skip to Main Content

Mutta nyt oli toki jo uuden suven aika elettävänä. Kirves kajahteli kaskisaloilla ja uusien pirttien salvoksilla iloisemmin kuin ennen, ja käen kukunnan aikoihin olivat vähäiset kylvöt vähäisissä kontupelloissa ja palohalmeissa taas kauniilla oraalla. Siitäkin tosin tuli vielä nälkäkesä (1722), mutta järvestä nousi särvintä, metsä vilisi riistaa, ja monien turvana oli saloilla säilynyt kätköauma tai maahan kaivettu vilja-aarre. Siinä oli uuden elämisen alku. Siitä versoi maan ja kansan elpyminen.

Vihan jälkeisissä oloissa, aineellisen ja henkisen elämän päästyä pahasti rappiolle, valtiovalta katsoi tehtäväkseen tarjota edes jotakin tukea Suomen kohottamiseksi alennustilasta, sillä muuten oli vaara tarjona, että verotuloja ei saataisi tahtomallakaan maakunnista heltiämään, ja toisaalta taas hallitus oli vihdoin havahtunut huomaamaan myös sen, mikä merkitys Suomella ja eritoten sen rajamaakunnalla oli yleisvaltakunnalliseltakin kannalta arvioituna. Entisen puolustusvyöhykkeen väljät tilat olivat itäisellä suunnalla kaventuneet. Savon äärelle siirtynyt raja oli pusertanut valtakunnan tiukkaan vanteeseen. Savon sotilasmaantieteellinen asema oli tykkänään muuttunut, ja koko Itä-­Suomi kohosi nyt alkaneena kautena sangen keskeiseen asemaan puolustusta lujittavien hankkeiden ja toimien näyttämönä. Rajamaakunnan ja sinne keskitettävien voimien oli pystyttävä puolustautumaan omin neuvoin niin kauan, että Ruotsin puolelta lähetettävät joukot ehtisivät sen avuksi. Kymen ja Karjalan kihlakuntien rinnalla Savo oli näiltä ajanvaiheilta lähtien sitä valtakunnan itäistä äärialuetta, joka kahden erilaisen kulttuuripiirin saumassa oli vielä herkemmin kuin siihen saakka tuleva tuntemaan Lännen ja Idän välisen hankauksen haitat ja joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu alue joutui rakentamaan olennaisen osan häiriytyneestä talouselämästään tykkänään uudelle, uuteen raja-asemaan mukautuvalle kannalle.

Tämän vaativan tehtävän edessä Savo ja koko itäinen Suomi sai nyt maaherrakseen todella mitan täyttävän miehen, Johan Henrik Frisenheimin. Hän oli hallintomies, jolla oli korkeaan virka-asemaansa täysin määrin henkistä katetta ja aivan poikkeuksellisen hyvät edellytykset johtaa rajamaakunnan olot sotatilan tuottamasta kaaoksesta rauhallisen kehityksen uomiin. Eritoten idänsuuntaisen ”harmonian” kaikkiin juon­ teisiin ja kauppaoveluuden tarpeellisiin juoniin Frisenheim oli oma­ kohtaisesti ja tarkasti perehtynyt oltuaan itse kauppiaana ensin Nevan­ linnassa vuoteen 1703 ja sitten Viipurissa vuoteen 1710 saakka. Erittäin hyvin ja kaikissa suhteissa – kaupassa kuten politiikassakin – hän tunsi potkun ja pokkauksen oikeat ajat, ja vuosikausia Viipurissa sotakomissaarina toimittuaan hän oli myös sangen hyvin oppinut tunte­maan nimenomaan itäisen maakunnan taloudelliset olot ja erittäinkin sen, minkä verran Savo kesti väen, viljan, rehun, kyydin ottoa – sen, missä se taloudellisen kantokyvyn raja kulki, jonka ylittämisestä oli oleva seurauksena talojen autius.

Savon maaherraksi Frisenheim oli nimitetty jo syyskuussa 1721, mutta monet hänelle uskotut koko maata koskevat tehtävät pidättivät häntä vielä pitkään Turussa. Hallituksensa velvoittamana hänen oli johdettava ”maan evakuointia ja ensitoimenpiteitä”, huolehdittava Ruotsista palaavan Suomen armeijan muonituksesta ja majoituksesta, valvottava maan makasiinilaitosta, järjestettävä Venäjältä kotiutuville vankilaumoille ruokinta, kuljetus ja ohjaus niiden omiin maakuntiin, ruotsalaisille lahden taakse, muukalaisille vieläkin kauemmaksi. Valtakirjatta mutta silti tosiasiallisesti Frisenheim joutui näin toimimaan muidenkin maaherrojen esimiehenä ja kevääseen 1722 saakka myös Suomen sotilasylipäällikön tehtävissä.26 Työtaakka, tehtävien vaikeus ja valtavuus oli musertaa allensa tämän vastuuntuntoisen virkamiehen, joka korkean asemansa käsitti lähinnä raskaaksi velvollisuudekseen ei­kä halpahintaiseen tapaan vain kiipijänaskelmaksi.

Mutta syrjäinen Savo vartoi maaherraansa. Huhtikuuhun 1722 mennessä Frisenheim olikin jo saapunut lääniinsä. Ensimmäisenä tehtävänä oli nyt maaherran virkapaikan valitseminen. Tarjona oli tietenkin Savonlinna, Viipurin ohessa entisen linnaläänin vanha hallintokeskus, joka oli säilyttänyt kaupunginoikeutensa – tosin mitättömäksi maalaiskyläksi kutistuneena – aina Isonvihan päättymiseen saakka. Frisenheim havaitsi kuitenkin heti paikan tarkoitukseen sopimattomaksi. Hänen ratkaisuunsa vaikutti välittömästi maakunnan uusi raja-asema ja sen tuottamat uudet tehtävät. Savonlinna oli tosin lähempänä hallintopiirin keskustaa, savolaisalueiden itäisellä kupeella ja siis niitä silmällä pitäen sijainniltaan melko hyvällä kohtaa, mutta maaherra pyrki rajalle voidakseen siellä mahdollisimman kiinteästi seurata rajatilanteen kehittymistä ja ehkäistäkseen rajantakaisten käyntejä kovin syvällä maakunnassa. Juuri tässä viimeksi mainitussa suhteessa Savonlinna oli liian pohjoisessa.

Savonlinnaa huomattavasti sopivampi maaherran virkapaikaksi oli Saimaan eteläisellä partaalla sijaitseva Lappeenranta, joka oli saanut kaupunginoikeudet jo vuonna 1649 vaikka tosin myöhemmin (1683) menettänyt ne ja siitä pitäen Isonvihan aikaan asti kitunut vain Viipurin porvarien syksyisenä markkinapaikkana. Nyt sodanjälkeisissä oloissa oli sisämaan kaupan kampeaminen vanhasta Viipurin suunnasta uuteen tapulikaupunkiin Haminaan eräs maaherran tärkeimpiä tehtäviä, ja niinmuodoin Lappeenranta tämän kaupanohjauksenkin kannalta sangen sopiva hänen virka- ja asumapaikakseen, ”jottei” – kuten Frisenheim valintaansa kuninkaalle perusteli – ”mitään satu Teidän Majesteettinne vahingoksi, mikä kylläkin helposti tapahtuisi, jos – huomioon ottamalla läänin sijainnin, oman etunsa ja turvallisuutensa sekä vähäisemmät menonsa – asettuisi Savonlinnaan asumaan, etenkin kun pitkä rajanpinta silloin tarjoaisi venäjänpuolisille tilaisuuden tunkeutua syvälle maakuntaan ja pistäytyä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kaukaisillakin seuduilla, mihin yhtäkaikki nyt on toki se este olemassa, etteivät he tätä paikkaa [nimittäin Lappeenrantaa] pitemmälle pääse, joka on vain peninkulman ja kolmen neljänneksen päässä rajalinjasta.” Samaan seikkaan Frisenheim viittasi myöhemminkin, esimerkiksi 1724, kun tuli selitettäväksi, minkä takia täällä itäisessä läänissä ei ollut noudatettu sitä kuninkaan antamaa yleisohjetta, että maaherran vakituisena olinpaikkana oli oleva se kaupunki, jossa anomuksien esittäjät jo vanhastaan olivat tottuneet käymään. Tähän oli nyt ylen helppo huomauttaa, että Savo-Karjalan entinen maaherrankaupunki, Viipuri, oli rajan takana, kun taas_ain oa uuden lääninhallinnon piiriin kuuluva kaupunki, Hamina, sijaitsi kymmenien peninkulmien päässä itse maakunnan alueesta.27

Haminaan maaherra ei halunnut muutenkaan asettua. Arvattavasti eräänä syynä tällaiseen Haminan vieroksuntaan oli Frisenheimin kohdalla se seikka, että hän oli hankkeissaan saada Lappeenranta nostetuksi itsenäiseksi, Haminasta riippumattomaksi, ylämaankaupungiksi juuri haminalaisten vastustuksen vuoksi joutunut tappiolle. Lääninhallitus olikin tällöin jo tiukasti juurtunut Lappeenrantaan. Tietenkin rajan läheisyys koitui maaherranvirastolle melkoiseksi vaaraksi, ja Frisenheimkin sen kyllä selvästi oivalsi. Rajan takana, usein sen ylittäenkin, mellastelivat väkivahvat rosvojoukot, joille hyvinkin saattoi pälkähtää päähän ryöstää lääninrahasto ja kruununmakasiini ja pistää Lappeenrannan rakennukset läksiäisiksi tuleen. Siellä yhtäkaikki maaherra virkakuntineen majaili Pikkuvihaan saakka, jolloin kyllä sitten kävikin toteen se, mitä kauan oli tulevaksi ounasteltu, nimittäin lääninhallituksen tuho (siv. 306).

Maaherran lisäksi Savoon saapui Isonvihan jälkeen vähin erin muutakin virkamiehistöä. Jo ennen hallintopiiriinsä tuloaan Frisenheim lähetti sinne syksyllä lääninsihteeri Georg Malmin maasta poistuvien venäläisten, eritoten erään kapteeni Jelaginin, vallattomuutta hillitsemään ja muutenkin parhaansa mukaan panemaan vihan aikana hajalle mennyttä lääninhallintoa alulle.28 Lääninsihteeri joutui kuitenkin kohta lääninkamreerin kera rajalle Venäjältä palaavien vankien vastaanottoa ja edelleen kuljetusta ohjaamaan. Malmin terveys oli tällöin jo sangen horjuvaisella kannalla. Tilapäisesti maaherra saikin välttämättömästi tarvitsemaansa virka-apua eräältä Turun hovioikeuden virkamieheltä. Herman Hertziltä, mutta ennen pitkää tämäkin tuki päättyi, kun Hertz sai nimityksen hovioikeuden laamanniksi ja lähti Lappeenrannasta jo kesällä 1722.29

Läänin virkakuntaa saatiin kuitenkin vähin eri lisätyksi. Kesällä 1722 Frisenheim esitti hallitukselle translaattorin, kielenkääntäjän, viran perustamista lääninkansliaan, ”mikä lienee ehdottoman välttämätöntä” – maaherra asiaa perusteli – ”niin kauan kuin tämä tienoo pysyy rajaseutuna”. Rajantakaisen Viipurin kuvernementinkanslian kanssa oli näet syntyvä ja sitten syntyikin runsaasti saksan- ja venäjänkielistä kirjeenvaihtoa. Sitä paitsi translaattorista oli oleva hyötyä suul­lisissakin keskusteluissa, joita tästä lähtien jatkuvasti tuli käytäväksi venäläisten viranomaisten kanssa. Sopiva ehdokas oli virkaan jo tiedossa nimittäin vastikään venäjänvankeudesta palannut auditööri, sotatuomari, Fredrik Wittstock, joka Viipurin piirityksen aikana oli toiminut sikäläisen komendantin apuna ja oli niinmuodoin Frisenheimin vanha tuttava. Ennenpitkää virka sitten perustettiinkin.30

Samaan aikaan (1722) Frisenheim otti sotakomissaarin tehtäviä hoitamaan entisen sotamuonitusmestarin Hans Henrik Soldanin, joka Viipurin valtauksen aikana (1710) oli joutunut Venäjälle vankeuteen ja palannut sieltä vastikään kotimaahan. Maaherra oli tosin aikonut pitää tämän viran täyttämättä – kuten hän vakuutti, ”kruunun varoja säästääkseen” – mutta vankien paluu ja monet muut ajankohtaiset tehtävät eivät tällaista säästäväisyyttä nyt tällä kertaa kuitenkaan sallineet. Hallitus myönsi Soldanille pyydetyn virkavahvistuksen 1.6.1722 lukien. Niinikään lääninviskaalin virka oli saatava täytetyksi. Tähän sopivaa henkilöä Frisenheim oli hakenut siitä pitäen, kun oli saapunut Savoon maakunnan asioita hoitamaan, mutta vasta keväällä 1723 hän saattoi ilmoittaa hallitukselle ottaneensa väliaikaisesti toimeen Sortavalan entisen virattomaksi jääneen pormestarin Benjamin Krookin ja pyysi nyt tälle oikeuskanslerilta virkavahvistusta.31

Vähitellen oli Savon keskushallinnon virkamiehistö maaherrasta kivalteriin saakka 1723 mennessä vihdoin asettunut virkapaikkoihinsa Lappeenrantaan ja samoin myös rajatullikamari. Kruununvoudit ja nimismiehet apulaisineen kotiutuivat kihlakuntiin ja pitäjiin, tuomarit lakikuntiinsa, papit seurakuntiin. Ennenpitkää lääninhallitus sai vielä vanhat paperinsakin käytettäväkseen. Kippari Tönnis Steenudd rahtasi ne syyskesällä 1722 aluksellaan kahdeksassa arkussa Turusta Haminaan ja reitkallilainen Eerikki Eerikinpoika sieltä edelleen talvikelin saatua hevoskyydillä Lappeenrantaan.32 Taas oli vanha kömpelyyttään koliseva virkakoneisto kaikkialla käynnissä, ja kirjurien kynästä valui rauhanajan historiaa vuosi vuodelta paisuviin pöytäkirjoihin, luetteloihin, rulliin, tileihin, virkakirjeisiin. Savon hallinto oli entiselleen elpynyt.

Sodan jäljiltä siivoutuva maakunta ja sen paikoilleen asettuva virkamiehistö ja muu väestö oli nyt uskollisuudenvalalla saatava jälleen kiinteästi Ruotsin kruunuun kytketyksi. Rajamaakunta erittäinkin tällaista liekaa tarvitsi.

Kruunun viranomaisten ja -palvelijain valanvannonta näkyy Savossa sujuneen pahemmitta hankauksitta. Kuninkaan perätessä uskollisuudenvalaa vuonna 1725 maaherra Frisenheim kertoi jo heti lääniin saavuttuaan (1722) kutsuneensa kruununvoudit ja kihlakunnankirjurit Lappeenrantaan valan ottamista varten ja kehoittaneensa näitä huolehtimaan alaistensa toimenhaltijain valan vannonnasta, minkä tuli tapahtua käräjillä. Valat olikin sitten myös heidän osaltaan saatu otetuksi. Sitä vastoin porvaristo ei ollut vielä vuonna 1726 valaa tehnyt eikä myöskään rahvas. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä maaherra lupasikin huolehtia siitä, että uskollisuus käräjillä vannottaisiin ja kaikki Venäjän kruunulle aikoinaan tehdyt valakirjat koottaisiin lääninhalli­ tukseen Tukholmaan lähettämistä varten.33

Papiston piirissä uskollisuuden vannominen Ruotsin kuninkaalle näkyy edistyneen melkoista työläämmin. Kuninkaalta saamansa kirjeen mukaisesti konsistori oli kehottanut kaikkia kontrahtirovasteja kutsumaan alaisensa papit luokseen sekä suullisen että kirjallisen valan ottamista varten. Mutta vaikka esimerkiksi Mikkelin rovasti Kristoffer von der Heide oli jo lokakuussa 1725 käskenyt rovastikuntansa pappeja saapumaan marraskuun viimeiseksi eli Pyhän Anteruksen päiväksi valan vannontaan Mikkeliin, olivat monet kelirikkoa syyttäen jääneet sinne tulematta. Sen takia oli uudeksi määräajaksi pantu joulukuun viides, mutta eivät vielä nytkään kaikki olleet esimiestään totelleet. Rovasti von der Heide näet kertoi suurimman osan alaisistaan papeista – hänen tietämättä mistä syystä – vyöttäytyneen sellaiseen ”kuulumattomaan rohkeuteen ja uskaliaisuuteen”, että jäivät yhä tähän toiseenkin vannontatilaisuuteen tulematta. Nyt aatelinen Suur-Savon rovasti kimmastui. Hän lähetti Mikkelin pappilasta vihaisen paimenkirjeen kaikkien alaistensa luettavaksi uhaten näitä paitsi konsistorin myös parahiksi niihin aikoihin paikkakunnalle varrotun Itäisen komission rankaisutoimenpiteillä: ”Koskapa Arvoisa Papisto niinmuodoin ei ole minun vaan Kuninkaan käskyä rikkonut, en muuta voi kuin antaa ensin asiasta tarkan kertomuksen Kunnioitettavalle Konsistorille ja sitten toimittaa sen Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen. Papisto käsittänee hyvin, että vähintäänkin syntyisi kysymys siitä, mitä heillä oikeastaan Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen vannottavaa valaa tai Suvereniteettia vastaan on sanottavana ja minkä vuoksi he ovat Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa käskyä ylenkatsoneet ja Kunnioitettavan Konsistorin määräystä niin häpeällisesti halveksineet, niin että tämä seikka muiden asioiden ohessa tuotapikaa tänne odotettavassa Korkeassa Kuninkaallisessa Komissiossa tutkittaneen ja tuomittaneen sekä vikapäät saatettaneen Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa käskyn rikkojina asianmukaiseen ojennukseen, jotta kukin tästä pitäen osoittaisi paitsi Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen, myös esimiehilleen, vanhan valansa velvottamana suurempaa kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Mitä nyt, in summo, tämä heidän uppiniskaisuutensa matkaan saattaa jätämme lopputuloksen osottamaan.”34 Nyt kyllä Mikkelinkin rovastikunnan papit taipuivat, mutta vasta seuraavan vuoden lopulla (1726) Porvoon konsistori saattoi ilmoittaa, että koko hiippakunnan papisto oli uskollisuudenvalan Ruotsin uudelle kuninkaalle Fredrik I:lle vannonut. Tosiasiassa vielä tällöinkin Savon peränurkassa oli pappeja, joiden uskollisuudenvala oli vannomatta. Rantasalmen kontrahtikunnan muut papit olivat tosin jo 1725 valan vannoneet, mutta iisalmelaisilla virkaveljillä oli silloin ollut esteitä esitettävänä ja vannoivat uskollisuutta vasta kirkkoherra Anders Heinriciuksen rovastinkäräjillä maaliskuun 12. päivänä 1727.35

Rauhankirjan viidennessä pykälässä oli sovittu siitä, että maan evakuointi, siivoaminen venäläisistä joukoista, oli tapahtuva viimeistään neljän viikon kuluttua asiakirjan ratifioinnista lukien. Ratifiointi suoritettiin syyskuun yhdeksäntenä päivänä, mutta siitä huolimatta venäläisiä joukkoja oli maassa vielä joulukuussakin 1721. Tietenkin Itä­-Suomi, eritoten Kymen kihlakunta, joutui kaikkein pahimmin tämänkin sotilasliikenteen jalkoihin, koska suurin osa itään painuvista joukoista joutui kulkemaan juuri näiden alueiden läpi. Savoa tämä muun Suomen evakuointiliikenne rasitti lähinnä eteläisten pitäjien osalta, joiden kautta Hämeenlinnasta Savonlinnaan ja edelleen Viipuriin vievä valtatie kulki. Myös Pohjois-Savosta päin lienee miehitysväkeä tullut, vaikka luonnollisesti vähemmässä määrässä teiden huonouden takia.36 Evakuointi aiheutti yhtämittaista kyyditsemistä, majoittamista, joukkojen ja ajokkien ruokkimista, sillä rauhankirjan 13. pykälä oikeutti venäläiset vaatimaan kaikkea tätä maksutta aina siihen saakka kunnes maa oli saatu tyhjennetyksi. Rajalle saakka oli venäläisen armeijan kuormasta ja kaikki muu Venäjän kruunulle kuuluva omaisuus kuljetettava. Parempinakin aikoina tällainen rasitus on ollut näännyttävä saati sitten verekseltään Isonvihan jälkeen, jolloin maa oli suuressa voimattomuuden tilassa. Kuljetuksia varten oli jokaiselle hollivälille esimerkiksi Hämeenlinnasta Lappeenrantaan varattava venäläisten käyttöön 2324 leiviskää heiniä, 129 tynnyriä kauraa ja 30 hevosta. Yksistään kenraalimajuri Zekinin ratsurykmenttiin, joka marssi juuri tätä Lappeenrannan tietä, kuului 2428 hevosta, kasakoilla vaimot ja lapset mukanaan. Savosta poistuvien joukkojen lisäksi siis nämäkin maakunnan etelälaidoitse kulkevat laumat tuottivat syvälle savolaispitäjiin saakka ulottuvaa rasitusta loka–marraskuussa 1721. Siinä sortui joukoittain savolaistenkin hevosia sen lisäksi, että itse vihan aikana oli paljon postihevosia teiden vartisista taloista ratsastettu hengiltä. Hevosten puute oli etenkin Suur-Savossa ankara vielä vuosia Isonvihan ja evakuointikuljetusten jälkeen, ja se taas suuresti lamautti maataloutta ja siihen liittyviä elintärkeitä omia kuljetuksia.37

Maakunnan itälaidalla vento vieras kauimmin viipyi. Savonlinnan takaisin luovutus tapahtui vasta joulukuun alkupäivinä 1721 – siis parisen kuukautta myöhemmin kuin rauhansopimus nimenomaan edellytti. Maaherra Frisenheimin Savonlinnaan lähettämä asianhoitaja Boije kertoi linnan luovuttamisesta seuraavaa: ”Viipuriin lähetetty luutnantti on jälleen palannut tänne takaisin mukanaan Pietarista saamansa käsky, jonka nojalla täkäläisen komendantin on luovutettava linna kaikkine tarpeineen inventoituna minulle. Inventointi on paraikaa meneillään venäjäksi, mikä sitten taas on ruotsinnettava, ja toivon kaiken olevan kunnossa neljänteen päivään joulukuuta, ja Tsaarillisen Majesteetin joukot marssivat linnasta 5. 12…. Ne 43 kasakkaa, jotka ovat seudulla (här i landet) olleet, lähetettiin eilen täältä, ja toissapäivänä meni ampumatarpeita 51 hevoskuormaa. Vielä on tässä varuskunnassa päällystön ja alipäällystön lisäksi 39 miestä. Herrojen upseerien hevosille vaaditaan päivittäin 65 leiviskää heiniä ja 2 tynnyriä 5 kappaa kauroja, mitkä on sangen vaikea saada hankituksi, koska kruununpalvelijat ylen vastahakoisesti minua auttavat.” Maaherran kehoituksesta Boije oli vaatinut papistolta ja kruunun viranomaisilta selvityksiä maakunnan silloisesta tilasta, mutta näitäkään hän ei ollut saanut.38

Tärkeintä tietenkin oli, että kasakoista vihdoin myös tällä tienoolla päästiin, mutta vielä oli maakunnan uhkana kyllä kuljetusrasitusta tämänkin jälkeen. Savonlinnaan oli näet jäänyt 2506 tynnyriä venäläisten makasiiniviljoja ja 80 tynnyriä ryynejä sekä jokin määrä ampumatarpeita, jotka kaikki piti vielä vietämän rajalle. Frisenheim kuitenkin näkyy saaneen osan viljoista ostetuksi Ruotsin kruunulle, joten maakunta säästyi toki siltä erältä kuljetusrasituksesta, ja loppuihinkin nähden hän sai ”rahvaan helpotukseksi” asiat sille kannalle, että ne alkusuvesta 1722 kuljetettiin lotjilla ja veneillä Savonlinnasta Lappeenrantaan sieltä edelleen Viipuriin vietäväksi. Tämän viimeisen kuljetuksen mukana seurasi myös linnassa siihen saakka majaillut 20-miehinen venäläinen vartiosto, joten Frisenheim vihdoinkin kesäkuun lopulla 1722 saattoi helpotuksesta huokaisten ilmoittaa kuninkaalle, että ”Savonlinnan västinki ja lääni niinmuodoin nyt on täydellisesti evakuoitu”.39

Tämän itään suuntautuneen evakuointikuljetuksen lisäksi maassa oli sodan jälkeisinä kuukausina runsaasti muutakin liikettä, ennen kaikkea sekä idästä että lännestä saapuvia vanki- ja pakolaisparvia.

Venäjänvankeudesta tuli jatkuvasti upseereja, aliupseereja, sotilasvirkamiehistöä, rivimiehiä ja muutakin itään raastettua väkeä monilla perheet tai perheiden rippeet mukanaan. Tulijoiden tila oli riipaisevan surkea. Uudenkaupungin rauhansopimuksen 14:nnessä kohdassa oli tosin edellytetty, että venäläiset kyyditsisivät vankeudesta vapautuvat rajalle saakka, mutta jo vuoden 1721 lopulla alkoi vankiparvien mukana tulla tietoja siitä, että tsaarin viranomaiset täysin laiminlöivät vapaaksi päästettyjen vankien huoltamisen tässä suhteessa. Evästystä ei edes rauhansopimus edellyttänyt. Leirien ja kasarmien porteista päästyään tulijat olivat omin neuvoin – kai enimmäkseen kerjuulla kulkien – saaneet laittautua kotimaahansa. He tulivat suurin joukoin, satapäisinä parvina, repaleissa ja nälän näännyttäminä, monien katseessa hulluuden paloa tai hengellisen herätyksen tulta.40

Vankeudesta palaavien vastaan ottamisen järjestely oli niinikään uskottu maaherra Frisenheimin jäntevään johtoon, ja tämänkin vaikean tehtävän tämä neuvokas hallintomies saattoi kunniakkaasti päätökseen, vaikkei hallitus asettanut hänen käytettäväkseen edes tarvittavia varoja miehitysajan rästiin jääneitä veroja lukuun ottamatta. Niinpä Frisenheim jo hyvissä ajoin vuoden 1721 lopulla lähetti lääninsihteerinsä ja -kamreerinsa rajalle vankeja vastaan ottamaan ja ohjaamaan näitä edelleen lähinnä Helsingin tietä Turkuun ja muualle Länsi-Suomeen, Ruotsiin jopa kaukaisemmillekin seuduille. Tulijoita oli tuhansittain, ja eniten he tietenkin joutuivat rasittamaan Etelä-Suomea, etenkin Kymen kihlakuntaa. Sangen monilla oli tavoitteena Tukholma, jonne kiiruhdettiin valtaistuimen juurelta ja keskusvirastoista apua etsimään. Vihdoin hallituksen oli ollut pakko asettaa tälle Tukholmaan tulolle esteitä. Maaherra Frisenheim sai kehotuksen neuvoa vankeudesta palaavia upseereja ja muita säätyläisiä menemästä Ruotsin puolelle. Tällaisen ohjeen annettuaan maaherra kuitenkin ennenpitkää joutui siihen pulaan, että tulijoita alkoi pysähtyä hänen omaan maakuntaansa. Sitä säästääkseen Frisenheim koetti saada kesän tultua vangeille laivakuljetuksen Suomen etelärannikkoa pitkin järjestetyksi ja osittain tässä onnistuikin, mutta yhä saapui maitsekin suuret määrät idästä tulijoita tuottaen yhtämittaista kyyditys- ja muonitusrasitusta niiden seutujen asukkaille, joiden kautta he joutuivat kulkemaan. Eräs viimeisiä joukkopaluita tapahtui vasta vuonna 1725, jolloin kreivi Douglas’in Venäjälle toimittamat ja sitten sikäläisten pajarien hoveissa orjina olleet suomalaiset pääsivät palaamaan isänmaahansa. Heitä oli enää jäljellä ainoastaan 443 henkeä alkuperäisestä yli kahden tuhannen – Frisenheim puhuu neljästä tuhannesta – miehen määrästä. Näiden tulijoiden joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään Savonlinnan läänistä kotoisin.41

Savon venäjänvangeista ei ole säilynyt niin yksityiskohtaisia tietoja kuin muiden maakuntien kohtalotovereista. Vuonna 1723 hallitus vaati maaherroilta luettelot silloin vielä Venäjällä olleista kansalaisista, mutta Frisenheimin mahdollisesti toimittamia tietoja ei ole tavattu. Selvää kuitenkin on, että Savoakin tämä rasittava ihmisvero oli kohdannut sangen raskaasti, vaikkapa ehkä täällä oli metsistä siinäkin suhteessa ollut siviiliväestölle suurempi suoja kuin muilla, asutummilla seuduilla Suomessa. Eräässä vuonna 1724 hallitukselle lähettämässään kirjeessä Frisenheim on ohimennen maininnut myöskin Savoon menneistä venäjänvangeista. 42

Sodanjälkeisen rakennustyön päästyä varsinaisesti vuoden 1723 valtiopäivillä alkuun päätettiin Suomen talonpoikaisedustajiston anomuksesta maassa panna toimeen tutkimus sodan tuottamista vaurioista, ja tätä tarkoitusta varten asetettiin kaksi tutkijakuntaa, joista Itäisen alueeseen kuului muun muassa Savo. Tutkijakunnan tehtävänä oli ratkaista talojen verovapautta koskevat anomukset, tutkia ja tuomita virkamiesten väärinkäytöksiä sekä perehtyä tutkimusalueen taloudellisiin oloihin ja tehdä niiden kohentamista tarkoittavia esityksiä. Itäinen tutkijakunta aloitti työnsä Tammisaaressa kesällä 1725 ja oli Helsingin, Porvoon, Haminan ja Kiteen kautta kierrettyään päässyt helmikuussa 1726 Savoon saakka, ensin Rantasalmelle, kevättalvella Mikkeliin ja keväällä takaisin Haminaan, jossa sen työ päättyi toukokuussa 1726 – lähes vuotta ennen Läntisen komission hajaantumista.43 Työ, josta niinmuodoin vain pari talvista kuukautta jatkunut vaihe tapahtui Savossa, ei luonnollisestikaan voinut sanottavasti maakunnan oloja selvittää.

Hallinnon piirissä tapahtuneet suoranaiset rikkomukset olivat tietenkin helpoimmat havaita. Virkamiesten toiminnasta tavattiinkin monta epäkohtaa. Laittoman ”veron”, aprakan, kanto oli ollut ihan yleistä. Sitä kiersivät pitäjiltä perimässä nimismiehet, verokirjurit, viestinratsastajat samaan tapaan kuin papeilla ja lukkareilla oli ahnautta paisteihin ja muuhun lahja-antiin nähden. Aprakkaankin kuului monenlaista ”saatavaa”: viljaa, lihaa, halkoja, herneitä, papuja jopa nauriin siemeniäkin. Puumalassa oli verokirjuri luvannut isännille kruununveroja anteeksi ja siitä hyvästä perinyt melkoisia lahjoja. Tuomittiin korvauksiin, virkansa menettämään ja 8 päiväksi vankeuteen. Mikkeliläisillä ja Pieksämäen isännillä oli paljon valittamista kruununvoutinsa, kuopiolaisilla nimismiehensä ja Savon molempien tuomiokuntien rahvaalla kihlakunnantuomareittensa rikkomuksista. Sakkoja ja muita rangaistuksia satoi monelle taholle, ja niinpä lienee maakunta edes johonkin määrään siivoutunut tällaisista viranhoidon pahimmista epäkohdista.44

Myös papinsaatavien epämääräisyyttä ja siitä johtuvaa veroahneutta tosin yritettiin kirjallisin sopimuksin rajoittaa, mutta näissä paimenen ja lauman välisissä suhteissa oli epäkohta syvemmällä, osaksi myöhäisiin aikoihin asti ulottuvainen (siv. 259). Valaistakseen sekä virkamiehille että rahvaalle veronkantoon ja muihin julkisiin rasituksiin kuuluvia molemminpuolisia oikeuksia ja velvollisuuksia Tutkijakunta antoi lisäksi kuuluttaa kaikissa Savonkin kirkoissa voimassa olevat asiaa koskevat asetukset. Erityisellä plakaatilla kiellettiin muiden luvattomien ”kappojen” lisäksi nimenomaan myös ”kymmeneksien eli veronvuokraajien ja ylöskantomiesten kapat ja kaikki, mitä aprakkoi­hin eli saataviin katsotaan kuuluvan.”45 Tietenkään eivät Savon vielä puolittain erämaaluontoisissa oloissa likimainkaan kaikki hallinnon epäkohdat joutuneet Itäisen tutkijakunnan oikaistaviksi, ja sitä paitsi joissakin kanteluissa saattoi olla osittain perusteetonta, henkilökohtaisten kostotuumien ruokkimaa liioitteluakin. Joka tapauksessa on kuitenkin ilmeistä, että moniin osuneet rangaistukset koituivat muille varoitukseksi ja että pitkän sota-ajan kestäessä rakoilemaan ruvennut yhteiskunta edes hallinnon osalta lujittui.

Itäisen tutkijakunnan tekemistä esityksistä, joiden tarkoituksena oli Savon talouselämän kohentaminen, tulee kohta kohdalta tuonnempana puhetta. Niiden tulokset tähtäsivät tietenkin kauemmaksi tulevaisuuteen, jota vastoin verovapauksien myöntäminen sotatilasta eniten kärsineille taloille oli omiansa elvyttämään maakuntaa jo välittömästi näinä vihanjälkeisinä lähivuosina. Rahvas niitä oli rientänyt anomaan jo ensimmäisillä vapaudenajan valtiopäivillä (1723) jopa ”valituksillaan” puolittaiseen tulokseenkin päästen. Kuningas näet lupasi – tosin yleisen verovapauden eväten – toimituttaa tarkan tutkimuksen yksityisten talojen sodanjälkeisestä tilasta ja sen mukaisesti myöntää niille verovapauksia aina kuuteen vapaavuoteen saakka.46 Kihlakunnankäräjillä toimitetut tutkimukset olivat sitten joutuneet maaherran tarkastettaviksi ja vihdoin kamarikollegiolle esitettäviksi lopullista ratkaisua varten. Vapaavuosiesityksissä oli kuitenkin ilmennyt melkoista kirjavuutta, joten hallitus katsoi parhaaksi jättää verovapauksiakin koskevat anomukset Itäisen tutkijakunnan käsiteltäviksi. Tämä sai tutkimuksensa päätökseen jo toukokuussa 1726 ja lähetti kamarikollegiolle luettelot taloista, joille oli ehdotettu vapaavuosia myönnettäväksi. Rahvaan edustajien läsnä ollessa oli tarkastettu kunkin pitäjän vapaavuosiano­ mukset ja talonpojilta tiedusteltu, mitä vahinkoja heidän rakennuksensa, viljelyksensä ja metsänsä olivat vihan aikana kärsineet. Vertaamalla näin hankittuja tietoja virkamiesten toimittamien talonkatselmusten tuloksiin lienee saatu joltisenkin luotettava perusta vapaavuosien myöntämistä varten. Kun arvioinneissa ei kuitenkaan otettu huomioon irtaimen omaisuuden menetyksiä eikä – mikä pahinta – myöskään katovuosien tuottamia vahinkoja, ei verovapauden suoma huojennus saanut varmaan läheskään kaikkia venäläisvallan aikana rappeutuneita talouksia jaloilleen nostetuksi.47

Jo aikaisemmin mainitun perusteen mukaisesti myönnettiin sota-aikana rappeutuneille taloille verovapautta jopa kuuteen vuoteen saakka, ja kuten Isonvihan tuottamia vaurioita kuvattaessa jo kerrottiin, tällaista etua pääsi Savonlinnan ja Kymenkartanon läänissä nauttimaan 1210 taloa, näistä 320 taloa (26 %) pisintä eli juuri tuota mainittua kuuden vuoden vapautta vuodesta 1722 lukien. Myönnettyjen verovapauksien taannehtivuus tuotti kuitenkin monessa tapauksessa melkoisia pulmia. Oli taloja, jotka asujiensa ahkeruuden vuoksi olivat jo päässeet jotakuinkin hyvin toipumaan, vaikka vihollinen oli niitäkin vainon aikana sangen pahoin pidellyt. Vapaavuosien epääminen tällaisilta omin avuin pystyyn ponnistautuneilta taloilta olisi niinmuodoin niiden kohdalla koitunut kiitettävän toimellisuuden rankaisemiseksi ja vapaavuosien myöntäminen taas monien muiden kohdalla aherrusta vieroksuvien palkitsemiseksi. Sitä paitsi veropalkan nauttijat yleensä ankarasti vastustivat palkkatilojensa vapauttamista, ja samantapainen haitta näytti uhkaavan myös niitä ratsutilallisia, jotka olivat jo sodan jälkeen ehtineet hankkia rakuunoilleen täydet varusteet ja muutenkin pitää huolta rasittavista velvollisuuksistaan. Ristiriidan selvittämiseksi Tutkijakunta ehdotti nyt apuverosta vapauttamista tunnustukseksi osoitetusta ahkeruudesta ja edes joksikin korvaukseksi sodan tuottamista vaurioista, jotka tosin olivat jo osaksi päässeet parantumaan.48 Kruununkymmenyksiä ei tarvinnut suorittaa ennen kuin vasta vuodesta 1726 alkaen. Vaikka vapaavuosista huolimatta maksettavaksi vielä jäikin laamannin-, kihlakunnantuomarin- ja manttaalirahat sekä papin­kolmannes, oli vapaavuosista epäilemättä sittenkin koko maakunnan olojen kannalta melkoista tukea näinä sodanjälkeisvuosina, jolloin Savon elpymistä pahasti ehkäisi samoille ajanvaiheille osunut kovien katojen ankara kausi.

Kuvatut toimenpiteet koskivat lähinnä huojennuksen saamista vakinaisten verojen suorittamiseen. Hallintopiirinsä elpymistä jouduttaakseen maaherra Frisenheim esitti vuonna 1724 yleistä suostuntaverojenkin pyyhkimistä, mihin hallitus ei kuitenkaan katsonut voivansa myöntyä. Jonkinlaista helpotusta maaherran kuitenkin onnistui kirjeillään saada aikaan. Oli näet käynyt yhä ilmeisemmäksi, että paraillaan toimitettavat veronperimiset tuottaisivat yhtämittaisten katojen kiduttamaan maakuntaan sangen runsaasti veroautiutta ja niinmuodoin kruunun tulojen ehtymistä. Etenkin vesikesän 1724 vietyä väestöltä sekä viljat että rehut – maamies piti yleensä rehukatoa yhtä turmiollisena kuin konsanaan viljakatoa – maaherra jälleen pyysi hallintopiiriinsä veronhuojennuksia, jotta maamies ”saisi kuluvalta vuodelta (1725) ja siihen saakka, kunnes Korkein Jumala hänen toimeentulonsa korjaa, nauttia vapautta lisä- ja suostuntaveroista ja että ellei edellisen niin toki jälkimmäisen kanto voitaisiin keskeytettynä pitää”. Kuninkaan pyydettyä kamarikollegiolta ja valtiokonttorilta lausuntoa Frisenheimin esityksen johdosta nämä suosittelivat – etenkin Venäjän puolelle tapahtuvan muuttoliikkeen ehkäisemiseksi – että maaherralle myönnettäisiin oikeus oman harkintansa mukaan suoda ”köyhimmille” vapauksia sellaisten verojen suorittamisesta, joita ei ollut erilaisiin palkkauksiin osoitettu. Yleistä verovapautta ei tässäkään vaiheessa voitu kama­rikollegion mielestä suositella, ja – kuten näkyy – jakopalkan nauttijain verosaatavat niinikään pyrittiin jatkuvasti varmistamaan, jotta nämä eivät olisi tuotapikaa tunkeutuneet valtiokonttorin vastuksiksi palkan vastikkeita vaatimaan. Vielä seuraavanakin vuonna (1726) maaherra hankki veronhuojennusta maakunnalleen. Kuningas näet hyväksyi hänen esityksensä verorästien pyyhkimisestä niitä menoja vastaavat määrät, joita taloille oli koitunut Karjalan Rakuunaeskadroonan jakopalkatta jääneiden aliupseerien vuonna 1722 tapahtuneesta majoittamisesta ja muonittamisesta.49

Tällaisten toimenpiteiden turvin ja äsken saadun rauhan suloisuutta nauttien savolaiset ahersivat metsäisten hajakyliensä suvirinteillä ja kaukaisilla kaskityösiöillä uuden elämisen alkua. Vaikka katokesiä taritseva luonto näytti jatkavan vihanpitoa siitä, mihin vento venäläinen sen oli heittänyt, kävi maakunnan elpyminen kuitenkin ilmeisen ripeästi. Jo vuonna 1725, äsken mainitun toisen veroesityksensä yhteydessä, maaherra Frisenheim mainitsi rahvaan joukossa olleen ”monia”, joilla oli jo jonkin verran varallisuuttakin, ja saman olojen elpymisen saattaa muistakin sen ajan hatarista tiedonrippeistä panna merkille. On järkeispäättelyn mukaista edellyttää, että alkeelliset, etenkin riistatalouden ja polttoviljelyksen varaiset olot toipuvat vihojen tuottamista vaurioista nopeammin kuin pitemmälle kehittyneet elinkeinot, olletikin peltoviljelys ja kaiken maatalouden aristavin kohta, karjan pito. Kaskeava, kalasteleva, metsästelevä Savon kansa kuului voittopuolisesti edellisiin, noihin nopeasti tointuviin eläjiin, ja niinpä voidaankin ottaa ihan täydestä erään 1700-luvun taloudellisen kirjailijan kynäilevä viisaus:

”Kysytään: mikähän siinä oikeastaan on, että nämä rajaseudut kerta toisensa jälkeen kovia koettelemuksia sota-aikoina kestettyään yhtäkaikki ovat jälleen niin nopeasti tointuneet Valtakunnan muun Rahvaan rinnalla ikeen alle astuakseen? Vastaus: varmastikin siihen on ollut syynä ennen kaikkea kaskeamisvapaus. Vereksenä on vielä muistissa se, että vaikka vihollispartiot hävittivät, syöttivät ja tallasivat heidän vähäiset peltonsa, estivät ja peloittivat heidät pois niitä muokkaamasta ja kylvämästä, ovat he kuitenkin suuressa hengenvaarassaan metsäpakolaisina eläen ja siellä pysytellen saattaneet paitsi tavalliseen tapaan korjata aumoihin hajallisten kaskiensa viljat myös valmistaa ja kylvää uudet, siksi vuodeksi suunnitellut kasket, ja niistä heillä on taas seuraavana vuonna, päästyään turvallisempiin oloihin ja palaamaan kotikonnuilleen, ollut iloksensa kylliksi elonvaraa. Julman vihollisen vallassakin heidän hyvänä turvanaan on ollut metsä, vaikka vaimon ja lasten piti käymän karhin ja aatran aisoihin vihollisen vietyä sekä hevoset että karjat.”50

Niin elpyi elämä Savonmaassa. Sellaisiksi olivat vihanjälkeisen ajan olot rajamaakunnassa taimineet. Kohta kohdalta on nyt käytävä näiden olojen jatkokehitystä tarkastamaan. On ryhdyttävä kertomaan siitä, miten vanhan savolaisyhteiskunnan viimeinen vaihe (1721–1870) johdonmukaisesti toi elämää koneen aikakautta kohti – väestönkehitystä, maa- ja vero-oloja, hallinto-, oikeus- ja huoltolaitosta, talouselämää ja kansan henkistä rakentumista uusien sotien ja rauhanaikojen kautta uutta, tässä nyt tänä päivänä ympärillä uurastavaa yhteiskuntaa kohti.

Sisällysluettelo

Back To Top