skip to Main Content

NAISIA ERÄMAISSA

Edellä totesimme, että yksittäiset rautakautiset tarvekapineet, aseet ja työkalut, joita erämaista on saatu talteen, ovat todennäköisesti erämiesten jälkiä, näiden uhraamia tai hukkaamia esineitä. Viikinkiajalta on kuitenkin peräisin uudenlaisia löytöjä, löytöjä, joihin kuuluu naisten koruja. Savonkin alueelta näitä on muutamia.

Jo vuonna 1874 lahjoitettiin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kokoelmiin joukko pronssikoruja, jotka oli löydetty Kuopion Haminalahden kartanon läheltä Mustalahden uudistilan maalta useiden muiden hukkaan joutuneiden esineiden ohella. Löydösten sanottiin olleen kivikasassa, ja vuonna 1938 viidensien museopäivien aattona paikalla suoritettiin koekaivauskin, mutta tuloksetta.1 Näin on jäänyt toteamatta, olivatko esineet peräisin röykkiöhaudasta vaiko kivikasaan tehdystä kätköstä. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu se, että erääseen niistä on sulanut kiinni lasimassaa.2 Tämä ilmiö on tuttu juuri polttohaudoista.

Talteen saadut esineet ovat kaikki koruja, ja yleensä on ajateltu, että ne muodostaisivat suljetun löydön. Niiden joukossa on pyöreä pronssisolki, raskas pronssinen rannerengas, helminauhan jakaja ja kaksi riipusta, kaikki nämäkin pronssia.

Solki on koristettu geometrisiksi muuntuneilla eläinkuvilla ja kahdellatoista tapilla. Se on muotoa, jota on tavattu runsaimmin Hämeestä ja joka yleensä ajoitetaan 1000-luvun alkupuoliskolle. Sen sijaan rannerenkaan kaltaisia koruja on eniten Vakka-Suomen ja Ala-Satakunnan alueelta, mistä koko muotokin näyttää olevan peräisin. Vanhimmat näistä ovat jo 800-luvulta. Olisi siis mahdollista, että nämä kaksi esinettä olisivat peräisin kahdesta eri hautauksesta, mutta solkimuoto voi olla myös vanhempi kuin aikaisemmin on kuviteltu.3

Pienet riipukset ovat kumpikin puhkonaisia, toinen on pyörea Ja koristeltu viidellä tapilla, toinen on mahdollisesti kuunsirpin muotoisten riipusten kömpelö jäljitelmä. Edellisen riipuksen kaltainen esine kuuluu osana rautaiseen ompelu­ kokkaan, joka on löydetty Liedon Merolasta ja sellainen on myös Köyliönsaaren kalmistosta. Sen lisäksi Perttelin Sipilästä löydetyn ketjunkantajan yläpää on aivan samoin muotoiltu.4 Haminalahden jälkimmäisellä riipuksella on kaksi vastinetta Tampereen Vilusenharjun polttokalmiston löydöissä.5

Pitkänomainen pykäläreunainen helminauhanjakaja on koristeltu kolmella syvennyksellä ja kaiverretuilla viivoilla sekä uurteilla, jotka muodostavat keskustaan vinoneliötä muistuttavan kuvion. Täsmälleen samanlaista ei tunneta muualta, mutta muotona se liittyy melko suureen lounaissuomalaiseen ryhmään, jota pidetään nimenomaan suomalaisena.6

Juuri tämän esineen taakse on tarttunut sulanutta lasimassaa, mikä osaltaan osoittaa, että kysymyksessä on helminauhan osa eikä ketjuihin kuuluva liite, kuten tavallisesti väitetään. Tällaisissa jakajissa on takasivulla reiällinen lista, jonka reikien lävitse monirivisen koristeen eri nauhat ovat kulkeneet.7 Niinpä jos Haminalahden röykkiössä on alkuaan ollut täydellinen koriste, kadonneiden esineiden joukossa olisi pitänyt olla toinen samanlainen jakaja ja melkoinen määrä helmiä. Ehkäpä juuri noiden – mahdollisesti täysin huomaamatta jääneiden – helmien avulla päästään vielä joskus alkuperäisen löytöpaikan jäljille.

Vähemmän arvoituksellinen, mutta tavattoman kiehtova löytö on Pertunmaan Kuuselasta Savon myöhemmän maakunnan rajalta tavattu naisen hauta. Vaikka suurin osa löydetyistä koruista tuli esiin röykkiötä hävitettäessä, tutkimuksissa saatiin kuitenkin selville koko joukko muinaisjäännöksen rakenteesta. Siitä, että kysymyksessä on todellinen hautalöytö, voidaan olla täysin varmoja. Lähistöllä on sitä paitsi pari muuta röykkiötä, joita ei ole tutkittu.

Kuuselan röykkiö sijaitsi korkealla mäellä Peruveden länsipuolella n. 500 m järven rannasta. Se oli ollut pyöreä ja läpimitaltaan vajaa viisi metriä. Reunakivet olivat muita suurempia ja huolellisesti aseteltuja, mutta ne eivät kuitenkaan muodostaneet varsinaista kehää. Täyte muodostui jonkin verran pienemmistä kivistä sekä maasta ja nyrkin kokoisista kivenmukuloista, niin että röykkiön korkeus oli puolisen metriä. Muutamat suuremmat kivet kohosivat tätäkin ylemmäksi. Koska röykkiö oli lähes pelkästään kivistä rakennettu, se ei juuri poikennut lapinraunioista. Kivien alla oli palanutta maata ja tuhkaa, josta poltetut luut ja hautakalusto löytyivät.

Talteen saatu korusto on niin upea, että se olisi herättänyt huomiota mistä tahansa löydettynä. Siihen kuuluu kolme solkea, kaksi ketjunkantajaa, neljä sormusta, neljä rannerengasta, joista yksi spiraalikierteinen, mahtavan kokoinen pronssinen kaularengas, yli 90 lasimassahelmeä, pronssiriipus ja kaksi arabialaista hopearahaa, jotka ilmeisesti ovat muodostaneet kaulakorun, seitsemän kulkusriipusta, suuri joukko spiraaleja ja puukko, jonka sarvikahva on koristettu punosornamenteilla.8 Täytyy mennä Suomen rikkaimmille seuduille, Euraan, Köyliöön ja Turun ympäristöön, ennen kuin löytyy mitään vastaavaa.

Pertunmaan Kuuselan röykkiöön oli aivan ilmeisesti haudattu länsisuomalaisen muodin mukaan puettu nainen täydessä juhlapuvussaan. Pyöreät soljet, jotka ovat aivan samaa hämäläistä muotoa kuin Haminalahden solki, ovat ilmeisesti kiinnittäneet hametta olkapäiltä lounaissuomalaiseen tapaan. Kolmas niin sanottu tasavartinen solki, jossa molemmat päät ovat samanlaiset, on luultavasti ollut vaippaa varten, vaikka Euran Luistarin haudassa, jonka löytöjen mukaan viikinkiajan puku on entistetty, sellainen onkin kiinnitetty hameen etuosaan.9

Tuohon Luistarin löytöön yhdistävät Pertunmaan haudan myös spiraalikierteinen rannerengas ja spiraalisormukset, mutta muille rannerenkaille samoin kuin ketjunkantajille, helmille ja kulkusille löytyy vastineita eräistä Köyliönsaaren haudoista.10 Helminauhan pronssiriipuksen kaltaisia kuuluu Kinnulan kätkölöytöön11 samanlaisia kaularenkaita on ollut ehjinä eräässä Euran Osmanmäen ruumishaudassa ja ehjinä ja palasina monissa Lounais-Suomen polttokalmistoissa.12

Pronssispiraalit lienevät peräisin samantapaisista esiliinoista kuin on löydetty monistakin Euran ja Köyliön ruumishaudoista, sillä niiden joukossa on keskeltä suoriksi vedettyjä ja ristiin pantuja kierukoita.13 Nämä ovat luonteenomaisia juuri noille 900-luvun lopun ja 1000-luvun alun koristeille. Osa kierukoista saattaisi kyllä olla sellaisista rintaketjujen sijasta käytetyistä spiraalinauhoista, joita on löydetty Hollolan Kirkkailanmäen kalmistosta.14 Kuuselan haudastahan ei ole löydetty ketjuja, vaikka ketjunkantajat ovat mukana.

Voimme täydellä syyllä kuvitella silmiemme eteen naisen, joka on pukeutunut kuin Lounais-Suomen komeimmat mahtiemännät. Puku on muistuttanut Euran pukua, mutta siinä on ollut hämäläiset soljet ja ehkä itähämäläiseen tapaan spiraaliketju rinnalla. Ranteissa on ollut vielä vanhemman viikinkiajan peruna raskaat rannekorut, mutta uudemman muodin mukainen spiraalirengas osoittaa, että uudet tuulet puhalsivat jo Pertunmaallakin. Mahdollisesti emännän lanteilla kilisivät sivuliinojen kulkuset niin kuin joillakin Köyliön mahtinaisilla.15 Kaulalla lois­ tivat värikkäät helmet, jotka mahdollisesti on tuotu läntisestä Turkestanista16, mutta raskas ja mahtavan suuri kaularengas osoitti tiettyä vanhoillisuutta, kuten massiiviset rannerenkaatkin. Nämä olivat perinteistä muotia, joka haudan tekoaikaan oli jo häviämässä.

Kaulanauhan kaksi arabialaista rahaa lienevät olleet melko vanhoja hautaan joutuessaan. Ne oli lyöty 900-luvun alussa, kun taas vainajan koruston yksityiskohdat viittaavat 900-luvun lopulle tai vuoden 1000 tienoille. Tässä ei kuitenkaan ole mitään merkillistä; kaulanauhoissa saattoi olla rahoja jopa sadan vuoden ajalta, kuten Luistarin löytö todistaa.17

Haminalahden ja Kuuselan naiset eivät ole olleet mitään erämiesten tilapäisiä tuttavuuksia vaan ilmeisiä erätalojen emäntiä, eivätkä he ole olleet ainoita. Sieltä täältä kiinteästi asuttujen alueiden ulkopuolelta on tullut vastaan hautoja, joihin on kätketty länsisuomalaista pukua kantaneita naisia.18 Viikinkiajan kuluessa erämaiden käyttö on muodostunut siinä määrin järjestelmälliseksi, että tiettyihin solmukohtiin on perustettu eräänlaisia eräasemia, joihin on asettunut asumaan kokonaisia perheitä.

Nämä talot ovat toimineet rannikolta tulleiden erämiesten levähdyspaikkoina, niihin on kerätty turkikset ja niissä on ehkä käyty kauppaa varsinaisen pyyntiväestön kanssa. Missä määrin niiden yhteydessä on harjoitettu maanviljelystä, ei ole vielä selvää.

Kiuruveden Peksinniemen torpasta saadun leveän rannerenkaan kanssa samalta pellolta, mutta toiselta saralta kerrotaan löytyneen tulisi ja ja sirppi tai viikate sekä pitkä puukko. Mahdollisesti täällä on siis yritelty viljelystä vuoden 1000 vaiheilla. Paikalla, joka sijaitsee Osmanginjärven luoteeseen pistävän lahden pohjoispuolella, väitetään jättiläisten tai koirankuonolaisten asuneen.

Rannerengas muuten oli otettu tarpeelliseen käyttöön ennen museomiesten käsiin joutumistaan. Se oli katkaistu ja käytetty messinkilangalla jatkettuna kahvipannun sankana!19

Jotkin näistä erätaloista on ilmeisesti jätetty autioiksi muutaman vuosikymmenen jälkeen, toisista on kehittynyt myöhemmän ajan keskuksia.20 Pertunmaan asemapaikka ei ilmeisestikään ole ollut kovin tilapäinen. Vaikka naisenhauta on ainoa tutkittu, sen läheisyydessävon pari muuta, ja vajaan kilometrin päästä on löydetty 900-luvun keihäänkärki.21 Mahdollisesti siis upeaa korustoa kantanut emäntä ei ole seudun ensimmäisen isännän mukanaan tuoma, vaan jo vakiintuneen ja vauraan erätalon miniä, joka luultavimmin on haettu jostakin Yla-Satakunnan tai Etelä-Hämeen keskuksesta.

SUUR-SAVON VANHIMMAT KALMISTOT

Se keskus, joka Savon myöhemmän kehityksen kannalta tuli merkittävimmäksi, kehittyi Mikkelin nykyisen kaupungin alueelle ja sen välittömään ympäristöön. Tänne syntyi viikinkiajan kuluessa useita taloja, joiden asuminen muodostui pysyväksi. Asuinpaikoista tunnetaan toistaiseksi vain vähäisiä jälkiä.22 Tiedot, jotka saamme Suur-Savon loistokaudesta, pohjautuvat kalmistojen löytöihin.

Vanhin näistä syntyi nykyisten tietojen mukaan viikinkiajan puolivälissä Kyyhkylänselän länsipuolelle Kyyhkylänniemeen. Paikka on Mikkelin keskustasta noin seitsemän kilometriä etelään, Invaliidikoti Kyyhkylän maalla. Täällä kaivettiin 1930-luvun lopulla kuusi raunioladelmaa, mutta niiden ympäristössä on muitakin röykkiöitä. Myös tasaisen maan polttokalmistoon viittaavia merkkejä on tavattu samalla peltoaukealla sijaitsevan pienen kallion juurella.23

Kyyhkylän tutkitut röykkiöt olivat hyvin eri kokoisia ja näköisiä, mutta ne oli · kaikki tehty käyttämällä hyväksi paikalla olleita luontaisia maakiviä ja kokoamalla näiden ympärille pienempiä kiviä ja maata. Vanhin röykkiöistä (n:o 2) oli kooltaan n. 3 X 3,5 m ja korkeudeltaan n. 70 cm. Päällimmäisen kivikerroksen alla oli 2 X 3 m laaja liesimäinen kiveys, joka oli ladottu huolellisesti aivan pienistä kivistä. Latomuksen alla oli 2-3 cm paksu palomaakerros, joka oli miltei latomuksen kokoinen. Röykkiöstä löydettiin vain yksi palanut luunpala, mutta siitä huolimatta kaivauksen suorittanut ]orma Leppäaho on pitänyt sitä polttohautana. Hänen mukaansa luut olisi haudattu muualle. Kuitenkin palomaata seulottaessa löydettiin pronssispiraali, jonka sisällä oli säilynyt villalankaa 24, jot en hautauksen luomeesta ei ole täyttä varmuutta.

Röykkiöstä löydettiin edellä mainitun spiraalin lisäksi kolme muutakin, prons­ silevyn pala, saviastianpala, naskalin tapainen esine sekä keihäänkärki, jonka perusteella siihen oli haudattu mies luultavasti 800-luvun lopulla tai 900-luvun alkupuoliskolla.25

Keihäänkärki on muotoa, joka on viikinkiajan yleisin kaikkialla Pohjoismaissa. Suomestakin on löydetty näitä nelisen sataa. Kyyhkylän kärki on kuitenkin kapealehtistä muunnosta, joka on melko varmasti kotimainen. Näitä on saatu talteen huomattavan paljon Satakunnasta ja Hämeestä, joten näyttää todennäköisimmältä, että Kyyhkylään haudattu mies, keihäs tai ainakin keihään terä on tullut juuri Satakunnan tai Hämeen alueelta.26

Seuraavat Mikkelin alueella tutkitut tai muuten tunnetut haudat ovatkin jo vuoden 1000 vaiheilta tai 1000-luvun alkupuoliskolta. Näihi.n kuuluvat Kyyhkylän haudat 3 ja 4, Moision asehautaukset, Mikkelin Mäntyrannan löytö ja ehkä vain hieman edellisiä myöhempi löytöryhmä Rantakylän Rantalasta. Nämä ovat kaikki hautoja, joihin on haudattu aseistettuja miehiä.

Kyyhkylän haudassa 3 mies oli saanut mukaansa roviolle komean sotatapparan ja taitavasti taotun keihäänkärjen, puukon ja kahdet kuolaimet, varustuksen, joka länsisuomalaisestakin haudasta löydttynä olisi katsottu komeaksi. Sekä kirves että keihäs ovat muotoja, joita ryhdyttiin käyttämään vuoden tuhat tienoilla, ja itse yhdistelmä tuli muotiin samoihin aikoihin; aikaisemmin rikkaimmilla miehillä oli tapparan sijasta miekka.27

Hauta 3 oli hävitetty lähes täysin kiviä raivattaessa ennen kuin tutkijat pääsivät paikalle, joten siitä ei ole aivan tarkkoja tietoja. Se oli sijainnut vain parin metrin päässä haudasta 2. Leppäahon mukaan sen koko olisi ollut n. 3,5 X 4 m ja sen itäosassa oli ollut palomaakerros, josta löydettiin rautakuonaa ja palaneita luita. Tappara ja keihäänkärki olivat olleet suurehkon kiven alla.

Röykkiö 4, joka tutkimusten jälkeen entistettiin paikalleen ja on siten vieläkin nähtävissä, oli huomattavasti suurempi, läpimitaltaan yli kymmenen metriä. Varsinainen keskiosa oli n. 6×4 m laaja ja korkeudeltaan 65 cm. Todennäköisesti röykkiö oli kasattu polttorovion paikalle. Koska päällimmäisestä kivikerroksesta ei tullut lainkaan löydöksiä, on mahdollista, että osa kivistä, myös suuret, joiden kerrotaan muodostaneen harjan röykkiön päälle, ovat olleet pellosta sen päälle ajettuja.28

Tämän röykkiön enimmät löydökset olivat epämääräisiä esineiden sirpaleita, eläinten luita, saviastianpaloja ja kuonaa, mutta pari todella komeaan hautaukseen viittaavaakin esineen katkelmaa tavattiin. Toinen näistä on miekantupen kenkäin, toinen katkelma melko kookkaasta hopeisesta hevosenkenkäsoljesta.29

Tupenkenkäin on pronssia ja ilmeisesti siinä on ollut kummallakin sivulla ristimäiset ulokkeet, vaikkakin toinen näistä on katkennut. Samanlaisia kenkäimiä on löydetty Maarin Taskulasta ja Liedon Haimionmäestä sekä kaksi Halikon Rikalasta. Muotoa on tavattu myös Gotlannista ja Itä-Baltian alueelta. Maarian Taskulan haudassa 9 oli kenkäimen ohella hopeinen riipusristi, mutta myös keritsimet ja viikate, joten hauta tuskin on paljon 1000-luvun puoliväliä myöhempi. Kyyhkylän kenkäin lienee rriyös 1000-luvun jälkipuoliskolta.30

Hopeasoljen kappale on keskiharjallisen hevosenkenkäsoljeri kehältä. Tämän halkaisija on saattanut olla jopa 10 cm. Pinnassa näkyvät taonnan jäljet selvästi, eikä se ole koristettu. Palanen saattaisi olla joko rullapäisestä tai latteanuppisesta soljesta. Nämä ovat jokseenkin samanaikaisia muotoja ja kuuluvat pääasiassa 1000-luvun alkupuoliskolle.31 Niinpä Kyyhkylän hauta ajoittuu tämänkin perus­ teella 1000-luvulle.

Erikoisen mielenkiintoiseksi tekee haudan 4 se, että siitä on löydetty myös jälkiä uhrieläimestä ja tämä on ollut hevonen.32 Haudan 3 kuolainten ohella tässä on todistus siitä, että Mikkelin seudulla on pidetty 1000-luvulla muitakin kotieläi- miä kuin koiria.

Rantalan Mäntyrannan esineet, tappara ja keihäänkärki, tulivat ilmi sattumalta, mutta pelkästään niiden tarkastelu jo osoittaa, että ne ovat peräisin polttohaudasta. Keihäänkärki on ollut putkeltaan hopeakoristeinen, ja hopea on sulanut roviolla. Mäntyrannan keihäänkärki ja tappara

Kyyhkylän röykkiöstä 3 löydetyt aseet, mutta keihään hopeakoristelu vie sen loistoesineiden luokkaan. Vain neljä muuta saman tyypin hopeakoristeista keihäänkärkeä on löydetty Suomesta, ja näistä kaksi on Vesilahdelta ja muut Nousiaisista ja Tyrvännöltä.33

Hopeakoristeisia keihäänkärkiä on muuten Suomesta runsaasti, yhteensä lähes 70 kappaletta, mutta Itä-Suomesta niitä ei ole löydetty Mäntyrannan kärjen lisäksi muuta kuin yksi Liperistä, eikä Laatokan Karjalastakaan ole kuin kaksi koristelultaan erilaista.34

Liperin kärki kuuluu hopeakoristeisten kärkien tavallisimpaan muotoon, jossa putki on suhteellisen lyhyt, lehti kolmiomainen ja putki jatkuu kiilana lehden päälle. Juuri tämän keihäänkärkityypin muunnos on Mikkelin kolmannesta tapparahaudasta, joka on löydetty Rantakylän Rantalan maalta. Tämäkin hauta tuli esille sattumalta, mutta löytöpaikan tarkastuksessa tehtyjen havaintojen mukaan kysymyksessä ei olisikaan poltto- vaan ruumishauta, ja paikalla saattaisi olla näitä enemmänkin.35

Keihäänkärki, joka on samaa päämuotoa kuin Rantalasta löydetty, on myös Mikkelin Moision kalmistosta. Länsi-Suomessa tämän kaltaiset aseet ovat tulleet käyttöön jo 900-luvun lopulla tai vuoden 1000 vaiheilla, joten Rantalan haudan ei tarvitse olla paljoakaan Kyyhkylän ja Mäntyrannan hautoja nuorempi. On siten mahdollista, että jo 1000-luvulla täällä olisi tehty rinnan poltto- ja ruumishautoja. Näyttää myös siltä kuin juuri leveäteräinen tappara ja keihäs olisivat olleet ne aseet, jotka seurasivat varakkaimpia miehiä hautaan. Vastaava yhdistelmä tunne­ taan vain joistakin Hämeen ja Ylä-Satakunnan kalmistoista.36

Rantakylän alueelta on siis kaksi komeata tapparahautaa 1000-luvulta, mikä merkinnee sitä, että tännekin on syntynyt pysyvää asutusta. Eikä tässä vielä kaikki. On olemassa todisteita siitä, että kysymyksessä ei ollut mikään pelkkä miesten yhteisö.

Vuolingon Tyynelästä, joka sijaitsee vajaa kaksi kilometriä Rantalasta länsiluoteeseen, on saatu hajalöytöinä esineitä, jotka osoittavat, että länsisuomalaista pukua kantanut nainen on haudattu sinne. Samoin Visulahden kalmiston alueelta Mikkelin itäpuolelta on hajalöytö, jonka perusteella samaan tapaan vaatetettuja naisia on liikkunut siellä. Kalmiston lähistöltä on myös arabialainen hopearaha. Sen käyttö on siis saattanut alkaa jo 1000-luvulla. Mahdollisesiti vähemmän silmäänpistävät polttohaudat ovat tuhoutuneet Juvan tietä tehtäessä.37

Vuolingon Tyynelän löydön, joka käsittää parin pitkänomaisia tasavartisia folkia, kulkusen ja spiraalipäisen ketjunkantajan, tekee erikoisen mielenkiintoiseksi se seikka, että aivan samantapaisia esineitä on Pälkäneen Ristiänmäen eräästä haudasta. Tässä haudassa ollut solkipari on ilmeisesti kiinnittänyt naisen hametta olkapäiltä, ja solkiin on liittynyt myös samaa muotoa oleva ketjunkantaja kuin on Tyynelän löydössä.38

Tämä ketjunkantajamuoto on todennäköisesti syntynyt jo 900-luvulla Lounais­Suomessa, mahdollisesti Ala-Satakunnan alueella. Sen varsinainen käyttöalue on kuitenkin Hämeessä, mistä sitä on löydetty eniten ja moniin eri solkimuotoihin yhdistettynä. Se on levinnyt myös Laatokan Karjalaan, missä sen pohjalta on kehitetty koristeellisempi muunnos.39

Tavallisesti edellä mainitut tasavartiset soljet ovat esiintyneet yksinään vaipan solkina, ja hameen kiinnittäjinä ovat olleet pyöreät kupurasoljet, kuten Pertunmaan Kuuselan löydössä. Kuitenkin Pälkäneen Ristiänmäen löydön lisäksi myös Halikon Rikalasta on yksi hauta, jossa vainajan hame on kiinnitetty tasavartisilla sol jilla.40 Näin Tyynelän solkipari antaa vihjeen siitä, miltä suunnalta muoti on Mikkelin seudulle levinnyt. Sanottuja solkia esiintyy koko eteläsuomalaisella alueella ja myös Laatokan Karjalassa. Eniten niitä on kuitenkin Hämeen alueelta, ja mahdollisesti niiden käyttö pareittain on juuri hämäläistä muotia. Tämän heijastumaksi sopii myös Rikalan hauta, sillä onhan Halikonlahtea joskus mainittu hämäläisten satamaksi.41

HOPEAKÄTKÖJÄ SAIMAAN YMPÄRISTÖSTÄ

Mikkelin seudun viikinkiaikaisiin löytöihin kuuluu vielä arvoituksellinen kätkö Aittosaaren Kokkokalliolta. Se käsittää kaksi hopeista rengasneulaa, jotka löytyi­ vät kallionkolosta. Neuloilla on vain yksi vastine suomalaisessa aineistossa, ja se on löydetty Turun saaristosta. 42 Samanlaisia koruja esiintyy kuitenkin skandinaa­ visissa aarrelöydöissä, varsinkin Gotlannissa, missä niitä on arveltu valmiste­ tunkin.43

Rengasneuloja käytettiin enimmäkseen miesten viittojen kiinnittiminä, ja ylei­ simpiä ne olivat Englannissa ja Irlannissa alueilla, joita norjalaiset viikingit pitivät hallussaan. Siellä myös syntyi muoti pitää tavattoman pitkiä neuloja, jotka muodostuivat suorastaan vaarallisiksi ympäristölleen. Niinpä niiden pituutta yritettiin rajoittaa kielloilla.44

Suomessa miehet käyttivät viitoissaan yleensä solkia, mutta Ahvenanmaalle ja Pyhäjärven ympäristöön Ala-Satakunnassa rengasneulojen käyttö levisi jossain määrin 900-luvulla. Neulat olivat pääasiassa samoja muotoja, joita itäisillä vesillä liikkuvat varjaagit käyttivät.45 Lähes 40 cm:n pituinen hopeaneula, joka lienee valmistettu Brittein saarilla, on kuitenkin löydetty Laitilasta, joten aivan tunte­ mattomia läntisetkään neulat eivät ole olleet Suomessa.46 Mikkelin neulat eivät kuvasta aivan yhtä yltiöpäistä muotia; suurempikin niistä on pituudeltaan vain puolet Laitilan neulasta.

Skandinaaviset neulat keskellä Savoa muodostavat melkoisen kysymysmerkin, sillä pohjoismaalaisten reitit kulkivat pitkin Suomenlahtea, ja mieluimmin vielä sen etelärantaa. Kuitenkin vilkaisu karttaan, joka esittää Suomen hopea-aarteiden levintää, tekee löydön paljon ymmärrettävämmäksi. 1000-luvun alun hopeakät­ köjä, jotka yhdistetään gotlantilaisten kanssa käytyyn kauppaan, on useita Päijät­Hämeen alueelta.47

Luultavasti Suomenlahden rannikolla on ollut jokin vielä löytymätön kauppapaikka, jonka kautta hopea ja myös länsimaiset aseet, joista on ollut puhetta, ovat saapuneet Itä-Hämeeseen ja ympäristöön. Myöhemmin ristiretkiajalla Nastolasta ja Mikkelistä löydettyjen gotlantilaisten esineiden on oletettu tulleen Karjalan kautta, mutta se tuntuu vähän pitkältä kiertotieltä. Ainakin viikinkiajalla hämäläisillä näyttää olleen suoria yhteyksiä Gotlantiin, sillä Gotlannista on löydetty useita hämäläisiä pyöreitä solkia. Sieltä on ainakin kolme sitä muunnosta, joka esiintyy Kuopion Haminalahden ja Pertunmaan Kuuselan löydöissä.48

Löytö, jossa myös on skandinaavisia esineitä, mutta joka on yhdistetty länsi­suomalaisten .itään päin suuntautuneisiin retkiin, on Savitaipaleen Säänjärven kylästä, Luhapohjan vesijätöstä. Siihen kuuluu neljä arabialaista rahaa, näitä jäljittelevä pyöreä hopeariipus ja neljä rannerengasta. Rahoissa on jälkiä ripustuslenkeistä, joten ne ovat joskus palvelleet kaulanauhan riipuksina. Niiden perusteella kätkö on tehty aikaisintaan 900-luvun viimeisellä nel jä nneksellä.49

Rannerenkaista yksi on spiraalikierteinen ja kolme muuta ovat hopeavartaasta kierrettyjä renkaita, joiden päät on punottu toisiinsa. Yhdessä korussa nämä muodostavat vain pari kierrosta toistensa ympärille, mutta toisissa niistä on tehty koristeellisia spiraalilevyjä. Korussa, jonka vartaassa on valekierteitä, on vain yksi spiraalilevy, mutta toisessa, sileävartaisessa renkaassa näitä on kaksi.50

Tämä rannerengasmuoto on harvinainen Suomessa. Ainoa vartaasta tehty hopeinen rengas, jossa esiintyy toistensa ympäri kierretyt päät, on Sysmän Vääränmaan aarrelöydössä.51 Näin yhdistettyjä päitä samoin kuin spiraalilevyjäkin esiintyy myös nauhamaisissa rannerenkaissa.52 Molemmilla muodoilla on vastineita gotlantilaisissa ja mannerruotsalaisissa aarrelöydöissä. Todennäköisesti Säänjärven renkaat on valmistettu jossakin skandinaavisessa verstaassa 900-luvulla, mahdollisesti Keski-Ruotsissa, jossa näitä koruja on tavattu aarrelöytöjen lukumäärään nähden runsaasti.53

Vain tarinoista tunnetaan Mäntyharjun Nurmaan kylästä Jaalan rajan lähettyviltä tehty löytö, joka on joutunut täysin hukkaan. Siitä on säilynyt silminnäkijöiden kertomuksia, joiden mukaan joku paimenpoika oli vuonna 1829 löytänyt Nurmijärveen pistävästä Ritaniemestä kattilan, jossa oli lasihelmiä ja pieniä silmukallisia rahoja. Paikalla oli ollut myös hiiltä, tuhkaa ja luita, minkä perusteella kysymyksessä on saattanut olla hautakin.

Helmet ja silmukoilla varustetut rahat viittaavat sellaiseen kaulanauhaan, jollaisia tunnetaan monista länsisuomalaisista ruumiskalmistoista ja Pertunmaan Kuuselastakin. Kattilansangaksi mainittu kahdesta vartaasta kierretty esine taas saattaisi olla ollut päärengas, jollainen on löydetty esimerkiksi Lempäälän Lempoisten kalmistosta.54 Koska Nurmaan löytö on hävinnyt, sen ajoituksesta ei ole tietoa. Kuitenkin kuvaus, että rahat olisivat olleet ohuita ja pieniä, viittaa länsimaisiin rahoihin, ja siten löytö olisi ollut lähinnä 1000-luvulta.55

SAVOLAISTA MUOTOILUA?

Pienet soikeat nystyräkoristeiset soljet, joita esiintyy Etelä-Savossa 1000-luvulla, ovat Matti Huurteen mielestä ensimmäinen savolainen esinetyyppi.56 Tämän mahdollisesti Laatokan kaakkoisrannalla syntyneen solkimuodon, nastasoljen, vanhimmat suomalaiset edustajat on löydetty Hämeestä, ja Huurre olettaa Suomessa tapahtuneen itsenäistä kehit ystä, jonk a yksi ilmaus Savo sta löydetyt soljet ovat.

Savolaiseen muunnokseen kuuluvat soljet on löydetty Jaalan Pukkisaaresta, Taipalsaaren Vammonniemestä, Juvan Penttisestä, Sulkavan Iitlahdelta ja Savonlinnan Kylmäniemestä.57 Sulkavan soljen läheltä on löydetty spiraalipäinen ketjunkantaja ja se näyttää palaneelta, joten se lienee polttohaudasta. Juvan ja Savonlinnan soljet ovat yksinäislöytöjä. Sen sijaan Jaalan Pukkisaaren löytöpaikka on kalmisto, jota ei ole tarkemmin tutkittu. Sieltä on kuitenkin pari viikinkiajan pyöreää solkea, kaularenkaan katkelmia, kulkunen, sulaneita helmiä ja kirves. Löydöt viittaavat 900-luvulle ja 1000-luvun vaihteeseen.

Myös Taipalsaaren soljessa on palon jälkiä jä se on löydetty kallionkolosta, jonka läheltä toisesta kolosta on 900-luvun polttohautauksen jäännöksiä. Mahdollisesti tässäkin on useampia hautauksia sisältänyt kalmisto.58

Taipalsaarelta on muitakin löytöjä, jotka viittaavat juuri 900-luvun oleskeluun. Haikkaanlahden Tapanalasta on suppilonuppinen hevosenkenkäsolki, jonka kaltaiset olivat suosittuja miesten viitan kiinnittiminä juuri sanotulla sataluvulla, ja Halilasta taas on keihäänkärki.59

Nastasolkien edellä mainitun muunnoksen levintä viittaa siihen, että Savossa olisi ollut omaa korunvalmistusta jo ennen kuin Käkisalmen Karjalasta kyetään osoittamaan omia solkimuotoja. On näet huomattava, että Laatokan luoteisrannalta ei tunneta lainkaan nastasolkia, vaan sen yhteyden, joka näiden perusteella on ollut Hämeen ja Laatokan kaakkoisrannan kulttuuripiirin välillä, on täytynyt kulkea Karjalan ohi. Ainakin tämänhetkisten löytöjen valossa tämä tie kulki Etelä-Savon kautta.60

Yllättävää on havaita, että nastasolkien lisäksi löydöt tältäkin linjalta ovat vähäiset. Vain Juvalta on jännittävä silmukoilla varustettu riipus, joka on saattanut saapua Keski-Venäjältä asti, missä tällaiset korut ovat olleet su sittuja. Luultavasti korun silmukoista on alkuaan riippunut pieniä heloja, jollaisia on samantapaisissa Karkusta ja Teuvalta löytyneissä riipuksissa.61

Juvalta on myös ristiretkiaikainen soikea kupurasolki sellaista muotoa, joka on saattanut syntyä Mikkelin seudulla. Aivan irrallaan tästä linjasta on Joroisten Häyrilän kylä, josta on löydetty karjalaiseen tapaan koristettu ristiretkiajan puukonpää.62

Huurteen mukaan Savossa siis olisi luotu koruja jo 1000-luvun alussa, ja silloin pajan voisi lähinnä kuvitella olleen Mikkelin seudulla. Mikkelistä ei toistaiseksi ole löydetty nastasolkia, mutta sen sijaan kahdesta Tuukkalan haudasta on pyöryläsolkia, jotka jossain määrin muistuttavat näitä. Pyöryläsolkia ei ole löydetty mistään muualta, joten se ainakin näyttää olevan mikkeliläinen muoto.63

Muutamia muitakin suhteellisen varhaisia soikeita kupurasolkia on löydetty Mikkelistä. Yksi näistä on liljasoljeksi kutsuttu alkuperältään hämäläinen koru Kyyhkylänniemeltä64, toinen 1000-luvun hämäläisiin esikuviin pohjaava osmonsolmukoristeinen solki Iso-Pappilan maalta.65 Varhaisia palmettiaiheisia solkia, jotka muinoin on ristitty erheellisesti rapusoljiksi, on Kenkäveronniemen Pappilansaaresta ja Tuukkalan Leniuksen maalta.66 Valitettavasti kumpikin on irto­ löytö, mutta niissä on sellaisia jälkiä, että ne saattaisivat olla polttohaudoista. Leniuksen korussa on sitä paitsi kiinnitysmuoto, jonka kaltaisia esiintyy vain 1000-luvun soljissa.67

SAVON LINNOJEN IKÄ

Etelä-Savossa on seitsemän sellaista muinaisjäännöstä, jotka on luokiteltu muinaislinnoiksi. Nämä ovat yleensä luontaisia, jyrkkäreunaisia kallioita, joiden loivimmilla kohdilla nähdään kivivallien jäännöksiä. Ne ovat muistona perustuksista, joiden varassa muinoin on ollut puiset varustukset. Näiden avulla hyökkää­ jää estettiin pääsemästä linnan laelle, ja näiden suojasta puolustajat kykenivät ampumaan nuoliaan ja heittämään keihäitään. Säilyneiden kivivallien korkeus ei siten kerro mitään linnojen muinaisesta puolustustehosta; niiden jatkeeksi on aina kuviteltava muita laitteita. Valitettavasti linnakaivauksia on suoritettu niin vähän, että kaikki tehdyt rekonstruktioyritykset täytyy käsittää vain viitteellisiksi.

Itäisin Etelä-Savon linnoista on Ikoinniemen Linnavuori Kankaisselän itäran­ nalla noin 10 km Savonlinnasta itäkaakkoon. Se on korkea jyrkkärinteinen kallio, eikä sen alueelta ole tavattu muurien perustuksia. Sijainniltaan se kuitenkin vastaa muinaislinnoja paikkana, josta on näköala laajalti ympäristöön, ja se on sen täh­ den hyvin voinut palvella vartiointitarkoituksia.68

Sulkavan Pisamalahden linnalla Enonveden Linnavirran pohjoisrannalla on säilynyt ehkä komeimmat kivivallit koko Suomessa. Kallio on veden puolelta äkkijyrkkä, ja maanpuoleisella koillissivulla on useiden kymmenien metrien pituinen kivivalli, jonka paksuus vaihtelee kolmen metrin molemmin puolin.

Valli on paikoin ulkosivulta yli kahden metrin korkuinen. Se on tehty kylmämuuraustekniikalla, toisin sanoen ilman muurilaastia siten, että erikokoisia lohkottuja ja luontaisiakin kiviliuskoja on sovitettu päällekkäin.Jos suuremmat kivet eivät ole asettuneet tukevasti toistensa varaan, niiden väliset kolot on täytetty sopivilla pienemmillä liuskoilla. Tätä tekniikkaa on käytetty Pohjoismaissa ainakin jo pronssikaudella, ja Suomessakin esiintyy suurissa pronssikautisissa röykkiöissä näin tehtyjä kehiä.

Pisamalahden linnassa on vain yksi valli, ja sisäänkäynti on ilmeisesti ollut itäsivulla. Muurin sisäpuolelta tavattuja kivikasoja on pidetty heittokivivarastoina. Linnaa on arveltu ristiretkien aikaiseksi, mutta nastasoljen löytyminen Sulkavalta samoin kuin Mustikkalammen pohjaliejun tutkimus viittaavat siihen, että ympäristössä olisi asuttu jo aikaisemmin. Mustikkalampi sijaitsee vain kaksi kilometriä etelään Pisamalahden Linnavuoresta, ja sen siitepölynäytteistä on tavattu merkkejä rukiin esiintymisestä 480-luvulla jKr. Jatkuva viljelyskin olisi alkanut jo 1000-luvun alussa.69

Puumalassa sijaitseva Ihantsalon Linnavuori on Lietveden Ihanteensalon lounaisrannassa Linnasaaria vastapäätä, aivan Anttolasta Puumalaan vievän maantien varrella. Sekin on jyrkkärinteinen kallio, jolla on vain heikosti kasvillisuutta. Kivivallin jäännöksiä on kallion luoteis- ja kaakkoisosassa.70

Ihantsalon linnassa on sekä päälinna veden puolella että esilinna. Päälinnalle pääsee vain vuoren kaakkoiskulmassa olevaa rotkoa myöten, ja tämän suussa on erillinen muuri, niin että sisäänkäynti on muodostunut vain kaksi metriä leveäksi. Esilinnan on muodostanut päälinnan itäpuolella sijaitseva myös jyrkkärinteinen penger, joka on noin 15 m alempana. Se ulottuu etelässä rotkon kohdalle asti, niin että vuorelle nousijan on täytynyt aina kulkea esilinnan kautta. Esilinnalle on päässyt luoteispäästä, mihin on rakennettu kahden metrin paksuinen harmaakivi­ muuri. Tämän muurin keskellä on luultavasti ollut linnan pääportti. Linnojen yhteispinta-ala on ollut noin 4500 m2.71

Mikkelin ympäristössä linnavuoria on peräti neljä. Näistä Ohralan eli Otralan Linnavuori Ukonveden itärannalla Mikkelistä 10 km eteläkaakkoon on perus rakenteeltaan edellistä muistuttava. Juhani Rinne on kuitenkin arvellut, että se olisi muinoin ollut kauttaaltaan veden ympäröimä. Sen länsisyrjä laskee äkkijyrkkänä veteen ja siinä on pää- ja esilinna. Vuoren laki on pohjois-eteläsuunnassa 150 m pitkä ja 20-30 m leveä, ja eteläpäässä on matalampi 30 m:n pituinen ja samanlevyinen penger, jolle pääsee sen lounaispuolella olevasta solasta kuutta pientä rotkoa pitkin.

Otralan linna eroaa Ihantsalon linnasta siinä, että päälinnaa on erottanut esilinnasta muuri, josta on jälkiä syvänteiden kohdalla. Linnan pohjoispäässä on korkein kohta, joka laskee äkkijyrkästi paitsi järveen myös pohjoiseen ja itään, missä 7 m alempana on miltei länsi-itäsuunnassa kulkeva kivimuuri. Linnan itäsyrjältä, missä loiva kallionkolo johtaa vuoren laelle, ei ole tavattu muurin jälkiä, vaikka niitä sieltä olettaisikin löytyvän.72 Rinteen mukaan tämä sola olisi ollut tarpeeksi kapea estääkseen linnan valtaajia käyttämästä oikeaa kättään ylös pyrkiessään.73

Otralan linnalla suoritettiin vähäisiä kaivauksia vuonna 1888, mutta näissä ei löydetty esilinnalta muuta kuin kvartsinpalasia ja päälinnalta pari tulenpitopaikkaa. Koska löydökset rajoittuvat kovasimen tapaiseen kiveen, ei liesiä voi ajoittaa. Rinne on arvellut niitä linnan puolustajien ruoanvalmistuspaikoiksi.74

Sairilan Linnavuori Mikkelistä noin 5 km itään Mustansaaren itäpuolella on korkea, osittain jyrkkärinteinen vuori. Vaikka se on lähellä järveä, se ei rajoitu suoraan siihen. Vuoren sorainen etelärinne on jokseenkin loiva, ja täällä on nähtävissä matala maavalli porttiaukkoineen, joka on reunustettu kivillä. Maa viiden metrin levyiseen valliin on koottu sen kummaltakin puolelta, niin että on muodostunut matalat syvennykset.

Lounaassa ja koillisessa on ollut solia, joiden kautta nouseminen vuoren laelle on ollut mahdollista, ja lounaassa on kallion laella ehkä ollut kivimuuria, mutta koillisen solan vaiheilla ei ainakaan enää ole mitään jälkiä tällaisesta. Maavallin sisäpuolella oli ollut muutamia kivikasoja, jotka Hjalmar Appelgren kaivautti jo 1880-luvulla, mutta näistä ei löydetty muuta kuin vähän hiiltä, ja näin nekin on tulkittu heitto kivivarastoiksi.75

Otavan ja Vatilan eli Vatulan Linnavuorilta ei ole tavattu valleja, mutta ne sopisivat sijaintinsa puolesta hyvin muinaislinnoiksi. Otavan Linnavuori 12-13 km Mikkelin keskustasta länteen on Puulan Heposelän eteläpäässä olevassa niemennokassa, jota vain matala kannas yhdistää mantereeseen. Vuori on erittäin jyrkkärinteinen ja vaikeapääsyinen, mutta sen laelta avautuvat erinomaiset näkymät poh joiseen.76

Vatilan Linna taas on kaupungin keskustasta noin 8 km etelälounaaseen Linna­järven itärannalla. Jo Mikkelin pitäjää inventoidessaan 1880-luvullaJulius Paasonen kiinnitti huomiotaan Linnavuoren rinteillä kasvaviin harvinaisiin kasveihin ja arveli löytämänsä rautakuonan perusteella sepän joskus asuneen siinä.77

Vatilan Linna onkin yllättäen se Etelä-Savon linna, josta on saatu selvimmät merkit rautakautisesta oleskelusta. Keväällä 1986 Museovirastoon tuli sieltä löydettyjä esineitä: veitsi, tulusrauta ja kirves.78 Viimeksi mainittu on suomalainen suoraselkäinen kirves, jonka kaltaisista vanhimmat ovat 900-luvulta.79

Rinne on käsitellyt Etelä-Savon linnoja puolustuksellisista näkökohdista lähtien, ja epäilemättä niitä ei ole ollut helppo valloittaa. On kuitenkin muistettava, että ei niillä ole voinut kauan asuakaan. Yhdeltäkään ei ole mainittu lähdettä tai kaivoa. Parhaiten ne ovat sopineet vartiopaikoiksi, joilta on voitu seurata lähestyvien vieraiden liikkeitä ja joilta on voitu tulitiedotuksella ilmoittaa eteenpäin, jos jotain epäilyttävää on ollut näkösällä. Vihollisen etujen mukaista oli estää tiedottaminen, jotta karjaa ja muuta tavaraa ei ehdittäisi piilottaa, ja näin voi ajatella taisteluita syntyneen juuri linnavuorten vaiheilla.

Koska tutkimuksia linnoilla on suoritettu mitättömän vähän, niiden ajoituksesta samoin kuin siitäkään, kuka ne on rakentanut ja kenen varalta, ei voi sanoa mitään. Rinteen mielestä ne ovat karjalaisten tekemiä, mutta linnojen sijainnin perusteella ne olisi pikemminkin tehty etelästä tulevien varalle kuin lännestä tai pohjoisesta saapuvista varoittamaan. Vain Otavan Linna katsoo pohjoiseen.80

Kuten linnojenkin määrästä näkyy, kiinteän asutuksen painopiste oli Mikkelin seudulla. Emme kuitenkaan tiedä, missä vaiheessa yhteisöt olivat järjestäytyneet niin pitkälle, että linnojen vaatimaan pitkäjännitteiseen rakennustyöhön ryhdyttiin. Jatkuvan viljelyn merkit Sulkavan muinaislinnan lähettyviltä 1000-luvulta alkaen ja Vatilan uudet löydöt viittaavat siihen, että se olisi saattanut tapahtua jo viikinkiajan lopulla.

Back To Top