skip to Main Content

Senaikainen Savo, josta tässä lähinnä on ollut kysymys, oli läpikotaisin agraarinen, maataloudesta elävä yhteiskunta. Siitä lähtien, kun maakunnan itälaidalla oleva Savonlinnan savupirttikaupunki oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen maatunut vain Haminan alaiseksi markkinapaikaksi (1721) ja myöhemmin jäänyt jo tykkänään Turun rauhan rajalinjan taakse (1743), Savossa ei ollut Kuopion perustamiseen saakka (1782) kaupungin tynkääkään, ja vielä senkin jälkeen, kun Savonlinna oli Vanhan Suomen mukana jälleen joutunut muun Savon yhteyteen (1812) ja Mikkeli aloittanut heiveröisen olemisensa vasta perustetun läänin hallintokeskuksena (1838), näiden pienien ylämaankaupunkien asujainten numerollinen osuus maakunnan kokonaisväestöstä jäi aivan mitättömäksi. Vielä aikakauden lopussakin, vuonna 1870, se oli ainoastaan 3.1 % (7480) Savon silloisesta koko väkiluvusta 243032. Jo väestöhistoriasta alkaen Savon menneiden olojen kuvaus on niinmuodoin oleva kertomusta lähes kauttaaltaan maalaissävyisen yhteiskunnan elämästä.

Mutta tämän tässä kaupungittomuuden suhteessa sangen yhtenäisen maalaisväestön sosiaalisessa rakenteessa oli muuten kyllä moniakin eri ryhmiä ja kerrostumia.

Päällimmäisenä pintana väestömassassa oli tietenkin säätyläisten muodostama lukumääräisesti sangen ohut mutta sosiaalisesti erittäin merkittävä ryhmä. Mutta kuka kuului säätyläisiin, mitä oli säätyläistö?

Poliittiset valtiosäädyt, aateli, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty, eivät enää 1700-luvulla vastanneet likikään niitä sosiaaliryhmiä, joita ne alunperin oli tarkoitettu edustamaan. Kehitys oli vienyt siihen, että ikäänkuin tuon poliittisen sääty-yhteiskunnan ulkopuolelle – ritarihuoneeseen merkittyjen (introdusoitujen ja naturalisoitujen) aatelissukujen, vakinaisissa viroissa olevien pappien, porvarisoikeudet hankkineiden kaupunkilaisten sekä perintö- ja kruununtalonpoikien oheen oli muodostunut edustukseton sosiaalinen sääty-yhteiskunta, jonka jäsenmäärä oli sekä säätyläistön että rahvaskansan piirissä yhtämittaa kasvamassa. Edellisissä olivat näitä muita – kuin äsken mainittuja edustettuja – säätyläisiä aatelittomat sotilas- ja siviilivirkojen haltijat, tehtaanpatruunat, ja possessionaatit eli herraskaiset maatilanomistajat, sijais- ja apupapit, armovuoden saarnaajat, koti- ja koulun opettajat, lääkärit, välskärit, ”kirjurit”, kirjanpitäjät, yleensä kaikki sellaiset väestöainekset, joita yhteinen kansa sanoi lyhykäisesti ja hieman nuivastellen ”herroiksi” ja joita muusta massasta erottava epämääräinen raja kulki esimerkiksi vielä Topeliuksen aikana (1873) ”sarkanutun ja verkatakin välistä”.33 Tämän sosiaalisen saumakohdan, säätyläistön ja rahvaskansan välisen rajan, epämääräisyyttä lisäsi vielä sekin seikka, että se rintamailla, eritoten valtakunnan keskusseutujen asutustihentymissä, kulki hieman ylempää tasoa pitkin kuin väestömäärältään vähäisillä syrjäseuduilla, jossa jo lukkarikin tai pitäjän koulumestari saattoi hyvin käydä yhteisen kansan puheissa ja suhtautumistavassa ”herrasta”.

Nämä sosiaalirakenteen yleiset piirteet näkyivät selvästi Savonkin oloissa. Niinpä sen säätyläistöön kuului jo 1720-luvulla poliittisesti edustetun aatelin ja papiston lisäksi myös niinsanottuja ”säätyhenkilöitä”, joilla ei ollut mitään suoranaista edustusta valtiopäivillä. Tämän ryhmän suuruutta on kuitenkin sekä suhdeluvuilla – nimittäin koko savolaissäätyläistön määrään verrattuna – että eritoten irrallisluvuilla aivan mahdotonta vuosisadan koko alkupuoliskolta valaista. Mutta jos otetaan varteen kaikki käsille saatavat tietoainekset ja tyydytään vain yhden vuoden – lähdesuhteista johtuen vuoden 1728 – kohdalta tehtyyn läpileikkaukseen, on toki jo tältä väestötilaston perustamista edeltäneeltäkin ajalta mahdollista havaita muutamia oleellisia Savon vanhaa säätyläistöä koskevia seikkoja.

Tuona varhaisena ajankohtana maakunnan säätyläistö asui suurimmaksi osaksi vanhoissa rintapitäjissä Mikkelin–Ristiinan ja Säämingin – Rantasalmen – Joroisten tienoilla. ”Muut säätyhenkilöt”, siis lähinnä juuri valtiosäätyjen ulkopuolelle jääneet ainekset, olivat esille saadusta henkilöaineksesta päätellen lisääntyneet aatelin ja papiston rinnalla jo melkoisesti. Kokonaisryhmänä säätyläistö käsitti vuoden 1728 Savossa tietenkin yhä vain vähäisen murto-osan koko väkiluvusta, mutta tämän osan suuruutta ei toistaiseksi – ennen seurakunnallisten lähteiden, lähinnä rippikirjojen sekä syntyneiden ja kuolleiden luet­ telojen järjestelmällistä tarkastamista – täysin tunneta. Väestötilaston perustamisen jälkeiseltä ajalta on kehityksen jatkovaiheita kuitenkin jo melkoista helpompi tarkkailla. Asetelmaksi tiivistettynä kehityskuva on seuraava:34

Maakunnan säätyläisrakenteen kehityksessä on helppo havaita johdonmukaista kahteen suuntaan viittaavaa pyrkyä. Toisaalta näet säätyläistön kokonaismäärä tosin yhä lievästi kasvoi mutta väkilukuun verrattuna sen suhteellinen määrä kuitenkin väheni. Toisaalta taas säätyläistössä itsessään sellaiset ainekset lisääntyivät huomattavasti, joilla ei vielä ollut mitään suoranaista edustusta säätyvaltiopäivillä ja jotka siis siten – koska muuallakin kehityspyrky oli samanlainen – jo pelkällä olemassa olollaan merkitsivät vanhan sääty-yhteiskunnan pitkälle kehittynyttä rapautumista ja enteilivät koko edustuslaitoksen vastedes tapahtuvaa uudistumista.35 Näistä seikoista on kuitenkin sopivaisinta kertoa lisää tuonnempana (siv. 400).

Se juopa, joka ajan olojen mukaisesti kuului olemaan säätyläistön ja muun väestön välisessä saumakohdassa, ei päässyt koskaan syrjäisessä Savonmaassa uurtumaan niin syväksi ja repeämään niin avonaiseksi kuin läntisemmissä maakunnissa, joissa etenkin 1800-luvulla pyrki karsina-aitoja rakentumaan jo yhteisenkin kansan keskuuteen, talonpoikaisrusthollareiden ja muiden talonpoikien ja sitten taas näiden ja tilattoman väestön välille.36 Savossa nämä väestön sosiaalirakenteen saumakohdat olivat – ylikanteen otettuna – tasaisemmat ja vähäisemmässä määrässä aristavaiset. Lupsakkuus siinä auttoi toinen toisensa sietämistä, ja sitä oli annettuna kätkytlahjaksi sekä yhteiselle kansalle että maakunnan syntyperäiselle säätyläistölle.

Jonkin verran juopaa oli tasoittamassa myös muuan vähäinen väestöryhmä, jonka sijoittaminen savolaisen sosiaalirakenteen pystykuvaan on kuitenkin hieman hankalaa. Saumakohdan alapuolella oli näet eräänlaisena epämääräisesti säätyläistöön ja rahvaskansaan kuuluvana väliväkenä niinsanottujen palvelusmiesten pikkuherraskainen joukko. Siihen kuuluivat esimerkiksi kirkon piirissä lukkarit ja koulumestarit, lisäksi paikallishallinnon monenlaiset ”kappamiehet”, joissa kuitenkin rahvaanomainen leima lienee enimmäkseen ollut selvempänä kuin herraskainen säätypiirre näkyvissä. Tällaisen väliväestön, eritoten lukkarien, sosiaalista asemaa ja savolaisen herrasväen suhtautumista siihen valaisee oivallisesti muuan vähäinen merkintä, jonka kirkkoherra Erik Gustaf Ehrström teki päiväkirjaansa joutuessaan Savon matkallaan vuonna 1829 Sulkavalle poikkeamaan. Kirkkoherra Neovius oli kutsunut pappilaansa joukon vieraita: ”Eräs vieraista kiinnitti erityisesti huomiotani” – Ehrström kertoo – ”ennen kaikkea sen vuoksi, että hänet oli kutsuttu, nimittäin seurakunnan lukkari, kanttori Söderström, kunnon ukko muuten. Olisipa todella suotavaa, että kaikki kirkkoherrat noudattaisivat samaa periaatetta ja kohtelemalla oikealla tavalla lukkareitaan istuttaisivat näihin soveliaampaa elämänkäsitystä ja elintapoja. Tämä tekisi heidät sen aseman arvoisiksi, mikä heillä on seurakunnan edustajina jumalanpalveluksissa ja papiston omana apuna. Lukkarit kuuluvat niihin toimihenkilöihin, jotka usein ovat alemmalla tasolla kuin heille oikeastaan kuuluva sija edellyttää ja joilta on ylimielisellä kohtelulla riistetty kaikki mahdollisuudet kohota siitä halvasta asemasta, mihin heidän ei kuitenkaan tyyten pitäisi kuulua.”37 Kirkkoherran moralisoivasta päiväkirjamerkinnästä kuultaa jo uudenlaista, osaksi valistuksen osaksi myös pietismin värittämää käsitystä yksilöstä, säätyaseman kahleista vapautuvan ihmisen itseisarvosta. Mutta siinä näkyy myös vilahdus savolaissäätyläistön ominaisesta suhtautumistavasta oman sosiaaliryhmänsä ja yhteisen kansan välivaiheilla olleeseen väestönosaan. Vanhan yhteiskunnan täällä jo ennestäänkin jonkin verran sotkeutuneet säätyrajat alkoivat uusien aatteiden vaikutuksesta käydä ajanmittaan tällaisten väestö­ ainesten osalta yhä epämääräisemmiksi.

Tämän saumakohdan alapuolella, rahvaskansan ylimpänä kerrostumana, olivat manttaaliin merkityn maan talonpoikaiset haltijat, omistamansa tai asumansa maan luonnosta riippuen joko perintö-, kruunun- tai rälssitalonpojat.

Näiden kolmen talonpoikaisryhmän välinen ero oli jo aikakauden alusta pitäen melko pieni. Se oli lähinnä kameraalista laatua, ja 1700- luvulta lähtien tämä vähäinenkin ero yhä tasoittumistaan tasoittui. Perinnöksiostot lisäsivät jatkuvasti perintötalonpoikien ja vähensivät vastaavasti kruununtalonpoikien määrää. Kun juuri perintötalot olivat omistusoikeuden kannalta kaikkein varmimmalla pohjalla, jo yksistään nämä kameraaliset seikat – joista tuonnempana kerrotaan laveammin (siv. 145) – osoittavat, että talonpojan sosiaalinen asema oli yleensä jo 1700-luvulla selvästi paranemassa.38 Maakirjatalojen ja manttaalien määristä ei tietenkään voida tehdä oikopäätä mitään väestöhistoriallisia johtopäätöksiä. Ne eivät ilmaise likimainkaan Savon talollisväestön kokonaismäärää eivätkä mitään näiden isäntien perheistä tai edes tilanhalkomisissa syntyneistä talouksista, jotka aina verollepanon uudistukseen saakka ikään kuin piilivät noiden vanhojen maakirjatalojen ja -numeroiden peitossa. Vasta henkikirjat eli vuotuiset luettelot henkirahan maksaneesta väestöstä samoin kuin myös tilapäisten suostuntaverojen kannossa syntyneet muut luettelot ja vuodesta 1749 pitäen jo varsinaisen väestötilastonkin taulukot valaisevat jonkin verran tämän kameraalisen peiton alla ollutta väestörakennetta ja siinä tapahtuneita rakennemuutoksia.

Jos nyt ”talollisiksi”*) katsotaan paitsi henkikirjassa mainittu talon haltija tai omistaja itse myös hänen naimisissa olevat poikansa ja veljensä sekä vävyt ynnä ”yhtiömiehet”, saadaan Savon talollisryhmän suuruudesta – tässä siis tosin vain perheiden päämiesten määrästä – väestötilastoa edeltäneeltä ajalta selville, että siihen kuului aikakauden alussa (1723) 3724, Pikkuvihan kynnyksellä (1739) 3837 ja kohta sodan jälkeen (1745) 3503 henkeä. Koska tähän viimeksi mainittuun lukuun ei sisälly Säämingin eikä Kerimäen talollisten määrää, joka esimerkiksi vuonna 1739 oli yhteensä 377 ja joka varovaisesti arvioiden ja sodan vaikutukset huomioon ottaen voitaisiin vuoden 1745 kohdalla merkitä 350:ksi ja siis koko Savon talollisten määrä 3850:ksi, huomataan tämän väestöryhmän niinmuodoin olleen vuosisadan alkupuolella jatkuvasti vaikka tosin melko verkkaisesti lisääntymässä. Kehityspyrky oli johdonmukainen, ja vuosisadan puolivälin vaiheilta lähtien sitä edistivät erittäinkin tilan halkomisiin oikeuttava asetus (1747) ja myös luvat perustaa torppia aluksi (1743) perintö- ja sitten (1757) jo kruununtiloillekin. Seuraavilla vuosikymmenillä kehitys jatkui yhä samansuuntaisena. Vuoden 1760 henkikirjasta päätellen talollisia oli 5745 ja vuosisadan lopulla (1795) 11328. Vuodesta 1723 lähtien ryhmä oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut noin kolminkertaiseksi.39

*) Tässä esityksessä käytetään tätä hieman epämääräistä ”talollis”-sanaa tar­koittamaan – tekstissä tarkemmin määritellyllä tavalla – laajempaa ”talonpoikais”-ryhmää kuin varsinaisia manttaalitalonpoikia eli maakirjaan merkittyjen talojen isäntiä.

Henkikirjojen avulla hahmoteltu kuva entisajan väestöoloista jää kuitenkin aina jonkin verran virheelliseksi. Niinpä, vaikka henkikirja yleensä esittää eri väestöryhmistä liian pieniä lukumääriä, tässä tapauksessa Savon talollisten ryhmään ilmeisesti sisältyy melkoinen määrä ”sovintojaoissa” syntyneiden, maakirjamerkinnöistä puuttuvien talojen isäntiä, jotka Savossa vielä pitkät ajat kävivät sekä yleisessä puheentavassa että viranomaisten papereissakin ”torppareista”. Toimituskustannusten ja verotuksen välttelyn vuoksi syntyneinä tuollaiset ”sovintojaot” olivat tietenkin täysin epävirallisia, ”luvattomia”. Tietenkin seurakunnallisten lähteiden, lähinnä rippikirjojen, järjestelmällinen tutkiminen saattaisi valaista tarkemmin väestön sosiaalirakenteenkin kehitystä, mutta kun niitä ei ole säilynyt Savon kaikista seurakunnista, on tässä tyydyttävä nimenomaan 1700-luvun alkupuolen osalta vain edellä esitettyihin, henkikirjoista saatuihin tietoihin maakunnan tärkeimmän väestöryhmän suuruussuhteista jopa niin, että huomioon on voitu ottaa vain perheiden päämiesten määrät.

Vuosisadan puolivälissä alulle pannusta väestötilastosta valahtaa kuitenkin jo paljon kirkkaampaa valaistusta Savonkin entisiin väestöoloihin. Vanhimmissa väkilukutauluissa (1749–1772) lähinnä ryhmä 15 eli ”suurempien ja pienempien tilojen viljelijät maaseudulla” (Större och mindre Seminanter på Landet) tarkoitti talonpoikaistalollisten väestöryhmää. Kun siitä kuitenkin oli palvelijoitten lisäksi myös kaikki lapset erotettu koko maalaisväestön ”rahvaskansan lasten ja palvelusväen” joukkoon (ryhmä 23:a–b), on tässä sopivaisinta jatkaa Savon väestön sosiaalirakenteen esittelyä kiinnittämällä edelleenkin toistaiseksi huomiota vain perheiden päämiesten määriin. Vuosien 1775–1800 lukuja ei voida käyttää silloisten väkilukutaulujen tilastointiepäkohtien vuoksi. Vuosien 1805–1870 väkilukutauluista on puheenalaiseen väestöryhmään (päämiehet) laskettu omaa tai toisten tilaa viljelevät talonpojat sekä aivan vähäinen uudisasukkaiden ryhmä. Tuloksena ovat seuraavalle sivulle kootut numerosarjat, jotka – ilmeisesti sisältämättä sovintojaoilla ”halottujen” talojen isäntäkuntaa (”torppareita”) – ovat huomattavasti pienemmät kuin äsken esitetyt henkikirjoista lasketut – talollisten määrät.40

Väestötilaston alkuperäisessä numeroaineksessa ei ole sellaista ryhmittelyä eikä myöskään ryhmittelymahdollisuutta tarjona, jonka nojalla voitaisiin saada tietoja pelkästään talonpoikaisperheiden jäsenmääristä. Sitä vastoin henkikirjoista heltiää eräitä numeroja, jotka tätäkin seikkaa jonkin verran valaisevat. Niistä päätellen näet talollisperheitä pyrki pitkin vuosisataa olemaan enemmän kuin henkikirjaan merkittyjä taloja, esimerkiksi vuonna 1760 koko Savo huomioon otettuna keskimäärin 1.8 perhettä taloa kohden. Tämä merkitsee siis sitä, että samassa talossa saattoi asua useampia kuin vain yksi ainoa perhe eli aviopari lapsineen tai lapsitta, jopa niin, että ajanmittaan tämä talollisperheiden suhteellinen määrä talojen määrään verrattuna jonkin verran kasvoikin. Kun lisäksi katsotaan henkikirjoista näiden saman katon alla asuneiden eri perheiden nimiä ja muita suhteita, huomataan oitis, että perheet usein olivat sukua keskenään. Vanhat henkikirjat paljastavat näin ollen maakirjan talonnumerojen jopa henkikirjan numeroimattomankin talokannan alta perheyhteisöjä, joita entiseen aikaan oli muuallakin Itä-Suomessa, nimittäin monijäsenisiä ryhmäperheitä.

Näissä talollisten muodostamissa savolaisissa ryhmäperheissä oli tietenkin mitä kirjavimman laatuisia yhteisöjä yksinkertaisimmista isä-poika- ja veljesperheistä varsinaisiin monikymmenjäsenisiin suur­perheisiin saakka, joissa avio- ja verisukulaisuus keträytyi monipolvi­seksi ja -haaraiseksi vyyhdeksi. Siinä tallasi samoja aittapolkuja anoppi miniöineen ja veljesten jopa serkustenkin vaimoja. ”Varsinaisen kantasuvun (kantaperheen) lisänä eli suurperheissä usein kotivävyjä ja heidän omaisiaan ja sukulaisiaan miehen ja vaimon puolelta” (VOIONMAA). Rantasalmen Asikkalan kylän eräässä talossa isännöi vuonna 1820 Juhana Hannunpoika Pesonen vaimoineen, ja perheeseen kuului 32 jäsentä nimittäin itse kantaperheen lisäksi isännän veli Matti perheineen, veljenpoika Paavali, toinen veljenpoika Hannu perheineen, edelleen kaksi muuta veljenpoikaa Juhana ja Paavo (ehkä heilläkin omat perheet), niinikään toiset veljenpojat Matti ja Hannu sekä veljentytär Riitta. Lisäksi talouteen kuului renki ja piika, ja lapsia siinä oli yhteensä kolmetoista. Ahvensalmen kylässä numerolla 3 oli niinikään Pekka Erosen joukkoa melkoinen määrä: poikien Ollin ja Antin sekä tytärten Marin ja Ullan lisäksi Lauri- ja Olli-nimisten serkkujen perheet, serkunpoika Matti ja serkuntyttäret Liisa, Ulla ja Riitta, alaikäisiä kaikkiaan yhdeksän ja lisäksi yksi renki. Henkikirja kertoo tässä ryhmäperheessä olleen 28 jäsentä. Leppävirran Saamaisten Kivimäessä oli niinikään vuonna 1820 Pärttyli Juhananpoika Oxmanin suurperhettä 30 henkeä nimittäin vanhanisännän ja vanhanemännän lisäksi isännän kaksi sisarta Anetti ja Mari, veljenpojan Pärttylin perhe, veli Heikki, samanniminen serkku sekä veljentyttäret Anetti ja Anna, alaikäisiä yhteensä viisitoista.41

Tällaisia oikeita suurperheitä oli muuallakin Savossa, ja niiden lisäksi voisi vielä luetella yksinkertaisempia, vain isän ja pojan tai veljesten muodostamia ryhmäperheitä. Mutta tämäkään, yhtä vähän kuin eri puolilta maakuntaa poimitut esimerkit monikymmenjäsenisten suurperheiden sikiämisestä savolaisiin savupirtteihin, ei vielä merkitse sitä, että ryhmäperhetyyppi, saatikka siinä varsinainen ns. ”suurperhelaitos”, olisi koko maakunnassa ollut edes yleinen perhemuoto. Ja kun se ei ollut yleinen runsaimmankaan väestönkasvun vuosikymmeninä, 1800-luvun alkupuolella, voidaan olla varmoja siitä, että se ei ole yleinen ollut Savossa koskaan. Savolaiseen oli juurtuneena syvälle eräänlainen erillään olemisen pyrky, ja varhaisempina aikoina, eritoten Isonvihan jälkeisillä vuosikymmenillä, oli maakunnassa kyllä väljyyttä tarpeeksi tällaista asumistapaa ylläpitää ja haja-asutuksen aluetta laajentaa. Tilasto, jossa taloudet on lajiteltu jäsenmääriensä mukaan ensin kolmella ja sitten viidellä hengellä kasvaviin ryhmiin, osoittaa selvästi, että melko ”nykyaikainen” 3–5 hengen perhetyyppi – siis tietysti juuri yksinäisperhe – oli Savon maaseudulla kaikkein yleisin ja tämän ohessa perheet, joihin kuului kuudesta kymmeneen jäsentä. Varsinaisia suurperheitä, kuten vähintään 16-henkisiä yhtymiä, oli alla olevasta asetelmasta päätellen esimerkiksi vuonna 1810 ainoastaan 3.4 % (605) Savon silloisten talouskuntien (hushåll) kokonaismäärästä 17650, ja kuitenkin tuollaiseen talouteen kuului tavallisesti muitakin henkilöitä kuin pelkästään varsinaisia perheen jäseniä.42

Savolaistalouksien henkilörakenne pysyi siis osapuilleen samanlaisena myös niinä runsaan väestönlisäyksen vuosikymmeninä, jolloin itäsuomalaista ”suurperhelaitosta” koskevat tiedot on pantu elävästä elämästä muistiin. Rovastikunnittain esitetyistä kotitalouksien (hushåll) jäsenmääristä voidaan sitä paitsi heti huomata, että perheiden alueellinenkaan ryhmittyminen ei osoittanut yli 15-henkisten talouksien selvää sijoittumista johonkin tiettyyn osaan maakuntaa. Ainoastaan Pohjois-Savon ylemmän rovastikunnan – Kuopio, Iisalmi ja Rautalampi kappeleineen – vuoden 1820 suhdeluku (7.4 %) viittaa poikkeuksellisesti hieman runsaampaan ”suurperheiden” esiintymiseen, mutta 1840 vastaava määrä oli jo 1.2 % ja 1870 2.8 % 43. Yleisimmät perhetyypit olivat koko 1800-luvun Savossa kuitenkin kolmesta viiteen ja kuudesta kymmeneen hengen vahvuisia ja siis ilmeisesti kaikkein yleisin keskimäärin noin neljästä seitsemään henkinen perhe.

Entisajan maalaisoloissa oli tosin seikkoja, jotka olivat omiansa mainittuja ryhmäperheitä synnyttämään ja niitä jonkin aikaa koossa pitämään. Omaisten keskenäinen kiintymys, ns. ”sukurakkaus”, lienee niistä vähiten vaikuttanut, vaikka tosin menneitä patriarkallisia oloja ihannoiva muistitieto ja itäsuomalaisen ”suurperhelaitoksen” kukoistusaikana, 1800-luvun alkupuolella, jopa myöhemminkin tehdyt havainnot tähänkin tekijään viittaavat.44 Mutta kyllä kuitenkin perheyhtymässä, johon kuului jo serkuksiakin ja eritoten näiden vaimoja, verisiteiltään toisillensa jo puolivieraita suvunjäseniä sekä miesten että naisten puolelta, on ihmisluonnon ja luonnonjärjestyksen mukaan täytynyt olla enemmän sotaa kuin sopua. Ennen kaikkea vain taloudelliset edut saattoivat ryhmäperhettä pitää koossa, ja se hajosi heti, kun nämä edut vaativat toisenlaista perhemuotoa ja kun edellytyksiä toisenlaiseen elämänmenoon alkoi olla näkyvissä.

Tämä ryhmä- ja olletikin suurperheen lukumääräisesti syrjäinen asema savolaisessa perhelaitoksessa yleensä käy selvästi näkyviin, kun sitä valaistaan täsmällisillä, yksinomaan Savoa koskevilla luvuilla ja jätetään sivuun yksityisten, kokonaisuuteen nähden suhteellisen harvinaisten suurperheiden kuvailu. Niinpä, jos Savon pariskuntien lukumäärään lisätään Savon leskimiehet ja leskivaimot molemmat erikseen – toisin sanottuna siis lasketaan lesketkin erikseen pariskunniksi – ja muu väestö (väkilukutaulujen ”yli 15-vuotiset naimattomat” ja ”alle 15-vuotiset lapset’ sekä vuodesta 1830 lähtien myös ”maatut naimattomat naiset”) jaetaan tasan näille pariskunnille sekä leskimiehille ja leskivaimoille, kuului tästä muusta väestöstä kullekin perheelle esimerkiksi vuonna 1749 keskimäärin 2.4 ”lasta” ja savolaisperheeseen keskimäärin 4.2 henkeä väkeä. Vastaavalla tavalla laskien saadaan selville, että tällaisten keskimääräisten savolaisperheiden vahvuussuhteet kehittyivät vuoteen 1870 mennessä seuraavasti:45

Esitetyt numerosarjat siis yhtäpitävästi osoittavat, että suurperhe on tässä kuvattavana kautena ollut Savossa aivan syrjäisessä asemassa, ja samaan seikkaan viittaavat myös tiedot, joiden mukaan Kymenkartanon läänin vuoden 1815 koko perheluvusta (17314) oli vain 15.4 % ja Savon ja Karjalan läänin perheluvusta (12410) 14.0 % yli kymmenhenkisiä perheitä. Vuonna 1875 Mikkelin läänin vastaavat luvut olivat 25430/7.9 % ja Kuopion läänin 32343/11.2 %. Niinmuodoin jo ennestäänkin suhteellisen harvalukuisten suurperheiden määrä oli aikakauden lopulle tultaessa yhä vähentynyt.46

Ilmeisesti monella tilalla juuri noihin aikoihin, 1700-luvun loppu­ ja seuraavan sataluvun alkupuolella, meneillään ollut isojako oli melkoisesti vaikuttanut siihen, että ryhmäperheitä toki jonkin verran savolaistaloihinkin kasautui. Taloissa eivät näet pojat eivätkä vävyt, langat, serkut pitäneet kiirettä lähdöllä takalistoja raivaamaan, kun ei vielä ollut tietoa siitä, mikä kohta maista oli jaoissa kullekin osakkaalle osuva. Sitä paitsi tällaisen monipäisen perheyhteisön koossa pysyminen takasi taloille runsaan ja halvan työvoiman, jota kyllä kaskiraateilla ja kivisen pellon kimpussa kysyttiin. Tältä kannalta ymmärtää hyvinkin vanhojen talonpoikaisisäntien myhäilyt, kun he suurperhettä koossa pitäen ja kotovaltikkaansa käyttäen vanhatestamentillisesti isännöivät väkirikkaissa taloissaan: ”Tekipä rattoisan vaikutuksen, kun viisi emäntää yhtaikaa liikkui siistin tuvan laattialla vieras­ puuhissa Kaukolan Koverilassa ja hupaisa isäntäukko selitteli yhteiselämän luonnollisuutta ja edullisuutta. Palvelusväkeä oli talossa ainoastaan pieni paimentyttö. Vanha Juha isännöi ikänsä ja vanhemman polven oikeudella, vaan muuten oli hallitustapa tasavaltainen: töitä teki itsekukin miten kerkisi, vaikka vanhin vaimo etusijassa oli saloemäntänä karjan luona.” 47

Mutta tällainen työvoiman kasautuminen vaikkapa vain suhteellisen pieniinkiin ja harvalukuisiin ryhmäperheisiin ei ollut suinkaan niiden talojen eduksi, joiden kotiväet eivät riittäneet vanhanaikaisen maatalouden suuria joukkoja kysyviin töihin. Ryhmäperhe- ja nimenomaan suurperhemuodostus tiesi työvoiman puutetta monien yksinäisperheiden ja eritoten säätyläisten kohdalla, jotka yleensä suorittivat suurimman osan talouksiensa töistä palkatulla, oman perhepiirin ulkopuolelta hankitulla työvoimalla.

Tällainen työvoiman ainakin näennäinen yltäkylläisyys toisaalla ja ilmeinen niukkuus toisaalla olikin saanut aikaan sen, että esivalta etenkin ns. palkollissäännöillä pyrki talollisväestössä ryhmäperheiden muodostumista ehkäisemään ja jo syntyneitä hajoittamaan. Tosin vuosien 1686 ja 1723 palkollissäännöt olivat vielä jättäneet varsinaisen perhepiirin koskemattomaksi, koska sääntöjen määräykset sallitun palvelusväen enimmäismääristä eivät tarkoittaneet talonpojan omia lapsia. Mutta jo vanhastaan olikin esivallan taholla ollut pyrkimyksenä leimata juuri muu talonväki liikanaiseksi, irtolaisiksi, joita Savossa kutsuttiin loisiksi, iht’olevaisiksi. Ja tätä muuta talonväkeä olivat juuri nuo suurperheiden vieraammat jäsenet, vävyt, langot, serkut, yhtiömiehet, näiden vaimot ja lapset. Niinpä Suur-Savosta kerrottiin vuonna 1738, että ”vuoden 1723 palkollisasetusta ei näillä seuduin ole missään suhteessa noudatettu, vaan sekä suuremmissa että pienemmissä taloissa asustaa paitsi isäntää itseään niin paljon sekä mies- että naisväkeä kuin suinkin halua on, niin että kukin talonpoika pitää luonansa täysikasvuisia poikiaan ja tyttäriään, miniöitään ja vävyjään, olipa näitä miten paljon tahansa … ja sellaiset liikaväet ja loiset saavat osaviljaa vastaan köyhien, laiskojen ja työlästyneiden isäntien maita kasketen tärvellä.”

Seuraavan vuoden (1739) palkollissäännössä jyrkennettiinkin jo talonpoikaisia perheväkiä koskevaa kohtaa: isäntä sai pitää luonansa täysikasvuisista lapsistaan enää vain yhden pojan ja yhden tyttären yli palkollissäännön mukaisen määrän – muut vieraille töihin. Näin ollen jo talonpojan omat lapsetkin oli asetuksen mukaan katsottava palvelusväkeä vastaaviksi puhumattakaan perheiden vieraammista jäsenistä, jotka piti pakotettaman toisten palvelukseen ja suurperheet niinmuodoin saataman hajalle.48 Tähän tähtäsi lainsäädäntö, mutta ihan eri asia on sitten se, millaiseksi itse elävä elämä tältä kohtaa Savossa muodostui. Maakunnassa syntyi ryhmäperheitä jatkuvasti ja mikäli niitä omia aikojansa hajosi, se johtui muusta kuin työvoiman lakisääteisestä säännöstelystä.

Talonpoikaisen ryhmäperheenkin hajoamista näet yhtämittaa tapahtui. Kun perhe oli pitkiä aikoja koostunut, tullut monipolviseksi ja monihaaraiseksi, tämän samassa talossa asustavan yhteisön etäisimmät sukulaiset alkoivat vihdoin itse kantaperheelle olla – sukulaisuuden kannalta – melko vierasta väkeä. ”Huomaamatta oli monenkin suur­perheen vanha kantasuku hävinnyt ja vieraat ihmiset tulleet suurperheen eläjiksi”.49 Kun näin oli, on varsin ymmärrettävää, että ulkopuolinen – lähinnä ainaista työvoiman puutetta poteva säätyläinen – näki vain loisia ja irtolaisia jo siinäkin, missä suurperheen jäsenet itse sentään vielä selvästi pystyivät keskenäistä sukulaisuutta laskemaan. Niinpä onkin melkoista osaa siitä väestöryhmästä, joka entisaikain papereissa kulkee loisväen nimisenä, oikeammin pidettävä kuvattujen ryhmäperheiden jäseninä, Savon talollisten taajana perheväkenä. Siitä se itsepintaisuus, mitä talolliset osoittivat ikäänkuin viranomaisten kiusallakin loisia tuvissansa suojellessaan. Eikä noiden loisien ja perheväkien välillä tosin suurta eroa ollutkaan. Ero oli vain siinä, että kotitalossa, suurperheen jäseninä, pysyneet tilattomat olivat ”serkkuja” ja ”serkunpoikia” tai – kuten usein ylimalkaisesti henkikirjaan merkittiin – ”sukulaisia”, vieraan pirttiin asettuessaan taas irtolaisia, ”iht’olevaisia” loisia.

Mutta joka tapauksessa tämä muutamien talollisperheiden yletön paisuminen kuten nimenomaan juuri sekin, että talollisia oli enemmän kuin kanta- ja halkomalla syntyneitä taloja (savuja), merkitsi sitä, että väestönkasvu oli tässä varsinaisten talonpoikien muodostamassa sosiaaliryhmässä voimakkaampi kuin kaskitalouden ja silloisten maan­ omistusolojen varassa tapahtuva elinmahdollisuuksien kehitys. Eläjiä tuli nopeammin kuin taloja ehdittiin saada elättäviksi. Kehitys oli selvästi taipumassa siihen, että samalla kun varsinaisten verotalonpoikien yhteiskunnallinen asema vahvistui ja ryhmän suuruuskin sinänsä vielä kasvoi, heidän suhteellinen lukumääränsä koko maalaisväestöstä vähenemistään väheni. Savon manttaalimiesten ja muiden talollisten oheen oli syntymässä yhä sakeneva joukko tilatonta maalaisväestöä: talollisen tai kruunun maalla asuvia torppareita ja mäkitupalaisia sekä hänen pirtissään asuvia loisia. Enimmäkseen näiden tilattomien väestöainesten sukujuuret veivät oikopäätä talollisten ryhmään ja siellä monissa tapauksissa juuri ryhmäperheisiin, veljessarjain nuorempiin jäseniin ja talon tyttäriin.

Niinpä tässä savolaisväestön eri kerrostumien esittelyssä on taas tultu erään saumakohdan ääreen, tilallis- ja tilattoman väestön väliseen juonteeseen, jota on syytä lähemmin tarkastella.

Kuten säätyläisten ja talonpoikien välinen porrastus oli Savossa loivempi kuin valtakunnan keskusseutujen rikkaammissa oloissa, samoin myös rahvaskansan keskuudessa tilallisen ja tilattoman, talonpojan ja torpparin tai loisen, välinen kynnys oli syrjäseuduilla matalampi kuin rintamailla. Ja kynnystä ylitettiin täällä helposti molempiin suuntiin. Talonpojan tie tilattomien ryhmään – ja päinvastoinkin tilattomien kohoaminen talonpojiksi – kulki usein autiotilojen, varoautiuden, kautta.

Eräät menneen ajan ankarasta arjesta tavoitetut lähikuvat tätä sosiaalisen nousun ja laskun tapahtumista paraiten elävöittävät. Näin Ristiinassa vuonna 1773: ”Talonpoika Juhana Syrjäläiseltä Hauskan kylässä perättiin sitä 49 taalarin ja 13 äyrin ynnä 2 tynnyrin 17 kapan verorästiä, joka oli hänen taloonsa päässyt muodostumaan. Syrjäläinen ilmoitti, ettei hän pystynyt maksamaan rästiä, minkä johdosta se tarjottiin sellaisten suoritettavaksi, jotka haluaisivat ottaa talon vastaan. Talo kuuluu olevan melko huonossa kunnossa ja autiona. Silloin tämän komppanian vakanssiruodun n:o 7 ruotuosakkaat selittivät, etteivät he tosin voisi taloa vastaan ottaa, mutta kuitenkin tarjoutuivat suorittamaan Syrjäläisen edellä mainitun verorästin, mikäli hänet merkittäi­ siin heidän ruotuunsa sotamieheksi; ja koska Syrjäläinen on terve ja veres mies, jota hyvin voidaan Kuninkaallisen Majesteetin ja Kruunun palveluksessa käyttää, ja hän on asuma-aikanaan huonosti Hauskan kylässä olevaa taloansa hoitanut, niin että se nyt on autiona ja niin rappiotilassa, ettei kukaan sitä tohdi vastaan ottaa, niin suostuttiin siihen, että ruodun n:o 7 osakkaat suorittavat sanotun rästin ja sen sijasta Juhana Syrjäläinen hyväksyttiin ja merkittiin sotamieheksi heidän avoinna olevaan ruotuunsa”.50 Näin tuli talonpoika Juhana Syrjäläisestä sotamies Savon jalkaväkeen, ja Syrjäläisten talollissuku muuttui siltä haaraltaan tilattomaksi. Yhteiskunnallisen laskun näkyväisenä hintana oli tässä tapauksessa vajaat 50 taalaria kuparissa ja puolenkolmatta tynnyriä veroviljaa.

Savon vanhoista tuomiokirjoista ja kruununvoutien antamista selostuksista on selvästi nähtävänä, että niinsanotussa yhteisessä kansassa oli tällaista nousu- ja laskusuuntaista väestöliikettä runsaasti olemassa. Rahvasväestön eritasoiset ryhmät – talonpojat, torpparit, mäkitupalaiset, loiset – eivät Savossa olleet suinkaan itseensä sulkeutuneita, toisiaan vierovia kasteja, vaan talonpojista tuli tilattomia ja tilattomista talonpoikia ilmeisesti paljon herkemmin kuin läntisessä Suomessa. Seikka lienee melkoiselta osalta johtunut savolaistalojen autioitumisherkkyydestä ja myös sikäläisistä maaoloista, metsätilusten hajasijainnista ja niiden käyttötavasta, kaskeamisesta.

Tätä tässä tarkoitettua sosiaalista liikkuvuutta ei tuntunut ainoastaan kokonaisten sukujen kohtaloissa, vaan jopa yksityinenkin savo­lainen ehti ikänsä aikana kokea elonvaiheiden kirjavuutta vanhan maalaisyhteiskunnan kaikissa kerrostumissa kiertäessään. Joku vähäinen, äsken kerrotun Syrjäläis-tapauksen rinnalle tähän vanhoista asiakirjatukuista vielä umpimähkään poimittu lisäesimerkki sanottua liikkuvuutta hyvin valaisee. Niinpä Kuopion entisen suurpitäjän (nyk. Pielaveden?) Kurolanlahden kylän n:o 5:n Väänästen kolmesta pojasta keskimmäinen, Paavo-niminen, joutui 1740–1760-luvuilla kuulumaan vuoronperään savolaisen rahvasväestön kaikkiin ryhmittymiin vain palkollisia lukuun ottamatta. Talonpojan asemasta hän aloitti kiertokulkunsa, ”erosi isänsä talosta ja ruokakunnasta” ja rupesi ensin loiseksi appi-isänsä Petteri Eskelisen taloon omassa kotikylässään Kurolanlahdessa. Ennenpitkää hänestä kuitenkin tuli apelleen torppari ja vihdoin lankonsa Yrjänä Eskelisen yhtiömies tämän Haatalan kylässä omistamaan taloon. Yhtiökumppanuutta kesti kuitenkin vain vuoden verran, sillä Paavo päätti mennä takaisin appensa torppariksi. Isänsä kuoltua (1746) hän joutui kotitalonsa kolmanneksen omistajana taasen talonpojaksi, mutta perusti jo muutaman vuoden kuluttua (1754) poikansa Petterin kanssa Kapiarannan ulkopalstalle erillisen raivion ja eli näin uudistilallisena siinä yhdeksän vuotta, vuoteen 1763 saakka, jolloin jätti Kapiarannan viljelyksen tykkänään pojalleen Petterille ja rupesi itse entisen isäntänsä Petteri Mykkäsen loiseksi. Pojan kuoltua vuonna 1766 Paavo tuli takaisin Kapiarantaan uudistilalliseksi mutta kuoli itsekin jo seuraavana vuonna.51 Vastaavanlaisia savolaisten vireää sosiaalista liikkuvuutta valaisevia esimerkkejä voisi kruununvoutien kirjeistä poimia enemmänkin – kuva ei niistä muuksi muuttuisi, ainoastaan vahvistuisi. Mutta tilaston avulla tähän väestöliikkeeseen ei saada valaistusta ennen kuin sukututkimus on systemaattisesti selvittänyt joiltakin ajanvaiheilta edes joidenkin yhtenäisten, elimellisen kokonaisuuden muodostavien savolaisalueiden – kylän, pitäjän – genealogian. Ilman sukututkimusta sosiaalihistorian väestönkuvaus ei pääse tällä kohtaa pintaa syvemmälle.

Torpparit olivat tilattoman väestön ylimpänä kerrostumana. Savon torpparilaitos – josta tuonnempana kerrotaan enemmän – kehittyi lähinnä kahden pääjuuren, talonpoikaistorpparien ja herrasväen torpparien, varassa. Edellisen ryhmän syntymiseen tuntuu näkyvimmin vaikuttaneen talonpoikaisen väestönkasvun vaatima laveamman elintilan tarve, jälkimmäisten taas etupäässä senaikaisen säätyläisviljelyksen työvoiman tarve. Ei tosin talonpoikaiskontrahdeistakaan päivätöitä puuttunut, mutta niitä oli niissä ylimalkaan vähemmän, ja torpanvuokra kuitattiin useinkin vain osaviljalla, tavallisesti kolmanneksella vuotuisesta kaskihalmeen sadosta. Eritoten sukulaistorppareita on var­ maan liioilta rasituksilta säästetty ainakin torpan alkuaikoina. Olihan siinä tavallansa omia ihmisiä väljemmille asumatiloille asettumassa.

Savolaisen torppariväestön rakenteessa oli se ominainen piirre, että eteläisessä Savossa oli torppareita eniten ratsutilallisten ja sotilas- sekä papiston puustellien, siis etupäässä säätyläisten asumien talojen, mailla mutta pohjoisempana yleisimmin perintö- ja kruununtiloilla. Tässä suhteessa siis Etelä-Savon olot muistuttivat johonkin määrin läntisen Suomen torpparilaitosta, jossa edistyneintä maanviljelystä harjoittavilla tiloilla työvoiman tarve oli suuri ja torppia siis perustettu lähinnä päivätöiden saamista varten. Niinpä vuonna 1738 eteläisen Savon kruunun- ja perintötaloilla oli vain 28 torppaa, kun niitä taas pohjoisen Savon samanluontoisilla, siis lähinnä talonpoikaistaloilla, oli 113 eli etelässä 20 pohjoisessa 80 prosenttia tällaisten torppien kokonaismäärästä. Torpparilaitoksen kehitys entisaikaisen säätyläisviljelyksen työjärjestelmänä tuntuu 1700-luvun jälkimmäiselläkin puoliskolla ja seuraavalla vuosisadalla jääneen Savossa talonpoikaisen torpparikehityksen varjoon. Se oli edelleenkin lähinnä juuri asutusasia. Se oli savolaisen liikaväestön työntymistä talojen ulkopalstoille torppareiksi tuotannollisesti suhteellisen itsenäisinä viljelijöinä takamaita raivaamaan.52

Nämä tällaiset sekä säätyläisten että talonpoikien kylvytorpparit (”torpare med utsäde”) valtasivat vuosikymmenien mittaan Savon väestörakenteessa etenkin talonisäntiin verrattuna lukumääräisesti yhä hallitsevamman aseman. Toisaalta suostuntavero- ja manttaaliluetteloista toisaalta taas väestötilastosta saatavat tiedot valaisevat selvästi tätä kehitystä. Seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan sisältyy jälleen vain perheiden päämiesten, torpparien itsensä, ei heidän perheväkiensä lukumääriä.53

Vaikka näistä eri lähteistä saatavat tiedot jonkin verran poikkeavatkin toisistaan, niissä kuvastuu kuitenkin yhtäpitävästi kehityksen yleissuunta, torpparien lukumäärän jatkuva kasvaminen ja nimenomaan jyrkkä nousu etenkin maakunnan etelä- ja keskiosissa heti 1700-luvun puolivälin jälkeen. Ison- ja Pikkuvihan välisen runsaan väestönkasvun ikäluokat olivat ehtineet miehuusikään ja juuri näihin aikoihin etsivät itselleen elintiloja maakunnassa. Sitä paitsi lainsäädäntökin oli nyt kuin parahiksi osunut tätä kehityksen omapohjaista, Savon omista väestö- ja taloudellisista oloista johtunutta pyrkyä tukemaan.

Vuosisadan keskivaiheilta lähtien lainsäädäntö oli näet muuttunut torppariasutukselle jo sangen suosiolliseksi. Kun vuonna 1743 vakuutettiin, että perintötilankaan – kuten rälssitilan – maalle perustettua torppaa ei pantaisi verolle ja kun sama oikeus ulotettiin vuonna 1757 myös kruununtiloihin ja vuodesta 1770 lähtien sallittiin uudistilojen perustaminen myös jakamattomalle maalle, tuli torppariväestön kasvu kuin kehityksensä kynnykselle. Hieman yli viidestäsadasta vuonna 1749 veroluetteloon merkitystä torpparista näet näiden määrä nousi yhdellä heitolla vuoteen 1760 mennessä yli kahdentuhannen. Sitä vastoin, että torpparien määrä oli Savossa kohonnut vuosina 1729/1 738 keskimäärin 26:lla ja 1739/1 749 16:lla vuotta kohden, vastaava vuotuiskasvu oli 1750/1 767 103 ja vuosina 1768/1 805 85 torpparia. Savon (Rautalampi mukaan luettuna) väkiluku kasvoi vuosina 1749/1 805 noin puolenkolmatta kertaiseksi (82677 henkeä) mutta torpparien lukumäärä vastaavana aikana lähes kuusinkertaiseksi (4418 henkeä). Vuosisadan loppupuolella torppariväestön kasvu oli kuitenkin maakunnassa, etenkin sen eteläosissa, jonkin verran hidastunut. Vielä melko harvaan asutuilla Pohjois-Savon ylisen rovastikunnan alueilla, Kuopion ja Iisalmen puolessa, väestön lisääntyminen tapahtui 1700-luvulla etupäässä talollisluokan kasvamisena. Siellä oli esimerkiksi vuonna 1805 torppareita ”vain” 42 % (mäkitupalaiset mukaan luettuina 53 %) talollisten lukumäärästä, kun näitä taas Etelä- ja Keski-Savossa oli 61 % (vastaavasti 70 %). Avarammilla mailla, siellä, missä oli vielä väljiä metsiä ja vesiä kasketa ja kalastella, talonpoikainen uudisasutus kehittyi paraasta päästä suoraan talollisasutukseksi, rintamaiden piirissä taas lähinnä epäitsenäiseksi torppariasutukseksi.54

Savon torppariolojen väestökehitys jatkui 1800-luvulla samanlaisena kuin edelliselläkin vuosisadalla nimittäin lukumääräisesti noususuuntaisena. Torpparien määrä ylitti jo 1805 viidennen (veroluetteloiden mukaan kuudennen), 1810 kuudennen, 1830 kahdeksannen ja – vähäistä tilapäispainannetta 1840- ja 50-luvulla lukuun ottamatta – 1860-luvulla yhdeksännen tuhannen. Torpparien perheväetkin mukaan laskettuna tästä tilattomasta väestöryhmästä oli vähitellen tullut koko aikaisemman väestörakenteen muuksi muuttanut tekijä.55

Torppariväestön syntyminen ja paisuminen Savon manttaalitilallisten takalikkomailla ei kuitenkaan ollut toki ainoa maakunnan väestörakenteessa tapahtunut muutos. Rinnakkaisesti kasvoi toinenkin, Savon torppareille sosiaalisesti melko läheinen tilattoman väestön kerros nimittäin mäkitupalaisten ja Loisten vireästi ”siunaantuva” joukko. Nämä olivat vielä maattomampia kuin torpparit. Mäkitupalainen asui tosin eri mökissä, mutta sekä mökki että maa oli talonpojan. Loisilla ei ollut edes mökkiä; he majailivat talollisten pirttien nurkissa. Merkantilistisen talousteorian nojalla heidän olemisensa oikeus perustui lähinnä vain lisääntymiseen, väestön, toisin ja oikeammin sanottuna, työvoiman lisäykseen. Vuodesta 1762 lähtien talonpojilla oli oikeus perustaa mäkitupia rajoituksetta sellaisia asujia varten, jotka jo olivat solmineet avioliiton tai suunnittelivat sitä, ja ”suojella” heitä värväykseltä.56 Mäkitupalaisen ja loisen asema olikin yhteiskunnalliselta, vaikkei tosin taloudelliselta, kannalta itse asiassa melko huoletonta oloa: hän oli talollisen päiväpalkkalainen muttei siitä huolimatta, kuten piiat ja rengit, ankarien palkollisasetusten eikä myöskään isäntäväen mielivallan alainen. Hän myi työvoimaansa maatalouden kiireisinä kausina ja peri korvauksen ylipäänsä – työnantajan mielestä – yli­hintoihin, sillä mäkitupalainen ja loinen vaistosi herkästi hyötymisen ajat silloin, kun taloilla oli työtä enemmän kuin sen tekijöitä. Kesäkiireiden ja syysriihien aika oli loiselle sesonkia. Silloin hän kokosi perheelleen elonvaraa talvisydäntä varten, mutta kun tämä tilattoman väen vuotuisevästys harvoin ylti uuteen suveen saakka, oli kerjuulla käyden jatkettava olemista siitä pitäen, kun omat leiväkset loppuivat.

Savon mäkitupalaiset ja loiset jäävät kuitenkin 1700-luvun alkupuolen osalta miltei tykkänään ajantomun peittoon. Sitä paitsi näitä on muiltakin ajoilta aivan mahdoton erottaa tarkasti eri ryhmiksi, sillä niin pahasti heitä koskevat tiedot sotkeutuivat entisajan veropapereissa ja säätyläisten, eritoten viranomaisten, käsityksissä toisiinsa. Sitä paitsi nämä väestöainekset olivat yhteiskunnalliseltakin asemaltaan suuresti toistensa kaltaisia.

Maakunnan manttaaliluetteloissa on pitkälle 1700-lukua, esimerkiksi vielä 1760, loisväkeä koskevia merkintöjä erittäin vähän, mutta näistä lähteistä saatavat tiedot eivät suinkaan tällaisina pienoismäärinä todista loisväestön miltei täydellistä puuttumista silloisesta Savosta. Lähinnä ne osoittavat tämän väestöaineksen varattomuutta, sitä näet, ettei sitä verottajan koura oikein tahtonut tavoittaa. Niinpä koko entisestä avara-alaisesta Kuopion suurpitäjästä ei ole vuoden 1745 henkikirjaan merkittynä tätä maaseudun ”irtainta” väestöä muita kuin Lamperilan kylän kaksi loisihmistä, vaikka saman pitäjän ja vuoden syyskäräjillä yksistään ”laiskoja”, so. työkykyisiä, loisia löytyi ilmiannon perusteella kymmenkunta ja nimismies puolestaan selitti, että ”tässä pitäjässä oleilee runsaasti irtolaisia, joista suurin osa kuuluu olevan manttaaliluetteloihin merkitsemättömiä, hankkien elantonsa osaksi päivätöitä tekemällä osaksi taas tilallisten tieten tekevät vieraille tiluksille kaskiraivioitaan näkemättä vähäistäkään vaivaa ottaakseen vastaan vuosipalveluspaikkoja”.57 Niinikään Ristiinan henkikirjoista loiset puuttuivat esimerkiksi vuonna 1753 miltei tyyten tykkänään, mutta samana vuonna samassa pitäjässä työvoiman saamiseksi toimitettu irtolaisten haravointi osoitti loisia silloin olleen siellä 180, näistä naisihmisiä 124, miehiä 56 ja kaikista yhteensä 30 % terveitä ja työkykyisiä.58

Vasta näiltä viimeksi mainituilta ajanvaiheilta, 1700-luvun puolivälistä pitäen, alkaa tähän Savon väestörungon tärkeään kerrostumaan osua selkeämpää valaistusta. Vuonna 1749 alkuun pantu väestötilasto näet sisältää vuoteen 1772 saakka tietoja ”kylvöttömistä torppareista” (Torpare utan utsäde), jotka Savossa lähinnä tarkoittivat mäkitupalaisia, ja erikseen terveestä ja raihnaasta ”loisväestä” (Inhysesfolk) sekä myös vuosilta 1805 ja 1810 erikseen tietoja ”työkykyisistä mäkituvan asujista” (Arbetsföre Backstugu Boer) ja ”työkykyisistä loismiehistä” (Arbetsföre Inhyses Män). Vuosien 1775–1800 väkilukutiedoissa molemmat ryhmät on kuitenkin yhdistetty (Arbetslöse (!) Backstugu-In­hyses-folk) ja vuodesta 1815 lähtien mäkitupalaisia erikseen koskevat numerot kokonaan jätetty pois samalla kun ne ilmeisesti jatkuvasti ovat liitettyinä ”työkykyisten loismiesten” (Arbetsföre Inhysesmän) lukumääriin. Niinmuodoin kehityksen yleissuunta on alla olevasta asetelmasta paraiten nähtävänä niiden numerosarjojen kohdalta, jotka sisältävät tietoja molempien ryhmien päämiesten yhteenlasketuista kokonaismääristä.59

Torpparien tavoin myös mäkitupalaisten ja loisten muodostama maaseudun tilattomien ryhmä paisui 1700-luvun lopulta lähtien vuosikymmen vuosikymmeneltä. Etenkin maakunnan pohjoisosissa paisunta oli suuri. Vuonna 1810 näiden väestöainesten määrä (perheiden päämiehet) oli Savon pohjoisissa rovastikunnissa jo 26.9 % ja 1870 101.9 % talonpoikien (päämiesten) lukumäärästä. Etelä-Savon rovastikunnassa vastaava suhdeluku oli aikakauden päättyessä (1870) ”ainoastaan” 45.4 prosenttia.60

Tällä kohtaa, esityksen ehdittyä välittömästi maanviljelyksestä – kaskitaloudesta – toimeentulonsa saaneiden väestöryhmien kuvauksen loppuun, onkin sopivaisinta luoda selventävä välikatsaus nimenomaan siihen seikkaan, millaisiksi tilallisten ja tilattomien väestöainesten (päämiesten) väliset lukumääräsuhteet kehittyivät Savossa sen kauden kuluessa (1751–1870), jota väkilukutilaston tarjoama tietoaines paraiten valaisee. Yleiskuvan saamiseksi on alla olevaan asetelmaan koottu vain koko maakuntaa (Rautalampi mukaan luettuna) koskevat numerosarjat, ja niihin perustuva käyrästö on sommiteltu asetelman sisältämien suhdelukujen varaan.

Tällä kohtaa siis Savon väestöhistorian oleellisin kehityspyrky oli sellainen, että varsinainen talonpoikaisväestö muodosti ajanmittaan suhteellisesti yhä vähäisemmän osan talollisten, torpparien, mäkitupalaisten ja loisten kokonaismäärästä. Torpparit tavoittelivat talollisten määrää läpi koko aikakauden ja muihin maaseudun maattomiin, nimittäin mäkitupalaisiin ja loisiin, lisättynä sen jo 1770-luvulla tilapäisesti ja 1830-luvulta lähtien lopullisesti ylittikin. Mutta Savon tilattomien muodostaman ryhmän paisunnasta maata omistavan talonpoikaisluokan rinnalla hahmottuu yhä selväpiirteisempi kuva, kun sen rakennetekijöinä otetaan huomioon tilattomien ryhmässä vielä muitakin väestöaineksia kuin vain tässä käsiteltyjä torppareita, mäkitupalaisia ja loisia, nimittäin palkolliset ja maaseudun vaivainen väki.

Kaikilla edellä kuvatuilla, tilallista vain puolittain tai satunnaisesti palvelevilla tilattoman väestön aineksilla oli toki jonkinlainen yhteys maahan. Torppari viljeli kontrahtinsa varassa melko itsenäisesti jopa usein perintönäkin kulkevia torppansa tiluksia, ja mäkitupalaisilla ja loisilla oli myös vähäiset peltotilkkunsa tai kaskiraivionsa talollisten mailla. Sitä vastoin maalaisväestöön kuului vielä ryhmä, joka eniten muistutti nykyajan maatonta työväestöä, nimittäin maaseudun palkolliset, sääntöjen ja asetusten ankarasti paimentamat piiat ja rengit.

Entisajan yhteiskunnassa piti kaikki työvoima saataman kiinteään työhön. Jokainen, jolla ei ollut omaa taloa, torppaa, jotakuinkin pysyväistä päivätyösuhdetta taloihin, opintoja, käsityötä, virkaa tai ammattia, oli palvelus- lähinnä vuosipalvelusvelvollinen. Työvoima oli kuin mikäkin käsin kosketeltava kansakunnan arre, ikäänkuin jalo metalli, maassa makaava rikkaus, jota ei suinkaan saanut jättää hyväksi käyttämättä. Tätä rikkautta piili lähinnä väestön alimmissa kerroksissa, ja niiden tehtävänä oli ennen kaikkea lisääntyä ja siis siten lisätä työvoi­ maa sekä asettaa se niiden säätyjen palvelukseen, jotka ”suoranaisesti” hyödyttivät valtiota. Kun kyllin halpaa työvoimaa ei kuitenkaan – senhän arvaa – koskaan ollut tarpeeksi tarjona, syntyi sen saamisesta ja jakamisesta toraa kuin kullasta konsanaan.

Työvoiman saantiin olivat ennen kaikkia muita säätyläiset oikeutettuja, jotka ajan käsitystavan mukaisesti muodostivat valtiota välittömimmin palvelevan väestönosan. Sitä paitsi näihin yhteiskunnan niinsanottuihin elättäviin jäseniin luettiin myös talonpoikaiset maanviljelijät. Heillekin oli kuuluva oma osuutensa alempien väestönkerrosten työsuorituksista. Mutta aikaisemmin (siv. 90) jo puheena olleissa palkollissäänöissä oli talonpoikaistaloille sallitun palvelusväen määrää huomattavasti rajoitettu jopa eräin ajoin (1739–1747) laskemalla määräosa talonpojan omista lapsistakin palkollisiksi. Suur-Savon rahvaanvalituksissa vuonna 1738 esitetyt ja seuraavan vuoden palkollisasetuksessa vahvistetut palvelusväen enimmäismäärät vastaavat piikojen osalta miltei tarkalleen toisiaan. Renkejä savolaiset olivat kuitenkin ehdottaneet jonkin verran runsaammin esimerkiksi yhden talollisperheen asumalle kokomanttaalin tilalle neljää täysikasvuista renkiä – kuin asetus sitten salli. Sen mukaan talo sai vain kaksi täysikasvuista ynnä yhden puolikasvuisen rengin. Vasta vuonna 1789 talon poikaistaloja koskevat palkollisrajoitukset lopullisesti poistettiin.61 Juuri tämä työvoimapolitiikan pyrkimys sisällyttää talollisten lapsiakin sallitun palvelusväen lukumääriin tekee miltei mahdottomaksi todeta taululaitoksen väestötilaston avulla palkollisten muodostaman väestöryhmän suuruussuhteita, toisin sanottuna saada selvyyttä siihen, minkä verran entisajan Savossa oli piikoja ja renkejä. Vain vuosien 1775–1800 tilastotiedoissa on palvelijat ja maalaisväestön omat lapset ilmoitettu erikseen, ja niistäkin on koko Savoa koskevat tiedot saatavana ainoastaan vuosilta 1790, 1795 ja 1800. Näiden vuosien numeroista voidaan kuitenkin kuin vilahdukselta nähdä se, mikä puheen alaisessa seikassa onkin kaikkein tärkeintä, nimittäin mikä osa palkollisilla oli talon omien poikien ja tytärten rinnalla Savon maatalouden työsuorituksissa ko. ryhmien suuruussuhteiden nojalla arvioituna. Jos näet talonpoikaisväestön yli 15-vuotisten naimattomien miesten ja naisten katsotaan likipitäen vastaavan talojen kotona olleita poikia ja tyttäriä ja verrataan näiden määrää renkien ja piikojen määrään, saadaan Sa­von oloista väkilukutaulujen nojalla mainituilta vuosilta seuraava kuva:62

Näin lyhyenä aikana, kymmenessä vuodessa, ei tosin tälläkään kohtaa kehityksen yleispyrky vielä pääse näkymään. Esitetyistä numeroista voidaan kuitenkin päätellä edes se, että Savon talojen enimmät työt teki ainakin näillä ajanvaiheilla (1790–1800) talonpojan oma perheväki, olletikin koska tilaston ilmoittamiin renkeihin ja piikoihin on laskettu paitsi varsinaisen talonpoikaisväestön myös torpparien ja loisten tosin varmasti sangen harvalukuiset mutta lisäksi säätyläistalouksienkin runsaammat palvelusväet ja siis talonpoikaistalouksien palkollisryhmä on todellisuudessa ollut tässä esitettyä vielä jonkin verran suppeampi. Torpparien, mäkitupalaisten ja loisten osuutta ei tässä suhteessa voida tietenkään numerollisesti valaista, mutta niinpä heidän ”taksvärkkinsä” olivatkin vain tilapäisiä kiireen ajan työsuorituksia perheväen ja palkollisten vakituisen vuotuistyön lisänä.

Talonpoikaisen palvelusväen suhteellista määrää, mitä ei voida suoraan äsken esitetyn väkilukutilaston numerosarjoista nähdä, valaisevat ehkä jonkin verran ne tiedot, joita on esitetty henkiveroluettelojen nojalla Savon erisäätyisten isäntäväkien palkollisten määristä.63

Tilastosta päätellen palkollisten määrä siis eneni Savossa 1700-luvun kuluessa jatkuvasti jopa vuosisadan alkupuolella voimakkaammin kuin missään muussa maakunnassa (271 %), ja loppupuolella vain Pohjanmaa ylitti Savon silloisen lisäyksen (347 %). Mutta tämä Savon palkollisten suhteellisen lisäyksen suuruus oli kuitenkin osaksi vain näennäistä. Se johtui näet siitä, että maakunnassa oli eritoten vuosisadan alkupuolella ollut vielä sangen vähän piikoja ja renkejä jopa niin, että Savossa oli koko vuosisadankin ajan vähemmän palkollisia kuin muualla. Ehkä tässä näkyy jonkin verran savolaisen perhetyypin vaikutusta ja erityisesti piikojen vähälukuisuudessa myöskin se, että savolaiset rengit olivat henkirahaluetteloista päätellen sangen yleisesti naimisissa, joten heidän vaimonsa nähtävästi tekivät taloissa melkoiselta osalta piikojen työt.

Säätyläistön vähälukuisuuden huomioon ottaen maakunnan palkollisista oli esitetyn tilaston mukaan milteipä suhteettoman suuri osa juuri tämän väestöryhmän palveluksessa. Näyttääkin siltä, että henkikirjoista saataviin tietoihin perustuva kuva palkollisten jakautumisesta eri säätyjen osalle on siinä suhteessa virheellinen, että se sijoittaa suhteellisesti liian paljon palkollisia säätyläistalouksiin huolimatta siitä, että palkollissääntö ankarimmillaan velvoitti laskemaan määräosan talonpojan omista lapsistakin palkollisiksi. Mutta jopa äsken esitetyistä henkikirjatiedoistakin päätellen säätyläispalvelijoiden määrä väheni 1700-luvun loppupuolella huomattavasti talonpoikaistalouksien palveluskuntiin verrattuna. Sitä vastoin, että edellisiä oli vuonna 1710 38 % ja vielä vuosisadan puolivälissäkin yhä 37 % henkikirjoihin merkittyjen palkollisten kokonaismäärästä, vastaava suhdeluku oli vuonna 1800 supistunut jo 21 %:ksi.

Vuosisadan vaihteen jälkeiseltä kymmenluvulta seurakuntien väkilukutilasto valaisee jonkin verran – nimittäin renkien osalta – tätä vuotuistyöhön palkatun työvoiman jakautumista säätyläis- ja talonpoikaistalouksien kesken. Vuonna 1805 Savossa oli säätyläisillä ”vouteja ja pehtoreita”, ”lakeijoja ja ylöspassaajia” sekä ”talon- ja työrenkejä” (Gårds- och arbetsdrängar) ynnä ”palveluspoikia” yhteensä 466 henkeä ja talollisilla ”talonpoikaisrenkejä” (Bondedrängar) kaikkiaan 15643 henkeä eli koko tästä työvoimasta edellisillä vain 2.9 %, talonpojilla 97.1 %. Vuonna 1810 vastaavat luvut olivat 769 henkeä /4.1 % ja 17640 henkeä/95.9 %. Sen jälkeisistä numerosarjoista ei ole ainakaan Savon väkilukutaulujen nojalla enää mahdollista päätellä, miten mainittu palveluskunta jakautui eri yhteiskuntaryhmien kesken. On vain tyydyttävä lyhykäisesti toteamaan se, että sekä mies- että naispuolisen palvelusväen määrä vuosikymmenien mittaan yhä vielä kasvoi sekä sinänsä että myös isäntien kokonaismäärään verrattuna, koska isäntien lukumäärä lisääntyi niukemmin kuin palkollisten.64

Nämä Savon rengit ja piiat olivat erittäin liikkuvaista väestöainesta, eikä tämä liikkuvuus supistunut suinkaan vain siihen, mitä menneen yhteiskunnan palkollisoloissa eniten valitettiin, nimittäin että vuosipestin ottaneet läksivät kesken vuotta, usein kesken kaikkein kovimpien suvikiireiden, työpaikastaan pois milloin toisen – paremmin palkkaavan – töihin, milloin loisiksi ”erikaskia” tekemään, milloin taas valekontrahtien turvin ”torppareiksi” talojen takalistomaille, milloin jopa rajankin yli leveämpää leipää etsimään. Koko vuosipalvelusta koskeva käytäntö oli Savossa pitkät ajat aivan järjestymätöntä. Iisalmen syyskäräjillä 1739 ”lautamiehet ja monet muut” kertoivat, että siihen mennessä eivät ylhäiset yhtä vähän kuin alhaisetkaan olleet noudattaneet vuoden 1723 palkollisasetusta eivätkä yleisen lain kauppakaaren 14:ttä lukua, ”vaan tällä seudulla” – huomautettiin – ”pestataan ja muutetaan palveluspaikkaa miten itsekunkin mieleen pälkähtää”. Samanlaiset olivat palkollisolot myöskin Kuopion puolessa: ammatissakokenut pitäjänräätäli Fredrik Olander oli tosin ”paikkakunnan tavan mukaan” pestannut kynttilänpäivän aikaan silkkisellä liinalla ja neljällä kuparitaalarilla 16 äyrillä piiakseen Kirsti Vartiattaren, mutta muuten kävi selville, ettei säännöllisiä muuttopäiviä täälläkään noudatettu. Arveltiinpa Pohjois-Savossa saadun siinä kohden lainpykälistä helpotuksiakin, koska niiden edellyttämä Mikonpäivä ei oikein soveltunut kaskiyhteiskunnan vuotuistöiden rytmiin.65

Tämän kovin liikkuvaisen työvoiman tehokasta tarkkailua ja tavoittamista varten oli jo vuoden 1734 maaherran virkaohjeissa ja myöhemmin myös palkollissäännössä (1739) olemassa määräys, jonka mukaan hiippakunnan pappien oli lähetettävä maaherralle vuosittain lokakuussa luettelot seurakunnissaan olevista ”irtolaisista eli laiskottelijoista”.66 Mutta ainakin pappiensa puolesta Savon irtain väki sai kuitenkin vielä pitkät ajat elää ja lisääntyä ihan täydessä rauhassa. Vasta vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin talonpoikain ja eritoten säätyläisten työvoiman tarve oli suuresti lisääntynyt ja erittäinkin sen saanti yhä kiristynyt, Savonkin viranomaiset alkoivat kiinteämmin tarkkailla tämän väestöaineksen oloja ja enenemistä.

Vuonna 1753 maaherra Nordenskiöld valitti Porvoon konsistorille maakuntansa papiston laiminlyöneen irtolaisluetteloiden lähettämisen, joten ”laiskain” määrästä ja myöskään heidän nimistään ei ollut saatu selvyyttä. Konsistori sai kuitenkin useaan otteeseen kehotella papistoaan ennen kuin luetteloita alkoi seurakunnista lääninhallitukseen saapua. Kuitenkin jo ensimmäisistä, esimerkiksi eritoten Kuopion pitäjän lähettämistä tiedoista voitiin havaita, miten erinomaisen irtolaisnuotan viranomaiset olivat näistä luetteloista käsiinsä saaneet. Keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini näet kertoi kirkkoherra Argillanderin lähettämästä luettelosta olleen sangen hyviä vaikutuksia: ”ei vain siinä suhteessa” – hän huomautti – ”että osa irtolaisista ja loisista on pantu sotapalvelukseen, osa pakotettu ottamaan vuosipalveluspaikka ja osa taas langetettu sakkoihin, vaan myöskin sikäli, että rahvas ja muut talonisännät ovat sen johdosta suuressa määrin havahtuneet varomaan vastedes ottamasta suojiinsa työtöntä väkeä.” Seurakuntien papeilla, joiden hallussa rippikirjat ja väestötaulut olivat ja jotka yhtämittaa kiersivät pitäjillä sielunhoitotehtävissä ja saataviaan perimässä, olikin paraimmat edellytykset tuntea talojen ja torppien kotiväkien määriä ja laatua.67

Kun talonpojalla samoin kuin eritoten myös säätyläisellä pyrki olemaan ainaista pulaa työvoiman saannista, tarjoutuivat palkollisasetuksen ensimmäinen ja kolmas pykälä erinomaiseksi satimeksi, jonka avulla nämä saattoivat pakottaa pitäjissä yhtämittaa lisääntyvää ”irtolaisainesta” – savolaisoloissa lähinnä loisia – vuosipalvelukseensa. Asetus näet myönsi sille, joka ilmiantoi manttaaliluettelosta pois jääneen työkykyiseksi ja suoritti tämän puolesta henkirahan, oikeuden saada hänet vähintään vuodeksi palvelukseensa.68

Muutamat lähikuvat entisajan savolaiskäräjiltä tätä työvoiman pyydystämistä erinomaisesti elävöittävät. Niinpä kruununpalvelijat ja talonpojat kertoivat kihlakunnanoikeudelle Leppävirroilla vuonna 1745, että pitäjässä oleskeli useita työkykyisiä henkilöitä loisina ilman että heitä oli hengille kirjoitettu. ”Kertoi nyt ensimmäisenä rakennusmestari Petter Collenuksen vaimo Anna Monnia, täällä läsnä olevana, kuinka talollisen tytär Anna Ollintytär Soinitar Soinilansalmen kylästä kuuluu olevan kotona isänsä tykönä mutta ei manttaaliluetteloon merkittynä, vaikka hänen sanotaan jo siihen ikään tulleen, että hänestä henkiraha suoritettava on, minkä Monnia tarjoutui maksamaan ja sitä vastaan pyysi saada hänet palvelukseensa, eritoten kun vanhemmilla oli vielä toinenkin tytär kotona luonaan”. Päätökseksi tulikin, että ”Anna Soinitar on velvoitettava kruununpalvelijain avulla ilmiantajan Anna Monnian palvelukseen astumaan, joka hänen puolestaan manttaalirahan ja muut henkiverot suorittava on”. Samassa tilaisuudessa talonpoika Matti Kinnunen ilmiantoi torppari Niko Holopaisen tyttären Susannan, jota ei ollut henkikirjoihin merkitty. Kinnunen maksoi henkirahan ja sai Susannan piiakseen. Talollinen Matti Nissinen Kurjalanrannasta ilmoitti torpanpojan Matti Mikonpoika Itkosen olevan talonpoika Antti Poutiaisella samassa kylässä palveluksessa mutta ei merkittynä manttaaliluetteloon. Sen vuoksi Nissinen tarjoutui suorittamaan henkirahat saadakseen hänet palvelukseensa, mihin oikeus niinikään suostui. Ja niin jatkui riitaa ruokkiva ihmiskauppa edelleen.

Mutta ilmiantoon ei yllyttänyt ainoastaan oma työvoiman tarve. ”Irtolaisen” ilmoittaja näet saattoi siirtää ilmiannettuun työvoimaan siten saavuttamansa oikeuden toiselle – ilmeisestikin sievoista korvausta vastaan. Samoilla Leppävirran syyskäräjillä, joilta kerrotut esimerkit on poimittu, lautamies Yrjänä Björn ilmoitti vääpelin puustellin (Halolan Kaipolanmäki) torpparilla Yrjänä Oravaisella olevan kotosalla kaksi manttaaliluettelosta puuttuvaa tytärtä. Näistä tosin toinen sai vielä jäädä vanhojen ja vaivaisten vanhempiensa turvaksi kotiin, mutta toinen tuomittiin vuosipalvelukseen, ”minkä vuoksi ja kun ilmiantaja häntä ei nyt palvelukseensa vaatinut, ilmoitti allekirjoittanut (tuomari) haluavansa hänen edestään manttaalirahat suorittaa”. Varalautamies Erkki Strömman ilmiantoi nuoren renkimiehen Lauri Koposen Riihirannan kylästä, joka ei ollut manttaaliluettelossa, ”vaikka kuuluu jotensakin ikiinsä tulleen ja Herran Pyhällä Ehtoollisella jo kaksi kertaa olleen”. Luutnantti Tavaststierna ilmoitti hänet palvelukseen tahtovansa. Tuomittiin Tavaststiernalle, joka niinikään sai rengikseen lautamies Björnin ilmiantaman torpanpojan Juhana Räsäsen Rummukkalan kylästä. Samalla tavalla renki Juhana Kirjavainen joutui talonpoika Petter Kääriäisen ilmiantamana pitäjän kappalaiselle Henrik Ekströmille ja renki Klemetti Antikainen lautamies Risto Iivanaisen ilmiannon nojalla kirkkoherra Hans David Alopaeukselle. Kornetti ja kruununnimismies Thomas Agander taas hamuili itselleen renkipoika Antti Koposta, jonka talollinen Hannes Koponen oli ilmiantanut mutta luovuttanut otto-oikeutensa kornetille, koska ei häntä nyt itse tarvinnut. Koponen pääsi kuitenkin tällä kertaa pälkäästä sen syyn nojalla, että hän sattui asumaan erään rantasalmelaisen rusthollarin Leppävirroilla olevassa torpassa, eikä asia niinmuodoin muualla saat­tanut ratkaistuksi tulla kuin Rantasalmen käräjillä.

Tällaisia olivat vanhan yhteiskunnan sosiaalipolitiikan otteet. Järjestystä piti saataman kaikkialle, väestöoloihinkin, ja maaseutu siivottaman sellaisesta rahvaskansasta, joka ei taipunut sävyisästi asettamaan työkykyisyyttään ”elättävien” väestöryhmien käytettäväksi. Mutta oli toki väestössä vielä muutakin siivottavaa – ihmisiä, joita ei sopinut hosua lakipykälien ankaruudella, vaan joita oli koetettava kohdella Testamentin neuvon mukaisesti kristillisellä rakkaudella.

Yhteiskunnan alimpana kerroksena olivat näet Savossa kuten muuallakin maailmassa vaivaiset. Tämä ”vaivaisuus” oli yhtähaavaa sekä sairautta että köyhyyttä. Terveet köyhät hakeutuivat enimmäkseen talollisten suojiin joko heidän torppareikseen tai mäkitupalaisikseen, loisiksi tai palkollisiksi – muuten irtolaisasetus osoitti työkykyiselle köyhälle tietä ”västinkiin”. Kun vaivaiset eivät maksaneet henkirahoja, eivät veronkannon asiakirjalliset jätteet tietenkään tarjoa minkäänlaista selvitystä Savon vaivaisten määristä eivätkä laadusta, ja epämääräisiä ovat nekin tiedot, joita taululaitoksen väestötilastossa on säilynyt, vaikka niihin nyt kylläkin tässä on tyytyminen.

Jotta näistä melko kirjavarakenteisista tilastotauluista hahmottuisi Savon köyhäläisyydestä – sen ahtaimissa rajoissa – edes summittainen kehityslinja, on parasta rajoittua vain muutamien vuosien kohdalta tehtyihin läpileikkauksiin laskemalla vaivaisiksi ainoastaan seuraavien, väestötauluissa suunnilleen samansisältöisinä säilyneiden nimikkeiden väestö: vuosilta 1751, 1760 ja 1772 ”todella hospitaaleihin ja vaivaistaloihin otetut”, ”hospitaalien tai vaivaistalojen ulkopuolella olevat kurjat, mielisairaat ja vimmaiset” sekä ”kaatuva- tai tartunta­ taudista raihnaat” (nimikkeet 26–28), vuodelta 1795 ”kaikkien säätyjen työkyvyttömät ja vanhuudenheikot rammat ja raihnaat kaupungeissa ja maaseudulla” sekä ”hospitaaleihin ja vaivaistaloihin otetut rammat ja raihnaat, köyhät ja hädässä olevat kaupungeissa ja maaseudulla” (nimikkeet Ba ja Bc), vuodelta 1810 ”lasten tai muiden huol­ tamat köyhät”, ”kotona asuvaiset vaivaisavun nauttijat”, ”vaivaistalo­ köyhät” ja ”orpokotien tai muiden huoltamat elättilapset” (nimikkeet B/1/10, 20 ja 21, B/m/9 sekä B/n/1–3) ja vihdoin vuosilta 1820–1870 ”ruotu- ja vaivaistaloköyhät” sekä ”seurakunnan vaivaiskassasta apua nauttivat köyhät” (nimikkeet B/1/10, 15, ja 17, B/m/7 ja B/n/1–2). Hospitaalivaivaisista Savon väkilukutauluissa ei ole merkintöjä. Maakunnassahan ei ollut yhtään ainoaa tällaista laitosta.

Esitetyt numerot edustavat vain maakunnan kaikkein köyhintä väestöä, entisaikaisen yhteiskunnan kurjaa porstuaväkeä, todella vaivaisia mieronkiertäjiä, ruotulaisia, hömmölöitä, elämän rujoiksi lyömiä ihmisiä. Niihin eivät sisälly esimerkiksi vuosien 1751–1772 ”raihnaat mutta kerjuulla käymättömät loiset”* (1751: 2685 ja 1772: 2564 hen­keä) eivätkä ”vanhat eronsaaneet sotilaat”* (1751: 786 ja 1772: 731 henkeä), eivät myöskään vuosien 1775–1800 ”rammat ja raihnaat sekä vanhukset, jotka pystyvät jotakin työtä tekemään kaupungeissa ja maaseudulla”* (1795: 1915 henkeä) eivätkä ylipäänsä ne missään tilastoissa näkymättömät, lähinnä mäkitupalais- ja loisväestön irtonaisemmat ainekset, jotka viranomaisilta puolittain varkain kulkivat ruokarepoina parempiosaisten pirteissä ja herrasväkien kyökinovissa.

*) Naispuoli mukaan luettuna.

Mutta tällaisenakin, Savon vaivaisten vähimmäismääriä kuvastavina numeroina, äskeinen asetelma toki ilmaisee sen, mikä tässä kehityksessä kuitenkin on ollut kaikkein tärkeintä. Vaivaisten ja köyhien määrä oli yhtämittaisessa nousussa. Nopeasti kasvavan väestön alimmissa kerroksissa köyhäläisyys oli pelottavasti lisääntymässä. Kahdek­sannentoista vuosisadan puolivälissä tasaluvuin vain 500:ksi ilmoitettu vaivaisten määrä oli vuosisadan lopussa kasvanut 2700:ksi ja näin jo synkästi enteili niitä sosiaalisia pulmia, joita alati lisääntyvät tuhannet loiset ja joutolaiset eritoten juuri savolaiselle yhteiskunnalle valmistelivat. Aikakauden päättyessä Savon pauperismi, köyhäläisyys, ilmeni jo yksistään tässä alastomimmassakin, yhteiskuntaa eniten rasittavassa muodossa yli 10000 hengen määränä. Se vastasi puolenviidettä prosenttia väkiluvusta, ja esimerkiksi koko silloinen (1870) Savon kaupunkilaisväestö oli jäsenmäärältään vain kolme neljännestä maakunnan vaivaislaumojen vahvuudesta.

Savolaisessa yhteiskunnassa oli tässä vaivaisten kohdalla sairas kasvain, mutta väestön moraalinen kunto oli yhtäkaikki sittenkin vielä murtumaton. Vaivaisruodut olivat tosin täynnä mutta vankilat vajaina ja niinmuodoin ihan kohdallaan Kuopion läänin irtaimen väestön oloja tutkimaan asetetun komitean toteamus vuodelta 1884: ” Tosin voidaan sanoa, että moni puutteen-alainen saa suojansa vankihuoneissa ja kurituslaitoksissa; mutta verrattoman isompi osa heitä vaeltaa tiensä syyttömänä, kunnes nälän ja tautien kalvamana löytää haudassa turvapaikkansa.”69

Tällaiset olivat Savon väestörungon rakenne ja siinä puolentoista vuosisadan aikana tapahtuneet rakennemuutokset. Eräät 1700-luvun alkupuolella vielä aivan merkityksettömät ainekset, kuten etenkin tilattomien ryhmässä torpparit ja loiset, muuttuivat aikakauden kuluessa lukumääräisesti väestön tärkeiksi tekijöiksi, mikä jo sinänsä merkitsi kokonaisväestön elinehtojen heikkenemistä. Ylen pieni mutta johtava ja merkittävä säätyläisten ryhmä pysyi koko ajan suunnilleen yhtä vähäisenä. Talollisten lukumäärä tosin yhä kasvoi mutta jäi suhteellisesti paljon jälkeen yhteisen kansan muiden osien kasvusta. Sa­von rahvas oli vielä 1700-luvun alussa ollut sangen huomattavalta osalta talonpoikia. Puolentoista vuosisadan kuluttua talolliset olivat enää vain osa maakunnan ”talonpoikaisesta” väestöstä. Ja vihdoin kaupunkilaisväestö – vuodesta 1782 Kuopion, 1812 Savonlinnan ja 1838 Mikkelin asujaimisto – pysyi niinikään aikakauden loppuun saakka sangen ohuena kerroksena maakunnan kokonaisväestön maalaisvaltaisessa runkorakenteessa. Näillä Savon eri väestöryhmillä ja -kerrostumilla oli kuitenkin eräs yhtäläinen piirre: ne olivat kaikki tuona satanaviitenäkymmenenä vuotena kasvamisen suunnassa. Savon väestö oli kaikilta osiltaan lisääntyvää kansaa. Lisääntyminen oli vain erilainen eri väestökerroksissa.

Todennäköisimmin tämä eri ryhmien ja kerrostumien erilainen lisääntyminen tapahtui etupäässä niiden oman luonnollisen väestönkasvun varassa. Muuttoliikkeen vaikutusta eri väestöryhmien suuruuteen ei voida tilaston puutteessa täsmällisesti selvittää (siv. 59) eikä myöskään sitä, minkä verran säätykierrolla, väestön siirtymisellä yhteiskuntaryhmästä toiseen, on siihen ollut osuutta. Savon vanhoihin talollis-, torppari- ja loissukuihin kohdistuva yksityiskohtainen sukututkimus tietenkin valaisisi jonkin verran viimeksi mainittua sekkaa, mutta sitä ei ole vielä nimeksikään suoritettu. On ilmeistä, että ripeästi kasvavat tilattoman väestön eri kerrokset, torpparien, mäkitupalaisten, loisten ja palkollisten irtonaiset ryhmät, saivat laskusuuntaisen säätykierron vaikutuksesta jonkin verran lisäystä köyhtyneistä ja yhteiskunnallisesti painuneista talollissuvuista ja että päinvastainenkin, noususuuntainen säätykierto on kohottanut tilatonta väestöä tilallisiksi, torppareita talollisiksi, loisia torppareiksi.

Hiljaisen käymisen kiertoa oli Savon väestössä kyllä koko ajan tuntuvissa. Vaikka sääty-yhteiskunta kokonaisrakenteeltaan olikin joka suhteessa paikallaan pysyvä, yläpäästään virkavaltainen, sosiaalisesti sidonnainen, muuttumattomien kerrostumien yhteiskunta (WARIS), ei Savon rahvaskansa toki sittenkään päässyt sosiaalisesti kovin pahasti luutumaan. Tilallisten ja tilattomien sukuja ei Savossa ole milloinkaan erottanut toisistaan ihan ylipääsemätön aita, ja edellä kuvattujen Savon yhteiskuntaryhmien väliset rajat pysyivät aina jotensakin epämääräisinä. Ylen työlästä onkin ollut todeta esimerkiksi Savon säätyläistön alinta saumaa, sitä, mihin ”herrat” loppuivat ja mistä ”rahvas” alkoi, ja usein jäi myös loisten ja mäkitupalaisten ja näiden ja vaivaisten jopa talollisten ja palkollistenkin välinen juonne miltei olemattomaksi. Sen vuoksi siirtyminen ryhmästä toiseen kävi tässä lupsakassa kansassa, tässä kaskeavassa ja melkoiselta osalta kauppaakin harjoittavassa maalaisyhteiskunnassa helpommin kuin läntisen Suomen sosiaalisesti jähmettyneemmissä oloissa.

Mutta kyllä Savossakin rupesi jo 1800-luvun alkupuo.lella näkymään oireita, jotka enteilivät eräänlaista rahvaanomaisen sääty-ylpeyden taimelle tuloa. Seikka oli tietenkin yhteydessä taloudelliseen vaurastumiseen. Näiltä ajanvaiheilta, 1800-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, jolloin jo yhä useampi savolainen savupirtti muuttui piippukattoiseksi takkatuvaksi ja lasi-ikkunat ilmestyivät räppänälautojen tilalle, alkoi näet myös maakunnan pohjoisosien yhteisen kansan elintapoihin tulla piirteitä, joita sen ajan viranomaisten ja muiden säätyläisten mielestä ei voinut muuna pitää kuin ylellisyytenä ja ylellisyyden vahingollisena vaikutuksena kansaan. Tällaista ylellisyyttä oli Kuopion läänin maaherran Aminoffin käsityksen mukaan alkanut näkyä – Karjalaan verrattuna – etenkin juuri Savossa, ja ”vaikk’ ei sillä tosin ole niin pahaa vaikutusta siveellisyyteen” – maaherra aprikoi vuonna 1824 – ”kuin paloviinan ylettömällä käyttämisellä, se yhtäkaikki matkaansaattaa omahyväisyyttä, ylpeyttä, röyhkeyttä, kateutta, riidanhalua ynnä muuta”.70

Lienee melkoinen osa noissa säätyläisen ”omahyväisyydeksi”, ”ylpeydeksi” ja ”röyhkeydeksi” leimaamissa rahvaskansan paheissa ollut juuri sitä samaa laatua, mitä olletikin rantapuolen Suomessa oli niihin aikoihin alkanut näkyä yhä yleisemmin yhteisessä kansassa. Niinpä maan eteläisten ja läntisten rintamaiden rahvaassa oli jo talonpoikaispomoja ”kädet karkean työn koskemattomina, hienoina ja valkeina, kaulassa arkenakin valkea kaulus. Kirkonmäellä oli käynyt humaus, kun he olivat tulleet ajaen korskuvin hevosin ja kiiltävin ajopelein, isännillä hopeahelapiiput taskussa nuokkuen ja emännillä silkki silkin päällä ja monet sormukset” (SUOLAHTI). Näin oli Varsinais-Suomen ja Satakunnan vauraissa rusthollipitäjissä 1840-luvulla, ja samantapaista tiesi Elias Lönnrot jo pari vuosikymmentä aikaisemmin kertoa Uudenmaan rannikkopitäjistä, kun hänen kanssaan kievariin oli osunut tuollainen herrastalonpoika ”ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä”, tervehdyksen tekemätön heitukka, tummanruskea hattu päässä, sininen viitta leuan alta suurissa hopeahakasissa ja miehustalla punainen vyö. ”Hän oli niitä herroja rusthollareita ja rusthollarin-poikia” – Lönnrot päiväkirjansa parissa äräili – ”joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, smmen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvahapiippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen”.71

Aidon romantikon tapaan Lönnrot näki yhteisen kansan yksinkertaisissa elintavoissa, vaatimattomuudessa ja vanhoillaan pysymisessä talonpoikaisen hyveellisyyden summan. Käsitys oli osittain kirkonkin istuttaman ajatustavan mukainen. Uskontoon perustuvan siveysopin pohjalla kirkko oli muodostanut selväpiirteisen ihanteen talonpoikaisen kansan mallikelpoisesta vaelluksesta: Sellainen rahvas taitaa lukea selkeästi ja äräilemättä kirjaa, se omaa hyvät tiedot autuudenopissa, se nauttii ahkerasti armonvälikappaleita, se käyttää itsensä säädyllisesti väenkokouksissa ja viettää hiljaista, sävyisää ja kunniallista elämää. Sellaisella yhteisen kansan jäsenellä ei ole juoppouden, varkauden, vihkimättömän yhdyselämän eikä ehtoollisella käymättömyyden helmasyntejä. Enintään hänellä vain on suruton viettymys järjestellä ylettömiä tarjoiluja häissä ja hautajaisissa. Ja ennen kaikkea hän jumalanpelossa on isännilleen kuuliainen, kuten Huoneentaulussakin neuvottiin, tottelee esivaltaa ja alamaisuudessa rukoilee Jumalalta suojelusta yhteiskunnan hallitseville jäsenille.72

Äsken kuvattua talonpoikaismuhkeutta ei Lönnrotin tietämän mukaan ollut toki silloin vielä – 1820-luvulla – ehtinyt kuitenkaan sanottavasti Savoon saakka levitä. Tämän maakunnan savuisten pirttien ja nokisten kaskien kansa oli yhä muka vain tyytynyt isiensä yksinkertaisiin elintapoihin. Kuvaamiinsa pomoihin viitaten ja heitä ikäänkuin ivaillen Lönnrot näet kertoi Itä-Suomessa tekemistään havainnoista tähän tapaan: ”Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa kolme tai neljä tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä”.73

Mutta ei näitä rahvaan hyveitä toki kaikkialle Savossakaan ulottunut. Eritoten eteläisissä seuduissa oli jo sielläkin selviä turmeluksen oireita oraalla: ”Mikkeliläinen luulee olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua”, Lönnrot kertoi äskeisiä matkamuistojansa jatkaessaan. Täälläkin hän näki ”usealla talonpojalla muhkeat kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä”, ja jatkoi – lähinnä näitä Mikkelin seudun ylpistyneitä tarkoittaen – ”Onpa merkillistä ja samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen, kokea, että suomalaisen rahvan sivistys melkein kaikkialla saapi nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys. Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet riitaantuvat ja käräjöivät, ja pöyhkeillään naurettavan näköisiksi tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle”. Rantasalmen rahvasta sanottiin Savon sivistyneimmäksi, mutta siellä ei Lönnrotilla kuitenkaan ollut harmina näitä kuvattuja pöyhkeyden merkkejä.74 Olikin kuin läntisen Suomen rintamaiden talonpoikainen komeus olisi ollut lähinnä juuri etelästä käsin, vallanmaanteitä pitkin, maakuntaan leviämässä – rusthollihenki, joka sääty-yhteiskunnan rakennetaipumusten mukaisesti alkoi aikakauden lopulla vihdoin jo Savossakin muodostaa yhteiseen kansaan eriarvoisia, toisiansa vieroksuvia kerrostumia. ”Vanhan pellon pojat” siinä olivat tulossa hyvine hevosineen piiskat napsahdellen ja kuin syrjäkulmalaisen ja osaksi jo köyhtyvän herrasväenkin resuisia kirkkovaljaita ilkkuen: ”hiijer rettuuttimet!”

Mutta tämä ei ollut suinkaan yleisen mielipiteen eikä olletikaan säätyläisten silloisen käsityskannan mukaan muuta kuin suitsetonta säädystään harhautumista. Niinpä niissä ohjeellisiksi tarkoitetuissa ajatuksissa, joita ikäänkuin talonpojan omaksi puheeksi pantuna levitettiin kansan keskuuteen, painokkaasti neuvottiin säädyssään pysymisen tärkeyttä. ‘Toimellinen ja rehellinen Suomen talonpoika’, muuan noita opettavaisia pikku kirjasia, joita vielä menneen vuosisadan lopulla saattoi tavata savolaisten maalaispirttien nokisilta nurkkahyllyiltä Virsikirjan, Katekismuksen, Genoveevan, Unikirjan, ruusuntippojen ja torakanmyrkyn naapuruudesta, kertoi hyvin menestyneen, säädyssään pysyneen talonpojan suulla näinikään: ”Moni kukatiesi olisi minun waroillani kaswattanut poikansa korkeemmalle säädylle ja peräti toiselle waikutuspiirille kuin siihen, johonka minä kuuluin; mutta kuin minä nuoruudesta asti olin tottunut talonpojan säätyä kunnioittamaan, en tahtonut poikianikaan sitä muita säätyjä halwempana pitämään, waan rehellisyydellä ja wireydellä, wakuudella ja yksinkertaisuudella ynnä toimelliselle talonpojalle tarpeellisten tietoin ja taitoin kanssa pyytämään woimansa jälkeen lisätä sitä hywin ansaittua arwoa, joka kunnioitettawalla Suomen talonpojan säädyllä jo on, ja wastakin woittaa. Näillä pää-ajatuksilla poistin minä kohteliaasti myös joukon herrastelioita (puoliherroja), nurkkakauppioita ja tuumittelioita (spekulantteja), jotka mieliwät Anniani waan sentähden, että olisiwat käsiinsä saaneet sen tawaran, joka kuoltuani saatti hänelle osaksi tulla. Poikani siis rupesi waan talonpojaksi, ja talonpoika oli sekin mies, jonka tyttäreni wanhempainsa suosiolla itsellensä awiomieheksi valitsi. – Mutta kolmas weli tahtoi kaiken mukomin käydä korkia-opillista tietä ja ruweta papiksi, waikka minä jollakin lailla pyysin häntä siitä kieltää. Wiimein sai hän käymään mieltänsä myöden. Mutta minun täytyi auttaa häntä elatuksella koulussa, kymnaassissa ja akademiassa siksi, kuin hän wihittiin apulaiseksi ja lopuksi sai huonon kappalaisen paikan, missä hän nyt elää waimon ja lapsijoukon kanssa wähissä waroissa. Sisaret naitiin toimellisille, raitteille ja wireille talonpojille, ettei minun tarwinnut heitä auttaa, waikka wälistäin omaksi huwikseni muistin heitä jollakulla pienellä lahjalla.”75

Sääty-yhteiskunnan rakennetta tukeva ajatustapa, kuten tämänkin pikku kirjasen opastus, oli siis tämä: toisaalla säädyssään pysyminen ja sen suoma taloudellinen vakavuus ja vauraus, toisaalla taas säädystään luopuneen köyhyys ja köyhän huolet. Siinä oli vanhan sääty-yhteiskunnan jähmettynyttä ”järjestystä” ihannoiva sävy, samaa ajatuksen suuntaa kuin esimerkiksi savolaisella talonpojalla, herännäis- ja kansanvalistusmiehellä Antti Mannisella, kun hän vielä vuonna 1863 eräässä puheessaan mainitsi: ”En tahdo tavallisten ja tarpeellisten säätyrajoitusten hävittämistä, vaan joka on luotu herraksi ja virkamieheksi se olkoon herrana ja saakoon kaikki arvonimensä eli tittelinsä ja tähtensä, mitä kunkin toimi ja ansiot vaatii. En siis tahdo esitellä tältä puolen mitään yhteistä veljes- eli sinä-maljaa. Aatelit, papit, kauppa- ja käsityöläisporvarit, ne kaikki pitäkööt herruutensa ja herranimensä. Sen kyllä soisin, että kaikki säädyt tulisivat mieleltänsä veljiksi toisiansa kohtaan; mutta kukin sääty kuitenkin pitäköön oman arvonsa. Kuin tässä luonnon eli ihmisyyden taloudessa aivan tärkeästi tarvitaan sekä isäntänsä, että kaikenmoiset työväkensä, niin mitäs silloin on kellään suurentelemista eli toista tahi itseänsä halveksimista ja valittamista?”76 – Siinä oli kuin nippuun koottuna niiden ajatusten ytimiä, jotka jo vuosisatoja olivat rakentaneet ja pitäneet koossa vanhaa sääty-yhteiskuntaa. Mutta nyt oltiin kuitenkin jo eletty aikoihin, jolloin ahertava ajatus jälleen joutui etsimään uusia keinoja tuon kuin alati pakenevaisena virvaliekkinä liehuvan tavoitteen saavuttami­seksi: että kaikki keskenänsä veljiä olisivat.

Mutta edellä hahmotellusta Savon väestökuvasta puuttuisi toki tärkeä juonne, ellei siihen vielä lisättäisi jotakin itse savolaisuudestakin, savolaisen ominaisesta luonnonlaadusta.

Ei tosin liene paljoakaan arvoa annettava suuria joukkoja kuvailevalle yleisluonnehdinnalle, vaikka se eritoten romantiikan vaikutuksesta tuli kovasti muotiin viime vuosisadalla ja on sitten jatkunut myöhäisiin aikoihin asti. Epämääräisiksi yleistyksiksi tällaiset maalailut joka tapauksessa jäävät. Niinpä Savonkin piiriiääkärien ja muiden viranomaisten ja havainnoitsijoiden kuvauksista kuultaa oikeastaan vain kirjoittajien itsensä kokemien yksityistapausten ja -piirteiden yleistyksiä, joissa väestö tavallisesti todettiin milloin ”laiskaksi ja hitaaksi” (1803), milloin ”ylpeäksi, röyhkeäksi ja riidanhaluiseksi” (1824), milloin ”itsenäiseksi olematta julkea” tai ”kohteliaaksi olematta mateleva” (1828), milloin taas ”jumalaapelkääväiseksi, esivallalle uskolliseksi ja lakia kunnioittavaksi” tai ”rehelliseksi, kunnialliseksi ja raskasmieliseksi” (1840), milloin ”yleensä hyväntahtoiseksi, kohteliaaksi, raittiiksi” milloin ”kateelliseksi, veltoksi, itsepäiseksi, petolliseksi” (1859). Tuskin on olemassa luonteenominaisuuksien laatumääreitä, jotka eivät olisi kuvailijoiden mielestä sopineet savolaiseen. Joroisten puolessa ”eivät naapurit rakasta toisiaan” (1857). ”Mikkelin ja Ristiinan pitäjäläisillä on yleensä sangen terve ja käytännöllinen ymmärrys mutta yritteliäisyys kääntyneenä väärään suuntaan” (1859). ”Velttous on työtätekevän luokan huomattavin luonteenominaisuus” (1857) ja ”savolainen paljon huonompi työmies kuin hämäläinen” (1864). Hän on tosin tuhlaavainen mutta ”ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän kalsova kuin hyväntahtoinen karjalainen, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat” (1875). Mutta onpa lampaan päässä hyviäkin paikkoja: ”Ylipäänsä ilmenee älykkyyttä sekä ajatuksessa että sen ilmaisussa, kun sattuu puheeksi elämän korkeat kysymykset taikkapa tavallisemmatkin seikat, joihin yhteisen kansan näköpiiri yltää. Ennen kaikkea tämän väestön päivittäistä arkirunoutta on kuitenkin se huumori, joka vakaasti kuin kontio mutta samalla kepeän notkeasti kuin orava leikkii elonvaiheiden kirjavuudella, sen suruilla ja iloilla ja kaikella muulla, mitä tähän välille mahtuu” (1889).77

Epäilemättä juuri tämä huumoriin viittaus olikin noista rätinkirjavista määrittelyistä osuvin. Leikillisyys oli – ja on – äsken kuvatun väestön luonteeseen kuuluva kallis kätkytlahja, aitona luonteenominaisuutena – silloin näet, kun se aitoa on – ”syntynyt eikä tehty”. Se on ollut tiettyä tosisavolaisuuteen kuuluvaa esikoisoikeutta säätyläisestä vaivaiseen saakka – mutta ei suinkaan sitä suulasta ”savolaisuutta”, joka tekovitseillä rehennellen nykyisinä aikoina kulkee pitkin Suomennientä, vaan sitä hiljaista ja hupaista, jota ei ole huumoriksi tarkoitettukaan ja jossa vanha kaleva­ lainen kielikuvien ja kuvakielen kau­ neus, keveys ja rikkaus poreilee leik­ kisän luonteen pohjalta kuin omasta suonestaan kumpuava lähde.

Mutta siihen elämänympäristöön, jossa tämä sanarunous helmeili, ja niihin syihin, jotka panivat edellä kuvatun Savon väestönkehityksen kulloisellekin tolalleen, samoin kuin yleensäkin tämän väestön sosiaali­rakenteessa tapahtuneiden muutosten erilaisiin edellytyksiin palataan kohta kohdalta tuonnempana, kun tulee eri puolilta kuvattavaksi savolaisen yhteiskunnan monivivahteinen elämä puolentoista vuosisadan aikana. – Sitä ennen on kuitenkin vielä muutamin piirroin valaistava tämän väestön alueellista ryhmittymistä, Savon maakunnan asutus­vaiheita 1700ja 1800-luvulla.

Sisällysluettelo

Back To Top