koneensa metsään, ja se toimi esimerkillisesti. Vidgren ajoi konettaan talven Tehdaspuun laskuun, ja hänen työsuorituksensa oli selvästi muita konemiehiä suurempi ja kone oli remontissa selvästi vähiten aikaa. Tehdaspuulla ymmärrettiin uuden koneen merkitys hyvin, ja Vidgreniä pyydettiin rakentamaan metsätraktoreita muillekin urakoitsijoille. Tältä pohjalta Einari Vidgren perusti metsätraktoritehtaan Vieremälle, ja kunta päätti yhden äänen enemmistöllä rakentaa teollisuushallin nuoren yrityksen käyttöön.375

Alku oli hankalaa, ja yleisesti erikoiseen liikeideaan ei tahdottu luottaa. KERA ei tarjonnut apuaan, mikä piti yrityksen kasvun tiukasti aisoissa. Ensimmäisinä toimintavuosina Ponssen tuotanto oli vain muutamia koneita vuodessa, mitä Vidgren on myöhemmin pitänyt pelkästään positiivisena asiana. Kone kehittyi koko ajan hyvää vauhtia, ja kehitystyö olisi ehkä laiminlyöty suuren tilausmäärän ja kasvavan tuotannon seurauksena. Aluksi tuotanto käsitti ajokoneita, mutta 1980-luvulla se laajeni harvestereihin: monitoimikoneisiin, jotka tekivät koko metsätyön kaadosta aina pinoon saakka.376

Ponsse kasvoi ja tuotti hyvää tulosta, mutta yksityishenkilön mahdollisuudet panostaa suurtuotannoksi muuttuneeseen tehtaaseen olivat rajalliset. Tässä tilanteessa Vidgren myi yhtiönsä osake-enemmistön Interpolator Oy:lle, joka liitti Ponssen Nocar-metsäkoneryhmään. Kaupan takana oli SKOP, jonka romahtamisen jälkeen Vidgren, yhtiön toimiva johto ja kaksi sijoitusrahastoa ostivat Ponssen takaisin. Yhtiö valmistaa maailman parhaita metsätraktoreita ja monitoimikoneita ja työllistää 2000-luvun alussa noin 500 vieremäläistä. Yhtiö on ollut koko toimintansa ajan hyvin kannattava, ja se on välttänyt hallitsemattoman kasvun nimenomaan tukeutumalla valmiisiin osiin ja komponentteihin, joista koneet on suunniteltu ja koottu.377

Ponsse Oy ei jäänyt idealtaan ainoaksi laatuaan Pohjois-Savossa, vaan suunnilleen vastaavaa konseptia on toteuttanut iisalmelainen Iikori Ky, sittemmin Profile Vehicles Oy, joka valmistaa ambulansseja eri autojen rungoille. Yhtiö perustettiin vuonna 1982, ja pian se saavutti Suomessa hallitsevan markkina-aseman. Pian yhtiön toiminta suuntautui myös vientiin, koska pieni maa ei tarvitse ambulansseja niin paljoa kuin pienikin yritys voi tuottaa. Nykyään Suomessa rekisteröidyistä ambulansseista 80 % on valmistettu Iisalmessa, jos kohta vienti muodostaakin suurimman osan yhtiön tuotannosta.378

Protile Vehides Oy:n toimitusjohtaja ja pääomistajasuvun edustaja Marko Repo näki yrityksen tulevaisuuden nimenomaan viennissä, sillä yksinkertainen liikeidea – auton korin modifiointi ja varustaminen parhailla mahdollisilla sairaanhoitovälineillä – mahdollisti viennin eri maihin. 2000-luvun alussa tehtaalta valmistui 260 ambulanssia vuodessa eri tilaajien käyttöön. Autoja on viety moniin maanosiin ja valtioihin. Tilausten määränpäitä ovat olleet esimerkiksi Venäjä, Thaimaa, Tsekinmaa, Ruanda, Lähi­Itä, Brunei ja Bahrain. Yhtiö työllisti 2000-luvun alussa kaikkiaan toista sataa henkeä, joista vajaat sata Iisalmessa.379

Metallialaa edustivat myös Savon lukuisat autokorjaamot, jotka olivat myös osaltaan suoranaisia konepajoja. Sotien jälkeen suomalainen auto- ja moottoripyöräkalusto oli loppuun kulunutta, vanhaa ja merkeiltään erittäin kirjavaa. Siksi autojen ja moottoripyörien korjaaminen sisälsi usein uusien varaosien tekemistä tai vanhojen modifiointeja kokonaan uuteen tekniikkaan. Autokorjaamotyö tarvitsi paljon enemmän työvoimaa autoa kohti kuin nykyään, sillä työtehtävät olivat todellakin jotakin aivan muuta kuin valmiin varaosan vaihtamista rikkoutuneen tilalle.

Merkittävä käsiteollisuuden jatke oli 1950-luvulla ennen muuta Kuopioon ja osin myös Mikkeliin syntynyt kultasepänteollisuus. Käsityö oli alalta kuollut käytännössä jo viimeistään vuosisadan alkuun tultaessa, ja kultasepät olivat ryhtyneet myymään teollisesti valmistettuja tuotteita ja korjaamaan niitä. Alan tärkein tehdas oli Kuopion Kultaseppä Oy, joka valmisti kulta-, hopea-, uushopea- ja messinkiteoksia. Kuopiolainen yritys oli alallaan jopa merkittävä koko maan mitassa. Yrityksessä työskenteli kaikkiaan 30 henkeä, ja sen tuotteita myytiin laajalti muuallakin kuin yrityksen omassa myymälässä. Mikkeliläistä kulta- ja hopeasepänteollisuutta edusti S. A. Kunnas Oy, jonka tuotanto oli samansuuntaista kuin Kuopion Kultaseppä Oy:ssä. Muita kuopiolaisia alan yrittäjiä olivat kultasepät M. Miettinen, E. Räsänen ja Kultaseppä Oy Taito. Näiden kaikkien henkilöstö oli viidentoista hengen luokkaa, ja ne olivat aikanaan mielenkiintoisia pienyrityksiä.380

Einari Vidgren – ravimies

Einari Vidgren toimi 1960-luvulla metsätöissä ajaen maataloustraktorilla puuta pois metsästä. Kyllästyneenä 1960-luvun heikkoon traktorikantaan hän ryhtyi rakentamaan parempia koneita metsätöihin ja siirtyi metsätyöstä ensin urakoitsijaksi ja sittemmin konepajateollisuuden yrittäjäksi. Työ oli raskasta ja se vaati vastapainon, jollaiseksiVidgrenillä kehittyi ensin autourheilu. Tämä vaihtui kuitenkin 1970-luvulle tultaessa hevosiin ja raviurheiluun, jolla saralla Vidgrenistä kehittyi varsin huomattava yrittäjä metsätraktoribisneksen ohella.

Vidgren oli ollut tekemisissä hevosten kanssa jo nuoruudessaan metsätöissä ja hänellä oli sitä kautta asiantuntemusta ja elävä suhde hevosiin. Einari Vidgrenin ensimmäinen lämminveriravuri oli orlovilainen Balkan, jonka hän vielä omisti yhdessä Altti Huttusen, Vilho Sählströmin ja Sauli Piispasen kanssa. Einari Vidgren hankki hevosia lisää ja ensimmäiseen suurkilpailuvoittoon hän ohjasti Riihimäki Grand Prixissä vuonna 1973.

Todellinen läpimurto Vidgrenin raviuralla oli kuitenkin Barbo Assasinin hankinta vuonna 1980, ja sitä seurasi pian Jimi Boy. Nämä hevoset menestyivät oivallisesti ja kohottivat Einari Vidgrenin myös raviurheilussa merkittäväksi tekijäksi Suomessa. 1980-luvulla alkoi myös nk. E.V-hevosten kausi, sillä Vidgren alkoi nimetä hevosiaan nimikirjaimillaan. 1980-luvun hevosia olivat esimerkiksi E.V Minnie, E.V Bernie jne.

Vidgrenin ravitalli kasvoi varsin nopeasti ammattilaismittoihin ja sitä varten rakennettiin tallit ja muut toimitilat. “Harrastusta” varten perustettiin myös erillinen yhtiö – Einari Vidgren Oy, joka toimi täysin Vidgrenin pääyhtiö Ponssesta erillään. 1990-luvulla talli kasvoi ja hevosten laatu vain parani. Ohjelmaan tulivat Suomessa järjestettävien ravien ohella ajot Ruotsissa ja Keski-Euroopassakin. Usein Vidgrenin hevoset voittivat, mutta tuskinpa ravitallin pito lopulta kovinkaan kannattavaa oli taloudellisesti tarkasteltuna. Se oli kuitenkin oivallinen vastapaino suuryhtiöksi kasvavan Ponsse Oyj:n kehittämistyön rinnalla.

Lähde: http://www.einarividgrenoy.ti

Monimuotoinen metsäteollisuus harvenee verkostoltaan

Metsäteollisuus muodosti sodanjälkeisessä Suomessa yritysryhmän, jonka tuotteet olivat hyvin monimuotoisia. Sotien jälkeen metsäteollisuus oli vielä varsin vanhakantaisella tasolla rakenteeltaan. Alan vahvimman kärjen muodostivat maakunnan suurteollisuuteen kuuluvat Varkauden ja Juankosken tuotantolaitokset, joista ennen muuta Varkaus oli maakunnan mitassa aivan omaa luokkaansa. Varkauden ja Juankosken metsäteollisuutta ja sen kehitystä on käsitelty toisaalla, joten niihin ei tässä yhteydessä enää laajemmalti puututa. Näiden lisäksi maakunnassa toimi runsaslukuinen joukko muita metsäteollisuuden yrityksiä, joiden taloudellinen merkitys ei ollut välttämättä kansantalouden kannalta suuri mutta paikallisesti usein hyvinkin merkittävä.

Savolaisen metsäteollisuuden joukosta löytyy toki suuriakin laitoksia myös Varkauden ja Juankosken ulkopuolelta. Tällaisia olivat vuonna 1950 esimerkiksi kuopiolaiset Osakeyhtiö Savon savolevyjä tuottanut laitos sekä Sammon Rulla Oy:n kuitulevytehdas. Jälkimmäisessä tehtaassa työskenteli 1950-luvun alussa satakunta henkeä: 70 miestä ja kolmisenkymmentä naista. Edellisen tehtaan henkilöstö oli vajaat 70. Edelleen Savonlinnassa rakennuslevyjä valmisti Mani Oy, jonka palveluksessa oli noin 35 henkeä.381 Metsäteollisuuden runsaslukuisimman ja perinteisemmän osan muodosti sotien jälkeen kuitenkin sahateollisuus, jonka yrityksiä Savosta tilastoitiin vuonna 1950 teollisuustilastoon kaikkiaan runsaat 40. Maakunnan eteläosassa toimi kaikkiaan 22 sahaa ja pohjoisosassa täsmälleen sama määrä.382 Sahojen sijaintipaikat olivat perinteisiä: ne sijaitsivat joko koskien partailla tai uittoreittien välittömässä läheisyydessä. Suurempien sahojen kohdalla tärkeätä oli myös valmiiden tuotteiden kuljetus tehtaalta kuluttajille, ja tässä rautatien merkitys korostui.

Etelä-Savon suurimmat sahat olivat Schaumanin omistama Pääskylahden saha Savonlinnassa, Haukivuoren Puutavara Oy:n saha Haukivuorella, Otavan saha Mikkelin maalaiskunnassa, And. Auvisen saha Punkaharjulla, Löydön saha Ristiinassa sekä Sulkavan saha Sulkavalla. Haukivuoren sahalla oli työssä 236 henkeä, joista 173 miehiä, ja sahan tuotannon arvo kohosi yli 200 miljoonaan silloiseen markkaan. Tällaisena se oli koko Savon toiseksi suurin saha heti Ahlströmin Varkauden sahan jälkeen. Pohjois-Savon suuria sahoja olivat Kuopion Höyrymylly Oy Sampon saha Kuopion Itkonniemellä, Saastamoisen Saha Kuopion Haapaniemessä, H. Peura Oy:n Iisveden saha Suonenjoella, Iisveden Metsä Oy:n saha samassa paikassa, H. Peura Oy:n Pitkälahden saha Kuopion maalaiskunnassa sekä Iisalmen Sahat Oy:n saha Iisalmen maalaiskunnassa. Kaikissa näissä sahoissa oli enemmän kuin sata työntekijää ja niiden tuotanto oli vähintään 100 miljoonan silloisen markan tasolla.383

Sahateollisuus kohtasi 1960-luvulta lähtien melkoisen rakennemuutoksen, kun teknologia alkoi muuttua. Sahat eriytyivät toisaalta vientisahoiksi tai ainakin laajaa aluetta palveleviksi teollisuuslaitoksiksi ja toisaalta paikallisiksi piensahoiksi. Kehitys oli suhteellisen hidasta, ja siihen kuului osana siirtyminen lautatarhoissa taapeleissa kuivatuksesta koneelliseen kuivatukseen. Tämä uudistus muutti sahojen ulkonäköä melkoisesti, kun suuret sahaa ympäröivät lautatarhat katosivat. Myös tarvittavan työvoiman määrä pieneni samalla.

Vuonna 1979 Savossa oli enää kahdeksan yli 50 000 m3 vuodessa tuottavaa sahalaitosta. Näistä 2 sijaitsi Etelä-Savossa (Otava ja Pääskylahti) ja 6 maakunnan pohjoisosassa. Pohjois-Savon sahat sijaitsivat Varkaudessa, Suonenjoella, Kuopiossa ja Iisalmessa, jossa oli peräti kolme suurehkoa sahaa.384 Pieniä sahoja oli olemassa vielä näiden lisäksi, mutta ne toimivat ennen muuta paikallisen sahatavaran tarpeen tyydyttämiseksi. Toinen nimenomaan Savoa lähellä oleva mekaanisen puunjalostuksen ala oli vaneriteollisuus, joka alkoi syntyä Suomeen 1900-luvun alun vuosina. Vaneriteollisuus oli lähellä Savoa sikäli, että se pystyi hyödyntämään kaskitalouden jäljiltä koivuvaltaisen metsän tuotantoa samalla tavalla kuin rullateollisuuskin oli aikanaan tehnyt. Vuonna 1950 Savossa oli kaikkiaan viisi vaneritehdasta, jotka olivat ainakin työvoiman määrän suhteen paljon suurempia kuin sahat. Vaneritehtaista suurin oli Schaumanin Pääskylahden tehdas, jonka palveluksessa oli lähes 750 henkeä. Toiseksi suurin oli Varkaudessa Ahlströmin vaneritehdas, jossa työskenteli niin ikään hieman yli 700 henkeä. Näiden lisäksi vaneritehtaita oli Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa ja Mikkelissä.385 Vaneritehtaiden työväestä hieman yli puolet oli yleensä naisia, sillä vanerin valmistuksessa oli runsaasti suhteellisen kevyttä käsityötä, josta naiset selvisivät miehiä paremmin.

Vaneritehtaiden määrä kasvoi vielä 1960-luvulla, kun Ristiinaan Pelloksen lastulevytehtaan yhteyteen perustettiin uusi vaneritehdas. Vanerin aika alkoi kuitenkin olla vuosisadan loppua lähestyttäessä ohitse, kun halvemmat materiaalit ja kehittynyt pakkaustekniikka vähensivät sen kulutusta. Toisaalta vaneriteollisuus alkoi kärsiä raaka-ainepulasta, kun vuosikymmeniä jatkunut tehometsänhoito oli vähentänyt merkittävässä määrin vanerikoivun tuotantoa.Tässä tilanteessa tehtailla ryhdyttiin sekavanerin tuotantoon, jossa koivuviilua käytettiin ainoastaan vanerin päällimmäisissä kerroksissa ja sisäkerroksia varten sorvattiin kuusta.

Mekaanista puunjalostusta sen jaloimmassa muodossa edustivat myös Savon lukuisat puusepäntehtaat. Suurin osa niistä valmisti ikkunoita ja ovia rakennusteollisuuden tarpeisiin, mutta joukossa oli myös erittäin korkeata tasoa edustavia huonekalutehtaita. Tällainen oli esimerkiksi Oy J. Kutvonen Huonekalutehdas Suonenjoella. Se valmisti tyylihuonekaluja, jotka edustivat alansa huipputasoa Suomessa ja kestivät vertailua myös kansainvälisellä tasolla. Kutvosen palveluksessa oli vuonna 1950 noin 80 henkeä, ja se oli alansa suurin koko maakunnassa.386 Kutvosen huonekaluteollisuuden kohtaloksi tuli sen liian korkea tuotannon taso, joka piti tuotettujen huonekalujen hinnat korkeana. Kun samaan aikaan maassa alettiin tuottaa halpoja massahuonekaluja, Kutvosen tuotanto ei voinut niiden kanssa kilpailla. Myös muoti muuttui ja ihmiset alkoivat ostaa moderneja uusasiallisia kalustoja, joiden edessä vanhanaikaiset, kalliit, huolella käsityönä tuotetut huonekalut joutuivat auttamatta tappiolle. Kutvonen ei alentanut tuotantonsa tasoa, vaan yritti sinnitellä tuotantoaan ja työväkeään supistaen. Kutvosen tehtaan osti eteläsuomalainen huonekalukauppias Tauno Korhonen, joka yritti jatkaa tyylihuonekalujen valmistusta Suonenjoella. Häneltäkään yritys ei enää onnistunut, vaikka Kutvosen korkeasta laadusta tingittiinkin ja tuotteita oli jälleenmyymässä suuri huonekaluketju.

Ehkä merkittävin metsäteollisuuteen sotien jälkeen tullut lisä oli kuitenkin koivusulfaatti­selluloosatehtaan rakentaminen Kuopion pohjoispuolelle. Tehdas rakennettiin Kallaveden rantaan aivan Kuopion kaupungin välittömään tuntumaan, ja sen perimmäisenä tarkoituksena oli tehostaa Savosta saatavan koivupinotavaran jalostusta. Hankkeet Savon Sellun aikaansaamiseksi alkoivat konkretisoitua vuonna 1962, jolloin osakemerkintä saatiin riittävän pitkälle toimitetuksi ja päästiin tehtaan suunnitteluun. Tehtaan laskettiin voivan tuottaa 100 000 tonnia valkaistua koivusulfaattiselluloosaa, jolloin sen raaka-aineen tarpeen laskettiin kohoavan 520 000 pinokuutiometriin koivuselluloosapuuta. Tehtaan työntekijämääräksi laskettiin hieman vajaat 500 ja sen raaka-aineen hankinnan ja kuljetusten arveltiin työllistävän 1 760 miestä vuosittain.387

Savon Sellun rakennustyöt etenivät vauhdilla ja tehtaan toiminta alkoi jo vuonna 1966. Se oli savolaisten oma hanke ja maakunnan väki oli erittäin ylpeää aikaansaannoksestaan. Laajalle omistajapohjalle rakentunut ja velkainen suuryritys ei kuitenkaan ollut kovin kannattava, minkä johdosta se ajautui jo muutaman toimintavuoden jälkeen vuonna 1986 Osuuskunta Metsäliiton haltuun pois savolaisista käsistä.388 Omistussuhteen muutos ei ollut lopulta kovinkaan merkittävä, sillä Metsäliitossakin omistajavaltaa käyttivät ennen muuta maataloustuottajat. Tuotantolaitos sai asiantuntevan omistajan, jonka turvin sen kehittäminen jatkui ja siitä tuli osa savolaista suurteollisuutta.

Savon Sellun perustaminen

Ajatus Savon Sellun perustamisesta syntyi jo 1950-luvulla, ja ensimmäiset sanat sen synnyttämiseksi lausui Kuopion kauppakamarin asiamies Lauri Salmi syyskuussa 1956 Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Myöhemmin kunnia ajatuksen syntymisestä osoitettiin Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan johtaja metsäneuvos Tauno Järveläiselle.

Työ yhtiön osakepääoman keräämiseksi aloitettiin vuonna 1961, jolloin 200 asiamiestä alkoi kiertää maakuntaa osakkeita kaupittelemassa. Työ eteni vitkaan ja hankkeen puuhamieheksi valjastettiin lopulta kauppakamarin Lauri Salmi, ja vuonna 1962 oli koossa 3600 osakasta ja 500 miljoonaa markkaa. Suurimmat yksittäiset merkitsijät olivat kuopiolaisen Osmo P. Karttusen vaikutuspiirissäolleet Kansallis-Osake-Pankki ja Saastamoinen.

Hanke oli vaikeasti toteutettavissa, sillä sitä vastaan nousivat Metsäliitto ja Enso-Gutzeit, jotka näkivät uuden tehtaan perustamisen tarpeettomaksi. Myös Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris oli ankarasti hanketta vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa asiassa oli suuri: Waris istui Kansaneläkelaitoksen ja Postisäästöpankin hallituksissa, joissa hän saattoi vaikeuttaa asian vaatiman rahoituksen järjestämistä.

Tällaisissa oloissa asian eteenpäin vieminen vaati tukeutumista poliitikoihin, joista Johannes Virolainen ja Urho Kekkonen olivat asian puolesta. Urho Kekkonen entisenä pohjoissavolaisena asettui vahvasti tukemaan hanketta ja merkitsi julkisesti Kuopion maatalousnäyttelyssä vuonna 1961 muutamia perustettavan yhtiön osakkeitakin. Virolainen toimi pariin otteeseen pääministerinä 1960-luvulla, ja hänen panoksensa vei asiaa eteenpäin hallituksessa – jos kohta suurien vaikeuksien kautta.

Savon Sellun peruskivi muurattiin kuitenkin 18.3.1967 Kuopion Sorsasalossa ja tehtaan rakentaminen sujui nopeasti. Yhtiön omistajakunnan muodostivat 5 694 viljelijäväestöön kuuluvaa, 1 708 toimihenkilöä ja virkamiestä, 254 työmiestä ja 640 yhteisöä ja liikkeenharjoittajaa. Savon Sellu oli todellinen kansanosake, ja kun osuudet olivat vähäisiä, kovin mahtavaa tuottoakaan osakkeelta ei odotettu. Tärkeämpää oli, että yhtiö osti toiminta-alueeltaan halveksittua koivuraaka-ainetta ja tarjosi työtä alueen metsätyöntekijöille ja myös tehtaan työväestölle.

Lähde: Kononen, Seppo, Savon Sellu – parasta maailmassa. Savon Sanomat 5.12.2004.

Elintarviketeollisuus supistuu

Vielä 1950-luvulla elintarvikkeiden paikallinen tuotanto ja jalostus olivat normaalia arkipäivää, ja alan teollisuuslaitosten lukumäärä siksi suuri. Paikallisen pientuotannon takana oli pääasiassa kuljetusteknologia, joka ei vielä suosinut pitkiä kuljetuksia. Sotienjälkeisen ajan elintarviketeollisuudelle tyypillinen piirre oli laitosten pieni koko ja toiminnan tavaton monimuotoisuus. Miltei kaikkea tuotettiin ainakin maakunnan mitassa pienissä yksiköissä. Esimerkiksi teollisuuslaitokseksi luokiteltavia keskisuuria myllyjä Savossa toimi vielä vuonna 1950 kymmenen, ja näiden lisäksi luonnollisesti paljon runsaslukuisempi joukko pienmyllyjä, joissa yksi mylläri jauhoi paikallisten viljelijöiden viljaa lähinnä näiden oman jauhontarpeen tyydyttämiseksi. Näitä osan vuodesta toimivia pienmyllyjä kirjattiin vuonna 1950 Etelä-Savoon 6 ja Pohjois­Savoon 20.

Suuria myllyjä oli vuonna 1950 Mikkelissä kaksi, Pieksämäellä yksi ja Kuopiossa peräti kolme. Mikkelissä toimivat SOK:n ja Suomen maanviljelijäin kaupan myllyt, Pieksämäellä Pieksämäen vehnämylly ja Kuopiossa pitkät perinteet omaavat Raninin ja Saastamoisen myllyt sekä uudempi tulokas Suomen maanviljelijäin kaupan mylly. Näiden kunkin tuotannon arvo oli vuodessa yli 100 miljoonaa silloista markkaa, ja työntekijöitä oli kussakin 10–20.389 Suurien kauppamyllyjen taustalla olivat tukkukaupat, jotka jauhoivat myllyissä viljaa oman jälleenmyyntiverkostonsa tarpeisiin.

Muuta elintarviketeollisuutta edustivat 1950-luvun alussa myös esimerkiksi kaksi jääteltehdasta: mikkeliläinen Savonjuoma Oy ja kuo­piolainen Kuopion Osuusmeijeri. Teollisuuden mitat täyttäviä leipomoita oli Etelä-Savossa 10 ja Pohjois-Savossa 16. Mikkelissä toimi maakunnan ainoa makaronitehdas. Makkaratehtaita oli kaikkiaan 10, joista valtaosa osuusliikkeiden omistamia.390

Ehkä erikoinen ja sodan synnyttämä savolainen elintarviketeollisuuden ala olivat kahvinpaahtimot. Ennen sotia näitä oli ollut maakunnassa kolme, mutta sodan aikana ja sen jälkeen paahtimoita perustettiin lisää niin paljon, että niiden lukumäärä kohosi kaikkiaan seitsemään. Kuopiossa toimi vuonna 1950 peräti neljä kahvinpaahtimoa, Mikkelissä kaksi ja Savonlinnassa yksi.391 Alkuaan yritykset perustettiin tuottamaan ensin korviketta ja sittemmin kahvin vastiketta, joiden laatu ja koostumus vaihtelivat melkoisesti. Pääasiassa ne olivat aikalaistodistajien mukaan joko huonoja tai erittäin huonoja riippuen niiden eriskummallisista raaka-aineista. Varsinaisen kahvin tuonnin alettua pienimuotoinen paahtimotoiminta kuoli pois, ja kahvin paahtaminen keskittyi nopeasti Etelä-Suomen suurpaahtimoiden tehtäväksi.

Mielenkiintoinen osa elintarviketeollisuutla olivat erilaiset juomatehtaat, joilla oli Suomessa niin ikään pitkät perinteet sodanjälkeiseen aikaan tultaessa. Vuonna 1950 pelkästään virvoitusjuomia valmistavia tehtaita oli Savossa kaikkiaan neljä. Varsinaisia alkoholijuomia valmisti Kuopiossa niin ikään erittäin pitkät perinteet omaava Gust. Ranin Oy:n omistama yhtiö Lignell & Piispanen, jonka liköörit ja viinit olivat kotimaassa hyvin kuuluisia ja arvostettuja. Oluen panoa ja virvoitusjuomien valmistusta maakunnassa harjoitti kaikkiaan kuusi tehdasta. Panimoita oli vasta kaikissa kaupungeissa, ja suurin niistä oli vielä Oluttehdas Oiva -nimellä toimiva, myöhemmin Olvi Oy:nä tunnetummaksi tullut iisalrnelainen panimo. Olvin panimolla työskenteli vuonna 1950 kaikkiaan 70 henkeä. Toinen suuri oluttehdas oli Gust. Raninilla Kuopiossa, eikä aivan vaatimattomana voida pitää Savonlinnan oluttehdastakaan, joka valmisti Savonlinnan Leijonaa.392

Virvoitusjuomien ja oluen valmistuksessa merkittävä askel oli keskioluen vapauttaminen normaaliin kauppaan vuoden 1969 alusta lukien. Myynnin voimakkaasta lisääntymisestä huolimatta pienyritysten toimintamahdollisuudet katosivat, ja ala jäi muutaman harvenevan yrityksen käsiin. Syynä tähän oli Alkon toimeenpanema, EFTA-sopimuksesta johtuva aluemonopolijaon lopettaminen ja kilpailun avaaminen. Tämä johti alkavaan fuusiokehitykseen, jota keskiolutmyynnin räjähdysmäinen kasvu vielä vauhditti. Ranin uudisti panimonsa 1970-luvun puolivälissä, mutta myynti ei kehittynyt odotetulla tavalla. Ranin myi panimon Valiolle, joka koetti saada tuotantoa kannattavaksi ja myyntiä vauhtiin. Raninin Rautakouran maku ei kuitenkaan ostavaa yleisöä tyydyttänyt, ja koko modernin panimon toiminta lopetettiin vähin äänin vielä 1970-luvun kuluessa.

Olvi sen sijaan piti puolensa globalisoituvassa teollisuudessa ja teki erittäin vahvasti työtä omien olutmerkkiensä markkinoimiseksi. Yritys kasvoi ja oli hyvin kannattava, ja 1980-luvun lopussa siitä tuli pörssiyhtiö, jossa äänivaltaa käytti kuitenkin pääasiassa entisen omistajasuvun testamentin mukaan perustettu säätiö. Vuosituhannen lopussa Olvi oli ainoa kotimaisessa omistuksessa oleva suurpanimo Suomessa, sillä kaikki sen suuremmat kilpailijat olivat maailmanlaajuisen keskittymiskehityksen tuloksena ajautuneet valtaosaltaan eurooppalaisten jättipanimoiden omistukseen. Olvinkin toiminta oli kansainvälistynyt, sillä yhtiö oli perustanut joukon tuotantolaitoksia itsenäistyneisiin Baltian maihin.

Uutta ja modernia elintarviketeollisuutta edustamaan perustettiin vuonna 1958 Lapinlahdelle Kuivamaito Oy:n maitojauhetehdas. Tehdas syntyi Pohjois-Savoon jalostamaan sen suuresta maidontuotannosta sen osan, jota ei voitu ohjata suoraan kulutukseen. Tehdas aloitti toimintansa syksyllä 1959, ja se käytti raaka-aineenaan 40 % täysmaitoa ja 60 % kuorittua maitoa. Raaka­aine hankittiin ympäristön meijereistä aina Varkautta, Kajaania ja Nurmesta myöten. Raaka­aineen kulutus oli alkuun noin 3 miljoonaa litraa kuukaudessa, josta saatiin valmista maitojauhetta noin 310 000 kiloa.393

Graafinen teollisuus kasvaa lehtitalojen rinnalla

Suomen graafinen teollisuus levisi maakuntiin lehtitalojen kautta, mikä kehitti alaa tehokkaasti. Kun lehdet olivat sodan jälkeen ja jo sitä ennenkin pitkälti poliittisten puolueiden hallussa, kilpailevien lehtien yhteistyö edes kirjapainoalalla ei oikein käynyt laatuun. Niinpä jokaisella lehdellä oli yleensä oma kirjapaino, mikä johti tietynlaiseen ylikapasiteettiin. Esimerkiksi vuonna 1950 Mikkelissä oli kolme sanomalehtirotaatiota, joissa painettiin Länsi-Savo, Mikkelin Sanomat ja Wapaus. Savonlinnassa oli kaksi painoa, Pieksämäellä kaksi, Iisalmessa kaksi, Varkaudessa yksi ja Kuopiossa peräti kuusi. Kaikki alueen kirjapainot eivät toki kuuluneet lehtitaloille, vaikka ne olivatkin selvästi suurin omistajaryhmä alueen graafisessa teollisuudessa.394

Lehtitalojen ohella maakunnassa oli myös jo varhain varsinaisia kirjapainoja. Tällainen oli esimerkiksi Sisälähetysseuran vuonna 1913 perustama Raamattutalo Pieksämäellä. Lähetysseuran oman tuotannon lisäksi sen ohjelmaan kuului jo varhain toimia tilauskirjapainona, jollaisena se saavutti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä merkittävän aseman. Nykyään tämä yritys toimii nimellä RT-Print Oy.

Sanomalehtien julkaisun keskittyminen alkoi viimeistään 1960-luvulla, jolloin lehdistä pienimmät alkoivat kuolla, ja paikallinen sanomalehtitoiminta jäi vahvimman julkaisijan käsiin. Kuopiossa tämä oli Savon Sanomat, Iisalmessa Iisalmen Sanomat ja Mikkelissä Länsi-Savo. Kilpailevien lehtien painot lopetettiin monessa tapauksessa, tai ne jatkoivat elämäänsä pienempinä tilauskirjapainoina, jotka painoivat syntyneitä lukuisia paikallislehtiä. Kuopiossa kokoomuksen äänenkannattaja Savon kirjapaino kaatui mm. puhelinluetteloiden painatuksen siirtymiseen muualle, ja sitä kautta kaatui myös koko sanomalehti.

Uusiakin kirjapainoja alueelle syntyi, ja niistä tuli lopulta suurimpia. Merkittävä seikka oli WSOY:n perinteisen Porvoon kirjapainon käyminen ahtaaksi suuren kustantajan tarpeisiin. Se katsoi ongelmassaan maakuntaan ja perusti 1970-luvun jälkipuoliskolla Juvalle huippumodernin kirjatehtaan, jossa painettiin rotaatiokoneella kaunokirjallisuutta kustantajan omaan tarpeeseen. WSOY:n Juvalle siirtymisen taustalla olivat osaltaan saatavat kehitysaluetuet, joita ruuhka-Suomessa ei olisi saatu. Tämä uusi suurpaino ei keskittynyt korkealuokkaiseen, kalliiseen painotyöhön, vaan nimenomaan edullisiin, kuvattomiin ja halvalle paperille tehtyihin töihin. Tehdasta laajennettiin jo vuonna 1983, ja vuonna 1999 se yhtiöitettiin erilleen emoyhtiöstään WS Bookwell Oy:ksi. WSOY:n kirjatehdas Juvalla on Pohjoismaiden suurin kirjapaino, mutta pitkälle automatisoituna sen työllistävä vaikutus ei ole ollut likikään niin suuri kuin vanhojen kirjapainojen, joissa tehtiin laajaa ja monivaiheista sivunvalmistusta.

Muutenkin kirjapainoala muuttui nopeasti vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Muutos oli yhteydessä talouselämän kokonaismuutokseen, jossa yhtiöt ulkoistivat toimintaansa. Tämä lisäsi kaikkiaan yhtiöitä, kun yhdessä kirjapainossakin saattoi järjestelyjen jälkeen toimia useita yrityksiä: lehtitalo painoi rotaatiolla sanomalehtiä ja erillinen yrittäjä painoi saman talon sisällä arkkikoneella kirjoja ja muita painotuotteita. Joskus lisäksi sivunvalmistus tapahtui erillisen yhtiön kautta ja samoin sidonta. Näin esimerkiksi mikkeliläinen Länsi-Savo ulkoisti painotyönsä St. Michel Print Oy -nimiselle yhtiölle, ja arkkitöitä alkoi tehdä AO-paino Oy (Ari Ohtonen Oy). Aikakauslehtipainona on kasvanut mikkeliläinen Helprint Oy. Sulkavalla on toiminut pitkään Finnreklama Oy:n täydenpalvelun kirjapaino, joka perustettiin aikanaan kasvavaa idänkauppaa varten, mutta on jatkanut menestyksekkäästi toimintaansa tämän kaupan romahtamisen jälkeenkin.

Monimuotoista kaivostoimintaa

Suomessa oli sodanjälkeiseen aikaan tultaessa useitakin perinteisiä kaivoksia, joista ehdottomasti tärkein oli Outokumpu, joka jäi Kuopion lääniä jaettaessa Pohjois-Karjalan puolelle. Uuden kaivostoiminnan käynnistäminen vaati olojen vakiintumista ja tilanteen normalisoitumista, johon alettiin päästä 1950-luvun loppua lähestyttäessä. Outokumpu Oy aloitti Leppävirralla Kotalahden louhimisen vuonna 1959 usean vuoden tutkimisen jälkeen. Kotalahden malmi sisälsi nikkeliä ja kuparia, mutta kumpaakin erittäin pieniä pitoisuuksia (nikkeliä 0,95 % ja kuparia 0,38 %), joten malmia piti rikastaa paikan päällä ennen kuljetusta varsinaiseen jalostukseen. Kotalahti oli kuitenkin aikanaan Länsi-Euroopan ainoa merkittävä nikkeliesiintymä, joten sen käyttöönotto oli kannattavaa.395

Suhteellisen lähellä Kotalahtea Virtasalmen kunnassa avattiin niin ikään Outokumpu Oy:n toimesta kuparikaivos vuonna 1966. Malmio tiedettiin jo kaivostoimintaan ryhdyttäessä pieneksi, mutta se katsottiin kuitenkin riittävän kokoiseksi toiminnan aloittamiseksi. Kaivoksen rakennukset tehtiin harkiten keveiksi ja sellaisiksi, että ne voidaan malmin loputtua siirtää helposti muualle tulevaa käyttöä varten. Virtasalmen kaivos oli alkuaan avolouhos, mutta louhinta jatkui sen jälkeen myös maanalaisena louhintana. Alkuaan oli tarkoitus louhia Virtasalmen esiintymä kolmessa vuodessa, mutta toiminta jatkuikin kaikkiaan 17 vuotta päättyen vuonna 1982.396

Puumalassa toimi niin ikään vaatimaton Outokumpu Oy:n kaivos vuonna 1970. Puumalan malmio sisälsi nikkeliä, ja se voitiin louhia avolouhoksena vuoden aikana loppuun. Outokummulla oli näitä nk. liivintaskumalmioita useita, ja niiden hyödyntämisen taustalla oli nimenomaan niiden helppo käyttöönotto ja nikkelin korkea maailmanmarkkinahinta.397

Koko Savon ja maamme kansantaloudenkin kannalta merkittävä savolainen kaivos on ollut myös Siilinjärven apatiittikaivos. Kaivoksen tuotanto käynnistyi vuonna 1969, mutta ensimmäiset havainnot malmista oli tehty jo vuonna 1950. Siilinjärven kaivos on Länsi-Euroopan ainoa fosforikaivos, ja sen tuotanto on tärkeä lannoiteteollisuudessa. Siilinjärven louhiminen ja apatiitin jalostaminen vaati myös typpi- ja rikkihappotehtaitten rakentamista. Tähän ryhdyttiin 1960-luvun puolivälin jälkeen, ja yrityksen takana oli valtio omine yrityksineen. Näitä olivat esimerkiksi Kemira ja Rikkihappo Oy. Siilinjärven tuotantolaitokset ovat hyvin suuret, ja vuosikymmeniä jatkunut teollisuus on synnyttänyt valtavan valkolakisen sivukivivuoren Siilinjärvelle.398

Näiden kaivosten lisäksi Savossa toimi 2000-luvun alussa Ruokojärven kalkkikivikaivos Kerimäellä, Kinahmin kaivos Nilsiässä, Joutsenenlammen kaivos Lapinlahdella ja Lehlammen kaivos Mäntyharjulla. Joutsenenlammen kaivoksen omisti 1990-luvun lopussa Partekista irtautunut Paroc Oy. Se louhi Lapinlahdella alumiinia muutaman vuoden ajan vuosituhannen vaihteessa. Ruokojärven kalkkikivikaivoksen omistaa Norkalk Oyj. Virtasalmella on toiminut Outokummun lopetettua toimintansa Ankelen dolomiittikaivos, jonka omistaa SMA Saxo Mineral Oy. Virtasalmen dolomiitista valmistetaan erilaisia erikoismurskeita, joita käytetään esimerkiksi teiden päällystyksinä tai kaivoissa vaikuttamassa veden laatuun. Kinahmin kaivoksessa Nilsiässä louhitaan kvartsia, ja louhoksen omistaa SP Minerals Oy Ab.399

Uutta vientiteollisuutta

Edellä esitettyjen teollisuuslaitosten lisäksi Savossa on toiminut 1990-luvulla joukko erikoisia yrityksiä, joiden tuotannosta on mennyt vientiin erityisen suuri osuus. Nämä yritykset ovat osin kooltaan pieniä ja osin suuria, mutta yhteistä niille kaikille on joko korkea teknologia tai erikoinen liikeidea. Nämä ovat avanneet maailmanmarkkinat yrityksille niiden sijainnista riippumatta.

Pohjoissavolaisista korkean teknologian vientiyrityksistä voisi mainita esimerkiksi Autorobot Finland Oy:n ja Genelec Oy:n. Edellinen on toiminut Kuopiossa vuodesta 1969 saakka ja valmistaa auton korinoikaisulaitteita, joilla esimerkiksi kolarissa ollut auton kori saadaan täsmälleen oikeisiin mittoihinsa. Yrityksen palveluksessa oli 1990-luvun puolivälissä vajaat 50 henkeä, ja sen 30 miljoonan markan tuotannosta 95 % meni vientiin. Genelec Oy on toiminut Iisalmessa vuodesta 1978, ja se valmistaa erittäin korkeatasoisia ja arvokkaita kaiuttimia pääasiassa studiokäyttöön ja julkisiin tiloihin. Tässä yrityksessä työskenteli vuonna 1994 vain 26 henkeä, ja sen tuotannon arvo oli 20 miljoonaa markkaa. Tuotannosta niin ikään 95 % meni vientiin.400

Kuopiolainen Junttan Oy on valmistanut vuodesta 1976 lähtien junttauslaitteita kaupungin eteläpuolella. Sen henkilöstön koko oli vuonna 1994 40 henkeä, joiden työn tuloksena päädyttiin 40 miljoonan markan tuotannon arvoon. Tämän yrityksen tuotannosta vientiin meni peräti 98 %. Aivan teollisuuden korkeinta teknologiaa on edustanut vuodesta 1984 toiminut kuopiolainen yritys PuuMan Oy. Sen viiden hengen henkilöstö valmistaa mittalaitteita lääketeollisuudelle, ja sen koko tuotanto on mennyt vientiin.401

SAVON TEOLLISTAMISTOIMET 1970-LUVULTA ALKAEN

Kehitysaluepolitiikka teollistamista tukemaan

Viimeistään 1960-luvun puoliväliä lähestyttäessä Suomessa havaittiin, että vanha, perinteinen, maatalousvaltainen yhteiskunta oli ajautunut tiensä päähän. Maaltapako oli alkanut, ja yhteiskunnan uudelleen järjestäminen ja rauhoittaminen nähtiin tarpeelliseksi. Tämä edellytti yhteiskunnan toimia, sillä Suomessa oli katsottu ruotsalaisen yhteiskunnan toimintaa ja havaittu kansankotijärjestelmä toimivaksi tavaksi rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tapa oli hyvä siinä mielessä, että sen kautta voitiin tasoittaa yhteiskunnallisia ongelmia ja epäkohtia ja saada kehitys etenemään rauhallisesti.

Aiemmin Suomessa yhteiskuntapolitiikan välineinä olivat olleet ennen muuta maataloustukiaiset, joilla pystyttiin jollain tavoin pitämään maatalouselinkeino elinvoimaisena ja sen kautta hidastamaan yhteiskunnallista pakoa maalta kaupunkeihin. Kun maatalouden asema elinkeinojen joukossa heikkeni ja kun tämä asiantila hyväksyttiin, tuli tarpeelliseksi puuttua myös muiden elinkeinojen toimintaedellytyksiin suoraan valtiovallan toimesta. Tämä tarkoitti elinkeinotoiminnan tukemisen aloittamista ja tuen suuntaamista sellaisille alueille, joiden kehitykseen haluttiin vaikuttaa.

Jos jätetään pohjoisin Lappi ja Kainuu pois tarkastelusta, Savo ja Pohjois-Karjala olivat maassamme seutua, jolla teollisuus ja kaupungistuminen olivat heikoimmin kehittyneitä. Tämän vuoksi ei ole ihmeellistä, että savolaisten poliitikkojen suusta kuultiin ensimmäiset ajatukset suomalaisesta kehitysaluepolitiikasta ja sen tarpeesta.

Ensimmäisenä ajatuksen selvästä kehitysaluepolitiikasta esitti vuonna 1952 silloinen pääministeri Urho Kekkonen kirjasessaan “Onko maallamme malttia vaurastua”. Kekkonen näki, että sotakorvausten maksaminen oli kohta päätöksessään, ja hänen mielestään vapautuvia voimavaroja piti suunnata Oulun ja Lapin läänien teolliseen kehittämiseen. Näin hän halusi alueelle luotavan lisää työpaikkoja, ja keinoksi kehittämisessä hän näki alueen tieverkoston kehittämisen: vanhojen teiden perusparannuksen ja uusien teiden rakentamisen.402 Kekkonen oli kotoisin Kainuusta, ja hänet valittiin sieltä eduskuntaan vuoteen 1956 saakka. Siksi oli luonnollista, että hänen ajatuksensa liikkuivat hänelle rakkaiden kainuulaisten parissa. Näin hän suuntasi kehityssuunnitelmansa todelliseen periferiaan ja seudulle, jolla kehitys oli vielä lähtökuopissa. Kekkosen ajatusta voidaan tästä syystä pitää perusteltuna, mutta merkittävästi tehokkaampaa toiminta olisi ollut Itä-Suomessa, jonka väestö oli paljon suurempi ja jonka mahdollisuudet teollistumiseen voitiin nähdä kuitenkin olollisemmiksi kuin synkimmän Pohjolan.

Savosta tuli myös merkittäviä poliitikkoja, koska maalaisliitto oli sodanjälkeisessä Suomessa valtionhoitajapuolue, jonka piirissä maan valta oli. Eteläsavolaiset Jouko Loikkanen ja Ahti Karjalainen ryhtyivät seuraavaksi näkyvästi ajamaan maan kehitysalueitten auttamista vuonna 1963 – yli kymmenen vuotta Kekkosen esiintulon jälkeen ja aikana, jolloin maaltapako oli asteeltaan jo aivan toista luokkaa kuin 1950-luvun alussa. Ahti Karjalainen oli maan nuori pääministeri ja Jouko Loikkanen kuului hänen avustajakuntaansa. Karjalaisen piti lähteä puhumaan Pohjois-Savoon Sonkajärvelle maalaisliiton piirin juhlaan loppuvuodesta 1963, ja hän pyysi Loikkasta laatimaan hänelle puheen aluepolitiikasta.403

Savonlinnalainen Jouko Loikkanen olikin aluepolitiikan asiantuntija, sillä hän oli aikanaan laatinut opinnäytteensä hallintotieteen maisterin tutkintoa varten Saimaan kanavan merkityksestä Itä-Suomelle. Tässä työssä Loikkanen oli arvioinut kanavan sulkeutumisen merkitystä kotimaakuntansa kehitykselle ja sen kautta nähnyt tarpeen auttaa ja kehittää kärsimään joutunutta maaseutua.

Puhe valmistui Loikkasen kynästä, ja Karjalainen antoi sille lopullisen silauksensa. Karjalainen puhui:404

” – – on välttämätöntä, että valtiovalta ryhtyy entistä paljon määrätietoisemmin laatimaan yhtenäistä ja johdonmukaista erityissuunnitelmaa maamme kehitysalueiden talouselämän, erityisesti teollisen yritystoiminnan edellytysten parantamiseksi. Meillä ei ole varaa istua kädet ristissä katsomassa, miten yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä ihmisten elämänedellytysten eroavuudet maan eri osien kesken yhä vain kasvavat. “

Voi vain kuvitella, miten tällainen puhe tehosi pohjoissavolaiseen kuulijakuntaan.

Tyypillisistä poliittisista puheista poiketen ajatukset aluepolitiikan tärkeydestä eivät jääneet Sonkajärvelle, vaan asiaa haluttiin viedä eteenpäin. Kun Karjalaisen hallitus kaatui saman vuoden joulukuussa, pääministeri asetti viimeisenä virassaolopäivänään kehitysaluekomitean. Sen puheenjohtajaksi nimitettiin presidentti Kekkosen luottomies, Lapin läänin maaherra Martti Miettunen ja jäseniksi muiden muassa Työväen säästöpankin johtaja Mauno Koivisto sekä pääministeri Karjalaisen sihteeri Jouko Loikkanen.405

Komitean työ ei jäänyt tuloksettomaksi, vaan sen ehdotuksesta Suomeen säädettiin ensimmäiset kehitysaluelait, jotka olivat voimassa vuosina 1966–1970. Lait sisälsivät tiettyjä etuisuuksia yrityksille, jotka sijoittaisivat tuotantolaitoksiaan määritellyille kehitysalueille. Etuisuuksina mainittiin muun muassa korkoedut ja verohelpotukset, jotka tulivatkin olemaan merkittäviä instrumentteja kehitysaluepolitiikkaa harjoitettaessa.406 Nämä lait tuottivat pian myös tulosta, sillä esimerkiksi Viira Oy:n viiratehtaan perustaminen Juankoskelle tapahtui nimenomaan näihin lakeihin vedoten ja niiden tarjoamien etuisuuksien turvin. Kehitysaluelaeilla oli myös merkitystä Pelloksen vaneritehtaan rakennuspäätöksessä kuitulevytehtaan yhteyteen Ristiinaan.

Kun käsitellään kehitysaluelakeja ja niiden merkitystä Savon teollistamiselle, ei pidä missään tapauksessa ajatella, että Savossa istuttiin kädet ristissä ja odotettiin apua ulkoapäin. Maakunnassa tiedostettiin polttavasti teollistamisen tarve ja tehtiin voimakkaasti myös omaehtoista työtä teollisuuden aikaansaamiseksi. Näiden töiden merkittävimpiä tuloksia olivat esimerkiksi Pellos Oy:n kuitulevytehtaan rakentaminen Ristiinaan sekä Savon Sellun koivusulfaattiselluloosatehtaan rakentaminen Kuopion kaupungin tuntumaan Siilinjärvelle 1960-luvun alusta lähtien. Kumpikin näistä hankkeista perustui Savon suuriin koivuvaroihin, joiden hyötykäytössä oli suuria ongelmia ja jotka tarjosivat mahdollisuuden nimenomaan Savoon sijoittuvalle uudelle teollisuude lle.407 Koivuvarat olivat peräisin vanhalta kaskikaudelta ja ahkeran metsälaiduntamisen tulosta.

Kehitysaluekomitean työn tulosta oli myös kehitysalueiden neuvottelukunnan perustaminen vuonna 1966. Tästä elimestä tuli pysyvä foorumi kehitysaluekysymysten käsittelyä varten, ja sen tehtäväksi tuli myös kehitysaluelainsäädännön uudistaminen ja kehittäminen. Toiset kehitysaluelait säädettiin edelleen määräaikaisiksi vuosiksi 1970–1975.

Suomalainen kehitysalueajattelu ja sitä tukenut hallinto oli perustettu Ruotsin esikuvan mukaan, sillä ongelma ei tokikaan koskenut yksin Suomea vaan oli hyvinkin yleismaailmallinen ja esiintyi kaikissa kehittyneissä ja nopeasti kehittyvissä maissa. Ruotsissa kehitysaluehallintoa tehostamaan oli jo vuonna 1961 perustettu erityinen rahasto Norlandsfonden, jonka tehtävänä oli tukea Ruotsin neljän pohjoisimman läänin elinkeinotoimintaa. Tällaista koetettiin perustaa myös Suomeen, mutta rahasto ei saanut yksimielistä kannatusta vielä 1960-luvulla.

Rahastoa markkinoitiin Suomessa vahvasti, ja Ruotsin Norlandsfondenin toimitusjohtajaa Matti Mäkistä kiidätettiin ympäri Suomea markkinoimassa ajatusta ja kertomassa Ruotsin teollistamispolitiikasta. Lopulta Suomessakin päädyttiin ehdottamaan Kehitysaluerahaston perustamista syksyllä 1970. Hankkeen läpimenoa edistivät merkittävästi vuoden 1970 eduskuntavaalit, joissa keskustapuolue oli kärsinyt kirvelevän tappion ja uusi poliittinen ryhmä Suomen Maaseudun Puolue kohosi yhdellä kertaa merkittäväksi tekijäksi suomalaisessa politiikassa. Jouko Loikkanen on myöhemmin arvioinut, että ilman SMP:n vaalivoittoa Kehitysaluerahaston perustaminen olisi saattanut kokonaan jäädä. Vasta suuri ja tuntuva kehitysalueilta kummunnut yhteiskunnallinen protesti teki päättäjille selväksi, että asialle oli tehtävä jotakin ja kiireesti.408

Rahaston perustaminen oli Ahti Karjalaisen toisen hallituksen ensimmäisiä töitä, kun ensimmäisen hallituksen viimeisiä töitä oli ollut kehitysaluekomitean perustaminen. Rahaston perustaminen oli jopa uuden hallituksen syntymisen ehtoja, sillä keskustapuolue ilmoitti jo hallitusneuvotteluissa, ettei se lähde yhteenkään hallitukseen, jonka ohjelmaan ei sisällytetä voimakkaita kehitysaluepoliittisia toimenpiteitä.409 Linjaus oli kuin imperiumin vastaisku SMP:n nousulle, sillä keskustan oli aivan pakko yrittää voittaa uudelta puolueelta takaisin nimenomaan kehitysalueilla menettämänsä kannatus ja tärkeät äänet.

Rahaston perustamista perusteltiin sillä, että maassa tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä kehitysalueiden elinkeinoelämän elvyttämiseksi ja monipuolistamiseksi. Rahaston tuli toimia pankkiperiaatteiden mukaisesti ja jakaa yrittäjille sopivaa mutta kuitenkin kohtuullista riskiä ottaen lainoja uuden yritystoiminnan käynnistämiseksi tai entisen kehittämiseksi. Kehitysaluerahaston tuli myös tehdä tai teettää tuotekehittely-, tuotanto- ja markkinointitutkimuksia sekä kaikin tavoin aktivoida kehitysalueiden yrittäjiä.410 Päämääristä jälkimmäinen olikin tärkeintä, sillä yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei kehittyminen ollut niinkään kiinni rahasta kuin hyvistä ideoista ja niiden soveltamiskeinoista.

Kehitysaluerahastoa lähdettiinkin käynnistämään reippaasti, kun sille esitettiin myönnettäväksi peräti 100 miljoonan markan vuotuinen rahoitus. Rahaston toimintaa koskeva laki astui voimaan helmikuun alusta vuonna 1971, mutta sen määräraha oli lopulta sulanut 30 miljoonaksi markaksi. Kehitysaluerahastosta tuli valtioenemmistöinen luottorahasto, jonka osakkaiksi tuli valtion lisäksi 26 yleishyödyllistä yhteisöä, kuten esimerkiksi Teollisuuden Keskusliitto ja Yrittäjäin Keskusliitto; pankkeja, kuten KOP, SYP, OKO, SKOP, Postipankki sekä STS; vakuutusyhtiöitä, Kemira Oy, Keuruun kunta sekä Kuopion kaupunki. Rahaston toimilupa myönnettiin 23.2.1971, ja sen hallintoneuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin pääministeri Ahti Karjalainen. Rahaston ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittiin kehitysaluepolitiikan tuntija ja asiaa pitkään ajanut Jouko Loikkanen. Kehitysaluerahastolle ja koko kehitysaluepolitiikalle uskottavuutta antoi se, että rahaston pääkonttori sijoitettiin kehitysalueelle eikä Helsinkiin. Pääkonttorin sai Kuopio, ja se toimikin pitkään toiminnan keskuspaikkana.411

Kehitysaluerahastosta tuli hyvin merkittävä tekijä koko Suomen kehitysalueitten ja erityisesti Savon talouselämälle. Se ryhtyi toimeen innokkaasti ja sen toiminta oli hyvin ennakkoluulotonta. Rahastoa moitittiin joskus liiallisestakin riskinottamisesta, mutta toisaalta sillä ei ollut mahdollisuuksia asiakkaidensa tiukkaan valintaan. Jos rahaston toimintapolitiikka olisi ollut kovin jyrkkä ja varovainen, sen aikaansaannokset olisivat jääneet paljon vähäisemmiksi. Se todellakin täytti 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin sen aukon, joka varsinaisessa pankkijärjestelmässä olisi jäänyt täyttämättä. Suomessa harjoitettiin erittäin tiukkaa rahapolitiikkaa, koska se oli tärkein ase inflaation hillintäyrityksissä. Tämän vuoksi pankkien likviditeetti oli koko ajan erittäin tiukilla, ja ne saattoivat valita asiakkaistaan sellaiset, joiden luotontarpeen halusivat tyydyttää. Tässä tulivat kysymykseen ennen muuta pankkien vanhat suurasiakkaat, joiden rahoituksesta pankkien oli kerta kaikkiaan huolehdittava jo omien saataviensa turvaamiseksi. Näin esimerkiksi uusien savolaisten yrittäjien, joilla oli vain hieno liikeidea ja halu yrittämiseen, oli turha lähteä kyselemään luottoa liikepankkien tiskeiltä taikka paikallispankeistakaan, koska pankeilla ei ollut rahaa annettavaksi teollisuuden investointitarpeisiin. Pankit olivat Kehitysaluerahaston toiminnalle myötämielisiä: ne eivät nähneet rahastoa kilpailijakseen, koska niillä ei itsellään ollut resursseja uusien yritysasiakkaiden ottamiseen. Toisaalta Kehitysaluerahaston toiminta lisäsi likviditeettiä markkinoilla, sillä uusien yritysten investoimat varat menivät muiden yritysten kassoihin tai työpaikkoina työntekijöille. Sitä kautta ne tulivat kokonaistalouteen ja virkistivät talouselämää omalta osaltaan.

Jos ajatellaan Kehitysaluerahaston roolia kehitysalueiden teollistamisessa ja muissakin investoinneissa, se oli aikanaan merkittävä. Tarkkoja lukuja rahaston toiminnasta ei voida saada, koska rahasto pitää toimintaansa Suomen tiukan pankkilainsäädännön alaisena eikä siis ole tiedottanut toimintansa tuloksista tai tuloksettomuudesta kovinkaan tarkasti. Tietenkin kehitysaluerahaston turvin tehtiin runsaasti virheinvestointejakin ja usein sen turvin perustetut yritykset eivät onnistuneet. Tämä oli kuitenkin alusta alkaen tietoista riskinottoa, josta arveltiin koituvan myös selviä luottotappioita.

Teollistamispolitiikan käytäntöä – Keiteleen kummisedät  

Kuntien pyrkimykset edistää alueensa teollisuutta saivat ensimmäiset ilmenemänsä jo 1950-luvulla, jolloin havaittiin tarve kehittää kunnallista talouselämää. Tällöin moniin kuntiin perustettiin erityiset teollistamislautakunnat pohdiskelemaan mahdollisuuksia kehittää paikkakunnan elinkeinoelämää paremmin teollisuudelle sopivaksi. Lautakunnat alkoivat toimia, ja niiden pyrkimys oli varmasti vilpitön. Tosiasia oli kuitenkin se, ettei ajan ilmapiiri vielä tukenut tällaista toimintaa siinä määrin, että merkittävät ja määrätietoiset askelet kuntien teollistamiseksi olisivat olleet mahdollisia. Näissä lautakunnissa piili kuitenkin siemen, joka myöhemmin, maaseudun maaltapaon aiheuttamien ongelmien kärjistyessä, alkoi itää ja tuottaa todellisia tuloksia.

Monella savolaiskunnalla oli 1970-luvulla vain kaksi vaihtoehtoa. Ne saattoivat luovuttaa, jäädä seuraamaan taloudellisen tilanteen kehitystä sivusta ja katsoa, mihin se heidän kohdallaan johti. Tämä oli yleisin tapa suhtautua asiaan, mutta vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy. Joissakin tapauksissa kunta ryhtyi aktiivisesti toimimaan alueensa talouselämän kehittämiseksi ja elinkeinotoimintansa rikastuttamiseksi. Näin tehtiin Keiteleellä, jonka johto teki aikanaan rohkean päätöksen ryhtyä ei ajopuuksi vaan koskenlaskijaksi kansantalouden kiemuroissa. Keitele on pohjoissavolainen kunta, jonka asukasluku oli 1970-luvun alussa noin 3 700 henkeä. Kunnan elinkeinojakaumassa maataloudella oli hallitseva asema, eli kunnalla oli mitä parhaat edellytykset olla eräs Savon raskaimman muuttotappion ja väestökadon kuntia. Keiteleen olisi voitu arvioida menettävän selvästi yli puolet vuosien 1955–1960 väkiluvustaan, ja se oli myös kuntana sen kokoinen, että sen itsenäisen taipaleen olisi voitu arvioida katkeavan ennen vuosituhannen loppua kuntaliitokseen joidenkin naapureidensa kanssa.

Tässä tilanteessa Keiteleellä pidettiin vuonna 1970 – siis jo ennen Kehitysaluerahaston perustamista – tavallaan kriisikokous, jossa kunnan johto päätti aloittaa erittäin voimakkaan ja aktiivisen kehitystyön paikkakunnalla. Päädyttiin siihen, että oli täysin turha jäädä odottelemaan ulkopuolista apua, vaan oli paras käydä rohkeasti ja itsenäisesti työhön käsiksi. Päätös syntyi tavallaan Ylä-Savon Talousalueen Liiton Iisalmessa järjestämän seminaarin jälkitunnelmissa, ja sen konkreettisena ilmenemänä on pidettävä Keiteleen kehittämisohjelman laatimista. Kunnanvaltuusto valitsi poliittisen kehittämisryhmän, joka yhdessä kunnanjohtaja Osmo Kärkkäisen kanssa vastasi kehittämisohjelman paikallisesta toteuttamisesta ja yhteydenotoista yrittäjiin. Varsinainen kehittämisohjelma tehtiin pääasiassa konsulttityönä, mikä oli aikanaan jotakin aivan uutta. Kehittämisohjelma – Kehittyvä Keitele – pyrki hyödyntämään tehokkaasti syntynyttä aluelainsäädäntöä ja toimintaan herännyttä kehitysaluepolitiikkaa.412 Näin Keiteleellä tartuttiin nopeasti syntyneeseen tilanteeseen. Maakunnassa oli nähty, että uusi lainsäädäntö ja sen synnyttämä koneisto tarjosi alueelle mahdollisuuksia, ja tätä näkemystä ryhdyttiin kehittämään ja mahdollisuuksiin pyrittiin tarttumaan.

Kehittyvä Keitele -ohjelma oli toki syntyessään varsin ohut, ja sen muodot olivat myöhemmin tarkasteltuina tuiki yksinkertaiset. Ne olivat kuitenkin totta, ja niitä käyttäen pyrittiin ratkaisuun. Ohjelmassa todettiin kunnan vahvuudet, jotka olivat tiivistettyinä kunnan kuuluminen kehitysalueiden I-vyöhykkeeseen eteläisimpänä ja lounaisimpana kuntana; hyvät raaka-ainevarat (metsävarat); huomattava työvoimareservi kunnassa ja ympäristössä; tonttimaata lähes rajattomasti; kaupunkikeskukset riittävän kaukana, jotta ne eivät hidasta kunnan kehitystä; ei vanhaa teollisuutta rasitteena; ei kilpailevaa taajamaa läheisyydessä.413 Luettelosta on vaikea löytää mitään omintakeista, ellei sellaiseksi katsota edullista sijaintia kehitysaluevyöhykkeiden suhteen. Muut edellytykset olivat tuiki tavallisia, ja ne täyttyivät suurimmassa osassa savolaiskuntia. Suorastaan ironiseksi voidaan nähdä suuri etu, joka katsottiin syntyvän vanhan teollisuuden puuttumisesta. Paikkakunnan teollinen perinne oli toki erittäin merkittävä etu ainakin suurempien investointien toteutuksessa, kuten esimerkiksi Viira Oy:n tehdasinvestoinnissa.

Vahvuudet eivät olleet kaksisia, vaan lähinnä itsestäänselvyyksiä. Tavoitteet sen sijaan olivat todella suuret, sillä niihin luettiin noin sadan uuden työpaikan luominen vuosittain, kunnan verotulojen lisääminen, muuttoliikkeen pysäyttäminen, elinkeinorakenteen hyväksikäyttö sekä työvoiman sitominen omalle paikkakunnalle.414 Tavoitteetkin olivat hyvin tavanomaiset, mutta             ainakaan kunnianhimon puutteesta niitä ei voida syyttää. Sata uutta työpaikkaa vuosittain olisi riittänyt mainiosti paljon Keitelettä isommallekin kunnalle. Verotulojen lisäys lienee jokaisen kunnan tavoite kaikissa olosuhteissa. Muuttoliikkeen pysäyttäminen ja maa- ja metsätaloudesta vapautuvan työvoiman sitominen omalle paikkakunnalle oli varmaan jokaisen savolaisen maalaiskunnan suuri haave, mutta keinoja siihen ei tahdottu löytää eikä aina etsittykään. Sen sijaan elinkeinorakenteen muutoksen hyväksikäyttö on ohjelmassa mielenkiintoinen kohta, sillä tätä on vaikea ymmärtää muutoin kuin siten, että maa- ja metsätaloudesta vapautuvaa väestöä pidettiin jotenkin positiivisena seikkana savolaiskunnankin kannalta. Tähän saakka maa­ ja metsätalouden työllistävyyden vähenemistä on pidetty ongelmana, jota vastaan on yritetty kaikin keinoin taistella. Yleensä päämääränä on ollut kehittää maataloutta, jotta se olisi voinut pitää työvoimansa, eikä yleensä ole nähty näkökulmaa, jossa tämä olisi ollut seikka, jota olisi voitu käyttää hyväksi.

Kun teollistamisen perusteet ja tavoitteet oli selvitetty, päädyttiin Kehittyvä Keitele -ohjelmassa määrittelemään myös menetelmät, joilla tavoitteisiin pyrittäisiin. Nämä menetelmät olivat ns. pakettiyritysten luominen oman paikkakunnan voimavaroilla, yritysten tarvitsemien laskelmien kustantaminen, jatkuvat yhteydenotot muiden paikkakuntien yrityksiin, kunnan keskustaajaman maankäyttösuunnittelun tehostaminen, valtuuksien antaminen kehittämisryhmälle sopimusten tekoon sekä yleisten taloudellisten ja teollisten edellytysten kehittäminen.415

Kehittyvä Keitele -suunnitelma valmistui syksyllä 1970, ja sitä lähdettiin esittelemään valtiovallalle. Jo tässä vaiheessa suunnitelma oli saanut konkreettisiakin muotoja, sillä sen kautta Keiteleelle oltiin perustamassa puumekaanista teollisuutta sekä urheilu- ja vapaa-ajan varusteita valmistavaa tehdasta. Lisäksi kuntaan suunniteltiin matkailukeskuksen ja kongressihotellin rakentamista. Kaikkiaan Keiteleen tavoitteena oli luoda kuudessa vuodessa 400 uutta teollista työpaikkaa ja 340 palvelualan työpaikkaa, joten tavoite oli vielä kiristynyt matkan varrella.416 Paljon oli saatu aikaan lyhyessä ajassa, ja tilanne näytti todella toivorikkaalta.

Yritystoimintakin virisi, ja 70-luvun alun vuosina Keiteleelle siirtyi Harju-Suksi Oy:n puusuksituotanto, Blueman Oy:n paitatehdas sekä elektroniikka-alan yhtiö Euro-Tele Oy. Valitettavaa oli, ettei oikein mikään yrityksistä päässyt alkua pitemmälle toiminnassaan. Harju -Suksen kohtaloksi tuli muovisuksien räjähdysmäinen käyttöönotto Oslon maailmanmestaruuskilpailujen jälkeen, ja keväällä 1975 yritys lopetti toimintansa ja sen kaikki 150 työntekijää irtisanottiin. Kehitysaluerahasto kirjasi tästä 10 miljoonan markan luottotappion. Samana vuonna Euro-Tele lomautti kaikki 33 työntekijäänsä. Harju-Suksen osti kuopiolainen Saastamoinen Yhtymä, ja sen johdolla tiloissa alettiin valmistaa ikkunoita, ovia sekä pientalojen erikoisrakenneosia. Uusi tehdas pystyi tarjoamaan työtä noin 50–70 hengelle. Vain Bluemanin vaatetustehdas lähti käyntiin odotetulla tavalla ja takaiskuitta. Toki kaatuneitten yritysten tilalle tuli uusia, mutta näkemykset teollistamisen autuudesta alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua ja palautua realistiselle tasolle.417

Keiteleen kehittämistoiminta jatkui kaiken aikaa, ja myrskyisissä vaiheissa kuntaan perustettiin uusia yrityksiä sitä mukaa kun toisia kaatui tai lopetettiin. Vuosikymmenen jälkeen suhtautuminen teollistamiseen alkoi jo kunnassakin keskusteluttaa ihmisiä, ja kehittämistoimintaa alettiin monella taholla pitää “karhukoplan” johtamana rohkeana yrittämisenä, jossa veronmaksajien varoja käytettiin miljoonabisneksen pyörittämiseen ja juonitteluun. Alkuun kuntaa leimannut yksituumaisuus ja edistysusko alkoi rapistua. Keiteleen teollisuussahan monimutkainen ja pitkään jatkunut perustamispuuha oli lopettaa uskon kokonaan, mutta hanke onnistui lopulta ja yrityksestä tuli merkittävä tekijä kunnan teollistamisessa.418

Kun Keiteleen kehittämisohjelmaa arvioitiin 1980-luvun puolivälissä, voitiin todeta, että kunnassa oli kaikkiaan 400 teollista työpaikkaa ja kunnan aikuisväestön lukumäärä oli naapurikuntiin verraten poikkeuksellisen suuri. Työpaikkojen suhteen kehittämistyössä oli toki epäonnistuttu, varsinkin jos määrää verrataan kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Kuitenkin teolliset työpaikat olivat olemassa, ja niiden kerrannaisvaikutuksena tuomat palvelualojen työpaikat elävöittivät kunnan elinkeinoelämää. Kaikkiaan Keiteleen työttömyysluvut olivat koko ajan pysyneet muuta maakuntaa selvästi alhaisempina: esimerkiksi 1980-luvun lopulla Keiteleen työttömyys oli noin 4 % työvoimasta, mikä oli alle puolet muun Ylä-Savon työttömyysasteesta. Rahaa oli elinkeinotoiminnan kehittämiseen kulunut kunnaltakin paljon ja muilta rahoittajilta vieläkin enemmän.

Jos jälkeenpäin arvioidaan kokonaisuutena Keiteleen kehitystoimintaa ja sen tuloksia, voidaan helposti nähdä, että työ ei missään nimessä ollut tuloksetonta. Kunnan väkiluku aleni vuoden 1970 kaikkiaan 3 700 asukkaasta noin 3 000:een vuosituhannen loppuun mennessä, eli vähennystä oli hieman runsaat 20 %. Tämä oli selvästi vähemmän kuin naapurikunnissa, joissa oltiin vähemmän aktiivisia elinkeinoelämän kehittämisen suhteen. Mitään lopullista läpimurtoa Keiteleellä ei kuitenkaan saavutettu, vaan paremminkin voidaan puhua hyvästä torjuntavoitosta: kuntaliitos Pielaveden kanssa jäi toteutumatta ainakin toistaiseksi ja kunta säilyi elävänä kieltämättä melko heikoista lähtökohdistaan huolimatta. Pahin maaltapako pystyttiin ehkäisemään, jos kohta pitää huomata, että vaikeimmat vuodet siitä olivat jo takana elinkeinotoiminnan virittämisen alettua. Kunnassa oli ollut kaikkiaan vajaat 5 000 asukasta 1950-luvun puolimaissa, ja näistä siis runsas tuhat oli menetetty jo ennen “kummisetien” toiminnan aloittamista.

Kaikkiaan Keitele oli kehittämistoiminnassaan pioneeri, jonka toiminnassa voidaan nähdä olleen myös aimo annos onnea mukana. Keiteleelle perustettiin Suomen ensimmäinen teollisuuskylä, jollaisen myöhemmin sai miltei jokainen vähintään keskisuuri suomalaiskunta. Kuntaan syntyi teollistamistoimien tuloksena teollisia työpaikkoja, jotka jäivät puuttumaan monesta muusta savolaisesta maalaiskunnasta. Keitele säästyi pahimmilta teollistamisen uhkakuvilta, sillä aikana, jolloin Keiteleen toiminnallisuus heräsi, maasta puuttuivat vielä ne suuret rosvot, jotka myöhemmin kulkivat kunnasta toiseen milloin minkäkin bulvaanin nimissä ja rahastivat sekä kunnan että muiden rahoittajien hyväntahtoisuuden hedelmät. Tällaisia oli liikkeellä ennen muuta 1980-luvun lopun vuosina ja 1990-luvulla, ja Keiteleellä osattiin jo tässä vaiheessa olla varuillaan onnenonkijoiden edessä. Keiteleen elinkeinotoiminnan kehittämisen yhteydessä pitää muistaa, että toiminta olisi ollut täysin mahdotonta ilman Kehitysaluerahaston ja kauppa- ja teollisuusministeriön runsaita tukia. Keitele sai Kehitysaluerahaston lainoja 1970-luvun alussa työssä käyvää asukasta kohden eniten koko Kuopion läänissä. Vuosina 1971–1975 KERA myönsi Keiteleelle lainoja 8 000 markkaa asukasta kohden ja seuraavana viisivuotiskautena peräti 9 000 markkaa.419 Keitele tarttui uuteen rahastoon heti sen toiminnan käynnistyttyä ja aikana, jolloin rahaston käyttö oli vielä arkaa ja hapuilevaa. Pyytäjiä oli vähemmän ja lainan saantimahdollisuudet paremmat kuin myöhemmin. KERA oli myös osakkaana mukana joissakin keiteleläisissä yrityksissä, ja tässä asemassa se joutui olemaan hyvinkin suostuvainen lisärahoituspyyntöihin omien saamistensa varmistamiseksi.

Keiteleen kummisediksi nimetty toiminta on kuitenkin vain yksi yritys monien joukossa, ja se on saavuttanut kuuluisuutta toiminnasta kirjoitettujen parinkin teoksen ansiosta. Suunnilleen vastaavaa toimintaa harjoitettiin monessa muussa Savon ja muunkin maan maalaiskunnassa, vaikka yritykset eivät usein olleetkaan yhtä massiivisia kuin Keiteleellä. Kuntiin perustettiin yleisesti elinkeinoasiamiesten virat, ja nämä alkoivat toimia teollisuuden ja muunkin yritystoiminnan edellytysten parantamiseksi kuntansa alueella. Myös valtio tuki kuntien elinkeinoelämän kehittämispyrkimyksiä, ja elinkeinoasiamiesten palkkaukseen saatiin merkittävää valtionapua.

Kaikkiaan kunnallisen elinkeinopolitiikan mahdollisuudet vaikuttaa teollistumiseen olivat rajatut. Kuntien keskinäinen kilpailu mahdollisten tukien antamisesta kuntaan sijoittuville yrityksille oli pitemmällä tähtäyksellä hyödytöntä, sillä virkeän ja toimivan yrityksen synty tarvitsi enemmänkin toimivaa liikeideaa ja realistisia näkemyksiä kuin massiivisia tukia. Toimivan teollisen yrityksen taustalla piti terveessä tapauksessa olla joitakin todellisia ja pysyviä tekijöitä, kuten osaava ja riittävä työvoima, sopiva käyttövoiman saanti, edulliset raaka-aineet, hyvät kuljetusyhteydet jne. Pelkkä raha ja tuet olivat kuin kannettu vesi vanhassa sadussa: ne toimivat niin kauan kuin niitä voitiin antaa, mutta tukien maksun loppuessa tuli todellisuus eteen. Jatkuvaan tukeen kunnat sen enempää kuin muutkaan rahoittajat eivät voineet sitoutua.

SÄHKÖISTYS MUUTTAA ELÄMÄÄ

Savon sähköistyksen tila ennen sotia

Savon sähköistäminen alkoi jo 1880-luvun Varkaudesta, jossa Paul Wahl & Co:n putlaus- ja valssilaitoksen johtajan J. E. Strömbergin poika Gottfried rakensi ensimmäisen suomalaisen sähkövoimatekniikkaan soveltuvan dynamon, joka tuotti valoa kolmeen eriväriseen lamppuun. Kyseessä oli kuitenkin vain koe, jolla ei ollut käytännön merkitystä, mutta kauaa ei tarvinnut odottaa käytännöllisen ja kaupallisen sähkötekniikan tuloa: Kuopioon rakennettiin sähkölaitos vuonna 1892, Mikkeliin vuonna 1901 ja Savonlinnaan vuonna 1908. Savon maaseudun ensimmäinen sähkölaitos perustettiin vuonna 1906 Punkaharjun Putikon sahalle, ja 1910- luvulla näitä syntyi jo useita.420

Vuosisadan alun sähkölaitokset olivat pieniä ja niiden toiminta hyvin omatarpeista. Toiminnan aktiiviseen laajentamiseen ja laaja­alaiseen sähköistämiseen ei voitu päästä, koska pienet voimalaitokset eivät pystyneet tuottamaan virtaa juuri yli oman tarpeen; päinvastoin sotia edeltävän ajan pienten sähkölaitosten kapasiteetti oli käytännössä loppuun käytetty ja niiden pienillä toimialueillakin sähköpula oli tavallinen vieras ja lisäkapasiteetin rakennustarve alituinen. Vuonna 1929 oli valmistunut Imatran suurvoimalaitos, jonka turvin aikanaan uskottiin voitavan sähköistää helposti koko maa ja sen rataverkkokin, eikä virran kuitenkaan uskottu voivan loppua: hanketta pidettiin sen suunnitteluvaiheessa suuruudenhulluna pienen maan sähköntarvetta ajatellen. Koko Suomen sähköistysaste oli 1930-luvun lopussa noin 50 %, mutta Savossa toki merkittävästi tätä alempi.

Alkuvaiheissaan Savon, kuten koko Suomenkin, sähköistäminen perustui kuntakohtaisiin tai sitäkin pienempiin osakeyhtiöihin tai osuuskuntiin, jota tuottivat jakelemansa sähkön joko vesi- tai höyryvoimalla. Sähköenergian saanti näin oli hataraa ja virran voima usein riittämätön: esimerkiksi maatalouden voimakoneisiin ei puima-aikaan tahtonut riittää virtaa niilläkään seuduilla, joilla sähköistys muuten oli pisimmällä. Varhainen sähköenergia käytettiin pääosin valaisemiseen, mikä sinänsä ei ollut huono asia, mutta tulevaisuutta ja sen kasvavaa energiantarvetta ajatellen valovirta ei ollut pitkällekään riittävä ratkaisu.

Paikallisten sähkölaitosten ongelmana oli virran riittämättömyyden lisäksi niiden hallinnon suunnittelemattomuus ja lyhytnäköisyys. Jos sähköyhtiön energiantuotanto oli kokonaan käytössä, uusia osakkaita yhtiöön ei juuri kaivattu eikä sähköistys siksi edennyt. Toisaalta tavoitteet olivat hyvin itsekeskeisiä, ja yhtiön verkostoa laajennettaessa erilaiset eturistiriidat pyrkivät vaivaamaan kehitystä ja kehittämistä. Näiden ongelmien ratkaiseminen edellytti laajempialaista suhtautumista ja näkemystä koko sähköistämisproblematiikkaan, ja uuteen asennoitumiseen alettiin kypsyä Savossakin jo 1930-luvun lopun lähestyessä. Tässä kehityksessä merkittävä tekijä oli nimenomaan Imatran suurvoimalaitoksen valmistuminen ja sen tarjoamat mahdollisuudet koko sähköenergiatalouden uudelleenorganisointiin.

Maakunnallisiin sähköyhtiöihin

Varsinaisesti Savon sähköistäminen alkoi sotien jälkeen, kun asiaa hoitamaan perustettiin suuret alueelliset sähköyhtiöt: Etelä-Savoon Suur-Savon Sähkö Oy ja Pohjois-Savoon Pohjois-Savon ja sittemmin yksinkertaisesti Savon Voima Oy. Edellinen yhtiö perustettiin vuonna 1946 ja jälkimmäinen vuonna 1947.421

Sähköistämisen etenemisen kannalta oli tärkeätä se, että voimayhtiöiden alueet liitettiin Imatran valtakunnan verkkoon. Imatran voimaa saatiin Mikkeliin ja Savonlinnaan vuonna 1946. Kuopion kaupunki pääsi Imatran Voiman kantaverkkoon jo vuonna 1935, mutta laajemmalti Pohjois-Savoon uuden suurvoimalaitoksen vaikutus ei heti ylettynyt. Valtakunnan verkkoon pääseminen oli sähköistämisen tae, ja sen jälkeen ei uskottu jouduttavan tilanteeseen, jossa kuluttajille ei olisi ollut sähköä jaettavaksi – vaikka Imatran voimalaitoksen asema ylivertaisena ja kaikkeen riittävänä Sampona kukistuikin jo 1950-luvulle tultaessa. Pienkuluttajien verkostoa voitiin kuitenkin huoletta rakentaa ja laajentaa, mikä oli yksittäisten ihmisten elämän kannalta kaikkein keskeisintä. Sähköistäminen tuli koko 1950- ja 1960-lukujen ajaksi erääksi keskeisimmistä taloudellisista ja teknisistä pyrkimyksistä Suomessa.

Maakunnallisten sähköyhtiöiden perustaminen ei ilman varhempaa kunnallista toimintaa olisi ollut mahdollista, vaan kunnalliset yhtiöt olivat käytännössä edellytys koko toiminnalle. Esimerkiksi Pohjois-Savon Voima Osakeyhtiötä perustettaessa sen perustajajäseniä olivat Sonkajärven, Varpaisjärven, Kiuruveden, Nilsiän, Muuruveden, Vieremän, Maaningan, Leppävirran, Vesannon, Karttulan, Tervon, Siilinjärven, Lapinlahden ja Juankosken kunnat sekä Kuopion ja Iisalmen maalaiskunnat. Huomattavaa on, että Kuopio, Iisalmi, Pieksämäen kauppala ja Varkaus jäivät voimayhtiön ulkopuolelle. Pohjois-Savon Voima Oy:stä tuli puhtaasti kuntien omistama osakeyhtiö, mikä nosti tietyllä tapaa myös yleishyödyllisen ja sosiaalisenkin aspektin sen toimintaan mukaan.422

Kuntien tulo sähköyhtiöiden omistajiksi Itä­Suomessa johtui ensisijassa pääomapulasta ja toisaalta valtakunnallisesta suosituksesta. Sähköyhtiöissä käyttöön otettu suurta valtaa käyttävän hallintoneuvoston malli oli lainattu suurista valtionyhtiöistä.

Pohjois -Savon Voima Oy laajeni myöhemmin vielä, kun vuonna 1947 Kangaslampi, Rautalampi ja Pieksämäen maalaiskunta liittyivät yhtiön osakkaiksi. Vuonna 1948 niitä seurasivat Jäppilä ja Suonenjoki, vuonna 1949 Konnevesi ja vuonna 1952 Rautavaara. Merkittävästi myöhemmin, vuonna 1975, Varkaus liittyi mukaan Savon Sähköön, vuonna 1979 Hankasalmi, vuonna 1988 Sumiainen ja vihdoin vuonna 1995 Pieksämäen kaupunki. Kokonaan yhtiön ulkopuolelle jäivät siis ainoastaan Kuopio ja Iisalmi.423

Kaupunkien jääminen maakunnallisten sähköyhtiöiden ulkopuolelle perustui vuoden 1928 sähkölakiin, joka kielsi sähkölaitoksen rakentamisen kaupungin tai kauppalan alueelle ilman valtuuston suostumusta, ellei laitos olisi toiminut kokonaan rakentajan omalla maalla.424 Lain tarkoituksena oli ilmeisesti estää useamman sähköyhtiön kilpailu taajamissa, mikä olisi vaatinut useamman jakeluverkoston rakentamisen. Ilmakaapeleilla suoritettu virran jakelu oli muutenkin hankalaa ja osin vaarallistakin, eikä usean eri verkoston rakentaminen olisi ollut mitenkään järkevää ja perusteltua. Toisaalta kaupunkien ja kauppaloiden alueella sijaitseville teollisuuslaitoksille tahdottiin taata mahdollisuus oman voimalaitoksen rakentamiseen ja ylläpitoon.

Kaupungeissa sähköistys oli sodan jälkeen kuitenkin jo pitkällä, ja niissä kunnallinen sähköyhtiö hoiti monopolinaan koko sähköistämisen. Tiiviin asutuksen taajamissa jakeluverkon rakentaminen oli edullista. Sähkölaitos oli kaupungeille ja kauppaloille erittäin hyvä liiketoimi, ja ne pitivätkin yleensä kiinni laitoksistaan aina vuosituhannen lopulle saakka. Tämän vuoksi kaupunkien ei ollut tarpeellista liittyä maakunnalliseen sähköyhtiöön. Varkaudessa puolestaan tehtaiden yhteydessä oli suuri voimalaitos, jonka tuottama virta riitti pitkään myös kauppalan tarpeisiin.

Etelä-Savossa Suur-Savon Sähkö Oy perustettiin 21. helmikuuta 1946 eli vuotta aiemmin kuin Pohjois-Savon yhtiö. Perustajia olivat Anttola, Enonkoski, Haukivuori, Hirvensalmi, Juva, Kangasniemi, Kesälahti, Mikkelin maalaiskunta, Mäntyharju, Pertunmaa, Rantasalmi, Ristiina, Sulkava ja Suomenniemi. Vielä perustamisvuonna yhtiöön tulivat mukaan Kerimäki, Leivonmäki, Punkaharju, Puumala, Savonranta ja Sääminki. Edelleen mukaan tulivat vielä 1950-luvun vuosina Hartola, Virtasalmi, Hankasalmi, Luhanka, Toivakka, Jaala ja Heinolan maalaiskunta sekä kuluttajia Joroisista, Jyväskylän maalaiskunnasta, Korpilahdelta, Laukaasta, Pieksämäen maalaiskunnasta, Ruokolahdelta, Savitaipaleelta ja Valkealasta. Vuonna 1966 Suur­Savon Sähkö Oy:n asiakkaita oli kaikkiaan 34 kunnassa, jotka sijaitsivat viiden läänin ja kolmen maakunnan alueella.425

Suur-Savon Sähkö Oy:stä kasvoi näin selvästi maakunnan rajat ylittävä sähköyhtiö, mikä olikin ollut jo yhtiötä perustettaessa suunnitelmissa. Perustajat olivat aikaansa edellä, sillä tällaiset yhtiöt tulivat “muotiin” vasta paljon myöhemmin. Toiminnassa oli selvä taloudellinen ja liiketaloudellinenkin aspekti, mikä ei sopinut yhteen nurkkakuntaisen ajattelun kanssa. Yhtiö pyrki kasvamaan sekä alueellisesti että taloudellisesti, ja sen toiminta oli merkittävää Etelä-Savoa laajemman alueen sähköistyksessä. Savon Sähkö ja Suur-Savon Sähkö Oy kilpailivat suhteellisen ankarasti keskenään, ja yhtiöiden alueiden liitoskohdassa jakeluverkostoissa oli selvää päällekkäisyyttä, jos kohta kuitenkin vain ohuesti.

Vaikka Savon sähköyhtiöiden perustajajäseninä olivat kunnat ja osin yksityiset henkilöt, yhtiöiden toiminnan käynnistymisessä tärkeätä oli se pioneerityö, joka paikallisissa osakeyhtiöissä ja osuuskunnissa oli jo ennen sotia tehty sähköistämisen eteen. Esimerkiksi Mikkelin maalaiskunnasta Suur-Savon Sähkö Oy:öön sulautuivat Heinälahden Sähköyhtymä, Salosaaren Sähköyhtymä, Valtion Polttoainetoimisto, Hiirolan-Alamaan Sähköyhtymä, Hietasen Sähkö Oy, Mikkelin Seudun Sähköosuuskunta ja Otavan Sähkö Oy. Vastaavasti monessa muussakin Etelä-Savon kunnassa oli ennen Suur-Savon Sähkön perustamista toiminut useita yhtiö- ja osuuskuntamuotoisia sähkölaitoksia.426

Maakunnallisen – tai Etelä-Savon osalta maakuntaa laajemmankin – yhtiön perustamista edisti merkittävästi se, että alueella oli puuhasteltu sähkön kanssa jo vuosikymmeniä. Verkoston rakentaminen eteni sulautumisten kautta pala palalta, eikä kaikkea pitänyt tehdä alusta alkaen. Laajenemisen perustana oli jo olemassa olevan yhtiön tai osuuskunnan verkoston liittäminen maakunnallisen sähköyhtiön verkkoon ja sen edelleen kehittäminen ja kasvattaminen. Sähköyhtiöiden keskeisin tehtävä oli ensin rakentaa entisten osuuskuntien välille riittävän vahvat syöttöjohdot, jotka tulivat muodostamaan sähkönjakeluverkoston rungon.

Jos ajatellaan koko Savon sähköistämistä, maakunnallisten yhtiöiden perustaminen oli välttämättömyys, jota ilman sähköistäminen olisi sujunut aivan toisella tavoin ja merkittävästi tehottomammin. Suurempi yhtiö ja sen suuremmat varat antoivat mahdollisuuden suhtautua sähköverkon rakennustyöhön pitkäjänteisemmin ja kauas katsoen. Uuden muuntopiirin ei heti tarvinnut alkaa tuottaa voittoa, vaan piireille jäi aikaa kasvaa kannattaviksi vähitellen suuremman yhtiön suojissa. Tämä oli ratkaiseva tekijä Savon sähköistämisessä, jossa ilman suuryhtiöitä olisi edetty paljon hitaammin ja täydelliseen sähköistämiseen olisi päästy hitaammin, jos koskaan.

Sähköistäminen ei kaikin ajoin sujunut kiistatta ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Ehkä vaikein kiista koettiin Etelä-Savossa, jossa Säämingin laaja maalaiskunta liitettiin vuonna 1972 Savonlinnan kaupunkiin. Näin Säämingistä tuli aluetta, jolla Savonlinnan kaupungilla oli sähköverkoston rakentamisen ja hallinnan yksinoikeus vanhan lainsäädännön perusteella. Suur­Savon Sähkössä tiedostettiin asiaan liittyvät ongelmat, ja yhtiö anoikin kaupungilta suostumusta yhtiön sähköjohtojen rakentamiseen kaupunkiin liitettävällä alueella 25 vuodeksi. Kaupunki ei tähän suostunut, vaan vastavuoroisesti se ryhtyi toimintaan Suur-Savon Sähkön Säämingissä olevan verkoston lunastamiseksi osaksi Savonlinnan kaupungin sähkölaitosta. Yhtiö puolestaan torjui tämän lunastuspyrkimyksen jyrkästi, ja suuri riita oli valmis. Asiasta riideltiin ja käytiin oikeuttakin kaikkiaan viiden vuoden ajan, kunnes lopulta vuonna 1977 päädyttiin laihaan sopuun: Suur-Savon Sähkö joutui perääntymään kaupungin taajama-alueilta ja sai hoitaakseen haja-asutusalueen sähkönjakelun.427

Suur-Savon Sähkön ja Savonlinnan kaupungin välinen riita Säämingin sähköistämisestä johti myöhemmin kuitenkin kaupungin ja yhtiön läheiseen yhteistyöhön. 1980-luvun lopussa suomalainen yhteiskunta muuttui ratkaisevasti, ja asenteet kunnallisten ja kaupallisten palvelujen tarjoajasta alkoivat muuttua. Tämän muutoksen osana säädettiin vuonna 1980 uusi sähkölaki, joka vapautti jonkin verran ennen äärimmäisen jyrkkää asetelmaa kaupunkien ja kauppaloiden sähköistyskysymyksessä. Sähkölakia merkittävämpi tekijä kehityksessä oli kuitenkin ajattelutavan muutos, joka mahdollisti kuntien aiemmin tuottamien palvelujen ulkoistamisen yritysten tehtäväksi. Voitiin jopa katsoa, että sähkölaitoksen ylläpito ei kuulunut lainkaan kunnallisen toiminnan piiriin.

Tultaessa 1990-luvun alkuun Savonlinnan kaupungin sähkölaitoksen toiminta ei ollut kaikilta osiltaan oikein ajanmukaisella tasolla, ja erityisesti sen jakeluverkosto ei riittänyt kokonaisuudessaan kaupunkimaisen varmaan ja tasaiseen sähkövirran jakeluun. Tilanteen parantaminen olisi edellyttänyt mittavia investointeja ajankohtana, jolloin suomalainen yhteiskunta oli syöksymässä lamaan ja kuntien mahdollisuudet raskaisiin investointeihin olivat kaikista huonoimmat. Tässä tilanteessa Suur-Savon Sähkö ilmoitti mahdollisuudesta ostaa koko Savonlinnan kaupungin sähkölaitos osaksi kaupallista yritystä.

Lokakuussa 1991 Suur-Savon Sähkö Osakeyhtiö esitti Savonlinnan kaupungille ostotarjouksen kaupungin sähkölaitoksesta. Laitoksen hinnaksi esitettiin laaditun arvion perusteella 84 miljoonaa silloista markkaa.428 Hinta oli tietenkin suuri, ja se nähtiin kaupungissa suhteellisen houkuttelevana, kun parastaikaa elettiin syvän laman portilla ja kaupungin menot alkoivat voimakkaasti kohota ja verotulot taantua suurtyöttömyyden kolkuttaessa.

Savonlinnassa ei oltu kaikissa piireissä kovinkaan innokkaita sähkölaitoksen myyntiin, koska laitos tuotti kuitenkin kaupungille tuloja ja oman sähkölaitoksen kautta haluttiin olla riippumattomia alalla vallitsevasta ja kiristyvästä kilpailusta. Asiasta keskusteltiin kaupunginvaltuustossa erittäin perinpohjaisesti, ja vaikeassa yleisessä taloudellisessa tilanteessa kauppa hyväksyttiin äänin 38–5.Sähkölaitoksen myyntiä vastustaneet katsoivat, että suunniteltu ja tarjottu kauppahinta oli aivan liian matala ja että oikeampi hinta oli tarjottuun nähden suunnilleen kaksinkertainen. Kauppa kuitenkin syntyi, ja siitä tehdyt valitukset kaatuivat kaikissa oikeusasteissa. Savonlinnan energialaitoksen kautta Suur-Savon Sähkö sai kaikkiaan 13 600 uutta sähkö- ja noin 400 uutta kaukolämpöasiakasta, mikä oli yhtiön kehityksessä merkittävä askel etecnpäin.429

Pohjois-Savossa Savon Voiman eteneminen ei aiheuttanut aivan samanlaisia ristiriitoja kuin Suur-Savon Sähkön laajeneminen maakunnan eteläosassa. Savon Sähkössä tunnettiin vanhan sähkölain aiheuttama vaara hyvin konkreettisesti, koska peräti 43 % yhtiön sähkönmyynnistä oli mahdollisten alueliitosten ja kuntamuodon muutosten piirissä.430 Pohjois-Savossa nähtiin kuntamuodon muutosten ja alueliitosten tarpeellisuus osana seutukunnan taloudellista kehitystä, kun Etelä-Savossa oli vallalla henki, joka vastusti kaikkia tällaisia muutoksia.

Kuopion ja Kuopion maalaiskunnan alueliitos nosti esiin vastaavia ongelmia, joita oli esiintynyt Säämingin ja Savonlinnan liitoksessakin, mutta ongelmat pystyttiin ratkaisemaan astetta helpommin. Kuopion kaupunki oli sähkölaitoksensa kautta sitoutunut toimittamaan sähköä samaan hintaan koko kaupungin alueella, mikä merkitsi liitetyn maalaiskunnan alueella selvää tariffien alenemista; taajamassa sähkön toimittaminen oli huomattavasti halvempaa kuin haja-asutusalueella. Kuntaliitos toteutettiin vuonna 1969, ja sen seurauksena Savon Voima luovutti kaupungin sähkölaitokselle sähkönjakelun kahdella entisen maalaiskunnan osa-alueella Jynkän-Pitkälahden suunnalla. Muissa osin entistä maalaiskuntaa Savon Voima jatkoi sähkönjakeluaan Kuopion kaupungin sähkölaitoksen tariffeilla, ja kaupunki maksoi Savon Voimalle vuosittaisen korvauksen sähkön hintojen erotuksesta.431

Kun Suonenjoki muuttui kauppalaksi vuonna 1972, vanha, voimassa ollut sähkölaki takasi sillekin sähkön yksinmyyntioikeuden alueellaan. Suonenjoki ei kuitenkaan pitänyt oikeudestaan kiinni, vaan teki asiaa koskevan sopimuksen Savon Voiman kanssa, ja yhtiö jatkoi keskeytyksettä ja kriisittä toimintaansa Suonenjoella.

Varkaus oli ollut sähköistyksensä osalta täysin poikkeuksellinen paikkakunta Savossa, sillä kaupungin oman sähköyhtiön sijasta kaupungin sähköhuollosta oli vastannut A. Ahlström Oy. Kun perinteinen suomalainen yritystoiminta alkoi muuttaa voimakkaasti muotoaan 1970-luvulla, suuryhtiöt pyrkivät pois tällaisista kytköksistä yhteiskuntaan ja keskittyivät toimintansa kannalta pääasiaan. Neuvotteluiden tuloksena Savon Voima osti Varkauden sähkönjakeluverkoston lukuun ottamatta Ahlströmin tehtaiden omaa sähkönjakelua. Varkauden kaupungin sähkön jakeluverkoston hinta oli 15 miljoonaa silloista markkaa eli 1990-luvun puolivälin hintatason mukaan 46 miljoonaa markkaa. Tällä hinnalla Savon Sähkö sai 9 450 uutta kuluttajaa.432

Kun verrataan Savonlinnan ja Varkauden sähkönjakeluverkkojen kauppoja keskenään, havaitaan, että verkostot olivat suuruusluokaltaan miltei samalla tasolla: Savonlinnan verkko oli hieman laajempi, mutta se käsitti laajasti myös heikommin tuottavaa haja-asutusaluetta. Savonlinnan sähkölaitoksen hinta oli kuitenkin miltei kaksinkertainen Varkauden jakeluverkostoon ja asiakassuhteisiin verrattuna. Tältä pohjalta tarkasteltuna Suur-Savon Sähkön Savonlinnan sähkölaitoksesta maksama hinta ei ollut poikkeuksellisen halpa. Toisaalta 1990-luvulla ennen muuta ruotsalaisen Vattenfallin ja Fortumin välillä käyty äärimmäisen aggressiivinen kilpailu kaupunkien ja maaseudunkin sähkölaitoksista ja yhtiöistä nosti hinnat epärealistisen korkeiksi, ja näihin hintoihin verrattuna sekä Savonlinnan että Varkauden sähkölaitokset joutuivat uusille omistajilleen suorastaan pilkkahintaan.

Sähköistämisen aikataulu ja merkitys

Sähkö oli Savossa tuttua jo vuosisadan alusta alkaen, mutta varsinainen suuri harppaus, jonka jälkeen käytännössä koko valtaväestö pääsi nauttimaan sähkön mukanaan tuomista eduista, tapahtui sittenkin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Tietenkin jo paljon tätä ennen käytännössä kaikki kaupunkien, kauppaloiden ja taajamien asukkaat olivat sähkön päivittäisiä käyttäjiä.

Sähköistämisen eteneminen nimenomaan 1960-luvulta alkaen perustui moneen yhdensuuntaiseen syyhyn. Ensimmäinen syy oli elintason voimakas kohoaminen, joka alkoi nimenomaan 1960-luvulla ja toi mukanaan runsaasti erilaisia kulutushyödykkeitä, joista nauttiminen edellytti sähkön olemassaoloa. Näistä keskeisimpiä olivat jääkaappi ja televisio, joista kumpaakaan ei käytännössä voinut käyttää ilman verkkovirtaa.

Television lähetysverkko saavutti Savonkin 1960-luvun alussa, ja laite oli aivan lyömätön kodinkoneliikkeiden myyntivaltti, joka levisi kulovalkean tavoin useimpiin talouksiin. Televisio alkoi nopeasti muuttaa ihmisten maailmankuvaa, ja tästä muutoksesta tahdottiin päästä pian osallisiksi. Esimerkiksi SMP:n aikanaan saavuttama mahtava vaalivoitto oli pääosin television aikaansaama, missikilpailut saivat aivan uudenlaisen merkityksen televisioinnin myötä samoin kuin suuret urheilukilpailutkin.

Savossa sähkön ryntäyksenomainen edistyminen tapahtui vuodesta 1968 alkaen. Tuona vuonna maa- ja kotitalouskäyttöön suuntautuneen sähkön kulutus kasvoi Pohjois-Savossa 26 % ja seuraavana vuonna peräti 32 %. Vauhti jatkui tällaisena aina 1970-luvun alkuvuosiin saakka, ja kasvu oli maan keskimääräiseen tasoon verrattuna yli kaksinkertainen.433

Savo saatiin kokonaan sähköistettyä käytännössä 1970-luvun loppuun mennessä. Tämän jälkeen verkon ulkopuolella oli vain talouksia, jotka jostain syystä eivät halunneet sähköä. Tavallisin sähköistämätön talous oli loma-asunto tai loma-asunnoksi käytöltään jäänyt maatalouskiinteistö, jonka sähköistämisen kustannus olisi omistajan mielestä noussut kohtuuttoman korkeaksi.

Maakunnan sähköistämisen merkitys oli suuri, sillä se tarjosi mahdollisuudet kehittyneeseen elinkeinotoimintaan. Riittävä ja tasainen sähkön saanti oli elinehto oikeastaan kaikelle modernille elinkeinotoiminnalle: modernin teollisuuden perustaminen ilman sähköä oli ymmärrettävästi mahdotonta, kauppa ei voinut tulla toimeen ilman sähköä ja maataloudessakin sähkön asema kasvoi vuosi vuodelta. Valtaosa maatalouden voimakoneista kävi sähköllä, ja esimerkiksi Savolle tyypillinen lypsykarjataloutta harjoittava maatila oli yksikkönä merkittävä sähkön kuluttaja. Myös kotitaloudet sähköistyivät nopeasti 1960-luvulta alkaen, kun yhä uusia sähköön perustuvia kotitalouskoneita otettiin käyttöön. Elämäntapa ja elämänlaatu muuttuivat sähkön mukana, ja vain arvioitsijan arvoista on kiinni, oliko muutos positiivinen vai negatiivinen.

Back To Top