skip to Main Content

Savon maaolot pysyivät 1700-luvulla ja osittain vielä seuraavallakin vuosisadalla, aina isojakoon ja sen yhteydessä toimitettuun verollepanoon saakka, suurin piirtein samalla kannalla kuin ne olivat olleet jo 1600-luvun loppupuolelta lähtien. Vuoden 1664 verollepano oli muuttanut kaikki vanhat anekit pysyviksi, tynnyrin- ja kapanaloittain arvioiduilla pysyvillä veroluvuilla varustetuiksi omistuksiksi, ja samalla vuotuinen arvioverotus oli vaihtunut pysyväiseksi maaveroksi. Siitä pitäen savolaisten maat olivat olleet merkittyinä kruunun maakirjaan, ja näihin vuoden 1664 merkintöihin viitattiin sitten 1700-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla jatkuvasti, kun tuli selvitettäväksi maakappaleiden sijaintia, laatua, omistusta ja nautintaa sekä niiden jakamista koskevia seikkoja.

Tämä jo monissa suhteissa vanhentunut ja hankala edellisen ajan perintö on myöhemmän kehityksen taustana otettava yhtämittaa huomioon tarkastettaessa nyt käsillä olevan kauden savolaisia maaoloja. Maanomistukseen ja maankäyttöön, maatiluksiin ja niiden jakosuhteisiin kuuluvat seikat ovat aina olleet maasta elävän väestön keskeistä elämänympäristöä ja -sisällystä.

Savolainen talonpoika, joka perkasi asumatilustensa pieniä peltovainioita ja avasi etäisempiin kaskimetsiinsä hajallisia palohalmeita, käsitti tietenkin tämän maan kuuluvan perinjuurin ja lähinnä hänelle itselleen. Se oli etenkin uudemman asutuksen seuduilla monessa tapauksessa hänen itsensä tai hänen isänsä valtaamaa aluetta, ja rintamaillakin oli vielä vereksenä säilyneitä perimätietoja siitä, kuinka hänen esi-isänsä olivat ”ei-kenenkään-maasta” rastirajoilla merkinneet ja omistaneet itselleen tiettyjä eräsijoja, jotka sitten olivat kansanomaisten omistussääntöjen mukaisesti periytyneet myöhemmille polville. Ja kaikkeen tähän kruunukin oli ikään kuin vahvistavan sinettinsä painanut. Savolaisukkojen varmoissa kotikätköissä oli vanhoja arviokirjoja, ”kukkarokirjoja” eli ”maaseteleitä”. Ne olivat otteita vuoden 1664 maantutkinnan pöytäkirjasta, joissa ihan yksityiskohtai­sesti ja vuosisadan takaiseen omistukseen viitaten lueteltiin taloihin kuuluvat, nimeltä mainitun henkilön omistamat maakappaleet. Immissio- eli sijoituskirjoin ja tuomiokirjaottein saatettiin sitten tästä ensimmäisestä nimeltä mainitusta henkilöstä lähtien todistaa omistussuhteiden periytyminen maan kulloiseenkin haltijaan saakka. Korkean esivallan antama paperi, talonpojan nuhrautunut ”kukkarokirja”, näytti jo tulleen kaskisaloilla varmemmaksi maanomistuksen turvaksi kuin entiset metsän merkit.1

Mutta samanaikaisesti kuin savolainen talonpoika vierti nokisia seunojaan omaksi katsomillaan kaskimailla, kehiteltiin ulkomaiden ja osaksi kotimaankin yliopistoissa ja feodaalisissa piireissä luonnonoi­keudellista tieteisoppia maanomistuksen alkuperästä ja luonteesta. 2

Tämän kameraaliopin mukaisesti talot piti jaettaman eri maanluontoihin, ja pohjana siinä oli teoria kahdenlaisesta omistusoikeudesta itse maahan. Ensiksi asia käsitettiin siten, että kaikki maa oli alkuaan ollut kruunun omaisuutta, josta se sitten oli luovuttanut talonpojalle vain nautintaoikeuden mutta ei omistusoikeutta, ja myöhemmin siten, että samalla maalla saattoi yhtähaavaa olla kaksi omistajaa ja siihen kohdistua kahdenlaista oikeutta nimittäin käyttöoikeutta (dominium utile) ja varsinaista omistusoikeutta (dominium directum). Jos nämä oikeudet sattuivat olemaan yksissä käsissä, siitä syntyi maahan nähden täydellinen omistusoikeus (dominium plenum), muussa tapauksessa jaettu omistusoikeus (dominium divisum). Talonpojalle kuuluva perinnöllinen oikeus asua tilalla ja viljellä sitä oli näiden luonnonoikeudellisten käsitysten mukaan maan käyttöoikeutta, kun taas oikeus maan tuottoon oli varsinaista omistusoikeutta ja kuului kruunulle. Niinpä talojen jaosta erilaisiin maanluontoihin erilaisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen muodostui järjestelmä, jonka mukaan kruunulla oli perintötiloihin nähden varsinainen omistusoikeus mutta talonpojalla – tai säätyläisviljelijällä – käyttöoikeus ja kruununtiloihin nähden sekä omistus- että käyttöoikeus. Mikäli kruunu oli luovuttanut osuutensa näistä oikeuksista aateliselle, muodostui talosta rälssitila. Niinsanotusta varsinaisesta omistusoikeudesta johtuva kruunun oikeus perintötalon tuottoon merkitsi ennen kaikkea maaveron kanto-oikeutta. Myöhempi kameraalilainsäädäntö määrittelikin kruununtiloiksi ne talot, joiden maa ja verot – tai oikeammin maanvuokra – kuuluivat kruunulle, perintötiloiksi ne, joiden verot kuuluivat kruunulle mutta maa muille ja vihdoin rälssitiloiksi ne, joihin nähden kruunu oli luopunut sekä maasta että veroista.

Savolaisen talonpojan tuntuviin nämä kameraalioikeudelliset teoriat ja niihin perustuva käytäntö tulivat lähinnä veronkannon ja myös erinäisten käräjäseikkojen yhteydessä. Tietenkään talonpoika ei voinut tuntea eikä ymmärtää noita teoreettisen ajattelun veitsenteräviä erittelyjä eikä lakien ja asetusten taakse kätkeytyvää järkeispäättelyä. Hän vain näki eräitä kouriintuntuvia yksityiskohtia omista ja naapuriensa maaoloista, joista saattoi älytä, että perintömaan ja kruununmaan, perintötilallisen ja kruununtilallisen asema oli jonkin verran erilainen.

Eron näki ensiksikin siinä, että asujaoikeus kruununtilalla oli epävakaisempi kuin perintötilalla. Jos talonpito alkoi olla kovin kehnoa eikä likimainkaan vastannut niitä vaatimuksia, joita vuoden 1681 talonkatselmussääntö oli asettanut talonpojan noudatettavaksi rakennusten ja viljelysten voimassa pitämistä varten, kruununtilallista uhkasi häätö, mutta perintötilallinen selvisi asiasta sakoilla. Jos veroja oli jäänyt rästiin, oli taaskin kruununtilallisen edessä häätö, kun sitä vastoin perintötilallinen vasta kolmen vuoden maksamattomista veroista joutui verolakien seurauksia tuntemaan ja tällöinkin sai edelleen jäädä taloonsa, vaikka se tosin verohylkynä olikin maanluonnoltaan muuttunut nyt kruununtilaksi. Ruotujakolaitoksen palkkatilaksi joutuneen kruununtalon isäntää uhkasi niinikään usein asumaoikeuden menetys, koskapa veropalkan nauttijaa, upseeria, sotilas- tai siviilivirkamiestä, oli aina kuultava asujanvaihdoksen tullessa kysymykseen, mikä ei koskenut perintötilallista. Sitä paitsi kruununtilallisen asuma- ja omistusoikeutta rajoittivat vielä monet muutkin määräykset, jotka eivät ainakaan yhtä suuressa määrässä rasittaneet perintötilaa. Kruunun vaatiessa tilaansa ns. yleiseen tarpeeseen kruununtilallisen oli näet väistyttävä. Kruunulla oli myös etuoikeus tämänluontoisen tilan kiinnityksiinkin, sillä sitä ei saanut ulosmitata asujan yksityisistä veloista. Kruununtilallisen ei sallittu edes kaikkia tuotteitaan vapaasti myydä, ja omiin tarpeisiinsa hän sai vain säästeliäästi käyttää metsää, vaikka tosin kaskenpolttokiellot eivät pitkiin aikoihin koskeneetkaan savolaisia. Myös siinä suhteessa kruununtalonpojan asema oli erilainen kuin perintötalonpojan, että kruununtiloja koskevat tilusriidat ja halkomisanomukset ratkaisi maaherra, kun taas perintötalojen välisissä tilusriidoissa tuomio samoin kuin myös lupa perintömaan halkomiseen annettiin kihlakunnan käräjillä.

Mutta eivät maaolot perintötilallisenkaan kohdalla olleet kovin kehuttavalla kannalla. Äsken jo mainittiin, että häntä sakotettiin huonosta talon hoidosta ja että talo joutui autioitumisen tai kolmen vuoden verorästeistä kruunulle, jolloin hän siis menetti perintöoikeutensa. Myös veronvähennys saattoi muuttaa talon kruununluontoiseksi. Perintötiloihinkin nähden omaksumansa ns. varsinaisen omistussuhteen eli dominium directum -oikeuden mukaisesti kruunu monella muullakin tavalla rajoitti perintötalonpojan maanomistusoikeutta. Tämä ei saanut myydä taloansa suvun ulkopuolelle tarjoamatta sitä ensin kruunulle. Talojen halkominen oli rajoitettu kruunun verotulojen turvaamiseksi ja veronkannon helpottamiseksi, ja samasta syystä kiellettiin talonpoikaistalojen yhdistäminenkin, koskapa kruununverojen määrä väheni sama:ssa suhteessa kuin talojen. Taloa ei saanut myöskään omin päin lohkoa eli ”vähentää veronalaista maata”, sillä perintömaa saattoi siitäkin syystä tulla kyvyttömäksi suoriutua veroistaan ja muista sille kuuluvista rasituksista.

Kun tällaiset maan hallinnan ja omistamisen rajoitukset koskivat ilman muuta myös kruununtiloja, oli eriluontoista maata viljelevien talonpoikien asema sittenkin monessa suhteessa samanlainen. Sitä paitsi kehitys oli ylimalkaankin 1700-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla jo sen suuntaista, että kruununluontoisen ja perinnönluontoisen maan, kruununtalonpojan ja perintötalonpojan, kameraalioikeudellisen aseman erotus tasoittumistaan tasoittui. Niinpä kruununtilallinen sai vuonna 1775 vahvistuksen tosin jo aikaisemminkin vallinneeseen käytäntöön, että lähinnä hänen lapsillaan oli oleva oikeus seurata vanhempiaan kruununtilan isännyydessä, ja 1779 hänelle myönnettiin oikeus lunastaa ns. vahvistettu nautinta taloonsa enintään 50 vuodeksi. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja myönsi vihdoin entistä vakaamman asujaoikeuden kaikille kruununtilallisille, jopa virkamiehet menettivät vuonna 1795 entisen oikeutensa puuttua kruununluontoisten palkkatalojensa asujien valintaan. Kruununtilallisten nautintaoikeus viljele­ määnsä maahan vastasi nyt suurin piirtein perintötalonpoikien entistä omistusoikeutta. Heistä oli tullut perintövuokraajia.

Mutta kruununtilallisella oli mahdollisuus tulla talonsa tosiasialliseksikin – ajan kameraalisten käsitysten mukaisesti perinnöllisen nautintaoikeuden – omistajaksi, toisin sanottuna muuttua kruununtalonpojasta perintötalonpojaksi. Tämä kävi päinsä perinnöksioston avulla. Kruunu näet myi rahantarpeessaan perintöoikeuksia omistamiinsa kruunun tiloihin. Asiasta vuonna 1723 annetun asetuksen mukaan myytävän perintöoikeuden hinta piti määrättämän arvioinnissa, eikä se saanut olla kuuden vuoden maaveroa pienempi. Vuonna 1741 hinta alennettiin ruotutilojen ja vuonna 1756 ratsutilojen osalta kolmen vuoden veroksi. Lisäksi lunastajan oli suoritettava usein sangen tuntuvatkin toimituskulut, joten perinnöksiosto kysyi melkoisia käteisvaroja. Myöhemmin, vuosina 1773–1789, kruununtilojen perinnöksimyynnit olivat kielletyt, koskapa kruununmaan raivaus oli hallituksen silloisten käsitysten ja perustelujen mukaan kruununtilojen enemmyyden aikana muka ollut kaikkein vilkkainta ja kruununtilojen hoito yleensä yhtä hyvä ”ellei parempikin” kuin perintötilojen. Viimeksi mainitusta vuodesta pitäen perinnöksiostot kuitenkin sitten jatkuivat keskeytymättä.3

Maanluonnon näkökohdasta tarkastaen näyttää kameraalisen maanomistuksen kehitys, toisin sanottuna talojen jakautuminen kruunun­ ja perintötiloihin,*) kulkeneen Savossa Isonvihan jälkeisaikoina suurin piirtein samoja uria kuin muuallakin Suomessa. Suurten kuolovuosien (1696–1698) ja Suuren pohjansodan (1700–1721) tavattomat rasitukset olivat Savossakin saattaneet taloja tukuttain verorästeihin, ja seurauksena oli ollut satojen perintötalojen muuttuminen kruununtiloiksi. Suurin osa talonpojista viljelikin 1720-luvulla valtiolle kuuluvaa maata. Niinpä Savon ylisessä kihlakunnassa – Mikkelin, Ristiinan, Mäntyharjun, Kangasniemen ja Pieksämäen pitäjissä – oli vielä vuonna 1730 938 (73 %) kruunun – mutta vain 340 (27 %) perintötilaa. Vielä tuntuvampi oli kruunun omistamien talojen enemmyys perintötilojen määrään verrattuna Savon alisessa kihlakunnassa eli Säämingin, Kerimäen, Sulkavan, Puumalan ja Juvan pitäjissä vuonna 1725 (vastaa­vanlaisia lukuja ei ole vuodelta 1730). Siellä oli näet silloin 83 % (714 taloa) kruunun- ja 17 % (148 taloa) perintötiloja ja vastaavasti samana vuonna Savon keskisessä kihlakunnassa – Rantasalmen, Joroisten, Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen pitäjissä – 66 % (692 taloa) kruunun- ja 44 % (535 taloa) perintötiloja. Vuosien 1725–1730 savolaistalojen kokonaismäärästä (3367 taloa) oli siis 70 % (2344 taloa) kruu­nunluontoista maata, eli toisin sanottuna kymmenestä talonpojasta keskimäärin vain kolme viljeli omaa maataan. Maanluonnon jakautumisesta päätellen äsken elettyjen Suurten kuolovuosien ja Isonvihan aikojen koettelemukset olivat kohdistuneet maakunnan eteläisiin ja keskisiin pitäjiin ankarampina kuin Pohjois-Savoon, jossa verorästeistä johtuva perintöoikeuksien menetys ei näytä olleen niin yleistä kuin muualla Savossa.4

*) Rälssimaata oli Savossa niin vähän (1700-luvulla hieman yli manttaalin), että sen syrjäyttäminen tässä ei vaikuta nimeksikään kokonaiskuvan muodostamiseen.

Tästä ”talonpoikaisen maanomistuksen aallonpohjasta” (JUTIKKALA) alkoi kuitenkin vähin erin tapahtua nousua. Aluksi ei perintötilojen lisääntyminen kuitenkaan merkinnyt sitä, että itse perintötalonpoikien lukumäärä olisi sanottavasti kasvanut. Vuoden 1723 asetus perinnöksiostoista näet houkutteli ilmeisestikin ensin enemmän säätyläisiä kuin yhteistä kansaa kauppoja tekemään. Savolaisella talonpojalla oli yleensä puutetta ostoihin tarvittavista käteisvaroista, joten kuka tahansa ulkopuolinen saattoi huutokaupassa hänen asumaansa kruununtilaan itselleen perintöoikeuden lunastaa. Vielä senkin jälkeen, kun perinnöksiostomenettelyä oli talonpoikien pyynnöstä koetettu saada joustavammaksi – esimerkiksi poistamalla 1793 lunastukseen aikaisemmin liittynyt tilanarvio – siihen jäi yhä monta mutkaa, virastoviivytystä ja vastusta, ja ennen kuin ”kirjat” tulivat talonpojan käteen, niihin oli huvennut perintöoikeuden hintana otetun kolminkertaisen vuotuisveron lisäksi toimituskuluina ainakin neljän vuoden vero. Tällaisista seikoista tuli ainaista ”liian rahan” puutetta potevassa Savossa perintölunastukselle tehokas jarru.5

Perinnöksiostot eivät saaneet Savossa vauhtia oikeastaan koko 1700-luvulla. Niinpä esimerkiksi isossa Iisalmen pitäjässä ostettiin vuoteen 1809 mennessä perinnönluontoisiksi ainoastaan 104 kruununtilaa, Kuopion suurpitäjässä 123, Nilsiässä 48, eikä ostointo ollut tuona aikana (1723–1809) vielä eteläisemmissäkään pitäjissä suuri. Tuloksena olikin, että esimerkiksi vielä vuonna 1749 savolaistaloista oli vain 24 % perinnönluontoisia ja että yhä ruotsinajan lopullakin (1805) osassa Savon alista ja ylistä kihlakuntaa oli perintötaloja yhteensä ainoastaan neljännes (393 taloa) sikäläisten talojen kokonaismäärästä (1572 taloa) ja toisessa osassa samoja kihlakuntia sekä keskisessä kihlakunnassa perintömanttaaleja niinikään neljännes (305 manttaalia) sanotun alueen manttaalin kokonaismäärästä 1192. Kruununomistus oli siis 1720-luvun tilanteeseen verrattuna pysynyt maakunnan eteläosissa suurin piirtein ennallaan ja pohjoisosissa jopa lisääntynytkin, mihin ilmeisesti oli vaikuttanut valtion sillä taholla harjoittama uudisasutustoiminta (siv. 131) ja liian ankaran verouudistuksen aiheuttamista rästeistä johtunut perintöoikeuksien menetys (siv. 244). Maanomistuksen kameraalioikeudellinen kehitys kruununomistuksesta yksityisomistukseksi oli Savossa koko vuosisadan ajan ollut miltei tyrehdyksissä.6

Mutta sama tilanne jatkui maakunnassa, eritoten Pohjois-Savossa, Kuopion ja Iisalmen entisissä pitäjissä, vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa. Alla olevan asetelman kymmenvuotiskausien prosenttimääristä tämä paraiten voidaan panna merkille.7

Vuosina 1811–1840 ostettiin koko maakunnassa perinnöksi ainoastaan 546 tilaa tai tilanosaa ja etenkin Pohjois-Savossa – Kuopio, Nilsiä, Iisalmi, Pielavesi – ostointo näyttää olleen silloinkin yhä melko laimeaa (60 lunastusta) verrattuna esimerkiksi Turun ja Porin läänissä tai Hämeessä samoihin aikoihin tapahtuneisiin perinnöksi ostoihin. Varsinainen ostokausi olikin Savon osalta vielä edessä päin. Se alkoi eteläisissä pitäjissä 1840-luvun edellisellä ja pohjoisissa sen jälkipuoliskolla ja nousi huippuunsa koko maakunnassa, kuten suurin piirtein koko maassakin, vasta 1860-luvun alkupuolella. Vuodesta 1811 vuoteen 1870 saakka Savossa oli lunastettu perinnönluontoisiksi 4182 tilaa tai tilanosaa, näistä 19 % vuosina 1860–1864. Näin oli Savon – samoin kuin myös Karjalan – kruununtilojen perinnöksiostoista paisunut koko itäisen Suomen entiset maanomistusolot murtava valtaliike silloin kun se läntisemmissä maakunnissa oli jo selvästi taantumassa, aikaisemmin ohitettu vaihe. Kehityksen lopputulos, savolaisen maaperän kameraalinen jakautuminen yksityisen tai kruunun omistukseen, oli vuoteen 1875 mennessä vienyt lähes päinvastaiseen tilanteeseen kuin aikakauden alussa. Isonvihan jälkeisen kymmenluvun puolivälissä oli Savossa ollut kruununluontoa 70 %; nyt oli perinnönluontoisen manttaalin osuus 73 % maakunnan manittaalin kokonaismäärästä (siv. 150).8

Äsken kuvatut hankaluudet, virastoviivytykset ja käteisrahan puute, huononsivat huomattavasti talonpojan mahdollisuuksia kilpailla perinnöksilunastuksissa säätyläisen kanssa. Seurauksena olikin, että Savossa joutui 1700-luvun kuluessa juuri perintölunastuksen kautta talonpoikaistaloja säätyläisten haltuun, vaikkei tosin säätyläismaanomistuksen laajeneminen täällä ollut likikään niin vahvaa kuin esimerkiksi Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla tai Hämeessä.

Maakunnan etelä- ja keskiosissa, jonne Karjalan rakuunaeskadroonan ratsutila-alue ulottui, joutui lunastuksen alaiseksi etupäässä rustholli joskus myös sen akumenttitila. Niinpä ‘Savon rustholleista, joita vuonna 1767 oli kaikkiaan 200, 33.5 % (67 taloa) oli säätyläisten omaisuutta ja esimerkiksi vuonna 1805 maakunnan koko manttaalimäärästä (1875) 42 manttaalia (2.5 %) säätyläisten 1700-luvulla hankkimien ja lampuotien viljelyyn jättämien perintötilojen tiluksia.9 Muuan kuninkaan selitys – nimittäin että ratsutilallisilla oli oleva etuoikeus akumenttitalojensa perinnöksiostoon jopa ennen itseään akumentin asujaakin – oli jo vuodesta 1756 lähtien ollut vahvistamassa sitä osittain jo vuoden 1723 perinnöksiostoasetuksesta juontunutta kehitystä, että perintölunastusta aluksi harrastivat etupäässä säätyläiset.10 Säätyläisomistuksen laajeneminen ratsutiloilla on Savossakin ollut lähinnä 1700-luvun ilmiö. Silloin on pääosa rusthollien perinnöksi lunastuksiakin tapahtunut, kun taas aikakauden loppupuolella, vuosina 1811–1870, Savon ratsutiloihin hankittiin perintöoikeuksia enää vain 127 tapauksessa.11

Jotta tältäkin kohtaa – maaomaisuuden siirtymisestä talonpoikaisomistuksen alaisuudesta säätyläisomistukseksi – jälleen saataisiin entisajan elämästä verevämpi kuva kuin kuivahkosta numeroaineksesta, on nyt parasta perehtyä yksityiskohtaisesti joihinkin savolaissäätyläisten talonhankintatouhuihin. Elävä esimerkki tukenaan tilastokin käy valaisevammaksi.

Joroislainen Torsti Torstinpoika Hägg pani isältään perimänsä Torstilan talon 1700-luvun alkupuolella sangen hyvään kuntoon ja osti siihen perintötilan oikeudet 1730-luvulla. Isäntä kuoli kuitenkin lapsettomana, joten omaisuus testamentin nojalla joutui Torstin leskelle Maria Mahlmannille ja perheen parille ottopojalle. Muuan Turun hovioikeuden auskultantti, aikaisemmin Loviisan lääninkonttorissa palvellut virkamies, oli kuitenkin jo tässä vaiheessa alkanut tarkkailla Torstilan asioita ja osti ennenpitkää eräiltä Häggin sisarenlapsilta oikeuden omissa nimissään ja omilla varoillaan moittia mainittua testamenttia Mariaa ja pojintimia vastaan. Turmiollisemmaksi kävi kuitenkin lesken etujen kannalta se, että myös muuan Savon jalkaväkirykmentin vänrikki, Georg Fredrik Tigerstedt, sai selvää moitemahdollisuuksista. Tigerstedtin mammonannälkä näet oli ihan kyltymätön, ja se tiesi Marialle Torstilan menetystä. Vänrikki otti selvää Hägg-vainajan elossa olevista sukulaisista, osti näiltä samoin kuin myös äsken mainitulta hovioikeuden auskultantilta tarvittavat moiteoikeudet ja aloitti riitajuttunsa Maria Mahlmannia vastaan vuonna 1759 vaatien Torstilan luovuttamista itselleen. Torstila oli – Tigerstedt selitti – perintömaata, jota ei saanut testamentata vieraille, vaan sen tuli kuulua oikeille sukulaisille tai heidän oikeudenomistajilleen, tässä tapauksessa siis vänrikille itselleen. Alioikeudessa Torstila tuomittiin Tigerstedtille, Hovissa Häggille samoin kuin myös kuninkaan oikeusrevisiossa mutta viimeisessä vaiheessa nimittäin säätyjen oikeusdeputaatiossa kuitenkin taas Tigerstedtille, ja tähän tuomioon oli nyt ikälopun kuninkaankin saati sitten Maria poloisen tyytyminen (1770) riitajutun kierreltyä siihen asti oikeusasteissa jo alun toistakymmentä vuotta.12

Torstilan hovi ei suinkaan jäänyt Tigerstedtin ainoaksi saaliiksi. Elonvaiheiden kovuus tosin talutti miehen aikanaan Rantasalmen kirkolla poliittisista syistä mestauspölkyn ääreen, mutta sitä ennen hän kuitenkin oli jo ehtinyt kokoilla nimiinsä savolaista maaomaisuutta melkoiset määrät. Paitsi Juankosken rautaruukkia ja tätä Torstilan tilaa hän omisti myös Joroisten Räisälänrannan ja Sutelansaaren sekä lisäksi Iisalmelta kaksi taloa Haapajärven kylästä. Kuopion pitäjässä hänellä oli yksi talo Savijärven kylässä, Juvalla kolme taloa, Piispala, Nykälä ja Tannilan rustholli sekä lisäksi useita taloja Rantasalmella ja vielä Leppävirroillakin yksi. Joroisten Torstila joutui sitten Georg Fredrikin nuoremmalle veljelle, everstiluutnantti Gustaf Adolf Tigerstedtille, joka myös oli koonnut Savosta itselleen huomattavan määrän maaomaisuutta: Pieksämäellä Meijerhovin (”Majorhoff”) ja pari taloa Nikkarilan kylästä, Haukivuorella Saksalan, Hovilan ja Häyrilän, Kangasniemessä Leiskilän, Paappalan ja Suurolan, Rautalammilla Hanhitaipaleen, Häkkilän, Pakkalan ja Riuttalan sekä vihdoin Mikkelin pitäjässä Emolan rusthollin. Nuorinkin veljeksistä, rykmentinmajoitusmestari Erik Ludvig Tigerstedt, oli toki myös jotain tässä omistamisen touhussa aikaan saanut: hän omisti Reinikkalan ja Rantalan hovit Kangasniemessä sekä Veikan rusthollin ja Koskentaipaleen Mikkelin pitäjässä.13 Esimerkkejä saattaisi tosin noukkia muualtakin kuin vain Tigerstedtien savolaisesta sukuhaarasta, mutta ilmeisesti kuvauksesta alkaisi silloin jo saada houkutuksia yksipuoliseen, epähistorialliseen Savon menneiden maaolojen arviointiin. Näin runsaan maaomaisuuden keräytyminen – olletikin sellaisin juonin, jollaisia Georg Fredrik päässänsä punoi – yhden ainoan säätyläisomistajan, possessionaatin, käsiin oli näet sittenkin vanhassa savolaisyhteiskunnassa ihan poikkeuksellista – sitä jo todistavat äsken esitetyt numerotiedotkin. Ilmeisesti suurin osa entisajan savolaispossessionaateista eli säätyasemansa yleisiin tottumuksiin nähden varsin vaatimatonta elämää yhden ainoan talon – itäsuomalaisittain sanottuna ”hovin” – varassa, ja aikakauden loppupuolella tämä vähäinenkin vara alkoi yhä useamman kohdalla pettää. Maakunnan säätyläistön 1840-luvulla jo selvästi havaittava ja etenkin vuosisadan lopulla voimistunut kaupunkihakuisuus ja siitä johtunut säätyläisomistuksen hupeneminen – suhdelukuna – miltei olemattomiin kuuluu kuitenkin voittopuolisesti jo myöhemmän ajan oloihin.14

Perinnönluontoisiksi lunastettujen savolaistalojen omistusvaiheet eivät kuitenkaan aina päättyneet sellaiseen talonpojan tai säätyläisen yksityisomistukseen, mihin talot oli perinnöksimyynneissä alunperin tarkoitettu. Nousevain puutavarayhtiöiden ahnaat asiamiehet alkoivat jo 1860-luvulla hamuilla metsätiloja Savosta, ja on ilmeistä, vaikkei seikkaa tietenkään voida todentaa, että monien perinnöksiostojen yllykkeenä oli vain tarkoitus myöhemmillä tilankaupoilla saada yhdellä kertaa käsiinsä helposti ansaittuja, siihen saakka kuulumattoman suurilta näyttäviä summia, sillä viljelyksiensä puolesta monessa tapauksessa vasta alulla olleet mutta metsiltään vielä melko hyvin säilyneet talot – etenkin, kun niitä oli ihan pilkkahintaankin saatavana – olivat paisuvan puutavaraliikkeen kilvan tavoittelemaa saalista.15 Rahanpuutetta oli Savossa huudettu polvesta polveen niihin aikoihin asti – ja nyt näkyi ruplia nousevan kuin hinkalosta. Moni talonpitäjä myi siinä innossa äsken hankkimansa tai isiltä perimänsä maan tukkiyhtiölle. Varsinainen metsäkauppojen kausi oli kuitenkin vielä edessä päin, ja sen merkitys ja luonne kuuluvat jo toisen kertojan kuvattaviin asioihin.

Mutta maan omistaminen oli niissä milloin väljemmissä milloin ahtaammissa rajoissa, jotka entisajan kameraalilainsäädäntö sille ikään kuin ylhäältä käsin asetti, myös toisenlaisten kuin pelkästään maanluonnosta johtuvien omistusvaiheiden ja -suhteiden alainen. Eriluontoista maata näet omistettiin ja käytettiin sekä yksityisesti että yhteisesti, ja omistus kohdistui talojen ja kylien hajalla oleviin tiluksiin, rintapeltoihin ja takamaapalstoihin, kaskiin, niittyihin, metsiin, soihin, koskiin ja kalavesiinkin. Tämän kameraaliseikoista riippumattoman yksityisomistuksen ja yhteisomistuksen luonne samoin kuin melkoiselta osalta koko entisaikaisen savolaistilan rakennekin selviää kuitenkin paraiten perehtymällä kohta kohdalta noihin edellisten polvien hajallisiin maatiluksiin, niiden sijaintiin, määrään, laatuun sekä niiden nautinta- ja omistustapoihin.

Sisällysluettelo

Back To Top