skip to Main Content

Kaikkialla Savossa kuulee vielä tänäkin päivänä vanhojen ihmisten kertovan asutustarinoita kylien ja seutukuntien ”ensimmäisistä eläjistä”. He tietävät ihan kuin sormella osoittaa ja nimeltäkin mainita, mistä ja keitä on mihinkin paikkaan vanhimmiksi asukkaiksi tullut. Näin Rantasalmella: ”Tiemassaaren kylässä ovat nykyinen Tolvala ja Turula vanhimmat asuinpaikat, ja ensimmäisinä asukkaina on niissä ollut Hanski ja Tuhkunen. Talojen välillä on notko, jonka yli ukot olivat toisiaan puhutelleet, niin että ‘Hanski huusi huasialta, Tuhkunen tupasa katolta. Tiemassaaren salonmaana on aikoinaan ollut koko nykyinen Kurenlahden kyläkunta ja paljon muita seutuja Äimisveden takana Palavalahden kylän tienoilla ja vieläkin on Leväsalo, Kortesalo ja Olohava sekä eräs maapalanen Leppävirroilla, Kopolanvirran läheisyydessä. Näihin seutuihin on Tiemassaaresta ajan kunkin muutta­ nut asukkaita, varsinkin Kurenlahteen.” – Näin taas tiedetään Hirvensalmella kertoa: ”Ensimmäiset korvenraatajat niillä seuduilla olivat veljekset Nuutti ja Reko. Erään ison kiven viereen olivat he ensin rakentaneet havumajan, mutta tämäpä olikin miesten metsällä ollessa palanut. Heidän sieltä palatessa oli toisen vaimo sanonut: ‘jo torppa paloi’, johon mies oli vastannut: ‘jos lehmä kuoli, niin lepikko jäi’, jonka jälkeen veljekset rakensivat kumpainenkin itselleen oman talon, toinen Nuutilan, toinen Kompan paikalle”. – Ja samaan tapaan kerrotaan Pohjois-Savossakin: ”Rutakon Vehmasjärven Tuovinen on tullut tienoolle vaimoineen, itse kantaen olallaan puolikkaan tynnöriä siemenviljaa, vaimon taluttaessa tuohiköydestä lehmää. He olivat tehneet Vehmasjärven rannalle majansa ja eläneet siksi, kunnes halmeesta vil­ jaa joutui, metsästäen ja kalastaen, hätätilassa käyttäen ruoakseen vain marjoja”. ”Iisalmen Ruotaanlahden ensimmäisiä savolaiseläjiä olivat Rautiainen ja Pulkka. Pulkka muutti paikkakunnalle tullessaan nimensä. Hän kantoi mäkeä noustessaan piimäpunkkaa, joka pulputteli. Mäelle päästyään sanoi hän sen vuoksi: ‘Minä olenkin sitten Pulkka’.”78

Tällaisia kertoo kansa. Asutustarinoitaan yksityiskohtaisilla pikkupiirteillä koristellen ja suku- ja paikannimiä usein muka ihan tarkalleen tuntemistaan seikoista johtaen tarinoitsijat eivät kuitenkaan asu­ tuksen ajoittamisesta ylipäänsä enempää tiedä eivätkä piittaa kuin että asujat ovat niille tienoille tulleet joskus ”mualima’ aekaan”. Vaikka eritoten Pohjois-Savon ja ylipäänsä uudemman asutuksen alueilla kansan kertomat asutustarinat on lukuisissa tapauksissa voitu asiakirjojen avulla osoittaa paikkansa pitäviksi, ei niistä kuitenkaan kokonaisen maakunnan Isonvihan jälkeisen asutushistorian valaisemiseen ole suurtakaan apua ollut. Jutut olisi ensin edes vuosisadalleen ajoitettava ja samalla tutkittava niiden todenperäisyys. Useimmat asutustarinat eritoten ”ensimmäisistä asukkaista” viittaavat sitä paitsi ilmeisesti 1700-lukua varhaisempiin aikoihin.

Asutus olikin jo tässä kuvattavana aikana yli koko Savonmaan siroittunutta vaikkakohta syrjäseuduille ja maakunnan pohjoisosiin vielä ylen harvaan. Savon asutusvaiheet olivat 1700- ja 1800-luvulla oikeammin jo olemassa olleen asutuksen tihenemistä kuin vasta sen varhaisinta työntymistä appoautioon korpeen. Niinpä 13 savolaisseurakunnasta säilyneet muuttaneiden luettelot osoittavat selvästi, että koko muuttaneiden määrästä 75 % siirtyi entisestä olinpaikastaan vain naa­ puriseurakuntaan, eikä muuttosuuntiin nähden voida mitään määrättyä yleispyrkyä todeta. Lähes joka pitäjä oli leviävän asutuksen lähtöpesäke ja ennen kaikkea oman asutuksensa tihentäjä.

Joltakin osalta nämä Savon asutusvaiheet olivat eritoten aikakauden alkupuolella jo kerran aikaisemmin asutun mutta Suurten kuolo­ vuosien ja Isonvihan aikana autioituneen viljelyksen takaisin valloittamista, uuden elämän elpymistä kylmäksi jääneillä kiukaan raunioilla. Mutta mikä oli tämä autioitumisen määrä silloisessa Savossa, mikä osuus autiotaloilla asutustekijänä?

Tämän seikan selvittämistä haittaa sangen suuresti se, että talon ”autius” ei menneen ajan verottajan kannalta, silloisen verotuskielen mukaan, suinkaan tarkoittanut yksinomaan todella kylmiksi jääneitä, asumattomia taloja, asuma-autioita, joista tässä nyt on kysymys, vaan myös sellaisia, jotka olivat vain veronmaksukyvyttömiä, vaikka niillä jatkuvasti kyllä väkeä asuikin. Mitään autioiden maakirjasta poistamista ei Savossa ollut Isonvihan jälkeisinä aikoina eikä edellisvuosinakaan tapahtunut, joten silloisten autiotilaluetteloiden ilmoittamat määrät siis vastaavat todellista tilannetta. Mutta niihin sisältyy jonkin verran juuri noita äsken mainittuja, vain veronmaksukyvyttömiä ja siis vielä asuttuja taloja, veroautioita. Eritoten Etelä-Savon isonvihanjälkeinen autioitumiskehitys näet oli sellaista, että siellä syntyi jatkuvasti autioita ja otettiin jatkuvasti niitä viljelykseen. Juuri tämä uusien autioiden jatkuva muodostuminen, eräänlainen autioitumisherkkyys, todistaa sitä, että kysymys oli melkoiselta osalta taloista, jotka olivat lähinnä vain maaveronsa mutta eivät henkiverojen eivätkä siis asumi­senkaan puolesta autioina. Autiuden, verovaivaisuuden, sitten mentyä ohitse esimerkiksi siten, että talo joutui uudel­le haltijalle, entiset asukkaat saattoivat usein jäädä siihen loisiksi.79

Etenkin Etelä-Savon nurinkurisissa verotusoloissa (siv. 228) tällaisella ta­ lojen verovaivaisuudella oli ankaran to­ siasiallistakin pohjaa. Sen vuoksi, jotta saataisiin edes osapuilleen selväksi, mikä osuus todella asumattomaksi jää­ neillä taloilla on saattanut olla Savon Isonvihan jälkeisissä asutusvaiheissa, onkin lähinnä vain niinsanotut ”ylimuistoiset autiot” (urminnes öde) ja sellaiset autiotilat, joita kutsuttiin ”vanhoiksi autioiksi” (gammalt öde), ”täysin autioiksi” (plat öde, pourt öde), ”karjan sorkkiin jääneiksi autioiksi” (öde under fäfoten) ja muiksi samantapaisiksi ilmiautioiksi, asutustekijänä otettava huomioon. Vuonna 1751 kruununvouti Masalin selitti tällaisten ilmiautioiden (pura öden) olevan taloja, ”joiden tiluksista ja tonteista ei ole mitään tietoa, eikä niissä ole mitään niittyjä”.80

Rästien takia verohylyksi joutuneen talon kohentaminen näkyy monesti tuottaneen suurta vaikeutta jopa usein epäonnistuneenkin. Tosin kohentajien joukossa oli aina sellaisiakin yrittäjiä, jotka asettuivat autiotilalle viljelijäksi vain tilapäistä hyötyä tavoitellakseen ja heittivät talon taas hulliavalle heti kun sen parantamiseksi myönnetyt vapaavuodet olivat päättyneet. Mutta toisaalta kyllä verorästeistä ”autioiksi” joutuneiden talojen huono menekki, kun niitä tarjottiin käräjillä määräaikaista verovapautta vastaan viljeltäviksi, osoittaa selvästi, että niiden viljelykseen ottaminen useimpia todella hirvitti. Kun Ristiinan pitäjän Tiusalan kylässä vuonna 1773 tarjottiin verorästeistä autioksi joutunutta Matti Koljosen taloa n:o 4 viljeltäväksi, sitä ei aluksi kukaan huolinut. Vasta kun oli luvattu viiden vuoden verovapaus, saman kylän talollinen Petter Tiusanen ilmoittautui talon vastaanottajaksi samalla esittäen takuumiehikseen vääpeli Nils Långin ja maanviljelijä Antti Piispasen Maljoniemen kylästä.

Mutta usein sattui niinkin, että autiotila ei mennyt kaupaksi edes vapaavuosiakaan myöntämällä. Ristiinan monista autioista saatiin äsken mainitussa rästintarkastuksessa (1773) edellä kerrottujen lisäksi enää vain vaivainen puolikas Tiusalan kylän talosta n:o 6 menemään torppari Erkki Modigille ja sekin vasta kahdeksan vapaavuoden etuja vastaan – ”ja kun useampia ei ilmoittautunut halukkaiksi autiotiloja ottamaan” – maaherra mainitsi – ”esitettiin rahvaalle, kuinka niiden, jotka väkivahvoja ovat ja missä useita veljeksiä samalla tilalla asustaa siitä kuitenkaan elatustaan kunnollisesti saamatta, olisi otettava viljelykseen autioina olevia taloja, mutta he vastasivat autiotiloje!l kuuluvan kyläkuntiin ja naapurien niiden tiluksia anastaneen ja että ne muilta osiltaan ovat asumattomia, joten rahvas ei pysty, joutumatta suurimpaan vaaraan, suunnittelemaan näin yleishyödyllistä asiaa.” Samanlaisia syitä myös Mikkelin pitäjäläiset esittivät, kun maaherra tarjosi samana vuonna kuutta sikäläistä autiotaloa viljeltäväksi. Näidenkin talojen tilukset olivat joutuneet naapurien hoteisiin, ”eikä niitä ilman pitkällisiä ja kalliita käräjänkäyntejä heiltä takaisin saada”. Ei ollut ketään, joka olisi edes verovapautta vastaan ottanut mikkeliläisiä autioita vuonna 1773 viljeltäväkseen.

Autioiden asuttaminen ei siis suinkaan ollut ihan mutkaton asia. Vaikka maakunnan eteläisissä pitäjissä oli autiotilojen ohessa maantarvitsijoitakin eniten, siellä sittenkin autiot vähenivät kovin hitaasti. Autiotilalle asettuminen tiesi myös vapaavuosien jälkeisen veron alle menemistä. Maan hallussa pitäminen merkitsi verovastuuta, ja tämä vastuu oli maiden laatuun ja kokoon nähden juuri Etelä-Savossa sangen ankara. Sen vuoksi autiotiloille asettumista yleensä kartettiin ja niistä pyrittiin muulla tavalla hyötymään. Naapurit niiden isännättömiä tiluksia puolivarkain kaskesivat, pitivät niiden lehtoja karjamainaan, sieppasivat niiden metsistä aidaksia, tervaksia ja milloin mitäkin talossa tarvittavaa puuta ja apajoitsivat niiden väettömillä kalavesillä. Edullisempaa todellakin oli pysyä vanhojen kantatalojen osakkaina, sillä useamman vastatessa talon veroista rasitusten paino oli toki köykäisempi kantaa. Näytti edullisemmalta jopa vajota vaikka loiseksi tai ryhtyä torppariksi, jota isännälle suoritettava maanvuokra sekä kruunun kylvö- ja karjaveromaksut sittenkin rasittivat vähemmän kuin autiotilojen asujia vapaavuosien jälkeiset vakituiset verot. Vuonna 1738 Savon maaherranvirasto oli jo niintyölästynyt noiden ”vanhojen autioiden” asuttamiseen, että ehdotti niiden yhdistämistä heikompiin taloihin vain niiden entistä ruoturasitusta vastaan tai jakamista sellaisille viljelijöille, jotka puolesta vuotuisverosta olisivat ottaneet autiotilan maista vastatakseen.81

Mainituista syistä päätellen varsinaisilla asumattomilla autiotiloilla ei ole ollut kovinkaan suurta merkitystä Savon Isonvihan jälkeisessä asutuskehityksessä, ja sama koski myöhempiäkin aikoja. Esimerkiksi vuonna 1744 maanmittari Anders Westermarck ehdotti samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aikaisemmin lääninhallitus itsekin vanhojen, karjan sorkkiin sortuneiden autioiden jakamista pystyssä pysyneiden talojen kesken. Tarjotessaan äsken kerrotulla tarkastusmatkalla Ristiinan ja Mikkelin pitäjien autiotiloja vapaavuosia vastaan viljeltäviksi maaherra Ramsay sai omin korvin kuulla, että ”kukaan ei tahtonut niitä vastaan ottaa, koska” – kuten selitettiin – ”niiden maat ovat kylänmaihin sotkeutuneina, rakennukset rappiolla, pellot vesakkoina ja niityt metsällä”. Autius oli asutustekijänä Savossa ilmeisesti jo aivan merkitystä vailla.82 Kokonaan eri asia on sitten se, mikä osuus autiudella oli maakunnan vero-oloissa, mutta siitä kerrotaan laveammin tuonnempana.

Kruunun asutuspyrkimykset eivät rajoittuneet vain autioiden valtaamiseen verolle ja viljelykselle. Näihin pyrkimyksiin kuului myös esivallan toimesta suoritettava kruunun uudisasutus sen omilla mailla. Aluksi tosin kruunu suhtautui uudisasutuksen leviämiseen lähinnä kielteisesti. Metsien loppumista pelättiin miltei enemmän kuin niiden työntymistä jo raivatuille viljelysaukeille. Pelko oli syntynyt Ruotsin puolella. Merkantilistisen talouspolitiikan mukaisesti oli näet erityisesti vuoritointa varten hiilesmetsiä säästettävä ja kaupalle ja merenkululle turvattava niiden vaatima puun tarve. Valtakunnan keskusseuduilta, jossa arvokkaita pyökki- ja tammimetsiä, mastorunkoja ja muutakin arvopuuta alkoi olla yhä vähemmän saatavana, tämä metsänpuutteen pelko oli sitten levinnyt hallinnon virkateitä pitkin metsäiseen Suomeenkin. Tervametsä uhkasi loppua tuohon paikkaan, hätäiltiin jo monen viranomaisen taholla, ja niinpä metsiä kuin mitäkin puistoalueita suojeleva vuoden 1734 metsälaki asettui uudisasutukseenkin nähden täysin kielteiselle kannalle. Ainoastaan kruunu oli sen mukaisesti saava harjoittaa asutun seudun ulkopuolella asutustoimintaa ja sekin vain ”suurissa metsissä ja erämaissa”. Vain nevoille perustetut uudisasumat olivat oleva verollepanosta vapaat.83

Mutta jo 1730- ja 40-lukujen vaihteessa maan elinkeinopolitiikassa alkoi syntyä pysyväinen muutos. Väestönlisäykseen pyrkivä ja niinmuodoin maanviljelystä ja sen mukaisesti myös uudisasutusta suosiva suunta pääsi valtiopäivillä (1740–1741) voitolle, ja vähän ajan sisään julkaistiin useita asetuksia, joiden tarkoituksena oli viljelyksien pinta­ alan laajentaminen ja väkiluvun lisääminen. Maapolitiikkaa piti ohjattaman näitä päämääriä silmällä pitäen, ja valtion laaja uudisasutus oli oleva tärkeimpiä toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi. Tosin se merkantilistinen ajatussuunta, joka vastusti valtion sekaantumista talouselämään, pyrki eritoten 1750-luvun loppupuolella jättämään asutustoiminnankin yksityisten asiaksi, siis yksityisen torpparilaitoksen ja talojen halkomisen varaan. Mutta etenkin vapaudenajan lopulla valtion uudisasutuskysymys siirtyi yhä enemmän etualalle, kun ne liian suuret toiveet, joita oli pantu yksityiseen uudisasutukseen, eivät olleet vastanneet odotettua tulosta. Kustaa III:n vallankumouksen jälkeen kruunun uudisasutuspolitiikka ja -toiminta joutuivatkin vihdoin ratkaisuvaiheeseensa. Vuosien 1775 ja 1777 asetuksissa näet määrättiin kaikki kylien ja talojen manttaaliin nähden kovin suuret takamaat, niinsanotut liikamaat, erotettaviksi valtiolle säterien ja rälssimaan takalistoja lukuun ottamatta. Nämä asetukset tarjosivat vihdoinkin mahdollisuuden rajoittamattoman kruunun uudisasutuksen harjoittamiseen.84

Kruunun uudisasutus jäi yhtäkaikki aina 1780-luvulle saakka koko maassakin melko vähäiseksi, eivätkä tämän asutuspolitiikan tulokset muodostuneet Savossa koskaan erityisen merkittäviksi. Kruununvouti Martini kertoi kihlakuntansa, siis koko Pohjois-Savon ja melkoiselta osalta maakunnan keskiosienkin, asutusoloista jo 1751 ja jälleen vuonna 1766, että siellä ei ollut mitään muita uudisasukkaita kuin sellaisia, jotka olivat halkomisissa saaneet osia kantatalojen maista käytettäväkseen ja veroista vastatakseen ja jotka ”välkeämpien tilojen saamiseksi” olivat perustaneet itselleen uusia talonpaikkoja, peltoja ja niittyjä kantatalojen takamaille. Ennen liikamaiden erottamista kruunulla ei Savossa ollutkaan mitään yhteismaita, joten siis myöskään niillä suoritettuun asutustoimintaan ei ollut isojakoja edeltäneenä aikana edellytyksiä.85

Kruunun harjoittaman uudisasutuksen varsinaisia kanta-alueita olivatkin lähinnä Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala. Kun koko maan vuosina 1720–1809 perustettujen kantauudistilojen kokonaismäärästä (7371) Pohjanmaalla oli yli puolet ja Karjalassa 15 %, tuli Savon osalle vain 4.5 % eli 337 kruunun perustamaa uudistilaa, joista 286 Pohjois- ja 51 Etelä-Savossa. Maakunnan puitteissa siis kruunun harjoittaman uudis­ asutuksen painopiste oli selvästi pohjoisissa pitäjissä. Etelä-Savo kuuluikin valtion vähiten asuttamiin alueisiin Suomessa. Manttaalinsakin suuruuden (15188) ja uudisasutusväestönsä lukumäärän (400) puolesta sanottu eteläsavolainen asutustoiminta oli – Varsinais-Suomea lukuun ottamatta – heikointa koko maassa. Savon kaikki kruunun uudistilat ovat äsken mainitusta syystä vuoden 1770 jälkeiseltä ajalta. Eniten (141) niitä perustettiin sekä Pohjois- että Etelä-Savossa 1790-luvulla. Huomattavan suuri osa Savon uudistiloista oli kuitenkin sangen huonolle kannalle asetettuja. Monet niistä joutuivat autioiksi tai liitettiin yhdysviljelykseen jonkin toisen tilan kanssa. Esimerkiksi vuonna 1808 oli Savon 386 kruunun uudistilasta 145 ilman asukasta ja 42 yhdysviljelyksessä. ”Uutistiloja oli perustettu mitä sopimattomimmille paikoille ja verollepanot toimitettu huonosti” (KOVERO).86

Ne toiveet, joita Savon maaherroilla oli mahdollisesti ollut kruunun uudisasutustoiminnan tuloksista, jäivät suureksi osaksi täyttymättä. Siitä vajaat 60 000 henkeä käsittävästä väestöstä, joka vuonna 1808 asui maan kaikilla kruunun uudistiloilla ja niiden torpissa, oli vain 1708 henkeä (2.8 %) savolaisia, ja Savon omasta väestöstä (1810: 126548 henk.) tähän uudisasukkaiden joukkoon (1708 henk) kuului ainoastaan 1.3 prosenttia. Kun näistä Savon vähäisistä uudistiloista oli lisäksi melko huomattava osa – kuten juuri mainittiin – joko autioina tai yhdysviljelyksessä muiden tilojen kanssa, jäi sekä väestön että tuotannon lisääntyminen maakunnassa suurimmaksi osaksi yksityisten harjoittaman uudisasutuksen, siis talonhalkomisten ja torpparilaitoksen varaan. Kruunun uudisasutusta monin verroin tärkeämpi oli valtion välittömistä toimenpiteistä riippumaton yksityisten savolais­ perheiden suorittama asutustoiminta.87

Näitä Savon vanhoja, yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvia asutusvaiheita tuskin voidaan tyydyttävästi ymmärtää nostamatta ensin aivan erityisesti esille sitä seikkaa, mikä osuus itäsuomalaisella kaskella on ollut maakunnan asutustekijänä. Savon asutustoiminnan pohjana ja pontimena on näet ennen kaikkea ollut juuri vanhanaikainen, väljyyttä, avaroita asutusoloja ja -aloja edellyttävä kaskitalous. Niinpä kaskitalouden alueilla rintamaiden ahtaus, talonpojan maantarve, tuntui paljon herkemmin kuin siellä, missä peltoviljelys ja ylipäänsä suppeampialainen tuotannon muoto oli vallitsevana. Kaski pakotti ihmiset jo rintamaillakin haja-asutukseen, ja sen jälkeen, kun siellä kaskimetsät olivat alkaneet uupua, oli talollisryhmässä muodostuneen liikaväestön siirryttävä takamaille, mikäli se ei mielinyt vajota rintamaiden loisiksi ja mäkitupalaisiksi. Siitä koko savolaisen asutustoiminnan ekspansiivisuus, keskipakoisuus, hajahakuisuus.

Asutus näet siirtyi kasken kintereillä. Kaskitalous ei ollut sellaista eränkäynnin tapaista kaukonautintaa, jota olisi saattanut jatkuvasti rintamailta käsin, siis rintamailla asuen, harjoittaa. ”Sääntönä oli kaikkialla kaskialueilla, että kaskimaat olivat niin lähellä asutuksia kuin mahdollista. Kaskiviljelys ja -asutus siis alusta alkaen pysyttelivät yh­ dessä niin paljon kuin mahdollista. Ne kiertelivät yhdessä; kun kaskeamisaloja oli etsittävä kaukaisemmilta seuduilta, siirtyivät asutukset kaskien perässä” (VOIONMAA). Ruotsalainen tilastomies Rudenschöld kertoikin 1730-luvun lopulla savolaisoloista tekemistään havainnoista, etteivät talonpojat missään kaskenneet kauempana taloista kuin ”puolentoista tai korkeintaan kahden peninkulman päässä, vaikka kyläin metsä monin paikoin ulottuu paljon etemmäksi, aina 7–8 peninkulman päähän jopa kauemmaksikin”.88 Vallitseva talousmuoto edellytti siten kaskiviljelyksen luonteen mukaisesti laajoille alueille harvaan hajaantunutta asutusta. Ja toisaalta taas tämän vettä valuvan maakunnan kaikkialla kimaltavat reitit ikään kuin houkuttelivat ihmisiä uusille asumapaikoille, aina uusia kalavesiä kokemaan, aina tuonnimmaisia mäkirinteitä kaskeamaan.

Kasket tehtiin suureksi osaksi takamaille. Niinpä kantakylien ja -talojen ulkopalstojen sijainti tulikin viimekädessä määräämään kaikkein yleisimmin yksityisten suorittaman uudisasutuksen leviämissuunnan. Savolainen uudisasutus ei ollut enää 1700-luvulla eikä myöhem­minkään yhtenäisenä rintamana jotain tiettyä ”reittiä” tai määräsuun­taa kohti ”ei kenenkään” erämaihin etenevää kolonisaatiota vaan maanomistukseen läheisesti kytkeytynyttä asutusta, joka ikään kuin säteili erillisistä pesäkkeistä, kantataloista, eri tahoille pitäjiä ja maakuntaa. Se oli asutuksen leviämistä rintapelloilta takamaille, yksityisten perheiden muuttoa ”pääpaikasta” kaikuville kaskisaloille, syvemmälle metsiin, ”syvänmaalle”. Niinpä, vaikka Savon asutusvaiheiden yksityiskohtia tarkasteltaisiin miltä laidalta maakuntaa tahansa, voidaan niissä heti huomata juuri ulkopalstojen erittäin suuri merkitys asutuksen levittäjinä. ”Syvänmaat”, ”takamaat”, ”salot” kuultavat miltei kaikista asutustarinoista, ja eritoten veronkannossa ja muussa hallinnossa kantatalon ja ulkopalstan, kanta-asutuksen ja uudisasutuksen, välinen yhteys oli selvästi näkyvissä. Kirkon ja kruunun kirjoihin nämä eritahoiset, usein toisistaan melko kaukaisetkin asumat oli merkitty yhtenäisinä verokylinä eli, kuten väki sanoi, ”huutokylinä”.

Sangen hyvin näitä entisaikaisia asutusseikkoja kuvastavat muutamat Savonrannalta kootut kansanmuistannaiset: ”Ylipäänsä kerrotaan Savonrannan seutujen olleen muinoin kerimäkiläisten, sääminkiläisten ja rantasalmelaistenkin salonmaina. Taloisia taloja ei niillä tienoin vanhoina aikoina ole ollut, vaan ainoastaan mökkejä, joitten ‘huutopelto’ on ollut pääkylällä. Jos esim. Kerimäen jollakin kylällä tai talolla on Savonrannalla salopalsta, jossa asuu joitakin ihmisiä, niin sanotaan pääpaikkaa salopaikan ‘huutopelloksi’, koska veronkannossa ja kirkollisissa puuhissa salopalstaa huudetaan tai siltä veroa kannetaan pääpaikan nimen mukaan, eli toisin sanoen: salopalsta ei ole mikään itsenäinen tila, vaan ainoastaan osa pääpaikan tiluksista. Vakinaisten asukkaitten kerrotaan salopalstoilleen tulleen näiltä ‘huutopelloilta’.” Heinäveden Sarvikummun kylä on aikoinaan kuulunut Rantasalmen Asikkalan ja Palavalahden kyläläisille, ja Lammunkylän seutu on ollut Sulkavan pitäjän Saukkolan kylän salomaina. ”Kerrotaan, että vielä ihan 1700-luvun lopulla tulivat saukkolaiset ja rantasalmelaiset monissa miehin mainituille seuduille ryövyyn takeen ottamaan viljaa niiden kylien asukkailta, kuten isännät ainakin alustalaisiltaan syksyllä osia kantavat. Mutta sarvikumpulaiset ja lammulaisetpa kokoontuivat miehissä puolustamaan itseään ja antoivat isännille aika tavalla selkään. Sen koommin ei sieltä ole tultu osien hakuun, vaan ovat salolaiset itse saaneet pitää viljansa” (PELKONEN).89

Sekä tuossa savonrantalaisessa että myös heinävetisessä tarinassa, joiden takana on kyllä asiakirjallisestikin todettava perä, on jälleen selvästi näkyvissä ”salon” asukkaan alkuperäinen yhteys rintamaiden taloihin ja nimenomaan riippuvaisuus niistä. Siinä on, lyhyesti sanottuna, kysymys torppariasutuksen varhaisvaiheesta, siitä, jolloin torpan asuja on vielä lähisukua kantataloon, usein joku kantatalon pojista tai vävyistä. Heinäveden Sarvikummun ja Lammunkylän väet olivat kuitenkin suvuistansa jo niin etääntyneitä, ettei sieltä – ilmeisesti alunperin vain suullisen sopimuksen varaisia – osaviljoja tahtonut enää 1700-luvun lopulla rantasalmelaisille ja sulkavalaisille kantataloille hellitä. Siinä oli siis uudisasutus, entinen sukulaistorppa, jo irtautumassa alkuperäisestä yhteydestään, lohkeamassa itsenäiseksi asutukseksi, taloksi, ja vain papin ja verottajan kirjoissa vanhat rintamaan ja takamaan, kanta-asutuksen ja tytärasutuksen, väliset säikeet enää säilyivät.

Niinpä onkin – edelleen noissa itäisen Savon tarjoamissa esimerkeissä pysyttäessä –Rantasalmen ja Heinäveden 1700- ja 1800-luvun asutuskehityksestä olemassa seuraavanlaisia tietoja: ”Voimakkaan väestönlisäyksen johdosta Rantasalmen Maakansan viljelysmahdollisuudet alkoivat jo 1700-luvun puolivälin jälkeen olla kaikki käytetyt entisiä viljelysmenetelmiä noudattaen. Uusia taloja nousi etupäässä Heinävedelle ja Vesikansaan, missä oli Maakansan talojen ulkopalstoja. 1800-luvun vaihteeseen mennessä nousi Heinävedellä sijainneille Maakansan talojen ulkopalstoille 41 uutta taloa ja Vesikansassa vielä olleille ulkopalstoille 11 uutta taloa. Lisäksi nousi Vesikansan vanhojen talojen Heinävedellä olleille ulkopalstoille 20 uutta taloa. Isonjaon yhteydessä 1800-luvun alussa muodostettiin Rantasalmen talojen Heinävedellä olleista ulkopalstoista erotetulle ns. liikamaalle vielä 16 uudistilaa. Näin kohosi Rantasalmen emäpitäjän talojen ulkopalstoille Heinävedelle yhteensä 77 uudistilaa” (SOININEN). Siten näkyi Savon asutuksen myöhäisemmissäkin vaiheissa kaikkialla sikäläisten maanomistusolojen täplikäs pohja. Anekkien, kaskisalojen, tervas­ ja oravimetsien tilalle oli avautunut ja avautumassa yhä uusia elomaita, joiden keskellä ahersi ennenpitkää eteenpäin elävä uudistalo. – ”Huutopelto” oli asuttanut ”salonmaansa”.90

Savossa onkin 1700-luvun ja myös myöhempi asutus tapahtunut lähinnä torppia perustamalla talojen takamaille, siis ulkopalstoja asuttamalla, mikä enimmäkseen merkitsi vanhojen kantatalojen halkomista. Torppareihin on jo edellä kiinnitetty huomiota. Heidän määränsä oli maakunnassa esimerkiksi 1800-luvun alkuvuosina suurempi (5594/18 05) kuin missään muualla Suomessa, ja enin osa näistä oli juuri talonpoikien torppareita. Ajanjaksona 1749–1805 torppariväestön osuus oli koko väestönlisäyksestä korkein Savossa (33.1 %) eli tasaluvuin 10 prosenttia suurempi kuin keskimäärin koko maassa (23 %).91

Asumien kokonaismäärät, joihin siis kuuluivat paitsi vanhat maakirjaan merkityt kantatalot ja niistä halkomalla muodostuneet uudistalot myös nuo takamaiden torpatkin ja mäkituvat, tietysti osaltaan kuvastavat asutuksen määrällistä kasvua eri osissa maakuntaa. Savossa oli vuonna 1749 4 00 (Mikkelin rovastikunnassa 1744 ja Juvan rovastikunnassa 2756) ”kotitaloutta, ruokakuntaa eli (tai?) savua” (hushåll, matlag eller röktal), joihin ei ollut kuitenkaan laskettu sotalaitoksen rivimiehien eikä ”rutiköyhien ja kurjien” talouksia. Kun on sangen todennäköistä, että naineet rakuunat ja sotamiehet ovat etupäässä olleet omina ruokakuntinaan ja näiden määrä voidaan ainakin osapuilleen laskea väkilukutauluista ja että rutiköyhät ja kurjat taas enimmäkseen elivät ruokarepoina parempiosaisten nurkissa ja talouksien turvin, saadaan äsken mainituksi Savon talouksien määräksi – lisäämällä siis siihen sanotut soturitaloudet ja jättämällä kurjalisto huomioon ottamatta – vuonna 1749 kaikkiaan 5216 ja parin vuoden kuluttua (1751) 5310, Vastaavasti voidaan myös laskea vuosien 1760, 1772, 1790 ja 1800 savolaistalouksien määrät. Sitä vastoin vuoden 1810 lukumääriin sisältyvät kuitenkin paitsi ”varakkaat” (förmögne) ja ”pystyssä pysyneet” (behållne) myös jo ”köyhät” (fattige) ja ”rutiköyhätkin” (utfattige) taloudet ja niinmuodoin myös soturitaloudet. Ruotujakoinen armeija oli juuri (1810) pantu hajalle, eikä sotilaita mainittu enää edes eri väestöryhmänäkään, Vuoden 1815 ja sen jälkeisiin lukuihin on niinikään laskettu kaikki taloudet kaksihenkisistä perheistä lähtien. Kun Savon kotitalouksien tilastointitavoissa oli vuosikymmenien varrella tällaista kirjavuutta ja jopa osittaiseen tulkintaankin pakottavia tietoja, on edellisellä sivulla olevien lukusarjojen numeroita pidettävä siis lähinnä vain likimääräisinä. Siitä huolimatta niistä toki kehityksen yleissuunta selviää ja myös eräitä paikallisiakin piirteitä. Savolaisten kotitalouksien määrä oli jatkuvassa ja aika-ajoin sangen vireässäkin nousussa, ja lisääntyminen koski erittäinkin Pohjois­Savon pitäjiä, sikäläistä alempaa ja ylempää rovastikuntaa.92

Aikakauden päättyessä siis lähes kolme neljännestä koko maakunnan kotitalouksien määrästä oli pohjoissavolaisten rovastikuntien alueilla sitä vastoin että 1700-luvun puolivälissä vastaava suhdeluku oli ollut vasta vähän yli 60 prosenttia. Asutuksen painopiste oli selvästi luisumassa etelästä pohjoisiin pitäjiin.

Savolaistalouksien ohessa tietenkin itse väkiluvun alueellinen jakautuminen kuvastaa tarkimmin asutuksen tihenemistä maakunnassa. ‘Seuraavalla sivulla olevaan as·etelmaan koottu numeroaines osoittaa, kuinka suuren osan kunkin pitäjän väestö käsitti koko Savon vastaavista asukasluvuista.

Tällaisena kuvastuu Savon asutusvaiheiden yleiskehitys – asutuksen tiheneminen – Isostavihasta Nälkävuosiin saakka kotitalouksien ja asukkaiden määrää osoittavissa luvuissa. Osittain jo niistä voidaan nähdä, mitkä tienoot olivat asutuksen puolesta kaskeavan Savon ahtaita rintamaita, mitkä väljempiä takamaa-alueita. Kun kaski aina vaati asutukselle väljiä tiloja, oli asutustoiminnan painopiste pakostakin asettuva sinne, missä tätä avaruutta edelleenkin riitti, nimittäin maa­ kunnan pohjoispitäjiin, olletikin, kun siellä maatkin monin paikoin oli­ vat laadultansa paremmat kuin vanhoissa rintapitäjissä Etelä-Savossa (siv. 229). Kun ”eteläisten pitäjien” osuus maakunnan koko väkilu­vusta vuodesta 1722 vuoteen 1870 mennessä supistui 9 % ja ”keskisten pitäjien” 7 %, se sitä vastoin kolmessa ”pohjoisessa pitäjässä” – Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmella – samana aikana kasvoi 16 %.

Vielä selvemmin tämä eri pitäjien Savon asutukseen antama erilainen panos näkyy asetelmasta (siv. 139), jossa vuoden 1722 väkilukutilanteesta lähtien on seurattu eri alueilla tapahtunutta asutuksen tihenemistä hieman toisella tavalla muodostettujen suhdelukujen avulla. Savon pitäjittäisen väkilukutilaston säilyneiltä kohdilta siinä näet on laskettu väestönlisääntymisen indeksiluvut merkitsemällä kunkin seurakunnan ja alueen vuoden 1722 väkiluku 100:ksi, ja vertaamalla myöhempien ajankohtien väkilukuja mainitun vuoden tilanteeseen, joka tosin tiedetään vain luonnollisen väestönlisäyksen avulla vuodesta 1749 taannehtien laskettuna väkilukuna.

Tuloksena tästä kehityksestä oli asutustiheys, joka seurakunnittain vaihteli noin alle yhdestä kymmeneen henkeen neliökilometriä kohden 1749 ja neljästä yli kymmeneen henkeen neliövirstaa kohden vuonna 1870 sivuilla 135 ja 141 olevien karttojen ja tässä selostettujen asetelmien osoittamalla tavalla.93

Eritoten edellisessä, indeksirakenteisessa, asetelmassa näkyy vanhojen rintapitäjien asutuksen tukehtuneisuus. Etenkin eteläisen Savon keskusseuduilla, Mikkelin ja Ristiinan pitäjissä, samoin kuin myös Rantasalmen vanhassa seurakunnassa asutuksen tihentyminen oli hidastunut jo ennen 1700-luvun puoliväliä. Näkyy selvästi, että laajoja kiertoalueita vaativa kaski ja sen varainen asutus eivät enää tahtoneet mahtua vanhimman Savon rintamaille. Yksityisen talon kohdalla tämä ahtaus tuntui sekä kotipalstoilla että hajallisilla salopalstoilla. Se oli läheisessä yhteydessä Savon hankaliin, erikoislaatuisiin maaoloihin, joita seuraavilla sivuilla joudutaan yksityiskohtaisesti tarkastelemaan.

Sisällysluettelo

Back To Top