skip to Main Content

Kopalla kourin Savonkin kansa oli Isonvihan vaivojen alla jo vuosia vartonut rauhaa ja rauhantöiden hedelmiä, kysynyt kirkoissa ja karkusaunoissaan, eikö toki vihastunut Kaikkivaltias jo vihdoinkin antaisi vitsansa vaipua, vetäisi muskoviitit rajan taakse takaisin ja päästäisi ihmiset taas vesoittunutta kotikontuaan kohentamaan ja hiiltyneitä kyliänsä rakentamaan.1 Mutta lähes kaksikymmentä vuotta kesti ennen kuin Kaarle XII:n saapastelu Euroopan sotapoluilla päättyi ja alun kolmatta vuosikymmentä ennen kuin sotijain käteen kelpasi miekan tilalle hanhensulka, taistelun sijaan neuvottelu ja rauhankirjan laadinta. Vihdoin oli kuitenkin sota lopussa ja neuvottelu myös, rauhansopimus tehty, tekstille karistettu kultaista santaa, nimet ja lakka­ painanteet pantu traktaatin alle ja ”kauan toivottu”, ”mieluisa”, ”siunattu” rauha saatu Uudessakaupungissa aikaan elokuun lopussa 1721.

Tämän ”ijäisesti kestävän ystävyydensiteen”, Uudenkaupungin rauhantraktaatin, monet yksityiskohdat koituivat nyt Savon maakunnan koko edessä olevalle historialle sangen tärkeiksi pontimiksi.

Rauhankirjan pykälät koskivat paitsi eräitä yleisluontoisempia seikkoja muun muassa sitä, että Ruotsin kuninkaalla oli ”ikuisiin aikoihin asti” oleva oikeus ostaa vuosittain 50.000 ruplan arvosta tulliton­ta viljaa Riiasta, Räävelistä ja Kuresaaresta, mutta kuitenkin niin, että hänellä ei olisi tänne entisille eloaitoilleen oleva asiaa sellaisina vuosina, jolloin tsaari kadon ”tai muiden tärkeiden syiden vuoksi” katsoi hyväksi evätä viljan maasta viennin – Savon vastaisen viljakaupan kannalta sangen tärkeä pykälä (§ 6). Sitten tultiin rauhankirjassa rajaa koskevaan kohtaan: ”Ja koska molemmilla Osapuolilla on rehellinen ja vakaa aikomus solmia keskenään totinen Rauha ja niinmuodoin ennen muuta on tarpeen sommitella ja jakaa molempien Valtakuntien väliset Rajat ja maat siten, että kumpikaan ei voi toista saattaa mihinkään epätietoisuuteen, vaan päinvastoin molemmat voisivat toivon mukaisesti rauhassa ja turvallisesti pitää hallussaan ja käyttää sitä, mikä heille tässä rauhassa luovutetaan; sen vuoksi on molempien rauhaa tekevien korkeiden Osapuolten kesken täten kohteliaasti sovittu, että tämän jälkeen ja aina ikuisiin aikoihin asti molempien Valtakuntien välinen Raja on oleva ja pysyvä, kuten seuraa: … ”, ja sitten hahmoteltiin rajan suunta suurin piirtein niille vaiheille, missä se nykyisenäkin aikana kulkee likeisimmältä kohdaltaan miltei hipaisten Savon vanhaa maakunta-aluetta (§ 8). Edelleen sovittiin molemminpuolisesta oman­ tunnon ja evankelisen uskon vapaudesta. Kirkon ja koululaitoksen piti jäämän entiselle ruotsinaikaiselle kannalleen (§ 10) samoin kuin myös yksityisten henkilöiden rajantakaisia saatavia koskevien vaatimusten (§ 12). Kun vielä oli sovittu venäläisverojen lopettamisesta, linnojen luovuttamisesta, maan evakuoinnista ja vankien palauttamisesta (§§ 13–14), tultiin tärkeään kauppapykälään: ”Molempien Valtakuntien, niille luovutettujen ja alistettujen Maiden, alamaisten ja asukkaiden välinen sekä maitse että vesitse tapahtuva kaupankäynti pitää järjestettämän esteettömäksi ja vapaalle kannalle ja vahvistettaman mahdollisimman pian erityisellä traktaatilla molempien Valtakuntien eduksi; mutta jo ennen sitä olkoon sekä Ruotsin että Venäjän alamaisilla oikeus heti tämän Rauhan ratifioinnin tapahduttua harjoittaa kummankin osapuolen Valtakunnassa ja maissa kaikenlaisilla tavaroilla vapaata ja esteetöntä kauppaa suorittamalla kunkin Valtakunnan tavallisia tulleja ja säädettyjä saatavia. Ja nauttikoot Ruotsin alamaiset Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa Valtakunnissa ja maissa ja vastavuoroon myös Venäjän alamaiset Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Ruotsin Valtakunnissa ja maissa kaikkia niitä privilegejä ja kaupallisia etuisuuksia, joita tässä suhteessa myönnetään suosituimmuusasemassa oleville kansoille” (§ 16). Tästä rauhankirjan kaupallisesta kohdasta samoin kuin myös sen viimeistä edellisestä pykälästä, joka koski rajanylittäjien molemminpuolista, pyynnöstä tapahtuvaa palauttamista (§ 23), oli vastaisina vuosina koituva paljon vaikutuksia nimenomaan Savon – ja Pohjois­ Karjalan – talouselämän ja väestöolojen kehitykseen.2

Rauhankirjan pykälien vaikutus olikin muodostuva sangen pitkäaikaiseksi. Sinällään sopimus päti Pikkuvihaan asti, mutta se tuntui vielä senkin jälkeen, kun tämän uuden sodan tilinpäätös oli tehty Turussa (1743) ja valtakunnan itäinen raja joutunut halkomaan itse savolaisalueitakin. Nimittäin monet nimenomaan tämän maakunnan kannalta tärkeät kohdat siirtyivät miltei sellaisinaan Uudenkaupungin rauhansopimuksesta Turun traktaattiin, ja – mikä tärkeintä – rajaoloihin 1720-luvulla vakiintunut käytäntö, pykälien paikallinen tulkinta, jatkui niinikään lähes entisensälaisena myös uudella Turun rauhan rajalla autonomisen Suomen syntymiseen saakka. Kohta kohdalta nämä seikat joudutaan tuonnempana toteamaan ja arvioimaan, kun tulee kuvattavaksi Savon väestön rajanylinen yhteys Vanhaan Suomeen ja kerrottavaksi eritoten rajapitäjien erikoislaatuisista maannautinta- ja -omistusoloista sekä niiden seurakunnallisista ja hallintoseikoista ynnä kaupallisen elämän kehityksestä muuallakin Savossa.3

Kaikessa tässä ja paljossa muussakin heijastui nyt se karmea tosi, että sota oli syvältä viiltänyt valtakunnan itäistä kuvetta, tunkenut rajan yhä kauemmaksi länteen ja samalla siirtänyt koko Pohjois- ja Itä­Euroopan poliittisen painopisteen Tukholmasta äsken perustettuun Pietariin, joka oli ripeästi kehittymässä Venäjän uuden suurvalta-aseman näkyvimmäksi merkiksi ja – nimenomaan Itä-Suomen kannalta arvioituna – yhä vetävämmäksi kaupalliseksi voimakeskukseksi. Pietarin kaupallinen imuvaikutus alkoi jo 1700-luvun alkupuolelta pitäen tuntua osaksi välittömästi kaupungin oman ostajakunnan ylläpitämänä, osaksi Viipurin kaupan välittämänä Savossa saakka, ja vuosisadan mittaan se voimistui voimistumistaan. Savon talous- ja poliittismaantieteellinen asema oli nyt entisestään tykkänään muuttunut muuksi. Tässä oli Suuren pohjansodan kauaskantoisin vaikutus tämän maakunnan historiaan.

Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Savossa olleet toki likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta, asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsistään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhankaan aikana ratkaisevasti koti­ palstojen kiinteän pellon varassa, jonka vihollinen saattoi helposti sotkea ja jalkoihinsa tallata, eikä se ollut aitanhinkalon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talonväet oli tapettu tai karkoitettu kartanoilta. Savolaisen elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta noille jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, tien tuntumasta tiettömien taipaleiden taakse. Niin että: vaikka tosin kypenet kiilsivät kylistä ja vainolainen seivästi rintamaiden väkeä, säilyi toki metsäin peitossa uuden elämän itu.

Kansa kyllä kertoi kaikenlaista vihan jättämistä jäljistä, rintamaiden autiudesta ja elämästä karkusaunoissa. Kerrottiin ja kerrattiin vuosikymmenestä vuosikymmeneen, sukupolvesta sukupolveen hämärtyvää muistitietoa vanhoista sota-ajoista – tummia tarinoita savuisissa pirteissä pärevalkean valossa. Ja kuin muurin katveessa liehuvaiset varjot kasvoivat tarinain tapaukset, olosuhteet ja henkilöt kertojien kuvauksissa usein aavemaisen suuriksi ja suhteettomiksi. Niiden aiheet sotkeutuivat yksityiskohdiltaan vielä vanhempien ‘vihojen’ aiheisiin, levisivät paikkakunnalta toiselle. Niitä lainattiin maakunnasta maakuntaan, olletikin sieltä käsin ja sinne päin, mihin kauppa- ja muutkin yhteydet olivat vilkkaimmat – Pohjanmaalta ja Karjalasta Savoon ja päinvastoin – ja niin syntyi vähitellen koko Suomen kansan kertomana alkuperältään ylen sekavien sotatarinoiden sikermä, jossa monien eri sotien, ‘vihojen’ ja rajatappeluiden aiheet enimmäkseen sijoittuivat ”Isonvihan aikoihin” ja kunkin kertojan omaan kotoiseen ympäristöön, tuttujen sotaisten paikannimien vaiheille: Pakovuoriin, Venäläis- ja Kasakkakiviin, Kuolion- ja Sotisaariin, Murhosalmiin, Tappuvesiin, Kalmokankaisiin. Niin sovitti Savonkin kansa monta muualla ja muulloin sattunutta verityötä ja onnettomuutta omien pitäjiensä Isonvihan aikaisiin oloihin ja näki vihan jäljet pelottavampina kuin ne tässä maakunnassa oikeastaan olivat koskaan olleet.

Kansa kaskusi värikkäästi ja liioitellen. Niinpä tarinain mukaan koko Kangasniemen pitäjään ei ollut Isossavihassa jäänyt muuta kuin yksi ainoa hevonen, Mäntyharjuun kolme. Kangasniemen Seppälän kylästä venäläinen söi viljat ja särpimet niin tarkkaan, että kaikki asukkaat kuolivat nälkään. Säämingin Haapalan kylässä oli niinikään ollut kaikenlaista ryssäin räähkyyttä, olivat syöneet maksutta viljat ja elukat suihinsa ja riettaasti eläneet. Sen tähden – heitä peläten – oli rintamaat heitetty ihan autioiksi, niin että jopa maantiekin oli kasvanut heinää vaikkapa viikatteella niittää, ja täytymys oli ollut kylvää kaurakin hangelle, koska ei ollut vihollisen pelosta hirvitty toukojen teon aikana asumasijoille saapua. Rantasalmenkin seuduilla oli ”koirankuo­nolaisia” kuljeskellut. Venäläistä väkeä olivat ne olleet, ja pää oli niillä ollut kuin koiralla, muu ruumis kuin ihmisellä. Kun lepäsivät, niin istuivat koipiensa varassa kuin koirat konsanaankin, pillillä imivät veret ihmisistä ja jättivät ruumiit siihen. Vainu oli niillä ollut niin tarkka kuin koiralla, ja maata nuuskien kulkivat ne ihmisten pakopaikoille, saloille saakka, joten niiltä ei kukaan ollut säilynyt. Tällaisia kertoi kansa.4

Mutta oli toki tarinoiden takana tottakin ihan riittämiin. Savolaista tarina-aineistoa tosin paljon kuivakiskoisempi mutta sitä vastoin melkoista vakuuttavampi virallisten asiakirjain kieli näet kertoo niinikään tämän suuren kansallisonnettomuuden maakunnalle tuottamista tuhoista.

Lähinnä teiden suunnassa ja asutustihentymissä vihollinen oli ahkerimmin liikkunut. Sen vuoksi sodan jäljet näkyivätkin selvimmin juuri niissä eteläisissä pitäjissä, joissa tieverkkoa oli jo ehtinyt jonkin verran tallautua, ja pohjoisempanakin sikäläisen ainoan ‘maantien’ varsilla. Savon pitäjistä olivat Puumala, Sulkava, Sääminki, Kerimäki, Rantasalmi, Leppävirta ja Kuopio pahimmin hävitetyt. Täällä maakunnan itäisellä kupeella venäläisjoukkoja oli liikkunut enemmän kuin muilla seuduilla. Ylimalkaan Savon keski- ja pohjoisosat olivat kärsineet huomattavasti vähemmän kuin eteläosa ja mainitut itäiset pitäjät.

Rintamailla vauriot näkyivät ennen kaikkea viljelysrappioina viljelysmaiseman metsittymisenä – ja rakennustuhoina ja -rappioina. Kotitanhuat ja kontupellot olivat vihan aikana miltei tuntemattomiksi muuttuneet. Esimerkiksi vuonna 1726 kerrottiin silloin Savoa kiertävälle Itäiselle tutkijakunnalle (siv. 42), että asukkaat olivat yleisesti sotavuosina peräytyneet metsiin ja heittäneet niittyjensä ja peltojensa hoidon tyyten tykkänään hulhavalle. Vain joitakin kapanaloja avo­naista peltoa tutkijakunta ilmoitti tavanneensa retkellään. Kaikki muu oli kasvanut metsää ja vesakkoa umpeen, niin että sitä hädintuskin entiseksi asumapaikaksi tunsikaan. Tietäähän tuon: kyllä kitsainkin pelto kerkeästi lepikkoa puskee, ellei maamies ole sitä alituiseen viljalle vahtimassa. Miehet olivat olleet sodassa ja kotiväet karkusaunoissa metsästä viljaa kaskeamassa. Oli – komission sanojen mukaan – yhä hillittömämmin heittäydytty metsänhakkuuseen, tervanpolttoon ja kaskeamiseen, niin että sen ja lukemattomien joko omasta huolimattomuudesta tai vihollisen toimesta alkunsa saaneiden metsäpalojen vuoksi molemmat, siis metsä ja sen käyttö, ”tuotapikaa näyttävät loppuvan tai ainakin huomattavasti vähenevän”. Oli vain harvoja taloja Savossa – tutkijakunta vakuutti – joissa enää edes kotitarpeeksi riitti hirsimetsää pirtin, aitan, saunan salvoksille.5

Ja nyt sodan jälkeen juuri rakennusaineksista olisi ollut suurempi tarve kuin koskaan aikaisemmin. Eivät näet vain maisemat olleet savolaistalojen viljelysaukean vaiheilla muuttuneet. Itse rakennuksetkin olivat menneet rakentajien puutteessa ihan rappiolle. Saattaa arvata, millaisia olot tässä suhteessa olivat tavallisissa talonpoikaistaloissa, kun savolaisissa virkataloissakin tavattiin järjestänsä pitkin koko 1720-luvun vain täysi- ja puolilahoja suojia puustellintarkastuksia siellä pidettäessä.6

Muutamat vanhoista puustellinkatselmuspöytäkirjoista poimitut ja eri puolilta maakuntaa valitut esimerkit näitä Savon vihanjälkeisiä rakennusrappioita parhaiten elävöittävätkin. Savon jalkaväkirykmentin everstin virkatalossa, Ristiinan Brahelinnassa – Savon paraita puustelleja – oli useita täysi- ja puolilahoja rakennuksia vuonna 1724. Enimmät niistä kelpasivat vain polttopuiksi, hädintuskin siksikään. Sodasta tultuaan eversti Johan Stiernschantzilla ei ollut siellä muuta asumakelpoista suojaa kuin vanha savupirtti, ”kappaleen matkaa linnasta kirkon ohi rantaan päin ja suvea kohden mentäessä”. Siihen hän teetti pienen kakluunin ja antoi ”hädän pakottamana” sitä varten ottaa tiilit linnan sortuneesta holvirakenteesta. Samalle everstille kuuluneessa toisessakin (kapteenin) puustellissa, joka sijaitsi Ristiinan pitäjän Roinilanniemessä, lampuoti Roininen valitti mainittuna vuonna (1724) ”katkerimmin”, että edestakaisin kulkijat olivat häntä ja hänen perheväkeään venäjänvallan aikana sekä talvi- että kesäkelillä usein pidelleet pahoin ja ryöstäneet putipuhtaaksi , vieneet hevoset, karjan ja muun omaisuuden, niin ettei hänellä ollut kuuteen vuoteen ollut yhtään hevosta käytettävänä. Itse puustellin tarkastuksessa tavattiin taaskin miltei kaikki rakennukset joko täysilahoina tai puolikuntoisina. Eritoten katot pyrkivät rakennuksista helposti hoidon puutteessa rappeutumaan. Roinilanniemen varsinaisessa asumasuojassa – se oli savupirtti – uuni oli hajoamaisillaan, 15 lattiapalkkia ja katto lahonneet. Savon jalkaväen henkikomppanian vänrikin puustelli, Ristiinan Innala, oli niinikään samana vuonna toimitetun tarkastuksen mukaan joutunut ”ryssänaikana” ihan rappiolle. Puustellin vihanaikainen eläjä Heikki Korhonen kertoi, että vihollinen oli häntä samoin kuin muitakin maakunnan asukkaita pidellyt kovin pahoin, ryöstänyt hevoset ja muun omaisuuden, niin että talon voimassa pito oli käynyt mahdottomaksi. Täälläkin suojat olivat 1720-luvulla pahasti rappiolla samoin kuin myös Ristiinan Puntalassa, majoittajan puustellissa, joka Isonvihan aikana oli joutunut täysin autioksi. Everstiluutnantin puustellissa, Rantasalmen Leislahdessa, oli vuodelta 1665 säilyneen päärakennuksen ”salin” lattiassa enää vain joitakin käyttökelpoisia palkke­ja, laipio sadeveden mädättämä, etelänpuolisen ”kamarin” samoin kuin myös viereisen huoneen permanto ja sisäkatto enimmäkseen lahot, ja molempia lämmittävä, seinän läpi menevä uuni rikki ja käyttökelvoton, porstuan hirsiseinät osaksi ulos – osaksi sisään päin painuneet, kyökin piippu sortunut ja koko ulkokatto samoin kuin myös rakennuksen itäpäässä oleva savutupa ihan laho. Iisalmen Partalan kapteenin virkatalossa oli vain vanha tupa ja turvekattoinen savupirtti asuttavia suojia, jälkimmäinen enimmäkseen jo lahonnut. Samoin myös jauhinhuone ja sauna ”kelpaavat vain polttopuiksi”. Samanlainen rappiotila näkyi myös kirkollisista rakennuksista, pappiloista, kirkoista, tapuleista, kirkkotarhan aidoista.7

Esimerkkejä saattaisi pitkältikin jatkaa, mutta jo edellä kerrotusta saatua kuvaa ne eivät muuksi muuttaisi. Koko Savon puustellilaitos ja tästä päätellen myös muun väestön rakennukset, sillä puustellithan olivat toki jo joltisiakin taloja – oli Isonvihan jäljiltä rappiotilassa. Pitkien vainovuosien aikana tavarat enimmäkseen katosivat, ja sekä yksityisten että kruunun omaisuutta turmeltui. Yhtäläinen vahinko kohtasi sekä irtaimistoa että kiinteistöä. Mikäli vihollinen ei rakennuksia repinyt ja polttanut – juuri tätä nimenomaan paljon tapahtui – ne muuten ravistuivat hoidon puutteessa. Multahirret lahosivat, katto kasvoi vihantaa ja pian levisivät rappion merkit tuvasta pihalle, pihalta pelloille ja niittyaukeille. Aitanpolku nurmettui ja saunan kiuas sortui. Minkä viljelys oli aikaisempina rauhan vuosina valloittanut, siihen työnsi korpi vihan aikana sakeata vesakkoa. Savon jo vanhastaankin kovin vähäinen pysyväisesti viljelty peltoala oli nyt entisestään vielä melkoisesti supistunut, ja siemenviljan puute oli vuonna 1721 niin yleinen, että viljaverot oli seuraavana vuonna jouduttu suorittamaan rahalla maksaen.8

Näiden rintamailla näkyneiden viljelys- ja rakennusrappioiden lisäksi taloja rasitti nyt myös suuresta tilussekaannuksesta koitunut hankaluus, joka Isonvihan aikana ja jälkeen oli etenkin etäisillä takamailla päässyt melkoiseen valtaan. Suuren määrän savolaistaloja jouduttua sotavuosina isännättömiksi jopa täysin autioiksikin naapurit näet ehättivät siekailematta niiden maita, eritoten ulkopalstoja, kaskeamaan ja muutenkin hyväksensä käyttämään. Vuodesta vuoteen jatkunut käyttö synnytti sitten helposti omistamisenkin halua. Moni luuli oikean omistajan pitkinä vihavuosina jo tietymättömiin kadonneen ja niinmuodoin arveli, että maakappaleistakaan ei enää niin ylen tarkkaa luvunpitäjää ollut. Sopi vain panna näissä sekavissa oloissa anastetuille hajatiluksille hieman toisenlaisia paikannimiä kuin oikean omistajan maasetelissä mainittiin – häpeä sanoa: tässä paikannimien käyttelyssä oli monella savolaisella jo vanhastaan oivasti opittua neuvokkuutta – ja kun nimet sitten samalla sovitettiin yleensä sellaisiksi, joille omasta ”kukkarokirjasta” näkyi löytyvän jonkinlaista perustettakin, oltiin oitis valmiita tällaisen ”omistuksen” puolesta pitkänkin käräjäsodan käyntiin.

Vihan ajasta oli kuin äpärettä tähteenä: äsken sodittiin muskoviittia, nyt toinentoisensa omistusvaistoja vastaan. Savolaisten jo vanhastaan vireihin maariitoihin tuli sodan jälkeen entistäkin enemmän pontta. Mutta näistä tällaisista vihan ajan seuraamuksista on kuitenkin paikallaan puhua laveammin vasta tuonnempana Savon maaolojen jatkokehitystä kuvattaessa (siv. 165) samoin kuin myös siitä heti Isonvihan jälkeen havaittavasta seikasta, että kruununluontoisen maan määrä oli entiseen verrattuna tavattomasti lisääntynyt ja perinnönluontoisen vastaavasti vähentynyt (siv. 146). Vaikeiden edellisaikojen olot nimittäin 1600-luvun lopulla sattuneiden nälkävuosien ja Suuren pohjansodan aiheuttamat verorästit ja autioitumiset olivat tietysti tähän olleet syynä. Asetus näet edellytti perintötalon muuttumista kruununluontoi­ seksi jo kolmen vuoden verorästien jälkeen.

Juuri näitä verorästeistä johtuneita autioitumisia tarkastamalla on mahdollista saada heti Isonvihan päätyttyä asiakirjoista todettaviin savolaisten nälkä- ja sotavaurioihin jonkin verran numerollistakin valais­ tusta. Kohta rauhan tultua kävi näet kruunulle välttämättömäksi ryhtyä tutkimaan, minkä verran maakunnasta voisi puristaa veroja irti, ja niin syntyi Savon kruununvoutien toimesta sangen ankea tilasto talojen veronmaksukyvyttömyydestä ja verorästeistä. Maksukyvyttömät talot merkittiin autioiksi. Tämä asiakirjoissa näkyvä ”autius” siis tarkoitti lähinnä juuri verotaloudellista voimattomuutta, veroautiutta, eikä suinkaan kaikkiin autioksi merkittyihin tiloihin nähden varsinaista asuma-autiutta. Oli kyllä näitä jälkimmäisiäkin autioita varmasti sangen paljon olemassa, mutta asuma-autiuden täsmällistä osuutta koko veroautiudesta on tarjona olevien tietojen epämääräisyyden vuoksi mahdoton muulla tavalla kuin likipitäen arvioida. Kokonaiskuvan saamiseksi on tällä kohtaa kuitenkin paras tarkastaa Savon vihanjälkeistä tilaa ensin pelkästään veroautiuden kannalta.

Vaikka kahden vuosikymmenen sotarasitus ja siihen liittyvä seitsenvuotinen raaka miehityskausi tietenkin jo sinänsä oli riittävä syy runsaan veroautiuden syntymiseen, tuntui näissa seikoissa, Savon sodanjälkeisessä veronmaksukyvyttömyydessä, osittain vielä toisenkin suuren kansallisonnettomuuden nimittäin Isonvihan takaisten Suurten kuolovuosien, samoin kuin myös vihasta riippumattomien sääsuhteiden – siis katojen – vaikutusta, joita kuitenkaan ei aivan tarkasti tunneta. Vuodesta 1704 lähtien kadot olivat käyneet vuoteen 1709 saakka yhä ankarammiksi. Vuosien 1708 ja 1709 kadot olivat yleiset koko maassa, niin että esimerkiksi Pohjois-Savonkin väkiluvun on sanottu silloin vähentyneen yli 2000 hengellä9. ”Ruttosyksyä” (1710) seuranneet vuodet – olletikin 1713 – lienevät myös Savossa satoseikkojen puolesta olleet taas parempaa kautta, mutta itse vihanaikaisten (1714–1720) vuodentulojen laatu on hämärän peitossa kuten silloisen Savon olot yleensäkin. Vuoden 1722 viljaverot oli ainakin Pohjois-Savossa (Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Joroinen, Rantasalmi) jouduttu selvittä­ mään rahalla, koska – kuten esimerkiksi Rantasalmella kerrottiin – edellisenä vuonna ei ollut sanottavasti ollut siementä maahan panna, ”ja sinä vuonna saatiin huono (ringa) sato”. Vuoden 1721 sadon niukkuus tai jopa osaksi suoranainen kato oli laajemmallekin alueelle kuin Savoon ulottuvainen. Kato tuli esimerkiksi Karjalan puolessa10. Seuraavana suvena tuli sitten jälleen kato, joka tietenkin myös vaikutti niihin autiotilatietoihin, joita kruununvoudit toimittivat Savon maaherralle mainitun vuoden verovajausten selitykseksi. Tästä huolimatta näkyvät näissä ensimmäisen vihanjälkeisen vuoden numeroissa – eritoten kun niihin lisätään vielä nekin tiedot, joita on olemassa vähäistä aikaisemmin viljelykseen otetusta autiomaasta – sittenkin kaikkein selvimpinä juuri sotatilan tuottamista rasituksista johtuneet vainonajan verekset jäljet. Veroautiutta jakautui eri pitäjien osalle vuonna 1722 seuraavalla sivulla olevan asetelman osoittamat määrät.11

Lähinnä suhdeluvuista, jotka asetelmaan on sijoitettu kruununvoutien ilmoittamien veromarkkamäärien rinnalle, voidaan helposti nähdä, että autiutta oli vuonna 1722 runsaimmin Ristiinan, Mikkelin, Pieksämäen, Sulkavan ja Puumalan pitäjissä ja melkoisesti myös Leppävirroilla, Juvalla, Joroisissa ja Kangasniemessä. Yleensä oli eniten (29 %) veronmaksukyvyttömiä taloja Etelä-Savossa, vähimmin (16 %) Pohjois-Savossa ja vajaa neljännes (22 %) koko Savossa veromarkkojen – toisin sanottuna siis neljännesmanttaalien – silloisesta kokonaismäärästä. Tällaista osoittavat numerot. Ilmeistä kuitenkin on, että esitetty autiotilasto vain melko ylimalkaisesti jopa osittain ehkä harhaan johtavastikin kuvastaa varsinaisten sotavaurioiden alueellista jakautumista Savossa. Autioitumisherkkyys oli näet tietenkin sangen suuresti riippuvainen Savon yleisistä vero-oloista, maakunnan räikeän epätasaisesta vuoden 1664 verollepanosta (siv. 228). Saattaapa tosin olla, että Isoviha todellakin koetteli savolaispitäjistä eniten juuri Ristiinaa, Sulkavaa, Puumalaa ja Mikkeliä, mutta tässä yhteydessä on kylläkin syytä ottaa huomioon myös se seikka, että juuri nämä samat maakunnan eteläiset osat olivat talojen tilusalan määrään nähden kaikkein ankarimmin verotettuja seutuja Savossa.

Maakirjoja ja autiotilaluetteloita silmäilemällä voidaan kuitenkin heti todeta, että vuoden 1722 savolaisessa veroautiudessa oli melkoisesti jo Suuren pohjansodan ja Isonvihan takaisilta ajoilta, siis lähinnä kai Suurista kuolovuosista, periytynyttä autiutta. Näin pitkä, yli neljännesvuosisadan jatkunut autiuden aika tuskin voinee enää muuta merkitä kuin todellakin jo varsinaista asuma-autiutta, kiukaan ja pellon sammaltuvia raunioita entisillä elinsijoilla, jo todella karjan sorkkiin sortuneita taloja. – Savon autio-oloja muun Suomen vastaaviin oloihin verrattaessa vaikuttaa siltä, että vihan jälki tässäkin suhteessa oli jonkin verran lievempi metsäisen maakunnan haja-asutuksissa kuin rannikonpuolisissa seuduissa. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan taloista oli 1719 enemmän kuin neljännes (26 %) joko asuma­ tai veroautiuden tilassa, Pohjois-Pohjanmaan taloista oli vuonna 1723 autioina 1060 ja veroamaksavina 1780, joihin käytetyssä tilastossa on laskettu myös 35 ”viljelykseen äsken otettua” tilaa. Talojen ja vero­ markkojen vertailu ei tietenkään voi edes suhdelukuna antaa täysin luotettavaa kuvaa Isonvihan eri maakuntiin jättämien jälkien tuhoisuudesta.12

Myös itse väestöön jäi vihan ajasta pysyväinen jälki. Isonvihan väes­ tötappiot olivat näet osaksi senlaatuisia, että niiden vaikutus tuntui vielä sodan jälkeiselläkin vuosikymmenellä. Tällaisen jälkivaikutuksen taaimmaisia tekijöitä on epäilemättä ollut se, että suuret määrät asekuntoisia, siis lähinnä naimaikäisiä miehiä oli sodan aikana joko saanut surmansa, joutunut vankeuteen tai muulla tavalla estyneeksi perhettä perustamasta. Sitä paitsi myös savolaisjoukot olivat pitkät ajat poissa kotimaakunnasta. Vuoden 1719 pääkatselmuksessa Savon jalkaväkirykmentin miehistötappioiksi merkittiin 97 Norjan tuntureille jäänyttä ja 38 tauteihin tai muulla tavalla kuollutta. Rykmentti oli tällöin vielä Ruotsin puolella. Maakunnan sodanaikaisten miehistömenetysten koko­naismäärä oli tietenkin monin verroin suurempi.13

Vihittyjen tosin erittäin vaillinaisina säilyneistä luetteloista voidaan päätellä, että uusien pariskuntien syntyminen onkin sota-ajan loppu­ puoliskolla ollut Savossa sangen vähäistä vaikkei tosin ehkä niin vähäistä kuin monissa maan eteläisissä ja läntisissä pitäjissä, joita vihollinen oli ankarammin ahdistanut. Esimerkiksi Joroisissa tämä lamakausi sattui vuosiin 1713–1720 (1714 puuttuu): 56 vihkimystä, Sulkavalla vuosiin 1715–1720: 29 vihkimystä, ja Ristiinassa on vuosilta 1715–1720 niinikään vain 77 vihkimämerkintää. Sitä vastoin sota-ajan alkupuoli, vuodesta 1700 noin vuoteen 1714 saakka, näyttää vähemmässä määrässä ehkäisseen savolaisten avioliittoisuutta.14

Kun entisaikojen luonnonmukaiset, siis ilman lapsirajoitusta ylläpidetyt avioliitot tuottivat yleensä noin 10–15 vuoden aikana jatkuvasti lapsia, täytyi niinmuodoin varsinaisen Isonvihan ajalta todettavan avioliittojen vähenemisen vaikuttaa vielä vihanjälkeiselläkin vuosikymmenellä syntyneisyyden alenemiseen. Näin kävikin, kuten tuonnempana (siv. 50) esitettävästä Savon väestöhistoriasta selviää. Mikäli taas 1720-luvun suhteellisen alhaista kuolleisuutta voidaan pitää sen seurauksena, että sodan aika oli jo karsinut heikomman väestöaineksen pois ja siten savolaisesta kaskiyhteiskunnasta ”suhteellista liikaväestöä” vähentämällä samalla parantanut jäljelle jääneiden elinehtoja, olisi tätä seikkaa ilmeisesti pidettävä – kenties ainoana – sotakauden myönteisenä jälkivaikutuksena. Savon väestön ikärakenteessa tuntui pitkälle 1700-lukua Suuren pohjansodan aikana syntynyt, eritoten miespuolisen väestöaineksen sodassa olosta tai sinne sortumisesta johtunut vaurio.

Sotatilan tuottamat vauriot tuntuivat tietenkin erittäin selvästi juuri sotalaitoksessa. Paitsi sen henkilöstöä sota oli koetellut kovasti myös itse laitoksen perusteita. Tosin koko Savon jalkaväkirykmentti samoin kuin myös Karjalan ratsuväkirykmentin savolaiskomppaniat selvisivät vielä tästä sodasta ruotualueiltaan silpoutumattomina, mutta niiden ruotuihin oli autioitumisen johdosta syntynyt suurta vajausta, joko täysin autioita tai osittain autioita vajaaruotuja. Edellisen vuosisadan lopulla vahvistetussa ruotujakosopimuksessa ruodut oli yleensä muodostettu kolmen talon ryhmistä. Talojen tilusalan ja tuoton ollessa kuitenkin sangen erilaiset tästä joustamattomasta kolmen talon ruoturakenteesta koitui jo sinänsä köyhemmille ruotuosakkaille suhteetonta rasitusta. Mutta nyt rasitus tuli vielä entistäkin epätasaisemmaksi, kun monissa ruoduissa vain talo tai pari oli joutunut ylläpitämään sotamiestä, josta aikaisemmin oli huolehtinut täysi ruotu. Ankarasti verotetun Suur-Savon rahvas kertoikin tätä seikkaa koskevia huoliaan jo vuoden 1723 valtiopäivillä. Anottiin, että sotamiehen saisi asettaa ”vanhan tavan mukaan” neljä taloa ja että ruotujen autiot osakkaat liitettäisiin pystyssä pysyneisiin taloihin, ”koskapa vähempiveroisten on vastattava samasta määrästä kuin niiden, joilla on kaksinverroin ja vieläkin runsaammin tiluksia”.15 Ruotujakolaitos oli kuitenkin eräs niitä edellisen vuosisadan saavutuksia, joita hallitus ei millään hinnalla halunnut järkyttää, ja niin joutuivat savolaisetkin autio- ja vajaaruodut jäämään entisiin tukaliin oloihinsa. Rykmentin riveihin syntyi kauan pysyviä miehistöaukkoja, ja ns. autiokorvausta (kappa viljaa ja vähäinen raha­erä, ‘ödesvederlag’) koskeva valitus kaikui Savon ruoduilta Isonvihan jälkeisvuosista ruotsinajan loppuun saakka. Maksusta oli näet vähitel­len tullut autiudesta riippumaton vakinaisrasitus.16

Myös ratsutilallisilla oli sodan jälkivaikutusten vuoksi omat vaikeutensa valitettavana. Uusi raja oli pannut pirstaleiksi entisen Karjalan ratsuväkirykmentin ratsutila-alueen, joka parin perusyksikön, Ylä­ ja Ala-Savon komppanian osalta oli ulottunut Savon maakuntaan saakka. Rykmentin tähteistä oli rauhan jälkeen aluksi vain kaksi komppaniaa – näistä toinen juuri Ylä-Savon komppania – yhdistetty rakuunakannalle asetettuina Uudenmaan rakuunarykmenttiin ja muut ratsutilat muutettu jalkaväkeä ylläpitäviksi ruotutaloiksi. Mutta juuri tässä jälkimmäisessä kohdassa vihanjälkeiset sotilashallinnon järjestelyt pyrkivät käymään ihan poikkiteloin rusthollarien etuihin nähden. Ratsutilaoikeuksien menettäminen oli näet samalla merkinnyt miehen ja hevosen varustamisesta myönnetyn verovapauden menettämistä, ruotutalolliseksi joutuminen veroikeen alle astumista. Niinpä Savonkin ratsutilalliset jo vuoden 1723 valtiopäivillä ehättivät surkeaa asemaansa valittamaan anoen entisten oikeuksiensa palauttamista, ja anottuaan vielä seuraavillakin valtiopäivillä (1726) samaa ”oikeutta” he saivatkin asiansa siinä suhteessa ennalleen. Jo vuonna 1724 Karjalan ratsuväen raunioista oli noussut mm. Ala-Savon komppania, ja 1727 antamassaan päätöksessä kuningas suostui siihen, että ”kaikki saavat rustata”. Siihen saakka olivat Isonvihan jälkeiset sotilashallinnon olot itäisessä maaherrakunnassa sangen sekavat, ja esimerkiksi ”Grotenfeltin rakuunain” osalta entiset ratsutilalliset jäivät tykkänään vaille sitä etua, miksi miehen ja hevosen varustaminen ratsuväkeen oli jo muodostunut vakinaiseen jalkaväen pitoon verrattuna, olletikin juuri Savon raskaasti verotetuissa eteläpitäjissä.17

Pitkällisen sotatilan lyömä leima näkyi myös itse sotureissakin, jotka näinä aikoina alkoivat käydä kovin rasittaviksi ruotutalonpojilleen ja rusthollareille. Sotatoimien ja seikkailujen kovettamat kaarlelaiset näet olivat nyt kotiin palattuaan ihan ylen oppineita ottamaan ja vaatimaan paitsi lain suomia myös sellaisia saatavia, joille ratsutila- ja ruotukontrahdeissa ei löytynyt mitään perustetta. Osittain näytti kyllä siltä, että isännät ainakin aluksi, rasittuneiden sotamiesten palattua kaukaisilta retkiltään, pyrkivät näitä kuin kovinkin kaivattuja hyvinä pitämään. Mutta entäpä urhot itse? ”Usein käy niin” – Suur-Savon rahvas jo vuoden 1723 valtiopäivillä valitti – ”että sotilaat laativat ruotujensa hyväntahtoisuudesta itselleen eräänlaisia lisälakeja tahtoen enemmän saada kuin pystyvät vuodessa kuluttamaan, ja toiset taas ku­ lutettuaan omiakin töitä tekemällä arkivaatteensa loppuun vaativat heti toisia tilalle arvellen aina ruodun olevan velvollisen hankkimaan heille uusia.” Talvikautena 1721–1722 myös ratsutilalliset olivat tästä sotilaiden murskista kopeudesta kärsineet joutuessaan majoittamaan kuukausimääriksi Ruotsista saapuneita sekä omia että vieraita – ruotsinmaalaisia – ratsumiehiä taloihinsa ja mökkeihinsä.18

Toisaalta taas upseeritkin ja aliupseerit sekä muut jakopalkan nauttijat – hekin näinä aikoina kovan puutteen painamina – vaativat ja ottivat useinkin palkkatiloilta enemmän kuin jakopalkka oikeastaan vuosittain edellytti. Kestinkiertoon oli näet heillä kuin papeilla konsanaan jo vanhastaan vahva viettymys. Toiset eivät tyytyneet edes tähän vaan pyrkivät käymään jopa ihmiseenkin käsiksi. Tätäkin näet valitti Suur-Savon rahvas äsken mainituilla valtiopäivillä. Rekrytoinnin var­ jolla sotilashenkilöt olivat antaneet kopata kiinni talollisten poikia ja ainoita renkejä jopa itse isäntiäkin. Pyydettiin apua.19 Osaksi esimiehistön vaatimuksilla oli tietysti kyllä jonkinlaista perustettakin olemassa, sillä monelta oli jäänyt vuosien takaisia saatavia perimättä. Huolimatta kuninkaan reklementistä (1721), jonka tarkoituksena oli suojella palkkatilojen asujia sodasta palaavien sotilasviranomaisten liioilta rästivaatimuksilta, Savon silloiselle maaherralle Johan Henrik Frisenheimille kuitenkin saapui yhtämittaa näiden lähettämiä anomuksia saada ulosmitata veropalkkatalojensa parselirästejä myös siltä ajalta, minkä palkannauttijat olivat joutuneet olemaan sotatoimissa vieraalla maalla. Frisenheim kieltäytyi kuitenkin tähän suostumasta, ja hallitus puolestaan hyväksyi täysin hänen kantansa. Sotatilan vuoksi rästiin jääneet palkkasaatavansa monet upseerit ja aliupseerit siis täten lopullisesti menettivät, vaikka heidän perheensä vielä 1730-luvulla valtiopäivävalituksissa niistä muistuttivat. Näin heidän kärsittäväkseen tullut vääryys tuntui luonnollisesti sangen katkeralta, etenkin kun osa savolaisista palkkaveroista – kuten esimerkiksi Kangasniemen Kutemajär­ vellä tai Sulkavan Hyvärilässä – oli vielä vuonna 1721 mennyt vihollisen toimeenpanemaan kantoon.20

Savon vihanaikainen hallinto oli ollut lähinnä Viipurin linnan komentajan Ivan Shuvalovin ja tämän alaisten Savonlinnan komendanttien käsissä. Viimeksi mainitut olivat olleet kovin ankaria ja tylyjä herroja ja heidän alaisensa voudit, nimismiehet, siltavoudit, tensikat ja talonpoikien joukosta määrätyt staarostit alimpina veronkantomiehinä vaatineet usein väestöltä kruunun verojen ja kyyditysten lisäksi yksityistäkin lahja-antia ja kestitystä. Oikeushallinto, jota Isonvihan alkuaikoina (1714–1717) eräät Savon papit, kuten esimerkiksi Joroisten Kristoffer Bonsdorff ja Rantasalmen Andreas Heinricius, olivat paikallisten kruununpalvelijain kera jotenkuten ylläpitäneet, oli tosin jo vuodesta 1718 lähtien maakunnassa vakiintunut varsin normaalisävyiseksi kihlakunnan oikeudenhoidoksi, mutta kirkollinen hallinto oli jäänyt melko hajanaiseksi Isonvihan lopulle saakka.21 Paljon oli siis hallinnossakin vihan jäljiltä keskeneräistä, rauhan oloiksi rakentumatonta.

Mutta paitsi tällaisiin olojen aineellisiin sekä Savon väestörakenteessa ja laitoksissa näkyviin piirteisiin Isoviha oli jättänyt jälkensä myös kansan henkiseen tilaan.

Ihmiset olivat vihan jälkeen kuin ruoskan alla vauhkoutuneita.22 Tätä vauhkoa piirrettä ei tosin Savossa näkynyt niin räikeästi kuin eräissä muissa maakunnissa, joissa viholliset – olletikin kenraalikuvernööri Douglasin käskyläiset – olivat rajummin mellastaneet. Niinpä väestö oli vuonna 1726 Suomessa säikähtänyt sitä, että vihollinen muka taas hankki maahan hyökkäystä, koskapa rykmenttejä piti koottaman maakuntien malmeille. Oli näet ryhdytty toimiin ensimmäisten sodan­ jälkeisten pääkatselmusten suorittamiseksi. Kuningas käski tyynnyttämään väestöä, ja Savon maaherra saattoikin heti ilmoittaa, ettei hän ollut omassa maakunnassaan pääkatselmushankkeiden vuoksi erityistä pakokauhua havainnut eikä myöskään aikaisemmin, jolloin Rakuuna­eskadroona ja Kymenkartanon jalkaväki olivat olleet tarkastettavina. Sitä vastoin Frisenheim oli edellisenä vuonna katsonut olleen aihetta ryhtyä erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin sen johdosta, että Venäjän väkevä tsaari, Pietari Suuri, oli vastikää kuollut (1725), ”ja niin sanotuilla rosboinikeilla eli kuljeskelevilla partioilla on sellaisissa ti­lanteissa tapana kaikenlaista herjuutta harjoittaa” (pläga allehanda tentera). Hän kokosi Lappeenrannan varuskunnan vahvistamiseksi 50 miestä lisäväkeä äsken mainitun rakuunaeskadroonan pääkatselmuksen varjolla – ”kaiken epäilyksen poistamiseksi” – ja tarkkaili kiinteästi vähäisiäkin muutoksia rajantakaisen naapurin oloissa. Rajaolot kuiten­ kin pysyivät rauhallisina, ja tästä ”rauhasta ja hiljaisuudesta” maaherra katsoi asiakseen taas erityisesti huomauttaa, kun keisarinna oli kuollut Venäjällä 1727.23

Mutta vihan ajasta jäi kansan mieleen yhtäkaikki pysyväinen sotakauhun jälki. Kerta kerralta rahvas palasi herrainpäivillä rauhanasiaa korostamaan, esimerkiksi Ylisen kihlakunnan ja Juvan isännät vielä kahdentoista kesän kuluttua, vuonna 1734 näinikään: ”Tämän rajaseudun sodan rasittamat asujaimet toivovat, että Kuninkaallinen Majesteetti Jumalan avulla suvaitsisi valita sellaiset menettelytavat ja keinot, joiden turvin voisimme jatkuvasti pitää yllä sitä Jaloa Rauhaa, mistä – olkoon Jumalalle kunnia! – olemme jo jonkin aikaa saaneet nauttia vaikkemme tosin vielä täysin toipua aikaisemmasta, ei koskaan kylliksi valitettavasta kurjuudestamme.” 24 Isonvihan tapaukset siinä vielä selvästi oloissa ja mielissä kajastelivat. Mutta kuitenkin näyttää siltä, että rajamaakunnan väestö varsin pian eläytyi uuteen sodanjälkeiseen tilanteeseen, rajan varjostamaan rauhaan. Se oli sitä samaa vaaranläheisiin oloihin sopeutumista, josta myöhemmätkin sukupolvet ovat tällä kohtaa Eurooppaa elämisensä voiman ja rohkeuden tavoittaneet.

Mutta rajamaakunnan väestön henkisessä rakenteessa oli Isonvihan jälkeen muitakin kuin vain näitä rauhanaikoihin sopeutumisen itsesyn­ tyisiä piirteitä. Siitä, miten sodanajan sukupolvi oli Savossa – kuten muuallakin Suomessa – jäänyt puustavin ja kristinopin taidossa surkeasti takapajulle, on sopivinta kertoa laveammin vasta tuonnempana. Kirkolla ja oikeuslaitoksella oli näihin aikoihin muutenkin työtä tarpeeksi totuttaessaan oikealta uralta syrjäpoluille ryöstäytynyttä kansaa taas sävyisyyteen ja esivallan ohjasta tottelemaan. Nyt, näinä Isonvihan jälkeisinä sovituksen ja sovittautumisen vuosina, pantiin pappien ja tuomarien kirjoihin monta sota-ajan surkeata tekoa ja koh­ taloa, jotka sitten rauhan saatua olivat useille koituva käskyksi käräjä­ pöydän ääreen. Olisi kyllä Savonkin tuomiokirjojen nojalla paljon ku­ vattavana tätä vihan aikaista pahuutta, mutta: ”de mortuis nihil nisi bene”, vainajasta vaiettakoon ellei kiitosta varana. Peittäköön armelias unohdus jo vihdoinkin nuo teot ja niiden poloiset tekijät, ja pysyköön jälkeisistä loitolla halu ryhtyä näiden jo ammoin pois menneiden ihmisten paljastajiksi, kun vihanjälkeisen elämän valtimoa tavoiteltaessa vanhojen paperitukkujen kellastuneilta lehdiltä osuu silmiin heidän harha-askeleittensa ankaria kirjoihinvientejä. Näiden ihmisten osana oli useinkin ollut joutua kuin rukkanen sodan armottomassa leikissä potkittaviksi elämän laidasta laitaan. Kirkko ja käräjät – nämä miehiset instituutit – penkoivat tarkkaan niitä tapauksia, joissa naisen siveys näytti joutuneen tappiolle. Miesten ilmi tulleet, tutkittaviksi ja tuomittaviksi otetut teot taas olivat enimmäkseen väkivaltaisia henki- ja omaisuusrikoksia.25 – Vihan saatua sodan mittasuhteet rakkaus ja oikeus joutuvat helposti henkipatoiksi.

Back To Top