skip to Main Content

TILANNE SOTIEN JÄLKEEN

Kauppaverkosto oli sotien jälkeen ennallaan, paitsi että se sai uusia yrittäjiä siirtokarjalaisista. Kun väestö siirrettiin pois menetetyltä alueelta, myös alueen kauppiaat lähtivät jäljelle jääneeseen Suomeen ja asettuivat yleensä jatkamaan ammattiaan uusilla sijoitusalueillaan. Kauppiaita ei tosin sijoitettu uusille asuinsijoilleen samoin kuin maaseutuväestöä, vaan he saivat vapaammin valita uuden sijoittumispaikkakuntansa. Yleistä oli kuitenkin se, että kauppiaat seurasivat tuttuja asiakkaita ainakin Karjalan maaseudun osalta. Kokonaan toinen tilanne oli esimerkiksi Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan osalta. Nämä olivat jo ennen sotia erittäin kehittyneitä kaupan keskuksia, joiden kauppiaatkin etsivät uusia tehokkaita sijoittautumispaikkakuntia. Tällaisia olivat kaupungit, teollisuusyhteisöt ja risteysasemat, joilla liike-elämä oli kehittynyttä ja kaupalla hyvät mahdollisuudet elää ja kehittyä. Näin Karjalan kaupunkien ja kauppaloiden kauppiaista osansa saivat Savonkin kaupungit, teollisuuskeskukset ja muut suuremmat taajamat.

Sodan jälkeen kaupallinen tilanne oli hyvin ristiriitainen. Väestön tarpeet olivat valtavat, kun vuosien ajan kaikenlainen huolto oli toiminut aliteholla ja aivan minimiin rajoittuen. Jo sota-aikana pulaa oli paitsi ravinnosta, myös esimerkiksi tekstiileistä ja kulkuvälineistä sekä niiden osista. Kun lisäksi jälleenrakennus- ja asutustoiminta oli sodanjälkeisinä vuosina erittäin vilkasta, pula kasvoi suorastaan huutavaksi myös kaikkien rakennusmateriaalien osalta. Kauppiailla olisi ollut valtavat mahdollisuudet myydä kuinka paljon vain ja hintoihin, joista ei olisi tarvinnut tinkiä. Pula koetteli kuitenkin myös kauppiaita, sillä hekään eivät saaneet tavaraa myytäväkseen muuten kuin onnella, suhteilla tai keinottelemalla. Vaihtokauppa kohosi uudelleen arvoonsa, kun rahaa parempia ja kysytympiä vaihdon välineitä olivat erilaiset tuotteet. Yleistä oli, että tavara vaihtoi omistajaa pitkällisen vaihtoketjun kautta ja kauppiaat olivat mukana organisoimassa näitä ketjuja. Monissa yhteyksissä kauppiaat ja asiakkaatkin joutuivat suhtautumaan voimassa olleisiin ankariin säännöstelymääräyksiin hyvin vapaamielisesti, jotta liiketoiminta olisi ylipäänsä käynyt laatuun.

Kaupan kannalta vaikeata tilannetta kesti yleisesti 1950-luvun jälkipuoliskolle saakka, jos kohta joidenkin tuotteiden osalta ongelmat alkoivat helpottaa jo aiemmin. Esimerkiksi elintarvikkeiden säännöstely lieveni pian sotien jälkeen, ja viimeiset säännösteltävät tuotteet hävisivät 1950-luvun puolivälin alla. Kuitenkin esimerkiksi rakennustarvikkeiden pula jatkui aina 1950-luvun loppupuolelle saakka, ja vielä tämänkin jälkeen saattoi olla vaikea saada hieman harvinaisempia rakennusmateriaaleja kuten keskuslämmityspattereita tai korkkimattoa. Tällaisten tuotteiden saatavuus parani olennaisesti vasta aivan 1950-luvun lopussa . Myös autojen myynnin säännöstely jatkui länsiautojen osalta pitkälle 1960-luvun puolelle saakka, mihin syypäänä olivat valtiontalouden ja kansantalouden ongelmat: keskuspankki pyrki taistelemaan inflaatiota vastaan ja pitämään kauppataseen edes jotenkin tasapainossa, mikä merkitsi läntisen tuonnin lisensiointeja ja hankalia maksuvaatimuksia. Tavallista oli, että autokauppias joutui maksamaan tuomansa autot käteisellä ennen niiden maahantuontia, mikä sitoi valtavasti pääomia, joita ei ollut. Pankit eivät voineet luotottaa tällaisia kauppoja keskuspankin ankaran rahapolitiikan vuoksi, ja harvalla auton ostajallakaan oli käteistä rahaa auton maksuun huomattavasti ennen kuin saattoi saada uuden auton käyttöön.

KAUPAN TOIMIPAIKKAVERKOSTO TAANTUU

Näin monet vaikeudet estivät kaupan vapaan kehittymisen heti sotia seuraavina vuosina. Toisaalta ongelmia ei ollut menekin kanssa; kauppa oli hyvin katteellista siltä osin kuin tavaraa oli saatavilla, ja kauppaelinkeino kaikkiaan oli hyvin houkutteleva. Tämä toi uusia yrittäjiä kaupan alalle ja kauppa alkoi vireästi laajentua. Maassa elettiin vahvan tulevaisuudenuskon aikaa, ja tämä tunnelma tavoitti myös harvaanasutun maaseudun, jolla raivattiin ja rakennettiin ennennäkemättömällä tavalla. Tämän tulevaisuudenuskon nimissä osuuskaupat perustivat haaraliikkeitään kaikille alueensa kyläkunnille, ja voidaan sanoa, että 1960-luvulla suomalainen kauppaverkosto oli kaikkein laajimmillaan ainakin mitä tuli kauppaliikkeiden lukumäärään. Koko maassa vähittäiskaupan toimipaikkojen lukumäärä kohosi lähes 41 000:een, ja toimipaikkaverkosto oli asukaslukuun nähden tihein 1960-luvun puolivälissä, jolloin maassa oli miltei 9 vähittäiskaupan toimipaikkaa tuhatta asukasta kohti.519

Kehitys maaseudulla poikkesi kuitenkin koko maan tilanteesta, sillä maalaiskunnissa sijainneiden vähittäiskaupan toimipaikkojen osuus kaikista aleni 1950-luvun alusta lähtien. Maaseudun kaupan toimipisteiden lukumäärä oli suurimmillaan 1960-luvun puolimaissa, jolloin maalaiskunnissa oli kaikkiaan 16 900 vähittäiskaupan  toimipistettä. Tämän jälkeen kehitys kääntyi myös absoluuttisten lukujen osalta selvästi alaspäin.520 Muutoksen taustalla olivat maan väestöllisen kehityksen trendit: maaltapako alkoi jo 1950-luvun jälkipuoliskolla ja kiihtyi koko ajan. Tämä vähensi määrällisesti kaupan asiakaspohjaa maaseudulla ja vaikutti myös laadullisesti asiakaspohjaan. Maaseudulle jääneet kuluttivat selvästi vähemmän kuin kaupunkeihin muuttaneet, mikä vaikutti suoraan kaupan kannattavuuteen ja toimeentulomahdollisuuksiin maalla.

Vuonna 1953 Etelä-Savossa oli kaikkiaan 1 253 vähittäiskaupan toimipistettä, joista 471 sijaitsi alueen kolmessa kaupungissa: Mikkelissä, Savonlinnassa ja Pieksämäellä. Alueen selkeä kaupallinen keskus oli läänin pääkaupunki Mikkeli 221 toimipaikallaan. Savonlinnassa vähittäiskappoja oli vajaat 150 ja Pieksämäellä runsaat sata. Myös Etelä-Savon maalaiskunnissa oli vahvoja kaupan keskuksia, kuten Heinävesi, Juva, Kangasniemi, Mikkelin maalaiskunta, Mäntyharju ja Rantasalmi, joissa kussakin oli vähintään 50 vähittäiskaupan toimipistettä. Heikointa kaupallista kehitystä osoittivat puolestaan Anttola, Enonkoski ja Jäppilä, joissa kaupan toimipaikkoja oli vain kymmenkunta.521

Vastaavasti Pohjois-Savossa oli vuonna 1953 kaikkiaan 1 679 vähittäiskaupan toimipaikkaa, joista Kuopiossa, Iisalmessa, Suonenjoella ja Varkaudessa kaikkiaan noin 750 eli lähemmäs puolet. Kuopio oli luonnollisesti Pohjois-Savon ja samalla koko Savon vahvin kaupan keskittymä kaikkiaan miltei 400:aan kohoavalla toimipaikkojen lukumäärällään. Pohjois-Savon maaseudulla vahvoja kaupan keskittymiä ja oman talousalueensa keskuksia olivat Kiuruvesi ja Leppävirta, joista edellisessä oli kaikkiaan 93 ja jälkimmäisessä 78 kaupan toimipistettä. Niin ikään yli 50:een toimipisteitten lukumäärä kohosi Lapinlahdella, Nilsiässä, Pielavedellä ja Sonkajärvellä.

Kauppa kehittyi Savossa ripeästi aina 1960-luvun puoliväliin saakka, ja vähittäiskaupan toimipaikkojen lukumäärä kasvoi. Vuonna 1964 Pohjois-Savossa oli kaikkiaan 2 042 vähittäiskaupan toimipistettä ja Etelä-Savossa 1 480. Maakunnan pohjoisosassa liikkeiden lukumäärä oli kasvanut vuosikymmenessä 22 % ja eteläosassakin 18 %. Kasvusta valtaosa keskittyi jo tällöin kaupunkeihin ja kauppaloihin, sillä vastaavat kasvuprosentit olivat maakunnan pohjoisosan kaupungeissa ja kauppaloissa 36 % ja eteläosan 29,5 %. Maalaiskunnissa kehitys oli maakunnan osien suhteen lähes yhtäläinen, sillä Etelä-Savossa maalaiskuntien vähittäiskaupan toimipaikat lisääntyivät 11 %:lla ja Pohjois­ Savossa 10 %:lla.522 Kehitys oli vienyt selvästi eteenpäin kohti kaupallisten palveluiden kulminaatiota. Yllättävää on, että maakunnan etelä­ ja pohjoisosien ero oli jo tässä vaiheessa näinkin suuri. Pohjois-Savossa kaupan keskittyminen kaupunkeihin ja kauppaloihin oli jo tässä vaiheessa maakunnan eteläosaa edellä.

1960-luvun puolivälissä Savon kauppa oli vähittäiskaupan osalta laajimmillaan, mitä tulee toimipaikkojen määrään. Vuosikymmenen lopulla alkoi vahva maaltapako, joka tyhjensi maaseutua ja etenkin sen haja-asutusalueita voimakkaasti. Tästä tuli kohtalon kysymys myös kyläkaupoille, joista yhä useampi muuttui kannattamattomaksi ja joutui siksi lopettamaan toimintansa. Vuosina 1964–1972 Pohjois-Savon vähittäiskaupan toimipaikkojen lukumäärä aleni runsaalla kahdella sadalla ja Etelä-Savossa suunnilleen sadalla; Etelä-Savo oli tältäkin osin maakunnan pohjoisosaa kehityksessä jäljessä.523

Kauppakuolemat 1960-luvun puolivälin ja 1970-luvun alkuvuosien välillä koskettivat käytännössä kokonaan Savon maaseutua, sillä kaupungeissa kauppaliikkeiden lukumäärä pysyi ennallaan tai jopa kasvoi. Tarkastelua vaikeuttavat jonkin verran toteutetut kuntaliitokset:

Etelä-Savossa Säämingin liittäminen pääosin Savonlinnaan ja Pohjois-Savossa Iisalmen kaupungin ja maalaiskunnan sekä Kuopion kaupungin ja maalaiskunnan yhdistäminen. Nämä kuntaliitokset kasvattivat kaupunkien liikkeiden lukumäärää ja olivat vastaavasti pois maalaiskuntien yhteenlasketusta myymälöiden lukumäärästä.

Kuitenkin jo 1960-luvulla kauppakuolemat alkoivat koskea Savoa ja ennen muuta Savon maaseutua erittäin raskaasti. Maakunnan pohjoisosassa toimintansa lopetti vuosikymmenen aikana kaikkiaan lähes 220 kauppaliikettä. Näistä miltei puolet oli sijainnut Iisalmen seutukunnalla eli maakunnan aivan pohjoisimmassa osassa. Toinen musta seutu kaupan kehityksen kannalta oli Koillis-Savon seutukunta eli Juankosken, Nilsiän, Kaavin, Rautavaaran ja Tuusniemen kunnat, joissa lopetti kaikkiaan 71 kauppaliikettä yhden vuosikymmenen aikana.524 Iisalmen seutukunta oli suuri, ja se kesti tällaisen kauppaverkoston karsimisen suhteellisen hyvin, mutta Koillis-Savon seutukunta oli pieni ja koostui väkiluvultaan suhteellisen vähäisistä kunnista. Tällä alueella kauppakuolemien on täytynyt tuntua suorastaan musertavilta.

Yksittäisistä kunnista suurimmat kauppaliikkeiden menetykset kokivat Iisalmi, Nilsiä ja Kiuruvesi. Iisalmesta lopetti toimintansa 1960-luvulla kaikkiaan 24 kauppaliikettä, Nilsiästä 23 ja Kiuruvedeltä 20 liikettä. Merkittävä oli myös pienen Tuusniemen kunnan kaikkiaan 16 kauppaliikkeen kuolema.525 Iisalmi oli kokenut 1960-luvun lopulla kuntaliitoksen, jossa kaupunkiin oli liitetty sitä suurempi maalaiskunta, ja sen osalta kauppakuolemat olivat vanhan maalaiskunnan kyläkauppojen lakkauttamisia. Kauppakuolemat eivät olleet yksin savolainen ilmiö, vaan kehitys oli koko maan kattavaa. Sen voimakkuus oli kuitenkin riippuvainen maaltapaon voimakkuudesta, ja kun Savo oli tässä suhteessa maan kärkeä, maakunta oli myös kauppakuolemien osalta maan synkintä aluetta. Oli aivan luontevaa, että asiakaskunnan kaikkoaminen teki kaupan toimintaedellytykset huonoiksi ja että kauppiaan oli lopulta tehtävä kehityksestä raskaat johtopäätöksensä.

Kehitys jatkui suunnilleen samanlaisena myös 1970-luvulla, jolloin Etelä-Savon vähittäiskauppojen toimipaikkojen lukumäärä aleni hieman vajaalla sadalla ja Pohjois-Savon runsaalla sadalla. Edelleen kauppakuolemat koskivat aivan pääosaltaan maalaiskuntia, sillä kaupungeissa ja kauppaloissa liikkeiden lukumäärä pysyi käytännössä vakiona. Pohjois-Savon kaupungeissa ja kauppaloissa kauppaliikkeitä oli yhteensä noin tuhat 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Maakunnan eteläosassa lukumäärä pysyi runsaassa kuudessasadassa, jos kohta siellä kaupunkien ja kauppaloiden osaltakin on havaittavissa kauppakuoleman kosketus. Vuonna 1972 Etelä-Savon kaupungeissa ja kauppaloissa vähittäiskaupan toimipisteitä oli 660 ja vuonna 1984 enää 630. Luvun aleneminen painottui ennen muuta maakunnan keskukseen Mikkeliin, jossa toimipaikkojen lukumäärä aleni runsaasta 270:stä runsaaseen 250:een.526

1980-luvun alkupuolella kauppakuolemat näyttäisivät pysähtyneen, sillä Etelä-Savon vähittäiskauppojen lukumäärä jopa kasvoi muutamalla toimipaikalla. Maakunnan pohjoisosassa kasvu oli ripeämpää, sillä lukumäärä kasvoi 1 682:sta aina 1 726:een.527 Merkittävää tässä oli se, että kasvu kohdistui sekä kaupunkeihin että varsinaisiin maalaiskuntiin, mikä osoittaisi jonkinlaisen tasapainon saavuttamista.

Edellä esitetyt luvut ovat osittain harhaanjohtavia, sillä 1980-luku oli vahvaa kuntakeskusten kasvun aikaa. Maaseudun haja-asutusalueilla kauppakuolemat olivat edelleen tavallisia, mutta samaan aikaan kuntakeskusten kasvu lisäsi maalaiskuntien kaupallista tarjontaa monipuolisemmaksi ja kasvatti vähittäiskaupan toimipisteitten lukumäärää.

Tässä yhteydessä tapahtui myös kuntakeskusten jakautuminen kasvaviin ja taantuviin keskuksiin. Kasvavat keskukset lisäsivät myös palvelujensa tarjontaa, mikä merkitsi vähittäiskaupan toimipisteiden lukumäärän kasvamista. Toisaalta pienemmät kuntakeskukset alkoivat taantua tai ainakaan niiden kehitys ei ollut voimakasta. Tällaisten keskusten toimipaikkaluku pysyi vaivoin ennallaan ja haja-asutusalueitten kauppakuolemat vähensivät suoraan koko kunnan kauppaliikkeitten lukumäärää.

Etelä-Savossa kaupallisesti suhteellisen vahvasti taantuvia kuntia olivat esimerkiksi Enonkoski, Haukivuori, Heinävesi, Hirvensalmi, Kangaslampi, Puumala, Savonranta ja Virtasalmi. Pohjois-Savossa tällaisia kuntia olivat Juankoski, Kiuruvesi, Maaninka, Pielavesi, Rautavaara, Sonkajärvi, Tuusniemi, Varpaisjärvi, Vehmersalmi ja Vieremä.528 Kunnat olivat luonnollisesti niitä, joiden väkiluku oli vahvasti taantuva ja joissa kauppaelinkeinon mahdollisuudet kävivät asiakaspohjan supistumisesta johtuen heikommiksi. Kuitenkin on syytä painottaa, etteivät nämä kunnat olleet kaupallisesti kehittymättömiä, vaan näidenkin joukossa on kaupallisesti vahvoja keskittymiä. Esimerkiksi Kiuruvedellä oli vielä vuonna 1984 kaikkiaan 65 vähittäiskaupan toimipaikkaa. Pohjois-Savon maalaiskunnista enemmän oli vain Leppävirralla, jossa toimipaikkoja oli peräti 80. Kiuruvesi on kuitenkin laskettava taantuvien kuntien joukkoon, sillä siellä oli ollut vielä 1960-luvun puolivälissä peräti 99 toimipistettä.

Oikeastaan 1980-luvun puolivälissä Pohjois­Savossa ei ollut yhtään sellaista kuntaa, joka olisi ollut kaupallisesti tarkastellen todella heikossa tilanteessa. Toimipaikkojen lukumäärä jäi alle 20:een ainoastaan Vehmersalmen, Tervon ja Vesannon kunnissa. Maakunnan eteläosassa tilanne oli monessa kunnassa huomattavasti lohduttomampi. Alle kymmeneen vähittäiskaupan toimipaikkojen lukumäärä jäi Savonrannalla, Virtasalmella ja Kangaslammilla. Vain hieman yli kymmeneen toimipaikkojen lukumäärä kohosi lisäksi Anttolassa, Enonkoskella, Jäppilässä ja Haukivuorella. Mitään kaupallisia keskuksia nämä kunnat eivät olleet olleet koskaan: Anttolassa oli ollut parhaimmillaan kaikkiaan 13 vähittäiskaupan toimipaikkaa, mutta esimerkiksi Enonkoskella jo sentään 16. Savonrannalla oli 1950-luvun puolimaissa peräti 22 toimipaikkaa, mutta vuonna 1984 enää 7, mikä oli selvästi vähemmän kuin yhdessäkään muussa savolaiskunnassa.529

1980-luvun alussa tapahtunut kauppakuolemien hetkellinen pysähtyminen oli ainoastaan väliaikaisilmiö. Maan kaupallinen kehitys veti tavallaan henkeä ja etsi uutta suuntaa, joksi tuli edelleen kiihtyvä vahva keskittyminen. Tämä käänsi vähittäiskaupan toimipaikkojen lukumäärän uudelleen nopeaan laskuun. Keskittymiskehitys koski koko suomalaista elinkeinoelämää, ja pienet yksiköt saivat kaikilla sektoreilla väistyä suurien tieltä. Päämääränä oli tehokkuus, johon katsottiin voitavan päästä ainoastaan yksikön kokoa kasvattamalla. Tämä kehitys lopetti esimerkiksi osuuskauppojen liiat sivumyymälät lopullisesti, ja yksityiskaupankin sektorissa Kesko pyrki määrätietoisesti suurempiin myymäläkokoihin. Tässä tarkoituksessa Kesko rakensi ainakin kehittyneimpiin kuntakeskuksiin market-tyyppisen suurmyymälän, joka ryhtyi kilpailemaan paikallisen osuuskaupan tai osuuskauppojen kanssa kaupan volyymistä. Nämä suurmyymälät veivät laajemmilla valikoimillaan ja aggressiivisella kilpailullaan asiakkaat pieniltä liikkeiltä, joiden olemassaolo jäi vähien uskollisten asiakkaiden varaan.

Mikkelin ja Kuopion läänien vähittäiskauppojen toimipaikkojen lukumäärä oli korkeimmillaan 1970-luvun alussa, jolloin Mikkelin läänissä oli kaikkiaan 1 660 kaupan toimipaikkaa ja Kuopion läänissä runsaat 1 800. Määrä aleni 1970-luvulla, mutta kääntyi uuteen hauraaseen nousuun 1980-luvun alkupuoliskolla. Sen jälkeen toimipaikkojen lukumäärä aleni voimakkaasti, ja 1990-luvun laman ollessa vielä vaikeana päällä vuonna 1995 Mikkelin läänissä oli kaikkiaan 1 214 vähittäiskaupan toimipaikkaa ja Kuopion läänissä 1 398. Mikkelin läänissä toimipaikkojen lukumäärä oli alentunut miltei 450:llä ja Kuopion läänissäkin 420:llä. Mikkelin lääni oli menettänyt vuosina 1972–1995 peräti 27 % vähittäiskaupan toimipaikoistaan ja Kuopion lääni 23 %. Menetys oli todella suuri, ja se koski ennen muita haja-asutusalueiden asukkaisiin, joiden piti ryhtyä hakemaan kaupalliset palvelunsa kuntakeskuksesta tai lähistön kaupungista.

Käytännössä kauppakuolemat kulkivat käsi kädessä yhtäältä maaltapaon ja toisaalta autoistumisen kanssa. Maaltapako vaikutti maaseudun ostopotentiaaliin, eikä edes elintason voimakas kohoaminen pystynyt täyttämään sen aiheuttamaa kulutuksen aukkoa. Autoistuminen ja parantuneet tieyhteydet toivat maaseudun väestölle mahdollisuuden siirtää asiointiaan kotikylältä joko kehittyvään ja kasvavaan kuntakeskukseen tai kaupunkiin saakka. Tämä kehitys oli osa voimakasta elintason kohoamista ja sen mukana kasvanutta todellista tai kuviteltua tarvetta parempaan tavaran tarjontaan. Tähän eivät kyläkaupat pystyneet, vaikka ne olivatkin vielä 1970-luvulla todellisia tavarataloja. Maaseudun kyläkauppias pystyi toimittamaan asiakkaalleen miltei mitä vain normaaleista päivittäistavaroista aina rakennustarvikkeisiin, koneisiin ja laitteisiin. Palvelu oli niin yksilöllistä ja tehokasta, ettei modernisoitunut ja tehostunut kauppa 1990-luvun lopulla pystynyt samaan edes likimain. Kauppa hoiti varhemmin paitsi myynnin myös huolinnan, eli kauppias järjesti tavaran kuljetukset ja aikataulut sovitun mukaisesti. Asiakkaan piti vain tietää mitä tarvitsi, kuinka paljon ja koska; kaiken muun hoiti kauppias.

Kaupan palveluverkoston heikkeneminen kauppakuolemien kautta synnytti monia ongelmia, joiden ratkaisemisessa tarvittiin myös yhteiskunnan apua. Kaikilla maaseudun haja-asutusalueen asukkailla ei ollut omaa autoa kauppa-­asioiden hoitamista varten, ja nämä ihmiset jäivät ahdinkoon kaupallisten palvelujen keskittymisen myötä. Ongelma havaittiin myös yhteiskunnan hallinnossa ja sitä pyrittiin poistamaan järjestämällä kyläkaupoille jonkinlaisia toiminta-avustuksia. Avustuksia hallinnoitiin lääninhallituksista käsin, ja niiden avulla pystyttiin ainakin jossain määrin hillitsemään käsistä karkaavaa palveluverkoston supistumista. Tuet eivät kuitenkaan pystyneet lopullisesti estämään kyläkauppojen kuolemia, mutta ne antoivat joillekin kaupoille ja kauppiaille tärkeän jatkoajan, jonka puitteissa voitiin valmistautua suureen ja raskaaseen murrokseen. Vastaavasti kunnat ryhtyivät tukemaan myös maaseudun haja-asutusalueiden autottoman väestön ostosmatkoja kuntakeskuksiin. Tämä oli välttämätöntä, mikäli haluttiin pitää usein ikääntyvä ja voimiltaan heikkenevä väestönosa asumassa kotonaan.

Yhteiskunta pyrki myös tukemaan kauppojen toimintaa, ja niin esimerkiksi vuonna 1985 osa Mikkelin läänissä sijainneista haja-asutusalueen myymälöistä sai erilaisia tukia. Tukimuotoina olivat korkotukiluotot, investointiavustukset, tavarankuljetustuet sekä suoranaiset toimintatuet myymälöille ja myymäläautoille. Markkamääräisesti suurin tukimuoto olivat korkotukiluotot, joihin sitoutui runsas puoli miljoonaa markkaa yhteiskunnan varoja. Määrältään yleisin tukimuoto taas oli suora toimintatuki myymälöille: sitä sai kaikkiaan 35 myymälää eli miltei viidennes kaikista 200:sta haja-asutusalueen myymälästä. Toimintatuen määrä oli yhteensä 322 000 markkaa.530

Toimintatuki oli suoranainen tuki kaupan toiminnan jatkamiseksi, mutta korkotukiluotot ja investointiavustukset pyrkivät pääosin pehmentämään muuttuvan lainsäädännön aiheuttamia ylimääräisiä vaikeuksia olemassa olleille kauppaliikkeille. Kun esimerkiksi elintarvikelakia kiristettiin ja tuotteille määriteltiin entistä tiukempia säilytysohjeita, pienet kyläkaupat eivät olisi voineet ryhtyä mittaviin investointeihin. Pieni liikevaihto ei yksikertaisesti riittänyt uusien investointien rahoitukseen, ja oli hyvä, jos liiketoiminta tuotti edes riittävän toimeentulon kauppiaalle.

MYYMÄLÄAUTOT KORVAAMAAN HAJA-ASUTUSALUEIDEN KAUPALLISIA PALVELUJA

Kauppakuolemat eivät aluksi vaikuttaneet kovinkaan raskaasti ihmisten jokapäiväiseen elämään, sillä lakkautettujen kauppaliikkeitten toimintaa korvaamaan luotiin myymäläautojärjestelmä. Ennen muuta suuret osuuskaupat tai suurimmat yksityiskauppiaat varustivat kuorma-autosta tehdyn myymäläauton kiertämään haja-asutusalueen sovittuja pysäkkejä ennalta määrätyn aikataulun puitteissa . Nämä toivat perustuotteet asiakkaiden ulottuville, mikä erityisesti 1960-luvulla oli hyvin tärkeätä, koska maaseudun asukkaiden mahdollisuudet käydä keskuksissa hankkimassa tarvikkeensa olivat vielä heikohkot autoistumisen odottaessa vasta täyttymystään.

Myymäläautoja hankittiinkin korvaamaan lakanneita kyläkauppoja varsin ripeästi, ja vuonna 1970 Pohjois-Savossa kiersi kaikkiaan 60 myymäläautoa kaupan asiakaskuntaa palvelemassa.531 Määrä oli toki vain runsas neljäsosa lakkautettujen kyläkauppojen määrästä, mikä osoittaa rationalisoinnin tarpeen olleen todella huutava. Myymäläautojen kustannukset pysyivät suhteellisen hyvin käsissä, ja niissä oli henkilökuntaa aluksi normaalisti kaksi henkeä ja myöhemmin enää yksi. Autot eivät kuitenkaan pystyneet täysin korvaamaan kiinteitä kyläkauppoja, vaikka niiden palvelu olikin äärimmäisen joustavaa. Mitä tuotetta valikoimissa ei ollut tänään, se otettiin mukaan seuraavalla kerralla, ja ainakin pääosin myymäläautot kelpasivat hyvin kuluttajille.

Pohjois-Savon myymäläautoista suurin osa ryhtyi palvelemaan Iisalmen seutukunnan asukkaita: tämä asukasluvultaan ja alueeltaan suuri seutukunta sai miltei puolet koko Pohjois-Savon myymäläautokannasta . Iisalmen seutukunnalla toimi vuonna 1970 kaikkiaan 27 myymäläautoa, joista seitsemän Kiuruvedellä, joka oli ollut kyläkauppojen lakkauttamisen kärjessä. Toinen kauppakuolemien musta alue eli Koillis-Savon seutukunta selvisi sen sijaan merkittävästi heikommin. Kun alueelta oli lakkautettu 71 kyläkauppaa, niitä korvaamaan hankittiin vain 8 myymäläautoa.532 Korvaava toiminta oli paljon heikompaa kuin Ylä-Savossa, ja on vaikea uskoa, että nämä harvat autot pystyivät kovinkaan hyvin korvaamaan lakkautettujen kauppojen palvelua. Toisaalta Koillis-Savon seutukunta oli alueeltaan merkittävästi Iisalmen seutukuntaa suppeampi ja asukasluvultaan vähäisempi. Tämän vuoksi kehitys on ymmärrettävämpää, jos kohta on nähtävä, että 1960-luvun kauppakuolemat heikensivät erittäin merkittävästi alueen palveluja ja siellä asuvien ihmisten elinehtoja.

Myymäläautojen hankinta ja liikennöinti oli paljolti kiinni palvelun tarjoajasta eli tavallisimmin osuuskaupasta, jonka nimissä hankittu auto reittiään ajoi. Toiset osuuskaupat olivat asiassa aktiivisempia kuin toiset, mihin saattoi vaikuttaa osuuskaupan rakenne ja osakaspohja. Ylä-Savossa jäljelle jääneet osuuskaupat olivat rakenteeltaan toisenlaisia kuin esimerkiksi Kuopion seudulla ja siksi halukkaampia ottamaan tavallaan vastuun asiakkaistaan ja osakkaistaan. Iisalmi oli paljon pienempi ja vähemmän hallitseva osuuskaupan keskus kuin Kuopio, eikä siellä suuren asiakasmassan keskittymä ollut yhtä vahva. Kuopiossa oli paljon vaikeampi ymmärtää Kaavilla tai Rautavaaralla asuvien ihmisten tarpeita ja tehdä päätöksiä kaukana osuuskaupan syrjäkulmilla asuvien vähien asiakkaitten eduksi.

Myymäläautojen kohtalon hetket koittivat kuitenkin 1990-luvulla, jolloin kaupan kustannusten laskenta tehostui entisestään ennen muuta laman seurauksena. Tällöin havaittiin, että haja­asutusalueiden väestö oli käynyt jo niin vähiin ja sen ostokyky ja tarpeet niin pieniksi, ettei myymäläautotoiminnan jatkamiselle ollut taloudellista perustaa. Tässä vaiheessa moni kauppa ja kauppias teki päätöksen lopettaa myymäläautovuorojen ajamisen, ja lopettaminen oli edessä viimeistään silloin, kun kalusto kävi liian heikkokuntoiseksi toiminnan jatkamiseen. Uuden myymäläauton hankkiminen ja varustaminen oli niin kallis sijoitus verrattuna saavutettavaan taloudelliseen tulokseen, ettei edes yhteiskunnan merkittävä tuki voinut taata toiminnan jatkumista. Vuosituhannen loppuun mennessä myymäläautosta oli tullut todellinen harvinaisuus myös Savossa, eikä tilannetta parantanut edes poliittisen päätöksenteon hurskas, jos kohta kuitenkin lopulta vain näennäinen päämäärä pitää haja-asutusalueetkin asumiskelpoisina.

Myymäläautotoiminnan loppuminen merkitsi haja-asutusalueiden vanhusväestölle elämän ehtojen loppumista omalla kotiseudulla. Jos asukkaalla ei ollut autoa tai jos hänen heikkokuntoisuudestaan oli tullut este auton käytölle, myymäläauton poistuminen teki mahdottomaksi elämän jatkamisen kaupan palvelujen ulkopuolella. Kyydit kuntakeskukseen eivät vastanneet nimenomaan tämän väestönosan tarpeita ja haluja, ja monen asukkaan oli muutettavan kaupallisten palvelujen loputtua omasta kodistaan kuntakeskuksen palveluasuntoon tai muuhun laitokseen.

KAUPPA MUUTTAA MUOTOAAN KAUPUNGEISSA JA TAAJAMISSA

Kyläkauppojen laajamittaiset lopettamiset koskivat pääosin varsinaista maaseutua ja varsinkin sen haja-asutusalueita, joilta kauppaliikkeet katosivat lähes kokonaan. Vain kaikista aktiivisimmat ja vahvimmat haja-asutusalueitten keskukset saattoivat säilyttää kauppansa ja sen mukana palvelutasonsa, ja useimmat kylät jäivät kaupan palveluja paitsi. Kauppa keskittyi erittäin vahvasti taajamiin viimeistään 1970-luvulta lähtien, jolloin myös kauppatavan muutos löi itsensä lopullisesti lävitse. Palvelukaupoista siirryttiin itsepalvelumyymälöihin, mikä merkitsi myös myymälöiden pinta-alan kasvamista. Varasto tuotiin tavallaan asiakkaiden keskuuteen, mikä kysyi runsaasti enemmän tilaa kuin vanha menetelmä, jossa tiskin takaa palveltiin sen toisella puolella olevia asiakkaita. Itsepalvelumenetelmä säästi kohoavissa henkilöstökustannuksissa, mutta vaati vastaavasti investointeja kaupan tilan suhteen.

Kyläkauppojen uudelleen rakentaminen ei ollut mahdollista ja kannattavaa, sillä asiakas­ määrä kyläkauppaa kohti jäi liian alhaiseksi. Näin kuntakeskuksiin rakennettiin kokonaan uudet liikkeet, joissa kauppamenetelmän muutos otettiin huomioon. Yleistä oli, että tavalliseen kirkonkyläänkin kohosi kolme liikettä: SOK:n ja OTK:n isännöimät osuuskaupan keskustoimipisteet ja yleisimmin Keskon isännöimä yksityinen päivittäistavaraliike. Osuuskaupat eivät olleet enää kunnan omia vaan maakunnallisia, fuusioiden tuloksena syntyneitä alueosuuskauppoja, joiden keskus oli talousalueen keskellä ja kuntakeskusten liikkeet sivutoimipisteitä. Osuuskauppojenkaan näkemys ei enää riittänyt kuntaa pienemmän yksikön tarpeisiin. Yksityisen vähittäiskaupan osaltakin muutos oli melkoinen. Kun ennen kauppias oli todella yksityinen yrittäjä, uudeksi käytännöksi tuli, että tukkuliike Kesko rakensi kuntakeskukseen liiketilat ja otti niihin haluamansa kauppiaan “yrittäjäksi”. Jos Kesko oli yrittäjään tyytyväinen, hän sai jatkaa toimintaansa. Jos se taas oli tyytymätön, yrittäjää vaihdettiin. Mikäli yrittäjä onnistui työssään todella hyvin, hänet voitiin siirtää suurempaan liikepaikkaan tai jopa kaupunkiin oloihin, joissa hän saattoi paremmin toteuttaa itseään.

Ensimmäinen askel kaupan keskittymisessä taajamiin oli haja-asutusalueiden myymälöiden poistuminen ja palvelun siirtyminen kuntakeskuksiin. Tämä oli vain ensimmäinen vaihe, sillä kaupan keskittyminen jatkui. Kaupunkien laitamille rakennettiin valtavia automarketteja 1970-luvulta lähtien, ja nämä alkoivat kerätä yhä suuremman osa vähittäiskaupan liikevaihdosta. Suurten automarkettien valikoimat olivat laajat ja liikevaihto niin suuri, että ne pystyivät tarjoamaan tuotteitaan pienkauppoja edullisempaan hintaan. Tämä oli vaikutin, joka houkutteli varsinaisen maaseudunkin asukkaita markettien asiakkaiksi. Näin kaupan keskittyminen alkoi syödä kaupunkien lähiseutujen maalaiskuntien kaupallista kysyntää ja vähentää kaupan mahdollisuuksia pitää yllä tarjontaa näissä maalaiskeskuksissakin.

Savo ei ollut automarkettien synnyssä maamme edelläkävijöitä, vaan maakunta kulki tässä kehityksessä yleisen linjan perässä. Esimerkiksi Jyväskylään perustettiin ensimmäinen todella suuri automarket jo vuonna 1972, kun esimerkiksi Kuopiossa ja Mikkelissä tätä uutuutta saatiin odottaa pitkälle 1990-luvulle. Myöhäinen markettiaikaan siirtyminen näkyi myös kauppaliikkeiden kehityksessä, sillä Jyväskylän vähittäismyymälöiden lukumäärä romahti 1970-luvun alussa Prisman haukatessa niin suuren osan liikevaihdosta. Kuopion vähittäismyymälöiden lukumäärä pysyi suunnilleen ennallaan koko jakson 1970-luvun alusta 1980-luvun puoliväliin, jolloin alkoi uusi putiikkien aika ja myymälöiden lukumäärä kääntyi vahvaan nousuun.533 Lukumäärän kasvu ei 1980-luvun puolivälin jälkeen tapahtunut päivittäistavarakauppojen sektorissa vaan erikoisliikkeiden, joita syntyi nopeasti kulutuksen kasvun kohottua aivan uudelle tasolle.

Kuopion hidas siirtyminen automarket-aikaan oli suunniteltua, sillä kaupunki oli kaavoituspäätöksillään asettunut kaupan keskittymistä vastustamaan. Kaupunki ei kaavoittanut suurliikkeiden tontteja, millä keinolla se jarrutti niitten tulemista ja tarjosi kaupungin perinteisille korttelikaupoille merkittävän jatkoajan. Toiminta oli maamme mitassa varsin poikkeuksellista aikanaan.

Keskittyminen näkyi selvästi myös kaupungeissa ja taajamissa, joissa korttelikaupat ja esimerkiksi osuuskaupan monet toimipisteet lakkauttivat toimintansa. Kauppa keskittyi päivittäistavaroiden osalta erittäin voimakkaasti kaupungeissakin suurliikkeisiin, joiden lukumäärä oli entistä paljon pienempi. Tavarat myytiin lähiöiden ostoskeskuksissa, joissa olivat tavallisesti rinnakkain osuuskaupan ja Keskon tai Tukon tunnusten alla toimivat liikkeet – joskus jopa kaikki kolme. Sen sijaan pienet päivittäistavaraliikkeet lopetettiin yksi toisensa jälkeen, mikä merkitsi asiakkaille pitempiä kauppamatkoja. Toisaalta kehitys oli asiakkaiden itsensä valitsema ja ohjaama, sillä heidän lähtiessään suuriin supermarketteihin ostoksille pienemmät liikkeet ajautuivat kannattavuuskriisiin, jonka päässä odotti lopettaminen. Lähikaupalla ei ollut kaupungeissakaan riittävästi ystäviä.

Kaupan kannalta keskittyminen tiesi suuria säästöjä ennen muuta jakelukustannuksissa. Kun ajatellaan, että pienkauppojen aikana kuorma- ja pakettiautot kuljettivat esimerkiksi maitoa myytäväksi pieniin liikkeisiin, jakelureitit olivat pitkiä ja sisälsivät monia pysähdyksiä. Kuhunkin kauppaan vietiin kymmeniä tai satoja litroja maitoa päivittäin, ja tavara kulki laatikoissa. Kun verkosto harveni, pysäykset vähenivät ja suureen automarkettiin saatettiin rahdata päivittäin useita tuhansiakin litroja maitoa yhdellä kertaa. Tavara kulki rullakoissa, ja parhaassa tapauksessa sitä siirreltiin trukilla ihmisvoiman sijasta.

Kun ennen kauppa hoiti jakelun pieniin liikkeisiin monipolvisella jakeluketjulla, uusien automarkettien aikaan kauppa toimitti tavaran päivittäistavaraliikkeeseen rekalla. Asiakkaat puolestaan ajoivat markettiin omilla autoillaan ja kuljettivat itse tavaran kotiinsa – joskus kymmenienkin kilometrien päähän. Näin kaupan jakelu siirtyi kaupan harteilta asiakkaiden harteille, eivätkä asiakkaat huomanneet, että halvemmalla suurliikkeestä saatu tuote tuli usein lopulta lähikaupasta kävellen hankittua tuotetta kalliimmaksi.

Kaupan struktuurin muutos oli erittäin suuri sekä Savossa että koko Suomessa, ja keskeisin osa tästä muutoksesta oli siis päivittäistavarakaupan siirtyminen pienistä kortteli- tai lähikaupoista suuriin marketteihin. Myös erikoisliikkeiden osalta keskittymistä pyrki tapahtumaan, kun maahan perustettiin 1950-luvulta lähtien tavarataloja, jotka olivat todellisuudessa erikoisliikkeiden kimppuja. Savoon tavaratalot saapuivat vasta 1950-luvun lopussa ja 1960-luvulla, kun avattiin kaupunkien Sokokset, Kallat ja Carlsonit. Myöhemmin 1980-luvulla mukaan tulivat vielä Anttilat ja Citymarketit. Kaikkia erikoisliikkeitä keskittyminen ei kuitenkaan lopettanut, sillä elintason kohoaminen ja asiakkaitten pyrkimys individualistisesti erikois­ tuotteisiin piti hengissä joukon putiikkeja. Nämä pystyivät tarjoamaan esimerkiksi kenkien ja valmisvaatteiden osalta enemmän luksusta ja pienempiä sarjoja kuin varsinaiset tavaratalot, jotka varsinkin niiden toiminnan alkuaikoina eivät niinkään tähdänneet laatuun ja yksilöllisyyteen vaan edullisiin hintoihin, jotka perustuivat pitkiin tuotantosarjoihin.

VÄHITTÄISKAUPAN LIIKEVAIHTO JA ASIAKASMÄÄRÄ

Vahvaa ja juurevaa kauppaa 1950-luvun puolivälissä

Kaupan kehitystä sekä liiketoiminnan laajuutta ja kannattavuutta voidaan tarkastella vähittäiskauppojen keskimääräisen liikevaihdon ja potentiaalisen asiakaskunnan suhteen. Tarkastelussa pitää kuitenkin nähdä se, että kunkin alueen asukkaat käyttivät oman kuntansa tarjoamia palveluja eri tavoin. Kaupunkien läheisistä kunnista käytiin asioilla kaupungeissa, mutta pitkien matkojen takaa asiointimatkat jäivät harvemmiksi. Tämä näkyi tunnusluvuissa suhteellisen voimakkaasti.

Vanhan perinteen mukaisesti kauppa oli vielä 1950-luvun puolimaissakin hyvin keskittynyt kaupunkeihin, mikä näkyi erittäin selvästi yhtäältä vähittäiskaupan liikevaihdon määrässä toimipistettä kohti ja toisaalta myös asukkaitten lukumäärässä kaupan toimipaikkaa kohti. Vuonna 1953 Etelä-Savon kaupungeissa ja kauppaloissa oli keskimäärin 84 asukasta yhtä vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti ja Pohjois-Savossa 98. Samaan aikaan maaseudulla asukasluku kaupan toimipaikkaa kohti oli yli kaksinkertainen: Etelä­Savon maaseudulla asukkaita oli kauppaa kohti 210 ja Pohjois-Savossa 206.534

Ylivoimaisesti alhaisin luku oli Iisalmessa, jossa asiakkaita riitti kauppaliikettä kohti vain 53, kun Etelä-Savon kaupungeissa luku vaihteli 82:sta 86:een. Kuopiossa asiakkaita kauppaliikettä kohti oli omasta takaa 98 henkeä. Jokainen ymmärtää, ettei tuollainen asukasluku kauppaa kohti voi olla kannattavan toiminnan kannalta riittävä, mutta luvut perustuivatkin laajaan kaupunkien ulkopuolelta saapuvaan asiakasjoukkoon. Iisalmessa oli vuonna 1953 vain 5 300 asukasta ja sen laajassa maalaiskunnassakin noin kolme kertaa enemmän. Kun samaan aikaan Iisalmen maalaiskunnassa asukkaiden lukumäärä kauppaliikettä kohti oli aivan suurimpia koko Savossa – 316 henkeä – voidaan helposti nähdä, kuinka kauppa alueella keskittyi kaupunkiin ja jäi maalaiskunnassa vähäisemmäksi. Kuopion suuri luku jo tässä vaiheessa selittyy kaupungin koolla, sillä asukkaita Kuopiossa oli jo 1950-luvun puolimaissa lähemmäs 40 000, eivätkä ulkopaikkakuntalaiset asiakkaat olleet siinä mielessä välttämättömiä ja leimaa antavia kaupungin kaupalle. Savon maalaiskunnissa asukasluku kauppaliikettä kohti vaihteli melkoisesti, ja suurimpia luvut olivat ymmärrettävästi kaupunkien liepeillä. Tämä tarkoitti sitä, että kaupunkien varjossa paikallinen kauppa kehittyi hitaammin kuin kauempana keskuksista. Suurin asukasluku kauppaliikettä kohti oli vuonna 1953 Enonkoskella, jossa asukkaita riitti kauppaa kohti peräti 376. Suhteellisen lähellä sitä olivat Jäppilä (348), Tervo (296), Pieksämäen maalaiskunta (294) ja Sääminki (289 asukasta kauppaliikettä kohti). Enonkoskella, Pieksämäen maalaiskunnassa ja Säämingissä syy korkeaan asukaslukuun liikettä kohti oli sama kuin Iisalmen maalaiskunnassakin, mutta Tervon ja Jäppilän osalta syyksi on nähtävä kunnan kehittymättömyys, joka oli estänyt yrittäjiä perustamasta liikkeitään niihin.

Liike-elämältään kehittyneitä maalaiskuntia Savossa oli 1950-luvun alussa niin ikään lukuisia, mikäli asiaa tutkitaan suhteuttamalla kauppaliikkeitten lukumäärä kunnan asukaslukuun. Alle kahdensadan asukasmäärä liikettä kohti jäi Etelä-Savossa Savonrannalla,Sulkavalla, Ristiinassa, Punkaharjulla, Mäntyharjulla, Kangasniemellä, Kangaslammilla, Hirvensalmella, Heinävedellä ja Haukivuorella. Pohjois-Savossa vastaavia kuntia olivat Juankoski, Kaavi, Karttula, Kiuruvesi, Lapinlahti, Leppävirta, Nilsiä, Rautavaara, Siilinjärvi, Sonkajärvi, Säyneinen, Tuusniemi ja Vehmersalmi. Näissä kunnissa kauppatiheys oli siis liian suuri, ja tilanne korjautui “luonnollisen poistuman” kautta seuraavien vuosikymmenten aikana. Kuntien vähittäiskauppojen lukumäärän oli pakko laskea, koska asukasluku oli liian pieni noin suuren toimipaikkamäärän ylläpitoon. Tilannetta ei olisi korjannut edes se, että kuntien asukkaat olisivat keskittäneet kaikki ostoksensa oman kunnan kauppoihin.

Asukasluku kauppaliikettä kohti ei ollut kauppiaan kannalta niinkään merkittävä kuin liikevaihto toimipaikkaa kohti tai koko kaupan liikevaihto kunnan asukasta kohti. Liikevaihdon suhteen kaupungit olivat maaseutuun verraten aivan omaa luokkaansa, tarkastellaanpa liikevaihtoa sitten asukasluvun tai toimipaikan suhteen. Etelä-Savon kaupungeissa ja kauppaloissa vähittäiskaupan keskimääräinen liikevaihto oli vuonna 1953 peräti 205 000 silloista markkaa asukasta kohti ja 17,2 miljoonaa markkaa kaupan toimipaikkaa kohti. Pohjois-Savossa vastaavat luvut olivat 163 000 ja 16 miljoonaa. 205 000 markkaa vuonna 1953 vastasi ostoarvoltaan runsasta 31 000 markkaa vuoden 2002 rahanarvon mukaan deflatoituna, joten keskimääräinen liikevaihto oli reaaliarvoltaan vain 30 % pienempi kuin vuonna 1984. Näköala on suorastaan huikea, kun otetaan huomioon se valtava elintason kohoaminen, joka kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtui.535

Savon maalaiskunnissa liikevaihdon määrä sekä asukasta että kauppaliikettä kohti oli merkittävästi alempi kuin kaupungeissa. Etelä-Savon maalaiskunnissa keskimääräinen liikevaihto asukasta kohti oli vuonna 1953 vain 44 100 markkaa käyvin hinnoin ja Pohjois-Savossa 47 000 markkaa. Summat vastasivat ostoarvoltaan noin 7 000 markkaa vuoden 2002 rahan­ arvon mukaan ja olivat vain kolmasosan luokkaa vuoden 1984 arvoihin verrattuna. Maaseudun pieniin liikevaihtoihin vaikuttivat toisaalta kaupallisen toiminnan keskittyminen kaupunkeihin ja toisaalta maaseudun talousmuodon vanhakantaisuus vielä 1950-luvun puolivälissä. Maaseudulla kotitalouksien omavaraisuusaste oli vielä tuolloin varsin korkea, minkä vuoksi kaupallinen osuus elämästä oli verrattain ohut. Valtaosa elintarvikkeista saatiin omasta taloudesta, ja kaupasta ostettiin vain sellaista, mitä ei itse voitu tuottaa. Kaupan liikevaihdossa maaseudulla näkyy myös maatalouden vahva luonnonmukaisuus vielä 1950-luvun puolimaissa: väkilannoitteiden käyttö oli vähäisempää kuin nykyään ja maataloustyön “voimakoneena” oli isolta osin vielä hevonen, joten traktorin polttoainetta ja varaosia ei ollut syytä ostaa kaupasta. Maatalouden tehostuminen ja muuttuminen lisäsivät voimakkaasti maaseudun kaupan liikevaihtoa etenkin 1960-luvulta lähtien. Tällöin ostoksista yhä suuremman osan alkoivat muodostaa maatalouden panokset, kuten väkilannoitteet ja -rehut, joiden ostoarvo oli väistämättä korkea. Toisaalta näiden kauppa alkoi yhä suuremmalta osin mennä ohi paikallisten kauppiaiden, sillä määrät olivat suuria, ja kuluttajat ostivat väkilannoitteensa, -rehunsa ja siemenensä pääasiassa suoraan keskusliikkeistä.

Keskittyneempää kauppaa 1980-luvun puolimaissa

Kaupan kehitys vei monilta osin uusille urille ajan kuluessa ja ihmisten elinolojen muuttuessa. 1980-luvun puolivälissä maa oli jo pitkälle autoistunut ja haja-asutusalueitten väestö oli erittäin merkittävästi vähentynyt. Nämä muutokset tulivat näkymään monin tavoin kaupan kehityksessä, jossa kauppamatkat alkoivat yhä useammin suuntautua kyläkaupan sijasta ainakin omaan kuntakeskukseen tai vieläkin pitemmälle lähimpään kaupunkiin. Oman pienen kylän ja kyläkauppiaan palvelut alkoivat tuntua ihmisistä riittämättömille, eikä kysymys ollut yksinomaan tuntemuksista.

Maatalous kaupallistui täysin 1980-luvun loppuun mennessä, ja omaan tarpeeseen tuotannosta luovuttiin suhteellisen nopeasti murrosprosessin yhteydessä. Parhaissa tapauksissa viljelijät tuottivat oman perunantarpeensa, mutta leipäviljan tai paremminkin tuoreen, teollisesti valmistetun leivän viljelijätkin useimmiten ostivat kaupasta. Samoin omista lehmistä lypsetyn täysmaidon käyttö alkoi loppua ennen muuta terveyssyistä, ja maaseudunkin asukkaat alkoivat ostaa maitonsa ja kermansa kaupasta, vaikka tilalla saattoi olla 20-päinen lypsykarja omasta takaa. Karjataloutta harjoittavan viljelijän ja hänen perheensä lihan tarve tyydytettiin joissakin tapauksissa palautuksina teuraaksi toimitetuista eläimistä, mutta tässäkin suhteessa tavallisempaa oli ostaa omassa taloudessa käytettävä liha normaaleina kulutuskappaleina kaupasta. Maaltapaon seurauksena ja elämäntavan muuttuessa viljelijätalouksien koot pienenivät nopeasti, ja sen mukana myös elintarvikkeiden kulutus väheni. Tämäkin seikka teki elintarviketuotannon omaan tarpeeseen vähemmän merkittäväksi, koska kulutetut määrät vähenivät tuotantoon nähden liian pieniksi. Omaan tarpeeseen tuottaminen kysyi myös työvoimaa ja aikaa, joihin erikoistuneessa maataloudessa ja pienentyneiden perhekokojen aikana ei ollut enää varaa.

Tämä olosuhteiden suuri ja jopa mullistava muutos muutti kaupan toimintaedellytyksiä sekä maaseudulla että kaupungeissa. Maaseudulla kyläkaupat kuolivat, ja maalaiskuntien kauppa keskittyi hyvin voimakkaasti kuntakeskuksiin ja muihin taajamiin. Maakunnan sisällä keskittyminen tapahtui kaupan keskipisteisiin – kaupunkeihin – joiden kasvava tarjonta alkoi olla yhä hallitsevampi tekijä kokonaiskaupassa.

1980-luvun puoliväliin tultaessa kaupan kehitys oli tietyssä mielessä tullut suvantokohtaan: vahvan maaltapaon vaikutukset olivat jo realisoituneet, mutta kokonaistalouden vahva keskittyminen oli vielä edessäpäin. Tämä tapahtui vasta 1990-luvulla Suomen EU:iin liittymisen sekä vuosikymmenen alussa maan vallanneen vaikean taloudellisen taantuman ja suurtyöttömyyden seurauksena. Jokainen kauppias ja kaupparyhmä joutui harkitsemaan tilanteen kokonaan uudelleen, ja harkinnan tuloksena kauppaverkoston harveneminen jatkui uudelleen varsin voimakkaana. Viimeistään 1990-luvulla suuret automarketit löivät itsensä läpi koko maassa, ja niin myös Savossa. Tämä muutti kaupan rakennetta voimakkaasti keskittyneempään suuntaan, ja moni varsinainen yksityiskauppias joutui lopettamaan toimintansa. Myös osuuskaupat keskittivät toimintaansa, eikä niidenkään intressiin kuulunut laajan toimipaikkaverkoston ylläpito.

Mikkelin läänin vähittäiskauppa ei 1980-luvun puolivälissä kovinkaan merkittävästi poikennut maan keskiarvoista Heimo Kannuksen vuonna 1987 laatiman tutkimuksen “Vähittäiskauppa Mikkelin läänissä” mukaan. Mikkelin läänissä vähittäiskaupan liikevaihto oli 15 249 markkaa asukasta kohti, kun se koko maassa oli vain 10 % korkeampi eli vain hieman runsaat 17 000 markkaa. Naapurilääneihin verrattuna erot olivat vielä pienemmät: Pohjois-Karjalan läänissä liikevaihto asukasta kohti oli 16 550 markkaa, Kuopion läänissä 16 650 markkaa ja Keski­Suomen läänissä 16 420 markkaa.536 Huomattavaa tarkastelussa on se, kuinka paljon suurempi vähittäiskaupan liikevaihto oli Pohjois­Savossa verrattuna maakunnan eteläosaan. Edelleen huomattavaa on, kuinka yhtenäinen liikevaihdon määrä oli Kuopion, Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan lääneissä.

Läänin sisällä erot liikevaihdossa asukasta kohti olivat toki suuret – erittäinkin suuret. Mikkelin kaupungissa vähittäiskaupan liikevaihto asukasta kohti oli miltei 27 000 markkaa, Savonlinnassa enää 21 200 markkaa ja Pieksämäellä 20 800 markkaa. Mikkeli oli selvä Etelä-Savon kaupallinen keskus, johon läänin sisäinen kauppa oli vahvasti keskittynyt.537 Pohjois-Savossa vastaava ja vielä Mikkeliäkin monin verroin vahvempi keskus oli luonnollisesti Kuopio, jonka kaupallinen tarjonta tyydytti vaativankin asiakkaan tarpeet.

Maaseudulla vähittäiskaupan liikevaihdot olivat merkittävästi kaupunkeja alhaisemmalla tasolla. Etelä-Savossa alhaisin liikevaihto asukasta kohti oli Pieksämäen maalaiskunnassa, jossa se kohosi vain 3 540 markkaan. Sitä seurasivat Kangaslampi (5 140 mk), Enonkoski (6 560 mk) ja Mikkelin maalaiskunta. Syynä kaupallisen toimialan kehittymättömyyteen näissä kunnissa ei ollut niiden takapajuisuus tai jälkeenjääneisyys, vaan kuntien sijainti kehittyneemmän keskuksen vieressä. Pieksämäen ja Mikkelin maalaiskunnista asioitiin luonnollisesti kuntien todellisissa “kuntakeskuksissa” Pieksämäen ja Mikkelin kaupungeissa. Kangaslammin asukkaat asioivat Varkaudessa ja Enonkosken asukkaat Savonlinnassa, jotka olivat sopivan lähellä, eikä asiointi tuottanut asukkaille ylipääsemättömiä ongelmia.

Etelä -Savon maalaiskunnista suurin liikevaihto asukasta kohti vuonna 1985 oli Mäntyharjulla (16 000 markkaa). Toiseksi suurin liikevaihto oli Juvalla (14 430 mk) ja kolmanneksi suurin Kangasniemellä (13 670 mk). Kangasniemen ja Mäntyharjun korkeita lukuja selittää yhtäältä kuntien taloudellinen kehittyneisyys ja toisaalta keskusten suuri etäisyys talousalueen keskuksesta Mikkelistä: Kangasniemeltä oli matkaa Mikkeliin 52 kilometriä ja Mäntyharjulta 46 kilometriä. Juva on suuri kunta, ja sen oma kaupallinen kehitys on ollut niin vahva, että asukkailla ei ole ollut liian suurta tarvetta vaeltaa Mikkeliin ostoksille.538

Pohjois-Savosta voidaan laskea vastaavasti luvut vähittäiskaupan liikevaihdosta asukasta kohden, mutta laskutapa ei ole vastaava kuin Heimo Kannuksen laatimassa selvityksessä. Siksi seuraavassa esitettäviä lukuja ei voi suoraan verrata edellä esitettyihin lukuihin Etelä Savosta. Koko Pohjois-Savossa vähittäiskaupan liikevaihto vuonna 1984 suhteutettuna vuoden 1985 väkilukuun oli 19 300 markkaa. Kaupunkikunnissa luku oli 24 200 markkaa ja Pohjois-Savon maalaiskunnissa 13 780 markkaa.539

Samalla tavoin laskien ja samoihin tilastoihin pohjaten Etelä-Savon vähittäiskaupan liikevaihto oli vuonna 1984 asukasta kohden 18 150 markkaa, eli noin 6 % maakunnan pohjoisosaa pienempi. Merkillisin yksityiskohta laskelmassa on Kuopion vähittäiskaupan liikevaihdon alhaisuus: asukasta kohden laskettuna se oli vuonna 1984 vain 23 000 markkaa, mikä oli miltei 7 000 markkaa alhaisempi kuin Iisalmessa ja 6 000 markkaa alhaisempi kuin Mikkelissä.540 Seikkaan on selityksenä se, että Kuopion vähittäiskaupan liikevaihdossa ulkokuntalaisten merkitys on kaupungin suuren koon vuoksi vähäisempi kuin pienten kaupunkien, joissa niiden asukaslukuun verrattuna laaja ulkokuntalaisten joukko käy asioimassa.

Tästä johtuen Etelä-Savon kaupunkien vähittäiskaupan liikevaihto asukasta kohti oli merkittävästikin suurempi kuin Pohjois-Savon: maakunnan eteläosassa se oli 27 000 markkaa ja pohjoisosassa 24 200 markkaa. Maalaiskuntien osalta suhde oli toisinpäin ja Pohjois-Savossa (13 800 markkaa) selvästi Etelä-Savoa (11 700 markkaa) suurempi. Pohjois-Savon maalaiskunnista liikevaihto asukasta kohti jäi vain Karttulassa alle 10 000 markan, ja niiden joukossa suurimpia lukuja saattoivat osoittaa Nilsiän, Pielaveden ja Vesannon kunnat.541 Pielavedeltä ja Vesannolta oli liian pitkä matka kaupunkeihin ja talousalueen keskuksiin, minkä vuoksi asukkaat hoitivat kaupalliset asiansa omassa kunnassa. Mielenkiintoinen ja yllättäväkin tulos saadaan, kun tarkastellaan vähittäiskaupan toimipaikkojen ja asukaslukujen suhdetta Savossa 1980-luvun puolivälissä. Pohjois-Savossa oli 148 asukasta vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti ja Etelä-Savossa 136.542 Luvut ovat yllättävän pieniä, jos ajattelee, että näiden henkilöiden ostojen varassa kaupan piti tulla toimeen ja voida hyvin. On kovin vaikeata ymmärtää, kuinka noin pieni asukasmäärä saattoi pitää kaupan pystyssä, mutta kerrottaessa keskimääräinen asiakkaitten lukumäärä keskimääräisellä liikevaihdolla asukasta kohti päästään kuitenkin kohtuulliseen keskimääräiseen toimipaikan liikevaihtoon. Etelä­Savossa se oli 2 470 000 markkaa ja Pohjois­Savossa 2 860 000 markkaa vuodessa vuonna 1984. Luvuista voidaan selvästi aistia, että kaupalla ei tässä vaiheessa ainakaan yleisesti ottaen rikastuttu, vaan se oli normaali elinkeino elinkeinojen joukossa.

Asukkaiden lukumäärä kaupan toimipaikkaa kohti oli kaupungeissa selvästi pienempi kuin varsinaisella maaseudulla: Pohjois-Savon kaupungeissa oli asukkaita kaupan toimipaikkaa kohti 131 ja Etelä-Savossa 118. Pohjois-Savon lukua kohottaa Kuopio, jonka suuri asukasluku oli savolaisittain hyvin poikkeuksellinen ilmiö. Tilastollisesti ei ollut suurtakaan väliä sillä, kävivätkö vehmersalmelaiset ostoksilla Kuopiossa, sillä kaupan tunnusluvut muodostuivat kaupungin oman asukasluvun perusteella. Pienissä kaupungeissa ulkopuolisten asiakkaiden suuri luku näkyi tunnusluvuissa, ja asukkaita kauppaliikkeen ylläpitämiseksi ei näennäisesti tarvittu yhtä paljon.

Pohjois-Savon ja koko maakunnan pienin asukkaiden lukumäärä kaupan toimipaikkaa kohti oli Suonenjoella, jossa oli vain 107 asukasta kauppaliikettä kohden. Etelä-Savossa kärkipaikkoja tässä suhteessa pitivät Savonlinna (113) ja Punkaharju (112). Savonlinnan kauppa tuli toimeen ympäröivän maaseudun asukkaiden voimin, ja Punkaharjun osalta kaupan toimipaikkojen suuri lukumäärä taitaa perustua runsaslukuiseen kesäasutukseen. Vastaavasta syystä merkittävän kesämökkikunnan Mäntyharjun kauppaliikkeitten lukumäärä oli pysynyt suhteellisen korkeana kunnan asukaslukuun verrattuna ja asukkaita kauppaliikettä kohti oli vuonna 1984 vain 120. Muita vastaavia maalaiskuntia Savossa olivat Juva, Karttula ja Tervo, joissa kaikissa asukasluku kauppaliikettä kohden jäi alle 130:n.

Suurimmat asukasluvut vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti olivat Pohjois-Savossa Siilinjärvellä ja Etelä-Savossa yllättävästi Savonrannalla. Siilinjärvellä oli asukkaita vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti peräti 246 ja Savonrannalla 239. Lähelle näitä lukuja pääsivät myös Pieksämäen maalaiskunta (234), Vieremä (225) ja Mikkelin maalaiskunta (221). Pienen Savonrannan korkea asukasmäärä kaupan toimipaikkaa kohden perustuu siihen, että kaupan toimipaikat olivat käyneet jo niin vähiin: kunnassa toimi vuonna 1984 enää 7 vähittäiskauppaa. Pieksämäen ja Mikkelin maalaiskuntien asukkaat käyttivät kaupungin kaupallisia palveluja hyväkseen, minkä vuoksi kuntien kauppaliikkeitten lukumäärä oli niin ikään supistunut asukaslukuun nähden pieneksi.

Savonrannan kaupan kehitys on monessa suhteessa hyvin erikoinen. Kunnan kauppaliikkeitten lukumäärä oli käynyt 1980-luvun puoliväliä lähestyttäessä pieneksi, mutta nämä vähät liikkeet tulivat savolaisittain ottaen erittäin hyvin toimeen: toimipaikkojen keskimääräinen liikevaihto oli Savonrannalla 2,4 miljoonaa markkaa vuodessa. Luku oli suurempi kuin yhdessäkään muussa Etelä-Savon maalaiskunnassa, ja Savonrannan edelle pääsivät vain alueen kaupungit, joista Mikkelin luvut olivat korkeimmat: Mikkelissä vähittäiskaupan keskimääräinen liikevaihto oli miltei 3,7 miljoonaa markkaa vuodessa. Yli kahden miljoonan markan keskimääräiseen liikevaihtoon vähittäiskaupan toimipistettä kohti pääsivät Etelä-Savon maakunnista Savonrannan lisäksi Haukivuori, Juva, Kangasniemi, Mikkelin maalaiskunta ja Mäntyharju.

Mikkelin keskimääräinen liikevaihto kaupan toimipaikkaa kohti oli suurin myös koko Savoa ajatellen. Lähimmäksi sitä pääsivät pohjoissavolaiset Iisalmi ja Siilinjärvi, joissa kummassakin keskimääräinen liikevaihto vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti oli noin 3,5 miljoonaa markkaa vuonna 1984. Pohjois-Savon varsinaisista maalaiskunnista yli kolmen miljoonan markan keskimääräiseen liikevaihtoon pääsivät lisäksi Nilsiä ja Pielavesi ja lähelle tuota myös Vieremä. Kuopiossa toimipaikan keskimääräinen liikevaihto oli vajaat 3,4 miljoonaa markkaa vuodessa vuonna 1984.

Pienin kuntakohtainen liikevaihto vähittäiskaupan toimipaikkaa kohti oli 1980-luvun puolimaissa Pieksämäen maalaiskunnassa, jossa se kohosi vajaaseen 1,1 miljoonaan markkaan. 1,2 miljoonan markan keskimääräisellä liikevaihdolla joutuivat tulemaan toimeen Karttulan vähittäiskauppiaat. 1,3 miljoonan markan tietämissä keskimääräiset liikevaihdot liikkuivat myös Punkaharjun, Enonkosken, Hirvensalmen ja Kangaslammin kunnissa. Tällainen liikevaihto oli liian pieni toiminnan jatkamiseen, vaikka kaupassa olisi työskennellyt vain yksi henkilö, ja siksi kuntien liikeverkostot odottivat edelleen supistumista. Tällaisten liikkeiden toiminta ja sen jatkuminen on katsottava enemmänkin elä­mäntavaksi kuin moderniksi liiketoiminnaksi. Kaupan myyntikatteet eivät mitenkään voineet olla sitä luokkaa, että toiminta olisi ollut kat­teellista. Hieman runsaan miljoonan markan liikevaihto merkitsee sitä, että päivittäinen vaihto jää 3 000-4 000 markan tasolle, mikä on ainakin päivittäistavaroiden osalta täysin riittämätön edes muuttuvien kustannusten kattamiseen.

1980-luvulta alkoi myös kehitys, joka johti OTK:aan tukeutuneen osuuskaupan tuhoon. Tämä osa osuustoimintaa oli ajautunut kannattavuuskriisiin, jota yritettiin ratkaista fuusioimalla maan E-osuusliikkeet yhdeksi suurosuuskaupaksi. EKA-yhtymä syntyi osuuskauppojen fuusiosopimuksella 1.10.1983, ja sen osiksi tulivat myös Savon OTK:aan tukeutuneet osuuskaupat.543

EKA-fuusio oli lopulta tuulentupa, joka nopeutti koko osuuskauppaperheen tuhoa. Fuusiossa tehtiin ratkaisevia virheitä, eikä uutta suurliikettä saatu koskaan kannattavaksi. EKA ajautui hullunrohkeisiin investointeihin, jotka realisoituivat 1990-luvun alun laman yhteydessä ja koko suurosuusliike joutui velkasaneeraukseen. Se lopetti yhtiön kauppatoiminnan lukuun ottamatta halpaketjuja Siwaa ja Valintataloa sekä joitakin suuria Ekamarketteja. Myös hotelliketju Cumulus jatkoi toimintaansa.544

EKA-fuusio oli kaikkiaan Savon kannalta onneton tapahtuma, sillä se lopetti maakunnasta monta perinteistä osuusliikettä. Näitä olivat esimerkiksi kuopiolainen Osuusliike Kaila, savonlinnalainen Itä-Savon osuusliike, rautalampinen Osuusliike Kansanvoima, mikkeliläinen Osuusliike Savonseutu, varkautelainen Osuusliike Työnvoima ja iisalmelainen Ylä-Savo. Näistä liikkeistä moni olisi ollut vielä pitkään elinkelpoinen ilman fuusioitumista, ja surettavaa on sukupolvien aikana kerätyn varallisuuden joutuminen hukkaan suuren taloudellisen seikkailun seurauksena.

MAAKUNNALLINEN TUKKUKAUPPA

Savossa ennen muuta Kuopio oli perinteisesti ollut vahva alueellisen tukkukaupan keskus, jonne jo varhain oli syntynyt lukuisia yksityisiä ja suuria tukkuliikkeitä. Näitä liikkeitä hallitsivat tunnetusti esimerkiksi Raninin, Hallmanin ja Saastamoisen suvut, joiden kauppahuoneet kävivät jo 1800-luvun lopulla laajaa kauppaa aina ulkomaita myöten.

Sotien jälkeenkin nämä liikkeet olivat vielä ainakin osittain voimissaan, jos kohta niiden merkitys oli vähentynyt yhtäältä Saimaan kanavan sulkeutumisen ja toisaalta tukkukaupan yleisten kehitysedellytysten muuttumisen vuoksi. Osuuskauppojen merkitys vähittäiskaupassa oli kasvanut hallitsevaksi, ja osuuskaupoilla oli omat osuustoiminnalliset keskusliikkeensä, joista nämä paikalliset kaupat suorittivat pääosan hankinnoistaan. Yksityiskauppa oli puolestaan jäänyt osuuskaupan varjoon, ja silläkin sektorilla Keskon ja Tukon merkitys oli kasvanut ohi maakunnallisten tukkukauppojen, joiden osana oli erikoistua ja muuttaa toimintatapojaan.

Tukkukauppa muutti myös melkoisesti muotoaan yhteiskunnan ja talouselämän monipuolistuessa ja erikoistuessa yhä useampiin erityisiin toimialoihin. Varsinaisten suurten yleistukkukauppojen rinnalle syntyi paikallisia pieniä erityistavaran tukkuliikkeitä ja agentuureja, joiden olemassaolosta moni tavallinen maakunnan asukas ei ollut lainkaan tietoinen. Niin esimerkiksi toimistotarvikkeita, valmisvaatteita tai teollisuuskemikaaleja myymään perustettiin pieniä muutaman hengen tukkuliikkeitä, joilla ei aina ollut omaa varastoakaan. Tällaiset agentuurit myivät tuotteitaan kaupoille tai teollisuudelle suoraan ja toimittivat saamansa tilaukset edelleen tavaran maahantuojille tai tuottajille, jotka huolehtivat tavaran toimittamisesta edelleen jälleenmyyjille. Tällaisia uusia pientukkuliikkeitä syntyi käytännössä koko ajan lisää, eikä näiden liikkeiden määrällinen kehitys noudattanut lainkaan yleistä kaupan keskittymistä.

Vuonna 1953 Etelä-Savossa tilastoitiin kaikkiaan 107 ja Pohjois-Savossa 179 tukkukauppa­ tai agentuuritoimintaa harjoittavaa liikettä. On luonnollista, että nämä liikkeet keskittyivät hyvin voimakkaasti kaupunkeihin, joista selvä ykkönen oli Kuopio kaikkiaan 64:llä tukku- ja välityskaupan toimipaikallaan. Mikkelissä toimipaikkoja oli 34 ja Savonlinnassakin 24. Muuten kaupallisesti vahva Iisalmi ei ollut tukkukaupan osalta suuri, sillä pienessä kaupungissa oli vain 11 tukku- ja välityskauppaa harjoittavaa liikettä.545 Iisalmi oli vahvan maaseudun keskus, minkä vuoksi sen kauppa oli rakenteeltaan vähittäiskauppavoittoista eli tavaran jakelua loppukuluttajille. Iisalmi on ollut maalaiskaupunki koko historiansa ajan, ja se on ollut kaupungin ominaispiirre, joka on erottanut sen muista Savon kaupungeista.

Mikkeli, Savonlinna ja Kuopio olivat 1800-luvun puolivälistä lähtien olleet Saimaan kanavan välittömässä vaikutuspiirissä, ja siksi niistä tuli alueella vahvoja kaupallisia keskuksia, joiden liike-elämään kuuluivat olennaisena osana myös tukkuliikkeet. Nämä kaupungit olivat jo historiallisista syistä kaupallisesti monipuolisia, vaikka niitäkin voidaan hyvällä syyllä pitää luonteeltaan varsin maalaisina.

Varsinaisista maalaiskunnista kaikissa ei ollut ainoatakaan tukku- tai välityskauppaan laskettavaa liikettä, mutta joissakin tällaisia oli useita. Maaseudulla tukku- ja välityskaupan keskittymiä olivat vuonna 1953 Etelä-Savossa Joroinen ja Mäntyharju, joissa kummassakin oli useita tällaista liiketoimintaa harjoittavia yrityksiä. Pohjois-Savossa vastaavia kuntia olivat Kiuruvesi, Lapinlahti ja Suonenjoki, joissa kussakin oli vähintään neljä tukku- ja välityskauppaa harjoittavaa yritystä.546 Kovin eksoottisia maaseudun tukku- ja välityskauppayritykset eivät olleet, sillä tyypillisesti sellainen oli aikanaan esimerkiksi osuusmeijeri tai -teurastamo, joka markkinoi suoraan tuotteitaan ohi vähittäiskaupan omien keskusliikkeiden.

1950-luvun tilannetta tarkasteltaessa voidaan nähdä maakunnan osien erilainen kehitysaste myös tukkukaupan suhteen. Pohjois-Savossa alueen tukku- ja agentuurikauppaa harjoittaneiden yritysten liikevaihto oli 80 % alueen vähittäiskaupan liikevaihdosta. Etelä-Savossa osuus oli vain vajaat 60 %.547 Luvut merkitsevät sitä, että Pohjois-Savo ja etenkin Kuopio oli tällöin niin vahva kaupallinen keskus, että sen tukkuliikkeiden vaikutus ulottui laajalti oman maakunnan ulkopuolelle.

1960-luvun puoliväliin mennessä tukku- ja välityskauppaa harjoittavien liiketoimipaikkojen lukumäärä oli kasvanut Etelä-Savossa miltei puolella verrattuna vuoteen 1953, ja toimipaikkoja oli jo 150. Pohjois-Savossa kehitys oli verkkaisempaa: toimipaikkojen lukumäärä oli kasvanut vain vajaalla kymmenellä 186:een.548 Ero maakunnan puoliskojen kesken oli kovin suuri, ja syitä siihen on vaikeata hahmottaa. Mahdollinen selitys on se, että tuona aikana kaupallinen organisaatio oli vasta kasvamassa, ja Etelä-Savon tarve omaan organisaatioon kasvoi kaupan yleisen kehityksen mukana. Kuopio oli jo varhemmin ollut kaupan yleinen keskus, mutta Mikkeli vasta saavutti tämän aseman.

Kaikkiaan kauppa ja koko talouselämä monipuolistuivat voimakkaasti 1960-luvulta eteenpäin, mikä loi tarpeen yhä uusien tukku- ja agentuuriliikkeiden perustamiselle. Yhteiskunta ja talouselämä pyrkivät yhä suurempaan tehokkuuteen, mikä kasvatti erilaisten edustusten määrää. Vuoteen 1988 mennessä Etelä-Savon tukku- ja välityskauppaa harjoittavien liikkeiden lukumäärä oli kasvanut 221:een ja Pohjois-Savon jo miltei 400:aan.549 Pohjois-Savon vahvemmuus oli jälleen revennyt suorastaan hallitsevaksi, mikä on osoituksena uudenlaisen tehokkuusajattelun leviämisestä talouselämässä. Jo 1980-luvulla ryhdyttiin tarkasti laskemaan kunkin yksikön kannattavuutta ja tekemään johtopäätöksiä laskelmien perusteella.

Oli hyvin tavallista, että pienemmät maakunnat liitettiin suurempien maakuntien alaisuuteen kaupallisissa organisaatioissa. Niinpä monessa firmassa katsottiin, että Kuopion piiri sai hoitaa myös Mikkelin läänin kaupan, eikä Etelä-Savoon perustettu omaa piiriorganisaation osaa. Kun jossain vaiheessa talouselämälläkin oli taipumus yliorganisoida toimintaansa, viimeistään 1980-luvulla asenne muuttui, ja organisaatioita pyrittiin keventämään. Tämä kehitys kasvatti voimakkaasti jo ennestään suuria keskittymiä, ja pienemmät keskittymät näivettyivät. Tästä johtuen Etelä-Savon väkiluvultaan ja liike­elämältään heikompi maakunnan puolisko ei ollut ensimmäisiä paikkoja, jonne valtakunnalliset liikeyritykset asettivat oman edustajansa. Tämä suuntaus vahvistui edelleen 1990-luvun suuren laman aikana, jolloin jokainen yritys Suomessa joutui hyvin tarkkaan punnitsemaan organisaationsa vahvuuksia ja sen aiheuttamia kustannuksia. Hyveeksi tuli toimia mahdollisimman tehokkaasti, mikä periaatteessa supisti tukkukaupankin organisaatiota voimakkaasti. Luvuissa tämä pyrkimys ei kuitenkaan näy, sillä vuonna 1995 tukku- ja välityskaupan toimipaikkoja oli sekä Etelä- että Pohjois-Savossa enemmän kuin koskaan aikaisemmin: maakunnan eteläosassa kaikkiaan runsaat 350 ja pohjoisosassa miltei 580.550

Kehitys selittynee pääosin sillä, että suuret yritykset ulkoistivat paljolti toimintojaan, ja tässä yhteydessä moni entinen edustaja perusti oman yhden miehen yrityksen, joka jatkoi entistä edustustaan suoraan omaan laskuunsa oman työn tulokseen perustuvien provisioiden turvin. Näin entisestä, laajempaa aluetta hoitaneesta piirikonttorista, jossa oli työskennellyt mahdollisesti kymmenenkin edustajaa, tuli viisi tai seitsemän uutta yritystä, joista kunkin toimialue oli määritelty entistä pienemmäksi. Näin yrittäjän riski jäi edustajalle, ja emoyhtiön suoranainen toiminta voitiin supistaa mahdollisimman riisutuksi.

Valtakunnallisessa yritystoiminnassa Kuopiosta muodostui itseoikeutetusti koko Itä­Suomen keskus, jonne sijoitettiin näiden suuryritysten laajan alueen piirihallinto. Yrityksistä riippuen käsite Itä-Suomi oli hyvin väljä, ja joissakin tapauksissa myös Jyväskylä kuului Kuopion johtamaan Itä-Suomen alueeseen. Tällaisia laajojen piirien yrityksiä olivat esimerkiksi suuret liikepankit, vakuutusyhtiöt sekä yksityiskaupan alalla johtava tukkuliike Kesko. Kuopio oli Itä­Suomen alueen keskus, ja on vaikea kuvitella yhtään suomalaista suurliikettä, joka olisi virittänyt piiriorganisaationsa siten, että Kuopio ei olisi sen solmukohta. Kuopiosta toiminta haaroi sitten koko Savoon, Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen ja usein myös Keski-Suomeen. Näin esimerkiksi Yhdyspankin Kuopion aluekonttorin toimialue käsitti vuodesta 1976 koko edellä kuvatun alueen.551

Mikkeli oli pitkään oman lääninsä keskus, mutta Etelä-Savo maakuntana tai maakunnan osana oli niin paljon Pohjois-Savoa heikompi, että Mikkelistä oli vain harvoin liiketoiminnan keskukseksi, jos tarkastellaan nimenomaan valtakunnallisia suuryrityksiä. Etelä-Savokin katsottiin keskukseksi siinä vaiheessa, kun yritykset “yliorganisoivat” rakennettaan: prestiisisyyt ajoivat yritykset kehittämään joskus liiankin vahvan ja tiukan piiriorganisaation. Tämä vaihe oli kuitenkin lyhyt ja meni ohitse viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelinliikenne saatiin kokonaan automatisoiduksi ja puhelinverkko saattoi kuljettaa tietoa sähköisessä muodossa nopeasti ja täsmällisesti muutenkin.

Etelä-Savon keskus ei kaikissa kaavailuissa aina ollut suinkaan Mikkeli, vaan Savonlinnakin toimi joissakin tapauksissa Etelä-Savon ja Karjalan aluekeskuksena. Niinpä Savonlinna oli esimerkiksi Yhdyspankin alueen keskus kymmenisen vuotta vuodesta 1955 lähtien.552 Savonlinnan alue pankin hallinnossa oli nimenomaan osa merkittävää yliorganisaatiota, jonka purkamiseen ryhdyttiin jo 1960-luvun puolimaissa ja josta lopullisesti päästiin eroon 1970-luvun puolivälissä tehdyssä organisaatiouudistuksessa. Pankin piiriorganisaation kehitys sopii hyvin esimerkiksi suomalaisten suuryritysten hallintomallista ja sen kehittämisestä. Tämä kaikki vaikutti osaltaan myös Savon tukkukauppaan ja sen rakenteeseen. Vaikka toimipaikkojen määrä lisääntyikin voimakkaasti, niiden keskikoko laski ja merkittävyys yleisen taloudellisen kehityksen kannalta väheni. Toimipaikoista valtaosa oli hyvin pieniä, suurelle yleisölle täysin tuntemattomia ja näkymättömiä agentuureja.

Back To Top