skip to Main Content

Jakautuneet yhteisöt

Voittajien Savo

Suojeluskunnat takeena

Heti sisällissodan päätyttyä valta oli Savossa täydellisesti voittajilla, mutta jo vuonna 1919 kansalaiset pääsivät ilmaisemaan mielipiteensä sekä eduskunta- että kunnallisvaaleissa. Työväenpuolueet saivat vuoden 1919 vaaleissa heti hyvän kannatuksen, työväki nousi myös työtaisteluihin ja työväen järjestötoiminta pääsi uudelleen alkuun. Kevään 1919 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat entiseen tapaan enemmistön äänistä useissa Savon kunnissa.

Samoin moniin kunnanvaltuustoihin tuli 1920-luvun alkuun mennessä vasemmistoenemmistö. Tämä herätti oikeistopiireissä huolta ”vapaussodan” tulosten valumisesta hukkaan, kun ”kapinalliset” saivat lähes välittömästi sodan päättymisen jälkeen niin voimakasta yhteiskunnallista valtaa. Suojeluskuntalainen Lehti valitteli 18.1.1919 julkaisemassaan jutussa ”Jo alkavat”:

Keiteleen valtuusto, jossa on sosialistinen enemmistö, on tämän vuoden ensimmäisessä kokouksessaan käsitellyt suojeluskunnan tulo- ja menoarvion sekä hylännyt suojeluskunnan ehdotuksen, että kunnan menoarvioon otettaisiin suojeluskuntaa varten 5 000 markan erä. Hylkääminen tapahtui syystä, että valtuusto katsoo suojeluskunnan toiminnan paikkakunnalla olevan yksinomaan luokkatoimintaa. Näin tietää sanoma. Sosialistiset kunnanvaltuustot alkavat siis nyt valtansa nojalla koettaa parhaansa mukaan suojeluskuntien toiminnan vaikeuttamiseksi. Keiteleen valtuusto lienee ensimmäinen. Mutta arvattavasti tulee monta perässä.

Lopuksi nimimerkki E. A., jonka taakse kätkeytyi ilmeisesti lehden päätoimittaja Eero Alpi, vannotti:

Mutta vaikka sosialistiset kunnanvaltuustot kieltäisivät suojeluskunnilta jok’ainoan pennin, niin suojeluskunnat elävät, vahvistuvat ja lujittuvat – – Suojeluskunnissa Suomen turva.

Monet näkivät nimimerkin tapaan suojeluskunnat ”Valkoisen Suomen” tärkeimpinä tukijoina. Sodan jälkiselvittelyjen aikaan suojeluskuntia perustettiin niihinkin Savon kuntiin, joissa niitä ei vielä ollut. Silti suojeluskuntien asema oli epävarma, koska osa katsoi, että ne olivat sodan loputtua tehneet tehtävänsä, kun sota oli voitettu, kapina kukistettu ja jälkiselvitykset suoritettu. Jotkut pelkäsivät jopa suojeluskuntien lakkauttamista, kun maa saisi rakennettua oman vakinaisen armeijan. Syksyllä 1918 maassa toimi jo tilapäinen rauhan ajan armeija, ja vuonna 1919 maassa säädettiin yleinen asevelvollisuus.

Sodan jälkeisen suojeluskuntaliikkeen alkuna voidaan pitää Jyväskylässä heinäkuussa 1918 pidettyä kokousta, jossa oli edustettuina 155 suojeluskuntaa. Kokouksessa korostettiin erityisesti suojeluskuntien tarpeellisuutta järjestyksen turvaajina ja sodan saavutusten takaajina sodanjälkeisessä vaikeassa tilanteessa. Uuden Metsätoimiston aktivistin, myöhemmän lakonmurtajajohtajan Martti Pihkalan mukaan suojeluskunnan tuli olla osa armeijaa, sen vapaaehtoinen reservi. Kokouksessa oltiin yksimielisiä siitä, että ”suojeluskunnille kuuluisi sisäpoliittisia tehtäviä”. Kysymys oli ”konservatiivisesta isänmaallisesta voimavarasta, jonka piti turvata vuoden 1918 saavutukset ja estää sisältä päin itsenäisyyteen kohdistuva uhka”.

Valtakunnallisen suojeluskuntajärjestön perustaksi senaatti antoi 2.8.1918 asetuksen suojeluskunnista. Sen mukaan ”suojeluskuntain tarkoituksena on maan hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä”.

Suojeluskunnat kiinnitettiin tiiviisti valtioon. Järjestön tärkeimpänä tehtävänä oli vuoden 1917 perintönä yleisen järjestyksen turvaaminen kriisitilanteissa. Nyt järjestön toimiin lisättiin myös liikuntakasvatus ja valistustoiminta. Suojeluskunnan jäsenyys oli vapaaehtoista. Jäseneltä vaadittiin uskollisuutta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan.

Suojeluskunta-asetus uusittiin jo helmikuussa 1919 Suomen poliittisen tilanteen muututtua. Monarkiahankkeen epäonnistuttua syksyllä 1918 oikeistopiirit ja varsinkin aktivistivaikuttajat kokivat suojeluskuntien aseman ja samalla itsenäisyyden vahvistamisen tärkeäksi. Kuningasseikkailun epäonnistuttua Uuden Metsätoimiston – aktivistien peiteyritykseksi perustetun yhtiön – miehet kohdistivat tarmonsa vapaussodan saavutusten – valkoisen Suomen – turvaamiseen ja idän uhan eliminoimiseen. Tässä mielessä suojeluskunnat nousivat keskeiseen asemaan.

Hallitus ei kuitenkaan taipunut helmikuun 1919 asetusta antaessaan aktivistipiirien linjoille ja puolustusministeri Rudolf Waldenin asettaman komitean ehdotuksiin, joissa suojeluskunnat yritettiin saada mahdollisimman riippumattomiksi valtiovallasta, vaan järjestön itsehallinnolle asetettiin selvät rajat. Vuoden 1919 asetuksen myötä suojeluskuntajärjestö sai oman keskushallintonsa ja maa jaettiin suojeluskuntapiireihin, joiden rajat eivät noudattaneet kutsuntapiirien rajoja. Organisaatio muodostettiin selkeäksi. Suojeluskunnat valitsivat paikallispäälliköt ja muutamia suojeluskuntia yhtyi alueiksi. Nämä muodostivat piirejä, joita johtivat piiripäälliköt esikuntineen.

Mikkelin kutsuntapiirin vt. sotakomisariona elokuusta 1918 alkaen toiminut tilanomistaja, reservin luutnantti Alarik Stadius sai tehtäväkseen alueen suojeluskuntien uudelleen järjestämisen ja suojeluskuntahengen ja -innostuksen herättämisen. Apulaisena hänellä oli jääkäriluutnantti Lauri Gulin.

Miehet perustivat uudelleen hajonneet suojeluskunnat ja nimittivät niihin paikallisesikunnat sekä aluepäälliköt. 1.10.1918 Mikkelissä pidettiin Stadiuksen johdolla edustajainkokous, jossa oli edustettuna 20 eteläsavolaista suojeluskuntaa. Tässä piirin perustavassa kokouksessa valittiin piiriesikuntaan sellaiset tunnetut vuoden 1917 miehet kuin varatuomarit V. A. Kotilainen Mikkelistä ja S. V. Cornér Heinolasta sekä insinööri-tohtori Oskar Routala Savonlinnasta. Vuoden 1918 lopussa Mikkelin piirissä oli 29 suojeluskuntaa ja niissä 2 540 jäsentä. Maaliskuussa 1919 Leivonmäki ja Luhanka siirrettiin Jyväskylän suojeluskuntapiiriin ja huhtikuussa Suomenniemi Mikkelin piiriin. Seuraavana vuonna Heinävesi liitettiin Kuopion suojeluskuntapiiriin. Tämä piirijako pysyi ennallaan 1930-luvun lopulle saakka.

Mikkelin piirissä suojeluskuntien järjestäytyminen ei tahtonut aluksi käynnistyä. Suurimpana syynä siihen nähtiin olleen yleinen väsymys, kestetyt ankarat ponnistukset ja suuret uhraukset. Edelleen taustalla vaikuttivat ne monet väärät ja kummalliset huhut, jotka suojeluskuntien vastaisesta toiminnasta kiertelivät: vanginvartija- ja poliisitoimi, joihin ”vapaa mies ei mielellään ryhdy”.

Alkuvaiheessa toimintaa haittasivat niin paikallis- kuin piiripäälliköiden ja muunkin päällystön lukuisat vaihtumiset. Helmikuussa 1919 valittiin ensimmäiseksi piiripäälliköksi jääkärivänrikki Kaarlo Wennerström, joka hoiti tehtävää vain maaliskuun 23. päivään saakka. Hänen jälkeensä piiripäällikkönä toimivat lyhyen aikaa jääkärikapteeni P. O. Ekholm (1919–1920) ja paikallispäällikkö, vänrikki Onni Pesonen (1920), jonka jälkeen piiripäälliköksi tuli jääkärikapteeni K. Kaila. Kaila palveli tehtävässä vain 15.9.1921 saakka, jolloin hän siirtyi Ouluun. Piiripäällikköä keskeisemmän ja tärkeämmän aseman sai täällä – samoin kuin Kuopiossa – kansliapäällikkö, jona toimi Mikkelin lyseon lehtori Onni Pesonen (1920–1926). Kailan jälkeen piiripäällikköinä toimivat jääkärikapteeni Lauri Korhonen (1922–1924), jääkärikapteeni O. A. Purhonen (1924–1926), jääkärikapteeni Kaarlo Herman Kaarlonen (1926–1939) ja jääkärieverstiluutnantti Sigurd Söderberg (1939–1944), joka organisaatiomuutosten jälkeen jatkoi työtään Suur-Saimaan suojeluskuntapiirissä.

Pitkäaikaisena kansliapäällikkönä toimi reservin luutnantti Feliks Lättilä. Mikkelin suojeluskunnan jäsenenä ja johtavana persoonana maaherra Ernst E. Rosenqvist vaikutti merkittävällä tavalla Etelä- Savon suojeluskuntien henkeen ja ampumataitoon – aina kuolemaansa 27.5.1932 asti. Ampumaurheilu oli mestariampujalle sydämenasia: ei pelkkää urheilua vaan tärkeä osa kansan itsepuolustustaitoa, eivätkä ”mitkään uhraukset tämän taidon kehittämiseksi olleet hänestä liian suuret”.

Pelkkä sotilaallinen koulutus ei vetänyt kuitenkaan tarpeeksi väkeä suojeluskuntiin. Pelastukseksi tulivat uudet toimintamuodot ja varsinkin suojeluskuntaurheilu. Suojeluskuntaliikunta kohensi miesten kuntoa ja houkutteli väkeä järjestön toimintaan. Järjestön ensimmäiset hiihtokisat Mikkelissä vuonna 1921 antoivat voimakkaan sysäyksen kilpailutoiminnalle. Alkuvuosina osanottajamäärät hiihtokilpailuihin olivat järjestön suurimpia. Ampumaurheilu oli varsinkin 1920-luvun keskivaiheilla korkeassa kurssissa.

Suojeluskuntataloja hankittiin jo varhaisessa vaiheessa: vuonna 1921 Savonlinnan, Kangaslammin, Rantasalmen ja Mikkelin maalaiskunnan suojeluskunnilla oli oma talo ja vuoteen 1924 mennessä niitä oli tullut neljä lisää. Vuosikymmen lopulla, vuonna 1928 valmistui A. Kolletin ja Kalle Kontion suunnittelema piiriesikunnan talo Kasarminkadun varrelle Mikkeliin. Uusi, arkkitehti Martti Välikankaan suunnittelema 2-kerroksinen toimitalo valmistui vuonna 1938.

Mikkelin piirin suojeluskuntia ei voitu sanoa rikkaiksi, jos ei köyhiksikään – ne tulivat yleensä toimeen omillaan. Yhteen aikaan tilannetta kiristi kuntien avustuksen hupeneminen tai loppuminen kokonaan. Avustusta myönsi 15 kuntaa vuonna 1921, 10 kuntaa vuonna 1922 ja samoin 10 kuntaa vuonna 1923 sekä 7 kuntaa vuonna 1924. Sitten alkoivat avustukset kasvaa. Mikkelin ja Savonlinnan kaupungit olivat jatkuvasti suurimpia avustajia. Vasemmistovaltaiset kunnat eivät tietenkään tukeneet suojeluskuntia.

Eniten suojeluskuntalaisia oli luonnollisesti isoimmilla paikkakunnilla. Erityisen vilkasta toiminta oli Mikkelin kaupungissa. Mikkelin suojeluskunnan perustava kokous pidettiin lyseon voimistelusalissa 9.10.1918. Jo maaliskuussa 1919 jäseniä oli yli 400.10 Suojeluskuntaan kuului 1920-luvun alussa yli 7 prosenttia kaupunkilaisista, kun monessa kunnassa tavoitteena pidettiin kahta prosenttia.

Pohjois-Savon suojeluskunta-aatteen keskuspaikka oli Kuopio. Kaupunkiin perustettiin suojeluskuntajärjestö jo vuonna 1915 nimellä Kuopion aktivistien salainen taisteluosasto. Täältä vaikutteet levisivät esimerkiksi Iisalmeen ja edelleen Kiuruvedelle. Kuopion suojeluskuntapiirin perustavassa kokouksessa 6. lokakuuta 1918 valittiin esikuntaan tunnettuja suojeluskunnan miehiä, mutta nopeasti osoittautui vaikeaksi saada tätä johtoelintä kokoon silloin, kun olisi tarvittu. Toiminnan alkuunpanijana keskeiseksi henkilöksi nousi apulaissotakomisariona toiminut ja kyllin vaikutusvaltainen mies, apteekkari ja reservin majuri Ewald Piispanen, joka oli toiminut suojeluskuntien Mannerheimin käyttöön asettamassa ylipäällikön neuvottelukunnassa vapaussodan aikana. Piispanen uhrasi lähes kaiken aikansa suojeluskuntatyöhön ja oli myöhemmin selkänojana piiripäälliköille.

Piiriin liittyi aluksi 22 suojeluskuntaa, joissa oli 4 871 toimivaa jäsentä. Piispasen luovuttua väliaikaisesti vastaanottamastaan piiripäällikön tehtävästä vuonna 1919 ryhdyttiin piiripäälliköksi nimittämään ammattisotilaita. Yleensäkin vaihtuvuus oli melkoista vuosina 1919– 1920, mutta Pohjois-Savon tilanne oli hankalin.

Piiri sai vuonna 1920 jo viidennen piiripäällikkönsä. Tehtävää hoiti hetken muun muassa jääkäriluutnantti Paavo Talvela, joka ”hehkuvan mielensä koko innolla ja ankaran velvollisuuden miehenä rupesi suojeluskuntiin luomaan sisäistä ja ulkoista järjestystä. Paikallispäälliköille annettiin täsmälliset koulutusohjelmat ja henkilökohtainen velvollisuus pitää harjoituksia. Piiripäällikkö itse oli alinomaa matkoilla tarkastamassa, neuvomassa ja nuhtelemassa.” Ensimmäiset kymmenen vuotta kansliapäällikkönä toiminut lehtori Fr. Laukkanen oli piiripäälliköiden ja piirivirkailijoiden vaihtuessa työn yhdenmukaisen jatkuvuuden ja järjestelmällisyyden takeena ja tukena.

Marraskuun alussa 1920 tuli piiripäälliköksi Kuopion suojeluskunnan paikallispäällikkö, jääkärimajuri Lauri Saari, josta vihdoin saatiin pitempiaikainen ja innokas, vaikkakin vuosikymmenen jälkipuolella sairauteensa riutuva päällikkö. Saari erosi suojeluskunnasta elokuussa 1930 ja kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1931.17 Hänen jälkeensä piiriä johti vuosikymmenen P. A. Autti, sittemmin jääkärikenraali, talvi- ja jatkosodan rykmentinkomentaja ja Mannerheim-ristin ritari nro 51. Häntä seurasi jääkärieverstiluutnantti Nikke Pärmi (1887–1957), joka toimi tehtävässä vuodet 1940–1941.

Tunnetuksi Pärmi tuli toimiessaan rangaistusvangeista kootun Erillinen pataljoona 21:n komentajana jatkosodassa. Myöhemmin tarunhohtoinen yksikkö sai kutsumanimet ”Musta Nuoli” ja ”Pärmin pirut”. Pärmille oli tunnusomaista ääntää T-kirjaimet D:ksi. Lähtiessään sotaan hän ennusti: ”Duoda, duoda. Nyd lähden sodaan. Dulen dakaisin joko ruumiina dai everstiluudnanddina.” Pärmi menestyi rintamakomentajana hyökkäysvaiheen aikana. Keväällä hänen terveytensä petti ja hänet kotiutettiin everstiluutnantiksi ylennettynä, kuten Pärmi oli itse ennustanutkin. Sotien jälkeen Nikke Pärmi toimi Osakeyhtiö Savon isännöitsijänä Kuopiossa kuolemaansa eli vuoteen 1957 saakka. Häntä piti tituleerata everstiksi, jotta asiat sujuisivat.

Kuopion piiriesikunta ei ollut köyhä; siitä piti huolen Saastamoinen Oy. Vuonna 1924 saivat piiriesikunta ja Kuopion suojeluskunta komean toimitalon, Suojalinnan, joka oli ensimmäinen keskustalo maassa. Se vihittiin käyttöön 12.4.1924. Toimitalo käsitti noin 6 000 neliötä, ja sen hinnaksi tuli 3 miljoonaa markkaa. Sitä ennen piiriesikunta oli toiminut Teollisuuskoululla. Johtavia miehiä hankkeessa oli kunniapiiripäällikkö, ministeri A. H. Saastamoisen ja apteekkari Ewald Piispasen ohella isännöitsijä K. O. A. Larsson ja Savon Rautakauppa Oy:n toimitusjohtaja Janne Vartiainen, joka toimi Suojalinnan rakennustoimikunnan puheenjohtajana.

Vuosikymmenen lopulla oli piirissä kaikkiaan 18 suojeluskuntataloa, joista Sonkajärven talon tausta lienee erikoisin. Sonkajärveläinen Rutakon työväenyhdistys oli niin pettynyt yhteiskunnallisen jännityksen kiristymiseen sodaksi, että päätti helmikuussa 1918 lakkauttaa toimintansa ja lahjoittaa suojeluskunnalle omaisuutensa, johon kuului myös työväentalo. Näin suojeluskunnalla oli talo jo puolisen vuotta ennen suojeluskuntajärjestön perustamista. Kauan Rutakon suojeluskunnalla ei kuitenkaan ollut talostaan iloa, ja jo keväällä 1920 se hankki lähes 60 hehtaarin maatilan, jolla sijaitsi taasen suojeluskuntatoimintaan soveltumaton talo. Suojeluskunta alkoi rakentaa asianmukaista taloa vuonna 1921. Työväenyhdistyksen lahjoittama omaisuus muodosti kuitenkin jonkinlaisen pesämunan.

Pohjois-Savon suojeluskuntapiiriin kuului 24 suojeluskuntaa. Muita varakkaampia olivat Iisalmen, Kuopion ja Leppävirran suojeluskunnat21. Kun aluejärjestelmä toteutettiin vuonna 1925, muodostettiin 11 aluetta. Itsenäisiksi suojeluskunniksi jäivät vielä Heinävesi, Kiuruvesi ja Sonkajärvi. Aluejärjestelmään siirtymistä vastustettiin aluksi piirissä. Vuonna 1928 avattiin Kuopiossa suojeluskuntavälineiden ja urheilutarpeiden myymälä, joka kuitenkin lopetettiin kannattamattomana vuonna 1937. Niin ikään ryhdyttiin toimittamaan omaa lehteä Savon Miekkaa, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 1.7.1928. Vuoden 1934 alussa muutettiin Kuopion suojeluskuntapiirin nimi Pohjois-Savon suojeluskuntapiiriksi.

Suojeluskuntien poikatyö virallistettiin vuoden 1928 suojeluskunta-asetuksessa. Suojeluskunnan poikatyötä tutkinut Pirhonen toteaa, että jo vuonna 1919 suojeluskunnan jäsenistä koululaisia ja ylioppilaita oli 7,5 prosenttia eli suunnilleen 8 000 koko järjestön vahvuudesta. Samana vuonna annetun asetuksen mukaan suojeluskuntaan saattoi liittyä 17 vuotta täyttänyt nuorukainen. 24 Nuorten asenteisiin vaikuttaminen katsottiin tärkeäksi. Poikatyö painottui leikkiin ja liikuntaan, leireihin sekä retkeilyyn.

Asekoulutus ei kuulunut painopistealueisiin. Suojeluskuntapoikien – vuodesta 1941 sotilaspoikien – osastoihin otettiin 12–16-vuotiaita poikia, joista pääosa siirtyi suojeluskunnan jäseniksi 17 vuotta täytettyään. Aktiivisuus vaihteli piireittäin. Poikaosastojen lukumäärää ajatellen tilanne oli suorastaan erinomainen 1930-luvun taitteessa Kuopion piirissä. Poikaosastoja oli kahta lukuun ottamatta jokaisessa piirin suojeluskunnassa. Poikaosastoissa oli yli 830 jäsentä, vain Vaasan piirissä oli enemmän poikia toiminnassa mukana. Mikkelin piirissä poikaosasto oli kahdessa suojeluskunnassa kolmesta. Poikia oli mukana yli 600.

Vuonna 1935 Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin poikaosastoihin kuului jo 1054 jäsentä ja Mikkelin 935. Talvi- ja jatkosodan myötä poikatyö laajeni.

Talollisten ja keskiluokan liike

Suojeluskuntajärjestö toimi koko maakunnassa, ja joka kunnassa oli oma yksikkönsä. Toimintaan ja jäsenyyteen vaikuttivat ainakin väestön sosiaalinen rakenne, yhteiskunnallinen ilmapiiri ja paikallisten johtajien tarmokkuus.

Koko maassa suojeluskuntalaisten määrä väheni 1920-luvun alun jälkeen jonkin verran, kunnes se kääntyi jälleen nousuun 1920-luvun lopulla. Suojeluskuntiin kuului 1930-luvun alussa 86 000 miestä eli 17 prosenttia maan ei-sosialistisesta suojeluskuntaikäisestä miesväestöstä. Aatteen kannattajia oli paljon enemmän. Vuonna 1938 suojeluskuntalaisia oli jo 111 493.

Talolliset hallitsivat Savon maalaiskuntien suojeluskuntien jäsentilastoja, mutta Savon neljän kaupungin ja kahden kauppalan suojeluskunnissa alemman keskiluokan osuus oli suurin ja ylemmillä luokillakin oli vahva edustus. Kaupunki- ja kauppalasuojeluskunnissa oli myös työväestöä selvästi maalaiskuntia enemmän. Esimerkiksi vuonna 1938 kaupunkisuojeluskuntien jäsenistä oli koko maassa lähes puolet alempaa keskiluokkaa ja runsas viidesosa ylempää keskiluokkaa sekä eliittiä. Työväestöä oli kaupunkisuojeluskuntien jäsenistä yhtä paljon kuin ylempään keskiluokkaan ja eliittiin kuuluvia. Maaseudun suojeluskunnissa lähes kaksi kolmasosaa suojeluskuntalaisista oli talollisväestöä.

Työväkeä oli runsaat 13 prosenttia. Alempaa keskiluokkaa oli lähes 19 prosenttia ja muita kuutisen prosenttia. Talonpoikien osuus esimerkiksi Mikkelin suojeluskuntapiirissä oli yli 55 prosenttia vuonna 1933. Teollisuustyöväkeä oli vajaat 4 prosenttia, mikä kielii myös alhaisesta teollisuusasteesta. Ammattiyhdistysliike vieroksui suojeluskuntia vielä tässä vaiheessa.

Taulukossa 17 tarkastellaan suojeluskuntien sosiaalista kerrostuneisuutta. Vuonna 1929 kauppalaksi tulleessa Varkaudessa tehtaan vaikutus oli merkittävä – ja näkyi myös suojeluskunnan perustamisessa, johdossa, jäsenistössä, toiminnassa ja sen rahoittamisessa. Suojeluskuntaan kuuluivat 1920-luvulla miltei kaikki tehtaan virkailijat ja mukana oli jonkin verran työväkeä. Lisäksi sen piirissä toimi runsaasti virkamiehiä ja toimihenkilöitä tehtaan ulkopuolelta. Varkaudessa – punakaartin viimeisessä linnakkeessa Savossa – työväestö ei tosin välttämättä, ainakaan heti sisällissodan jälkeisinä vuosina, ollut kovin innokas liittymään suojeluskuntaan.

Työväestön osuus (27 %) Varkauden suojeluskunnassa vuonna 1938 vaikuttaa yllättävältä, mutta kun ottaa huomioon, kuinka paljon teollisuustyöväkeä paikkakunnalla oli ja kuinka Varkauden tehtaan johto ja virkailijat näyttivät esimerkkiä osallistumalla alusta alkaen suojeluskunnan toimintaan, osuus saa ainakin osittain selityksensä. Varkauden suojeluskunta on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että tehdasyhdyskunnan aikana, ennen kauppalan perustamista, se oli jäsenistönsä sosiaalisen kerrostuneisuuden puolesta leimallisesti kauppalasuojeluskunta, jossa jäsenten selkeä enemmistö kuului alemman keskiluokan viran- ja toimenhaltijoihin.

Vastaavasti kauppalavaiheen aikana, tosin vasta 1930-luvun puolivälissä, Varkauden suojeluskunta muodostui tehdassuojeluskunnaksi, jossa työväestö oli enemmistönä Kymintehtaan ja Pankakosken tapaan. Tosin Varkauden suojeluskunnan jäsenistössä keskiluokka oli tällöinkin paljon vahvemmin mukana kuin tehdassuojeluskunnissa.

TAULUKKO 17. Suojelukuntalaisten sosiaaliset taustat Anttolassa, Kiuruvedellä ja Varkaudessa 1938.

Sosiaalinen ryhmä

Anttola

Kiuruvesi

Varkaus

% väestöstä

% sk:sta

% väestöstä

% sk:sta

% väestötä

% sk:sta

Maanviljelijät

46,1

67,3

54,0

70,3

3,1

9,4

Työväki

44,2

6,4

41,3

10,5

75,1

27,0

Eliitti ja alempi ja ylempi keskiluokka

6,8

25,4

3,1

17,6

13,3

60,5

Muut

2,9

0,9

1,6

1,6

8,5

3,1

Yhteensä

100,0

100,0

100,0

100,0

100,0

100,0

Varkaudessa oli myös vähäinen ruotsinkielinen vähemmistö, joka oli suhteellista painoarvoaan selvästi suuremmalla osuudella mukana suojeluskunnan toiminnassa. Peräti 41 (6 %) otoksen 677 suojeluskuntalaisesta oli ruotsinkielisiä. Heistä 22 (54 %) sijoittui vähintään ylempään keskiluokkaan, kun vastaavasti kaikista Varkauden suojeluskuntalaisista tähän ryhmään kuului 74 henkilöä (11 %) vuosina 1917–1944. Pääosa suojeluskunnan ruotsinkielisistä ylemmän keskiluokan jäsenistä oli Varkaudessa insinöörejä, mutta joukkoon mahtui tehtaan muitakin virkailijoita sekä tuomari ja pankinjohtajakin.

Myös Anttolassa ja Kiuruvedellä työväestöä oli runsaasti, mutta suojeluskuntiin heistä löysivät suhteellisen harvat. Talonpojat osallistuivat sitäkin innokkaammin suojeluskuntatoimintaan. Esimerkiksi maa- ja metsätaloutta harjoittavan Anttolan suojeluskunta oli alusta alkaen hyvin talonpoikaisvaltainen. Kirkonkylän ja lähiseutujen alemman ja ylemmän keskiluokan edustajat liittyivät suojeluskuntaan etenkin toiminnan alkuvuosina sekä kommunisminvastaisen lapuanliikkeen nousun myötä – ilmiö oli maanlaajuinen – 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Työväestöä liittyi suojeluskuntiin sisällissodan jälkeisinä vuosina ja etenkin talvi- ja jatkosodan aikana. Tämä saattaisi viitata siihen, että työväestön liittymispäätöstä saattoi helpottaa sosiaalidemokraattisen puolueen ja suojeluskunnan lähentyminen keväällä 1940 ja paikallisen työväenyhdistyksen johtokunnan yksimielinen päätös syksyllä 1940: mikäli joku jäsenistä halusi liittyä suojeluskuntaan, oli se johtokunnan puolesta sallittua.

Suojeluskunnat paikallisyhteisössä

Sodan päättyminen valkoisten voittoon nostatti Iisalmessakin lyhytaikaisen kansallisen uhovaiheen. Se purkautui seuraavien vuosien heimosotaretkillä. Seikkailunhalun lisäksi sotaretkille lähtöön kannustivat kansallisromantiikkaan pohjautunut heimoaate ja unelmat Suur-Suomesta, mutta kysymys oli muustakin. Rajojen ulkopuolelle lähdettiin pysäyttämään maailmanvallankumousta. Hetkeksi paikkakunnan elämässä yksityinen ja paikallinen tuntuivat asettuvan osaksi valtakunnallista ja eurooppalaista liikehdintää.

Tässä katsantokannassa bolsevismin voitto missä tahansa muualla olisi voinut vaikuttaa Iisalmeen ja tuoda takaisin sodan kauhut. Marraskuun lopulla 1918 Iisalmen maalaiskunnan valtuustossa keskusteltiin ”bolsevikivaaran levenemisestä Europassa, jonka johdosta meillä olevat punaset mahdollisesti saisivat aihetta uudistettuun kumoukselliseen toimintaan”. Kylien turvaksi jokaiseen koulupiiriin päätettiin perustaa oma suojeluskuntaosasto. Iisalmessa suojeluskuntien avulla asetuttiin puolustamaan hengen ja kodin lisäksi porvarillista maailmankuvaa ja elämäntapaa, jonka militantin sosialismin synty oli saattanut uhanalaiseksi. Savonlinnan sankaripatsaan paljastustilaisuus Kirkkopuistossa 16.5.1921.

Iisalmen paikallisessa yhteiskuntaelämässä valkoisen yhteisön muodosti porvaristo: kaupungin kauppiaat ja virkamiehet ja maaseudun tilalliset. Keskeisimmät valkoiset toimijat olivat samoja kaupunkilaisopettajia, virkamiehiä ja suur- ja pikkukauppiaita, jotka autonomian aikana olivat omistaneet aikaansa kansalliselle projektille, osa jääkäriaktivismia tukien. Maaseudun porvareista valkoisen Suomen keskeisiksi aktiiveiksi valikoituivat suuret tilalliset ja niukka sivistyneistö. Politiikassa valkoisen Suomen tärkeimmät toimijat edustivat oikeaa laitaa.

Kokoomuspuolueen kiinteä yhteys ”vapaussodan perintöön” oli Iisalmessa silmiinpistävä. Puolue nautti kannatusta kaupungissa, samoin kuin edistyspuolue, jonka riveissä oli myös runsaasti valkoisia aktiiveja.34 Valkoisten välisen vuorovaikutuksen keskeisen areenan muodostivat suojeluskunta ja Lotta Svärd. Yhdessä ne olivat iisalmelaisen kansalaisyhteiskunnan tärkein ja suurin organisaatio. Iisalmessa suojeluskuntaan ja Lotta Svärdiin kuului parhaimmillaan yli 400 henkeä ja järjestön passiivinen kannatus ulottui laajalle tämän joukon ulkopuolelle (kaikkiaan alueella asui noin 15 000 henkeä).

Suojeluskuntaa ohjaili kaupunkiporvareiden sodanaikainen johtotroikka; opettaja Santeri Sahlström, metsäkasööri-aktivisti Abel Lyytikäinen ja kihlakunnan tuomari J. E. Viljamaa. Iisalmessa suojeluskuntaan kiinnittyi yhteiskunnan modernisaation synnyttämä ja paisuttama alempi keskiluokka, jota edustivat muun muassa konttoristit, työnjohtajat, kauppa-apulaiset ja rautateiden virkamiehet.

Valkoisille bolsevistisen ideologian voitto näyttäytyi kaiken ahmaisevana loppuna, orjuuden alkamisena. ”Itsenäisyytemme sortuessa menee raunioksi kaikki muukin, mikä on meille pyhää ja kallista”, uskoi lotta Sylvi Puustinen, ja paikallisen Salmetar-lehden kirjoittelu 1920-luvulla vahvistaa käsitystä, ettei valkoinen väestö nähnyt kommunismia elämänkatsomuksena tai edes aaterakennelmana.

Se oli ihmisten alempien vaistojen ilmentymä ja jopa antikristuksen juonittelua. Koska valtion ja valkoisen yksilön eloonjääminen tässä ajattelussa ikään kuin samaistettiin, on helppo ymmärtää se kiihkeys, jota suojeluskuntalaiset ja lotat osoittivat vaatiessaan tekijöitä ja resursseja yhteiskuntajärjestyksen puolustukseen. Suojeluskunnalla ei puolustettu vain yhteiskunnallisia asemia, vaan tunnetasolla kyseessä oli yksilön kertakaikkinen olemassaolo.

Pettymyksen ohella juuri pelko olikin tärkein valkoisen Suomen taustalla vaikuttanut kollektiivinen tunnetila. Kapinan uusiutumista pidettiin itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana jatkuvasti mahdollisena uhkakuvana. Vuoden 1919 lopulla Iisalmen suojeluskunnan esikunta määräsi, että hädän hetkellä suojeluskuntalaiset hälytetään soittamalla palotornin sireeniä ja nostamalla torniin valtakunnan lippu – yöllä oli sytytettävä valkoinen valo. Vuonna 1924 perinteistä ”vapaussodan muistopäivää” (16.5.) ei kaupungissa juhlittu, vaan punaisten kumousyrityksen pelossa yö valvottiin suojeluskuntataloa vartioiden.

Samalla tavalla kuin suojeluskuntalaiset seisoivat jatkuvasti yhteisössään vartioasemissa, ymmärrettiin Suomen seisovan puolustamassa sodan heikentämää sivistynyttä Eurooppaa, jota vallankumouksen lieskat nuoleskelivat. Ensin halveksuntana ja sitten pelkona ilmennyt suhtautuminen Neuvostoliittoa kohtaan alkoi 1920-luvun edetessä kääntyä vääjäämättömäksi koetun välienselvittelyn odotukseksi. Kirjoituksessaan ”Miksi meidän on liityttävä suojeluskuntaan?”

Salmetar-lehti julisti 8.3.1923: Joskus koittaa se aika – voimme olla varmat siitä, jolloin kaakon kulma taas loimuaa sodan palossa.

Hegemonisesta asemastaan huolimatta valkoinen väestö eli 1920-luvulla Iisalmessa epävarmuuden aikaa, jota varjostivat uhkakuvat puolustusvalmiutensa unohtaneen kansan orjuuttamisesta ja kansakunnan aineellisten ja henkisten arvojen polkemisesta lokaan. Suojeluskuntalaiset ja lotat luultavasti kokivat nämä uhkat keskimääräistä todellisempina. Iisalmi ei ollut poikkeus.

Uhkakuvien synkentämää aikaa elettiin muuallakin Savossa. Kirjoituksessaan ”Mietteitä toukokuun 16:na – Tarvitaanko edelleen suojeluskuntia?” Savonlinnassa ilmestynyt edistysmielinen Itä-Savo pohti vuonna 1924:

Vaikka vihollisemme pakotettiinkin laskemaan aseensa maahan ja lyötiin perin pohjin, niin jättivät he kuitenkin kansamme keskuuteen työväestömme kelvottomimpaan ainekseen hulluja houreita, joiden poiskitkeminen ei ole helppo tehtävä. Kansamme täytyy itsenäisyytensä säilyttääkseen pitää toisessa kädessään muurauslastaa, toisessa asetta, voidakseen olla alituisesti valmis mahdollisia vaaroja ehkäisemään.

Uuden kapinan ja bolsevismin pelko pitivät myös Suonenjoen suojeluskuntalaiset varuillaan ”ajan vakavuuden takia”. Vartiovuoroja järjestettiin edelleen:

Suonenjoen ympäristössä on liikkunut epäilyttävän näköisiä aseistettuja miehiä, jonka takia suojeluskunta on ollut hälytettynä radan vartioimiseen.

Sodan jälkeen Iisalmen työläisiä kehotettiin tuomitsemaan bolsevismi ja liittymään suojeluskuntaan. Mäkitupalaiselle, torpparille tai työmiehelle suojeluskunta olikin portti valkoisen hegemonian jäseneksi, mutta siitä käynti ei ollut ongelmatonta. Suojeluskunta ei ollut vasemmiston haukkuma luokkakaarti, mutta tie voittajien keskeisimpään linnakkeeseen oli työväestön edustajalle ohdakkeinen ja täynnä kontrollia.

Linjan määräsivät esikunnan jäsenet, ja henkilösuhteet nousivat tällöin varmasti näkyvään asemaan. Epävarmoissa tilanteissa hakijan tuntevan suojeluskunta-aktiivin kielteinen sana riitti perusteeksi hylkäämiseen. Punakaartissa toimineet ja siitä tuomitut olivat automaattisesti sodan jälkeen kiellettyjen listalla. Vuonna 1924 Iisalmen esikunta erotti jo jäseneksi otetun miehen, kun kävi ilmi tämän olevan vailla kansalaisluottamusta. Jääkärimajuri Lauri Saari toimi vuosina 1920–1930 Kuopion suojeluskuntapiirin päällikkönä.

Suojeluskunnan palkatulla päällystöllä, esikunnalla ja osastojen aktiiveilla oli paikallistasolla huomattavasti valtaa. Suojeluskunta valvoi kykynsä mukaan kaikkia järjestäytyneitä työväen organisaatioita ja raportoi ylöspäin aktiiveista ja suhtautumisesta kommunismiin. Suojeluskunta edesauttoi kumouksellisiksi katsottujen yhdistysten lakkauttamista antamalla jäsenistä tietoja Etsivälle keskuspoliisille. Vaikka informaatio oli tavallisesti vähäistä ja poliisille vähämerkityksellistä, oli se monelle yhdistykselle askel kohti lakitupaa ja lakkauttamista. Järjestöjen lisäksi suojeluskunnat kohdistivat valvontansa yksilöihin. Valkoinen Suomi pyrki kaikin keinoin estämään ”kommunistien soluttautumisen” valtion virkakoneistoon, etenkin poliisin, armeijan ja valtion rautateiden palvelukseen. Tämä vaati luotettavaa, laajaa ja hyvin organisoitunutta valvontakoneistoa. Suojeluskunta sai tämän tehtävän muiden toimiensa ohella.

Suojeluskunta kielsi poliittisuutensa, mutta se oli valkoisen väestön viimeinen puolustuslinja yhteisössä. Vaikka suojeluskunta oli lain mukaan vain järjestysviranomaiselle tarvittaessa virka-apua antava taho, olisi se kuitenkin ollut tilanteen kärjistyessä juuri se elin, joka olisi asettunut estämään ”vuoden 1917 rettelöiden” uusiutumisen – tarvittaessa vaikka väkivaltaa käyttäen.

Huhtikuussa 1921 Kuopion piiripäällikkö Saari ohjeisti paikallispäälliköitä:

Jos maassa puhkeaa tai varmasti on odotettavissa yleinen poliittinen suurlakko, tai jos levottomuuksia varmasti tiedetään puhkeavan tai on jo alkanut, niin on suojeluskuntien ryhdyttävä toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi järjestysviranomaisten kanssa.

Jos yhteys piiripäällikköön katkeaisi, olisi ”paikallisten toimittava omalla vastuulla”. Implisiittisesti viestissä todetaan se, että juuri suojeluskunta ottaisi tilanteen hallintaansa ja ryhtyisi vallankäyttäjäksi, ei esimerkiksi poliisi. Järjestyksen palauttamiseen voitaisiin tarvittaessa käyttää ulkonaliikkumis- ja kokouskieltoja sekä pidätyksiä ja rankaisemiseen kuin kaikuna keväältä 1918 piiripäällikön asettamia kenttäoikeuksia, jotka ”lähemmin päättää mitä kunkin yksilön kanssa on tehtävä rauhattomuuksien sattuessa”.

Saaren käskyssä määrätään pitämään tilanne hallussa vaikka konekiväärien avulla. Aseiden mukanaolo erottikin suojeluskunnan lopullisesti muista kansalaisyhteiskunnan toimijoista. Suojeluskunta oli armeijan rinnalla ainoa aseellinen järjestö – ja mahdollisuus väkivallan käyttöön teki siitä valkoisen Suomen äärimmäisen takuun.

Vaikka suojeluskuntaan kuulumisen vapaaehtoisuus oli joissakin yhteisön ryhmissä vain näennäistä sosiaalisen paineen takia, oli suojeluskunta joka tapauksessa myös kansalaisyhteiskunnassa toisella jalalla seisova järjestö. Tämä taas oli tärkeä tekijä niillä hetkillä, kun raja valtiovallan ja kansalaisyhteiskunnan välillä oli pakko piirtää esiin, kuten kävi Mäntsälässä vuonna 1932.

Lotat rinnalla

Lottatyö oli käynnistynyt aktivistiliikkeen piirissä Savossa tavallaan jo ennen ”vapaussotaa”. Heinäkuun lopulla 1917 Kuopion aktivistiosastoon liittyi myös naisia, jotka ryhtyivät harjoittelemaan ensiavun antamista ja valmistivat sidetarpeita muodostaen siis tavallaan perustan seuraavana vuonna alkaneelle lottatyölle. Kuopion aktivistinaisten ensimmäinen lääkintäkurssi järjestettiin elosyyskuussa 1917.

Tämän historiallisen naisosaston muodostivat rouva Helmi Larsson, neidit Siiri Biese, Aini ja Asta Brunila, Elsa Jack ja Anna Nyman, konttoristit Goda Larsson ja Gretel Palmén, hammaslääkäri Anni Ikäheimo, hammaslääketieteen kandidaatti Aleksandra Palmén ja maisteri Betty Väänänen. Aktiiviosaston naiset olivat 1890-luvulla syntynyttä kaupungin nuorta lukeneistoa.

Rouva Helmi Larsson oli joukon vanhin ja miehensä, johtaja K. O. A. Larssonin rinnalla aktivistien toimintaan vihkiytynein. Sisällissodan alettua Larsson toimi lääkintätehtävissä Savon rintamalla ja Vienan retkellä kevättalvella 1918 kuuluen siten ensimmäisten kenttälottien joukkoon. Helmi Larssonista tuli Lotta Svärdin keskeisin vaikuttaja Kuopiossa, ja hänen varsinainen elämäntyönsä oli sittemmin johtaa lottapiiriä.

Pohjois-Savon piirin puheenjohtajana Larsson toimi helmikuusta 1926 alkaen aina Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen saakka. Hän toimi lukemattomissa yhdistyksissä, muun muassa Kuopion kokoomuksen naisyhdistyksen puheenjohtajana.

Kuopion lottien johtajiin tuli kokoomuksen paikallisesta naisyhdistyksestä kuulumaan myös hammaslääkäri Anni Ikäheimo, sittemmin Hildén (avioiduttuaan metsänhoitaja Gösta Hildénin kanssa). Ensiapukurssin apulaisena toimineesta rouva Elsa Hahlista tuli muun muassa piirijärjestön lääkintäpäällikkö ja varapuheenjohtaja. Kuopion aktivistien ensimmäisen naisosaston jäsenillä oli yhteinen menneisyys ja kohtalonyhteys.

He olivat nuoruuden- ja ehkä lapsuudenkin tuttuja, kuopiolaisen sivistyneistön ja liike-elämän piireistä lähteneitä koulutettuja naisia. Monet olivat keskenään sukulaisia tai kuuluivat avioliiton kautta aktivisti- ja jääkäripiireihin. He kuuluivat sukuihin, joista lähdettiin Saksaan jääkäreiksi Mikkelin maalaiskunnan lottia 1930-luvulla. kuten Palménin veljekset ja Helmi Larssonin lanko Otto Larsson.

Vuosien 1917 ja 1918 aktiiviosasto ja muut vapaaehtoiset naiset olivat lähteneet liikkeelle spontaanisti ja epävirallisesti yksityisinä henkilöinä paikalliselta pohjalta. Varsinainen Lotta Svärd organisoitiin suojeluskuntien toimesta ja ylhäältä päin. Ainakin Kuopiossa se oli suoranaista jatkoa jo heinäkuussa 1917 alkaneelle kehitykselle itsenäisen – ja ennen kaikkea valkoisen – Suomen turvallisuuden rakentamiseksi.

Samoin oli Iisalmessa. Iisalmen lottien 1920-luvun toiminnan aktiivinen ydin oli syntynyt jo helmikuussa 1918 suojeluskunnan käsityöpiirin muodossa. Aktiivit olivat Kuopion tapaan yhteisön näkyvien ja vaikutusvaltaisten (muun muassa Putkonen, Åberg, Heilala, Koivula ja Puustinen) vaimoja ja tyttäriä. Näiden perheiden miesväki oli lähes poikkeuksetta mukana suojeluskunnan aktiivipaikoilla. Näillä ihmisillä oli paikallisyhteisössä vaikutusvaltaa ja heidän lausumillaan oli painoarvoa. Lottien puheenjohtajina toimineet Edith Rissanen, Helena Kauppinen, Kerttu Räisänen ja Hedwig Åberg olivat iisalmelaisen kansalaisyhteiskunnan ja järjestöverkoston keskeisimpiä henkilöitä.

Räisäsellä ja Åbergilla oli vahva asema yhteisössä merkittävien sukujen jäseninä. Maisteri Kerttu Räisänen oli Lauri Kärkkäisen tytär ja Kärkkäinen & Putkonen Oy:n toimitusjohtaja Heikki Räisäsen vaimo. ”Heddi” Åberg oli Olvi Oy:n omistaneen Evertin puoliso. Myös Edith Rissasella ja Helena Kauppisella oli yhteisössä näkyvä ja tunnustettu asema. He kuuluivat alueen melko kapeaan sivistyneistöön jo ammattiensa kautta. Kauppinen oli kaupungin kansakoulunopettaja ja Rissanen omisti kirjakaupan.

Iisalmen paikallisosasto perustettiin 22.11.1918,45 ja se oli Pohjois-Savon piirin ensimmäinen. Osaston perustamiskokous pidettiin Iisalmen kansakoululla, jossa tuomarin rouva Wiljomaa piti puheen naisten työn tärkeydestä ja suojeluskuntaan liittymisen tarpeellisuudesta. Tilaisuus oli vain valkoisille, ja saapuvilla oli noin kaksisataa henkeä. Vuoden 1919 aikana perustettiin kuusi uutta paikallisosastoa: Suonenjoen, Kuopion, Karttulan, Kiuruveden, Heinäveden ja Muuruveden–Juankosken lottaosastot. Seuraavana vuonna niitä perustettiin peräti 13.

Kuopion piiri muodostettiin Kuopiossa 6.3.1921. Kokoonkutsujana oli Kuopion suojeluskunnan piiripäällikkö majuri Saari. Keskustelu yhdistysten asemasta oli vilkasta ja koollekutsutuista paikallisosastoista juuri Kuopio oli kiivaimmin keskusjärjestöön liittymistä vastaan. Pelättiin lisäkustannuksia, pohdittiin paikallisosastoille jo kertyneen omaisuuden kohtaloa ja monelle oli kompastuskivenä säännöissä vielä tuolloin mainitun lottavalan velvoitukset liikekannallepanotilanteessa.

Lisäksi pelättiin uuden järjestön muodostuvan suojeluskunnan kopioksi ja edellyttävän samaa pisteentarkkaa ohjesäännön noudattamista. Kuopioon perustettiinkin naistoiminnan yksikkö nimellä Suojeluskunnan Emännät toista kuukautta päiväkäskyn antamisen jälkeen. Näin siksi, että Kuopioon haluttiin ”savolaisen suussa paremmin kääntyvää nimitystä kuin Lotta Svärd”.

Piirijohtokunta joutui ottamaan keskusjärjestöön liittymispäätöksen vielä syksyllä 1921 uudelleen käsiteltäväksi. Kuopion piiri liittyi valtakunnalliseen yhdistykseen vielä samana vuonna. Tällöin piirissä oli yhteensä 1 560 lottaa.

Vuonna 1921 perustettiin Lotta Svärd-yhdistykset Kaaville ja Kuopion maalaiskuntaan ja edelleen vuonna 1922 Keiteleelle, Pielavedelle ja Vehmersalmelle sekä vuonna 1925 Sukevalle. Vuonna 1922 itsenäistyi Juankosken paikallisosasto, vuonna 1923 Sorsakosken ja vuonna 1927 Kauppilanmäen, joka oli itsenäinen vuoteen 1935 asti. Paikallisosastoja oli 28 vuoteen 1933 asti, jolloin suojeluskuntien itsenäistymisen vuoksi perustettiin Tervon ja Riistaveden paikallisosastot. Vihdoin vuonna 1938 perustettiin Säyneisen osasto.

Pohjois-Savon Lotta Svärd -piirin jäsenmäärä kasvoi tarkastelujaksolla lähes 3,5-kertaiseksi. Voimakkainta kasvu oli 1920-luvun puolivälistä alkaen, ja vuonna 1935 Pohjois- Savossa oli jo 33 Lotta Svärdin paikallisosastoa, 124 kyläosastoa ja niissä yli 4 500 jäsentä. Viimeisimmän tilaston mukaan 31.12.1943 jäseniä oli kaikkiaan 5 322.

TAULUKKO 18. Pohjois-Savon Lotta Svärd -piiri 1920–1943

Vuosi

Toimivia jäseniä

Kannattavia jäseniä

Yhteensä

1920

1 500

60

1 560

1925

1 706

207

1 913

1930

2 888

337

3 225

1935

4 028

484

4 512

1943

5 322

Suurin oli luonnollisesti Kuopion osasto, jossa toimivien lottien määrä kasvoi kymmenessä vuodessa 126:sta vuoden 1929 loppuun mennessä 296 lottaan. Lisäksi osastolla oli kannatusjäseniä: vuonna 1922 heitä oli 12 ja vuoden 1929 lopussa 49. Vuonna 1939 jäsenmäärä oli 651 ja vuonna 1940 jo 1 271, millä tasolla se pysytteli koko sota-ajan. Lotta Svärdin tehtäväkenttää laajensi vuonna 1931 virallisesti aloitettu alle 17-vuotiaiden tyttöjen pikkulottatyö, joka veti isänmaalliseen toimintaan paljon nuoria tyttöjä. Vuonna 1932 perustettiin ensimmäiset tyttöosastot Kiuruvedelle, Kuopion maalaiskuntaan, Nilsiään ja Siilinjärvelle. Kolmen vuoden kuluttua osastoja oli jo 25, ja niissä oli yhteensä 523 jäsentä.

Kuopion piirijohtokunta oli luonnollisestikin vahvasti kuopiolainen. Piirin ensimmäisen puheenjohtajan, varkautelaisen Martta Juhlin-Dannefeldin kausi kesti vain puoli vuotta, ja syksyllä 1921 hänen seuraajakseen tuli Amanda (Mandi) Lyytikäinen, joka toimi Kuopion paikallisosaston puheenjohtajana vuosina 1922–1923. Piirin puheenjohtajana toimi vuosina 1922–1924 Maija Sallinen, vuosina 1924–1926 Augusta Tarkkanen ja vuodesta 1926 Helmi Larsson.

Kuopion piirin nimi vaihtui vuonna 1934 Pohjois-Savon piiriksi. Iisalmesta tuli oma piirinsä vuonna 1940, jolloin siihen liitettiin yhdeksän paikallisosastoa Pohjois-Savon piiristä. Kymmenennen
paikallisosastonsa – Pyhäjärven – Iisalmi sai Raahen piiriltä ”myötäjäisinä”.

Virallisesti Iisalmen piiri aloitti toimintansa 25.2.1941. Sen pitkäaikainen puheenjohtaja oli taiteilija Tuulikki Malmivuo. Perustamisvaiheessa piiriin kuului 10 paikallisosastoa ja 65 kyläosastoa, joissa oli jäseninä yhteensä 2 575 lottaa. Viimeisen tilaston mukaan vuonna 1943 jäseninä oli yhteensä 3 428 lottaa.

Lotta Svärd -yhdistyksen perustavassa kokouksessa vuonna 1921 edusti Mikkeliä tuon piirin myöhempi puheenjohtaja rouva Katri Langinkoski. Helmikuussa 1920 piirissä oli 17 lottaosastoa, joissa oli 538 jäsentä eli 11 prosenttia suojeluskuntalaisista. Mikkeliin perustettiin maan kolmas lottapiiri 20.2.1921. Tilaisuuteen oli saapunut yli 50 naista, joista useat olivat toimineet sotamarttoina heti ”vapaussodan” ensimmäisestä päivästä lähtien. Sotamartat muonittivat ja majoittivat joukkoja, varustivat niille lääkintätarpeita ja vaatteita sekä hoitivat viestiyhteyksiä ja huolsivat kaatuneet viimeiseen leposijaan.

Ensimmäiseen piiritoimikuntaan valittiin rouvat Elli Hällström Savonlinnasta, Bertta Gulin Ristiinasta, Auni Nuolivaara Otavasta ja Betty Tiusanen Mikkelistä. Suojeluskuntapiirin määräämänä tuli johtokuntaan lisäksi kuulumaan rouva Katri Langinkoski Mikkelistä. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin rouva Betty Tiusanen. Sota- aikana piirin puheenjohtajina toimivat Elli Salmén ja Kriemhild von Hertzen. Viimeisen virallisen tilaston mukaan Suur-Saimaan piiriin kuului 31.12.1943 kaikkiaan 15 paikallis- ja 86 kyläosastoa, joissa oli jäseninä kaikkiaan 5 057 lottaa.

Lottatyön tarkoituksena oli tukea ja avustaa suojeluskuntaa sekä edistää ja vaalia isänmaallisia arvoja. Savonkin lotat huolehtivat ja vastasivat suojeluskuntien harjoitusten ja leirien muonituksesta sekä lääkintähuollosta.

Myös lottien rahallinen tuki suojeluskunnille oli merkittävä. Lottien tavanomaisia työmuotoja olivat kokoukset, kurssit, työillat, arpajaiset, myyjäiset, yleisöjuhlat ja iltamat. Vuosittaisia juhlatapahtumia olivat ”vapaussodan” päättymisen vuosipäivä 16. päivänä toukokuuta sekä itsenäisyyspäivä. Lotat huolehtivat historiallisten muistomerkkien ja sankarihauta-alueiden kunnostamisesta. Varojen keräämiseksi harjoitettiin liiketoimintaa kioskeilla ja kanttiineilla.

Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin edustama maanpuolustusaate nojautui ei-sosialististen puolueiden kannattamiin isänmaallisiin arvoihin. Niiden toiminnassa ”vapaussodan” tulosten turvaamisella oli tärkeä sijansa 1920-luvulla. Kunnallisen vallan valuminen työväenpuolueille ja joukkovoiman osoitukset työpaikoilla ärsyttivät porvarillisia piirejä, jotka eivät pitäneet työväestön vaikutusvallan nopeasta kasvusta heti sodan jälkeen.

Monet pelkäsivät oman asemansa vaarantuvan ja näkivät vasemmistopuolueiden, etenkin kommunistien, toiminnan uhkaavan koko yhteiskuntajärjestystä. Poliittista ilmapiiriä leimasivatkin 1920-luvun lopulta lähtien oikeistoradikaalinen liikehdintä ja vasemmistolaisten poliittinen painostus.

Poliittisen vallan uusjako

Poliittiset voimasuhteet

Vuoden 1919 vaaleissa puoluepoliittinen asetelma poikkesi tuntuvasti entisestä. Suomettarelainen ja nuorsuomalainen puolue olivat hallitusmuodosta taisteltaessa hajonneet, ja niiden tilalle olivat syntyneet Kansallinen kokoomuspuolue ja Kansallinen edistyspuolue. Edelliseen olivat ryhmittyneet pääosin monarkian, jälkimmäiseen taas tasavallan kannattajat. Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta erosi kommunistien johtama ryhmä Suomen Sosialistiseksi Työväenpuolueeksi (Sstp), joka esiintyi myöhemmin Suomen työväenpuolueen ja Suomen pienviljelijäin puolueen nimellä Savossakin.

Vuoden 1929 eduskuntavaaleista lähtien otti pikkupuolueen paikan vaalirintamassa Suomen pienviljelijäin puolue (Spp) ja kun todetaan oikeistoradikaalin Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) mukanaolo eduskuntavaaleissa 1933–1939, on lueteltu tärkeimmät muutokset Suomen puoluekartalla itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä.

Äänestysaktiivisuus on vaihdellut Savossa samansuuntaisesti kuin muuallakin heijastaen koko maan poliittisten asetelmien muutoksia eri vuosina. Vielä kevään 1919 vaaleissa äänestäminen Savossa oli erittäin vilkasta (67,4 % ja 72,1 %), vaikka vasemmistoradikaalit olivat julistaneet vaalit boikottiin ja kehottivat kansalaisia äänestyslakkoon.

Kaksikymmentäluku jäi vaalien historiaan laimean osallistumisen aikana: vuosina 1919–1929 äänestysaktiivisuus heikkeni Mikkelin vaalipiirissä kerrassaan 16,0 prosenttiyksikköä ja Kuopion läntisessä 15,4 (koko maassa 11,5). Syksyn 1930 hajotusvaaleissa äänestysprosentti nousi yhdellä hypyllä lähes saman verran, minkä se kymmenvuotiskautena oli laskenut. Erityisesti Pohjois-Savossa se nousi korkealle (1929 56,7 % – 1930 70,6 %). Tulokseen laskettiin päästyn ”kommunisteja vastaan nousseen kansanliikkeen” ansiosta. Tästä vedenjakajasta alkaen osanotto pysytteli koko poliittisesti levottoman kolmekymmentäluvun 60 prosentin tuntumassa.

Merkille pantavaa on, että eteläsavolaiset olivat selvästi passiivisempia vaaliuurnilla kävijöitä kuin suomalaiset keskimäärin. Alhaiseen osallistumisasteeseen ei Etelä-Savossa löydy yhtä selkeästi osoittavaa syytä, mutta väestöllinen hajanaisuus, vesistöjen pirstoma alue ja huonot kulkuyhteydet olivat epäilemättä omiaan heikentämään poliittista aktiivisuutta. Pohjois-Savossa oltiin himpun aktiivisempia kuin koko Suomessa
keskimäärin.

TAULUKKO 19. Äänestysosanotto vaalipiireittäin eduskuntavaaleissa 1919–1939

Vaalivuosi

Mikkeli (%)

Kuopion länt. (%)

Suomi (%)

1919

67,4

72,1

67,1

1922

53,3

62,7

58,5

1924

54,9

56,8

57,4

1927

50,6

54,0

55,8

1929

51,4

56,7

55,6

1930

62,7

70,6

65,9

1933

61,5

60,6

62,2

1936

57,9

59,7

62,9

1939

62,6

63,0

66,6

Keskiarvo

58,0

61,8

61,3

Lähde: SVT XXIX A. Vaalitilasto, Eduskuntavaalit 1010–1939

TAULUKKO 20. Puolueiden kannatus Savossa eduskuntavaaleissa 1919–1939

Puolue/vuosi

Mikkelin vaalipiiri

Kuopion läntinen

Koko maa

Sdp

1919

47,0

50,8

38,0

1922

44,0

11,8

25,1

1924

45,5

17,7

29,0

1927

43,1

19,6

28,3

1929

43,0

17,8

27,4

1930

42,7

38,3

34,2

1933

45,1

44,5

37,3

1936

45,6

40,8

38,6

1939

43,8

43,5

39,8

Sstp (kommunistit)

1922

6,0

37,8

14,8

1924

3,2

30,3

10,4

1927

5,8

30,2

12,1

1929

5,7

32,3

13,5

Kokoomus

1919

9,8

11,4

15,7

1922

14,5

13,0

18,1

1924

14,9

14,1

19,0

1927

13,3

12,9

17,7

1929

9,2

10,7

14,5

1930

11,5

14,4

18,1

1933

12,6

12,1

16,9*

1936

7,7

7,4

10,4

1939

11,3

9,9

13,6

Maalaisliitto

1919

6,8

27,2

19,7

1922

12,5

31,4

20,3

1924

12,3

30,0

20,3

1927

27,5

31,6

22,5

1929

31,4

33,6

26,1

1930

32,0

39,3

27,3

1933

26,6

28,2

22,6

1936

27,3

36,2

22,4

1939

30,3

35,1

22,9

Edistys

1919

35,2

10,1

12,8

1922

24,9

8,5

9,2

1924

24,0

7,8

9,1

1927

10,2

5,5

6,8

1929

7,9

5,4

5,6

1930

7,7

5,5

5,8

1933

10,6

5,0

7,4

1936

9,6

5,7

6,3

1939

8,0

3,1

4,8

Spp

1929

2,6

1,1

1930

3,6

1,2

1,8

1933

3,4

1936

2,3

1,9

2,0

1939

1,6

1,7

2,1

IKL

1936

7,4

7,9

8,3

1939

4,8

6,6

6,6

Muut

1919

0,1

0,1

0,2

1922

0,0

0,0

0,1

1924

0,1

0,1

0,2

1927

0,1

0,1

0,4

1929

0,2

0,2

0,4

1930

0,2

0,2

1,8

1933

0,1

0,1

1,1

1936

0,1

0,1

0,2

1939

0,1

0,1

0,1

*Kokoomus ja IKL vaaliliitossa
Lähde: SVT XXIX A. Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919–1939

Poliittiset alueet olivat muotoutuneet pitkälti jo ennen sisällissotaa. Uudet puolueet ja varsinkin maalaisliiton mukaan tulo sekä työväenliikkeen kahtiajako toivat kuitenkin uusia piirteitä maakunnan poliittisiin voimasuhteisiin. Suurin muutos oli maalaisliiton nousu maakunnan porvarilliseksi pääpuolueeksi ja toisaalta Pohjois-Savon muotoutuminen kommunismin ydinalueeksi.

Edistyspuolueen Etelä-Savossa nauttiman valtakunnallisesti poikkeuksellisen vahvan kannatuksen maalaisliitto ulosmittasi 1930-luvulle tultaessa.

Maalaisliiton nousu

Vuoden 1919 vaalit olivat maalaisliiton politiikalle riemuvoitto ja lopullinen läpimurto. Maalaisliitto sai 42 kansanedustajaa, joista peräti 16 oli uutta. Äänestäjät asettuivat paitsi puolueen sosiaalireformistisen uudistuslinjan kannalle myös voittajan puolelle.

Maalaisliitto oli nyt kaksinkertainen voittaja: se saattoi sanoa valkoisen talonpoikaisarmeijan vapauttaneen maan ja edustavansa ainoana puolueena kansaa ja sen vähäväkisiä. Lisäksi se sai dramaattisessa hallitusmuototaistelussa kansanvallan ja tasavallan puolustajan kirkkaan voittokruunun.

Maalaisliitosta tuli eduskunnan suurin porvarillinen puolue ja se nousi vihdoin valtakunnalliseksi puolueeksi saatuaan ensimmäisen kerran edustajat Etelä-Suomesta ja Mikkelin vaalipiiristä. Kuopion läänin läntisessä vaalipiirissä maalaisliitto sai yli 27 prosenttia äänistä, millä sille heltisi yksi lisäpaikka.

Ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittiin myös Pohjois-Savossa keskeiseksi vaikuttajaksi kohonnut P. V. Heikkinen. Eero Hahl ja August Raatikainen lunastivat edustajanpaikkansa uudelleen. Myös Mikkelin vaalipiiristä onnistuttiin saamaan oma ehdokas läpi. Etelä-Savon ensimmäinen maalaisliiton edustaja oli maanviljelijä Heikki Niskanen Ristiinasta.

Heikkinen joutui heti tuoreeltaan puolueensa hallitusneuvottelijaksi. Tiedettiin kyllä, ettei toimivaa hallitusta saataisi aikaan ilman maalaisliittoa, mutta silti vaalivoittaja tyytyi edistyspuolueen johtamien hallitusten pienosakkaaksi neljällä kevyehköllä salkulla.

Maatalousministeri Kyösti Kallion rinnalle toiseksi maatalousministeriksi nimitettiin Eero Hahl. Kun Kallio ja Alkio olivat vuonna 1919 ministereitä eikä kumpikaan ollut halukas puolueen keskushallinnon johtajaksi, päädyttiin P. V. Heikkiseen. Samalla saatiin laimennettua puolueen johdon pohjalaispainotteisuutta. Heikkinen toimi puolueen puheenjohtajana vuoteen 1940.

Maalaisliiton historiaa tutkineet Juhani Mylly ja Kari Hokkanen ovat luonnehtineet Heikkistä lähinnä muodolliseksi johtajaksi, keskushallinnon kokousten puheenjohtajaksi.

1920-luvulla puolueen sisällä virisi kahden vahvan poliitikon valtataistelu, ja Heikkiselle jäi sovittelijan rooli. Heikkisen vaikutusvalta alkoi kasvaa 1920-luvun lopulla, ja historioitsijatkin lukevat hänet maalaisliiton valtaeliittiin Kyösti Kallion, Juho Sunilan, Juho Niukkasen ja Vihtori Vesterisen rinnalla.

Heikkinen oli maalaisliiton kestoministeri, joka sijoittuu kaikkien aikojen (2007) ministeritilastossa 30 pitkäaikaisimman ministerin kärkeen heti Väinö Tannerin jälkeen. Kallion ja Sunilan välille kehittyi 1920-luvun alussa nopeasti puolueen sisäinen jakolinja, joka ei kuitenkaan käynyt yksiin perinteisten oikeisto- ja vasemmistomaalaisliittolaisten pääryhmitysten kanssa.

Kallion ryhmäkunnan johtavia voimia oli P. V. Heikkinen, samoin kuin August Raatikainenkin ja koko pohjalaispoliitikkojen eturivi, mutta Sunilan fraktio veti puoleensa uusien alueiden tuottaja- ja luokkahenkisiä edustajia sekä maatalousalan ammattiväkeä, kuten iisalmelaisen Eero Hahlin.

Maalaisliiton kannatus nousi jatkuvasti 1920-luvulla, ja puolueen uusien kannattajien joukossa oli ilmeisesti paljon itsenäistyneitä torppareita. Entiset vuokraviljelijät alkoivat tuntea kuuluvansa tilallisiin, ja poliittisen käyttäytymisen muutokseen tarjosi väylän juuri maalaisliitto, joka ei ollut leimautunut entisiin isäntiin. Pienviljelijäin puolue osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin 1929, mutta sen saama ääniosuus jäi muutamaan prosenttiin.

Maalaisliiton kannatuksen huippu osui vuoden 1929 eduskuntavaaleihin, jolloin puolue sai 60 edustajapaikkaa. Edustajia oli jo kaikista vaalipiireistä. Kuopion läänin läntisestä piiristä meni läpi viides kansanedustaja, ja maalaisliitto sai 33,6 prosenttia annetuista äänistä (kaavio 8). Huipussaan maalaisliiton kannatus Pohjois-Savossa oli vuoden 1930 vaaleissa: peräti 39,3 prosenttia.

Mikkelin vaalipiirissä puolue oli kasvattanut suosiotaan 19,6 prosentilla, jos vertailun lähtövaaleiksi otetaan kommunistien vuoksi vuosi 1922 eikä 1919. Läpimurto tapahtui kerralla vuonna 1927, jolloin puolue sai vaalipiirissä 27,5 prosenttia äänistä ja neljä kansanedustajaa aiemman yhden sijaan.

Pohjois-Savon maaseudulla maalaisliiton kasvua jarrutti voimakkaimmin vasemmiston luja ote työväestöön, maanvuokraajiin ja osaan pienviljelijöistä. Asetelma juonsi juurensa jo autonomian kaudelta. Savolais-karjalaisen kaskiviljelyn kuihtuminen ja torpparilaitoksen perintö vaikuttivat Suomen politiikassa vuosikymmeniä. Kaskiviljelystä luopuminen oli luonut Itä-Suomeen irtaimen maalaisköyhälistön, jonka joukkohengen sosialistit valloittivat jo ennen maan itsenäistymistä.

Torppareista tuli 1920-luvulla yleensä pikkutilallisia, ja tilattomienkin luku väheni Savossa Etelä-Suomen kaupunkeihin suuntautuneen muuttoliikkeen ja maareformien vaikutuksesta. Köyhyys hellitti vain hitaasti pikkutilallisten talouksissa – äänestystottumukset eivät senkään vertaa. Maalaisliiton maareformeihin kiinnittämät poliittiset odotukset toteutuivat 1920-luvulla Kuopion läänissä hyvin huonosti. Entiset torpparit ja tilattomat kääntyivät kituliaasti maalaisliittoon.

Itse asiassa vuosikymmen muutti Pohjois-Savon vaalipiirissä hyvin vähän vasemmiston ja agraaripuolueiden kannatussuhteita. Pohjois- Savossa maalaisliitto eteni hieman vuosikymmenen mittaan ja nousi vuonna 1929 suurimmaksi puolueeksi koko vaalipiirissä (33,6 % ja maaseudulla 38,3 %). Tämä johtui pääasiassa vasemmiston jakautumisesta. Yhteen laskien vasemmisto sai vuonna 1929 Kuopion läntisessä vaalipiirissä edelleen niukasti yli puolet (50,1 %) ja maaseudulla jopa enemmän (51,1 %), kun Sdp:n kannatus maaseudulla oli kymmentä vuotta aiemmin ollut 52 prosenttia.

Kommunistit (koko vaalipiirissä ja maaseudulla sama 32,3 %) kilpailivat ankarasti suurimman puolueen asemasta maalaisliiton kanssa. Vanhan työväenliikkeen aikana olivat sosiaalidemokraatit olleet Pohjois-Savossa enemmistönä ja toiseksi vankin kannatus oli ollut nuorsuomalaisilla. 1920-luvulle tultaessa maalaisliitosta tuli suurin porvarillinen puolue ja sen kanssa tasaväkisenä olivat kommunistit. Pohjois-Savo olikin harvinaisen kaksinapaisesti maalaisliiton ja kommunistien käsissä 1920-luvulla ja uudelleen 1940-luvun lopulla. Tukevimmin maalaisliittolaisuus oli Säyneisen ohella juurtunut Kaaville, Riistavedelle, Muuruvedelle ja Varpaisjärvelle, joissa puolue sai yli puolet äänistä.

Kaupungeissa, Kuopiossa ja Iisalmessa, maalaisliiton vaalikannatus oli luonnollisesti olematonta.

Vuoden 1929 vaaleissa maalaisliitto saavutti historiansa korkeimman kansanedustajamäärän – 60 edustajaa. Maalaisliitosta tuli näissä vaaleissa maan suurin puolue. Ensimmäisen kerran eduskuntaan valittiin nyt kaksi maalaisliittolaista naista. Ja molemmat tulivat Savosta: emäntä Aino Luostarinen Kerimäeltä oli valittu edellisissäkin vaaleissa, ja uutena maalaisliiton edustajana Arkadianmäelle matkasi Pohjois-Savon kansanopiston johtaja Tilda Löthman-Koponen Kuopiosta.

Leppävirtalaisen torpparin tytär Matilda Aurora Koponen (1874–1962) nousi maakunnasta politiikan huipulle ja edusti kansaa ja erityisesti suomalaista naista miesvaltaisessa eduskunnassa vuosien 1910 ja 1945 välillä kaikkiaan 21 istuntokauden (18 vuoden) ajan. Löthman-Koponen ajoi eduskunnassa erityisesti naisten ja lasten asiaa. Hän oli Maalaisliiton Naisten perustajia ja sen ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1941–1945.

Valmistuttuaan Sortavalan seminaarista hän tuli opettajaksi kotikuntaansa. Kiinnostuttuaan kansanopistoaatteesta hän toimi opettajana Kymenlaakson kansanopistossa vuodesta 1901 vuoteen 1904, jolloin hän siirtyi Pohjois-Savon kansanopistoon Kuopioon. Siellä hän teki pitkän päivän nuorten keskuudessa toimien ensin opettajana ja sitten opiston johtajana vuosina 1923–1947.

Tilda-tätinä yleisesti tunnettu opettaja sai talousneuvoksen arvonimen vuonna 1947. Tilda Löthman-Koponen valittiin yksikamariseen eduskuntaan vuoden 1910 vaaleissa, samoin vuonna 1914. Hän oli edustajana myös vuosina 1917–1918, jolloin hän kuului nuorsuomalaiseen puolueeseen. Puolueen hajottua hän siirtyi maalaisliittoon ja oli sen edustajana 1929–1930 ja 1933–1945.

Muutokset puolue-elämässä heijastuivat lehdistöön, kun vanha- ja nuorsuomalaiset lehdet hahmottuivat kokoomuksen ja edistyspuolueen äänenkannattajiksi. Maalaisliiton lehdistö koki nousun 1920-luvulla, ja työväestön lehdistö jakautui sosiaalidemokraattiseen ja kommunistiseen.

Savon Sanomissa isännöi 1920-luvulla Lassi Hiekkala. Hän oli peruskoulutukseltaan kansakoulunopettaja kuten moni muukin maalaisliittolaisen lehden päätoimittaja.

Hiekkala oli lehtimiehenä epäilemättä puolueensa terävimpiä ja pitkälle itsenäinen linjavedoissaan. Hänen toimikaudellaan Savon Sanomien linja poikkesi erityisesti maanpuolustuskysymyksessä ja suomalaisuusasiassa huomattavastikin puolueen valtasuuntauksesta, minkä vuoksi hän joutui muun muassa Alkion ryöpytykseen. Päätoimittajaksi vuonna 1918 tullessaan Hiekkala oli vasta 29-vuotias ja vakaumuksellinen kansanvallan ja tasa-arvon puolustaja aina herravihan rajoille asti.

Hän oli kasvanut kiinni alkiolaiseen, demokraattiseen ja kansanvalistusta korostavaan talonpoikaisagrarismiin. Hiekkala oli Savon Sanomien päätoimittajana vasemmistoagraari siinä missä Kyösti Kallio oli tällä ulottuvuudella oikeistolainen.

Lassi Hiekkalaa seurasi päätoimittajana vuoden 1929 lopussa hänen nuorempi veljensä Eero Hiekkala, joka oli aloitellut lehtimiehen uraansa vuonna 1913 Savon Sanomien kesätoimittajana, toiminut Liiton toimitussihteerinä, Keskipohjanmaan ja Lallin päätoimittajana sekä viimeksi Turunmaan toimitussihteerinä ja päätoimittajana. Savon Sanomien päätoimittajana Eero Hiekkala oli kuolemaansa, vuoteen 1942 asti. Savon Sanomien levikkialueen länsirajana oli ollut alusta pitäen selkeästi lääninraja, jonka takana olivat Ilkan ja Liiton alueet. Itärajaksi muodostui vuonna 1918 perustetun Korpi-Jaakon seuraajan Karjalan Maan myötä vaalipiirin raja.

Iisalmen Sanomien synty liittyi suuressa määrin piirijärjestön perustamiseen vuonna 1926. Ylä-Savon maalaisliittolaiset olivat ensin aikeissa ostaa edistysmielisen Salmetarlehden, mutta tämä lipsahti myynnissä kokoomuslaiseksi. Niinpä syksyllä 1925 maalaisliittolaiset perustivat Oy Iisalmen Sanomat. Lehti ilmestyi seuraavan vuoden alusta Savon Sanomien talossa painettuna, kunnes oma kirjapaino valmistui syksyllä.

Peltosalmen mahtimiesten Hahlin ja Hirvensalon naapurustossa vaikutti Lassi Hiekkalan äänekkäimpiin arvostelijoihin lukeutunut maanviljelijä Otto Laitinen, joka oli jo useissa vaaleissa yrittänyt eduskuntaan. Puolueen tuottajahenkisiin jäseniin kuulunut Laitinen oli toiminut maataloustuottajain Pohjois-Savon piiriliiton sihteerinä ja varapuheenjohtajana. Hänestä tuli Iisalmen alueen piirijärjestön ensimmäinen puheenjohtaja ja piirilehdeksi perustetun Iisalmen Sanomien hallinnon puheenjohtaja. Hän toimitti näytenumerot ja toimi jonkin aikaa lehden päätoimittajankin. Ylä-Savossa oli oppositiohenkeä kuopiolaista Savon Sanomia vastaan, mutta silti Iisalmen Sanomat perustettiin ennen kaikkea taistelutoveriksi politiikan rintamalle eikä kilpailijaksi levikkimarkkinoille.

P. V. Heikkinen ei suinkaan ollut ainoa politiikan huipulla vaikuttava lehtiyhtiönsä ja piirinsä puheenjohtaja, vaan asetelma oli maan tapa. Otto Laitisella ei ollut Iisalmen Sanomissa vastaavaa menestystä, vaan lehden hallinnosta nousi jatkossa eduskuntaan Kallion läheinen ystävä L. O. Hirvensalo. Pahasti lehden kanssa riitaannuttuaan Laitinen koetti perustaa Pohjois-Savoon vielä kolmannenkin maalaisliittolaisen lehden vuonna 1939: oikeistomaalaisliittolainen Talonpoika ilmestyi vaalien alla vastavetona Savon Sanomien ja Iisalmen Sanomien edustamille vasemmistosuuntauksille, jotka olivat vieneet maalaisliiton hallitukseen sosiaalidemokraattien kanssa. Savon Sanomien syntikuormaa kasvatti vielä se, että P. V. Heikkinen oli Cajanderin punamultahallituksen maatalousministeri. Sittemmin Savon Sanomat syleili Laitisen puolelleen hallintoneuvoston jäseneksi. Iisalmen Sanomat ei katsellut hyvällä moisen viidennen kolonnan syntymistä levikkitaistelualueilleen.

Iisalmen Sanomien ja Iisalmen alueen piirijärjestön perustaminen merkitsi SavonSanomien levikkialueen kutistumista entisestäänkin, mutta osoittautui voitoksi sekä politiikalle että lehden kokonaislevikille. Vaalipiiristä saatiin vuodesta 1929 lähtien viisi kansanedustajaa ja lehden levikki nousi tuhannella vuosittain, kun voimavaroja voitiin kohdistaa paikallisempaan uutisvälitykseen.

Kuopio oli melkoinen sanomalehtien tihentymä, sillä 1920-luvun alussa kaupungissa ilmestyi peräti kuusi päivälehteä ja vuosikymmenen lopussakin neljä. Hallitusmuototaistelun tuloksena kokoomuksen äänenkannattajia oli kaksi, Savo ja Savon Jääkäri. Saastamoisen suvun rahoittama ja aktivistihenkinen Savon Jääkäri koki luonnollisen kuoleman vuoden 1921 lopussa, kun se yhdistettiin Savoon. Sen kirjapaino jatkoi vuoteen 1926 kunnes se myytiin kokoomuspuolueelle. Savosta otteensa menettäneet tasavaltalaiset perustivat edistyspuolueen äänenkannattajaksi Kuopion Sanomat, joka jäi lyhytikäiseksi.

Politiikan vasen laitakin jakautui kahtia. Kaupungin suurin lehti Savon Työmies oli sodan vuoksi mennyt konkurssiin, ja sen raunioille perustettu Savon Kansa luisui nopeasti kommunistien äänenkannattajaksi. Sodan jälkeen se tituleerasi itseään ylpeästi ”ainoaksi työväen lehdeksi maassamme”. Lehti lakkautettiin kaikkiaan 13 kertaa, ja se ehti ennen vuoden 1930 kommunistilakeja ilmestyä seitsemällä eri nimellä. Lehti oli lähellä SKP:tä, joskaan ei täydellisesti puolueen talutusnuorassa. Vuonna 1919 häviölle jääneet sosiaalidemokraatit perustivat Savon Työmiehen, joka tosin ei jaksanut pysyä pystyssä kuin hetken. Savon Sanomille lehtien paljous merkitsi lihavia vuosia, sillä sekä Kuopion Sanomat että Savon Työmies painettiin Sanan Vallan kirjapainossa – tosin kummankin laskuja saatiin periä vuosikausia.

Ennen Kuopion Sanomien perustamista Kuopion edistysmieliset olivat tutkineet mahdollisuutta saada maalaisliittolaisten kanssa aikaan yhteinen lehtiyhtiö. Savon Sanomien hallinnossa esitys torjuttiin ja omasta toiminta-ajatuksesta pidettiin kiinni: kirjapainon tuli tuottaa sen verran, että lehden kulut tulivat katetuiksi ja lehden tuli keskittyä aatteelliseen valistustyöhön.

Sekä kokoomus että edistyspuolue ryhtyivät järjestelemään lehtiasioitaan vuonna 1925. Kun Salmetar joutui kokoomuksen käsiin, jäi edistyspuolueen lehtikenttään maakunnan kokoinen aukko. Piirijärjestö sai puoluejohdon toivomuksesta perustetuksi kirjapainoyhtiön ja kerätyksi kolmanneksen osakepääomasta, jolloin Helsingin Sanomat ja Lauri Hallman merkitsivät kumpikin kolmannekset. Pohjois-Savo pääsi aloittamaan vuoden 1926 alusta. Helsingin Sanomien panostus ei ollut mikään poikkeus, sillä se tuki 1920-luvulla varsin merkittävästi edistyspuolueen maakuntalehtiä merkitsemällä niiden osakkeita, lainoittamalla ja suoraan avustamalla. Pohjois-Savon lisäksi Helsingin Sanomilla oli osakkeita Kotkan, Tampereen, Rauman ja Heinolan edistysmielisten lehtihankkeissa, eikä oululainen Kalevakaan olisi pysynyt edistysmielisten käsissä ilman Helsingin Sanomien lainoitusta ja osakeostoja. Pohjois-Savon ilmestyminen kaupungin lehtimarkkinoille kiristi kirjapainojenkin välistä kilpailua, sillä kaupungissa toimi nyt viisi kirjapainoa ja ilmestyi neljä lehteä.

Kaikki kuopiolaiset sanomalehdet olivat liikevaihdoltaan ja pääomiltaan pieniä. Liikemies Lauri Hallman tarvitsi sanomalehtiä omien liiketoimiensa takia ja ehkä myös sijoittajana eikä välttämättä niinkään rakkaudesta edistyspuolueeseen. Tosin Hallmanilla oli yhteytensä edistyspuolueen perustajien sisäpiiriin päätoimittaja Eero Erkkoon ja K. J. Ståhlbergiin ja Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajaan, ulkoministeri Rudolf Holstiin. Hallmanin puoliso Elna (Durchman) oli nimittäin Holstin pikkuserkku.

Hallman oli ollut Kuopion Sanomien pääasiallinen rahoittaja, ja hän omisti puolet kokoomuslaista Savo-lehteä kustantavasta yhtiöstä. Kokoomus halusi kuitenkin päästä eroon Hallmanista voidakseen järjestellä lehden omistuksen maakunnalliselle pohjalle, mutta Hallman ei hyväksynyt vuonna 1923 esitettyä ostotarjousta. Savon osakkeista syttyi ilmiriita, kun kokoomuksen piiritoimikunnan puheenjohtaja, kaupungin pormestari Rafael Zinck toimi bulvaanina ja osti vuonna 1927 Savon osake-enemmistön kokoomuspuolueelle. Oikeusjuttujen sarja kesti vuoteen 1930 saakka, ainoana tuloksenaan Hallmanin saamat sakot julkisesta herjauksesta. Savon omistuksen pattitilanne kesti 1930-luvun lopulle asti ja haittasi suuresti Savon kehittämistä – mikä koitui Savon Sanomien eduksi.

Lisää vaikutusvaltaa Hallman hankki vuonna 1927 myös Savon Sanomista. Silloin Lassi Hiekkala myi hallituksen kehotuksesta 800 kappaletta (nimellisarvo 80 000 mk, 22 000 e/2005) Savon Sanomien osakkeita Hallmanille. Niitä ei tosin merkitty osakekirjaan Hallmanin vaan Lassi ja Ville Hiekkalan nimiin. Lassi Hiekkalalla oli hyvät henkilökohtaiset suhteet Lauri Hallmaniin, mutta Hiekkalan lähdettyä lehden ja Hallmanin suhteet viilenivät niin, että lehden johtokin ”piti toivottavana, ettei S. S. toimitus olisi uutisten hankinnassa yms. yhteistoiminnassa Pohjois-Savon kanssa”.

Lauri Hallman perusti edistysmielisen Pohjois-Savon raunioille riippumattoman Pohjois-Savon, joka koetti lyödä puoluesidonnaiset kilpailijansa laudalta houkuttelevalla sisällöllä eli uutisjournalismin, kuvituksen, urheilun ja viihteen avulla, mutta alueen valtalehdeksi se ei onnistunut pääsemään. Hallmanin omistus ei Savon Sanomissa näkynyt millään lailla, ellei oteta huomioon Ville Hiekkalan osallistumista yhtiökokouksiin.

Pohjois-Savon viimeinen päätoimittaja vuoden 1931 loppuun saakka oli ollut E. J. Paavola, joka tuli sittemmin tunnetuksi Yleisradion eduskuntapakinoitsijana – Piippu- Paavolana – ja kansanedustajana. Lehden muutkin toimittajat olivat nuorekasta ja värikästä väkeä. Riippumaton Pohjois-Savo rekrytoi myös merkittäviä journalisteja – pitkäaikaisin heistä oli M. E. Juusela, josta tuli sittemmin Keskisuomalaisen päätoimittaja.

Juusela oli entinen Suomen Pienviljelijän toimitussihteeri. Savon Sanomien kannalta olikin varsin kiusallista, että Pohjois- Savo esiintyi pienviljelijöiden lehtenä ja teki ajoittain vaalityötä pienviljelijäin puolueen hyväksi. Vielä kiusallisempaa oli, että lehti oli nelipäiväinen ja saavutti Savon Sanomat 1930-luvun puolimaissa levikillisesti, joskin taloudellisesti kestämättömästi.

Hallmanin sijoittaessa Savon Sanomien osakkeisiin oli kuopiolaislehtien jäsentenvälinen jännittävässä vaiheessa. Savon Sanomat oli kivunnut levikiltään maakunnan suurimmaksi lehdeksi. Vuonna 1920 lehden tilinpäätöstä varten ilmoitettu painos oli 8 800, sitten levikki notkahti hieman 1920-luvun alun lamavuosina, mutta oli vuodesta 1924 lähtien selvässä kasvussa.

Vuonna 1927 lehden painos oli 9 750, jolloin se oli jättänyt taakseen Savon yli 2 000 kappaleella. Kuusipäiväisen Savon kokonaislevikki oli puolittunut kymmenessä vuodessa 13 350 kappaleesta 7 500 kappaleeseen huolimatta suurista uhrauksista lehden kilpailukyvyn parantamiseksi. Savon takaiskuja olivat olleet Salmettaren siirtyminen kokoomuslehdeksi ja Varkauden Ahlströmin teollisuustilausten menettäminen Warkauden Lehdelle. Savo oli tappiollinen, vaikka sen asema kaupungissa oli vahva.

Savon Sanomat oli outo ilmiö lehtimarkkinoilla, sillä se ei levinnyt nimeksikään ilmestymispaikkakunnallaan. Vuonna 1920 Savon Sanomia tilattiin Kuopion kaupunkiin 118 vuosikertaa. Tilaajat kävivät itse noutamassa lehtensä lehden konttorista. Savon Sanomien kaupunkilevikki ei sanottavasti kasvanut 1930-luvullakaan, jolloin lehden kokonaislevikki ylitti 15 000 vuonna 1935 ja rikkoi 20 000 rajan vuonna 1940. Lehden kaupunkilevikki oli edelleen vain 200–300 kappaletta eikä se saanut edes Kuopion kaupungin kunnallisia ilmoituksia. Kaupungin alue oli kuitenkin 1930-luvulla hyvin pieni, sillä maalaiskunnan rajat tulivat vastaan jo Harjulan takana lännessä ja Likolahdessa idässä.

Savon Sanomat poikkesi muista kuopiolaislehdistä myös siinä, että lehti oli taloudellisesti kannattava jo vuodesta 1924 lähtien. Niinpä laskelmia sen laajentamisesta kuusipäiväiseksi tehtiin miltei joka vuosi. Laskelmia ei tehty kilpailusyistä – kolmipäiväinen lehti oli pikemminkin postinkulun hitauden vuoksi maaseudulla kilpailukykyisempi vaihtoehto, ja maaseutua varten Savollakin oli kolmipäiväinen painos pitkälle 1930-luvulle saakka – vaan kirjapainon kapasiteetin ja kannattavuuden vuoksi. Kun lehti täytti 17 vuotta, sen painoksen kasvussa tuli vastaan raja: vanhoilla laakapainokoneilla voitiin painaa vain tietty määrä lehtiä, jotka ehtivät kuljetuksiinsa.

Savon Sanomat kasvoi 1930-luvun lopulla maan kolmanneksi suurimmaksi kolmipäiväiseksi sanomalehdeksi. Puoluejärjestöä ei enää tarvittu lehden levikkityöhön, sillä linjaltaan avartuvana uutislehtenä se alkoi saavuttaa muitakin lukijoita kuin puolueaktiiveja. Lehti muuttui kuusipäiväiseksi vuoden 1941 lopulla ja sen levikki kasvoi rakettimaisesti jopa yli 4 000 kappaleen vuosivauhtia. Kolmipäiväinen vaihtoehto säilyi kuusipäiväisen rinnalla aina vuoteen 1960 saakka, vaikkakin sitä tilattiin vain muutama tuhat ja lopulta vain muutama sata kappaletta. Levikin tarkastusten tulokset olivat mukavaa luettavaa: vuonna 1941 levikki oli 24 850 kappaletta ja vuonna 1944 jo 31 457 kappaletta.

Savon Sanomat ilmoitti vuoteen 1940 saakka olevansa ”Sisämaan maalaiskansan äänenkannattaja”. Sen jälkeen se tunnustautui ”Savon maakuntalehdeksi”. Lehti ilmoitti toimivansa maalaisliiton ohjelman pohjalta, eikä sen maalaisliittolaisuudessa ollutkaan mitään epäilemistä. Sotavuosiin saakka Savon Sanomat oli poliittisuudessaan samanlainen puoluelehti kuin kaikki muutkin puolueiden äänenkannattajat. Julkilausutuissa ohjelmissaan Savon Sanomat ei kuitenkaan edustanut niin jyrkkää luokkahenkistä maalaisliittolaisuutta kuin vuosina 1918–1919 perustetut uudet maalaisliittolehdet vaan piti tavoitteenaan enemmänkin luokkavastakohtaisuuksien tasoittamista. Lassi Hiekkalan aikana Savon Sanomat sijoittui puolueen sisäisessä linjanvedossa vasemmistosiipeen.

Savon Sanomien omaperäisyyttä oli luomassa myös Aapelin alias Simo Puupposen pakinointi vuosina 1941–1961. Siitä tuli suorastaan lehden tavaramerkki. Puupposen kansanomaista pakinoitsijaluonnetta kuvastanut Aapeli-nimimerkki oli toimitusjohtaja Martti Suhosen ajatus. Eri palstoilla ilmestyneet pakinat saivat vuonna 1944 oman vinjetin, joka oli Rolf Sandqvistin käsialaa. Sotavuosina 1941–1944 julkaistiin yli viisisataa pakinaa.

Maalaisliiton Mikkelin piirijärjestön perustava kokous pidettiin 12. tammikuuta 1919, jolloin puolue alkoi tehdä läpimurtoaan tukialueensa ulkopuolella. Mikkelin piirin alueella ryhdyttiin perustamaan paikallisosastoja, mutta puolueen taival oli vielä takeltelevaa. Vasta mikkeliläisen Kaarlo Raution toimiessa piirin puheenjohtajana puolueesta kohosi merkittävä tekijä Etelä-Savossa.

Etelä-Savossa maalaisliitto teki läpimurron kertarysäyksellä vuoden 1927 eduskuntavaaleissa. Edistyspuolueen teollisuutta ja kuluttajia suosiva vuoden 1926 tulliohjelma suututti puolueen maatalouspiirit lopullisesti. Seuraavissa vaaleissa puolueen kannatus maaseudulla kutistui rippeisiin. Puolue sai enää 5,8 prosenttia maaseudun äänistä. Vuonna 1919, ennen vuoden 1922 romahdusta, se oli vetänyt tasavaltalaisuuden imussa lähes yhtä paljon kannattajia kuin maalaisliittokin, 17,3 prosenttia.

Mikkelin läänissä siirryttiin jo kuukausia ennen vaaleja joukolla maalaisliittoon kansanedustajien näyttäessä esimerkkiä. Puoluetta vaihdettiin erityisesti Savonlinnan alueella, jonne puoluesihteeri Helojärvi kiiruhti alkuvuodesta 1927 maalaisliiton sanomaa levittämään. Kesävaalien alla hän kiersi vaalipuhujana laajemminkin Mikkelin lääniä ja Uuttamaata. Mikkelin alueen piirijärjestö sai jalkeille 15 puhujaa, jotka urakoivat peräti 408 esitelmää noin 15 000 kuulijalle.

Mikkeliläisten saavutus jäi sillä kertaa ylittämättömäksi. Vuoden 1927 vaaleissa maalaisliiton äänimäärä yli kaksinkertaistui (6 358:sta 13 811:een) Mikkelin vaalipiirin maaseudulla ja kipusi lähelle (29,3 %) savolaista yleistasoa. Puolueen kannatus ylitti nyt ensimmäistä kertaa valtakunnallisen keskiarvon.

Maalaisliitosta meni läpi neljä ehdokasta aikaisemman yhden sijasta. Eduskuntaan nousivat uusina Emil Jutila Mäntyharjulta, Aino Luostarinen Kerimäeltä ja Matti Paavilainen Rantasalmelta. Edistyspuolue vastaavasti romahti (11 209:sta 4 444:ään). Sosiaalidemokraatit tosin jäivät edelleen vaalipiirin suurimmaksi maaseutupuolueeksi, ja vasemmisto yhteen laskien niukkaan enemmistöön.

Kuopion läänin tapaan Mikkelin läänin vahva maaseutuvasemmisto juontaa juurensa autonomian kaudelta – kaskiviljelyn kuihtumisesta, torppien ja tilattomien suuresta määrästä ja talollisten sosiaalisesta erottumisesta – sekä Sdp:n levittäytymisestä alueelle ja voimakkaasta poliittisesta traditiosta. Maalaisliitto oli joka tapauksessa lähtenyt kasvuun 1920-luvun lopulla ja vahvisti kannatustaan myös vuoden 1929 vaaleissa. Tällöin se ylsi jo kolmannekseen maaseudun äänistä. Puolueen äänimäärä kasvoi Mikkelin läänissä lähes kolmella tuhannella, mutta edustajien määrä pysyi neljänä.

Voimakkaimman jalansijan Etelä-Savossa maalaisliitto sai Savonlinnan alueella, jossa Kerimäki ja Enonkoski erottuivat yhä ympäristöstään kuten jo 10 vuotta aiemmin. Kannatus jakautui kuitenkin varsin tasaisesti läänin alueelle, hieman painavampana kuitenkin sen eteläosaan, jossa Viipurin läänin maalaisliittolaisuus säteili eniten. Maalaisliiton vaalinumerot komistuivat Etelä-Savossa vuosikymmenen viimeisissä vaaleissa selvästi myös kokoomuksen kustannuksella. Kysymys oli siis porvarien poliittisesta uusjaosta, jossa kilpailun kohteena oli tilallisväestö.

Maalaisliiton kannatukselle oli hyvät rakenteelliset edellytykset, sillä sosiaaliset erot tilallisten ja tilattomien välillä olivat Itä-Suomessa olleet pientilavaltaisuuden vuoksi pienet ja toisaalta teollistumisaste oli ollut alhainen. Matti Lackmanin mukaan Itä-Suomen maalaisliittolaiset pienviljelijät edustivat 1920-luvulla heikkojen elinolosuhteidensa vuoksi tavallisesti pienviljelijöiden etuja ajanutta vasemmisto-oppositiota puolueen sisällä.

Lehtiasia koettiin ensisijaisen tärkeäksi. Vuoden 1919 eduskuntavaalien alla levitettiin muutama numero Savon Maamies-lehteä näytenumeroina, ja vaalien jälkeen perustettiin Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy Sampo, joka kustansi huhtikuusta lokakuuhun 1920 kerran viikossa ilmestynyttä Savola- lehteä. Vuoden alussa lehti ristittiin Suursavolaiseksi ja se alkoi ilmestyä kolme kertaa viikossa. Se oli usein kaksisivuinen ja aina selkeästi puoluelehti.

Taloudellisten vaikeuksien vuoksi Suursavolainen lakkasi ilmestymästä vuonna 1921. Seuraavasta vuodesta lähtien Suursavolainen ilmestyi Saarijärven Paavon toimittamana ja painattamana, eikä se eronnut isännästään juuri muuten kuin nimeltään. Läheisesti Kuopion talousalueeseen kuulunutta Heinävettä lukuun ottamatta Savon Sanomat vetäytyi Mikkelin läänistä 1920-luvun mittaan lähes kokonaan.

Maalaisliiton vuoden 1924 vaalitappio herätti tarpeen perustaa vaalipiiriä pienempiä piirijärjestöjä paitsi vaali- ja järjestötoiminnan kohentamiseksi myös puolueen sisäisten jännitteiden vuoksi. Mikkelin vaalipiiri oli jakautunut jo vuonna 1922 Mikkelin ja Savonlinnan alueisiin. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen myös Etelä-Savossa ryhdyttiin entistä määrätietoisempaan työhön kannatuksen lisäämiseksi.

Suursavolaista alettiin julkaista Mikkelistä käsin, ja ensimmäinen eteläsavolainen numero ilmestyi tammikuussa 1926. Samalla ryhdyttiin alaotsikossa julistamaan ”aitosuomalaisuuden ja maahengen puolesta”. Myös päätoimittajan valinta kielii taustavoimien laajentamisesta. Kokoomuslaisesta Mikkelin Sanomista siirtyi Suursavolaiseen entinen monarkisti Väinö S. J. Laamanen, kokoomus kun ei jaksanut ”täydellisesti irtaantua ruotsalaisen hengen holhouksesta”. Suursavolainen tuomitsi ”vesivellipolitiikan” kieliasiassa ja puhui suomalaiskansallisten ainesten ja maanviljelijöiden yhteydestä. Lehteä kustantamaan perustettiin Oy Suursavolainen ja painamaan erillinen kirjapainoyhtiö Oy Paino. Yritykset kaatuivat kannattamattomuuteensa, sillä lehti tuotti enemmän tappiota kuin paino voittoa. Kesällä 1932 Suursavolainen lakkasi ilmestymästä.

Tämän jälkeen tärkeimpänä puoluelehtenä oli vähän aikaa Savonlinnassa ilmestynyt Itä-Savo, kunnes kuopiolainen Savon Sanomat syrjäytti sen. Savon Sanomien toimitus avattiin Mikkelissä vuonna 1935. Jatkoa seurasi, kun Varkauden toimisto avattiin vuonna 1940. Pieksämäelle Savon Sanomat tuli vuonna 1942, Iisalmeen vuonna 1944.

Savonlinnassa ilmestyvän Itä-Savon sidonnaisuuden muutokset kuvastavat talonpoikaiston poliittista historiaa. Uuden kansanpuolueen kannattajat saivat vanhasuomalaisen lehden haltuunsa vuonna 1917 ja muuttivat sen nimen ja puoluetunnuksen. Kun kansanpuolueen kannattajat jakaantuivat kokoomuksen ja edistyspuolueen seuraajiksi, Itä-Savon taustapiiri valitsi edistyspuolueen. Se ei pitemmän aikaa kuitenkaan tyydyttänyt näitä maanviljelijöitä, ja vuonna 1927 he siirsivät lehden maalaisliiton lehtikatraaseen.

Kalliisiin ostopuuhiin ei tarvinnut ryhtyä, vaan johtokunnan väriä vaihdettiin. Muutoksen takana olleet paineet näkyivät myös seuraavissa eduskuntavaaleissa maalaisliiton suurena voittona Mikkelin läänissä. Suunnanmuutos vei lehdeltä satoja kaupunkilaistilaajia, mutta vastaavasti uusia tilaajia tuli maaseudulta lisää. Maalaisliittoa Itä-Savo ryhtyi edustamaan ”maltillisessa ja tasapuolisessa hengessä”. Lehden levikki oli ollut vuonna 1920 noin 5 350 kappaletta, josta se nousi 9 500:een vuonna 1945. Vuodesta 1932 lehden päätoimittajana pysyi lähes kolme vuosikymmentä V. V. Valtonen.83

Edistyspuolue kuihtuu

Savon ja laajemmin Itä-Suomen poliittisen historian kiintoisia ominaispiirteitä on alueella vallinnut suhtautumistapa niin sanottuihin suomalaisiin puolueisiin – Suomalaiseen puolueeseen ja nuorsuomalaisiin. Kautta autonomian viimeisten vuosikymmenien itäsuomalaiset poikkesivat katsannoissaan valtakunnan yleisestä trendistä, mikä vaikutti äänestäjien käyttäytymiseen vielä itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä heidän pohtiessaan valintojaan kokoomuksen ja edistyspuolueen välillä. Itä-Suomessa perustuslaillisuus kohtasi voimakasta vastakaikua nimenomaan agraariväestön keskuudessa.

Ilmiö on mielenkiintoinen nimenomaan siksi, että rinnakkain sen kanssa kulki kaksi poliittista linjaa, joiden olisi luullut jauhavan edistyksen kannatuksen maaseudulla olemattomiin. Toinen näistä tosiasioista oli maalaisliiton levittäytyminen ja toinen kokoomuksen ja sittemmin IKL:n voimakas kannatus savolaisella maaseudulla. Kannattajakunnan jakauma lienee vaikuttanut siihen, että itäsuomalainen perustuslaillisuus oli luonteeltaan vasemmistolaisempi kuin puolueen kannanotot keskimäärin.

Perustuslaillisten pitkään säilynyt vakaa asema Itä-Suomessa – Laatokan Karjalan ja Kannaksen voimakkaita oikeistoalueita lukuun ottamatta – pohjasi siihen suurmenestykseen, jonka puolue koki lähinnä hallitusmuototaistelun ansiosta vuoden 1919 vaaleissa.

Silloin siitä tuli yhdellä iskulla valtapuolue lähes kaikkialla itäisessä Suomessa ja monesti edistyksen äänimäärä ylitti jopa sosiaalidemokraattien kannatuksen. Tulokseen vaikutti maalaisväestön voimakas asennoituminen tasavallan puolesta, mutta melkoisesti myös se ettei maalaisliitto vielä tuolloin kyennyt keräämään merkittävää kannatusta kuin joissakin harvoissa kunnissa.

Tämä näkyi erityisesti Etelä-Savossa. Vuoden 1919 vaaleissa edistys sai Mikkelin vaalipiirissä 35,2 prosenttia annetuista äänistä – ja viisi edustajapaikkaa. Eduskuntaan nousivat kansakoulunopettaja Mandi Hannula Pieksämäeltä, maatalousneuvoja ja torppari Taavetti Heimonen Säämingistä, maanviljelijä Kustaa Ruuskanen Rantasalmelta, yleisehdokas, Kouluhallituksen ylijohtaja Mikael Soininen Helsingistä ja maanviljelijä Kaarlo Vuokoski Mikkelin maalaiskunnasta. Heimonen kuoli kesäkuussa 1920. Hänen tilalleen eduskuntaan nousi juvalainen maanviljelijä Vili Taskinen, joka 1920-luvun jälkipuoliskolla päätyi maalaisliittoon.

Edistys oli vaalipiirissä ylivoimaisesti suurin porvarillinen puolue. Kannatus oli lähes kolmikertainen koko maan keskiarvoon nähden. Mikkelissä puolue sai 46,3 prosenttia äänistä ja Savonlinnassa 42,1 prosenttia. Puolueen vahvat lehdet näissä kaupungeissa vaikuttivat osaltaan sen menestykseen.

Maaseudun äänistä edistys keräsi yli kolmanneksen (36,2 %), mikä osuus oli maan toiseksi korkein. Etelä-Savon maaseudulla puolue nautti yli 40 prosentin kannatusta Virtasalmella (72,5 %), Anttolassa (58,6 %), Puumalassa (51,1 %), Haukivuorella (48,2 %), Mäntyharjulla (48,2 %), Mikkelin maalaiskunnassa (47,3 %), Kangasniemellä (45,3 %), Ristiinassa (45,3 %), Jäppilässä (44,0 %) ja Hirvensalmella (42,2 %). Näissä 10 kunnassa edistys oli myös suurin puolue.

Heikointa kannatus oli Heinävedellä (12,3 %), jossa maalaisliitto oli jo suurempi ja sosiaalidemokraateilla oli maakunnan vahvin kannatus (63,7 %).85 Mutta kolmea vuotta myöhemmin (1922) oli tilanne kokonaan toinen. Edistys sai vaalipiiristä kolme edustajaa, kokoomus kaksi ja maalaisliitto yhden edustajan. Edellisiin vaaleihin verrattuna edistys menetti yhden paikan kokoomukselle ja yhden paikan sosiaalidemokraateille.

Ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittiin Albin Pulkkinen, joka toimi sittemmin Mikkelin läänin maaherrana vuosina 1927–1933. Puolueelle vuoden 1922 vaalit olivat katastrofi, sillä se menetti 11 500 ääntä eli yli puolet äänistään. Maalaisliiton nousu oli todella alkanut. Tosin se ei vielä päässyt kovin lähelle sosiaalidemokraattien, kokoomuksen ja edistyksen kannatusta, mutta sen äänimäärät kasvoivat kaikkialla ja tulivat suurimmaksi osaksi edistyspuolueelta. Maalaisliitto ulosmittasi puolueelta talonpoikien kannatuksen lyhyessä ajassa, 30-luvulle tultaessa sitä oli mainittavasti jäljellä vain Mikkelin ympäristössä.

Mikkelin läänin vaalipiirissä edistyspuolueen kannatus laski suunnilleen 80 prosentilla vuosina 1919–1929. Harvoin on jollakin seudulla siirtynyt väkeä toisesta puolueesta toiseen niin nopeasti ja runsain määrin kuin Mikkelin läänissä 1920-luvulla edistyspuolueesta maalaisliittoon. Edistyspuolueen kannattajat kuuluivat virkamiehistön ja pikkuporvariston suhteelliseen pieneen liberaaliin osaan. Erityisesti oppikoulujen opettajat olivat Etelä-Savossa lähes järjestään edistyspuoluelaisia. Yhteiskuntarakenteen ollessa se mikä se oli, ei tällaisella kannatuspohjalla voinut saada suurta menestystä.

Maalaisliitolle edistyspuolue menetti Etelä-Savossa yhden merkittävän lehden, savonlinnalaisen Itä-Savon vuonna 1927. Mikkelissä ilmestynyt edistysmielinen Länsi-Savo ei pystynyt sanottavasti ulottamaan levikkiään Savonlinnan seudulle. Niin ikään edistys kärsi sisäisestä hajaannuksesta. Edistyksen johtomiehiä Savonlinnassa olivat 1920-luvun alussa toimitusjohtaja Oskari Räisänen ja lehtori Hannes Salovaara, sittemmin tehtailija Aug. Alho ja kauppaneuvos Alpo Jordan.

Kokoomuksen ruotuun siirtyi puolestaan vuonna 1925 iisalmelainen Salmetar, jonka edistyspuoluelaisuus oli kyllä ollut väritöntä. Kirjapainonomistaja O. W. Styf myi lehden ja painon vävylleen Juho Kerviselle kokoomuspuolueen rahoittaessa kauppaa. Puoluevaihdos heikensi aiemmin kannattaneen lehden taloutta, samoin kuin yhtäaikainen Iisalmen Sanomien perustaminen. Salmettaren heikko kannattavuus johti vuonna 1932 muun muassa yhdistymisneuvotteluihin Iisalmen Sanomien ja Lauri Hallmanin lehtiyhtiön kanssa, ja vaikka kauppaa ei syntynyt, neuvotteluista jäi jäljelle Salmettaren johtokunnan suositus kokoomuslaisuuden väljästä tulkinnasta lehden kirjoittelussa.

Salmetar oli useista puoluesidonnaisuuksien muutoksista huolimatta 1920- ja 1930-luvuilla leimallisesti lähinnä kaupunkiporvarien lehti. Lehden levikki oli 1920-luvun puolivälissä 4 000 kappaletta, ja se oli selkeä valtalehti alueellaan. Salmettaren vahvasta asemasta kertoo se, että sitä tilasivat käytännössä porvarit puoluekantaan katsomatta. Salmettaren vaihtaessa väriään vuonna 1925 edistyspuolueesta kokoomukseen, menetti ensin mainittu yhdellä vaalikaudella Iisalmen kaupungissa viidenneksen kannatuksestaan kokoomukselle. Sanomalehti ei ollut ainoa syy tapahtuneeseen, mutta epäilemättä tärkein. Sanomalehti oli vaalien väliset ajat tärkein poliittisten suhteiden määrittelyn agenda.

Menestyviin edistyspuolueen lehtiin kuului Länsi-Savo. Mikkeliläistä entistä kansanpuoluelaislehteä kustansi Suur-Savon Kustannus Oy, jonka nimi muutettiin Oy Länsi-Savoksi vuonna 1929. Yhtiön omistajat olivat seudun maanviljelijöitä, jotka olivat kansanpuolueen kautta tulleet edistyspuolueeseen ja joista osa tunsi siinä määrin vetoa maalaisliittoon, että Länsi-Savon huhuttiin 1920-luvun lopulla olevan seuraamassa entistä sisarlehteään Itä-Savoa tähän puolueeseen.

1930-luvulta lähtien Länsi-Savo on ollut Mikkelin levinnein lehti. Sen levikki ylitti 10 000 rajan talvisotavuonna 1939. Valtaosaltaan lehti sai tuolloin tilaajansa maaseudulta ja se oli selkeästi maakunnallinen lehti. Länsi-Savo alkoi tulla kaupunkiin voimakkaasti vasta sotien jälkeen.92 Esimerkiksi vuoden 1938 lopussa lehden levikistä vajaa 1 200 meni Mikkelin kaupungin alueelle. Länsi-Savo ilmestyi kolme kertaa viikossa vuoden 1945 alkuun, jolloin se alkoi ilmestyä muina päivinä paitsi maanantaina. Vuonna 1951 lehti luopui puoluesidonnaisuudestaan.

Päätoimittajat vaihtuivat 1920-luvun alkupuolella suhteellisen usein ennen Tatu Viljakaisen kautta 1927–1945. Viljakainen (1873–1959) liittyi lehden toimittajakuntaan toimitussihteerinä syksyllä 1917. Hänen päätoimittajakaudellaan 1930-luvulla Länsi-Savosta tuli Mikkelin seudun levinnein lehti. Musikaalinen Viljakainen soitti trumpettia, lauloi kuorossa ja osallistui vireään harrastelijateatteritoimintaan. Hän oli myös aktiivisesti mukana nuorisoseuraliikkeessä.

Viljakainen aloitti lehtiuransa Mikkeli-lehden aputoimittajana ja musiikkiarvostelijana vuosina 1903–1909 ja Mikkelin Sanomien toimitussihteerinä vuosina 1909–1917. Viljakainen oli päätoimittajaksi ryhtyessään jo 54-vuotias. Hänelle myönnettiin harvinainen lehtimieseläke jo vuonna 1930, mutta hän pysyi päätoimittajana aina 70-vuotiaaksi saakka, vuoteen 1945. Viljakainen oli aktiivinen edistyspuolueen kannattaja ja Mikkelin kaupunginvaltuuston pitkäaikainen jäsen (1919–1930, 1941–1945 ja 1947). Hänet tunnettiin myös hyvänä puhujana.

Pohjois-Savolle oli tunnusomaista, että kokoomuksen kansallisyhdistysten toiminta imi mukaansa entisiä nuorsuomalaisten aktiiveja – etenkin maaseudun perinteisten talollisten parista. Heitä olivat muun muassa muuruvetinen maanviljelijä ja seutukunnalla tunnetun talonpoikaissuvun edustaja O. P. Zitting, karttulalainen maanviljelijä ja itsenäisyyden alkuaikojen kansanedustaja Juho Snellman, suonenjokelainen asemapäällikkö E. Mesterton ja kiuruvetinen maanviljelijä Paavo Ruotsalainen. Edistyspuolue kaventui maakunnassa lähinnä kaupunkikeskusten tai teollisuustaajamien sivistyneistön ja liikemiesten puolueeksi, joka henkilöityi kuopiolaiseen Hallmanin kauppias- ja tehtailijasukuun ja heidän omistamaansa pienilevikkiseen sanomalehteen.

Pohjois-Savossa edistyksen vaalikannatus oli lähellä valtakunnallista tasoa koko tarkasteluajan. Parin viikon kuluttua puolueen perustamisesta aloitti toimintansa Kuopion läänin läntisen vaalipiirin väliaikainen piiritoimikunta.

Alkuaikojen tärkeimpänä tehtävänä järjestöllä oli kattavan asiamiesverkoston luominen sekä paikallisyhdistysten perustaminen Pohjois-Savoon. Ensimmäiseen piirikokoukseen 18.1.1919 oli saatu jo edustajat 14 paikallisyhdistyksestä ja Kuopion piiritoimikunnasta, joten toiminnan aloitus oli sujunut rivakasti. Piiritoimikunta valitsi keskuudestaan ensimmäiseksi puheenjohtajakseen agronomi Tatu Nissisen.

Oman äänenkannattajan puuttuminen ja jatkuvat taloushuolet rasittivat piiriä sen toiminnan alkuaikoina. Vuoden 1924 vaaleissa kansanedustajaksi tuli vielä valituksi Vilho Hirvisalo, mutta 1920-luvun lopulla jäi puolue kaksissa kansanedustajavaaleissa ilman edustajaa vaalipiiristä. Presidentinvaaleihin puolue meni omilla listoillaan ja menestys oli huikea. Vaalipiiristä meni läpi neljä edistysmielistä valitsijamiestä.

Lapuanliikkeen toiminnan lamaannuttua edistyspuolue sai uutta tuulta purjeisiinsa Kuopion piirin alueella. Vuoden 1935 alussa oli Pohjois-Savon piirijärjestöön kuulunut vain viisi paikallisyhdistystä, mutta vuoden aikana perustettiin 8 uutta paikallisyhdistystä ja 14 asiatoimistoa. Myös kunnallisvaaleissa puolue saavutti hyviä tuloksia, mutta valtiollisissa vaaleissa ei omaa edustajaa onnistuttu saamaan läpi.

Kokoomus kaupungeissa

Kokoomus oli tyypillinen kaaderipuolue. Piirejä perustettiin varsin improvisoidusti, eikä kokoomuksen ensimmäisissä säännöissä piiriorganisaatiota edes tunnettu. Piirit toimivat
toisin sanoen epävirallisesti kunkin alueen paikallisyhdistysten yhteistyöeliminä.

Piirien aktiviteetti vaihteli maan eri osissa suuresti ja riippui paljolti kunkin piirisihteerin aktiivisuudesta. Esimerkiksi Mikkelin piirijärjestö jätti kylmästi veronsa maksamatta vuosilta 1919–1921. Paikallisten kokoomuslehtien avustuksilla olikin ratkaiseva merkitys piirien toiminnalle – saivathan useimmat piirisihteerit palkkansa työskentelemällä lehtien toimittajina. Esimerkiksi Savon päätoimittajaksi siirtynyt A. A. Niskala toimi Pohjois-Savon Kansallisen Kokoomuksen piirisihteerinä, kunnes paikalliseen välinpitämättömyyteen kyllästyneenä jätti paikkansa tammikuussa 1928.

Mikkelin piirijärjestö perustettiin Mikkelin palokunnantalolla vasta 12.2.1922, vaikka vuodesta 1919 alkaen oli jo toiminut erinäisiä kokoomuksen järjestöjä. Lopullisen sysäyksen piiriliiton perustamiselle antoi lehtori E. G. Åkessonin, tohtori K. J. Karttusen, hovioikeuden asessori Onni Heinonkosken, maisteri Antti Walveen ja apteekkari Akseli Jaman allekirjoittama kirje, jossa tehtiin selkoa valtiollisesta tilanteesta ja kehotettiin saapumaan Mikkeliin 12.2.1922 pidettävään suureen neuvottelukokoukseen.

Kokouksessa perustettiin piiriliitto ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin hovioikeuden asessori Onni Heinonkoski. Tuolloin toimi viisi kansallisseuraa: Mikkelin, Savonlinnan-Säämingin, Heinolan, Hirvensalmen ja Rantasalmen. Vuonna 1923 perustettiin kymmenen uutta kansallisseuraa, mutta niiden toiminta oli hyvin heikkoa. Ainoastaan Mikkelin ja Savonlinnan- Säämingin seuroilla oli näkyvää toimintaa.

Vuoden 1922 vaaleissa kokoomus sai kuitenkin valtakunnallista ilmiötä seuraten vaalipiiristä toisenkin edustajan, kun eduskuntaan nousivat helsinkiläinen professori Rafael Erich sekä uutena maanviljelijä ja tunnettu sanomalehtikirjoittelija AugustTanttu Hirvensalmelta. Kokoomuksen äänimäärä nousi vaalipiirissä 6 073:sta 7 173:een. Vaalit osoittivat, että kokoomus oli ylivoimainen vain Mikkelin kaupungissa (47,3 % äänistä). Mikkelin kaupungin äänestyskäyttäytymisessä pistää silmään ainakin kaksi seikkaa: edistyspuolue, joka vuonna 1919 sai melkein puolet äänistä, supistui viidennekseen kokoomuksen voittaessa, ja esikaupunkiliitoksen myötä sosiaalidemokraattien kannatus kasvoi Mikkelissä noin kaksinkertaiseksi (43,6 %) vuonna 1933. Kokoomuksen vahva alue maaseudulla oli Hirvensalmi, josta se sai oman kansanedustajankin. Heikointa kannatus oli Juvalla, Joroisissa, Joutsassa, Heinävedellä, Jäppilässä, Rantasalmella ja Säämingissä.

Kommunisminvastainen asenne nosti puolueen ennätyslukemiin (14,9 %) vuoden 1924 ”kommunistivaaleissa” (kaavio 12). Sen jälkeen kokoomuksen kannatus heikkeni ja vuoden 1929 vaaleissa puolue keräsi enää 9,2 prosenttia vaalipiirin äänistä, kun koko maassa puolueen kannatus oli 14,5 prosenttia. Mikkelin läänin maaseudulla kokoomuksen kannatus hiipui 6,8 prosenttiin, millä osuudella se oli samansuuruinen kuihtuvan edistyspuolueen kanssa. Vuoden 1922 vaaleihin verrattuna maaseudulla laskua oli peräti 5,8 prosenttiyksikköä. Pohjois-Savossa kehitys oli samansuuntainen ja kokoomuksen kannatus samalla tasolla kuin maakunnan eteläosassa, ja selvästi alle valtakunnallisen tason. Vuosien 1922, 1924 ja 1930 vaaleissa kokoomus sai Mikkelin vaalipiiristä läpi kaksi kansanedustajaa, muulloin yhden. Vuoden 1933 vaaleissa se menetti toisen paikkansa IKL:lle ja toisen sosiaalidemokraateille. Pohjois-Savosta meni vuonna 1922 läpi kaksi edustajaa, muulloin oli tyytyminen yhteen.

Kiuruveden kirkkoherra, sittemmin Oulun hiippakunnan piispa Väinö Malmivaara toimi kansanedustajana vuosina 1927–1933. Savo-lehden entinen päätoimittaja ja Kuopion tyttölyseon rehtori Eetu Vaarama
(1878–1938) toimi kansanedustajana vuodesta 1933 kuolemaansa, vuoteen 1938 saakka. Muiden Pohjois-Savosta valittujen kokoomusedustajien oli tyytyminen yhteen kauteen eduskunnassa. Etelä-Savon pitkäaikaisin kansanedustaja oli Kerimäen kirkkoherra Arvo Pohjannoro, joka toimi kansanedustajana vuosina 1936–1948. Mikkelin vaalipiiristä valittu helsinkiläinen professori Rafael Erich toimi pääministerinä vuosina 1920–1921. Mikkelin pormestari Erkki Kuokkanen toimi Svinhufvudin toisessa hallituksessa sisäasiainministerinä heinäkuusta 1930 maaliskuuhun 1931.

Savonlinna muistutti Kuopiota siinä, että kokoomuslehti hallitsi täysin kaupunkia, jonne maalaisliittolaista lehteä ei levinnyt juuri lainkaan. Kaupungin kasvu myös paransi ainakin lyhyellä aikavälillä Savonmaan kilpailuasetelmia, mutta ei lopullisesti. Savonlinnassa monarkistit saivat heinäkuussa 1918 otteen nuorsuomalaisesta Keski-Savosta, ja monarkistienemmistöinen johtokunta peri voiton tasavaltaisesta päätoimittajasta Väinö Kolkkalasta; ero oli riitainen. Lokakuun lopussa 1919 Keski-Savon tilalla alkoi ilmestyä Savonmaa, jonka ohjelmassa ei tosin mainittu kokoomusta mutta jonka ulkoiset tunnukset ja ilmoitetut tavoitteet eivät jättäneet puoluekantaa epäselväksi.

Karjalan Kirjapaino Oy pelasti 1920-luvun puolivälissä Savonmaata kustantaneen Etelä-Savon Kirjapaino Oy:n hankkimalla sen osake-enemmistön. Vuonna 1934 yhtiö myi osakkeensa savonlinnalaisena säilyneen johtokuntansa jäsenille. Pari vuotta myöhemmin yhtiön nimeksi muutettiin Savonmaan Kirjapaino Oy. Kilpailu Itä-Savon kanssa tuottikin tulosta kaupungissa, jossa kokoomuslehti hallitsi vielä 1960-luvulla.

Maalaisliittolainen Itä-Savo oli vahvempi maakunnassa ja valloitti ennen pitkää myös piirittämänsä kaupungin. Vuonna 1939 Itä-Savonlinnan kokoomuksen johtava henkilö, lehtori Eetu Kekomäki oli valtuuston puheenjohtajana yhtäjaksoisesti 38 vuotta (1910–1947).

Savo levisi kaksi kertaa laajemmalle kuin Savonmaa. Savonlinnan kaupunki ei muodostanut riittävää pohjaa taloudelliselle menestykselle, ja Savonmaasta tuli yksi monista kokoomuslaisista lehtikuoleman uhreista vuonna 1969. Savonmaan pitkäaikaisin päätoimittaja oli Toivo Himanen, jonka päätoimittajakausi tuli kestämään 26 vuotta (1934– 1960).

Myös Mikkelissä Länsi-Savon ja Mikkelin Sanomien levikkien suhde oli enemmän kuin 2:1. Vähäinen Mikkelin Sanomat oli kokoomuslehtenä poikkeuksellisesti osuuskunnan (Sanoma) kustantama, kunnes tilalle perustettiin 1928 Sanomalehti Oy Mikkeli. 104 Asettuminen hallitusmuototaistelussa monarkian puolelle tasavaltalaismielisellä alueella romahdutti lehden levikin; alkuvuodesta 1918 se oli ollut enimmillään 8 500 kappaletta, mutta oli vuoden lopulla enää noin 2 000 ja vajosi parissa vuodessa tuhanteen, mistä alkoi hidas nousu. Lehden pitkäaikaisena päätoimittajana toimi A. A. Tienheimo (1923–28 ja 1930–45). Mikkelin Sanomista Tienheimo siirtyi Länsi-Savon päätoimittajaksi.

1930-luvun alkupuolella kokoomus ja IKL kamppailivat lehden suunnasta sanomalehteä kustantavan Sanomalehti Oy Mikkelin yhtiökokouksessa. Lehtiyhtiön arkistossa on päiväämätön luettelo, jonka mukaan kokoomuksella olisi ollut 935 osaketta ja 441 ääntä ja IKL:llä 184 osaketta ja 100 ääntä. Arkistossa on myös vuoden 1935 yhtiökokouksen pöytäkirja, jonka mukaan yhtiön johtokuntaan valittiin ylijunailija Juntunen yksimielisesti uudelleen, mutta johtaja Hämäläisen uudelleenvalinnasta syntyi äänestys, kun osa ehdotti tilalle IKL:n rovasti Kaarlo Salovaaraa Pieksämäeltä – äänestyksen voitti Hämäläinen äänin 365–201. Sotavuodet löivät viimeisen naulan Mikkelin Sanomien ja monen muun kakkoslehden arkkuun. Taloudellisesti kestämättömänä Mikkelin Sanomat lopetettiin vuonna 1954.

Kuopion kokoomuslaisten historia ulottuu tammikuulle 1918, jolloin Kuopiossa perustettiin Kansalaisvapausyhdistys. Tarkoituksena oli harjoittaa laajaa porvarillista yhteistyötä muun muassa kunnalliselämässä. Toiminta virisi uudelleen marraskuussa 1918. Joulukuussa 1918 perustetun Kuopion kokoomuksen piirijärjestön toiminta oli alkuinnostuksen jälkeen hiljaista 1920-luvun loppuun saakka.106 Kauko Mikkosen mukaan piirin ”toimintapaino keskittyi Kuopion Kansallisen Kokoomuksen yhteyteen”. Puoluetoimistoyhteyksiä hoidettiin – kuten autonomian aikaisen puoluelaitoksen aikaan – Savon toimituksesta, ja usein piirisihteerinä esiintyi joku samaisen lehden toimittajista.

Elinvoimaista Savo-lehteä ja kyvykkäitä paikallisjohtajia pidettiin arvokkaampina kuin suuren järjestökannatuksen saavuttamista sosialistipuolueiden tapaan. Lehti levitti puolueen sanaa säännöllisesti maakunnan sisällä, ja paikallisjohtajien suunnannäyttäjän rooliin voitiin luottaa vaalien alla.

Piirin aktiivisimman toimijajoukon muodostivatkin 1920-luvun jälkipuolella Savon toimittajat Weijo Karikoski, H. J. Huhanantti, A. A. Niskala, Jouko Hämäläinen, H. Koho ja J. Lampela sekä päätoimittajaksi vuosikymmenen lopulla valittu Heikki Kokko. Heidän lisäkseen Kuopiossa toimivat aktiivisesti kokoomuslaiset naiset, jotka järjestivät monia kansallishenkisiä suurtapahtumia ja pitivät huolen siitä, että eduskuntavaaleihin saatiin naisehdokkaita ja kaupunginvaltuustoon omia edusnaisia. Maakunnassa oikeistohengen tukena oli suojeluskuntajärjestö, joka jättikin monesti poliittisen puoluetoiminnan taka-alalle.

Aktivistipolvi otti melko näkyvästi osaa kansallisyhdistysten ja piirijärjestön syntyyn ja myöhempään toimintaan: heihin lukeutuivat muun muassa kuopiolaiset A. H. Saastamoinen ja K. O.A. Larsson, iisalmelainen Lauri Kärkkäinen ja lapinlahtelainen Otto Räsänen.

Maakuntalaiset pitivät Saastamoista ”omana miehenä” Helsingissä ja maailmalla, sillä juuri hän kohosi kabinettitasolla piirin muita kokoomuslaisia korkeammalle – ensin kansanedustajaksi (1924–1926) ja sitten Suomen Lontoon-lähettilääksi (vuodesta 1926 aina kuolemaansa, vuoteen 1932 saakka).

Puolueen aatteellisesta monimuotoisuudesta kertoo se, että Saastamoinen oli anglofiili, jonka diplomaatinura ja kansainväliset kontaktit suuntautuivat 1920-luvulla Englantiin ja Yhdysvaltoihin, jota pidettiin kokoomuksessa materialismin ja nousukasmaisuuden tyyssijana eikä arvostettu kovinkaan korkealle. Saastamoinen oli ollut vanhasuomalaisten ensimmäisiä itsenäisyysmiehiä, jotka olivat etsineet yhteistyötä nuorsuomalaisten aktivistien kanssa ja ajaneet eroa Venäjästä. 109 Vuoden 1922 aikana hänet nostettiin kokoomuksen kabinettipolitikoinnissa jopa potentiaaliseksi presidenttiehdokkaaksi, mutta Saastamoinen kieltäytyi kunniasta, kenties tietäen kannatuksensa rajoittuvan Savon vähälukuiseen oikeistoon ja tiettyihin metsäteollisuuspiireihin. Saastamoiselle olivat ominaisia poliittisesti joustavat liikkeet, jotka johtivat hänet suomettarelaisesta aktivistiksi ja monarkian sympatisoijasta tasavaltalaiseksi.

Maakunnan kokoomuslaisia yhdistävinä arvoina voi pitää sitoutumista markkinatalousjärjestelmään, aineellisia tavoitteita ylittäviä siveellisiä päämääriä, itsenäisyystaistelun – myyttiset ulottuvuudet saavuttaneiden passiivisen ja aktiivisen vastarinnan ja ”vapaussodan” – pyhittämistä, persoonallisuuden korostamista vastakohtana sosialistiselle joukkojen ihannoinnille ja luokkakantaisuudelle, aatepolitiikan ylemmyyttä suhteessa sosialistien ja maalaisliiton etupolitiikkaan, kirkon ja uskonnon kunnioitusta ja usein myös henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta, vahvan valtiovallan tavoitetta ja lujaa antisosialismia.

Savossa kokoomuksen kannatus laski tasaisesti valtakunnallisesta trendiä seuraten vuoden 1924 vaaleista lähtien. Vuoden 1929 vaalit merkitsivät suurta vaalitappiota puolueelle. Kokoomuksen osuus äänistä laski puolueen historian siihen asti alimmalle tasolle 14,5 prosenttiin. Vaaleihin oli myös uhrattu paljon rahaa, ja puolueen talous oli ylipäätänsä pakkasella syksyllä 1929.

Tarkasteltaessa lähemmin vuoden 1929 hajotusvaaleja, viimeisiä ”normaaleja” vaaleja ennen äärioikeiston esiinmarssia, voidaan todeta, että Savossa oikeistolaisuus oli poikkeuksellisen suuressa määrässä kaupunkilaisilmiö: kaikissa maakunnan kaupungeissa kokoomuksen kannatus ylitti huomattavasti maan keskimäärän, joka oli 22,7 prosenttia. Vuoden 1929 vaaleissa kokoomus sai Mikkelissä 46,2 prosenttia äänistä ja Savonlinnassa 43,1 prosenttia. Kokoomuksen osuus oli Mikkelissä maamme kaupungeista kolmanneksi korkein ja Savonlinnassa neljänneksi korkein. Kuopiossakin kokoomuksen osuus oli lähes kolmannes (32,3 %). Lisäksi kokoomuksella oli Iisalmessa vuonna 1929 vahva 31 prosentin kannatus eduskuntavaaleissa. Maaseudulla tilanne oli päinvastainen. Oulun läänin jälkeen Mikkelin ja Kuopion läänien maaseutu oli kokoomuksen heikointa aluetta.

Maakunnan keskusten porvarillista erikoisluonnetta korosti vielä edistyspuolueen vahva asema. Mikkeli ja Savonlinna olivat edistyksen vahvimmat tukikohdat maassa. Esimerkiksi vuoden 1919 eduskuntavaaleissa puolueen ääniosuus oli Mikkelissä 46,3 prosenttia ja Savonlinnassa 42,1 prosenttia. Edistys oli molemmissa kaupungeissa selvästi vahvin yksittäinen puolue. Iisalmessa se sai tuolloin 30,9 prosenttia äänistä, ja oli lähes kaksi kertaa suurempi kuin kokoomus. Kymmenen vuotta myöhemmin (1930) edistyspuolueella oli vielä vahva 28 prosentin kannatus eduskuntavaaleissa, mutta kokoomuksen kannatus oli silti kaksikosta selvästi suurempaa. Kuopiossakin edistys keräsi vuoden 1919 vaaleissa yli viidenneksen äänistä. Seuraavissa vaaleissa kokoomus ja sittemmin 1930-luvulla IKL vahvistivat asemiaan edistyspuolueen kustannuksella.

Työväenliike jakaantuu

Julkinen irtiotto SDP:stä vasemmalle

Sosiaalidemokraattinen puolue nousi vuoden 1919 vaaleissa takaisin eduskuntaan saavuttaen peräti 80 paikkaa, mikä oli suuri yllätys sekä puolueelle itselleen että sen vastustajille. Valkoisen Suomen vaalijoiden oli vaikea uskoa, että sama puolue, joka oli ryhtynyt kapinaan vain vuotta aiemmin, oli taas noussut eduskunnan suurimmaksi puolueeksi.

Vuoden 1919 vaalien tulos nosti sisällissodan mainingeissa maahan lyödyn työväenliikkeen itsetuntoa, mutta liikkeen todellisesta tilasta vaalitulos antoi harhaanjohtavan kuvan, sillä yhtenäisen julkisivun takana suomalaisen työväenliikkeen hajaannus eteni yhä kiihtyvällä vauhdilla. Ennen kuin kamppailu työväenliikkeen sisällä kiihtyi, kiinnittyi huomio työväestön yleisiin toimintaedellytyksiin sodan jälkeen. Suuri osa työväenliikkeen paikallisista savolaisista vaikuttajista oli saanut surmansa, virui vankiloissa ja oli ilman kansalaisluottamusta. Työväentalotkin olivat sodan jälkeen otettu muuhun käyttöön. Vuoden 1919 aikana ne palautuivat kuitenkin alkuperäisille omistajilleen.

Sosiaalidemokraatit jatkoivat vanhassa puolueessa, mutta aiempaa maltillisemmalla linjalla. Osaa vasemmiston kannattajista kiehtoivat kuitenkin radikaalimmat linjaukset. Näitä esittivät varsinkin suomalaisten emigranttien Moskovassa vuonna 1918 perustaman Suomen Kommunistisen Puolueen (Skp) edustajat.

Pohjois-Savon työväenliikkeessä esiintyi kriittisyyttä Sdp:n harjoittamaa politiikkaa kohtaan heti sodan jälkeen. Loppukeväästä 1919 puolueen hajaannus alkoi näkyä jo selvästi kuopiolaisen Savon Kansan kannanotoissa. Savon Kansa julisti jo alkuvaiheessaan oppineensa vuosien 1917–1918 tapahtumista, että ”työväestön ei pitäisi koskaan enää antautua ilman riittävää vuorovaikutusta johtajien kuljettavaksi”. Kirjoittaja tarkoitti vanhan työväenpuolueen siltasaarelaisia johtajia, mutta samaa periaatetta tuli noudattaa myös uuden puolueen johdon alaisuudessa. Alun perin Savon Kansa korosti sitoutumattomuuttaan nopeuttaakseen julkaisuluvan saantia, mutta painotti pian itsenäisyyttä puolueen suuntaan: se ei anonut pääsyä sosiaalidemokraattiseksi puoluelehdeksi, koska sen arveltiin merkitsevän samaa kuin ”kapulan suuhun paneminen”.

”Kommunistiseksi” Savon Kansa leimautui puoluejohdon mielessä jo keväällä, kun lehdessä ilmestyi arvosteluja sosiaalidemokraattien valtio- ja kansanvaltakäsityksistä ja syytöksiä heidän pikkuporvarillisuudestaan sekä eduskuntavaaleihin osallistumisen virheellisyydestä. Samaan suuntaan vaikuttivat lehden kirjoitukset työväen diktatuurista ja kommunismista sekä kesäiset opetukset marxilaisuudesta. Leimautumista ei hidastanut se, että Savon Kansassa julkaistiin kesällä salaista puoluetoimintaa vastustava julistus. Lehti ei kuitenkaan ollut suomalaisen kommunistisen puolueen äänitorvi.

Sosiaalidemokraattisen puolueen eri osapuolten välinen vastakkainolo kärjistyi joulukuussa 1919 pidetyssä puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa avoimeksi välirikoksi. Puoluekokous alkoi kriitikkoja tyydyttävällä tavalla, kun Savon Kansan päätoimittaja Kaarlo Luoto (1875–1947) valittiin yhdeksi kolmesta puheenjohtajasta. Se osoittautui lopulta Pyrrhoksen voitoksi. Puoluesihteeri Taavi Tainio vaati järjestävän valiokunnan nimissä jo toisen kokouspäivän lopuksi Luodon erottamista puolueenvastaisena.

Luodon synniksi Tainio luki sen, että Savon Kansa ei ollut suostunut puoluelehdeksi ja että lehdessä oli keskusteltu uudesta puolueesta. Luodon nostaminen opposition pahimmaksi nimeksi oli yllättävää siinä mielessä, että Savon Kansa ja sen omat kirjoittajat eivät puolueen menettelytapojen muuttamisvaatimuksista huolimatta vaatineet samalla tavalla pesäeroa sosiaalidemokratiaan kuin monet Sosialistisen Aikakauslehden kirjoitukset. Lisäksi Savon Kansassa sanouduttiin irti aseellisista kapinayrityksistä. Päivälehtenä Savon Kansa oli toki puoluejohdolle hankalampi kuin kahdesti kuussa ilmestyvä teoreettinen julkaisu.

Luodon valinta opposition kellokkaaksi palveli Tauno Saarelan mukaan toista tarkoitusta. Nostamalla esiin Luodon ja tämän menneisyyden – keskeisen aseman punakaarteissa vuosina 1905–1906, syytökset kuolemantuottamuksista ja punakaartin varojen kavaltamisesta, ryöstöt ja ryöstöyritykset sekä puolueesta erottamisen – vahvistettiin kuvaa, että oppositio liittyi aseisiin, ryöstelyyn ja salamyhkäisiin seikkailuihin. Ja samat asiathan kuuluivat puoluejohdon mielestä myös kommunismiin. Lisäksi puoluejohto pystyi tätä kautta antamaan kuvan, että puoluejohdon kimppuun olisi hyökätty sosiaalidemokratian ulkopuolelta.

Tilannetta ei parantanut se että Luoto linjasi Marxin ja Engelsin edustaman kommunismin kaikkien sosialistien tai sosiaalidemokraattien hyväksymäksi tavoitteeksi. Luoto erotettiin sosiaalidemokraattisesta puolueesta kesken kokouksen hänen puoluetta vahingoittavan toimintansa takia.

Puoluekokouksen jälkeen, keväällä 1920, Sdp-kriitikot ryhtyivät toimeen uuden puolueen perustamiseksi. Pohjois-Savon aktiivit olivat hankkeessa alusta alkaen mukana kiirehtien prosessia. Julkinen järjestäytyminen alkoi itse asiassa Kuopiosta. Kuopion sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö julistautui Kaarlo Luodon johdolla äänin 140–6 väliaikaiseksi sosialistiseksi piiritoimikunnaksi 11.1.1920. Luodon lisäksi piirissä hajotustyössä puuhailivat O. Partanen Kiuruvedeltä sekä Emmi ja Antti Mäkelin, Matti Harmaja, valokuvaaja Adiel Hedman ja Ville Vainio Kuopiosta.

Vanhan Kuopion työväenyhdistyksen luonteen muuttuminen ja joutuminen sisäisellä valtauksella vieraisiin käsiin merkitsivät suoranaista romahdusta sosiaalidemokraattiselle järjestötoiminnalle Kuopiossa. Kommunismi alkoi maanvyöryn lailla levitä Kuopion piirin alueella. Valtaosa yhdistyksistä liittyi sosialistiseen piirijärjestöön ja erosi Sdp:stä vieden rahansa ja talonsa mukanaan. Käytännössä koko piiri, mukaan luettuna Kajaanin alapiiri, vaihtoi leiriä. Sdp:n piti muodostaa kokonaan uusi piiriorganisaatio. Sdp:n jäsenmäärän kuihtuminen oli yhä kiihtyvä ilmiö piirin alueella:

Vuosi

Sdp:n Jäseniä

1919

2 865

1920

1 123

1921

664

1922

550

Jo maaliskuussa 1919 pidetyssä piirikokouksessa oli esitelty toimintakertomusta, jossa ilmeni karu totuus. Vuoden alusta, siis muutamassa kuukaudessa, oli menetetty puolet noin 7 000 jäsenestä. Kommunistien ensimmäinen piirikokous ylpeili puolestaan syyskuussa 1920 kaikkiaan 114 yhdistyksellä ja 5 126 jäsenellä vaalipiirin alueella. Sdp:n yhdistysten määrä sen sijaan laski peräti 30:een vuonna 1922. Tämä kehitys ilmeni myös vuoden 1922 vaaleissa: Sdp korjasi vain 11,8 prosenttia äänistä kommunistien yltäessä 37,8 prosenttiin.

Kuopiossa ilmestyvästä Savon Kansa -lehdestä tuli Luodon johdolla uuden vasemmistolaisen suuntauksen alkuvaiheen valtakunnallinen pää-äänenkannattaja, jolla oli laaja lukijakunta kaikkialla maassa. Loppuvuodesta 1919 lehteä levisi 13 700 kappaletta Helsingistä Ouluun ja Kemiin saakka. Vuoden 1920 alussa lehti muuttui kuusipäiväiseksi. Saman painon julkaisemaa Punikin Joulua painettiin tuolloin 22 000 kappaletta, ja siitä suurin osa myös myytiin. Savon Kansan rinnalle sosiaalidemokraatit pyrkivät perustamaan oman lehtensä, mutta Savon Työmies pysyi vähäisen levikkinsä takia pystyssä vain muutaman kuukauden vuonna 1920.121 Työväenliike oli siirtynyt täysin kommunistien haltuun Pohjois-Savossa. Kuopiosta tuli jo vuonna 1919 maanalaisen kommunismin näkyvin keskus, jota rahoittivat Neuvosto- Venäjä ja ”punapakolaisten perustama” Skp. ”Sinne suuntasivat odottavan katseensa kaikki kansalaissodan ja valkoisen terrorin katkeroittamat”, kuten Arvo ”Poika” Tuominen muistelmissaan kuvaa.

Alku ei silti näyttänyt lupaavalta: jo ennen Kuopion kunnallisjärjestön eroamista aseistetut miehet piirittivät Savon Kansan toimitalon, tutkivat toimituksen ja toimittajien asunnot sekä vangitsivat päätoimittaja Luodon. Kunnallisjärjestön eropäätöksessään esittämä näkemys, että Suomen työväki ei elätellyt kapinahankkeita, olikin selvästi suunnattu viranomaisille.

Savon Kansan toimitalossa Tulliportinkatu 37:ssä avattiin maaliskuussa 1919 Kahvila Punikki eli ”porvarin mieliharmi”. Mottona sillä oli ”Koiralle nimi karvojen mukaan”. Tuntematon miesjoukko tervasi Savon Kansan kirjapainon ja Kahvila Punikin lokakuisena yönä 1919.124 Punikista muodostui vakituinen kommunistien juttu- ja ryyppytupa, jossa kaikki suuret salajuonet punottiin.

Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (Sstp) toukokuiseen perustamiskokoukseen lähti Kuopion läntisestä vaalipiiristä edustajia peräti kymmenestä kunnallisjärjestöstä, kun yleensä tyydyttiin lähettämään vain koko piirin tai suurimpien kunnallisjärjestöjen edustajat. Perustamisyritys keskeytyi viranomaisten väliintuloon, mutta selviteltyään asiaa Helsingin sosialistinen kunnallisjärjestö päätti jatkaa puolueen toimintaa perustamiskokouksen päätösten pohjalta kesäkuussa 1920.

Kahden vasemmistopuolueen taistelu äänestäjistä oli kovaa. Kyse oli myös sosiaalidemokraattisten järjestöjen hallinnasta. Kommunisteille varsinkin ammattiyhdistysliike oli tärkeä vaikutuskanava. Vuonna 1920 he saivatkin enemmistön Suomen Ammattijärjestössä SAJ:ssä.

Sstp:llä oli aluksi Suomessa vain muutamia vankkoja tukialueita: Helsinki ja Kuopio olivat niistä keskeisimmät. Laajimmillaan Sstp toimi 16 piirijärjestön ja runsaan 24 000 jäsenen voimin vuonna 1922. Pohjois- Savossa Sstp:n jäseninä oli 19 kunnallisjärjestöä ja 158 ammattiosastoa ja työväenyhdistystä. Kuopion läntisessä piirijärjestössä oli 3 216 jäsentä eli peräti 13 prosenttia puolueen kokonaisjäsenmäärästä. Vaikka Sstp oli leimallisesti kaupunkipuolue, Pohjois-Savossa se oli maaseudun ja miesten puolue. Jäsenistöstä lähes 80 prosenttia asui maaseudulla ja vain kuudesosa oli naisia.

Mikkelin piirijärjestö saatiin vaivoin perustetuksi vasta toukokuussa 1922, viimeisenä koko maassa. Jäsenmäärästä ei ole tietoa, mutta sillä oli vain viisi maaseutuyhdistystä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Sdp:llä oli tuolloin Mikkelin piirissä 89 työväenjärjestöä, joiden yhteinen jäsenmäärä kohosi yli 2 200:aan. Piirin toimintakertomuksessa kiiteltiin, että ”köyhälistön keskuudessa koko vaalipiirissä on pysynyt yhteisymmärrys varsin eheänä, ainoastaan muutamia heikommin toimineita järjestöjä on ryhtynyt ajelehtimaan sos.-dem. työväenliikkeelle vieraiden aatteiden palveluksessa”.

Viranomaiset hajottivat Sstp:n valtiopetoksellisesta ja laittomasta toiminnasta epäiltynä jo elokuussa 1923. Samaisessa niin sanotussa ”Kallion leikkauksessa” puolueen toimitsijat ja kansanedustajat vangittiin, sanomalehdet lakkautettiin ja kirjapainot suljettiin. Kaksi kansanedustajaa kuitenkin vältti pidätyksen. Heistä toinen oli kuopiolainen Pekka Nurmiranta (aik. Bovellan), joka pakeni moottoriveneellä aluksi Ruotsiin. Vuonna 1924 hän matkusti Viron kautta Neuvostoliittoon saapuen Pietariin vuoden lopulla. Nurmiranta toimi Neuvosto-Karjalassa muun muassa kasvattajana lastenkodissa ja vuonna 1929 oikolukijana Punainen Karjala -lehden toimituksessa.

1930-luvulla Nurmiranta teki erilaisia töitä Petroskoissa – hän toimi Petroskoin postilaitoksen kuljetusosaston johtajana vuonna 1932, Petroskoin suomalaisen teatterin näyttelijänä vuosina 1930–1935 ja rakennustyöläisenä vuosina 1936–1940. Pekka Nurmiranta vangittiin 24.6.1941 vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä, ja 8. lokakuuta hän sai kuuden vuoden vankeustuomion. Nurmirannan maine palautettiin vuonna 1994.

Kuopiossa pidätettiin 3. elokuuta 1923 kaikkiaan 17 puolueen toimitsijaa, muun muassa kansanedustajat Kalle Pekka Toppinen ja Emmi Mäkelin, Sanantuojan päätoimittaja Bruno Tenhunen, aputoimittaja Yrjö Hyvönen, Sstp:n Kuopion läänin läntisen vaalipiirin puheenjohtaja Matti Rissanen ja sihteeri Toivo Nikolai Vuorela, rouva Liinu Väisänen, kauppa-apulainen Olga Virtanen, Taavi Antikainen, Väinö Idman ja räätäli Kalle Forsman. Seuraavana päivänä Etsivän keskuspoliisin haaviin jäi myös ”kommunistien johtohenkilö ja vuoden 1905 punakaartin johtaja” Kaarlo Luoto, joka saatiin kiinni ”kalastusmatkalla” Kuopion pitäjän eräästä torpasta. Vajaan viikon päästä pidätettiin vielä kolme kuopiolaista kommunistisen liikkeen näkyvää naista: kirvesmiehen vaimo Alma Juuti, työmiehen vaimo Elviira Rissanen ja ompelijatar Olga Tapaninen. Etelä-Savossa puolestaan pidätettiin Mikkelin Sstp:n piiritoimikunnan jäsenet Johan ja Maria Laukkanen, puheenjohtaja Johan Salo, sihteeri Heikki Silvennoinen, Anna Sofia Väisänen, Juho Tervonen, Akseli Lyytinen ja Otto Pulkkinen.

Savon Kansan kirjapaino suljettiin sinetein 11 kuukaudeksi ja Sanantuoja lakkasi ilmestymästä. Heinäkuussa 1924 poliisit poistivat sinetit ovilta, ja syksyllä alkoi ilmestyä Savon Työ, nyt väljästi muotoillun ”sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton” äänenkannattajana. Savon Työ oli jatkuvasti Skp:n hampaissa, sillä se ei ollut Skp:n keskuskomitean jäsenen Kalle Lepolan mukaan ”aina täyttänyt vasemmistohenkisen työväenliikkeen vaatimuksia”. Piiriorganisaattori Antti Ojalan mukaan lehti oli heikko. Jatkuvat moitteet osoittivat, että Skp:n toimihenkilöt eivät antaneet lehdelle anteeksi itsenäistä esiintymistä presidentinvaaleissa tai kriittistä kirjoittelua Viron kommunistien kapinasta. Jatkuvan leimaamisen takia Kaarlo Luoto joutui eroamaan Savon Työstä tammikuussa 1928.

Syksystä 1923 alkaen Sdp:stä vasemmalla oleva työväenliike ei enää perustanut puolueorganisaatiota vaan toimi seuraavat seitsemän vuotta paikallisjärjestöinä ja vaaliliittoina. Skp:n johto otaksui tällaisen organisaatiomuodon mukautuvan paremmin etujoukkopuolueen salaiseen ohjaukseen. Paikallisjärjestöt koordinoivat muun muassa vaalitoimintaa, mutta osa puoluetyöstä tehtiin 1920-luvun lopulla kansalaisliikkeissä.

Sstp:n lakkauttaminen ei koitunut kommunistisen liikkeen turmioksi Pohjois-Savossa, kuten monin paikoin varmasti oletettiin. Entiset Sstp:n toimijat perustivat pian liberaalin yhdistyslain turvin Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton Kuopiossa 12.4.1925. Pohjois-Savon Työväen ja pienviljelijäin yhdistysten perustaminen ajoittui vuosiin 1924 ja 1925, jolloin sosialistisen nuorisoliiton järjestäjä Verner Pauli ja SAJ:n luennoitsija, mekaanikko William Tanner kiertelivät maakuntaa ja elvyttivät kommunistista järjestökenttää.

Kuopion maalaiskunnan Sotkanniemen kylästä syntyisin oleva Tanner (entinen Tarvainen) tunnettiin repäisevänä puhujana ja vertaansa vailla olevana järjestöjyränä.134 Tannerin tausta on kuin vakoilukertomuksesta. Hän toimi mekaanikkona Suomen lisäksi Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa ja vietti eri maiden vankiloissa 13 vuotta. Hänet muun muassa tuomittiin Yhdysvalloissa vakoilulain rikkomisesta viideksi vuodeksi vankeuteen vuonna 1918, mutta armahdettiin vuonna 1922, jolloin hän siirtyi Neuvostoliittoon. Suomessa hän eli vuodesta 1923, kunnes siirtyi jälleen Neuvostoliittoon Kominternin palvelukseen vuonna 1930. Stalinin aloitettua etnisten puhdistusten sarjan myös Tanner vangittiin vuonna 1935. Sen jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa.

William Tannerin veroisena sosialismin levittäjänä Etsivä keskuspoliisi piti vain Savon Työn päätoimittajaa Kaarlo Luotoa, jonka harteille voi laskea kunniaa siitä, että järjestö toisensa jälkeen hylkäsi Sdp:n 1910–1920-lukujen taitteessa. Sosiaalidemokraattien luopioksi leimaama Luoto oli tutustunut sosialismin oppeihin ulkomailla, pääasiassa Saksassa, ja hänen räväkät kirjoituksensa nostattivat aina ilmestyessään verenpainetta sosiaalidemokraattien ja porvarillisten piirien keskuudessa. Luoto pakinoi lehteensä ”Töhkerömäen Pekkana” sekä kirjoitti runoja ja näytelmiä. Luoto erotettiin lehdestä kuitenkin vuoden 1928 alussa hänen lähestyttyään Niilo Vällärin johtamaa kommunistisen puolueen oppositiota. Hänen tilalleen Savon Työn päätoimittajaksi tuli Kalle Lampinen helmikuussa 1928.

Erottamisensa jälkeen Luoto irtaantui poliittisesta toiminnasta. Hän kuoli Heinolan reumasairaalassa helmikuussa 1947. Miksi Kaarlo Luodon keskeinen rooli liikkeen historiassa sittemmin unohdettiin? Kun vasemmistolaisen suunnan oppositiota edustaneet ”hoipertelijat” järjestäytyivät, jäi Kaarlo Luodon johtama Savon Työ heidän haltuunsa. ”Hoipertelijoiden” vastapoolina oli ”huitojain” hallitsema Kuopion Työväen vaalikomitea. Ideologisesti ”hoipertelijat” eivät hyväksyneet Väinö Tannerin johtamaa Sdp:tä eivätkä silloista Skp:n johtoa. Ryhmä koostui pääasiassa ammattiyhdistysjohtajista. 1920-luvun lopun ”hoipertelijaliike” sai Pohjois-Savossa vankan aseman. Moskovalle uskollisia äkkijyrkkiä ryhdyttiin haukkumaan ”huitojiksi” ja ”tinkimättömiksi”.

Rajalinjat piirtyivät selkeämmiksi vasta kevään 1928 jälkeen, kun Skp ryhtyi rummuttamaan Kominternin komennosta niin sanottua kolmannen vaiheen taktiikkaa, jossa sosiaalidemokraatit leimattiin entistä jyrkemmin luokkavihollisiksi, vallankumouksen sabotoijiksi ja porvareiden hännystelijöiksi.

Kommunistit ohjailivat SAJ:tä – tärkeintä kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyöfoorumia – aktionismin tielle, mikä näkyi lakkojen runsautena ja vuoden 1929 yleislakkoyrityksenä. Samalla he menettivät sosiaalidemokraatteihin sen vuoropuheluyhteyden, joka oli syntynyt vuonna 1926 niin sanotun linnarauhan solmimisen myötä.

Pohjois-Savon Komintern-uskollisimmat asuivat Kuopiossa, josta tuli seuraaviksi vuosiksi järjestövyörytysten, henkilöriitojen ja sosiaalidemokraattien sättimisen näyttämö. Skp:n aktiivit Emil Kukkonen, Emanuel Juuti, Esa Hietanen, Veikko Venäläinen ja Anni Pelkonen yrittivät nuijia kokousten päätöslauselmia mieleisikseen, mutta vaivatonta se ei ollut, sillä varsinkin ammattiyhdistysaktiiveja lipesi koko ajan helsinkiläisen Niilo Vällärin ja kumppaneiden hahmottaman opposition suuntaan.

Etsivän keskuspoliisin mukaan Skp:tä tottelevat aktiivit eli ”moskovalaiset” eivät saaneet täyttä otetta edes Savon Työstä, sillä ”hoipertelijoihin” lukeutuva Kalle Lampinen jäi lehden toimitussihteeriksi, mutta vastaavaksi toimittajaksi tuli sentään ”moskovalaisten” ehdokas, työmies Kalle Kusti Korhonen (s. 1906) ja Tuomisen tilalle, ei tosin varsinaiseksi toimittajaksi, vaan ”jonkinlaiseksi Skp:n sensuuripäälliköksi” piirijärjestäjä Esa Hietanen. Lampista ei uskallettu erottaa kokonaan, sillä ”joukkojen” kannatus näytti vielä tuolloin olevan irtisanoutuneen toimituksen puolella ja erityisesti Lampinen oli käytettynä esiintyjänä ollut yleisessä suosiossa.

Puhdistus toimitettiin myös Savon Työn Kajaanin ja Iisalmen konttoreissa erottamalla näiden konttoreiden hoitajat. Tammikuun lopulla 1930 Skp piti Kuopiossa kokouksen, jossa oli määrä linjata puolueen suuntaa. Mitään ratkaisevaa puoleen tai toiseen ei kuitenkaan saatu aikaan, vaikka ”huitojat” eli ”äkkijyrkät” olivat kutsuneet avukseen omikseen tuntemansa savolaiskansanedustajat Pekka Strengellin, Arvo Lehdon ja Aug. Turusen. ”Huitojat” esittivät kokouksessa ponsiehdotuksen, mutta se jäi hyväksymättä ilman että siitä olisi äänestetty. Kiihkeätunnelmainen maratonkokous kesti peräti kuusi tuntia ja siinä käytettiin nelisenkymmentä eri puheenvuoroa.

Suuntataistelu kommunistileirissä ei jäänyt tähän. ”Huitojain” taistelua johtava Kuopion työväen vaalikomitea palkkasi helmikuun alusta ”valistajaksi” ja piirijärjestäjäksi tunnetun lahtelaisen kommunistin Eino Kockin, jolle heti Kuopioon saavuttuaan järjestettiin puolisenkymmentä eri tehtaiden ja työpaikkojen työläisille suunnattua puhetilaisuutta, joiden perussanomana oli ”hoipertelun” tuomitseminen. Lisäksi Kock harjoitti ”yksityisvalistamista”. Näin asemia vahvistamalla ryhdyttiin selvittämään välejä uudelleen Kuopion vaalikomitean 9.2. järjestämässä kokouksessa, johon ”ylituomariksi” oli tilattu piiriä edustava kansanedustaja Asser Salo. Samalla aloitettiin ”puhdistus” myös kommunistien taloudellisissa yrityksissä. Huomattavin operaatio oli ”hoipertelijain” johtohenkilön, entisen kansanedustajan Anselm Salmisen erottaminen Savon Kansa Oy:n taloudenhoitajan toimesta. Hänen tilalleen otettiin metallityömies ja entinen Kuopion piirin vaalikomitean sihteeri, metallityömies Juho Hämäläinen, joka oli säilyttänyt ”kirkkaan” kantansa.

Esa ”Paavo” Hietanen siirtyi keväällä 1930 jyrkkien puolelle. Hänen johtamansa ”huitojat” saivat selvän enemmistön huhtikuussa 1930. Lapualaiskesän Hietanen piileskeli metsissä ja välttyi kyyditykseltä.142 Lapualaisvuosiin päättyi niin Savon Työn kuin muidenkin kommunistien lehtien tarina.

Helmikuussa 1930 lehti sai kahden kuukauden lakkautustuomion, toukokuussa se lakkautettiin uudelleen ja kesäkuussa viranomaiset lakkauttivat kaikki kommunistiset lehdet. Savon Työn lakkauttamisen jälkeen Pohjois-Savon kommunistit saivat äänenkannattajansa vasta vuonna 1945, mutta julkaisivat pitkin 1930-lukua maanalaisia lehtiä, kuten vuonna 1932 takavarikoitua piirilehteä Työläinen ja talonpoika.

Mikkelin vähälukuinen kommunistipiiri piti sen sijaan tiukasti kiinni ”kirkkaasta Moskovan kannasta”. Vuoden 1930 vuosikokouksessa esimerkiksi päätettiin, ettei Suomen Työmiestä saa levittää, koska se on ”hoipertelijain” lehti. Mikkelin paikallisjärjestö toimi kuitenkin tukalassa asemassa, sillä kun oli velkoja pari tuhatta markkaa. Mikkelin työväen vaalikomitean sielu oli hieroja Olga Laitinen (s. 1886) Mikkelistä. Samalla kun hän oli paikkakunnallaan julkisen toiminnan ehkä johtavin hahmo, hänellä näytti olevan myös ensisijaiset suhteet Skp:hen. Hän esimerkiksi huolehti puolueen lentolehtisen jakamisesta.

Lapualaisvuosina Laitinen ilmeisesti pakeni salateitse Neuvosto-Venäjälle. Muita Skp:n johtohenkilöitä olivat puuseppä Aapeli Nikamaa (s. 1893) ja viilaaja Juho Laukkanen (s. 1885), joka syksyllä 1929 oli Mikkelin kommunistisen opintokerhon puheenjohtaja ja Mikkelin työväen vaalikomitean puheenjohtaja. Nikamaa ja Laukkanen saivat linnatuomiot ja kärsivät ne Tammisaaressa. Tammisaaresta vapauduttuaan Nikanmaa siirtyi Neuvosto-Venäjälle 1930-luvun alkupuoliskolla. Varkaudessa toimi myös Skp:n paikallinen elin. Paikkakunnan ”johtavin julkisen ja salaisen toiminnan mies” oli Väinö Kauhanen. Kommunistien kokouksia pidettiin Varkauden Taulamäellä. Savonlinnan seudun kommunistien toiminta keskittyi Miekkoniemelle, jossa Skp:llä oli paikallisjärjestö ja sen hallussa työväentalo.

Kommunistien piiriorganisaattori Juho Dahl pidätettiin vappuna 1934 Kuopion Itkonniemellä. Venäjältä Kuopioon lähetetty Suomen kommunistisen puolueen uusi piiriorganisaattori ilmoitti Etsivän keskuspoliisille nimekseen aluksi Uuno Kekäläinen. Dahlin taskusta tavattiin Venäjältä lähetetty salainen raportti.

1920-luvun puolivälissä sosiaalidemokraattinen työväenliike alkoi hitaasti elpyä Pohjois-Savossa. Vaaliagitaation ja vuoden 1924 voiton ohella tähän vaikutti se seikka, että heillä oli tuolloin oma sanomalehdistönsä,
kun taas kommunisteilta se oli lakkautettu.

Ennenaikaista oli kuitenkin sosiaalidemokraattisen piirijärjestön johdon esittämä väite, että ”vaalipiirin työväestö on lopultakin alkanut irtautua kommunismin harhakuvitelmien lumoista ja liittyä jälleen sosialidemokratian lipun ympärille”. Etsivä keskuspoliisi pani merkille, että sosiaalidemokraattien ja kommunistien väliset suhteet olivat ”käyneet entistä kireämmiksi”.

Vuoden 1922 vaalit suunnannäyttäjänä

Paras keino selvittää kommunismin ja sosiaalidemokratian kannatus on tutkia väestön äänestyskäyttäytymistä eduskuntavaaleissa. Eduskuntavaalit valtakunnallisina vaaleina kertovat luotettavimmin alueen poliittisista suuntauksista ja niiden tendensseistä pitkällä aikavälillä. Tarkastelen seuraavassa erityisesti työväenliikkeen maltillisen ja radikaalin suuntauksen kannatuksen jakautumista ja kehitystä Savossa.

Vuoden 1922 eduskuntavaalit olivat vasemmistopuolueille ensimmäinen keskinäinen voimainkoetus. Niissä Sdp:n suhteellinen kannatus laski. Puolue oli vuoden 1919 vaaleissa saanut yhteensä 80 paikkaa ja sai vuoden 1922 vaaleissa enää 53 paikkaa menettäen 27 paikkaa Sstp:lle. Koko kahtiajaon perusta on juuri näissä vaaleissa, kuten esimerkiksi Pertti Laulajainen on väitöskirjassaan tuonut esiin.

Kahden työväenpuolueen esiintyminen vaaleissa ei innostanut äänestäjiä. Sitä ei liioin tehnyt porvarillisten puolueiden keskinäinen kilpailu. Heinäkuun alussa 1922 pidettyihin vaaleihin osallistui 58,5 prosenttia äänioikeutetuista, mikä merkitsi huomattavaa aktiivisuuden laskua edellisistä vaaleista. Työväenliikekin kadotti reilut 10 000 ääntä, vaikka äänioikeutettujen luku oli kasvanut edellisistä vaaleista monien valtiorikosoikeuksissa tuomittujen saatua kansalaisluottamuksensa takaisin. Vuoden 1917 äänimääriin ero oli vieläkin selvempi.

Savon äänestysaktiivisuus noudatteli valtakunnallisia linjoja. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli Kuopion läntisessä 54,7 ja Mikkelin vaalipiirissä 53,3. Erityisesti Etelä-Savossa jäätiin kauas valtakunnan keskiarvosta, mikä toistui lähes kaikissa seuraavissa vaaleissa tästä eteenpäinkin.

Ensikatsannolla voisi ajatella, että jakautuminen vei työväenliikkeeltä kannattajia. Päätelmiä ei voi kuitenkaan tehdä näin yksiviivaisesti. Mikkelin vaalipiirissä työväenliike kärsi tappion, vaikka se oli selvästi yhden suunnan hallitsema alue eikä jakautuminen juurikaan häirinnyt sen toimintaa. Esimerkiksi Mikkelin kaupungissa liike menetti ääniä yli viidenneksen. Myös Kuopion läntisessä vaalipiirissä työväenpuolueet hävisivät, vaikka siellä työväenliikkeen jakautuminen ja kiistely olivat näkyneet selvemmin.

Vaaleihin osallistumiseen vaikuttivat kuitenkin muut tekijät. Kesällä 1922 ei ollut enää samanlaista tarvetta saattaa työväenliike ja työväestö osaksi hyväksyttyä yhteiskuntaa kuin keväällä 1919. Työväestössä ilmeisesti koettiin tilanne samankaltaisena kuin 1910-luvun alussa, jolloin äänestysprosentti oli koko ajan laskenut alkuvaiheen innostuksen ja uskon eduskunnan kautta saataviin uudistuksiin hiipuessa. Vasta vuoden 1917 erityistilanteessa äänestysprosentti oli noussut huomattavasti.

TAULUKKO 21. Työväenpuolueiden kannatus eduskuntavaaleissa 1919 ja 1922.

 

1922

1919

Alue

SSTP

%

SDP

%

SDP

%

Kuopion läntinen vaalipiiri

19 439

37,8

6 070

11,8

29 394

50,8

Iisalmen mlk

1 098

37,2

573

19,4

3 860

53,5

Iisalmi

272

31,4

92

10,6

463

43,4

Kaavi*

543

28,4

167

8,7

1 090

43,4

Karttula

1 226

43,5

309

11,0

1 592

54,5

Keitele

633

48,4

114

8,7

859

59,6

Kiuruvesi

1 171

36,5

378

11,8

1 750

50,5

Kuopio

1 857

36,7

288

5,7

2 471

45,8

Kuopion mlk

1 331

37,5

198

5,6

2 408

46,3

Lapinlahti

1 010

40,9

205

8,3

1 385

47,6

Leppävirta

1 220

28,6

1 119

26,2

2 912

57,3

Maaninka

556

33,7

190

11,5

1 012

50,9

Muuruvesi

828

46,9

115

6,5

1 079

54,6

Nilsiä

663

34,5

177

9,2

969

44,1

Pielavesi

1 281

46,6

195

7,1

1 593

51,8

Rautalampi

957

46,1

207

10,0

2 441

61,8

Rautavaara*

70

10,0

353

50,4

495

62,3

Sonkajärvi

735

40,4

224

12,3

Suonenjoki

754

34,8

122

5,6

1 047

44,7

Tuusniemi

1 079

62,7

81

4,7

1 267

64,4

Varpaisjärvi

313

33,0

70

7,4

312

28,1

Vehmersalmi

335

35,4

66

7,0

Vesanto

590

41,5

138

9,7

810

53,8

Vieremä

690

41,2

165

9,9

Mikkelin vaalipiiri

2 975

6,0

21 799

44,0

29 238

47,0

Anttola

35

3,8

337

37,0

408

34,5

Enonkoski

37

5,2

279

39,0

353

45,4

Haukivuori

15

2,2

225

33,4

402

36,4

Heinävesi

58

2,9

1 194

59,6

1 716

63,7

Hirvensalmi

49

3,1

623

39,6

785

35,5

Joroinen

253

12,3

1 047

50,8

1 659

63,5

Juva

54

1,9

1 409

49,9

2 014

53,6

Jäppilä

15

2,2

280

42,0

350

40,1

Kangaslampi

21

3,6

280

48,1

422

52,9

Kangasniemi

58

2,6

978

44,1

1 104

38,3

Kerimäki

90

3,2

1 342

47,4

1 639

49,2

Mikkeli

55

4,2

221

17,0

366

23,1

Mikkelin mlk

161

4,9

1 292

39,2

1 799

40,1

Mänt harju

143

4,9

1 267

42,4

1 448

37,4

Pieksämäki

91

4,0

980

42,9

1 355

45,8

Puumala

46

3,2

658

46,3

656

36,2

Rantasalmi

102

4,0

1 331

52,0

1 811

59,7

Ristiina

57

3,1

707

38,3

877

38,4

Savonlinna

77

7,4

218

20,9

400

31,9

Savonranta

13

1,6

459

56,5

390

50,4

Sulkava

88

5,4

779

47,6

1 011

49,7

Sääminki

206

7,5

1 191

43,1

1 595

48,9

Virtasalmi

82

9,8

143

17,1

217

20,2

*Kaavi ja Rautavaara kuuluivat tuolloin Kuopion läänin itäiseen vaalipiiriin
Lähde: SVT XXIX, Eduskuntavaalit 1919, 1922.

Innottomuutta osallistua vaaleihin saattoivat lisätä myös yhteiskunnalliset uudistukset – ennen muuta torpparivapautus. Se loi suunnan, joka irrotti maaseutuväestöä työväenliikkeestä. Vuoden 1922 vaaleissa se ei ilmeisesti ehtinyt vielä vaikuttaa paljoakaan.

Torpparien itsenäistyminen saattoi kuitenkin näkyä työväenliikkeen tappioina Mikkelin ja Kuopion läntisessä vaalipiirissä. Kuopion läntisessä vaalipiirissä työväenpuolueet kärsivät suurimmat tappionsa Leppävirralla, jossa oli vaalipiirin keskitasoa enemmän torppareita. Mikkelin läänissä vastaavia paikkakuntia olivat Juva ja Heinävesi.

Sstp menestyi hyvin alueilla, joilla se oli voittanut kamppailun työväenliikkeen suunnasta ja joilla työväenyhdistysten enemmistö oli liittynyt puolueeseen. Sen vahvoja alueita oli – Oulun molempien vaalipiirien ohella – nimenomaan Kuopion läntinen piiri, jossa Sstp sai yli kolmanneksen annetuista ja yli 75 prosenttia työväenliikkeen äänistä. Koko maassa puolue sai 14,8 prosenttia äänistä.

Sstp sai kaikissa Kuopion läntisen vaalipiirin kunnissa Hankasalmea lukuun ottamatta enemmän ääniä kuin sosiaalidemokraatit. Hankasalmi kuuluikin selvästi Jyväskylän taloudelliseen vaikutuspiiriin. Muualla Itä-Suomessa tilanne oli päinvastainen.

Ratkaisevasti työväestön ideologinen suuntautuminen jyrkkeni sisällissodan jälkeisinä vuosina, ja Pohjois-Savon kohdalla voidaan puhua todellisesta vallankumouksesta: putosihan vuonna 1922 sosiaalidemokraattisen puolueen äänimäärä vaalipiirissä 29 000:sta noin 6 000:een ja kommunistit veivät 38 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Samoin supistui sosiaalidemokraattisen puolueen jäsenmäärä piirissä näinä vuosina noin 7 000:sta alle 600:aan.

Kuopion kaupunki oli maan toiseksi punaisin kaupunki heti Oulun jälkeen. Kommunistit kokosivat 36,6 prosenttia annetuista äänistä. 1920-luvun alussa Kuopio tunnettiinkin ”Suomen Moskovana” etenkin äkkiväärien sanomalehtiensä ja radikaalin ilmapiirinsä ansiosta. Savon Kansa sisarjulkaisuineen oli vuoden 1920 loppupuolelle saakka ainoa vasemmistolaisen liikkeen äänenkannattaja Sosialistista Aikakauskirjaa lukuun ottamatta.

On muistettava, että vasemmistososialistinen lehdistö sai alkunsa Kuopiossa, jossa Kaarlo Luodon johdolla virinnyttä toimintaa ryhdyttiin kutsumaan vasemmistolaiseksi ja kaupunkia ”Suomen Moskovaksi”. ”Suomen Moskova” -termin syntyyn vaikuttivat vasemmistolaisen lehden lisäksi Kuopion poliittiset olot. Vasemmistolaistuminen oli niin voimakasta, että sosiaalidemokraattinen ryhmä oli poissa valtuustosta vuodet 1922–1925.

Kun kommunistiset vaaliliitot kiellettiin vuonna 1930, sosiaalidemokraatit saivat valtaosan vasemmistolaisen työväenliikkeen äänistä eli yhteensä 14 paikkaa. Edellisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli ollut vain kolme paikkaa vasemmiston 16 paikasta.

Kommunistit saivat yli kolmekymmentä prosenttia äänistä myös Iisalmen kaupungissa (31,4 %). Sstp sai tuolloin työväenliikkeen äänistä kaupungissa kolme neljästä ja maalaiskunnassa 2/3 äänistä (37,2 % kaikista äänistä). Kommunistien suosio kaupungissa kuitenkin hiipui vuosikymmenen loppua kohden. Vuoden 1929 vaaleissa kommunistit saivat kaikista äänistä Iisalmen kaupungissa enää 16 prosenttia ja maalaiskunnassa 29 prosenttia.

Suomen punaisin kunta oli puolestaan köyhä Tuusniemi, jossa kommunistit saivat 62,7 prosenttia äänistä. Lähelle 50 prosenttia puolueen kannatus nousi myös muualla Pohjois-Savossa – Keiteleellä (48,4 %), Muuruvedellä (46,9 %), Pielavedellä (46,6 %) ja Rautalammilla (46,1 %). Kunnat olivat koko Pohjois-Savon tapaan vahvaa vasemmiston kannatusaluetta jo vuoden 1907 eduskuntavaaleista lähtien. Muutenkin Sstp menestyi Pohjois-Savon maaseudulla paremmin kuin Sdp.

Vuoden 1922 vaalitulos toi Sstp:lle peräti viisi kansanedustajaa Kuopion läntisestä vaalipiiristä. Eduskuntaan nousivat Savon Kansan toimittajat Pekka Nurmiranta (s. 1887) Iisalmen maalaiskunnasta ja Hannes Pulkkinen (s. 1885) Rautalammilta, kätilö Emmi Mäkelin (s. 1874) Kuopiosta, piirisihteeri Kalle Toppinen (s. 1892) Iisalmesta ja kansanedustaja Ville Vainio (s. 1882) Kuopiosta.

Puolueen ydinalue määritellään suhteellisen kannatuksen mukaan. Ydinalueella raja on toistuvasti vähintään 25 prosenttia annetuista äänistä. Vuonna 1924 kommunistit saivat yli neljänneksen annetuista äänistä peräti 17:ssä Pohjois-Savon 28 kunnasta ja vuonna 1927 kaikkiaan 18 kunnassa, kun Nilsiä liittyi joukkoon. Vuoden 1929 vaaleissa ydinalue laajeni käsittämään 21 kuntaa. Uusina tulivat Tervo, Iisalmen maalaiskunta ja Kiuruvesi. Kommunistikunnissa työväenpuolueen kannatus oli ollut vankkaa jo autonomian aikana. Koska nämä punaiset alueet olivat olleet olemassa jo ennen sisällissotaa ja pysyivät elinvoimaisina koko 1920-luvun, niiden syntyyn ja jatkuvuuteen täytyi olla vaikuttamassa myös rakenteellisia tekijöitä.

Tauno Saarelan mukaan työväestön radikaalit Sdp:n kriitikot ilmaisivat alkuun kaipuuta vanhan työväenliikkeen poliittiseen perintöön, mutta päätyivät realiteetit tunnustettuaan ainakin osittain uudenlaisen poliittisen kulttuurin tielle. Enemmistö Suomen työväestöstä kannatti maltillista sosiaalidemokraattista politiikkaa, vaikka myös kommunismilla oli jonkin verran kannatusta. Pohjois-Savossa valinta poikkesi yleisestä linjasta, ja liki koko työväestö antoi äänensä Sstp:lle ja sen seuraajille. Pohjois-Savosta muodostui yksi kommunismin vahvoista kannatusalueista.

Kymmenessä kunnassa Sstp:n ja sen seuraajien kannatus ylsi vaaleista toiseen lähelle 40 prosenttia tai sen yli. Karttulassa (50,9 %) ja Tuusniemellä (62,5 %) useampi kuin joka toinen äänestäjä valitsi kommunistisen vaihtoehdon vuoden 1929 vaaleissa. Kuopion kaupungissa kolmannes kannatti kommunismia (36,2 %, 1929). Kuopion läntisessä vaalipiirissä kommunistit saivat lähes kaksi kolmasosaa työväenliikkeen äänistä, mutta heidän asemansa oli heikentynyt vuosikymmenen alusta, jolloin (1922) he olivat saaneet peräti 76,2 prosenttia työväenliikkeen äänistä. Kuopion läntisessä vaalipiirissä maalaisliitto lisäsi kannatustaan työväenliikkeen kustannuksella niin, että noin kolmannes vaalipiirin äänestäjistä tuki sitä.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Pohjois-Savon väri oli punainen. Sosiaalidemokraattien kannatus oli parhaimmillaan yli 60 prosenttia annetuista äänistä 1910-luvulla ja vielä 1919 verisen sisällissodan jälkeenkin yli 50 prosenttia. Kun työväenliike jakautui, punainen väri oli sama kuin kommunistilipussa.

Kommunisteilla oli vankka kannatus maakunnassa, ja päästyään mittauttamaan kannatustaan vaaleissa he ylsivät yli 30 prosentin tulokseen. Sstp:n heikkoja alueita suhteessa Sdp:hen oli puolestaan Mikkelin vaalipiiri. Kommunistit eivät saaneet vasemmiston piirissä enemmistöä ainoassakaan kunnassa. Vaalipiirissä oli vain muutamia kuntia, joissa kommunistit saivat yli 10 prosenttia kaikista hyväksytyistä äänistä. Etelä-Savoon näistä kuului vain Joroinen, missä kommunistien ääniosuus oli 12,3 prosenttia. Joroisissa kommunismin kannatus keskittyi Lehtoniemen tehdas- ja työläisalueelle. Vasemmiston äänistä kommunistit keräsivät Etelä-Savossa ainoastaan 12 prosenttia, eli toiseksi vähiten koko maassa. Mikkelin kaupungissa Sstp sai annetuista äänistä vain 4,2 prosenttia, kun kaikista kaupungeista annetuista äänistä puolue keräsi peräti 21 prosenttia.

Kommunistit eivät saaneet yhtään edustajaa vaalipiiristä. Sitä vastoin sosiaalidemokraatit olivat vaalipiirin suurin puolue ja annetut äänet toivat sille seitsemän edustajanpaikkaa. Sosiaalidemokraatit saivat 44 prosenttia annetuista äänistä ja 88 prosenttia työväenliikkeen äänistä. Vahvinta kannatus oli Heinävedellä, jossa Sdp sai lähes 60 prosenttia (59,6 %) annetuista äänistä. Yli 50 prosenttiin kannatus nousi myös Savonrannalla (56,5 %), Rantasalmella (52,0 %) ja Joroisissa (50,8 %).

Kommunistisen liikkeen kannatus Mikkelin vaalipiirissä on ollut vähäisintä koko maassa. Ratkaisevana syynä tähän voidaan pitää sitä, että työväenliikkeen jakautuessa 1920-luvun alussa Sdp säilytti erittäin hyvin asemansa läänin alueella. Lahden toiminnalliseen vaikutusalueeseen jo tuolloin kuuluneessa Heinolassa ja sen ympäristössä kommunisteilla oli kuitenkin merkittävämpää kannatusta. Lahti muodostui hyvin lujaksi kommunistiseksi keskukseksi sisällissodan jälkeen. Suurteollisuutta harjoittavien keskusten puuttuminen läänin alueelta oli ratkaisevana syynä siihen, ettei kommunismi päässyt pureutumaan muualle Mikkelin lääniin.

Poliittiseen perinteeseen liittyy tavallaan sekin, että läänin sosiaalidemokratia oli 1920-luvulla melko radikaalia ja kilpaili siten onnistuneesti kommunistien kanssa vaalikannatuksesta. Tuolloisella vasemmistososiaalidemokratialla eli niin sanotulla keskustalaisuudella oli läänin alueella merkittävää kannatusta. Edelleen on otettava huomioon merkittävien kommunististen persoonallisuuksien puute ja perusjärjestöjen heikohko tila.

Maan alla ja päällä

Kaikkein voimakkaimmin porvarillisten piirien arvomaailmaa koetteli tietoisuus maanalaisten kommunistien solutustyöstä. Tämä oli kuin näkymätön näyttämö, jossa vastapuolen voimaa ja vaikutusvaltaa voitiin vain arvioida omien ja yhteisön pelkojen, uskomusten ja huhujen sekä lehdistön välittämän vähäisen, mutta sitäkin arvolatautuneemman informaation valossa.

Suurimman ongelman koko kommunistiselle työväenliikkeelle muodosti Skp:hen kytkeytynyt maanalainen työväenliike, joka ei edes yrittänyt tulla toimeen vallitsevan järjestelmän ehdoilla. Liike osoitti vallalla olevan yhteiskunnallisen järjestelmän epäkohdat kieltämällä sen kokonaan ja halveksimalla sitä. Sille ei riittänyt yhteiskunnallinen korjausliike sosiaalisia epäkohtia poistamalla, kapitalismia pehmentämällä tai parlamentaarisen enemmistöön pyrkimällä. Maanalainen työväenliike halusi muuttaa yhteiskunnan täydellisen vallankumouksen kautta.

Skp:n laittomuuden peruste Suomessa oli sen tausta sisällissodan hävinneiden, Neuvosto-Venäjälle paenneiden punaisten puolueena, joka pyrki kumoamaan valkoisen Suomen porvarillisen järjestyksen. Uhkakuvien takeena oli Skp:n jäsenyys Kominternissa, vuonna 1919 maailmanvallankumousta bolsevikkien ehdoilla levittämään perustetussa kattojärjestössä.

Suomessa Skp kanavoi valtaosan Kominternilta saamistaan rahoista maanalaisen organisaation ylläpitoon, puoluetyöntekijöiden palkkoihin ja matkakuluihin. Julkiseen toimintaan satsattiin varoista vain neljäsosa, joka jakaantui puoluelehdille, vaalikampanjoihin sekä poliittisten vankien perheille ja tukiorganisaatiolle. Painotus kuvastaa maanalaisen työn tärkeyttä Skp:lle. Perustamisensa jälkeen varoissaan ollut puolue alkoi saada viimeistään vuonna 1920 säännöllistä taloudellista tukea, jonka turvin se toimi aina terrorin vuosiin 1937–1938.

Kuopion työväenliike säilyi muihin kaupunkeihin verrattuna hyvin, joten Skp:n kannatti ryhtyä sitä rahoittamaan. ”Suomen Moskovan” rahoittaminen oli kannattava investointi horjuvalle Neuvosto-Venäjälle ehkä maailmanvallankumouksenkin toivossa, mutta ainakin Suomen lahtareille voitiin näin tuottaa muuta puuhaa, jotta Mannerheim ei uhkaisi Kannakselta käsin. Saamansa taloudellisen avun turvin kommunistit saivat osaltaan täyden yliotteen sosiaalidemokraateista.

Maanalainen työväenliike nähtiin vastapuolella – eikä aivan syyttä – vieraan vallan pääkaupungista johdettuna, jyrkän kumouksellisena, itsenäisyyttä uhkaavana liikkeenä. Tätä kuvaa se ei koskaan yrittänyt karistaa kannoiltaan. Kommunistisen työväenliikkeen tuhoutuminen vuonna 1930 ei ollutkaan yksinomaan lapuanliikkeen tai viranomaisten syytä. Maanalainen työväenliike auttoi tietämättään merkittävästi lapuanliikettä kommunisminvastaisen taistelun siinä vaiheessa, jossa viholliskuvia levitettiin leimaamalla ja mustamaalaamalla vastapuolta.

Jokaista maanalaisesta liikkeestä tihkunutta tiedonjyvästä käytettiin vahvistamaan mielikuvia kommunistien ”salakavaluudesta” ja ”tuhoisuudesta”. Skp:n keskuskomitea oli jo syyskesällä 1920 ryhtynyt kuumeisesti synnyttämään salaista organisaatiotaan ja lähettänyt muun muassa Kuopioon henkilöitä toimimaan vaalipiirin järjestäjinä. Näiden organisaattorien ensimmäisenä tehtävä oli perustaa niin sanottu vaalipiirikolmikko ja pyrkiä sen jälkeen lisäämään kolmikoiden ja puoluejäsenten määrää. Kuopioon vaalipiirikolmikko syntyi ensimmäisten joukossa helmikuuhun 1921 mennessä. Kesällä 1921 kolmikko saatiin kootuksi myös Mikkelissä, mutta sen toiminta jäi varsin olemattomaksi. Kuopiossa vaalipiirikolmikko puolestaan oli pikemminkin raportointi- kuin johtamiselin.

Maanalaisen työväenliikkeen edustamasta radikalismista oli parhaiten perillä Etsivä keskuspoliisi, jolle oli tarkoituksenmukaista levittää tietoa jokaisesta yhteiskuntajärjestystä vähänkin – vaikka sanan voimalla – horjuttavasta teosta. Maanalaisten kommunistien esiin nousuja oli suhteellisen helppo valvoa maaseudulla ja pikkukaupungeissa, jollaisia Kuopio, Iisalmi, Mikkeli ja Savonlinna olivat 1920-luvulla. Etsivä keskuspoliisi tiesikin melko tarkoin lähes jokaisen maakuntaa kiertelevän agitaattorin ja salaisen toimijan taustan, mutta 1920-luvun lainsäädännön mukaan siltä puuttui monesti juridinen näyttö vangitsemisen perusteeksi. Vallankumouksellisen kommunismin suitseminen oli turvallisuuspoliisin ylivoimaisesti tärkein tehtävä maailmansotien välillä.

Skp:n salainen perusjärjestöjen verkko luotiin Suomeen Sstp:n lakkauttamisen jälkeen vuonna 1924, mutta salaisia soluja tärkeämmiksi asetettiin yhä julkiset järjestöt. Julkisiin äärivasemmiston järjestöihin kuuluminen
oli 1920-luvun Suomessa portti puolueeseen, sillä niiden sisällä toimi usein salainen Skp:n puoluesolu, joka pyrki ohjailemaan toimintaa. Osallistuminen salaiseen toimintaan edellytti sitoutumista ja elämäntavan muutosta kohti ”ammattivallankumouksellisuutta”, jossa koko elämä pyhitettiin puolueelle. Samalla siteiltään heikot, pelkkään luokkaidentifikaatioon perustuneet julkisen liikkeen sosiaaliset verkostot vaihtuivat demokraattisen sentralismin nimiin vannovaan, vahvaan ja hierarkkisesti johdettuun puolueverkostoon.

Maanalainen organisaatio jakaantui kolmeen lohkoon: puoluelinjaan eli poliittiseen linjaan, nuorisolinjaan ja sotilaslinjaan. Kahden ensiksi mainitun linjan toiminta oli organisoitu siten, että maa oli jaettu piireihin, joita johtivat piirikomiteat (”pik” tai ”piki”). Piirit puolestaan oli jaettu alueisiin, joiden johdossa olivat paikalliskomiteat eli ”pakit”. Näiden alaisina toimivat varsinaiset kommunistipuolueen perusjärjestöt, niin sanotut solut. Maanalaiseen verkostoon kuului myös fraktioita eli julkisissa työväenjärjestöissä Skp:n tarkoitusperiä ajaneita ryhmiä.165 Sotilaslinjan tarkoituksena oli armeijassa harjoitettavan vallankumouksellisen kiihotuksen järjestäminen ja armeijaan kohdistuvan vakoilun harjoittaminen.

Piiri- ja paikalliskomiteoihin pääsivät vain kaikkein luotettavimmat toverit. Pohjois-Savossa piiritason vallankumousorganisaatio toimi Kuopiossa. Paikalliskomiteoiden määrä osoitti lähinnä Skp:n yhteyksiä eri paikkakunnille. Tilastojen mukaan ne Pohjois-Savossa olivat parhaimmillaan maaliskuussa 1926, jolloin puolueella oli 22 paikalliskomiteaa. Sen jälkeen määrä kääntyi laskuun niin, että kesällä 1930 niitä oli enää 10 paikkakunnalla. Isommilla paikkakunnilla toimi lisäksi erillinen ”nuorisopaki”.

Skp:n Kuopion nuorisolinjan piirikomitea perustettiin elokuussa 1925. Ensimmäisiä piirikomitean jäseniä olivat työmies Otto Happonen, osuusliike Työkansan varastomies Martti Miettinen ja konepajaoppilas Veikko Venäläinen. Piirikomiteasta Happonen kuitenkin erosi pian siirryttyään Kuopion sotilaskomitean puheenjohtajaksi. Syksyllä 1926 otettiin piiritoimikunnan jäseneksi maalari Tatu Launonen ja syyskesästä 1927 alkaen vaneritehtaan työntekijä Anni Pelkonen, ja talvella 1927 komiteaan kuului myös laivamies Kusti Rissanen. ”Täytejäseneksi” piiritoimikuntaan kutsuttiin maaliskuussa 1928 työmies Emil Kukkonen. Vuonna 1928 piirikomiteaan kuuluivat muun muassa metalliliikkeen omistaja Juho Hämäläinen, levyseppä Mikko Lappalainen, taloudenhoitaja Anselm Salminen ja koneenhoitaja Abel Vilhunen.

Skp:n Kuopion piirikomitealla (Pik), joka Skp:n sisäisessä tiedotuksessa merkittiin numerolla 7, oli yhteyshenkilöitä kahdella työmaalla: Haapaniemen rullatehtaalla työmies Emil Kukkonen ja Puuseppätehdas Oy:ssä Kusti Rissanen. Piirissä oli kaksi alapiirikomiteaa, Juankoskella ja Karttulassa Syväniemen rullatehtaalla.

Skp:n Kuopion piirikomitean tehtävä oli saada kommunistinen vaihtoehto kuuluviin julkisessa työväenliikkeessä. Kuopiosta pidettiin yhteyttä Kuopion vaalipiirien ohella Kainuuseen. Pikin kokouksissa mietittiin, miten saada kommunisteja jäseniksi ja ehdokkaiksi tärkeimpien paikallisten ammattialojen johtokuntiin, osuusliikkeiden edustajistoihin ja ehdokkaiksi erilaisille vaalilistoille. Muita tehtäviä olivat muun muassa tiedotus eli agitaatio- ja valistustyön suunnittelu, solutoiminnan järjestäminen alueittain ja puoluetyön järjestäminen. Käytännön työstä vastasivat hierarkiassa alemmalla tasolla olevat puolue-elimet, kuten paikallis- ja kaupunkikomiteat sekä viime kädessä solut. Solut rakennettiin illegaalisessa toiminnassa siten, että 2–3 henkilöä tiesi toisistaan. Palon sattuessa tämä minimoi kiinnijääneiden määrän.

Skp:n Kuopion sotilaskomitea lakkautettiin heinäkuussa 1927. Sen puheenjohtajana toimi edellä mainittu Happonen ja jäseninä sekatyömies Vilho Torvinen, torikauppias Jussi Tuhkanen, tikkutehtaan työmies Aarne Kankkunen ja satulaseppä Aarne Turunen. Kullakin sotilaskomitean jäsenellä oli oma ”yhdysmies” Pohjois-Savon rykmentin sotilaiden joukossa. Syynä sotilaskomitean hajottamiseen oli se, että Aarne Turusta epäiltiin ohranan mieheksi. Turunen säilytti hallussaan komitean arkistoa, mutta ei vaatimuksista huolimatta tuonut komitealle sen laatimaa Kuopion asemakarttaa väittäen, että oli kadottanut sen. Kartta löytyi sittemmin, mutta komitean jäsenille jäi vahva usko, että se oli ollut ”ohranassa tutustuttavana”. EK epäilikin, että sotilaskomitea oli lakkautettu ainoastaan näennäisesti, jotta ohranan kätyriksi epäilty Turunen voitaisiin syrjäyttää toiminnasta.

Skp:n organisaatio ei laajentunut samalla lailla kuin julkinen organisaatio: puolueella ei ollut paikalliskomiteoita läheskään kaikissa kunnissa, joissa sen julkinen toiminta oli vilkasta. Varsinkin Pohjois-Savossa oli monia kuntia – esimerkiksi Tuusniemi, Rautalampi, Iisalmen maalaiskunta, Keitele, Kiuruvesi, Nilsiä, Vesanto ja Vieremä – joissa ei ollut Skp:n elimiä, vaikka niissä toimi monia julkisen liikkeen järjestöjä, joilla oli vankka kannatus.

Kuopion piirissä myös halu ryhtyä Skp:n jäseneksi oli vähäistä. Yleensäkin Skp:n julkisen toiminnan vahvoilla alueilla valmius liittyä puolueeseen ei ollut yhtä suurta kuin alueilla, joissa puolue oli heikko suhteessa sosiaalidemokraatteihin. Kuopion piirissä jäsenistö ei myöskään ollut samalla lailla paikallisesti keskittynyt, sillä piirin jäsenistä oli kesällä 1929 Kuopiossa vain noin yhdeksäntoista prosenttia. Skp:n Kuopion piirin jäsenkehitys noudatteli liikkeen yleisiä nousuja ja laskuja. Varsinkin vangitsemiset keväällä 1928 vaikuttivat huomattavasti puolueen jäsenmäärään juuri Kuopion alueella, jossa 193 varsinaisesta jäsenestä katosi 140 eli yli 72 prosenttia. Jo vangitsemiset Kuopion piirissä talvella 1925–1926 katkaisivat yhteydet moniin paikkakuntiin.

Jos Skp:n maanalaisen järjestörakenteen ajattelee verkostoksi, sen leimallisin piirre oli paikallistasojen riippuvuus piiritason työntekijöistä. Vaikka pidätetty piiritason työntekijä ei olisi kertonut salaisuuksia, paikallistason kommunistit eivät välttämättä tienneet toistensa olemassaolosta. Maanalaisen verkoston heikkoutena olikin sen suljettu luonne ja toisaalta vastuunalaisten kaaderien nopea vaihtuvuus ja kuluminen kovan paineen alaisena.

Maanalaista toimintaa johti Skp:n piiriorganisaattori, jonka tehtävänä oli toimia piirin linkkinä ylätasolle eli Suomen Byrooseen ja alatasolle eli paikalliskomiteoihin. Piiriorganisaattorit rekrytoitiin puoluekoulun kasvattien ja Sstp:n entisten työntekijöiden joukosta. Vuoden 1925 jälkeen koulutuksesta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa (LVKY:ssa) tuli ehto piiriorganisaattoriksi pääsylle. Se merkitsi myös sitä, että valinta tehtiin rajan takana – Skp:n johto poimi opiskelijoista sopivia henkilöitä Suomeen lähetettäväksi. Piiriorganisaattorit eivät turvallisuussyistä toimineet yhdellä alueella kovin pitkää aikaa. Yleensä he vaihtoivat piiriä noin vuoden välein.

Kuopion piiriorganisaattoriksi saapui syksyllä 1923 Bernhard ”Ukko” Liimatainen (s. 1889), joka oli siirtynyt joulukuussa 1921 salateitse Neuvosto-Venäjälle ja toiminut oppilaana LKVY:ssa tammikuusta 1922 marraskuuhun 1923, minkä jälkeen hänet määrättiin puolueorganisaattoriksi Kuopion piiriin. Hän hoiti työtään vain seuraavaan syksyyn. Liimataista seurasi piiriorganisaattorina Jalmari Rasi (1893–1934) tammikuusta 1925 helmikuuhun 1926. Ennen Kuopioon tuloaan Rasi oli toiminut puoluetyössä Moskovassa ja Petrogradiksi tuolloin kutsutussa Pietarissa (vuodesta 1924 Leningrad).

Joulukuussa 1925 organisaatiota vahvistettiin ja apulaispiiriorganisaattoriksi saapui Martti Solin. Hän kuoli sittemmin Leningradissa helmikuussa 1927. Rasia piiriorganisaattorina seurasi ensin Antti Ojala (1892-) maaliskuussa 1926 ja sitten Erkki Nissinen (1897–1938) lokakuussa 1927. LKVY:n kasvatti ja ennen Kuopioon tuloaan pari vuotta Vaasan piiriorganisaattorina toiminut Nissinen oli ollut mukana muun muassa Skp:n puoluekokouksessa Moskovassa kesällä 1925. Talvesta syksyyn 1927 toimi piiriorganisaattorina jälleen Antti Ojala, joka kutsutti itseään Supiseksi tai Sutiseksi tai Tuomaiseksi. Ojala kävi usein Savon Työn toimituksessa ohjailemassa lehden toimitustapaa ja kovistelemassa Luotoa siitä, ettei tämä julkaissut sotilaskiihotuksen luonteisia artikkeleita.

Piiriorganisaattorit elivät paikkakunnillaan yleensä puolilegaaleina ja esiintyivät jonkun liikkuvan ammatin harjoittajina: Antti Ojala oli esimerkiksi Oulussa nahkakauppias ja Turussa koneasiamies. Kuopiossa Ojala esiintyi metsätyönjohtaja Aarne Kauppisena.

Puolilegaalisuus ei soveltunut kaikille: varsinkin Bernhard Liimatainen valitti toistuvasti olevansa toimintavaikeuksien ja ilmitulon pelosta väsynyt tai ”hermostunut ja henkisesti kulunut”. Konrad Arppe puolestaan selitti imevänsä ”keuhko- ja vatsakatarri- sekä hermotautilääkkeitä”. Etsivän keskuspoliisin Kuopion edustuksen arvioissa Skp:n Kuopion piiriorganisaattoreita ei arvostettu kovin korkealle.

Skp:n kannalta pahin mahdollinen kävi toteen vuonna 1928, kun piirien yhdysmies Jalmari Rasi paljasti koko Suomen maanalaisen verkoston, joka oli toiminut kitkatta yllättävän pitkään. Huhtikuussa 1928 lähes kaikki piiriorganisaattorit pidätettiin Rasin paljastusten jälkeen. Tämä leikkaus jäi aikakirjoihin niin sanotun ”Skp:n jutun” nimellä. Leikkaukset vaikuttivat maanalaiseen verkostoon niin lamaannuttavasti, ettei se toipunut siitä entiselleen ennen Lapuan kesää, jolloin kaikki oli jo liian myöhäistä. Tilapäiset organisaattorit korvattiin LVKY:ssä koulutuksensa saaneilla toimijoilla pääosin vasta elokuussa 1929, jolloin Konrad Arppe sijoitettiin Kuopioon. Arppe tosin poistui sairauden takia Suomesta jo marraskuun lopulla, ja Kauko Heikkilä siirtyi Turusta Kuopioon maaliskuussa 1930.

Jalmari Rasin kertomukset antoivat myös Kuopion EK:lle paljastavaa tietoa alueen kommunisteista. Huhtikuussa 1928 EK iski. Se pidätti useita Skp:n Kuopion piirin johtoon kuuluneita henkilöitä. Kuopiossa pidätettiin Skp:n Kuopion piiriorganisaattori, työmies Erkki Nissinen (s. 1897–1938), Savon Työn toimittaja ja entinen Oulun piiriorganisaattori Abel Majanen (s.1891) sekä kolme Kuopion piiritoimikunnan jäsentä: metalliliikkeen omistaja Juho Hämäläinen (s. 1890), levyseppä Mikko Lappalainen (s. 1898) ja Savon Työn taloudenhoitaja Anselm Salminen (s. 1897). Neljäs pidätettävä, piiritoimikunnan jäsen, Särkisalmen vaneritehtaan laitosmies Abel Vilhunen (s. 1889) teki kotietsinnän yhteydessä itsemurhan ottamalla myrkkyä. Lisäksi pidätettiin Nissisen naisystävä ja apuri sekä yksi Suomen kommunistisen nuorisoliiton Kuopion piirikomitean jäsen. Skp:n Kuopion apulaispiiriorganisaattori, kupariseppä Allan Visanen (s. 1903), joka käytti itsestään kutsumanimeä ”Veikko”, oleskeli ”huhtikuun leikkauksen” aikana Helsingissä ja pidätettiin EK:n pääosaston toimesta. Helsingissä pidätettiin myös Kuopion läntisen vaalipiirin kansanedustaja, entinen Savon Työn päätoimittaja Yrjö Enne (s. 1898).

Savon Työ kirjoitti pidätyksistä 19.4.1928 paljon puhuvalla otsikolla: ”Ohranan musta verkko tavattoman saaliin vedolla.” Kuopiolaisia Rasin pidätys kosketti erityisesti, olihan hän miltei kaikkien aktiivisten kuopiolaisten kommunistien henkilökohtainen tuttu 1920-luvun puolivälissä. EK:n pidätykset herättivät myös julkisen vasemmiston.

Eri puolilla Suomea järjestettiin pidätyksiä vastustavia mielenosoituksia, joissa samalla ilmaistiin tuki EK:n selleihin joutuneille tovereille. Kuopiossa mielenilmaukseen osallistui noin 300 henkilöä. Vielä suuremman huomion saivat itsemurhan tehneen Abel Vilhusen hautajaiset, joissa kerrottiin olleen ”tuhansiin nouseva hautajaissaattue”. Savon Työ painotti, että Vilhunen oli ”ohranan uhri”.

EK:n Kuopion osasto raportoi kuitenkin jo ennen pidätyksiä pääosastolle, että Vilhunen tunnettiin ”vahvana ryyppymiehenä”, minkä vuoksi hänen luotettavuutensa omienkin piirissä salaisen työn tekijänä oli aikoja sitten horjunut ja häntä pidettiin vähän luottamusta nauttivana ja käytännössä kyvyttömänä salaiseen toimintaan. Viimeinen piste tovereille oli ollut alkuvuodesta 1927 Vilhusen asunnolla tapahtunut ”viinan- ja ampuma-aseen käyttely ja tappelukohtaus”, minkä johdosta EK käynnisti tarkan kotietsinnän.

Piiriorganisaattori Erkki Nissinen sai kolmen ja puolen vuoden kuritushuonetuomion ja menetti samalla kansalaisluottamuksensa kuudeksi vuodeksi. Abel Majanen sai kolmen, Allan Visanen ja Yrjö Enne kahden ja puolen vuoden kuritushuonetuomion, ja kukin menetti viideksi vuodeksi kansalaisluottamuksen. Hämäläinen, Lappalainen ja Salminen tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta yhdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kolmeksi vuodeksi kansalaisluottamuksensa. Hämäläisen ja Salmisen tuomiot olivat ehdollisia.

Salainen toiminta jäi nuorisoliikkeen jäsenten harteille, joilla oli poliittista innostusta mutta ei varovaisuutta. EK:n oli suhteellisen helppo valvoa heidän toimintaansa. Skp:n johto lausuikin tuomitsevia sanoja Kuopion salaisen toiminnan heikkoudesta.

EK arveli puoluejohdon tuomion olleen seurausta savolaisten kommunistien ”taltuttavaisuudesta”. Muutamat tuomiot S.K.P:n puoluelinjalla 1928 ja nuorisolinjalla 1929 ovat tehneet varoittavan vaikutuksen. Aloitekykyisten johtajain puute ja – miksei – pelko ’ohranan’ kaikki tietäväisyydestä vaikuttavat myös osaltaan ehkäisevästi salaiseen toimintaan.

Pohjois-Savoa kiertelevät Skp:n agitaattorit keskittivät toimintansa pääasiassa Kuopioon tai Kuopion maalaiskuntaan ja Karttulaan, mistä löytyi muutamia kommunistien otollisina pitämiä teollisuuslaitoksia. Agitaattorit havaitsivat jo 1920-luvun alkupuolella, että radikaalit joukkotilaisuudet eivät vedonneet joukkoihin etenkään maaseudun pienviljelijöiden keskuudessa. Tällaisia kapitalistisen järjestelmän vastalausekokouksia yritettiin synnyttää muun muassa työttömyyden varjolla vuoden 1924 laskusuhdanteen aikaan. Radikaalille toiminnalle vastaanottavaisimpina pidettiin tämän jälkeen kaupunkimaisten keskusten työläisjoukkoja ja nuoria.

Maanalaisen kommunismin jyrkimmät äänenpainot kuultiin työläisnuorten opintokerhoissa, joita oli perustettu vuoden 1926 lopulla Turun hovioikeuden alkuvuodesta lakkauttamien sosialististen työläisnuorisojärjestöjen tilalle. Pohjois-Savon vilkkaimmat kommunistiset opintokerhot toimivat Kuopiossa ja Karttulassa. Julkiradikalismi ja sosialististen tunnusten esilläpito pitivät opintokerhoja porvarillisten piirien erityisinä silmätikkuina ja alituisen viranomaisvalvonnan kohteina. Karttulalaisia suojeluskuntalaisia ärsytti erityisesti Syvänniemen osuuskunnan hoitajan Uljas Jäppisen johtaman kerhon julkinen uskonnonvastaisuus. Kuopiossa kommunistinuoret osoittivat rohkeuttaan neuvostomallisilla lakeillaan.

Kun maakunnan kaduilta, tehtaista tai kylänraiteilta löydettiin kommunistisia propagandalehtisiä, epäilyt kohdistuivat välittömästi nuorkommunisteihin. Skp:hen kytkeytyneitä lehtisiä levitettiin salassa, sillä pelkkä niiden hallussapito riitti vangitsemisen perusteeksi. Lentolehtisiä jaettiin myös työväenliikkeen perinteikkäissä joukkotilaisuuksissa, kuten vappujuhlissa, joihin arvioitiin liittyvän jonkinasteista radikaalia mielialaa.

Etenkin Kuopiossa oli yleistä, että vapun jäljiltä kaduilta ja tehtailta löydettiin runsaasti Skp:n allekirjoittamia lentolehtisiä, joilla oli tarkoitus radikalisoida joukkoja ja pelotella vastapuolta. Iskut kohdistuivat ajoittain myös porvarillisten laitosten sisälle: esimerkiksi Pohjois-Savon rykmenttiin levitettiin vappuna 1926 Skp:n sotilasjaoston lentolehtisiä, joissa julistettiin, että ”taistelun päivät lähenevät” ja ”proletariaatti valmistautuu ottamaan vallan käsiinsä”. Lehtisten sanoma pantiin merkille ainakin Kuopion porvarillisissa piireissä ja maakunnan suojeluskunnissa, jotka toivat huolensa julki maaherralle.

Lapuanliikkeen nousu vuoden 1929 lopulla sai radikaalikommunistit toimimaan entistä suuremman uhman vallassa. Skp:lle lojaaleista lojaaleimmat nuorkommunistit olivat aktiivisimpia siinä työväenliikkeen puolustustaistelussa, jossa Kominternin kolmannen vaiheen taktiikan mukaisesti pyrittiin kokoamaan ja ohjaamaan vallankumouksellisia työläisjoukkoja, kun kapitalismin uskottiin ajautuneen yhä syvempään kriisiin talouspulan ja fasistisena pidetyn lapuanliikkeen nousun myötä.

Kommunistisesta liikkeestä näkyi ulospäin juuri sen kiivain ja kitkerin puoli. Mikäli Skp:lle kuuliaisimpien tarkoituksena oli peittää sisäiset linjariitansa taistelu-uhollaan, niin siinä he osittain onnistuivatkin, nimittäin vastapuolen osalta. Savo-lehti piti huolen siitä, että provokatoriset tilaisuudet päätyivät otsikoihin, ja EK välitti niistä tietoa viranomaisportaalle, jolla oli tiivis keskusteluyhteys suojeluskuntiin ja sitä kautta myös moniin hahmottuvan lapuanliikkeen aktiiveihin. Jos EK osasi tarkastella sanailua kommunistien tyypillisenä retoriikkana ja suhteuttaa sen liikkeen sisäiseen hajaannukseen, niin vähemmän asiantilaan vihkiytymättömille niissä kaikuivat vuoden 1917 kapinavalmistelut.

Tammikuussa 1929 Kuopion työväentalolla pidettiin LLL (Lenin-Liebknecht-Luxemburg) -juhla, jossa julkaistun seinälehden kirjoituksista Savon Työn toimittaja Kalle Emil Kukkonen sai kolme ja puoli vuotta vankeutta. Lehden huudahdusten ”Eläköön Neuvostoliitto ja puna-armeija” ja kehotuksen muuttaa ”imperialistinen sota kansalaissodaksi” katsottiin viettelevän väkeä maanpetokseen ja murhaan ja ylistävän rangaistuksenalaista tekoa. Siitä tosin ei ollut varmuutta, oliko Kukkonen kirjoittanut tekstit. Tapaus tunnettiin niin sanottuna Kuopion seinälehtijuttuna.

Lapuanliikkeen nousu pakotti Skp:n taistelemaan kahdella rintamalla monin paikoin maata. Pohjois-Savossa, jossa liike vaikutti alkuun hillitysti ydinalueisiinsa verrattuna, Skp:n taistelun pääsuunta oli yhä omassa ”hoipertelijaoppositiossa”. Kuopiossa kuitenkin tajuttiin, että rivien tiivistäminen oli elintärkeää, kun ”porvariston vaino yltyi” ja tiukentunut viranomaisrepressio ulotti silmukkansa kommunistien lehtien ja johtoportaan ylle. EK oli jo aloittanut kommunistien pidätykset Helsingissä, ja sen myötä ”hoipertelijat” olivat saaneet omia miehiään pidätettyjen tilalle muun muassa Oy Työn kirjapainon johtokuntaan. Repressio tuntui myös Pohjois-Savossa, jossa maaherra kielsi maaliskuussa seitsemän kommunistisen opintokerhon toiminnan. Skp levitti Pohjois-Savoonkin tiukkasanaista julistusta, jossa ”luokkataistelusta hoipertelu” leimattiin ”luopuruudeksi” ja ”ennenkuulumattomaksi häikäilemättömyydeksi”.

Maanalaisen kommunismin äänenpainot näkyivät ja kuuluivat vuoden 1929 jälkeen ainoastaan Kuopiossa, Karttulan Syvänniemen tehtaalla, Kuopion maalaiskunnan puolella sijaitsevassa Jynkän sahataajamassa ja Varkaudessa. Otollisena pidettiin pulan kasvattamaa työttömien joukkoa, jota yritettiin koota virallisten järjestöjen kautta erityisiin työttömien kokouksiin vuoden 1930 alkupuolella. Työttömyyden torjumiseksi esitettyjen kannanottojen lisäksi kokouksissa julistettiin ”porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän mädännäisyyttä, fasismin uhkaa ja sodanvaaraa”, sillä lapuanliikkeeseen sitoutuneiden ”taantumuspiirien” uskottiin vievän Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Etsivän keskuspoliisin mukaan kokoukset keräsivät paikalle ”vain kourallisen varsinaisia työttömiä” ja äänessä olijat olivat ”Moskovan teeseillä ruokittuja kommunistikihoja”. Työttömyys hellitti Kuopiossa vuodenvaihteen jälkeen kommunistien julistuksista huolimatta, kun Sammon saha aloitti seisokin jälkeen toimintansa ja lumentuloa tavallista kauemmin odottamaan joutuneet hevosmiehet pääsivät lopulta metsätöihin. Työttömien kokousten järjestämisiä jatkettiin nihkeästä vastaanotosta huolimatta keväällä 1930. Kokoukset aiheuttivat huolta myös porvareiden piirissä, työttömien kun pelättiin herkästi syttyvän kommunistiagitaattoreiden lupauksille. Pelko oli kuitenkin turhaa. Kuopion työväentalossa 19.2. vietettyyn kokoukseen saapui ainoastaan 18 kuulijaa, joiden innostajiksi oli kutsuttu Savon Työn entinen päätoimittaja Kalle Kusti Korhonen ja SAJ:n järjestäjä Eino Kock. Kokouksen jälkeiset iltamat sen sijaan vetivät paikalle toista sataa tanssijaa, joille juhlapuheen pitänyt Kock esitelmöi muun muassa sodanvaarasta pitäen Neuvostoliittoa vastaan tähdätyn sodan syttymistä täysin varmana.

Kock tähdensi kuulijoille ”tinkimättömän luokkataistelun horjumatonta jatkamista, huolimatta että joudutaankin vuosikausiksi muurien sisälle, tai vaikkapa menettäisimme kaikkemme ja ainoamme”.

Maaliskuun perinteiset kommunistiset juhlapäivät – työttömäin päivä, kansainvälinen naistenpäivä sekä valtiollisten vankien huoltotyölle ja pääsiäisen seutuun uskontokritiikille omistetut päivät – antoivat joukkojen kokoamiselle lisäpontta. Niistä tuli myös ennennäkemättömän provosoivia, eräänlaisia sietokyvyn äärirajoilla liikkuvia ilkkujaisia, joista varmasti keskusteltiin Kuopiossa.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.1930 keräsi Kuopion työväentalolle 150 osanottajaa. Tilaisuudessa jaettiin Etsivän keskuspoliisin mukaan Kominternin linjan mukaisia kiihotusjulistuksia, joita tavattiin saman päivän aikana myös muutamilta lähitienoon sahoilta. Sankassa väkijoukossa levittäjiä ei luonnollisestikaan saatu kiinni itse teosta.

Maaliskuun juhlista sytyttävimmän piti edellisenä vuonna perustettu Kuopion kirkosta eronneiden yhdistys, joka järjesti Marianpäivänä Kuopion työväentalossa uskonnonvastaisen tilaisuuden. Avauspuheen pitänyt Juho Hämäläinen painotti työväenluokan velvollisuutta erota kirkosta. Etsivä keskuspoliisi kuvaili tilaisuudessa esitettyjä joukkolauluja ja lausuntaa ”hyvin loukkaavaksi”: eräs laulu oli sisältänyt kohdan, jonka mukaan ”sitten kun kirkot vallataan, ne työväentaloiksi muutetaan, punalippu katolle hulmuamaan, ja alttaritauluiksi laitettaisiin Lenini ja Marxi”. Kaupungin porvarilliset piirit ihmettelivät julkisuudessa, miksi poliisi ei ollut keskeyttänyt näin julkeaksi käynyttä tilaisuutta. Poliisiviranomaiset olivat kuitenkin voimattomia estämään tilaisuuden viettoa, kun sille oli jo myönnetty huvilupa.

Vaasalaisen Työn Äänen kirjapainon särkeminen ja lapuanliikkeen radikaalisiiven järjestäytyminen huhtikuussa 1930 kaatoivat vettä myllyyn fasismin vaaraa julistaneiden kommunistien puheille. Kuopion Skp:n linjan kommunistit masinoivat koolle vastalausekokouksen, jonka päätteeksi perustettiin Savon Kansan kirjapainoa turvaamaan itsepuolustusjärjestö, jonka malli oli ilmiselvästi otettu kevään 1917 järjestyskaarteista.

Pelko toimi järjestön liikkeellepanevana voimana, sillä viranomaiset olivat jo kieltäneet väliaikaisesti Savon Työn painamisen ja kommunististen opintokerhojen toiminnan ja Vaasan kaltaisia tapahtumia odotettiin tapahtuvan muuallakin Suomessa.

Porvarillisissa piireissä tällainen järjestö nähtiin tyystin muuna kuin kommunistiseen liikkeeseen hiipineen pelon ilmentymänä: Etsivän keskuspoliisin Kuopion osaston päällikkö Aarne Korpimaa kertoi saaneensa suojeluskunnilta runsaasti ”uteliaita tiedusteluja”, joissa epäiltiin, että kommunistit ”niillä tunnustelevat maaperää uusien punakaartien perustamiselle”. Porvarilliset piirit olivat olleet yhteydessä myös maaherra Gustaf Ignatiukseen. EK tiesi kertoa, että Kuopion itsepuolustusjärjestöön oli liittynyt noin 50 henkeä, joiden kantajoukkona toimi lakkautettu työläisnuorten opintokerho ja mukana oli myös naisia. Järjestön toiminta oli rajoittunut yölliseen vahdinpitoon Savon Kansan kirjapainon pihalla. Itsepuolustusjärjestön toimikunnan jäsenet olivat kuulustelussa ilmoittaneet poliisimestarille ainoastaan suojelevansa työväen omaisuutta ja henkeä.

Skp:n linjan kommunistien jyrkillä toimilla oli lopulta paradoksaalinen vaikutus: ne lisäsivät pikemminkin muiden kuin omien joukkojen radikalismia ja vain vahvistivat vastapuolella eläneitä pelkoja ja uhkakuvia. Työläisjoukkojen ja pienviljelijöiden mielialoja oli tulkittu idealismin ja korkealentoisten teorioiden sumentamina. Vaikka Skp:n linjan kommunistit ruoskivat itseään myöhemmin siitä, että he eivät olleet panneet lapuanliikkeelle kampoihin riittävän lujasti, heidän vimmainen mutta varsin vähälukuinen esiintyminensä keväällä 1930 vertautui porvarillisten piirien silmissä lakkovuoden 1917 alkutunnelmiin ja herätteli puheita uuden kapinan mahdollisuudesta.

Kommunistiradikaalien ulospäin välittämä viesti vahvistikin monin kerroin lapuanliikkeen sanomaa kommunismin vaarallisuudesta. Kevään 1930 lopulla kommunistinen liike oli kuitenkin jo melko lamaantuneessa tilassa sisäisten kiistojen ja viranomaisrepression jäljiltä. Ulospäin se tosin saattoi näyttää voimakkaalta – olihan kommunistinen järjestökenttä yhä olemassa, ja useissa kunnissa oli runsaasti kommunistisia valtuutettuja sekä luottamusmiehiä, ja eduskunnassa oli yhä kommunistiedustajia. Lisäksi osa kommunistisista kirjapainoista oli toimintavalmiudessa lehtien väliaikaisista julkaisukielloista huolimatta. Myös kaikki kommunistiset työväentalot olivat yhä auki ja valmiita toimimaan.

Kamppailu kommunistisista järjestöistä oli täydessä vauhdissa, kun lapuanliike nousi poliittiselle näyttämölle ensin Pohjanmaalla ja sittemmin muuallakin maassa. Kuopion työväenyhdistys oli vuoden 1929 lopulla ainoa, joka EK:n mukaan oli täydellä varmuudella Skp:n hallussa. Sen majapaikasta Kuopion työväentalolta käytiin porvariston kimppuun sellaisella sananrieskalla, että maltillisimmatkin provosoituivat. Vastapuolelta jäi näkemättä, että muualla maakunnassa oli täysin hiljaista. Etsivä keskuspoliisi olisi voinut kertoa, kuinka maaseudun työväestö ja pientilalliset eivät syksyllä 1929 juuri hetkauttaneet korviaan ”moskovalaisten” julistuksille, kun huomio oli metsätöiden viivästymisessä myöhästyneen talven tulon takia, maakunnan vähäisten teollisuuslaitosten työvoimavähennyksissä ja rahaliikkeiden kiristyneessä luottopolitiikassa.

Lama oli jo läsnä, mutta siihen reagoitiin hyvin eri tavalla kommunistisen liikkeen sisällä. Aktiivisimmat radikaalit näkivät tilaisuutensa tulleen, kun rivikannattajien enemmistö vetäytyi liikkeestä perhepiiriinsä. Kommunistisen liikkeen tila olikin 1920-luvun lopulla kaikesta huolimatta melko lailla toisenlainen kuin sen näkyvän ja aggressiivisen osan tai vastapuolen väitteiden ja olettamusten perusteella saattoi luulla. Se mitä nähtiin ulospäin lakkojen ja joukkokokousten kautta, olikin eräänlainen harhakuva. Lapuanliikkeen läpimurron jälkeen kommunistinen liike oli jo niin hajalla, ettei siitä ollut enää kunnon vastukseksi muissa kuin mielikuvissa. Sdp:n suuntaan kommunistinen liike oli jo menettänyt yhteytensä. Sosiaalidemokraatit alkoivat hyljeksiä kommunisteja ja suorastaan karttaa näitä, mikä oli oikeistoliikkeen aikana oman itsesuojelunkin kannalta välttämätöntä.

Miksi Pohjois-Savon työväenliikkeestä tuli kommunistinen?

Työväenliike ei suinkaan jakautunut hetkessä. Varsinkin maaseudulla prosessi oli käynnissä koko 1920-luvun. Ratkaisut eivät liioin olleet kerralla selviä, vaan niihin saatettiin palata yhdistyksissä monta kertaa. Ne saatettiin myös perua.

Kommunistit hallitsivat selvästi Pohjois-Savon ja sosiaalidemokraatit Etelä-Savon työväenliikettä. On kiintoisaa tarkastella, miksi kommunismi sai runsaasti kannatusta Pohjois-Savossa, mutta jäi heikoksi olosuhteiltaan monin tavoin samankaltaisessa Etelä-Savossa. Taulukossa 22 on esitetty, kuinka paljon Sstp:llä ja Sdp:llä oli jäseniä ja järjestöjä Savossa vuoden 1922 lopulla.

TAULUKKO 22. Sstp:n ja Sdp:n jäsenet ja järjestöt Savon kaupungeissa ja maaseudulla 1922.

Piiri

Kaupunkijäsenet

Maaseutujäsenet

Kaupunkijärjestöt

Maaseutujärjestöt

SSTP

SDP

SSTP

SDP

SSTP

SDP

SSTP

SDP

Kuopion l.

700

49

2520

501

18

2

140

26

Mikkeli

30

178

?

2042

2

5

87

Lähde: Saarela 1996, s. 313.

Erik Allardtin 1960-luvulla esittämän teorian mukaan kommunistinen liike jakaantui Pohjois- ja Itä-Suomen radikaalin korpikommunismin ja Etelä-Suomen maltillisemman teollisuuskommunismin esiintymisalueisiin. Korpikommunismin tunnusmerkkeinä Allardt piti poliittisen liikkeen heikkoa järjestäytymisastetta, historiattomuutta ja puhtaasti lyhyen aikavälin taloudellisia etuja ajavaa politiikkaa.198 Kuitenkin Pohjois-Savossa, niin kuin muuallakin Suomessa, työväenliikkeen syntyyn vaikuttivat samat sosioekonomiset tekijät ja yhteiskunnallinen tilanne ajankohtaisine tapahtumineen. Perusteita korpi- ja teollisuuskommunismin jaotteluun ei siis ole. Pohjois-Savon osalta poikkeuksellista oli se, että alueella asui erityisen paljon sosioekonomiselta taustaltaan syrjäytyneitä. Periferia-alueelle ominainen suhdanneherkkä teollisuudenala ei tarjonnut työntekijöilleen vakaata, ennustettavaa toimeentuloa. He olivat alttiimpia radikalismille, mikä näkyi myös paikallisten työväenyhdistysten toiminnassa ja luonteessa.

Vuosisadan alun nopea taloudellinen ja sosiaalinen muutos tahditti Pohjois-Savon työväenliikkeen syntyä ja kehitystä. Työväestö muodostui Pohjois-Savossa metsäteollisuuden valtaisan laajentumisen myötä 1890–1910-luvuilla. Kuopion Työväenyhdistys perustettiin jo vuonna 1889, mutta muut alueen työväenyhdistykset aloittivat toimintansa vuoden 1905 suurlakon molemmin puolin, aikana, jolloin koko työväenliike radikalisoitui.

Pohjois-Savo oli ristiriitaisuuksien maakunta aivan kuten sitä värittänyt kommunistinen työväenliikekin: toisaalta se oli Suomen punaisin maakunta, Kuopion eli ”Suomen Moskovan” johtama kummajainen. Toisaalta tuon punaisuuden aineksia olivat yhteys kunnallishallintopolitiikkaan ja osuustoiminnallisuuden kautta maalaisliittolaisiin tilallisiin ja samankaltainen riippuvuus metsistä ja siellä tehtävästä työstä kuin kaikilla pienten tilojen isännillä.

Kuopiossa ja sen ympäristössä sosialismi sai jalansijaa suhteellisen myöhään, 1900-luvun alussa, ja uusi oppi omaksuttiin asenteita jyrkentävän riitelyn merkeissä kaupungin työväestön jakautuessa kahteen keskenään kiistelevään yhdistykseen. Syksyn 1905 suurlakon jälkeen alkoi Kuopion ja sen ympäristökuntien sosiaalidemokraattisessa piirissä ilmetä jyrkkää vallankumouksellisuutta, ja kun punakaartit Viaporin kapinan jälkeen syksyllä 1906 hajotettiin, perustettiin Kuopioon salaisia taistelujärjestöjä.

Näiden anarkistissävyisten järjestöjen piirissä hyväksyttiin kaikki keinot aseellista vallankumousta varten tarvittavien aseiden ja rahavarojen hankkimiseksi, ja sen mukaisesti tärkeimpiä toimintamuotoja olivat attentaatit ja ryöstöt. Toimintaa johti Kuopiossa ilmestyvän Savon Työmiehen toimittaja J. A. Mustonen. Kuopiosta ja kaupungin lähiympäristöstä mainitaan järjestöön kuuluneen noin 150 henkilöä. Sosiaalidemokraattinen puoluejohto tuomitsi aseellisen toimintaan nojaavat taistelujärjestöt, mutta siitä huolimatta niihin kuului Kuopiossa jatkuvasti useita sikäläisen työväenyhdistyksen johtohenkilöitä ja jäseniä.

Kuopiolainen radikalismi tuli jo ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina esille myös muissa yhteyksissä, muun muassa Kuopion työväenyhdistyksen edustajien sosiaalidemokraattisen puolueen ja nuorisoliiton kokouksissa käyttämissä puheenvuoroissa ja Savon Työmiehen palstoilla julkaistuissa artikkeleissa. Maanalaiselle ja väkivaltaiselle toiminnalle oli Kuopion seudulla suotuisa ilmapiiri jo yli kymmenen vuotta, ennen kuin siellä kuultiin ensimmäiset kommunismin oppeja selvittelevät puheenvuorot.

Kuopion seudun radikalismi ei talvella 1918 käydyssä sisällissodassa päässyt juurikaan purkautumaan, sillä suojeluskunnat riisuivat sikäläiset punakaartit aseista ”kahdeksan päivän sodassa” jo 8.2.1918. Vaikka Kuopion ”valloitus” kesti hieman toista viikkoa, jäivät taistelut melko laimeiksi. Ensimmäinen viikko meni osapuolten kyräillessä toisiaan, ja vasta 1. helmikuuta 1918 ammuttiin ensimmäiset laukaukset. Samana päivänä saapui valkoisten avuksi 200 aseistettua pohjalaista. Ratkaisevat kahinat käytiin 6. helmikuuta, jolloin valkoinen puoli sai tykkijunan mukana parinsadan miehen vahvistuksen, sekä 8. helmikuuta, jolloin punaiset nostivat Kajaanista saapuneiden apujoukkojen – Kajaanin Sissi-Rykmentin (KSR) sissien – tykkitulen piirittäminä valkoisen lipun kasarmin katolle. Kajaanin sissien joukossa taisteli tuolloin 17-vuotias lyseolainen, tuleva tasavallan presidentti Urho Kekkonen (1900–1986). Kuopion valtauksesta alkoi Urho Kekkosen sotaretki, joka vei hänet Kajaanin Sissi-Rykmentin mukana Varkauden ja Mäntyharjun kautta Viipuriin ja lopulta Haminaan. Sota omia maanmiehiä vastaan ja toiminen teloittajaryhmän johtajana jätti Kekkoseen arven, joka ei koskaan täysin parantunut.

Kokonaisuudessaan tappiot olivat valkoisella puolella kahdeksan miestä ja punaisella puolella neljä miestä kaatuneina. Punaiset eivät alun alkaenkaan kyenneet aktiiviseen toimintaan, vaan linnoittautuivat venäläisen tyhjäksi jättämälle kasarmialueelle. Strategisesti Kuopion varmistaminen valkoiselle armeijalle oli luonnollisesti merkittävä teko.

Pohjois-Savo ei kokenut yhtä lailla kansalaissodan kauhuja kuin etelän torpparialueet – lukuun ottamatta Varkautta, jonka miespuolisesta väestöstä yli kymmenen prosenttia menetti henkensä sotatapahtumissa tai teloituksissa. Väestömäärään suhteutettuna ei missään muualla päädytty vastaaviin lukuihin. Varkauden teloituksissa lähes jokainen perhe menetti lähisukulaisensa. Punaisten valta Varkaudessa kukistui helmikuussa käytyihin taisteluihin, joissa menehtyi molemmilta puolin yhteensä kolmisenkymmentä miestä. Antautumista seurasi välitön rankaisu. Huruslahden jäällä ammuttiin kapinallisten nähden Varkauden kapinan johtajaksi nimetty piirisihteeri Matti Autio ja kaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.

Ammutuista Autio oli organisoinut Varkauden ja lähiseutujen työväestön aseistautumista. Kun punakaarti oli miehittänyt Varkauden, Autio oli noussut Varkauden punakaartin joukkojen ylipäälliköksi. Lähteenmäki oli puolestaan Varkautta ympäröivän Leppävirran pitäjän punakaartin päällikkö.

Tätä seurasi Huruslahden arpajaisiksi nimetty teurastus, jota voitaisiin hyvällä syyllä pitää sotarikoksena, jos tämä laajalti tunnettu legenda pitäisi paikkansa. Väitteen mukaisesti massatehdasta puolustaneista ”joka kymmenes” otettiin täysin sattumanvaraisesti erilleen joukosta ja ammuttiin. Yöllisessä teurastuksessa ammuttiin oletettavasti noin 80 kapinallista. Varkauden valtaukseen osallistunut Urho Kekkonen muisteli vuosikymmeniä myöhemmin:

Kun menimme jäälle, oli siellä teloitettuja vieri vieressä. En ole selvillä, kuinka monta vainajaa siellä oli, mutta kun nyt muistelen tuota aamua, on mielessäni kuva, että niitä oli sadan tienoilla.

Kun yöllä ammutuissa oli useita punakaartin päälliköitä ja sellaisia punakaartilaisia, jotka olivat valkoisten näkökulmasta syyllistyneet vakaviin rikoksiin, ei Huruslahden arpajaisissa ollut kyse aivan sattumanvaraisesta toiminnasta. Kuvausta on täsmennettävä: paikallinen valkoinen oli tässä toimituksessa mukana ja lopulta ratkaisi sen, kuka oli ”kymmenes”. ”Arpajaiset” olivatkin siis todellisuudessa järjestelmällistä tappamista, joka noudatti omaa logiikkaansa. Sattumanvaraisuutta ovat ehkä halunneet korostaa ne, joiden mielestä kaikki ammutut olivat syyttömiä kohtaloonsa.

Heti Varkauden valloituksen jälkeisenä päivänä aloitti toimintansa kenttä- ja sotaoikeus, joka säilyneen tuomiokirjan mukaan piti 1 492 kuulustelua. Yksittäisiä kuulusteltuja henkilöitä oli 1 254, joista vapautettiin 769 eli liki kaksi kolmasosa. Pidätetyiksi tuli kolmasosa ja ammuttavaksi määrättiin 87 miestä, noin seitsemän prosenttia kaikista Varkauden kuulustelluista. Varkauden kenttäoikeus ammutti siis liki 90 miestä; heidän lisäkseen kymmenkunta kuulusteltua ammuttiin vielä sen jälkeen, kun kenttäoikeus oli ehtinyt antaa heille jonkin muun tuomion.

Vankileireillä kuulustelluista kuoli 80, ja yhteensä 11 kuulusteltua katosi tai kuoli muulla tavoin vuoden 1918 aikana. Kenttäoikeuden pöytäkirjassa esiintyvistä henkilöistä joka seitsemäs menetti tuon vuoden aikana henkensä.

Vuosi 1918 on Varkauden historian murheellisin ajanjakso, jonka jälkimainingit ovat kantautuneet näihin päiviin. Varkaus jakautui tuolloin kahteen leiriin, ja arven umpeutumisessa on mennyt vuosikymmeniä. Vastakkainasettelua kuvaa hyvin Varkaudessa ammuttujen punakaartilaisten muistomerkin ympärillä kuohuneet tapahtumat. Muistomerkin kohtaloksi tuli tulla upotetuksi Komminselkään vain kaksi päivää valmistumisensa jälkeen, vapunpäivän 1922 vastaisena yönä. Muistokiven ryöstöä ei juurikaan tutkittu, vaikka työväenyhdistys vetosi oikeusministeriin saakka ja tekijät olivat varsin yleisesti tiedossa. Varkaudesta tulikin 1920-luvulla sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen etuvartio kommunistisen Pohjois- Savon ja sosiaalidemokraattisen Etelä-Savon välillä.

Maakunnan maaseutu ei ollut oikein ennättänyt mukaan sotaan, jonka ratkaisevat hetket koettiin satojen kilometrien päässä. Toki sota jäsensi paikallisoloja ennennäkemättömällä tavalla ja synnytti seuraavaa vuosikymmentä värittäviä suojeluskuntia ja radikalisoi työväenjärjestöjä, mutta sodan raakuuksista ei väestöllä ollut kokemuksia varkautelaisia, leppävirtalaisia ja muutamia sotatantereille matkaavia lukuun ottamatta.

Perinteen ja sisällissotakokemuksen ohella poliittinen käyttäytyminen ankkuroitui Pohjois-Savossakin tukevasti elinkeinorakenteeseen. Maakunta oli enimmäkseen pientilavaltaista seutua, jonka pikkutilalliset olivat suuressa määrin riippuvaisia metsätöistä saaduista tuloista. Myös keskikokoiset talolliset tukeutuivat paljolti metsään, jota myymällä he saivat rahaa velkojen maksuun ja johon luottaen he velkaantuivat vielä lisää. Maaseudulla syntyikin sellaista ”köyhyyden kollektiivisuutta”, jota Pauli Kettunen on luonnehtinut kommunistisen liikkeen tyypillisiä kannattajia yhdistäväksi piirteeksi. Sen valossa kommunistien äänestäminen eduskunta- tai kunnallisvaaleissa saattoi olla yhtä lailla sosiaalisen protestin osoitus kuin edustajan valinta. Tällaisen protestin kanavoitumiseen kommunistinen liike pystyi paremmin kuin sosiaalidemokraattinen puolue.

Kommunismin kannatuksen perustavana lähtökohtana oli kollektiivisen köyhyyden ohella poliittinen ja sosiaalinen tyytymättömyys. Tähän liittyi runsaasti osatonta kaunaisuutta, jonka juuret juontuivat edelliseltä vuosisadalta maakunnan sosiaalisten rakenteiden vääristymistä ja jota kansalaissodan jälkeinen vastakkainasettelu piti yllä. Väestö kasvoi nopeasti, mutta tilallisten määrä väheni ja vastaavasti tilattomien lukumäärä nousi. Myös elintarviketilanteen nopea heikkeneminen vauhditti radikalisoitumista. Poliittisen vastakkainasettelun taustalla olivat paljolti taloudelliset tekijät, suoranainen köyhyys ja puute. Väestön vaurauserot herättivät kateutta ja aiheellisen kysymyksen tämän epätasaisuuden syistä.

Pohjois-Savon osalta keskeiseksi nousee kysymys, kantoiko kommunismin kannatusta 1920-luvulla traditio vai nousiko koko ajan esiin sellaisia ajankohtaisia asioita ja epäkohtia, jotka ruokkivat kommunismia. Pohjois-Savossa työväen ja pienviljelijän vaaliliitto saavutti erityistä suosiota verotuslinjallaan, joka yksinkertaisesti lupasi ottaa rikkailta ja antaa vähäosaisille. Kun vielä samoja asioita ajaneet pulapuolueet eivät saaneet Pohjois-Savossa kannatusta, ei työväen ja pienviljelijäin vaaliliitolla ollut maakunnassa vakavia kilpailijoita. Skp:n Kuopion piirin organisaattori Antti Ojala kuvitteli vielä talvella 1924, että verotukseen tyytymättömät talonpojat ryhtyisivät liikehtimään.

Liikehdintää ei kuitenkaan syntynyt. Verotus kohosi Pohjois-Savossa etenkin 1920-luvun jälkipuolella muuhun maahan verrattuna peräti kaksinkertaiseksi, jolloin kansalaisten täytyi veroista selviytyäkseen ottaa usein velkaa, kun ne ajan tavan mukaan eräytyivät maksettaviksi vuoden lopulla. Taustalla olivat savolaisesta perusyhteisöstä johtuvat monisäikeiset tekijät. Valtavat köyhäinhoitomenot olivat Pohjois-Savonkuntien talouden jatkuvana vaivana, eikä ongelmaa voitu poistaa ennen kuin maakunnan köyhän loisväestön tila alkoi parantua.

Myös valtiovalta oli pannut merkille Savon ja Kainuun verojen korkeuden ja asettanut sitä selvittämään erillisen komitean. Parannuksia ei kuitenkaan ehditty tehdä ennen taantuman syvenemistä talouspulaksi 1920-luvun lopulla. Taloudellisen tilanteen heikentyessä kommunistien kannatus vahvistui. Vuosien 1927 ja 1929 eduskuntavaaleissa kommunistien vaaliliitto löi Pohjois-Savossa vanhat ennätykset äänimäärissään: edellisissä vaaleissa se sai 14 668 ääntä ja jälkimmäisissä 17 633 ääntä. Kommunistinen liike keräsi Pohjois-Savossa koko ajan uusia kannattajia, mikä merkitsi – äänioikeutettujen määrän kasvun huomioonottaen – sitä että se pystyi säilyttämään asemansa poliittisena vaikuttajana.

Oli muitakin syitä sille, miksi kommunismi sai Pohjois-Savosta niin vahvan tukikohdan. Yhtä lailla mielipidevaikuttajien ja rivikannattajien enemmistö ei kokenut sisällissodan jälkeen muotoutuneen Sdp:n alaisuutta kotoisaksi. Sdp:n oppositiosta lohjennut kommunistinen liike sai vanhan sosiaalidemokraattisen järjestöverkon ja lehdistön haltuunsa lähes täydellisesti vuosina 1919–1920. Tästä iskusta Sdp ei toipunut maakunnassa kymmeneen vuoteen: sosiaalidemokraateilla ei ollut Pohjois-Savossa 1920-luvulla kuin hieman yli kymmenen työväenyhdistystä, joilla ei ollut aina edes omaa toimitaloa. Kommunistisella liikkeellä oli maakunnassa ainakin teoreettisesti hallussaan välineet, joiden varaan työväenliikkeen menestys oli siihen saakka paljolti nojannut: tiheä järjestöverkko ja lehdet, joilla voitiin hyökätä vastustajien kimppuun ja perustella oman aatteen etevämmyyttä. Niiden puuttuminen selittää ainakin osittain sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen heikkouden jatkumisen maakunnassa.

Sosiaalidemokraatit saavuttivat suurempaa menestystä 1920-luvun alkupuolella ainoastaan Ahlströmien teollisuustaajamana tunnetussa Varkaudessa, jossa tehdas tyypillisen puunjalostuskeskuksen tapaan patosi kommunismia työntekijäpolitiikallaan. Sdp:llä oli kohtalainen ote myös Varkauden naapurissa ja samalla lailla kumousvuosien kauhut kokeneella Leppävirralla sekä kaupungiksi vähän teollistuneessa Iisalmessa.

Iisalmen säteily liikenne- ja kauppakeskuksena oli omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että kommunistien kannatus tippui 1920-luvun lopulla Maaningalla ja Sonkajärvellä. Kommunismin kannatus nousi puolestaan niissä kunnissa, jotka olivat selkeimmin Kuopion vaikutuspiirissä ja joissa oli sahoja tai muuta SAJ:lle toimintaympäristön tarjoavaa teollisuutta ja maanomistusolot olivat olleet ristiriitaiset ennen torpparivapautusta ja muita asutusreformeja. Esimerkiksi Rautalammilla ja Pielavedellä vuokraviljelijöitä oli ollut 1900-luvun alkupuolella yli 70 prosenttia maanviljelijöistä, ja Kuopion maalaiskunnassa, Karttulassa ja Suonenjoella täysin viljelmiä vailla olevaan maata viljelevään työväkeen oli kuulunut vuonna 1901 peräti 47 prosenttia ruokakunnista. Vuokraviljelijöiden ja maattomien maataloustyöläisten ongelmat olivat tarjonneet otollisen kasvualustan työväenliikkeen leviämiselle 1900-luvun ensivuosikymmenillä.

Kommunisteilla oli Pohjois-Savossa ylivertainen järjestökoneisto muihinkin puolueisiin verrattuna. Kuopio muodosti eräänlaisen keskuksen, jota ympäröivät kommunistisen liikkeen vahvat kunnat Kuopion maalaiskunta, Karttula, Vehmersalmi, Riistavesi ja Tuusniemi. Keski-Suomen rajalla vahva kommunistikeskittymä oli Keiteleen ja Pielaveden suunnalla, ja Koillis-Savossa teollistunut Juankoski erottautui punaisuudellaan ympäröivän porvarillisen maaseudun keskeltä.

Tärkeänä alueellisen mielipiteen muokkaajana toimi järjestöverkoston ohella oma lehdistö. Kuopiolainen Savon Kansan kir japaino siirtyi työväenliikkeen jakauduttua radikaalien sosialistien haltuun ja jatkoi samalla linjalla julkaisemalla erinimisiä lehtiä – muun muassa Savon Työtä – aina vuoteen 1930 saakka. Tauno Saarela on korostanut ”lupsakkaiden ja sanavalmiiden” lehti- ja puoluemiesten Kaarlo Luodon ja Ville Vainion vaikutusta maakunnan linjaratkaisuissa. Saarela ei kuitenkaan pidä Luodon toimittamaa lehteä Skp:n äänitorvena, vaikka se puhuikin samanlaisista teemoista ja intoili monesti maailmanvallankumouksen puolesta sanoilla, jotka muistuttivat bolsevikkijohtajien lausumia. Luoto oli varsin omaleimainen sosialisti, ja hän joutui väistymään päätoimittajan tehtävistä Skp:n kiristäessä otettaan järjestökentästä 1920-luvun lopulla. Etsivän keskuspoliisin Kuopion edustuksen mukaan Savon Työ oli sen jälkeen enemmistöltään selkeästi Skp:n linjalaisten hallussa.

Analysoidessaan syksyllä syitä kommunismin suosioon alueella Etsivän keskuspoliisin Kuopion edustus antoi sanomalehdelle suuren painoarvon:

Kun paikallinen sanomalehti on edelleen kommunistien hallussa, on se suurelta osin vaikuttanut – tehokkaalla agitatiollaan, paikallisiin maaseudun olosuhteisiin soveltuneita kiihotusaiheita taitavasti käyttelemällä – kommunismin vahvistumiseen ja leviämiseen maaseudullakin.

Myös maalaisliittolaiset pitivät lehdistön ajautumista kommunistien käsiin sodan jälkeen yhtenä keskeisistä syistä liikkeen vankkaan suosioon Pohjois-Savossa. Vaikka Pohjois-Savo olikin Pohjois-Suomen ohella kommunistien vahvinta kannatusaluetta koko maassa, ei vasemmistoradikalismi ollut siellä korostetun jyrkkää. Päinvastoin, jyrkintä vasemmistoradikalismia 1920-luvun oloissa kuvastava Skp:n illegaalinen maanalainen toiminta oli Kuopion läntisessä vaalipiirissä suhteellisen heikkoa.

Etsivän keskuspoliisin Kuopion alaosaston päällikön Aarne Korpimaan mukaan vallankumouksellisuus oli ylipäänsä vierasta pohjoissavolaiselle pikkutilalliselle:

Yleisessä sanonnassa Kuopion seudusta aikoinaan käytetty, vähemmän mairitteleva ”Suomen Moskova” nimitys sai oikeutuksensa kommunistisen aineksen suuresta pääluvusta, mutta joillakin täkäläisille kommunisteille muka ominaisilla ”moskovalaisilla” otteilla sitä ei voinut perustella. Savolainen on kommunistinakin ”lupsakka” eikä liikoja ärhentele, jos esivalta pyrkii saattamaan sitä ojennukseen.

Korpimaa piti kommunismin kannatuksen syinä muun muassa pientilavaltaisuutta, pientilallisten köyhyyttä ja kansan keskuudesta lähteneitä ja sen olot tuntevia johtajia. Hän epäili suuresti talonpoikien liittymistä aseellisen vallankumouksen puolelle, koska ”luokkavastakohdat eivät olleet maaseudulla siihen liian räikeät”. Kuopion kaltaisen kaupungin edustama ”työläiskommunismi” oli Korpimaan mielestä jo huomattavasti radikaalimpaa ja luokkatietoisempaa.

Korpimaa erotteli kommunistisessa liikkeessä myös joukot ja johtajat, joiden väliin jäi useita aatteellisuudeltaan eriasteisia ryhmiä. Uloimpana olivat valtiollisessa ja kunnallisessa vaaleissa äänioikeuttaan käyttävät kansalaiset, jotka olivat osallistuneet hyvin vähän kommunistiseen järjestötoimintaan; Korpimaan mukaan he tuskin tulisivat piittaamaan SKP:n ja Kominternin ohjeista. Seuraavana olivat yhdistystoiminta-aktiivit, joista enemmistö liittyisi Korpimaan mukaan sosiaalidemokraattisiin yhdistyksiin omien tultua lakkautetuksi. Ainoastaan jyrkimpiä Skp:n linjalaisia, ”härkäkommunisteja”, hän piti siinä määrin ”maailmanvallankumousopin rienaamina”, ”etteivät he usko hyvää lähtevän muualta kuin Moskovasta”.

Etelä-Savo – sosiaalidemokraattien vahva tukialue

Tärkeä osa sisällissodan jälkeen käynnistynyttä sosiaalidemokraattista järjestötoimintaa oli vaaleihin valmistautuminen. Vuoden 1919 eduskuntavaalit muistuttivat syksyn 1917 vaaleja siinä, että poliittinen tilanne oli poikkeuksellinen: eduskunta oli hajotettu. Vaalien merkittävyydestä kertoo korkea äänestysprosentti: Mikkelin vaalipiirissä se oli 67,4. Tälle tasolle yllettiin seuraavan kerran vasta vuoden 1945 vaaleissa. Vaikka sosiaalidemokraattinen puolue kärsi vaaleissa 12 paikan tappion, oli sen vaalimenestys olosuhteet huomioon ottaen yllättävän hyvä.227

Etelä-Savossa sosiaalidemokraattisen puolueen kannatus oli pääpiirteissään pysynyt samana verrattuna ensimmäisiin eduskuntavaaleihin. Vuonna 1907 Sdp:n saavuttama vahva kannatus (44,1 % äänistä) muodostui siten melko pysyväksi. Sisällissodan tuoma muutos tai työväenliikkeen jakaantuminen ei Etelä-Savossa saanut vaalikannatuksessa sanottavia muutoksia aikaan, kuten kaaviosta 11 havaitaan. Sdp:n kannatus pysytteli 43–47 prosentin välillä koko sotien välisen ajan. Alhaisimmillaan kannatus oli lapuanliikkeen aikaisissa vuoden 1930 vaaleissa, jolloin Sdp sai vaalipiirissä 42,7 prosenttia äänistä. Mikkelin läänin vaalipiirissä Sdp saivuoden 1919 eduskuntavaaleissa lähes puolet äänistä (47,0 %) ollen suurin puolue. Mikkelin läänin vahvan maaseutuvasemmiston historialliset juuret juontuvat Kuopion läänin tapaan autonomian kaudelta: kaskiviljelyn kuihtuminen, torppien ja tilattomien suuri määrä, talollisten sosiaalinen erottuminen sekä Sdp:n ekspansio alueella ja voimakas poliittinen traditio loivat maaperää työväenpuolueen aatteiden kannatukselle.

Vuoden 1922 vedenjakajavaaleissa valtaosa työväenliikkeen kannattajakunnasta pysyi uskollisena sosiaalidemokraattiselle puolueelle. Kommunistit eivät saaneet Etelä-Savon vasemmiston piirissä enemmistöä ainoassakaan kunnassa. Vaalipiirissä oli vain muutamia kuntia, joissa kommunistit saivat yli 10 prosenttia kaikista hyväksytyistä äänistä. Etelä-Savoon näistä kuului vain Joroinen, jossa kommunistien ääniosuus oli 12,3 prosenttia. Joroisissa kommunismin kannatus keskittyi Lehtoniemen tehdas- ja työläisalueelle. Vasemmiston äänistä kommunistit keräsivät Etelä-Savossa ainoastaan 12 prosenttia, mikä oli koko maassa toiseksi vähiten. Mikkelin kaupungissa kommunistit saivat vain 4,2 prosenttia äänistä ja Savonlinnassakin vain 7,4 prosenttia, kun kaikista kaupungeissa annetuista äänistä puolue keräsi peräti 21 prosenttia.

Kommunistit eivät saaneet yhtään edustajaa Mikkelin läänin vaalipiiristä. Sitä vastoin sosiaalidemokraatit olivat vaalipiirin suurin puolue, ja annetut äänet toivat sille kuusi edustajapaikkaa. Sosiaalidemokraatit saivat 44 prosenttia annetuista äänistä ja peräti 88 prosenttia työväenliikkeen äänistä. Vain Hämeen läänin vaalipiireissä ja Kuopion itäisessä vaalipiirissä puolueen kannatus oli suurempaa. Vahvinta kannatus oli vanhalla torpparialueella Heinävedellä, jossa Sdp sai lähes 60 prosenttia (59,6 %) äänistä.

Yli 50 prosenttiin sosiaalidemokraattien kannatus nousi myös Savonrannalla (56,5 %), Rantasalmella (52,0 %) ja Joroisissa (50,8 %). Yli 45 prosentin kannatus puolueella oli Juvalla (49,9 %), Kangaslammilla (48,1 %), Sulkavalla (47,6 %) Kerimäellä (47,4 %) ja Puumalassa (46,3 %). Vähäisintä Sdp:n kannatus oli eräissä maalaiskunnissa, kuten Mäntyharjulla, Pertunmaalla ja Jäppilässä. Vaalipiirin kaupungeissa puolueen kannatus oli 19,6 prosenttia, kun maaseudulla se kohosi 45,9 prosenttiin.

Vuoden 1927 vaaleissa Sdp kärsi Mikkelin läänissä absoluuttisesti suurimman tappionsa (-1 721 ääntä), mutta puolueen kannatus pysyi edelleen 43,1 prosentissa, millä se säilytti vaalipiirin suurimman puolueen aseman. Marraskuussa pidetyssä sosiaalidemokraattien puolueneuvoston kokouksessa Mikkelin lääniä edustanut Viktor Paavilainen arvioi Sdp:n heikon menestyksen syyksi sen, että työväestö ei hyväksynyt pääministeri Väinö
Tannerin vastaanottamaa voitonparaatia.

231 Puolueen äänimäärää rokotti varmasti myös Etelä-Savoon tuolloin voimalla rynnistänyt maalaisliitto, ja kommunistitkin kasvattivat kannatustaan vaalipiirissä. Sdp menetti yli puolet jäsenistään jakautumisen vuosina 1919–1922. Etelä-Savo noudatteli tätä yleistä trendiä, mutta Pohjois- Savossa, missä kommunistit olivat vahvoja, vaalipiirin jäsenmäärä laski tuolloin 2 865:stä 550:een eli peräti vajaaseen neljännekseen. 1920-luvun puolivälistä lähtien alkoi myös sosiaalidemokraattinen järjestötoiminta vähitellen päästä käyntiin Pohjois- Savossa. Lapuanliikkeen synnyttämä terrori ja taloudellinen ahdinko vähensivät puolueen jäsenmäärää selvästi, mutta mistään romahduksesta ei ollut kysymys, vaikka syksyllä 1930 vaalien aattona tuli tietoja järjestötoiminnan lamaantumisesta. Pohjois-Savossa tuli kommunisteja jäseniksi niin paljon, että yhdistysten jäsenmäärä jopa hiukan nousi. Sen sijaan Etelä-Savossa lapualaisvuodet merkitsivät piirin jäsenmäärän puolittumista.

Jäsenmäärien kasvuun 1930-luvun jälkipuoliskolla vaikutti osaksi tietysti taloudellisen tilanteen paraneminen, joka tuntui juuri syrjäisten piirien jäsenmäärän kasvuna. Toinen Pohjois-Savossa vaikuttanut tekijä oli kommunistien painaminen maan alle ja heidän mukaantulonsa sosiaalidemokraattiseen järjestötoimintaan. Niinpä vuonna 1938 Pohjois-Savo ohitti ensimmäisen kerran jäsenmäärässä Etelä-Savon.

Vuonna 1890 perustettu Mikkelin työväenyhdistys käynnisti toimintansa uudelleen vuonna 1919. Yhdistyksen jäsenistä valittiin kaupunginvaltuuston sosiaalidemokraattiset jäsenet samoin kuin kansanedustajia. Yhdistyksen puheenjohtajana toimi vuosina 1925–1940 Vapaus-lehden päätoimittaja Viktor Paavilainen, jota luonnehdittiin lupsakaksi ja huumorintajuiseksi sekä laajan yleissivistyksen omaavaksi henkilöksi. Paavilainen menehtyi sydänhalvaukseen Mikkelin ensimmäisen pommituksen aikana tammikuussa 1940.

Sosiaalidemokraattien parista olivat useimmat mikkeliläiset kansanedustajat, vaikka Helsingissä asunut sanomalehdentoimittaja Reinhold Sventorzetski sai myös Mikkelistä paljon ääniä. Sanomalehdentoimittaja Kalle Hakala (1880–1947) oli ollut kansanedustaja autonomian aikana vuosina 1911–1914 ja itsenäisessä Suomessa vuosina 1917 ja 1924–1932. Kesken vaalikauden 22.10.1934 hän tuli kansanedustajaksi Oskar Salosen tilalle ja oli tehtävässä kuolemaansa, vuoteen 1947 asti. Hilma Valjakka oli kansanedustajana vuodet 1919–1930, piirisihteeri ja Vapaus-lehden toimittaja Yrjö Komu vuodet 1922–1926, piirisihteeri Oskar Salonen vuodet 1933–1934 ja työmies, luennoitsija Alex Hämäläinen vuodesta 1930 kuolemaansa, vuoteen 1943 asti. Kansanedustaja Hilma Valjakan (1881–1934) edesmennyt mies Albin Valjakka oli toiminut Vapaus-lehden päätoimittajana vuodesta 1908 ja sosiaalidemokraattien kansanedustajana 1907–1914 ja uudelleen 1917. Suomen sisällissodan aikana Valjakka vangittiin Viipurissa 7.5.1918 ja hän kuoli Viipurin vankileirillä 29.6.1918.

Savonlinnassa työväen järjestöjen toiminta käynnistyi vähitellen vuoden 1919 aikana. Vappuna 1920 voitiin perinteelliseen tapaan järjestää mielenosoitusmarssi työväentalolta Talvisaloon ja takaisin. Vapaus-lehden mukaan marssiin osallistui noin 700 henkilöä. Savonlinnan työväenyhdistyksen piirissä sai revisionismi lujan jalansijan. Maaliskuussa 1920 yhdistyksen yleinen kokous tuomitsi työväenliikkeen yhtenäisyydelle vahingollisena ”sen hajotustyön jota puoluetta vastaan äärimmäisten vasemmistolaisten taholta harjoitetaan”. Kommunisteilla oli jonkin verran kannatusta myös Savonlinnassa, ennen muuta Miekkoniemellä, mutta kunnallisvaaleissa sen edustajat eivät esiintyneet omilla listoillaan. Vuonna 1921 ammatillisten osastojen yhdyssiteeksi perustettiin Savonlinnan ammatillinen keskusneuvosto, jonka piirissä vasemmistoradikaaleilla oli ratkaiseva vaikutusvalta. Kun vappujuhlat oli aikaisemmin järjestetty yhdessä, kieltäytyivät sosiaalidemokraatit vuonna 1926 yhteisestä vappujuhlasta sillä perusteella, että kommunistien puhuja oli edellisenä vappuna ankarasti arvostellut sosiaalidemokraatteja.

Savonlinnan sosiaalidemokraatit keskittyivät työväenyhdistystoimintaan. Yhdistyksen johdossa olivat Otto Varis, joka toimi puheenjohtajana poikkeuksellisen pitkän kauden 1926–1938, Enok Issakainen, joka seurasi häntä tässä tehtävässä oltuaan sitä ennen varapuheenjohtaja, sekä toimittaja Toivo J. Aro, joka edusti sosiaalidemokraatteja kaupunginhallituksessa ja oli eduskunnan jäsen vuosina 1929–1930. Työväenyhdistys ylläpiti muun muassa Mustasaaren kesäsiirtolaa.

Naapuripitäjä Säämingistä nousi vuonna 1922 eduskuntaan ammattientarkastaja ja torppari Toivo Halonen, joka toimi edustajana aina vuoteen 1945 saakka. Vapaus oli yksi monista suurlakon jälkitunnelmissa perustetuista työväenlehdistä. Vapaus pääsi uudelleen ilmestymään vasta heinäkuussa 1919. Lehti ja paino toimivat Mikkelin työväentalolla vuoteen 1922, jolloin
osuuskunta hankki oman kiinteistön silloisesta Pohjois-Koulukatu 5:sta. Lähivuosina osuuskunta uusi myös painon kalustoa.

Vuoden 1918 sisällissota oli olennaisesti heikentänyt Vapauden kilpailukykyä, ja itsenäisen tasavallan lehtimarkkinoilla se jäi yhä selvemmin alakynteen 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Kun Kuopioon perustettiin sosiaalidemokraattinen Savon Työmies keskellä pulakautta vuoden 1930 lopulla, Vapaus menetti levikkinsä ja ilmoitustulonsa sillä suunnalla ja teki seuraavina vuosina raskaasti tappiolliset tilinpäätökset.

Vuonna 1933 osuuskunta meni vararikkoon, mutta Vapauden keskeiset taustavaikuttajat Viktor Paavilainen ja Kalle Hakala ”pelastivat” lehden ja julkaisivat sitä omaan laskuunsa, kunnes se voitiin vuoden 1935 alusta siirtää uudelle osakeyhtiölle. Osuuskunnan omaisuuden osti sen päävelkoja, joka myi sen takaisin uudelle osakeyhtiölle ottaen voittona velkomansa summan. Lehdellä oli 1920-luvulla parhaimmillaan 7 000–8 000 tilaajaa. Vapauden pitkäaikaisena päätoimittajana toimi vuosina 1922–1940 Viktor Paavilainen. Kansanedustaja Kalle Hakala, toinen lehden voimahahmoista, toimi päätoimittajana vuosina 1911–1921 ja uudelleenvuosina 1940–1944.

Lehti ja yhtiö tulivat toimeen seuraavan vuosikymmenen lopulle muun muassa pahvikotelotehtaansa ansiosta. Kilpailun edelleen kiristyttyä 1950-luvulla Vapauden kävi huonosti. Elokuun lopussa 1963 se ja aikoinaan Viipurista Lappeenrantaan siirretty Kansan Työ ”yhdistettiin” uudeksi Lappeenrannassa ilmestyväksi lehdeksi nimeltä Saimaan Sanomat. Käytännössä tapahtuma merkitsi Vapauden lakkauttamista ja lappeenrantalaislehden jatkamista uudella nimellä.

Viitteet:

1 Suojeluskuntalaisten Lehti 2/1919, s. 10.
2 Selén 2001, 31–38.
3 Selén 2001, 38.
4 Selén 2001, 31–61, 117 ja 408–413; Hersalo 1966, s. 374.
5 Pylkkänen 2001, s. 73.
6 Mikkelin läänin suojeluskuntien piirikokous 1.10.1918. Paavo Korven-Korpisen kok., Pk 1410/23. KA, S; Mikkelin Sanomat 2.10.1918.
7 ”Mikkelin Suojeluskuntapiiri Vapaussodan jälkeisenä aikana. Kirj. Kansliapäällikkö.” Paavo Korven-Korpisen kok., Pk 1410/23. KA, S. Mikkelin Sanomat 16.4.1920; Hersalo 1962, s. 72, 449, 455, 554.
8 Savon Miekka 7-8/1932, s. 4.
9 Hersalo 1962, s. 455–461.
10 Mikkelin Sanomat 11.10.1918 ja 28.3.1919.
11 Hersalo 1955, s. 359.
12 ”Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri 1918–1939. Hieman historiikkia”, Savon Miekka 11/1939, s. 18–22; Hersalo 1962, 462.
13 Raikkala 1964, s. 81, 207 ja 453–455; Hersalo 1966, s. 71–72, 468.
14 Selén-Pylkkänen 2004, s. 224.
15 Hersalo 1962, s. 463–464.
16 Savon Miekka 10/1930, s. 20.
17 Suomen jääkärien elämänkerrasto 1975.
18 Suomen jääkärien elämänkerrasto 1975; Ahtiainen 2005.
19 Suojeluskuntalainen lehti 18/1924, s. 211–216.
20 Selén-Pylkkänen 2004, s. 60.
21 Esimerkiksi Leppävirran kunnan suhdetta suojeluskuntaan kuvaa hyvin se, että suojeluskunta sai kunnalta neljänä vuotena 50 000 markan avustuksen, kunnes valtuusto muuttui vasemmistoenemmistöiseksi. Hovi 1995, s. 450.
22 Hersalo 1962, s. 468–469.
23 ”Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri 1918–1939. Hieman historiikkia”, Savon Miekka 11/1939, s. 21.
24 Pirhonen 1977, s. 62, 70.
25 Vasara 1997, s. 577-578, 595; Kauranne 2000, s. 41.
26 Hersalo 1966, s. 81; Selén 2001, s. 193 ja 235; Pylkkänen 2001, s. 49–52.
27 Pylkkänen 2001, s. 75–77 ja 114; Siironen 2006, s. 171.
28 Hersalo 1966.
29 Pylkkänen 2001, s. 131, 135–136.
30 Pylkkänen 2001, s. 26–27.
31 Pylkkänen 2001, s. 132–133.
32 Pylkkänen 2001, s. 144–145.
33 Alaluku perustuu artikkeliin Siironen 2006, s. 166– 202, ellei toisin mainittu.
34 Siironen 2004, s. 156–157.
35 Siironen 2004, s. 68–69, 156–157.
36 Itä-Savo 17.5.1924.
37 Lindfors 2011, s. 40.
38 Hannes Hahl: ”Katkelma lääkärin muistelmista vapaussodassa”, Savon Miekka 2/1933, s. 14–15.
39 Vuorio 1997, s. 8-9.
40 Vuorio 1997, s. 8-9.
41 ”Helmi Larsson”, Savon Miekka 2/1944, s. 38–39.
42 Vuorio 1997, s. 9.
43 Siironen 2004, s. 71–72.
44 Siironen 2004, s. 71–72.
45 Ylä-Savon lottatoiminnasta, ks. Koistinen-Mandalios 2003.
46 Nieminen 2003, s. 14.
47 Pohjois-Savo 22.2.1936.
48 Vuorio 1997, s. 20.
49 Latva-Äijö 2004, s. 107.
50 Pohjois-Savo 22.2.1936; Savon Miekka 11/1939, s. 40–41.
51 Pohjois-Savo 22.2.1936; Lotta-Svärd hakuteos Pohjois-Suomi, 1976, s. 267.
52 Pohjois-Savo 22.2.1936; Lotta-Svärd hakuteos Pohjois-Suomi, 1976, s. 267.
53 Vuorio 1997, s. 141.
54 Pohjois-Savo 22.2.1936.
55 Lotta-Svärd hakuteos Pohjois-Suomi, 1976, s. 267.
56 Vuorio 1997, s. 25; Nieminen 2003, s. 58–59; Lotta-Svärd hakuteos Pohjois-Suomi, 1976, s. 68–69.
57 Hersalo 1962, s. 453.
58 Latva-Äijö 2004, s. 117 ja 331.
59 Mikkelin Sanomat 2.2.1920.
60 Mikkelin Sanomat 21.2.1921; Lotta-Svärd hakuteos Etelä-Suomi, 1976, s. 564–565.
61 SVT XXIX. Eduskuntavaalit vuonna 1930, s. 9.
62 Mylly 1989, s. 72, 165.; Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
63 Mylly 1989, 77-80.
64 Mylly 1989, 96, 219-221, 327-329; Hokkanen, K. 1986a, s. 370. Vuorio 2007, s. 58.
65 Mylly 1989, s. 164–166.
66 Mylly 1989, s. 168–169.
67 Mylly 1989, s. 168–169.
68 Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
69 Mylly 1989, s. 199 ja 254; Vuorio 2007, s. 52.
70 Vuorio 2007, s. 61, 66.
71 Salokangas 1988, s. 249; Mylly 1989, s. 199.
72 Vuorio 2007, s. 62–64.
73 Vuorio 2007, s. 62.
74 Kuopion sanomalehdistöstä, ks. Piironen 1982; Vuorio 2007, erityisesti s. 72–73, 81.
75 Suomen lehdistön historia 7, s. 12; Vuorio 2007, s. 104.
76 Vuorio 2007, s. 81.
77 Menneet vuodet 1959, s. 36, 56–57.
78 Mylly 1989, s. 172 ja 180.
79 Mylly 1989, s. 172–173.
80 Lackman 1985, s. 29, 34–36, 44–48.
81 Suomen lehdistön historia 2, s. 249; Savola 14.10. 1920; Suursavolainen 18.7.1922.
82 Suomen lehdistön historia 2, s. 249.
83 Suomen lehdistön historia 2, s. 248–249; Suomen lehdistön historia 5, s. 199; Itä-Savo 15.1.1927 ja 18.1.1927
84 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919; http://www.eduskunta.fi, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000
85 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919.
86 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1922; http://www.eduskunta.fi, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
87 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919–39.
88 Vares 2000, s. 246.
89 Vehviläinen 1978, s. 577.
90 Suomen lehdistön historia 2, s. 264, 273–274 ja 296; SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1924–1927; Siironen 2011, s. 144–147.
91 Suomen lehdistön historia 2, s. 264, 273–274 ja 296.
92 Suomen lehdistön historia 6, s. 116.
93 Länsi-Savo 10.1.1939.
94 Suomen lehdistön historia 6, s. 114–115.
95 Suomen kansallisbiografa 10, s. 537–538.
96 Zitting ja Snellman olivat myös Kansallisen kokoomuksen heränneitten yhdistyksen perustajia. Savon Jääkäri 22.12.1918, 19.1.1919, 31.1.1919 ja 2.2.1919; Ruuskanen 2006, s. 84
97 Uino 1994, s. 279–280, 461 ja 610.
98 Kertomus Mikkelin läänin Kansallisen Kokoomuksen piiriliiton toiminnasta 1923, Mikkelin läänin piiriliiton toimintakertomukset 1922–1948, PTA.
99 Kertomus Mikkelin läänin Kansallisen Kokoomuksen piiriliiton toiminnasta 1923, Mikkelin läänin piiriliiton toimintakertomukset 1922–1948, PTA.
100 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919 ja 1922; Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
101 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1924–1929.
102 http://www.eduskunta.fi, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
103 Suomen lehdistön historia 7, s.7-9; Vehviläinen 1978, s. 598
104 Suomen lehdistön historia 2, s. 181, 187, 280, 407 ja 411.
105 Mikkelin Sanomat 23.5.1935; Suomen lehdistön historia 6, s. 142; Kuujo 1988,s. 72.
106 Savo 19.11.1918, 24.12.1918 ja 28.12.1918.
107 Kuopion läänin Kokoomuksen 60-historiikki (kirj. Kauko Mikkonen), s. 3-4. Kuopion läänin Kokoomus, PTA; Ruuskanen 2006, s. 85.
108 Kuopion Kansallisen Naisyhdistyksen kirjeenvaihto ja pöytäkirjat 1924–1939. Kuopion Kokoomusnaiset, PTA; Ruuskanen 2006, s. 85.
109 Leino-Kaukiainen 1994, s. 189.
110 Uino 1994, s. 478.
111 Ruuskanen 2006, s. 85–86.
112 Ruuskanen 2006, s. 86.
113 Uino 1994, s. 611.
114 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1929.
115 SVT XXIX, Vaalitilasto. Eduskuntavaalit 1919–39.
116 Saarela 1996, s. 127.
117 Saarela 1996, s. 127–128.
118 Saarela 1996, s. 149–151.
119 Tuomisto 1982, s. 219–224; Junttanen 1996, s. 20.
120 Junttanen 1996, s. 21.
121 Tuomisto 1982, s. 223.
122 Tuominen 1957, s. 214.
123 Savon Kansa 10.1.1920 ja 13.1.1920; Tuomisto 1982, s. 219; Saarela 1996, s. 155.
124 Savon Kansa 15.3.1919 ja 11.10.1919.
125 Saarela 1996, s. 158–162.
126 Saarela 1996, s. 151–161, 164–166, 309–317, liite 6 sivulta 497, liite 14 sivulta 512–515.
127 Sama kuin edellä; Sanantuoja 10.6.1922.
128 Mikkelin l. vaalipiirin sos.-dem. piirijärjestön toiminta 1919–1921 (lainaus).
129 Koska nämä pidätykset pantiin toimeen maalaisliittolaisen pääministerin Kyösti Kallion hallituksen aikana, niitä on kutsuttu yleisesti ”Kallion leikkaukseksi”, vaikka epävarman pääministerin osuus niihin oli huomattavasti vähäisempi kuin preventiiviseen toimintaan ryhtyneen poliisin. Tosiasiain eteen joutunut Kallio lähinnä siunasi operaation. Hakalehto 1966, s. 185–187.
130 Savo 4.8.1923, 5.8.1923 ja 11.8.1923; Savon Sanomat 11.8.1923
131 Savon Kansa 16.2.1956; Soikkanen 1975, s. 424– 427; Tuomisto 1982, s. 245.
132 Saarela 2008, s. 123 ja 127.
133 Saarela 1996, s. 244–261, 351–356; Hakalehto 1966, 187–188.
134 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4.10.– 17.10.1924 ja 21.2.–6.3.1925, EK-VALPO I, ko 1410, KA; EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 11/1925, EK-VALPO I, ko 2417, KA; Ruuskanen 2006, s. 60.
135 Ks. http://www.eduskunta.fi, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
136 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4.10.– 17.10.1924 ja 21.2.–6.3.1925, EK-VALPO I, ko 1410, KA; EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 11/1925, EK-VALPO I, ko 2417, KA; Ruuskanen 2006, s. 60.
137 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaukset 10/1929 ja 2/1930, EK-VALPO I, ko 2417, KA.
138 Alapuro 1972, s. 187.
139 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 10/1929, EK-Valpo I, ko 1411, KA.
140 Samana päivänä, 26.1., pidettiin suuntaselvittelykokouksia myös Lapinlahdella ja Kolmalla, joissa ”hoipertelijoiden” kanta ja erityisesti heidän lehtiyrityksensä tuomittiin ankarasti. ”Huitojien” eli ”äkkijyrkkien” linjan pelastamiseksi oli Lapinlahdelle hommattu puhujaksi kansanedustaja Heikki Väisänen. EK:n Kuopion edustuksen tilannekataus 1/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA.
141 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 1/1930, 2/1930 ja 3/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA.
142 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA; Esa Hietasen hmp A 1931, EK-Valpo I, KA.
143 Piironen 1982, s. 210.
144 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4/1933, EK-VALPO I, ko 1411, KA.
145 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaukset 2/1929, 6/1929 ja 9/1929, EK-VALPO I, ko 2417, KA; Soikkanen 1963, s. 670.
146 EK:n Sortavalan alaosaston tilannekatsaus 12/1929 ja 6/1930, EK-VALPO I, ko 1416, KA
147 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 5.17.4.1924 (lainaukset), EK-VALPO I, ko 2417, KA.
148 Laulajainen 1979.
149 Laulajainen 1979; Saarela 1996, s. 271–272.
150 Saarela 1996, s. 272, 441.
151 Leppävirralla näkyvintä osaa torppien itsenäistymisessä edustivat suurten tilojen kuten Vokkolan, Alapihan ja Hackmanin Sorsakosken tilojen torppien itsenäistyminen. Vokkolan tilalla itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa, Alapihan tilalla 25 torppaa. Pappiloiden torppia ja muita vuokra-alueita itsenäistyi peräti 47. Samaan aikaan muodostettiin uusia tiloja vapaaehtoisilla kaupoilla ja maatilojen osituksilla. Kun v. 1910 Leppävirralla oli ollut 853 yli kahden hehtaarin tilaa, oli vastaava luku v. 1941 1 035. Lisäystä oli siis 182 eli 21,3 %. Hovi 1996,
s. 363–364.
152 Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä kommunistit voittivat sosiaalidemokraatit vain Kaavilla ja Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä ainoastaan Käkisalmen maalaiskunnassa. Viipurin läänin läntisessä ja Mikkelin vaalipiirissä kommunistit eivät saaneet vasemmiston piirissä enemmistöä ainoassakaan kunnassa.
153 Viitala 1976, s. 113, 115.
154 SVT. Vaalitilasto XXIX.
155 Ks. Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
156 Rantala 1970, s. 44, 54.
157 Kommunistien ydinkannatusalueen ulkopuolelle jäivät vuonna 1929 ainoastaan Maaninka (23 % annetuista äänistä), Iisalmi (16 %), Sonkajärvi (16 %), Säyneinen (17 %), Muuruvesi (17 %), Leppävirta (19 %) ja Varkaus (18 %). Näistäkin Maaninka, Muuruvesi ja Sonkajärvi olivat kuuluneet vielä 1922 ydinalueeseen.
158 SVT XXI, 1924–30.
159 Saarela 1996, s. 359–360.
160 Kommunismin kannatus oli voimakasta myös Lapissa ja muualla Pohjois-Suomessa esimerkiksi Oulun läänin eteläisessä vaalipiirissä. Saarela 1996, s. 309–310.
161 Tuusniemellä kommunismin kannatus oli vahvinta kirkonkylällä (70,4 %) ja Karttulassa Syväniemen työväen- ja tehdasalueella (63,7 %). SVT XXI, 1929.
162 Saarela 1996, s. 203–204.
163 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 11/1929, EK-Valpo I, ko 1417, KA; Ruuskanen 2006, passim.
164 Krekola 2003, s. 37–38.
165 Kommunistien piiri-ja paikallisjärjestöistä, ks. Hakalehto 1966, 117–118.
166 Saarela 2008, s. 95.
167 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
168 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
169 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
170 Saarela 2008, s. 96.
171 Saarela 2008, s. 97, 102–103.
172 Krekola 2003, s. 42, 50.
173 Saarela 2008, s. 93–94.
174 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA; Saarela 2008, s. 93–94, 821.
175 EK:n Kuopion edustus EK:n Turun edustukselle 20.4.1928, Erittäin salainen. EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
176 Saarela 2008, s. 93–94.
177 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
178 Muutamat ratkaisevan tärkeät tiedottajat saivat uuden henkilöllisyyden, työpaikan tai matkalipun maailman toiselle puolelle. Tunnetuin esimerkki lienee juuri Jalmari Rasi, joka lähetettiin perheineen Australiaan vastapalveluksi Skp:n maanalaisen johdon paljastamisesta vuonna 1928. Etsivä keskuspoliisi suojeli näin riuskoilla toimenpiteillä vain niitä tiedottajia, joita käytettiin todistajina julkisissa kommunistioikeudenkäynneissä. Krekola 2003, s. 140.
179 Saarela 2008, s. 93–94, 821.
180 Ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
181 Savon Työ 19.4.1928.
182 Savon Työ 26.4.1928 ja 1.5.1928.
183 EK:n Kuopion osasto EK:n pääosastolle 16.3.1928
N:o 106, ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
184 EK:n tiedonanto n:o 135, 29.9.1928, ns. ”SKP:n juttuun” liittyvä aineisto, EK-VALPO I, Kuopion alaosasto, ko 74, KA.
185 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 11/1929, EK-VALPO I, ko 1411, KA.
186 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 21.3.1924 ja 20.2.1925, Kuopion alaosaston arkisto, EK-Valpo 1, KA
187 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 29.11. 1926, 31.5.1928 ja 1.7.1929, Kuopion alaosaston arkisto, EK-Valpo I, KA; Savo 17.6.1930.
188 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 29.4.1926 ja 15.5.1926, Kuopion alaosaston arkisto, EK-Valpo I, KA.
189 Savo 13.12.1929, 27.2. ja 9.3.1930; Ruuskanen 2006, s. 77.
190 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 1/1929 ja 3/1929, EK-Valpo I, ko 1411, KA; Savon Työ 18.4.1929 ja 16.5.1929; Saarela 2008, s. 408–409.
191 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4/1930 ja 5/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA. Ruuskanen 2006, s. 94.
192 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 1/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA. Ruuskanen 2006, s. 94– 95
193 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 3/1930, EK-Valpo I, ko 1411, KA. Ruuskanen 2006, s. 95
194 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 4/1930,
EK-Valpo I, ko 1411, KA. 195 Ibid; Savo 20.4.1930. 196 EK:n Kuopion osaston tilannekatsaus 4/1930, EK-
Valpo I, ko 1411, KA; Ruuskanen 2006, s. 96.
197 Ruuskanen 2006, s. 64–65.
198 Allardt 1963, s. 3, 16–18. Allardtin lisäksi tunnetuimmat tutkimussuuntauksen edustajat olivat Jaakko Nousiainen, Onni Rantala ja Yrjö Littunen. Koikkalainen 2004, s. 103–104, 111.
199 Ks. esim. Aatsinki 2010, s. 386.
200 Rantala 1970, s. 64–67.
201 Sosialistimme ja salaiset järjestöt. Viipuri 1908, s. 22.
202 Ks. esim. EK:n pääosaston tilannekatsaus 7/1929, EK-Valpo I, ko 1392, KA.
203 Nuori Urho. Urho Kekkosen Kajaanin-vuodet 1911–1921 (toim. Ari Uino) 1999, s. 84–87.
204 Valkoisten puolella haavoittui toistakymmentä miestä, joista konttoristi Korpela myöhemmin kuoli saamiinsa haavoihin. Pohjois-Savo 8.2.1938.
205 Seuraavaksi suurin luku oli Sääksmäen 4,9 prosenttia. Paavolainen 1967, 174–175.
206 Soikkanen 2000, s. 72–76.
207 Nuori Urho. Urho Kekkosen Kajaanin-vuodet 1911–1921 (toim. Ari Uino) 1999, s. 84–85.
208 Tikka 2006, s. 107–108.
209 Tikka 2004, s. 232–240; Tikka 2006, s. 112–116.
210 Ruuskanen 2006, s. 55–56.
211 Kettunen 1986, s. 182–183 ja 229.
212 Nousiainen 1956, s. 127, 134, 149.
213 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus n:o 9/1929, EK-VALPO I, ko 2417, KA.
214 Saarela 2008, s. 627.
215 Kilpiö 1931.
216 SVT XXIX Vaalitilastot eduskuntavaalit 1927– 1929.
217 EK:n Kuopion edustus totesi vuonna 1930: ”Sosiaalidemokraattinen työväenliike on ollut ja on edelleenkin hyvin heikkoa. Heikäläisiä järjestöjä on Kuopiossa (lukuun ottamatta paria urheiluseuraa) ainoastaan yksi (n. 100 jäsentä). Maaseudulla vaikuttaa noin 15 työväenyhdistystä, mutta kun niillä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ei ole omaa taloa, on toiminta hyvin kituvaa. Kun Ammattijärjestönkin alaisten liittojen osastot on kielletty toimimasta eikä uuden, demokraattisen liiton alaisia ammattiosastoja ole perustettu, on ammatillinenkin toiminta aivan lamassa.” EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 12/1930, 5.1.1931. EK-VALPO I, ko 1411, KA.
218 Nousiainen 1956, s. 63–67; Pirinen 1992, s. 15; Viitala 1991, s. 8; Viitala 1992, s. 49 ja 51–54.
219 EK:n Kuopion edustuksen mukaan kommunismin heikkouteen Varkaudessa vaikutti ”suurelta osalta OY Ahlströmin suhtautuminen suuriäänisimpiin kommunisteihin. Niillä ei tule olemaan pitkäaikais678
ta työmaata mainitun osakeyhtiön työmailla. Viime keväänäkin (1928, E.K.) sai useampia kymmeniä nuorkommunisteja lähteä uusille työmarkkinoille. Näin on kommunistinen toiminta muodostunut verrattain kituvaksi, vaikkakin on sanottava, että ne paikkakunnan johtavat kommunistit, jotka eivät ole tehtaitten palveluksessa, ovat niitä kaikkein kiukkuisimpia.” Ilmiö oli valtakunnallinen. EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus 9/1928. EK-Valpo I, ko 2417, KA.
220 Maakunnan alueella surmatuista punaisista 2/3 ammuttiin Varkaudessa ja Leppävirralla.
221 SVT II, s. 9-38; Jutikkala 1942, s. 564–567; Ropponen 1993, s. 185–186.
222 Ks. esim. Kumpulainen 1983, s. 43.
223 Saarela 1996, s. 128 ja 312; Ruuskanen 2006, s. 61.
224 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus n:o 9/1929. EK-Valpo I, ko 2417, KA
225 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus n:o 1/1934 (lainaus), EK-Valpo I, ko 1411, KA.
226 EK:n Kuopion edustuksen tilannekatsaus n:o
Kun aa ja koulu us a kehi ämässä (s. 161–237)
1 Soikkanen 1966, s. 501–504; Askok 180/1925. 2 SVT 1968, s. 8; Jutikkala 1984, s. 15. 3 Soikkanen 1966, s. 501–502; Askok 180/1925. 4 STV 1922–1945. Asukaslukuna ilmoitettu läsnä olevien
määrä. 5 Perälä 1984, s. 33. 6 Kuujo 1988, s. 81. 7 Kuujo1988, s. 84. 8 Perälä 1984, s. 58. 9 Lakio 1988, s. 130–159 ja 378–456 10 Kuujo 1988, s. 88. 11 Kuujo 1988, s. 89. 12 Kuujo1988, s. 89–91. 13 Kuujo 1988, s. 91–93. 14 Kuujo 1988, s. 93–94. 15 Kuujo 1988, s. 127–128. 16 Lakio 1988, s. 263. 17 SVT Eduskuntavaalit 1907–1936. 18 Lakio 1975, s. 15–18. 19 Kuujo 1988 s. 142–143. 20 Kuujo 1988, s. 143–144. 21 Vehviläinen 1978, s. 461. 22 Vehviläinen 1978, s. 494. 23 Lakio 1975, s. 16, 21–22; Vehviläinen 1978, s. 463. 24 Juvonen 1992, s. 111–112; Askok 218/1931 ja
255/1931; Ahtiainen-Tervonen 1998, 530–531. 25 Mikkelin lääninhallituksen lausunto sisäasiainminis9/1929. EK-Valpo I, ko 2417, KA.
227 Soikkanen 1975, s. 354–357.
228 SVT. Vaalitilasto XXIX. Vaalit 1907–1919.
229 SVT. Vaalitilasto XXIX.. Vaalit 1922; Laulajainen 1979, s. 38.
230 SVT. Vaalitilasto XXIX.. Vaalit 1922; Soikkanen 1975, s. 411.
231 Soikkanen 1975, s. 468.
232 Eri lähteissä piirijärjestöjen ja yhdistysten jäsenmäärät poikkeavat hiukan toisistaan. Tässä käytetty: Soikkanen 1975, s. 405, 475, 531 ja 574; Soikkanen 1987, s. 70.
233 Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajanmatrikkeli 1907–2000.
234 Vapaus 5.5.1920.
235 Vehviläinen 1978, s. 577–580.
236 Vehviläinen 1978, s. 581.
237 (K. Hakala) Osuuskunta Vapaus r.l. 25 vuotta. Mikkeli 1932; Vapaus 2.11.1956; Suomen lehdistön historia 7, s. 239–240.

Back To Top