skip to Main Content

ENSIMMÄISET “SUOMALAISET” JA “VANHA KANSA”

Asuinpaikkoja, joilta on tyypillistä kampakeramiikkaa, on Suomessa noin kolme sataa ja yksistään Savon alueella liki kahdeksankymmentä. Tätä on pidetty merkkinä huomattavasta väestönkasvusta ja myös uudesta väestöstä Suomen alueella. Uutta keramiikkaa seuraa näet muitakin ilmiöitä, jotka ovat ennestään tuntemattomia, kuten olemme jo nähneet. Erikoisen mielenkiintoiseksi tämän vaiheen tekee se, että viimeistään tyypillisestä kampakeramiikasta lähtien voidaan osoittaa asutusjatkuvuus Suomenlahden eteläpuolella.

On kuitenkin olemassa myös seikkoja, jotka yhdistävät tyypillisen kampakeramiikan vanhempaan Suomessa esiintyneeseen keramiikaan, ja sen tähden on arveltu, että monista uusista piirteistä huolimatta kysymys ei olisi täysin uudesta väestöstä ja kulttuurista. Eräänä mahdollisuutena on esitetty, että tyypillinen kampakeramiikka olisi syntynyt Etelä-Karjalassa . ja levinnyt sieltä Saimaan alueelle ja Lounais-Suomeen. Viimeksi mainituilla alueilla se on katsottu voitavan kytkeä uuteen väestöön, joka olisi asettunut asumaan ennestään asutuille asuinpaikoille.1

Savon alueella kehityksen seuraaminen on vielä vaikeaa, sillä asbestikeraamisia ryhmiä ei ole kylliksi tutkittu. Nuo Savon vajaat 80 kampakeraamista asuinpaikkaa muodostavat kaksi viidesosaa todetuista asuinpaikoista, ja useilta niistä on löydetty muutakin kuin tyypillistä kampakeramiikkaa.

Perusteellisemmat tutkimukset saattavat osoittaa niin selviä eroja asuinpaikkojen kiinteissä muinaisjäännöksissä ja esineistössä, että eri tavoin saviastioita valmistaneet ryhmät voidaan erottaa toisistaan. Jos kuitenkin teoriat eksogaamisista avioliittosäännöistä vastaavat muinaista todellisuutta, on mahdollista, että samankin suurperheen piirissä on valmistettu montaa eri lajia saviastioita. Vain laajat kaivaukset, joissa paljastetaan yhtenäisiä asuinalueita liesineen ja kodanpohjineen, voivat antaa meille totuudenmukaisen kuvan vallinneista olosuhteista.

C.F. Meinander on olettanut, että tyypillisen kampakeramiikan valmistajat perivät voiton kehittyneemmän yhteiskuntarakenteensa ansiosta. Hänen mielestään näillä oli myös tehokkaampi aseistus, kuten suuria piinuolenkärkiä, joita voitiin käyttää sekä eläimiä että ihmisiä vastaan. Mahdollisesti heillä oli myös paremmat kulkuvälineet ja he olivat jo tehneet tuttavuutta metallien kanssa.2 Savon alueella kampakeraaminen väestö ei kuitenkaan kyennyt sulattamaan itseensä aikaisempia asukkaita, vaan keraaminen perinne jatkui edelleen kahta, jopa kolmeakin eri linjaa, mikä tekee jatkokehityksen erittäin mielenkiintoiseksi.

Lännessä ja etelärannikolla seurasi tyypillistä kampakeramiikkaa nuorempi vaihe, jota nimitetään Uskelan keramiikaksi ja sen jatkoilmiöt, Sipilänhaan ja Pyheensillan vaiheet. Saveen ryhdyttiin sekoittamaan murskattua simpukankuorta, palanutta luuta ja kalkkipitoista kivirouhetta, joka on liuennut pois tai palanut polton yhteydessä, niin että keramiikasta on tullut huokoista. Suosituimpia koristeaiheita olivat isot pyöreäpohjaiset kuopat, joiden välit täytettiin pienillä kuopilla, kynsipainanteilla tai joillakin muilla pienillä leimoilla. Reunoista tehtiin jälleen suoria tai pyöristettyjä, sisäänpäin ka!tevat koristetut reunat katosivat käytöstä. Vähitellen astiat myös pienenivät.

Aivan tuntematonta Uskelan keramiikka ei Savon alueella ollut, sillä sitä on löydetty ainakin Sulkavan Ruunapäänniemen edellä kuvatusta kodanpohjasta, mutta enimmäkseen tämä keramiikka pysyi rannikkoalueen piirissä, ja sen jatkoilmiöitä tunnetaan vieläkin rajoitetummalta alueelta, Pyheensillan keramiikkaa toistaiseksi vain Mynämäeltä ja Harjavallasta.

Savossa ei edes tyypillisen kampakeramiikan nuorempi vaihe aneemisine kuvioineen ole yleinen, vaan huipputyylin jäätyä muodista käytännölliset asbestisekoitteiset astiat syrjäyttivät kilpailijansa.

RUUKUISSA JATKUU PERINNE

Siilinjärvellä, Pöljänjärven eteläpäässä, vanhan rautatien varressa olevan Pöljän asuinpaikan tuntee jokainen suomalainen arkeologi, sillä se on antanut nimensä eräälle kivikauden keramiikkatyyleistä. Kun mainitaan Pöljän keramiikka, tarkoitetaan vahvasti asbestisekoitteisia, yleensä pyöreäpohjaisia, erittäin ohutseinäisiä astioita, joissa reuna on voimakkaasti sisäänpäin taivutettu. Joskus nämä astiat ovat koristamattomia, joskus pinnaltaan naarmutettuja, joskus myös koristettuja kampaleimoilla, kierrenuorapainanteilla tai yksittäisillä leimoilla.

Asbestin ohella sekoiteaineena on voitu käyttää kiillettä, talkkia, hiekkaa tai luumurskaa, onpa eräässä Punkaharjun Kaarniemen asuinpaikan astiassa sekä asbestia että hiekkaa ja luumurskaa. 3 Asbesti on yleensä n. 10 mm pitkinä kuituina, mutta se voi olla myös pienemmäksi pilkottua. Todennäköisesti se on Savon asbestialueilta peräisin.

Astiat on valmistettu kuten kampakeraamiset ruukut savinauhoista. Nämä ovat noin viisi senttimetriä leveitä, ja nauhan yläreuna on ohennettu ja alareuna kaksihaarainen, niin että edellisen kerroksen ohennettu yläosa jää sen väliin. Vaikka astioiden seinämät ovat tavattoman ohuita, tällä tekniikalla on asbestisekoitteisesta savesta kyetty valmistamaan todella suuria astioita. Esimerkiksi Iisalmen Jysmästä on löydetty palasia astiasta, jonka läpimitan on täytynyt olla n. 48 cm.4

Pöljän keramiikka on itä- ja pohjoissuomalainen ilmiö, sen lounaisraja kulkee Viipurinlahdelta Jalas järvelle.5 Sitä on löydetty Savon alueella itse Pöljän lisäksi muun muassa Iisalmen Jysmästä, Heinäveden Karvion ja Kuusirannan asuinpaikoilta, Sulkavan Ruunapäänniemestä ja Kapakkamäestä sekä Punkaharjun Kaarniemestä.6

Toinen savenvalajan taidon näyte, joka on saanut nimensä savolaisen löytöpaikan mukaan, on Jysmän keramiikka. Sekin on asbestisekoitteista, mutta reunassa ei ole sisäänpäin kääntyvää listaa, vaan kummallekin puolelle ulkoneva paksunnos. Koristeluna on ainoastaan vinoleimoja reunan päällä ja aines on vaaleanruskeaa. Astioiden seinät ovat hyvin ohuet ja pohjat tasaiset. Ensimmäiseksi tämän kaltaisten astioiden palasiin kiinnitettiin huomiota Iisalmen Jysmän asuinpaikalla, missä ne esiintyvät yhdessä myöhäisen Pöljän ryhmän keramiikan kanssa.7

Kolmas myöhäisen kivikauden asbestisekoitteinen keramiikka on saanut nimensä Yli-Iin Kierikin asuinpaikan mukaan, vaikka sen pääasiallinen esiintymisalue on Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Tähän ryhmään luetuissa saviastioissa on ollut pyöreä pohja ja suora hieman paksunnettu reuna. Koristelua on astioiden pinnalla, reunan päällä ja joskus astian sisälläkin, ja se on tehty kapealla tai leveällä kampaleimalla, vetämällä viivoja tai painelemalla pieniä matalia kuoppia astian pintaan.8

Kierikin keramiikkaa on löydetty yli kahdeltakymmeneltä suomalaiselta löytöpaikalta, ja usein sitä on samoilta paikoilta kuin Pöljän keramiikkaa. Luultavasti nämä ovat osittain samanaikaisia, mutta mahdollisesti ne edustavat eri perinnettä. Kierikin keramiikka liittyy läheisemmin kampakeramiikkaan, Pöljän keramiikka aikaisempaan, varhaisen kampakeramiikan aikaiseen asbestisekoitteiseen keramiikaan. Molemmat edustavat näin kotimaisella pohjalla kehittyneitä muotoilu- ja koristelutapoja, kun sen sijaan Jysmän keramiikassa saattavat heijastua uudet idästä päin tulleet muotivirtaukset.9

Kierikin keramiikka on luultavasti jäänyt käytöstä vajaa neljätuhatta vuotta sitten, mutta Pöljän keramiikkaa on luultavasti tehty jonkin verran pitempään. Jysmän keramiikka on ainakin osittain saman ikäistä kuin sen myöhäisin vaihe. Noin 1200-1250 vuotta ennen ajanlaskumme alkua nämäkin näyttävät syrjäytyneen uusien muotivirtausten tieltä.

Tätä ennen asbestikeramiikan käyttö oli kuitenkin saavuttanut suurimman laajuutensa. Sitä käytettiin ja ilmeisesti myös valmistettiin Kierikin ja Pöljän keramiikan aikakaudella Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomessa, Itä-Karjalassa ja Kuolanniemimaalla, ja mahdollisesti koko tälle laajalle alueelle toimitettiin asbesti enimmäkseen Paakkilan esiintymiltä. Tämänkin alueen ulkopuolelta on tavattu asbestikeramiikkaa paikoitellen. Länsi-Suomessa löydöt näyttävät keskittyvän Kokemäenjoen alueelle.

Christian Carpelan on tulkinnut nämä esiintymät asbestikeramiikkaa valmistaneen väestön huomattavaksi aktiivisuudeksi. Tästä lienevät osoituksena myös Gävlen luota Ruotsista tehdyt löydöt. Näihin kuuluu sekä suomalaista muotoa olevia kiviesineitä että asbestikeramiikkaa.

Noin vuoden 1300 tienoilla ennen ajanlaskumme alkua hyvin voimakas kulttuurivirtaus alkoi levitä Volgan-Okan tienoilta luoteista kohden. Sen yksi ilmenemismuoto oli niin kutsuttu tekstiilikeramiikka. Tämä vaikutus, joka kesti muutaman vuosisadan, ulottui Itä-Karjalaan, Keski- ja Pohjois-Suomeen ja myös pohjoiseen Skandinaviaan. Jostakin syystä siitä ei ainakaan toistaiseksi ole tavattu merkkejä Savon alueella. Ilmeisesti asbestikeraaminen perinne täällä oli niin voimakas, että vaikka tekstiilikeramiikasta otettiinkin vaikutteita, sitä ei omaksuttu sellaisenaan.

Tässä vaiheessa asbestikeramiikka ilmeisesti levisi Pohjoiskalotille ja Norlantiin, missä aikaisemmin ei ollut tehty saviastioita lainkaan. Mahdollisesti tämä merkitsee sitä, että näillä alueilla oli löydetty omia asbestiesiintymiä.

Carpelan katsoo asbestikeramiikan leviämisen pohjoiseen merkitsevän vanhemman metallikauden alkua näillä alueilla. Hän on myös yhdistänyt pohjoisten alueiden saamelaistumisen tähän ilmiöön.10

RANNIKON SOTAKIRVESKANSA JA ENSIMMAISET MAANVILJELIJ AT

Noin 4500 vuotta sitten saapui Suomen rannikoille ilmeisesti uutta väestöä, joka pian levittäytyi lounaisimpaan osaan maata. Tästä väestöstä on jäänyt muistoksi tasapohjaisia nuorakoristeisia astioita, oikoteräisiä hyvin hiottuja kirveitä, kivisiä olkapääkirveitä ja reiällisiä sotakirveitä, joiden perusteella sitä on Suomessa kutsuttu vasarakirveskansaksi. Saviastioiden koristeluun vedoten käytetään myös nimitystä “nuorakeraaminen väestö”.11

Tämän väestön jälkiä esiintyy laajalla alueella Euroopassa. Lännessä niitä on Reinille asti, etelässä Tonavalle, idässä Dnjeprin keskijuoksulta Volgan latvoille ja Volgaa myöten aina sen mutkaan asti, pohjoisessa Keski-Ruotsiin ja Norjassa Trondheimin seuduille. Vanhimmat esineet kaikkialla ovat samantapaisia, ja sen tähden on ajateltu, että kysymyksessä olisi ollut yksi ainoa heimo, joka olisi jostain syystä lähtenyt liikkeelle ja levittäytynyt nopeasti koko tälle laajalle alueelle.

Sotakirveskansaa on muun muassa arveltu paimentolaisheimoksi, joka ehkä kuivuuden karkoittamana olisi jättänyt alkuperäisen asuinseutunsa. Sen alkukotia on etsitty milloin Saksista, milloin Kaakkois-Euroopasta tai jopa Skandinaviasta. Yleensä sotakirveskansaa on pidetty indoeurooppalaisena, ja esimerkiksi Liettuan, Latvian ja Viron alueella sen tulo on yhdistetty balttilaisten heimojen saapumiseen. Siellä, missä haudoissa on säilynyt luuaineistoa, on voitu todeta, että tämän kansan jäsenet olivat rotupiirteiltään toisenlaisia kuin aikaisempi kampakeraaminen väestö.

Sotakirveskansa tuli Suomeen ilmeisesti Itä-Baltian kautta. Se asettui täällä asumaan aivan erilaisiin paikkoihin kuin aikaisempi väestö. Asuinpaikat valittiin savialueilta tai hiekka- ja sorarinteiltä, eikä veden läheisyys näytä olleen tälle väestölle välttämätöntä. Se asettui myös maan lämpimimpään osaan, sillä asuinpaikkoja on tiheimmin Kymenlaaksosta Kirkkonummelle, mutta niitä on runsaasti myös Turun seudulta, Satakunnasta, Vanajan Hämeestä ja Etelä-Pohjanmaalta. Torsten Edgren on tulkinnut tämän siten, että vasarakirveskansa Suomeen tullessaan muodostui maanviljelijöistä, mutta ei ehkä suuremmin karjankasvattajista.12

Viipurinlahdelta Kokkolaan kulkevan linjan koillispuolelta merkkejä vasarakirveskansasta on hyvin vähän. Suomi näyttää jakaantuneen kolmeen vyöhykkeeseen. Näistä lounaisimmassa asui pyyntiväestöä, joka tunnetaan myöhäisestä kampakeramiikasta, sekä vasarakirveskansaa, koillisessa oli asbestikeraaminen väestö, jonka historiaa me pääasiassa seuraamme, ja näiden väliin jäi alue, jonka esihistoria seuraavan vuosituhannen ajalta on suureksi osaksi selvittämättä. Sen alueelle levisi ilmeisesti vaikutteita Virosta ja Keski-Venäjältä.13

Sotakirveskansan suhdetta pyyntiväestöön on paljon pohdittu. Koska asuinpaikat ovat erilaisissa paikoissa, tulokkaiden on tuskin tarvinnut vallata maata alkuasukkailta. Koska näiden asuinpaikoilla ei myöskään ole pyyntivälineitä, heidän taloutensa on luultavasti pohjautunut toisiin elinkeinoihin. Keski-Euroopassa tämän väestön elinkeinoa on pidetty karjatalousvaltaisena, mutta aivan selvästi sotakirvesheimoilla on ollut myös kaskiviljelyn luonteista maataloutta. Virossa tähän väestöön on yhdistetty alkeellinen maanviljelys, vuohien, lampaiden, ja sikojen hoito, mutta myös pyynti. Ruotsissa on tavattu saviastioissa selviä ohranjyvän painanteita, ja asuinpaikoilta on löydetty sikojen ja lampaiden luita. Sen sijaan nautakarjasta ei ole tavattu jälkiä.

Suomessakin on pitkään oltu sitä mieltä, että vasarakirveskansa olisi elättänyt itseään maanviljelyllä, mutta mitään selviä todistuksia siitä ei ole saatu. Saviastioista ei ole löydetty viljan jyvien painanteita eikä asuinpaikkojen läheisyydessä tehdyissä siitepölytutkimuksissa ole löydetty viljan siitepölyjä. Hauhon Perkiön asuinpaikan luota otetuissa näytteissä voitiin kyllä havaita selviä todistuksia puuston raivauksesta jokseenkin asuinpaikan käytössä olon aikaan, mutta sitä ei voitu kytkeä maanviljelyyn. Mahdollisesti metsää oli raivattu niityksi.14

Ehkä maanviljelys täällä pohjoisessa osoittautui kannattamattomaksi ja väestö sai elantonsa pienkarjan pidosta. Etelä-Pohjanmaalla jotkin asuinpaikat olisivat olleet pyyntiasuinpaikoiksi sopivia, ja niinpä on arveltu, että tulokkaiden olisi täällä ollut turvauduttava myös pyyntiin. Tällainen kehitys näkyy Viron ja Ruotsin aineistossa. Virossa sotakirveskansan esineistöön kuuluu nuolenkärkiä ja harppuunoita, Ruotsissa asuinpaikoilta on tavattu villieläinten luita.

Ilmeisesti vasarakirveskansan asuinpaikat olivat pysyvämpiä kuin pyyntiväestön, sillä Vantaan Jönsaksesta on tavattu jäänteitä, joiden perusteella täällä olisi ollut paaluaidattu kylä. Mikäli sen asukkaat pitivät karjaa, aidat varmaan olivatkin tarpeellisia. Taloissa on luultavasti ollut oksista punotut ja savella silatut seinät. Jönsaksesta on löydetty myös viisi tähän aikaan kuuluvaa hautaa, joten siellä on ollut kalmisto. Tämäkin voidaan tulkita merkiksi paikallaan pysyvästä asutuksesta.15

Vasarakirveitä, tämän uuden väestön tunnuskuvia, on Suomesta löydetty noin yhdeksän sataa. Muutamia tällaisia on eksynyt nuorakeraamisen väestön vakinaisten asuinalueiden ulkopuolellekin, mutta suuri osa niistä on karkeita jäljennöksiä. Vasarakirveskulttuurin koillisraja näyttää olleen todella jyrkkä.16

Vanhimmat vasarakirveet ovat muodoltaan hyvin samanlaisia koko sotakirves­ kulttuurin alueella, mutta pian eri maissa syntyi omia muotoja. Suomessa kirveistä tuli hieman kaarevia ja leveäteräisiä ns. venekirveitä, ja suurin osa niistä valmistettiin aivan tietystä kivilajista, Satakunnan oliviinidiabaasista, jota esiintyy vain rajoitetulla alueella Porin-Rauman-Pyhäjärven alueella. On arveltu, että täällä olisi ollut tehdas, josta ne kaikki olisivat lähtöisin.17

Useat vasarakirveet ovat tulleet esiin soranajossa ja ne ovat luultavasti kuuluneet hautoihin, mutta vain harvoin hautoja on päästy tutkimaan ehjinä. Ainakaan toistaiseksi yhdestäkään haudasta ei ole löydetty koruja, ja on muutenkin epäselvää, onko naisille tehty hautoja lainkaan. Mahdollisesti ne haudat, joista on tavattu vain saviastioita, ovat kuuluneet naisille.18

Vähän yli neljä tuhatta vuotta sitten tuli Suomen rannikolle ehkä vielä uusi ryhmä sotakirveskansan jäseniä. Näillä oli mukanaan reikäkirveitä, joissa oli huomattavasti suipompi hamara kuin edellisissä, joten ne ovat helposti erotettavissa. Ilmeisesti nämä paimentolaiset tai kaskiviljelijät eivät kuitenkaan pystyneet ylläpitämään omaa erikoisleimaansa täällä, vaan noin 4000 vuotta sitten sotakirvesryhmät näyttävät sekaantuneen lounaiseen pyyntiväestöön. Seurannutta sekakulttuuria, jonka esineistö on lainannut piirteitä sekä pyyntiväestöltä että sotakirveskansoilta, nimitetään Kiukaisten kulttuuriksi, ja sitä ylläpitänyt väestö on ilmeisesti saanut elantonsa pyynnistä.

Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkojen läheisyydestä on kuitenkin löydetty jauhinkiviä19, ja on olemassa muitakin todistuksia siitä, että loppuvan kivikauden väestö on osannut hyödyntää ympäristöään paremmin kuin edeltäjänsä. Jo nuorakeraamisten astioiden nyöripainanteet ovat niin hienoja, että nyörin aineksena .on täytynyt olla joko nokkonen tai ehkä kitupellava. Viimeksi mainittua on havaittu esiintyvän rikkaruohona samoilla alueilla, joilta tunnetaan vasarakirveskulttuurin asuinpaikkoja.

Siitä, että Kiukaisten kulttuurin väestön ei enää tarvinnut pukeutua pelkkiin nahkoihin, on vielä selvempiä todistuksia, sillä saviastioiden pohjissa ja usein myös seinämissä on tekstiilipainanteita. Ilmeisesti ruukut on pantu kuivumaan kangasalustalle tai ne on kiedottu vaatteeseen kuivumisen ajaksi.20 Näin tiedämme, että viimeistään tässä vaiheessa Suomessa on ryhdytty kutomaan kangasta. Painanteet ovat usein jälkiä karkeasta palttinasidoksisesta tekstiilistä, mutta sitä, onko tämä ollut kudottu lampaanvillasta vaiko nokkoskuiduista tai pellavasta, ei tiedetä.

Kiukaisten kulttuuri on ollut voimakkaasti länteen suuntautunut, ja on arveltu, että Suomen läntinen pronssikausi on saanut alkunsa tämän väestön tutustuttua uuteen metalliin skandinaavisten yhteyksiensä välityksellä. Samalta taholta lienee omaksuttu rannikoiden maatalous, jota pronssikaudella on harjoitettu.

Kehitys edellä mainitulla välialueella muodostui toisenlaiseksi. Jossain mielessä tämän alueen keramiikka saattaisi jatkaa vasarakirveskansan perinteitä, mutta ne läntiset vaikutteet, joita Kiukaisten kulttuurin alueelle on selvästi tullut, eivät näytä ulottuneen sen piiriin.21

Tämä alue on mielenkiintoinen ennen kaikkea sen tähden, että tärkeimmät maanviljelykseen viittaavat siitepölynäytteet on saatu sen alueelta, Länsi-Uudeltamaalta ja Hämeestä. Koska tälle vyöhykkeelle näyttää tulleen voimakkaita itäisiä vaikutteita, on mahdollista, että vanhin kaskiviljelys maassamme on itäistä alkuperää. Ajatus, että kaskeaminen olisi alkanut järvialueella jo Kiukaisten kulttuurin aikana (2000-1200 eKr.) ja varhemmin kuin rannikolla, ei ole mahdoton, mutta toistaiseksi siihen suhtaudutaan varovasti.

Sen sijaan pronssikaudella näyttää lounaisimman Suomen rannikoilla, Kokemäenjoen varrella ja Hämeenlinnan-Lahden seuduilla olleen jo paikoin peltoviljelystäkin. Päijänteen itäpuolelle maanviljelys tuntuu kuitenkin levinneen vasta rautakaudella.22

Tyypillisen kampakeramiikan aikana pyyntiväestö näyttää liikkuneen koko maassa ja jättäneen jälkeensä sangen samanlaista keramiikkaa ja samantapaista esineistöä. Sen sijaan vasarakirvesväestön saapumisesta lähtien vastakohtaisuus lounais- ja etelärannikon ja sisämaan välillä kasvoi, ja vähitellen sisämaahan muodostui useita erillisiä ryhmiä, joilla oli voimakkaimmat yhteytensä eri suunnille. Selitys, että on kysymys suomalaisista ja saamelaisista, on liian yksinkertainen. Tarvitaan kuitenkin runsaasti perustutkimusta ennen kuin voidaan tyydyttävästi ymmärtää kaikkien arkeologisessa aineistossa kuvastuvien ryhmien luonnetta.

MUUKALAISTEN JÄLKIÄ

Savosta on vain pari katkelmallista suomalaista vasarakirvestä ja yksi itävenäläinen, joka on kokonainen.23 Eräistä merkeistä kuitenkin näkee, että vasarakirvesväestön sotakirveet ovat saaneet pyyntikansankin silmät hehkumaan ja mielen himoitsemaan niitä. Lapinlahdelta löydetty venekirveen jäljitelmä on jäänyt keskentekoiseksi, joten voimme olla jokseenkin varmoja siitä, että se on valmistettu pyyntikansan parissa eikä lounaisrannikolla.24

Samantapaisia jäljitelmiä on löydetty parisen tusinaa, useimmat niistä ovat vasarakirvesväestön varsinaisen asuinalueen ulkopuolelta.25 Savosta on ainakin kolme, joista yksi Iisalmen Jysmästä.26 Tämä on teräkatkelma kirveestä, jonka Torsten Edgren on arvellut jäljitelleen vanhimpia vasarakirvesmuotoja. Se on löydetty noin sadan metrin päässä jo mainitusta Jysmän asuinpaikasta. Tehtyjen havaintojen perusteella kirveenkatkelmankin löytöpaikalla oli asuinpaikka-aluetta, ja sen ohella tuli museoon paksuniskainen poikkikirves, tyypillistä kampakeramiikkaa ja pari koristamatonta asbestinsekaista palaa. Kampakeramiikan joukossa on muutamia reunapaloja, joiden kaartuvaa reunaa Edgren on verrannut Pöljän keramiikan sisäänpäin taipuvaan reunaprofiiliin.27

Kampakeraaminen asuinpaikka on kolmisen metriä ylempänä kuin kaivauksin tutkittu alue, ja todennäköisesti se on viimeksi mainittua huomattavasti vanhempi. Kun tyypillinen kampakeramiikka nykyisin ajoitetaan jaksolle 3300-2800 eKr. ja vasarakirveskansan kuvitellaan saapuneen vasta noin 2500 eKr., lienee kirves jäänyt paikkaansa asbestikeramiikkaa tehneen väestön jäljiltä. Toisaalta Jysmän kaivettua aluetta on pidetty Pöljän keramiikan loppuvaiheisiin kuuluvana28, joten senkään käyttöaika ei oikein sopisi taustaksi vanhimman vasarakirvesmuodon jäljitelmälle. Ilmeisesti siis Jysmäniemellä on oleskeltu useaan otteeseen ja sieltä olisi löydettävissä jälkiä sellaisistakin asukkaista, joista tähän mennessä saadut löydökset eivät kerro.

Maaningan Käärmelahden kylästä löydetty jäljitelmä on kiillegneissiä, ja se on muodoltaan jokseenkin kömpelö, lattea ja huonotekoinen. Reikä on kahdelta puolen täyskairattu, niin että siitä on tullut keskeltä selvästi ahtaampi. Yksistään tämäkin osoittaa, että ase ei ole venekirvessepän käsistä lähtöisin, sillä näillä oli tapana käyttää putkikairaa ja tehdä tasaväljiä reikiä. Aarne Äyräpää on arvellut tämänkin aseen valmistajan yrittäneen matkia vanhimpia vasarakirveitä tai ehkä joitain venäläisiä kaarevateräisiä sotakirveitä.29

Lapinlahden kirveenteelmä on pehmeää kiilleliusketta, ja sen esikuvaksi on toisaalta ehdotettu itävenäläisiä nuppivasarakirveitä, toisaalta suomalaisten venekirveiden myöhäismuunnoksia. Teelmä on selästään kaareva kuten viimeksi mainitut, mutta teräkulma on särkynyt, joten esikuvasta ei voi olla varma. Esineessä näkyy pistehakkuun jälkiä, joten tekijällä on ollut jotain käsitystä venekirveskansan seppien työtavoista. Näiden aikanahan pistehakkuu tuli uudelleen muotiin. Kirveeseen on ryhdytty kairaamaan reikää kummaltakin puolelta, mutta teelmä on ilmeisesti katkennut juuri tässä touhussa ja saanut jäädä viimeistelemättä.

Nämä venekirveiden jäljitelmät ovat mielenkiintoinen esineryhmä, koska ne ovat miltei ainoa merkki siitä, että sisämaan pyyntikansa on ollut tietoinen lou­aisrannikon muukalaisista. Tulokkaiden teknilliset hienoudet eivät järvialueen asukkaita kiinnostaneet, sillä putkikairaus ei tullut muotiin, eikä pistehakkuutakaan juuri omaksuttu uude lleen.30 Sen sijaan tulokkaiden upeat sotakirveet ovat kylväneet kateuden ja ehkä pelonkin siemenen, ja kun näitä ilmeisesti ei ole ollut ostettavissa, niitä on yritetty jäljitellä vain näkömuistin varassa. Onhan selvää, että kivisepät, jotka kykenivät luomaan eläinpääaseita, olisivat onnistuneet paremmin, jos he olisivat voineet jäljentää mallista.

Kaksi Savon alueelta löydettyä jäljitelmää matkii vanhimpia yleiseurooppalaisia sotakirveitä ja vain Heinäveden teelmä ehkä pitkälle jalostuneita suomalaisia. Suhde on samanlainen, vaikka otettaisiin kaikki jäljitelmät huomioon, ja Äyräpää on arvellut sen johtuvan siitä, että vanhimpia venekirveitä on levinnyt kulttuurirajan yli enemmän kuin nuorempia, jotka lounaassa ovat ehdottomana enemmistönä. Satakunnan oliviinidiabaasista tehtyjä loistokirveitä on pidetty niin kertakaikkiaan kansallisina tunnuskuvina, että vain satunnaisesti sellaisia on eksynyt naapuriston haltuun.

Pohtiessaan jäljitelmien tarkoitusta Äyräpää on heittänyt esiin senkin ajatuksen, että pyyntiväestön sepät olisivat matkineet venekirveitä vain kokeeksi ja näyttääkseen millaisia ne ovat, aivan kuten on arveltu kivisten sotakirveiden syntyneen kuparikirveiden jäljittelystä. Nämä pyyntikansan tekeleet on valmistettu kivilajeista, joita oli helppo muovailla, mutta jotka tuskin olisivat kestäneet aseina. Taiston tuoksinassa nuo jäljitellyt kirveet olisivat murtuneet. Ehkä niitä tehtiinkin maagisiin tarkoituksiin. Kenties poppamiehet uskottelivat, että niiden avulla saataisiin valta muukalaisten uusien aseiden ja näiden käyttäjien ylitse.31

Suippohamaraisia reikäkirveitä, jotka edellä mainittiin vasarakirvesajan lopulla tulleiden uusien siirtolaisten aseina, on myös löydetty Savosta. Mäntyharjulta on oikein kauniin kohoteräisen kirveen puolikas, Kiuruvedeltä on kaksi katkelmaa ja Mikkelistä pienikokoinen ehjä kirves.32 Onpa yksi tähän muotoon luettava ase löydetty Siilinjärven Taipaleen asuinpaikalta.33 Tätäkin reikäkirvesmuotoa jäljiteltiin, eikä jäljittely jäänyt kömpelöiden kokeilujen asteelle, vaan yritysten tulok­ sena syntyi uusi muoto, lattea suippokantainen kirves, joka kuuluu Kiukaisten kulttuurin aikaan.34

Saman ajan tuotteita ovat yksinkertaiset reikäkirveet, joita Savosta on löydetty kolme.35 Hirvensalmelta Liekuneen rantaliejusta löydetty pieni kirves on porfyriittia ja hieman vahingoittunut. Säämingin kirves on ostettu Savonlinnan torilta, eikä sen ehkä kirjavista vaiheista tiedetä mitään, ja yhtä epämääräinen on Pielaveden kirveen tausta. Se on saatu Kuopion Isänmaallisen Seuran kokoelmiin jo viime vuosisadan puolella ilman tarkempia löytötietoja. Se saattaisi olla parempitekoisten kirveiden jäljitelmä.

Edellisten kaltaisten aseiden alkuperämaa on ehkä Ruotsi, mutta suoraselkäiset reikäkirveet, jollaisia on Rantasalmelta ja Kuopiosta36 , ovat tulleet ihan toiselta suunnalta. Ne tai ainakin niiden esikuvat ovat kotoisin Itä-Venäjältä, ja toisin kuin edellisiä kirvesmuotoja, näitä on enimmäkseen löydetty sisämaasta. Joskus on arveltu, että näiden kirveiden ilmestyminen Itämeren maihin merkitsisi vielä yhden sotakirvesheimon saapumista noin vuoden 1200 tienoilla ennen ajanlaskumme alkua, mutta ainakaan C.F. Meinander ei näytä tähän uskovan.37

Vielä pronssikaudellakin kiviset reikäkirveet ovat olleet suosittuja. Kuopion Lohilahdelta on viisikulmainen reikäkirves, jonka juuret johtavat aina Keski­ Eurooppaan asti, niin kutsutun Lausitzin kulttuurin alueelle.38 Teräväsärmäisiä rombikirveitä on Kuopiosta, Leppävirralta ja Iisalmesta.39 Viimeksi mainittu ei ole valmis, vaan sen putkikairalla aloitettu poraus on jätetty kesken. Se on merkillinen esine, koska molemmat lappeet on jo hiottu, vaikka reikä on vasta aloitettu. Sivut sen sijaan ovat sahauksen jäljiltä. Tämä kirves todistaa, että ainakin pronssikaudella Pohjois-Savossa harrastettiin putkikairausta.40

Nuorin kivinen reikäkirves, tai oikeastaan sellaisen katkelma, on löydetty Kangasniemeltä.41 Se kuuluu kaikkein vanhimpien Kansallismuseossa säilytettävien esineiden joukkoon, sillä sen on lahjoittanut kansakoulunopettaja H. Laitinen jo vuonna 1865. Kirves on katkennut varsireiän kohdalta, niin että vain hamarapuoli on jäljellä, mutta senkin perusteella se on kyetty määrittämään niin kutsutuksi käyräniskaiseksi reikäkirveeksi. Näitä on Suomesta löydetty vain kymmenkunta kaikkiaan. Ne ovat peräisin nuoremmalta pronssikaudelta (Länsi-Suomessa n. 1000-500 eKr.), ja niitä on arveltu alkuperältään skandinaavisiksi.42 Lapväärtistä on kuitenkin löydetty kirves, jonka reikä on vain aloitettu putkikairalla43, joten ilmeisesti Kangasniemen kirveen kaltaisia aseita on valmistettu myös Suomessa.

Skandinaavinen on luultavasti myös Mäntyharjulta saatu erikoinen kaksiteräinen kirves44, joka on mustaa valkealaikkuista kiveä. Siinä on levennetyt terät ja sivuilla syvennykset, eikä se muistuta yhtäkään edellä kuvatuista aseista: Ikää sillä lienee nelisen tuhatta vuotta. Se on todella jännnittävä ja epätavallinen esine, ja on harmillista, että emme voi varmasti tietää sen löytyneen Savon alueelta. Museon luettelosta selviää vain, että sen on lähettänyt Mikkelin pormestari, joka oli saanut sen Pertunmaan kylästä talon n:o 3 isännältä, valtiopäivämies, lautamies A. Ahve­naiselta. Vahinko, että valtiopäivämies ei ollut ennättänyt antaa löytötietoja.

Kuten edellä olevasta on käynyt ilmi, Savon alueelta löytyvät melkein kaikki mahdolliset Suomessa käytetyt sotakirvestyypit loppuvan kivikauden ja varhaisen metallikauden ajalta, mutta useimpia on vain pari-kolme, joitakin vain yksi. Vaikka niiden joukossa on teelmiä, ja siten niitä on selvästi yritetty valmistaa Savonkin alueella, ne eivät ole olleet jokapäiväisiä esineitä. Ne ovat merkkejä muukalaisista, todistuksia siitä, että pyyntikansalla on ollut yhteyksiä eri tahoille. Se, että niitä on kaikilta jaksoilta, merkitsee yhteyksien jatkuvuutta. Vaikka emme vielä voikaan osoittaa toisiaan seuraavien asuinpaikkojen ketjulla koko kehitystä, kuva muodostuu vähitellen. Sitä syntyy myös vierailta saaduista tai ryöstetyistä esineistä.

Kun edellä kuvatut reikäkirveet ovat antaneet vihjeitä itään, länteen ja etelään kulkeneista yhteyksistä, tasakantaiset nuolenkärjet ja uurrenuijat viittaavat poh­joiseen. Jälkimmäisiä on löydetty vain yksi Mikkelistä ja toinen Kuopiosta45, mutta tasakantaisia nuolenkärkiä, jotka kuuluvat varhaiseen metallikauteen, on Kiuruvedeltä, Lapinlahdelta, Maaningalta, Siilinjärveltä, Leppävirralta ja Ristiinasta, näitäkin vain yksi kustakin paikasta.46 Koska tasakantaisten nuolenkärkien yleisin käyttöalue on Oulunjoen pohjoispuolella ja pitkin Pohjanlahden rannik­koa ja uurrenuijien levintä on samantapainen47, kaikki vaikutussuunnat näyttävät olevan edustettuina. Ehkäpä nimenomaan tasakantaiset nuolenkärjet on saatu maksuksi asbestista, jota tuohon aikaan pohjoisessakin käytettiin.

Back To Top