skip to Main Content

Maakunnan menneisyys on sen väestön menneisyyttä. Ilman savolaista ei olisi Savoakaan eikä mitään kerrottavana sen kaskihalmeista, peltoaukeista, karjakannasta, sen teistä, kaupasta verontuotosta, henkisestä elämästä, hyvinvoinnista tai puutteesta. Olisi vain rannaton ja nimetön korpi. Sen vuoksi selvitys itse savolaisista, väestön lukumäärästä, rakenteesta ja sen leviämisestä, asutuksesta, on oleva välttämättömänä lähtökohtana ja selittävänä perustuksena kaikelle sille, mitä tuonnempana kerrotaan Savon maakunnan puolentoista vuosisadan aikaisista oloista. Sillä kaikki tämä on sen asujainten työn tulosta, ja tuloksiin on luonnonolojen ohessa perimmältään vaikuttanut ratkaisevasti työn suorittajain, väestön, määrä ja sen laatu.

Väestönmuutokset ja väkiluku

Väestön määrä on kahdesta tekijästä riippuvainen. Se joko kasvaa tai vähenee syntyneisyyden ja kuolleisuuden varassa. Mikäli syntyneitä on enemmän kuin vastaavana aikana kuolleita, tapahtuu ns. luonnollista väestönlisäystä. Rajoitetun määräalueen – kuten tässä nyt Savon maakunnan – väkilukuun vaikuttaa sitä paitsi myös tälle alueelle ja sieltä muuttaneiden määrä eli muuttoliike. Kun sisäänmuuttoja on enemmän kuin ulosmuuttoja, alueen väkiluvussa näkyy muuttovoittoa, päinvastaisessa tapauksessa taas muuttotappiota. Otettaessa syntyneisyyden ja kuolleisuuden ohessa huomioon muuttoliikkeenkin vaikutus väkilukuun saadaan selville varsinainen väestönlisäys. Väkiluvun kehityksen kannalta on kuitenkin kaikkein tärkeintä todeta ensin äsken mainittu luonnollinen väestönlisäys eli syntyneisyyden ja kuolleisuuden välinen suhde – se, mihin vuotuinen tungos on ollut tuntuvampi: kehtoonko vai arkkuun.

Syntyneisyyden ja kuolleisuuden kehitystä voidaan Savon väestön osalta seurata – ensin lähinnä papiston tekemien kaste- ja hautaus­ merkintöjen nojalla – aikakauden alusta (1722) pitäen.1

Piirroksesta, johon on menkitty maakunnassa vuosittain syntyneiden ja kuolleiden suhdeluvut sekä niiden erotuksesta johtuva luonnollinen väestönlisäys, voidaan heti havaita, että Isonvihan jälkeinen kausi, ”Jumalan suotua valtakunnalle mieluisan rauhan”, on Savon väestönkehityksen vaiheissa ollut sangen suotuisaa aikaa. Syntyneisyys ei tosin kohonnut läheskään niin jyrkästi kuin sodanjälkeisinä vuosina yleensä tapahtuu, mutta sen nousussa ei sattunut kovin pahoja häiriöitäkään, ja nimenomaan kuolleisuus pysyi silloin entisaikain oloihin nähden tavattoman alhaisena. Oli kuin Isoviha olisi korjannut heikot jo hautaan ja jättänyt jäljelle etupäässä vain terveimmän ja vahvimman kansanosan. Niinpä siihen ei sanottavasti pystynyt vuosien 1725–1727 yleinen katokaan, joka Savossakin kyllä melko ankarasti koetteli väestön elinvoimaa. Kato sai vain suhteellisen vähäistä tuhoa aikaan, mikä lähinnä näkyy vuosien 1726 ja 1728 jonkin verran kohonneena kuolleisuutena ja vastaavasti laskeneena syntyneisyytenä. Kun kuolema menneinä aikoina aina korjasi kaikkein runsaimman saaliinsa pikkulasten joukosta, vaikutti Isonvihan jälkeisten vuosien melko alhainen syntyneisyys, toisin sanottuna juuri pikkulasten suhteellinen vähäisyys, osaltaan myös kuolleisuutta vähentävästi. Tätä sangen suotuisaa väestönkehitystä, jonka yhtenä syynä on pidetty erittäin edullisia sääsuhteita, jatkui Savossa vuoteen 1736 (ml) saakka. Silloin tapahtui väestöoloissa merkittävä käänne.

Muuttunut asiaintila tiesi ennen kaikkea kuolleisuuden pelottavaa lisääntymistä. Kiihtyvän väestönlisäyksen kaudesta Savokin, kuten samaan aikaan koko Suomi, oli joutunut korkean kuolleisuuden vuosiin. Jo vuonna 1737 Savossa kuoli enemmän väkeä kuin syntyi, ja kuolleisuutta samoin kuin myös syntyneisyyttä osoittavat luvut alkoivat siitä pitäen suurin heitoin nousta ja laskea. Kertaakaan maakunnan asujaimiston vuosikuolleisuus ei kuitenkaan enää painunut niin vähäiseksi kuin tärkeänä käännevuotena 1736. Korkea kuolleisuus oli muuttunut pysyväiseksi. Se tosin laski jonkin verran vielä 1739 mutta kohosi 1740 ja eritoten 1742 korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin Isonvihan jälkeen, huippulukuihin 2368/1740 ja 2818/1 742, jollaisia Savon osalle sattui myöhemmin vasta sota- ja suurina tauti­- ja nälkävuosina. Kun samoihin aikoihin, 1730-luvun lopulla ja edelleen vuoteen 1743 saakka, syntyneisyys jatkuvasti aleni, muuttui siihen asti suotuisa, lisäyksellinen väestönkehitys tappiolliseksi. Savon papeilla oli seurakunnissaan noina vuosina enemmän haudattavia kuin kastettavia.

Tällä kuoleman mahdilla oli omat syynsä ja edellytyksensä, jotka silloin eivät johtuneet yksinomaan Savon sisäisistä seikoista. Päinvastoin; samansuuntainen poikkeama siihenastisesta ”normaalista” kehityksestä näkyi koko maan jopa koko Pohjolankin silloisissa väestöoloissa. Kuolleisuuden äkillinen nousu, jonka on todettu Ruotsissa sattuneen jo 1736 ja edenneen seuraavan vuoden aikana Suomeen, samoin kuin myös vuosien 1740 ja 1742 huippukuolleisuus, on selitetty (JUTIKKALA) noihin aikoihin lännestä päin levinneiden horkantapaisten epideemisten kuumetautien tuottamaksi tuhoksi. Ja todellakin, tutkittaessa eräiden senaikaisten savolaispappien kirkonkirjoihin tekemiä merkintöjä seurakuntalaistensa kuolemansyistä voidaan helposti havaita, että niissä nimenomaan kulkutauteina raivoavien kuumesairauksien määrä juuri vuonna 1737 ja etenkin 1740 tavattomasti lisääntyi, jopa niin, että tämä lisääntyminen noudatti sekä ajallisesti että myös alueellisesti aivan tiettyä järjestystä ja suuntaa.

Vuoden 1737 kulkutauti näkyy näet levinneen Savoon lähinnä etelästä käsin. Maaherra Frisenheim kertoi sitä ilmestyneen Lappeenrantaan huhtikuun alussa mainittuna vuonna, ja ennenpitkää se oli edennyt sieltä myös ympärillä oleviin ja kaukaisempiinkin pitäjiin. Samaa tautia oli ollut liikkeellä myös Pietarissa ja Viipurin ympäristössä sekä itse Viipurissa, jonka varuskunnasta siihen oli – siviilihenkilöitä lukuun ottamatta – jo viikon kuluessa ehtinyt kuolla 60 ja huhtikuun puoliväliin mennessä maaherran tietämän mukaan ”yli 500 miestä”. Tauti alkoi päänsärkynä, vilunväreinä ja puistatuksena, jota sitten seurasi kova kuume ja monen kohdalla kuolema. Erityisen tappavana se levisi Mikkelin, Mäntyharjun, Juvan, Rantasalmen ja Kuopion pitäjiin, joissa 1737 kuoli enemmän väkeä (1063) kuin koko muussa Savossa yhteensä (840). Vuoden 1740 epidemia tavoitti Savon lännestä käsin. Jo 1739 tautia oli ollut Mäntyharjussa, jonne se oli levinnyt Itä-Hämeestä sinne majoitetun sotaväen leireistä. Seuraavana vuonna se raivosi jo täyttä päätä Mikkelin, Juvan ja Rantasalmen pitäjissä ja eteni vihdoin Pohjois-Savoon saakka. Sangen runsas oli kuoleman saalis 1742 paitsi Mikkelissä (277) myös Pieksämäellä (292), Kuopiossa (230), Rantasalmella (242) ja Juvalla (246), jossa vielä vuonna 1743:kin kuolleiden määrä nousi suuremmaksi (332) kuin missään muualla Savossa. Koko maakunnan kuolleiden määrä kohosi noina muutamina vuosina – 1737 ja 1740–1743 – jolloin kulkutaudit siellä raivosivat, yli 11.000 hengen (11.271) eli likipitäen viidentoista edellisvuoden kokonaismäärään (12.578) vuodesta 1722 lukien.2

Sanottuihin vuosiin sisältyy Hattujensota ja Pikkuvihan aika. Ei ole olemassa tietoja siitä, eikä myöskään mahdollisuutta selvittää, minkä verran näiden vuosien kuolleisuudessa on suoranaisesti sotatoimista johtuneita kuolintapauksia. Varsinainen miekan jälki, aseen tuottama turma, oli kuitenkin epäilemättä vain vähäinen osa niistä tappioista, joita sodan välilliset vaikutukset saivat aikaan. Niinpä edellä kuvatut vuosien 1740–1743 epidemia-aallot olivat selvästikin joukkokeskitysten ja erilaisten kuljetusten synnyttämää ja levittämää, siis ainakin suureksi osaksi juuri sodasta johtuvaa tautikuolleisuutta. Se tuhosi yhtä ahnaasti omaa väkeä kuin vihollistakin eikä karttanut siviiliväestöä enempää kuin sotilastakaan. Se oli sotatautien luonnontilaa, jonka edellytyksenä oli alkeellinen lääkintähuolto tai oikeammin sanottuna sen miltei täydellinen puuttuminen. Sitä paitsi oli monin paikoin Savoa ollut vuosi vuodelta huonoja satoja jopa ankaria katojakin, jotka panivat rahvaan turvautumaan luonnottomaan ravinnon korvikkeeseen, ennen kaikkea pettuun. Aliravittu, vihollispelon säikyttämä, ankaran sotilasmajoituksen ja loputtomien kuljetusten rasittama väestö oli joutunut lähelle sitä toimeentulon minimirajaa, jossa kuoleman valta käy elämää väkevämmäksi.

Mutta on jo aika palata näistä kuolemansyiden tarkasteluista savolaisen väestönkehityksen Pikkuvihan jälkeisiin vaiheisiin. Sodan aikana tilapäisesti taantunut syntyneisyys tavoitti jopa ylittikin jo vuonna 1745 sodanedellisen tason, ja tätä syntyneisyyden noususuuntaista kehitystä jatkui sitten Savossa edelleenkin. Miltei joka vuosi syntyi enemmän lapsia kuin keskimäärin edellisinä vuosina. Kehdot sousivat ahkerasti uutta polvea maakuntaan, ja pirtit ja pihatantereet vilisivät pientä väkeä. Tilapäisiä, suhteellisen lieviä supistumia lukuun ottamatta savolaisten syntyneisyys pysyi sitten koko 1700-luvun loppupuolen ja seuraavalla vuosisadalla sangen korkeana. Synty­neiden määrä kohosi jo 1745 yli kahdentuhannen vuosittain – Säämingin ja Kerimäen syntyneitä lukuun ottamatta – ylitti 1754 kolmetuhatta, 1829 seitsemännen ja – välivuosikymmeninä osaksi taannuttuaan – vihdoin 1861 kahdeksannen tuhannen. Aikakauden päättyessä, Suurten nälkävuosien kynnykselle ehdittäessä (1864), Savon syntyneiden määrä oli saavuttanut 9429:n huippuluvun eli Pohjanmaata lukuun ottamatta korkeamman tason kuin mikään muu maakunta Suomessa.

Mutta samalla myös kuolema teki väestössä ankaraa tuhoa. Taas, kuten aikaisemmin ja vielä pitkälle 1800-lukuakin juuri tämä lapsirikkaus, tämä vuosi vuodelta kohonnut syntyneisyys, koitui samanaikaisen, pysyväisesti runsaan ja tavantakaa myös hillittömästi paisuvan kuolleisuuden syyksi. Oli kuin luonto olisi nimenomaan pyrkinyt pitämään vain sen verran väkeä hengissä kuin maakunnan elinkeinojen kulloinenkin tuotto salli. Kun suita alkoi olla enemmän syömässä kuin uudisraiviot, kaskihalmeet, peltoaukeat, karjat ja kalavedet antoivat syötävää, ehättivät erilaiset puutos- ja kulkutaudit harventamaan aliravittua liikaväestöä. ”Luonto teki punakynällä tileihinsä merkinnän” (KIPLING), menehdytti heikoimmat, supisti talonjoukot ikään kuin vuotuiseväitten varaisiksi. Eritoten köyhemmissä kodeissa ja nuoremmissa perheissä tämä armottoman luonnon perimä ihmisvero oli ylen ankara – aina oli uudisrakennuksilla ”kuolema kairamiehenä”, vanhemman katseessa pienensä menettämisen pelko.

Se oli näet valta osaltaan juuri lapsikuolleisuutta ja siitäkin lähinnä imeväiskuolleisuutta. Korkeintaan 4/5 elävänä syntyneistä saavutti 1700-luvun jälkipuoliskolla maassamme ensimmäisen ikävuotensa.3 Joitakin tiedonrippeitä on savolaisten lapsikuolleisuudesta säilynyt jo 1740-luvulta lähtien. Niinpä vuonna 1745 Savossa – Sääminki ja Kerimäki pois – mutta Rautalampi mukaan luettuna – kuoli kaikkiaan 946 henkeä, joista 404 henkeä eli 43 % oli viisi- tai alle viisivuotiaita (tilastoissa: ”til 5 år”). Vuonna 1748 Savon kuolleiden kokonaismäärä oli – Iisalmen, Säämingin, Kerimäen ja Rautalammin kuolleita lukuun ottamatta – 1646 henkeä ja näistä vastaavina lapsuusvuosina kuolleita 983 henkeä eli 60 %.4 Seuraavasta vuodesta lähtien on jo muutamilta ajankohdilta saatavana ikärakenteen puolesta ‘tarkempia­ kin tietoja Savon lapsikuolleisuudesta. Osaksi vertailun vuoksi osaksi savolaista vajaa-ainesta tukemaan on seuraavaan asetelmaan sijoitettu Savon maakuntaa koskevien lukujen oheen – sulkujen sisään – myös Kymenkartanon ja Savon läänin vastaavia lukuja Porvoon hiippakunnasta taululaitoksen vanhimmalta kaudelta 1749–1773. Näihin viimeksi mainittuihin vertailulukuihin sisältyy siis Savon lisäksi myös Pohjois-Karjalan ja Porvoon tuomiorovastikunnan lapsikuolleisuutta koskevia numerotietoja.5

Savossa kuoli – kuolinikätilaston säilyneistä osista päätellen 5a – vuonna 1749 yhteensä 1063 henkeä, näistä 267 eli siis joka neljäs alle 1-vuotiaana, 504 eli lähes puolet alle 5-vuotiaina, 587 eli yli puolet alle 10-vuotiaina ja 615 eli runsaasti yli puolet alle 15-vuotiaina. Vuosisadan vaihteessa (1800) ja sadan vuoden kuluttua (1850) tätä vuoden 1749 viimeksi mainittua suhdelukua, 57.7 % /1 749, vastasivat luvut 60.6 %/18 00 ja 53.3 %/1850. Vuoden 1749 2219 elävänä syntyneistä kuoli 12 % ja vuoden 1850 7423 elävänä syntyneistä 15 % ennen ensimmäistä ikävuottaan. Yleisesti ottaen äskeisen asetelman numerosarjat osoittavat, että Savon samoin kuin myös koko Itä-Suomen väestössä kuoleman vuotuisista kokonaissaaliista runsaasti yli puolet oli alle 15-vuotisia lapsia. Vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla lapsikuolleisuus alkoi maakunnassa lievästi supistua.

Kaiken tämän surkeuden, tämän tavattoman lapsi- ja erittäinkin pikkulasten kuolleisuuden – jota nykyisin vastaa vain noin 5 % 6 – näkyvimpänä syynä olivat koko silloisessa yhteiskunnassa ja niinmuodoin myös savolaispappien kuolemansyynimistöissä tietenkin kulkutaudit, lähinnä erilaiset rokot ja nimenomaan isorokko (koppor), joihin suuri osa lapsista lääkintähuollon puutteessa menehtyi. Mutta niiden edellytyksenä, ikään kuin tautien takana, oli vieläkin syvempiä syitä nimittäin lyhyin ajoin uusiutuva katovuotinen ravinnon niukkuus ja – mikä ehkä sitäkin tärkeämpi – ravinnon jokavuotinen yksipuolisuus (siv. 446). Savon maakuntalääkäri Geisse piti tätä eräänä kaikkein tärkeimmistä kulkutautien vallan syistä kertoessaan esimerkiksi vuonna 1776 Joroisten ja Rantasalmen pitäjiin levinneestä rokosta. Kalaa saatiin siellä joltisestikin, mutta sitä käsiteltiin huo­ nosti ja suolattiin niukasti. ”Heidän suolakalansa on niin hapanta ja härskiä” – Geisse nirsoili – ”että sen jo kaukaa hajusta tuntee, eikä sen syöminen – ja sitä käytetään päivälliseksi jokikinen päivä sekä kotona että matkoilla – muuta voi aikaan saada ‘kuin pahoja koostumia ja vesittymistä ihmisen ruumiissa.”7 Sama koski osaksi myös lihan säilöntää. Suolan kalleus ja puute tiesi varastoinnin vaikeutta ja koitui siten sekin kansanterveyden vahingoksi. Vasta seuraavalla vuosisadalla, jolloin suolan saanti jo oli melkoista helpompi ja perunasta tullut varmin turva viljakatojen varalle, rahvaan ravitsemustila alkoi myös Savossa parantua, tautien valta taittua ja lapsikuolleisuuskin sitä mukaa hitaasti vähentyä.

Mutta ikään kuin tuonen herralle mitan kukkuraksi kirkkomaihin kannettiin myös vainajia, joista ei ole täsmällisiä tietoja missään varsinaisen väestötilaston kuolleisuusluvuissa, nimettömiä ihmisen taimia, kuolleina syntyneitä tai syntymässään kuolleita, joille ei ollut edes kastetta ehditty toimittaa. Papin pitämään haudattujen kirjaan tosin näistäkin usein merkintä jäi, mutta oli myös sellaisia, joista ei ole mitään tietoja säilynyt. Seikkaa saattaisi tosin erillistutkimuksessa käsitellä mutta tässä se on – yleiskuvan hahmottelussa tarpeettomana – sivuun heitettävä ja lyhyesti valaistava vain sen ilmeisimpiä syitä.

Osaksi puheenalaiseen kuolleisuuteen – siis lähinnä sikiökuolleisuuteen – on tietenkin vaikuttanut se, että itse elämän ankaruus sinänsä, työn runsaus, ravinnon niukkuus, rusikoi liian rajusti heiveröistä äitiä. Katovuosien ja kalmasynnytysten välinen syy-yhteys on ilmeinen samoin kuin myös sota-ajan vaikutus sikiökuolleisuuteen. Oma osansa oli sitten itse synnytyksiin liittyvillä epäkohdilla. Kätilöntoimi pääsi maakunnassa alulle vasta 1700-luvun päättyessä, ja tämäkin alku oli pitkät ajat ihan vähäistä jopa synnytysten suureen kokonaismäärään nähden oikeastaan aivan merkityksetöntäkin. Synnyttäjän apuna olivat vielä pitkät ajat enimmäkseen vain oman kylän konstit, naapuriemäntien ja napamuijien viisaus – ”vanhain ämmäin kärkäs ja hävytöin joucko”.8 Mutta ei edes tähänkään apuun aina turvauduttu, vaan äiti sai lapsensa ihan omin neuvoin.

Savolaisäitien alkeelliset synnytysseikat olivat jo 1700-luvulla muuallakin tunnetut. Niinpä vuodelta 1745 on tiedossa muuan tapaus, joka osottaa sikäläiseen lapsenpäästöön liittyneiden epäkohtien herättäneen jopa hallituksenkin huomiota. Erään rantasalmelaisen lapsenmurhajutun jouduttua Turun hovioikeudesta kuninkaan ratkaistavaksi näet selvisi sellaisen epätavan päässeen Savossa vallalle, että naimisissa olevat naiset – saatikka sitten äpäräin saajat – hakeutuivat polttojen tullessa yksinäisiin paikkoihin ja synnyttivät lapsensa ”enimmäkseen navetoissa ja saunoissa sekä kesällä metsässä”. Koska tästä saattoi helposti olla seurauksena se, että vastasyntynyt huonon hoidon takia kohta synnyttyään kuoli, maaherran tuli heti toimittaa kirkkoihin kuulutukset, joilla oli ”soveliaasti” koetettava kuulijoita tällaisesta tavasta varoittaa ja vieroittaa. Tapaa oli tietenkin erittäin vaikea muuksi muuttaa, koskapa eritoten saunassa synnyttämiseen samoin kuin itse saunaankin liittyi runsaasti kaikenlaista taikuutta ja perittyjä uskomuksia. Saadakseen neuvoihinsa parempaa pontta hallitus pitikin tarpeellisena varoittaen viitata niihin juriidisiin seuraamuksiin, jotka kätkösynnyttäjää helposti uhkasivat, kun äskensyntynyt sattui todistajan puutteessa kuolemaan ja synnyttäjä niinmuodoin saattoi täysin viattomanakin joutua lapsenmurhasta syytteen alaiseksi jopa tuomituksikin. Tällainen kohtalo – mestaus ja rovio – tuli varmaan monen onnettoman äidin, etenkin äpärän saajan, osaksi entisaikojen armottomassa yhteiskunnassa, sillä se yhteiskunta uhrasi empimättä hairahtuneen jäsenensä ankaran Jumalan vihalta itse säästyäkseen. Kymenkartanon ja Savon läänissä poltettiin rovioissa vuosien 1749 ja 1773 välisenä aikana yhdeksän naista lapsenmurhasta syytettyinä.9

Mutta vaikkakohta synnytysseikoissa näin ikään kuin karmeina tervetuliaisina elämän kynnyksellä monenlaista epäkohtaa olikin vallalla, oli toki Savossa elämään jääneellä yleisesti ensimmäisinä eväinä äidinmaito. Tänne näet ei näytä levinneen pohjalainen, olletikin sen ruotsalaispitäjiin pesiytynyt epätapa syöttää imeväislapsia sarvitutista. Ainakin Anders Chydenius väitti vuonna 1765, että ”Savon asukkaat ovat hedelmälliset, ja kun he useimmin paikoin syöttävät lapsensa rinnasta, on syntyneiden lukumäärä paljon suurempi kuin kuolleiden” .10

Savon syntyneisyyden ja kuolleisuuden myöhemmissä vaiheissa oli vielä kolme ajankohtaa, jolloin maakunnan yleensäkin sangen epätasaisen väestönkehityksen kulkuun tuli sen yleissuunnasta poikkeavia häiriöitä. Niistä ensimmäinen, Suomensota, kohotti kuolleiden määrän taas uusiin huippulukuihin, vuonna 1808 9754:ään ja vuonna 1809 6330:een. Kun syntyneisyys jälleen, kuten tavallisesti sodan aikana, vastaavasti aleni, muuttui väestönkehitys noina kahtena vuotena taas tappiolliseksi: Savossa kuoli vuosina 1808–1809 8744 henkeä enemmän kuin vastaavana aikana syntyi. Kun tästä Suomensodan aikaisesta kuolleisuudesta naisten osalle koitui suunnilleen yhtä suuri määrä (7988) kuin miesten (8096) ja siinä jälleen nimenomaan lapsikuol­ leisuus (alle 15-vuotiaat) oli sangen suurena tekijänä (7975), voidaan tästä päätellä, että tautien tuottama tuho oli nyt, kuten varhaisempienkin sotien aikana, tuntuvampi kuin varsinaiset taistelutappiot. Seuraava suonenisku Savolle tuli 1830-luvun kolkoista kulkutautivuosista, jolloin kuolleiden määrä täällä taas äkkiä kohosi huikeasti, nyt yli 10.000:n (1833). Kaikkein pahimman vamman maakunnan asujaimisto sai kuitenkin aikakauden lopulla, Suurien nälkävuosien 1867–1868 aikana. Etenkin jälkimmäinen vuosi oli erittäin tuhoisa. Luonnottomien sääsuhteiden aiheuttama täydellinen kato synnytti yleisen nälänhädän ja kelvoton ja riittämätön ravinto puolestaan tappavia kulkutauteja. Säälimättä tuoni niitti nälkäistä joukkoa: vuonna 1868 Savossa kuoli yli 18.000 henkeä eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin Isonvihan päivistä lukien. Järkyttävällä tavalla, aivan kuin Suurina kuolovuosina 1600-luvun lopulla, siinä jälleen paljastui silloisen maatalouden vielä avuton alkukantaisuus ja se, kuinka likellä armotonta luontoa, sen vaarallisten oikkujen varassa, savolaisväestökin tuolloin yhä eli.

Sellaiset olivat Savon syntyneisyyden ja kuolleisuuden puolentoista vuosisadan aikaiset vaiheet. Isostavihasta alkaneen ja toiseen suureen kansallisonnettomuuteen, nälkävuosiin, päättyneen kauden aikana näiden väestöolojen ominaisimpana piirteenä on ollut väestönmuutosten laaja-asteinen heilahtelu runsaasta syntyneisyydestä suureen kuolleisuuteen ja päinvastoin. Kun vaihtelut sen lisäksi enimmäkseen ovat olleet sitä laatua, että kohonnutta kuolleisuutta on vastannut samanaikainen supistunut syntyneisyys, muodostui niistä riippuvainen luonnollisen väestönlisäyksen kehitys äskeisen kuvion osoittamalla tavalla (siv. 51) vieläkin polveilevammaksi, jopa niin, että se – muuttoliikkeen mahdollisten vaikutusten ohessa – tuntui koko maakunnan vuosittaisessa väkiluvussakin.

Muuttoliike on kuitenkin 1700-luvun paikallisen väestönkehityksen kaikkein hämärimpiä puolia. Tilasto ei sitä valaise, eikä ole olemassa minkäänlaista kirkollista kirjoihinvientiä, jonka nojalla näin jälkikäteen voitaisiin täsmällisesti selvittää muuttoliikkeen suunnan ja sen vaihteluiden vaikutuksia nimenomaan maakunnan asujaimiston kulloiseenkin määrään. Vain osaksi säilyneisiin rippikirjoihin tehdyt merkinnät seurakuntiin tulleista ja sieltä poistuneista näyttävät kovin satunnaisilta. Vasta 1700-luvun loppupuolella papit alkoivat laatia seurakuntien sisään- ja ulosmuuttaneista luetteloita, joiden kootuista jäljennöksistä saadaan edes jotain tietoa senaikaisen väestön yleisistä muutto-oloista. Pelkästään pitäjien välisten muuttojen toteaminen ei tietenkään selvitä sitä, mikä vaikutus muuttoliikkeellä on ollut koko maakunnan väestön määrään, koska tähän vaikuttivat vain maakuntarajojen yli tapahtuneet sisään- ja ulosmuutot. Sama koskee myös sitä Savon rovastikuntien välistä liikettä, josta on kuin sattumoisin pirahtanut tietoja vuoden 1810 väkilukutauluihin. Näistäkin muutoista näet huomattava osa luonnollisesti tapahtui maakunnan omassa piirissä. Niinmuodoin onkin sopivinta kertoa Savon sisäisestä muuttoliikkeestä tuonnempana, asutusta koskevan selvittelyn yhteydessä, ja sommitella äsken mainittujen papiston muuttoluetteloiden avulla tälle kohtaa asetelma vain niistä muutoista, jotka vastakkaissuuntaisina tapahtuivat nimenomaan maakuntarajojen yli. Jotakin valaistusta tästä tosin sangen puutteellisesta muuttoliikkeen kirjoihin viennistä toki Savon entisiin väestöoloihin kuultaa.11

Tästä kolmetoista savolaispitäjää käsittävästä asetelmasta, johon muuttoseudut on paremman yleiskuvan saamiseksi pelkistetty vain muutamiksi suuralueiksi, havaitaan heti se maakunnallisen muuttoliikkeen kannalta tärkeä seikka, että muutot suuntautuivat lähinnä kaakkoon ja luoteeseen sekä erittäinkin Pohjois-Karjalaan. Numeroaineksesta näkyy selvästi sama savolaisolojen kahtaalle – Pohjanlahden ja Suomenlahden suuntaan – viittaava pyrky, joka tuonnempana tulee vielä usein todettavaksi esimerkiksi asutusseikkojen ja eritoten kaupankäynnin jopa hengellistenkin yhteyksien suuntautumisesta. Etelään päin, Uudellemaalle, erittäinkin Loviisaan ja Porvooseen sekä Vanhaan Suomeen, lähdettiin tietenkin lähinnä maakunnan vanhoista rintapitäjistä ja pohjoiseen Iisalmen ja Kuopion seurakunnista. Pohjois-Karjalan suuntaan oli melko vilkasta yhteyttä esimerkiksi Kerimäeltä, Rantasalmelta, Nilsiästä, Kuopion pitäjästä jopa eteläisestä Mikkelin pitäjästä saakka. Asetelman pohjatietojen suuri aukollisuus ei kuitenkaan salli enempien päätelmien tekemisen tähän muuttoliikkeen maantieteelliseen suuntautumiseen enempää kuin siihenkään nähden, olivatko Savoon muutot päinvastaisia todella yleisempiä – kuten asetelman vähäisistä numeroista näkyy – ja siis koko liike maakunnan kannalta katsottuna muuttovoittoista vai kenties tappiollista.

Samat muuttoseutujen pääsuunnat paljastuvat monista muistakin tietolähteistä, tuomiokirjamerkinnöistä ja lukuisista virkakirjeistä, joita Savon maaherrat, tuomarit, kruununvoudit ja nimismiehet joutuivat laatimaan koettaessaan perintö- ja omistusseikkojen takia todeta muuttaneiden keskenäisiä sukulaissuhteita tai löytää keinoja väestön aitaamiseksi kukin oman hallintopiirinsä rajoihin. Edellä esitettyjen melko puutteellisten numerotietojen tukemiseksi ja myös muuttoliikkeen syiden selvittämiseksi on nyt syytä noukkia tähän sanotuista lähteistä esimerkkiainesta suhteellisen runsaasti.

Jotensakin vilkasta muuttoliikettä oli pohjoisimmasta Savosta, Iisalmen ja Kuopion entisistä suurpitäjistä, etenkin Isonvihan jälkeisvuosina Pohjanmaalle päin, lähinnä sikäläisiin jokilaaksoihin, joissa oli saatu hyviä viljavuosia – esimerkiksi 1723 – muun Suomen, Savonkin, vielä kärsiessä 1720-luvun alkupuolen kadoista. Savolaisen muuttoliikkeen vireyteen kiinnittivät jo aikalaiset huomiota. Alavetelin kappalainen Anders Chydenius kertoi vuonna 1765, että huolimatta asetusten ankaruudesta ja kruununpalvelijoiden vireydestä ”täytyy nähdä Savon asukkaiden joukoittain ryntäävän pois heidän käsistään, jättävän synnyinseutunsa nurmettumaan ja ahtautuvan pitkin merenrantaa siellä vain sopivaa tilaisuutta vaanien päästäkseen merille. Ja ajatelkaapas” – Chydenius jatkoi – ”että suuri osa heistä ei asetu aloilleen ennen kuin ovat päässeet johonkin ulkomaan satamaan, missä he uskovat nauttivansa vapautta. He asuvat mieluummin sellaisen kansan keskuudessa, jonka kieltä he tuskin ymmärtävät, mutta jossa heillä on liikuntavapaus, kuin omien veljiensä tykönä, missä ‘kaikki on kehnoa ja kuollutta. Ja kaikista heidän teoistaan lukee tämän ajatuksen: ‘Isänmaa ilman vapautta ja ansiota on suuri sana, joka vähän merkitsee’.”12

Tämä Chydeniuksenkin tarkoittama luoteen suuntainen väestöliike käy ilmi paitsi suoranaisista muuttotiedoista myös niistä likeisistä sukulaisuussuhteista, joissa vanhemman polven jäsenet olivat vielä selviä savolaisia mutta nuoremman polven äskeisvuosina jo Pohjanmaalle kotiutunutta väkeä. Jo yksistään tuomiokirjoista – perintö-­ ja nautintariitojen yhteydestä – saadaan näitä maakunnasta muuttaneita selville useita.13

Niin muutti Isonvihan jälkeen Kuopion Kurolanlahdesta Pekka Mykkänen ”Pohjanmaalle”, Iisalmen Kiiskilästä Mikko Kiiskinen Siikajoelle, Kuopion pitäjästä Juhana Ahonen Liminkaan. Iisalmen Niemiskylästä Antti Jauhiainen Pyhäjoelle, Pielaveden Varaslahdesta Matti Kokkonen Ouluun, Iisalmen Onkivedeltä Heikki Ruotsalainen Siikajoelle, Iisalmen Kalliojärven kylästä Pertti Huttunen Pyhäjärvelle, Kiuruvedeltä Pekka Pesonen Siikajoen Revonlahdelle jne. Monilla pohjoissavolaisilla oli 1700-luvun alkupuolella myös äsken muuttanutta sukua Pohjanmaalla: Kämäräisillä, Kettusilla, Kärkkäisillä, Partasilla, Niskasilla, Kokkosilla, Ryhäsillä, Karttusilla, Koposilla, Pesosilla, Kauppisilla, Kaikkosilla, Tappaisilla ja monilla muilla. Muuttaneet näkyvät järjestään olleen savolaisen talonpoikaisväestön irtonaisempaa ainesta, sellaisia, joille ei ollut manttaaliin pantuja eikä edes sovintojakojen uudistalojakaan enää riittänyt, ja muuttoseutuina oli vanhojen kauppasuhteiden tuttu suunta. Parempia elinehtoja ounastellen oli kauppa- ja muilla matkoilla tarkkailtu jokivarsipitäjien ja merenrantakaupunkien vieraita oloja, tehty tuttavuuksia ja tuttavuuden varaan sitten rakennettu muuttamisen päätös.

Samoihin aikoihin, 1720- ja 30-luvulla, Savon irtainta väestöä houkuttelivat eteläiseen suuntaan Vanhan Suomen, lähinnä Viipurin puolen, edullisemmilta näyttävät olot. Maaherra Frisenheim kirjoitti vuonna 1724 kuninkaalle, että sen jälkeen, kun suostuntaveroa ja uutta palkollisasetusta koskevat kuulutukset oli kirkoissa luettu, oli ”suuri joukko väestöä” jo mennyt ja ilmeisesti yhä suurempi joukko oli menevä rajan yli, koska siellä kuului palvelusväellä olleen ”aivan toisenlaiset elämisen edellytykset kuin tämä asetus sääsi”. Frisenheim pitikin koko savolaisen muuttoliikkeen tärkeimpänä syynä juuri tuota uutta palkollissääntöä, ja hänen esityksestään jopa kamarikollegio ja valtiokonttorikin ehdottivat kuninkaalle sen lievempää soveltamista tässä läänissä, koska näytti olevan hyödyllistä ”käsitellä rajalla asuvia hieman hellemmin kuin muita”.14

Mahdollisista lievennyksistä huolimatta epäkohta ei näy korjautuneen. Muuttopyrky iti irtaimen väen mielissä jatkuvasti. ”Sen jälkeen kun tästä on tullut rajaseutu” – Frisenheim kertoi maakunnastaan vuonna 1731 – ”ja tämänpuoliset tulleet tuntemaan rajan takana asuvan palvelusväen melkoisen suuria palkkoja ja muita etuisuuksia, ovat nämäkin ruvenneet tahtomaan samanlaisia palkkoja. Mutta jos he nyt eivät saa tarpeekseen tai edes jotakuinkin vaikkei likimainkaan sellaisia etuja ja vastaavia palkkoja, joita Venäjän puolen palvelusväet saavat, on tällä pitkällä rajaseudulla vaikea heitä estää menemästä rajan yli”. Tosin olivat monet karkulaispalautukset jonkin verron jo silloin lamauttaneet lähiseuduille, Vanhan Suomen puolelle, suuntautunutta muuttoliikettä, mutta toisaalta taas oli opittu siirtolaisuuden uusiakin keinoja käyttämään: ”Sen jälkeen kun he ovat huomanneet, että heidät näin voidaan kiinni siepata ja tänne takaisin tuoda” – maaherra jatkoi – ”ovat he nyt ryhtyneet sellaiseen epätapaan, että lähtevät syvemmälle maahan, Pietarin toiselle puolelle, Inkeriin ja Liivinmaalle saakka jopa vieläkin etemmäksi. Näistä kaukaisista seuduista ei heitä voida täältä käsin keksiä, vaikka heitä siellä kuuluu suurin joukoin oleskelevan ja vaikka Venäjän viranomaiset ovat siellä yleisesti kuuluttaneet, että sellaisten tämän puolen yliloikkareiden olisi tänne takaisin tultava, mutta siitä ei ole ollut minkäänlaista tulosta, ja on varmastikin epä­kohtaa vaikea korjata, mikäli palvelusväen palkkoja ei tällä puolella paranneta.”15

Ennen kaikkea siis vuosipalvelu- ja myös ruotukarkureiksi merkittyjen lukuisuus tätä muuanne muuttamisen intoa ja vaikutinta valaisee. Molempia pakoiltiin. Palkolliset ja sotamiehet kuuluivatkin siihen vanhan maalaisyhteiskunnan liikkuvaiseen väestöainekseen, jota oli kaikkein vaikeinta saada aloillansa pysymään. Joskus, esimerkiksi 1760-luvulla, sotilaiden, renkien ja piikojen jopa talollispoikien ja -tytärtenkin liikkumispyrky lisääntyi kruununmiesten mielestä siinä määrin, että oli ryhdyttävä harkitsemaan yhä ankarampia keinoja muuttoinnon taltuttamiseksi. Muutamat yksityiskohdat asiaa paraiten valaisevat.

Keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini ehdotti vuonna 1761, että Oulun, Kokkolan ja Raahen porvareita kiellettäisiin tuntuvan sakon uhalla kuljettamasta laivoissansa Savon asukkaita Tukholmaan, jonne näiden ”karkumatkat” sangen usein suuntautuivat. Näinä vuosina muuttohalu olikin melkoisen voimakas. Martini luetteli yhdessä ainoassa kirjeessään (1761) yhdeksän Pohjanmaalle ja kaksitoista Venäjälle (so. Vanhaan Suomeen?) ja Viipuriin menneitä, enimmäkseen nuoria renkimiehiä ja ruotujen varaväkeä. Muuan Savon jalkaväkirykmentin majoittaja Henrik Simelius oli samoihin aikoihin värvännyt kahdeksan miestä Pohjanmaan jalkaväkeen ja lisäksi passittanut kolme Viipuriin, kaikki omin lupinensa ja arvattavasti pohjalaisrykmentistä hyvittäjäisiäkin saaden. Tällöin oli myös nimismies Nils Aspella luettelo esitettävänä maaherralle Pieksämäen pitäjästä Pohjanmaalle ja Hämeeseen lähteneistä. Näistä oli viisitoista ”niinä aikoina karanneita” (1761). Samana syksynä Puumalankin nimismies Simon Gabriel Jack hankkiutui kolmen apumiehen kera lähtemään Viipuriin ”ja muihin kaupunkeihin ja pitäjiin Venäjän puolelle”, joissa silloin tiedettiin oleilevan savolaisia ”karkureita”, miehiä ja naisia, näistä ainakin neljätoista edellisenä kesänä (1761) Puumalasta lähteneitä. Suurin osa heistä saatiinkin palautetuiksi. Vuosina 1762–1763 Kuopion pitäjästä Pohjanmaalle luvatta muuttaneita oli erään luettelon mukaan yksitoista nuorta miestä, enimmäkseen torpanpoikia ja renkejä, mutta joukossa myös jokunen talollisenkin poika. ”Armollinen Herra!” – Martini valitti 1759 maaherralle – ”Pohjanmaalla vallitsee toisten [so. savolaisten] sorroksi sellainen suitseton vapaus, että tämän läänin lähimmissä rajapitäjissä on hädintuskin enää edes talojen pystyssä pitoon miehistä väkeä saatavana puhumattakaan muiden hyödyllisten tointen edistämiseen, ja epäkohta on päivittäin meidän vahingoksemme lisääntynyt.” Renkimies Heikki Kaikkosta, sotamiehen poika Hemminki Aspia eli Remestä, reservisotamies Erkki Summania eli Lappalaista ja Juhana Ullmania ynnä piikatyttö Rikina Ryynätärtä Pohjanmaan puolella silloin ”suojeltiin”, vaikka näitä jo itse maaherrakin oli sieltä takaisin vaatinut. Viipurin puoleen oli lähtenyt ”lempeäkasvoinen” varaväen mies Antti Mynttinen mukanansa toinenkin soturi ja läksiäisiksi puijannut renkipestejä useiltakin Mikkelin pitäjän sää­ tyläisiltä muka vuosipalvelukseen ryhtymistä varten. ”Vallattomuus saa yliotteen”, ‘kruununvouti Martini tuskitteli maaherralle väkensä vähenemistä.16 – Helpommin paimensi kapallisen kirppuja kuin lähtöhaluisia Savon ”irtolaisia” etsimästä muualta leppeämpiä oloja silloin kun kotipuolen pellot ja kasket näyttivät vain kiviä leivän asemesta tarjoavan.

Jonkin verran tulivat Savon papitkin tätä irtaimen väen liikehtimistä ikäänkuin vauhdittaneeksi. Papin pulpetilta näet heltisi – kruununviranomaisten mielestä – kovin helposti muuttokirjoja lähtöhaluisille. Esimerki.ksi kruununvouti Meinander valitti maaherralle vuonna 1755 sitä hankaluutta, mikä hänen tietämättään annetuista papintodistuksista oli Savon alisessa kihlakunnassa aiheutunut. Niitä oli saatu ”jopa kihlakunnan ulkopuolellekin tapahtuvia muuttoja varten”, mistä oli koitunut kovaa sekä työvoiman että rekryyttien puutetta. Muuttoliike suuntautui Meinanderin tietämän mukaan lähinnä kaupunkeihin. Muuttajat vain selittivät, etteivät he halunneet korvessa ojureina olla. Mutta väki liikkui kyllä papeittakin: ”Monin paikoin hiippakuntaa ja etenkin Savossa kuuluu paljon valitusta siitä, että palveluksesta taikka muuten seurakunnasta toiseen muuttaneet useimmiten laiminlyövät hankkia asiaan kuuluvan papintodistuksen, mistä aiheutuu suurta sekaannusta ja haittaa.” Tällaista kertoi Porvoon konsistori vuonna 1755 ja viitaten jo pari vuosikymmentä aikaisemmin annettuun asetukseen pyysi maaherraa kuulututtamaan Savon saarnastuoleista, että sellaiset todistuksetta muuttajat asetettaisiin pitäjänkokouksen edessä vastaamaan laiminlyönnistään.17

Mutta maassa- ja maastamuutolle ei hallintotoimin voida pitäviä sulkuja asettaa. Vuonna 1766 sitä paitsi maassamuutto vapautettiin merkantiilisen kauden rajoituksista. Tämä koko 1700-luvulta todettu savolainen muuttoliike jatkui – ehkä entisestään jonkin verran vielä vilkastuenkin – myös seuraavalla vuosisadalla. Etenkin eteläinen suunta – Etelä-Suomi, Viipurin tienoo, Pietari, Pietarin ympäristö ja Inkeri – imi jatkuvasti väkeä Savosta. Aikak auden lopulla ‘Mikkelin Ilmoituslehti’ kirjoitti tästä muuttoliikkeestä ja Inkerinkäynnistä näinikään: ”Kuinka monta tuhatta miestä käywätten tästä meidän Mikkelin-läänistäkin paraan ikänsä siellä sitä Wenäen wiekkautta oppimassa, eikä sitten wanhaksi tultua ole heillä niinkään paljon tawarata koossa, kuin täällä rehellisellä työmiehellä. Noh! tuowathaan he sieltä rahoja ja tännehän ne heiltä jääwät, arwellee lukia; kyllä se on tosi, että jokua heistä tuopi puolipaaston ajoista Jouluun asti oltuansa 40 á 50 ruplaa; mutta mitäs siitä on? kun owat talwisydämmen täällä, niin on taas kuin Wenäelle lähdön aika tulee, täällä welkaa otettawa, että pääsewät taas sinne raha-maahansa Wenäelle takasin. Eikä siitä heidän rahansa saalliista ole muille hyötyä, kuin niille jotka wiina Krouwia pitääwät.” Yksistään Mäntyharjun pitäjästä sanottiin Inkerissä kävijöitä karttuneen niihin aikoihin, 1860-luvulla, puoleen tuhatta vuosittain.18 Esimerkiksi Etelä-Savon rovastikunnan vuosien 1846–1850 muuttotappio (425) johtui kontrahtirovasti von Pfalerin käsityksen mukaan ”ulosmuutoista etenkin venäläisille seuduille”, ja pari vuosikymmentä aikaisemmin Etelä-Savon tappiollisen muuttoliikkeen oli selitetty johtuneen siitä, että ”matkapasseja mutta ei kunnollisia muuttokirjoja hankkineet henkilöt kulkivat hakemaan työansiota palaamatta sen jälkeen enää kotiseudulle”. Tapa jatkui vuosisadan lopulle saakka, ja vasta suurimittainen puutavaraliike alkoi sitoa irtainta väestöä Savon tukkimetsiin, uittoväylille, sahoille ja lastauspaikkoihin. Mutta osaksi lähti väkeä yhä maakunnan ulkopuolellekin, ”Kotkaaseen” ennen kaikkea, ”savolaisten Amerikkaan”.19

Näin on täytynyt Savon väestöhistorian muuttoliikettä koskeva hämärä kohta heittää etupäässä vain esimerkkien ja kuvailun varaan. Mutta esimerkeillä tuettu kuvaus paisuttaa helposti menneen ajan väestöolojenkin epäoleellisia piirteitä, ellei sitä tarpeellisilla varauksilla korjata. Niinpä äsken selostettujen lukuisten virkakirje- ja tuomiokirjapoimintojen tarkoituksena ei suinkaan ole korostaa savolaisen muuttoliikkeen voimakkuutta vaan ainoastaan valaista niiden syiden laatua ja muuttavan väestöaineksen olosuhteita, jotka panivat vanhassa savolaisyhteiskunnassa ihmisiä liikkeelle. Muuttoliike ei ollut puheenalaisten väestöolojen valtailmiö ainakaan vielä 1700-luvulla. Liikkuvuus ei kuulunut ominaisena piirteenä näihin oloihin. Lainkäyttö, hallintotoimet jopa kirkonkin asenne ”tarpeettomaan” matkusteluun nähden olivat omiansa tätä suhteellista liikkumattomuutta edistämään ja sitä käsitystä vahvistamaan, että paikoillaan pysyminen kuului olletikin yhteisen kansan kohdalla ikään kuin siveelliseen elämänjärjestykseen. Käsitys oli vallalla aikakauden loppuun saakka. Vielä vuonna 1862 jossakin sanomalehdessä saatettiin väittää, että ”kun työnhakija on lähtenyt omasta seurakunnastaan, sukunsa ja ystäviensä luota, hän samalla on luopunut osasta jumalanpelkoaan, siveellisyyttään ja kunnollisuuttaan”.20

Jotain mahdollisuutta on tietenkin olemassa valaista vanhan savolaisväestön liikkuvuuden määrää numerollisestikin, kun näet otetaan huomioon ne merkinnät, joita maakunnan papisto teki väkilukutauluihinsa 5-vuotiskaudelta 1806–1810 seurakunnista ja seurakuntiin muuttaneesta väestöstä. Ulosmuuttaneita koskevat rovasti’kunnittaiset tukkuluvut näet osoittavat, kun niitä verrataan vastaaviin vuoden 1810 väkilukuihin, Etelä-Savon rovastikunnassa 51:n, Pohjois-Savon alemmassa rovastikunnassa 55:n ja ylemmässä rovastikunnassa 68:n promillen määriä eli koko Savo huomioon otettuna sitä, että sanotun viisivuotiskauden aikana kustakin pitäjästä muutti pois keskimäärin vain 58 henkeä kutakin 1000 asukasta kohden.21

Tavallaan myös avioliittojen solmiutuminen alueelliselta kannalta katsottuna, toisin sanoen savolaisrahvaan avioitumisalueiden suppeus, todistaa tätä samaa suhteellista liikkumattomuutta. Niinpä viittä savolaispitäjää – Rantasalmi, Pieksämäki, Joroinen, Leppävirta ja Juva – koskeva numeroaines, joka on koottu vuoden 1809 rajanpoistoa aikaisemmalta ajalta, osoittaa, että savolaisrahvas oli 1700-luvulla voimakkaasti kotikyläänsä ja kotipitäjäänsä juurtunutta väestöä, eikä sen hellittämätön taipumus ahdasalaiseen paikallistumiseen osoittanut vuosisadan kuluessa mitään selviä laukeamisen oireita. Seuraavasta asetelmasta päätellen savolaisavioliitot rakentuivat 86 prosentin osalta sulhasen ja morsiamen kotipitäjän rajoissa jopa niin, että näistä pitäjänsisäisistäkin avioliitoista kolmannes solmiutui saman kylän väestön keskuudessa. Ainoastaan 14 prosenttia kaikista savolaispariskunnista kuului siihen ryhmään avioliittoja, joissa sulhanen oli noutanut itselleen morsiamen kotipitäjän rajan takaisilta alueilta, tavallisimmin silloinkin vain naapuripitäjästä.22

Maakuntarajan yli tapahtuneiden ulosmuuttojen jäädessä sekä savolaisten avioliitot että koko väestöolot huomioon ottaen jatkuvastikin suhteellisen vähäisiksi ja vastakkaissuuntaisten sisäänmuuttojen osittain vielä kumotessakin ulosmuuttojen määrällistä merkitystä, ei muuttoliikkeen kokonaistulos saattanut tietenkään kovin voimakkaasti vaikuttaa maakunnan koko väkiluvun suuruussuhteisiin. Väkiluvun kehitys olikin Savossa suurin piirtein samanlainen kuin koko maassa kuitenkin niin, että poikkeamat kehityksen yleissuunnasta, murroskohtien nousut ja laskut, piirtyivät täällä jonkin verran jyrkempinä kuin muualla (kuvio edellisellä sivulla). Sille oli ominaista ennen kaikkea vuosikymmen vuosikymmeneltä nouseva suunta, väkiluvun voimakas lisääntyminen. Savon väkiluvun on arvioitu 1721 lopussa olleen noin 36.000 henkeä, josta kuitenkin puuttuu kahden rajapitäjän, Säämingin ja Kerimäen, väestö.23 Vuoteen 1751 mennessä vastaavan alueen (Rau­talampi mukaan luettuna) väkiluku oli noussut 56.745:een, vuoteen 1800 mennessä (Kerimäen Kanta-Suomen puolinen osa jo mukaan luettuna) 125.231:een ja vihdoin aikakauden päättyessä, vuoteen 1870 mennessä, 243.032 henkeen eli Isonvihan jälkeisen ajan (1721) määrästä lähes seitsenkertaiseksi. Pohjois-Savo osoitti nopeinta väestönkasvua. 24

Sisällysluettelo

Back To Top