skip to Main Content

ESI-ISIEN HENKIÄ JA ELÄTTIKÄÄRMEITÄ

Vaatetuksen yhteydessä jo puheeksi tulleiden ihmistä esittävien savikuvioiden lisäksi on olemassa sellaisiakin pienoisveistoksia, jotka näyttävät esiintyvän nimenomaan tyypillisen kampakeramiikan asuinpaikoilla ja koko sillä alueella, jossa sitä esiintyy. Eteläisimmät näistä ovat Latviasta, itäisimmät Aunuksesta. Suomessa niitä on varsinkin siltä alueelta, joka jää Porvoosta Pihtiputaalle vedetyn linjan itäpuolelle.1

Nämä savikuviot ovat pieniä istuvia ukkeleita, joilla on suuri nenä ja usein selässään sormipainalluksin muodostettu harja. Toiset näistä ovat täysin koristeettomia, toisiin on paineltu pieniä kuoppia tai kampaleimoja. Jotkut, kuten Luopioisten Hietaniemestä ja Kymin Nikkarinmäeltä löydetyt kuviot, muistuttavat selvästi ihmistä, kun taas toiset ovat hyvin pitkälle tyyliteltyjä.2

Viimeksi mainittuihin kuuluu Säämingin Pääskylahdesta löydetty aivan ehjä kuvio, jota joskus on sanottu toukanmuotoiseksi, joskus nimetty savikukoksi, mutta joka saattaa olla pitkälle tyylitelty ihmiskuvio. Mahdollisuus, että se esittäisi eläimenpäistä idolia, on myös mainittu.3 Sen selässä ei ole harjaa, vaan ainoastaan rivi pieniä pisteitä.

Kaikki muut Savon alueelta löydetyt savikuviot ovat rikkonaisia, eikä niistä ole saatu kaikkia osia talteen. Suonenjoen Saunaniemeltä, Heinäveden Karvion ja Leppävirran Moninmäen asuinpaikoilta on kuitenkin palasia, joissa näkyy edellä mainittu selkäharja, joten ne voidaan yhdistää ehjinä säilyneisiin Hietaniemen ja Nikkarinmäen kuvioihin. Moninmäen katkelmassa kasvotkin ovat säilyneet, ja sen ohimoilla ja nenänvarressa olevat kampaleimat ovat samantapaisia kuin Hietaniemen kuviossa. Saunaniemen ja Karvion pääkatkelmista koristelu puuttuu. Saimaan piiristä on Taipalsaaren Laukniemestä pääfragmentti, joka muodoltaan muistuttaa Pääskylahden kuvion päätä, mutta on koristeltu silmien ja nenän ympäristöstä. Etelä-Saimaalta on pään katkelma myös Lappeen Mikonsaaresta.4

Paitsi näitä jokseenkin helposti tunnistettavia kappaleita, savolaisilta asuinpaikoilta on useita sellaisia, joiden alkuperä on vaikeammin määritettävissä. Kerimäen Kankaanlaidan löytöjen joukossa on yksi katkelma, joka mahdollisesti on kaksijalkaisen idolin toinen jalka, mutta ovatko Pääskylahden S-kirjainta muistuttava saviesine ja Suonenjoen Saunaniemen spiraaliksi kääntyvä katkelma5 käärmekuvioista, on jo vaikeammin ratkaistavissa, samoin se, minkälaisista otuksista Kiuruveden Hinkusalmen, Tervon ja Ristiinan savenpalaset ovat kotoisin.6

Suomen kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyvistä savikuvioista vanhimmat ovat jo vanhimman varhaiskampakeramiikan aikaisia, onpa yksi katkelma Lapinjärven Heimängenin asuinpaikalta sellaiselta kaivausalueelta, jolta ei ole löydetty lainkaan saviastianpaloja, ja näin olisi mahdollista, että savikuvioita olisi tehty jo ennen keramiikkaa.7

Vanhimmat viivakoristeiset, Paimion tyypin idoleiksi kutsutut kuviot ovat hienojakoista ns. idolisavea, jossa ei ole sekoiteaineita lainkaan. Aines poikkeaa selvästi varhaisen kampakeramiikan karkeasekoitteisesta astiasavesta, joten savikuvioiden ei tarvitse liittyä samaan perinteeseen. Vaikka myöhemmät istuvat ihmiskuvat, joista edellä on ollut puhe, on voitu tehdä karkeammastakin savesta, on niissäkin aines joskus aivan sekoittamatonta ja lähes yhtä hienojakoista kuin paimiolaisissa idoleissa.8 Idoleita ei siten ole leivottu minään astiainvalmistuksen sivutuotteena, vaan niiden valmistus on saattanut olla tarkkoja sääntöjä noudattanut rituaalinen toimitus.

Savikuvioiden tarkoituksesta on esitetty monenlaisia arvioita. Koska yhtään vanhempaan ryhmään kuuluvaa idolia ei ole löydetty kokonaisena, on arveltu, että ne olisivat saattaneet esittää vihollisia, joille on tahdottu tuottaa vahinkoa särkemällä näiden kuvat.9 Eräissä toisissa kuvioissa esiintyvä punamultamaalaus on antanut aiheen kuvitella, että idoli olisi esittänyt muualla kuollutta sukulaista, jolle olisi suoritettu rituaalinen punamultahautaus.10

Idolien on myös kuviteltu kuva;ivan esi-isien henkiä, joita on palvottu, tai kotilieden jumalia, joilla on ollut tietty paikkansa jossakin asunnon osassa. Pohjoisen Euraasian luonnonkansoilla on ollut sellaisia myöhäisiin aikoihin asti. Jotkin idolit on yhdistetty kalljomaalausten sarvilla varustettuihin ihmishahmoihin, koska niissä on päälaella tai hartioissa kuoppia. Näissä on oletettu olleen höyheniä tai jostain muusta orgaanisesta aineesta tehtyjä koristeita, jotka olisivat vastanneet kalliomaalausten oletettuja sarvipäähineitä.11

C.F. Meinander on esittänyt toisenlaisen selityksen kuoppien esiintymiselle. Kannattaen teoriaa, että savi-idolit ovat vihollisten kuvia, hän on tulkinnut Vetelin Hautakedolta löytyneen idolin kuusi kuoppaa jäljiksi kidutuksesta, joka on suoritettu ennen vihollisen kuvan surmaamista.12

Paitsi ihmisiä tai jumalia, savikuvioiden joukossa on myös eläimiä. Kangasalan Sarsasta on löydetty majavankuva, Luopioisten Hietaniemestä kuvioita, jotka on tulkittu karhuksi ja käärmeeksi tai hylkeeksi.13 Hylkeeksi viimeksi mainittu näyttää liian paljon vääntyneeltä, kun sen sijaan rullalle kiertynyt käärme vaikuttaa todennäköiseltä selitykseltä. Käärme on liittynyt suomalais-ugrilaisella alueella monenlaisiin uskomuksiin ja se esiintyy myös kalliotaiteessa, joten sekä Luopioisten että Savonlinnan ja Suonenjoen mahdolliset käärmekuvat sopisivat hyvin kampakeraamiseen ympäristöönsä.14

Virolainen Harri Moora on Eestistä löydetyn hirvenluusta tehdyn kivikautisen käärmeenkuvan yhteydessä selvitellyt käärmeisiin liittyneitä uskomuksia, joiden mukaan käärme ei ole ainoastaan paha olento, vaan se on voitu käsittää myös suojelevaksi ja apua antavaksi eläimeksi, jota tulee kunnioittaa ja suosia. Erityisesti talonkäärmeeseen liittyvät uskomukset ovat mielenkiintoisia. Maa on käsitetty elementiksi, jossa ihmisille vihamieliset voimat ja olennot elävät. Käärme imee maasta pahan, josta se muodostaa myrkkynsä, ja on siten hyödyllinen eläin, joka suojelee ihmisiä onnettomuuksilta, sairaudelta ja kuolemalta.

Käärme on käsitetty myös kuolleiden valtakunnan edustajaksi, ja sen tähden esimerkiksi siperialaisten samaanien puvussa on käärmeenmuotoisia riipuksia, joiden tehtävä on auttaa samaania pääsemään alisen maailman ja vainajien yhteyteen. Käärmettä on pidetty myös vedenhaltioiden ruumiillistumana, jolloin se olisi sopinut hyvin kalastajien ja metsästäjien palvonnan kohteeksi.15

MAAGISIA SAUVOJA JA SUKUTUNNUKSIA

Sarsan majavankuvan alapuolella on kuoppa, minkä perusteella sitä on arveltu kannetun tikun nenässä. Todennäköisesti se on liittynyt metsästysmagiaan ja on kivestä veistettyjen eläinkuvioiden vaatimaton sukulainen.16

Näitä Suomen kivikautisen taiteen eniten ihailtuja luomuksia on saatu talteen . Savonkin alueelta. Vanhimmat eläinpääveistokset saattavat olla jo esikeraamiselta ajalta, mutta kaikki Savosta löydetyt on ajoitettu kivikauden loppujaksolle.17 Vehmersalmelta (aikaisemmin Kuopiota) löydetty graniittinen reikäase, jonka hamara muistuttaa eläimenpäätä, on hyvin karkeasti muotoiltu, mutta Heinäveden gneissinen karhunpääkirves, Maaningan sukkulamainen reikäase ja Kiuruveden ainutlaatuinen porfyriittiukko kuuluvat kiviveistosten eliittiin. Iisalmelta löydetyn reikäkirveen katkennut hamara on ehkä myös ollut alkuaan eläimenpään muotoinen.18

Heinäveden karhunpääkirves on eläinpääaseista luontevimpia. Vaikka siihen ei ole merkitty silmiä, nenänreikiä eikä suuta, tekijä on kyennyt vangitsemaan vaikeasti työstettävään gneissiin vanhan uroskarhun pään muodot niin elävästi, että erehtymisen mahdollisuutta ei ole. Kirves itse, joka on jäänyt keskentekoiseksi, näyttää kömpelömmältä. Vaikka se ilmeisesti tavoittelee veneenkaltaisen vasarakirveen muotoa, teräosa on jäänyt liian lyhyeksi massiiviseen kantaan verrattuna. Reiän poraus on aloitettu täyskairalla ja reiän ympärille on tehty matala putki, minkä perusteella aseen esikuvina eivät ole olleet kaikkein myöhäisimmät vasarakirveet. Luultavasti se on valmistettu vähän yli neljä tuhatta vuotta sitten.19

Lounaissuomalaiset vasarakirveet, joita Heinäveden ase teräosansa puolesta muistuttaa, ovat yleensä satakuntalaista oliviinidiabaasia, eläinpääaseet, joita jotkin tutkijat ovat pitäneet alkuperältään aunukselaisina, taas usein vuolukiveä. Sekä poikkeava materiaali että keskentekoisuus viittaavat siihen, että Heinäveden karhu on paikallista valmistetta.20 Se todistaa jonkun muinaisen kivisepän herkästä muotosilmästä, mutta huonosta lounaisen sotakirveskansan muotiaseiden tuntemuksesta.

Heinäveden karhunpääaseen löysi Mikko Kettukangas vuonna 1926 Papinniemen kylän Kortemäeltä, Lammaslahden pientilalta ottaessaan multaa vanhan rakennuksen paikalta. Löytöpaikka ei siis ole ehdottoman alkuperäinen, vaan esine on saattanut löytyä jo aikaisemmin ja hukkaantua uudelleen sen jälkeen, kun sitä ehkä on säilytetty taikakaluna, kuten niin monia muita kivikauden esineitä. Se on myös voitu piilottaa vanhan rakennuksen perustukseen silloin, kun tämä on pystytetty, sillä niinkin kivikautisten esineiden kanssa on menetelty. Niiden on uskottu suojaavan rakennuksia tulipaloilta ja salaman aiheuttamilta tuhoilta.21

Maaningalta, Viannon kylästä löydetty reikäase, jota koristavan eläimen laadusta ei oikein ole päästy yksimielisyyteen, on edellistä useita vuosisatoja nuorempi, mahdollisesti peräisin vasta toisen vuosituhannen puolivälistä ennen ajanlaskumme alkua. Sen on katsottu muistuttavan sukkulanmuotoisia reikäaseita, joissa on tasakupera poikkileikkaus.22

Maaningan ase on tehty vaaleasta vuolukivestä, siinä on soikea reikä ja koristeena pisterivejä ja kolme kahden poikittaisen uran ryhmää. Kaksi näistä ryhmistä on eläimenpään puoleisessa päässä, ja toinen viivapareista muodostaa aivan kuin nauhan eläimen kaulaan. Eläimen päässä on vuoroin nähty karhuun, vuoroin hirveen viittaavia ominaisuuksia. Sen korvissa on keskellä syvennykset ja suu on hahmoteltu, mutta muuten se on vahvasti tyylitelty.

Maaningan aseelle ei tunneta yhtään selvää vastinetta eikä esikuvaakaan. Tyyppinä Christian Carpelan on verrannut sitä Pielisjärveltä ja Salmista Itä-Karjalasta löydettyihin eläinpääaseisiin23, mutta nämä molemmat ovat paljon lyhyempiä ja leveämpiä, Pielisjärven eläimen pää on vahingoittunut, ja Salmin aseessa taas on hyvin vahvasti tyylitelty karhunpää. Kummankin varsireikä on pyöreä, eikä niitä ole koristettu uurtein eikä pistein. Carpelanin mukaan uurrekoristelu olisi lainaa metalliesineistä ja se olisi yksi niistä piirteistä, jotka ajoittavat Maaningan aseen aivan kivikauden lopulle tai pronssikauteen.24

Kiuruvedeltä löydetty ihmispäinen reikäkirves kuuluu niihin esineisiin, joita arkeologit eivät uskoneet olevan olemassakaan ennen kuin sellaisen näkivät.25 Lähes neljäkymmentä vuotta sitten löydetty esine on edelleenkin ainut laatuaan maailmassa. Sen kasvot on vahvasti stilisoitu, suuta ei ole lainkaan merkitty ja silmistä saa aavistuksen vain silmäkulmien varjosta, nenä on voimakas, samoin leuka. Nyt kun kiviveistosten pelkistykselle on opittu antamaan arvoa, luulisi senkin saavan ymmärtymystä osakseen, mutta usein sitä on pidetty eläinveistoksia kömpelömpänä. Se on todennäköisesti noin kolme ja puoli tuhatta vuotta vanha.26

Maanviljelijän poika Paavo Ruotsalainen löysi Kiuruveden äijän noin metrin syvyisestä liejusta kolmisen sataa metriä länteen Luelahden rannasta. Paikka, joka sijaitsee noin kaksi kilometriä kaakkoon Ryönänjoen asemalta, on muinoin ollut järvenpohjaa. Ilmeisesti kirves oli maannut pitkiä aikoja järvessä ja se oli heitetty tarkoituksella veteen. Kysymyksessä lienee siten uhrattu esine, mutta käyttöjäljistä päätellen ihmispääkirvestä ei ollut valmistettu pelkästään uhraamista varten. Eläinpääkirveitten yhteydessä on yleensä viitattu metsästysmagiaan, mutta ihmispääkirveeseen tämä selitys ei sovi. C.F. Meinander on heittänyt esiin ajatuksen, että sekä eläinpääaseiden että puheena olevan kirveen alkuperäinen tarkoitus olisi ollut vain viehättää silmää, siis olla taidetta.27

Syyllistymme epäilemättä karkeaan virheeseen, jos kiellämme kivikauden ihmisen taiteellisen luomisen kyvyn ja vietin, mutta kun Skandinaviassa on uhrattu kirveitä jumalille ja siellä arvellaan palvellun rikoista kirvesjumalaa, ei liene mahdotonta, että Kiuruveden kirves olisi jonkin tällaisen olennon kunniaksi valmistettu. Ihmisesitysten kaavamaisuutta on selitetty juuri sillä, että kuvattavat ovat olleet henkiä ja jumalia, joille ei ole sopinut antaa jonkun lähinaapurin piirteitä.28

Eläimenpäitä erilaisten aseiden ja tarve-esineiden koristeina esiintyy kivikaudella alueella, joka ulottuu Uralilta Skandinaviaan. Eläimenpäisiä kiviaseita näytään kuitenkin valmistetun pääasiassa Itä- ja Pohjois-Suomessa sekä Itä-Karjalassa, missä Äänisjärven länsirannalla lienee ollut huomattava valmistuskeskus.29 Jotkin Savosta löydetyt aseet saattavat olla paikallista valmistusta, kuten jo Heinäveden karhun yhteydessä kävi ilmi. Iisalmesta löydetty katkelmallinen kirves, jossa mahdollisesti on ollut eläinpäänuppi, on toisaalta rinnastettu kazanilaisiin reikäkirveisiin, toisaalta eräisiin itäeurooppalaisiin kuparikirveisiin. Sen lähin vastine Suomessa on saatu talteen Kokemäeltä.30 Näiden kirveiden valmistuspaikasta voidaan esittää vain arvailuja.

Eläinpääaseita on saatettu käyttää metsästystaioissa, sillä Pohjois-Ruotsin ja Itä-Karjalan kalliotaiteessa esiintyy eläinpääsauvoja kantavia ihmishahmoja. Ehkä uskottiin, että eläinsauvan kantajalla oli riistan sielut vallassaan. Keskeneräisetkin veistokset, kuten Heinäveden karhukirves, on liitetty tähän ajatukseen. On arveltu, että niin pitkälle työskenneltyjä aseita ei olisi hukattu. Ne olisivat voineet joutua maahan vain uskonnollisten menojen yhteydessä.31

Jos kuitenkin hyväksymme ajatuksen kivikauden mestarin taiteellisesta kunnianhimosta, Heinäveden karhu olisi voitu viskata metsään pelkästä epätoivosta. Kuvitellaanpa tilannetta, että kivenveistäjä olisi jo muokannut pään mieleisekseen ja sitten huomannut poraavansa reikää väärään paikkaan. Vielä uskottavammaksi tilanne tulee, jos reiän poraaja olikin joku toinen, “oppipoika”. Täydelliseksi suunnitellun esineen kuvitteleminen keikkumassa täysin suhteettomana nuijan päässä olisi voinut saada kivikaudenkin taiteilijan näkemään punaista.

Eläinpääaseita on kuviteltu myös päällikön arvonmerkeiksi tai totemistisiksi tunnuskuviksi. Useilla luonnonkansoilla on toteemieläimiä, joista ne uskovat polveutuvansa ja joiden mukaan ne saattavat olla jaettu ja ryhmiin. Esimerkiksi ostjakit ja vogulit, jotka puhuvat suomensukuista kieltä, ovat muinoin olleet jakautuneina sukuihin, joilla on ollut toteemina suvun kantaisä tai kantaäiti, joku muinoin kuollut sankari tai myös eläin, esimerkiksi susi, majava, pöllö tai hauki. Kaikki suvun jäsenet kantoivat yhteistä merkkiä, ja tätä toteemia säilytettiin myös pyhissä paikoissa ja sille uhrattiin kausipyynnin alkaessa. Näihin tietoihin viitaten on kuviteltu, että kivikauden Suomessa olisi voinut olla kaksi suurta klaania, joista toisen tunnus olisi ollut hirvi, toisen karhu.32 Useimmat eläinveistokset esittävät juuri näitä metsiemme komeimpia eläimiä.

NOITIEN JA HIRVIEN PUNAINEN MAAILMA

Välähdyksen muinaisten metsästäjien ajatusmaailmaan antavat myös kalliomaalaukset, jotka kuuluvat Savon merkittävimpien muinaisjäännösten joukkoon. Niitä tunnetaan jo kymmenen, eikä ole ollenkaan mahdotonta, että huomattavasti useampia vielä löydetään. Suurin osa nykyisin tunnetuista on aivan eteläisimmässä Savossa, Mäntyharjun, Ristiinan, Juvan ja Puumalan pitäjissä. Itäisestä Savosta on kaksi Enonkoskelta ja yksi Heinävedeltä, mutta toistaiseksi Pohjois-Savosta ei tunneta yhtään. Pohjois-Hämeestä sellaisia on jo löydetty, samoin Kainuusta, joten voi olla vain sattumaa, että niitä ei ole läntisestä ja pohjoisesta Savosta.

Puumalan Maksasaarenselän ja Juvan Sarkasvuoren maalaukset on löydetty vasta 1980-luvulla, ja tietoja karttuu jatkuvasti, niin että tunnettujen maalausten lukumäärä muuttuu koko ajan. Tällä hetkellä se on neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, mutta vain viisi vuotta sitten se oli päälle kolmenkymmenen. Tällä hetkellä tunnetut maalaukset keskittyvät Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Itä­ Hämeen alueelle, mutta eteläisimmät ovat Kirkkonummelta ja Espoosta ja pohjoi­ simmat Kuusamosta. Läntisimmästä Suomesta niitä ei toistaiseksi tunneta.33

Kaikki Savon kalliomaalaukset sijaitsevat veden äärellä, useimmat salmipaikoissa, pohjois-, koillis- tai itärannoilla. Vain Mäntyharjun Itkonlahden maalaus on Kallaveden etelärannalla länsipuolen jyrkässä kalliossa. Kaikki maalaukset on tehty punamullalla, jota luultavasti on sekoitettu johonkin rasvaan, ja ne saattavat näkyä kauas.

Sangen erikoinen on Enonkosken Kurtinvuoren ‘maalauksen sijainti. Erään tasanteen reunalla on luolamainen rakennelma, joka muodostuu muutamasta suuresta kivestä ja niiden varaan jääneestä siirtolohkareesta. Tämän alle jäävällä luolalla on syvyyttä kolme metriä ja sen suurin korkeus ei ole edes puoltatoista metriä, joten vakinaiseksi asuinpaikaksi se tuskin on kelvannut, sateensuojaksi ja ehkä tilapäiseksi yösijaksi sen voisi kuvitella.

Luolan kattona olevan suuren lohkareen kolmiomainen etusivu on punamaalin tahraama, samoin toinen kivi, joka on suuaukon edessä, rannanpuoleise!ta sivultaan. Itse luolan katossa on hullunkurinen hirvi, mahdollisesti kaksikin hirveä, sillä hyvin säilyneen hirven yläpuolella on kuvio, joka saattaisi olla vastakkaiseen suuntaan loikkiva toiseen tapaan kuvattu eläin.

Selvästi erottuvalla hirvellä on suhteettoman suuri pää ja roikkuva maha sekä lyhyet jalat. Se on maalattu kokonaan punaiseksi ja poikkeaa siinä useimmista kalliomaalausten hirvikuvioista. Pää on helposti tunnistettavissa hirvenpääksi turvan kaartumisesta ja partatupsusta. Vain yksi korva sojottaa pystyssä, ellei sen vieressä oleva pieni uloke tarkoita toista korvaa. Sarvia ei ole.34

Kömpelyytensä ja täydellisen värityksensä puolesta Kurtinniemen hirvi muis­ tuttaa Espoon Nöykkiön maalauksen hirveä, mutta se on kuitenkin elävämmin muotoiltu. Ehkä se on metsästäjän toive lihavasta, hyvin syöneestä hirvestä, jolla on suuri turpa. Hirventurpahan on simerkiksi obinugrilaisille ollut suurta herkkua, ja vielä nytkin sen syöminen kuuluu joidenkin metsällä kävijöiden tapoihin.

Ainoastaan hirvi on tunnistettu myös Juvan Sarkasvuoren maalauksessa, joka sijaitse Sarkaslammen itärannalla, mutta kaikissa muissa maalauksissa onkin useampia aiheita. Tavallisimmin kuvissa on hirviä ja ihmisiä. Niinpä V’ierunsalmen itärannalla Heinävedellä olevassa maalauksessa on länkisäärinen ihminen ja ääriviivamaalauksena tehty hirvi, jonka sydän on merkitty punaisena väriläikkänä.35

Mäntyharjun Itkonlahdella on ainakin ihmiskuvio kädet levällään ja mahdollisesti jäännöksiä kahdesta hirvestä, Mäntyharjun Haukkavuoren maalauksessa, joka sijaitsee Sarkaveden luoteispäässä, salmen itärannalla, on ihmisiä ja venemäisiä kuvioita, jotka kuitenkin saattavat kuvata hirven sarvia. Ihmisiä ja hirviä on myös Puumalan Syrjäsalmen maalauksessa, mutta Puumalan Maksasaarenselässä kalliossa on havaittu vain eläimiä.36

Rikkaimmat kuva-aiheet ovat Enonkosken Haukkalahdenvuoren, Ristiinan Uittamonsalmen ja varsinkin Ristiinan Astuvansalmen maalauksissa. Kaikissa näissä on tavanomaisten ihmis-, hirvi- ja veneenmuotoisten kuvioiden lisäksi sarvipäisiä ihmisiä ja eläimiä, joiden ei välttämättä tarvitse olla hirviä. Haukkalahdenvuoren ja Astuvansalmen maalauksissa on kädenkuvia, Astuvansalmen maalauksessa sellaisiakin, jotka on tulkittu jalanjäljiksi. Astuvansalmella on myös kolme geometrista kuviota ja kala, Haukkalahdenvuoren maalauksessa taas yhden ihmisen yhteydessä kuvio, jonka voisi tulkita käärmeeksi. Astuvansalmen kalliossa on n. 65 eri kuviota, Uittamonsalmella neljässä eri kohdassa yhteensä 22 ja Haukka­ lahdenvuoren kalliossa 14.37

Useimmat hirvet on kuvattu ääriviivamaalauksena, mutta kaikissa näissä monikuvioisissa maalauksissa on myös laihoja, pelkkinä viivoina kuvattuja eläimiä, joilla Ristiinan maalauksissa on neljä jalkaa. Näitäkin on pidetty hirvinä ja oletettu niiden olevan muita kuvioita nuorempia.38 Enemmän kuin hirviä ne kylläkin muistuttavat pitkäjalkaisia koiria. Uittamonsalmen maalauksen hirven parraksi tulkittu uloke voisi olla haukkuvan koiran alaleuka.

Ääriviivoina maalattujen hirvien sydän on usein maalattu Astuvansalmellakin, ja kallion alapuolelta löydetyt kaksi nuolenkärkeä ovat herättäneet ajatuksen, että paikalla olisi suoritettu rituaalista ammuntaa.39 Toisaalta on tehty havainto, että hirvet usein liikkuvat juuri niillä paikoin, mistä kalliomaalauksia on löydetty. Kenties niiden reitit ovat olleet samanlaisia jo kivikaudella, ja nuolet on ammuttu ihan oikeita hirviä kohti.40 Toinen nuolenkärjistä ajoittuu kivikauden lopulle, toinen pronssikaudelle, ja niihin aikoihin on kalliota arveltu maalatun. Kuvioita on aivan selvästi tehty useaan otteeseen.41

Vaikka maalausten hirvet ovat jokseenkin kaavamaisia, on niiden joukossa pari melko havainnollistakin. Astuvansalmen eräs hirvi on aivan ilmeisesti kumartunut syömään, ja Uittamonsalmelta taas on kuva, jossa hirvi aivan selvästi juoksee karkuun kieli ulkona roikkuen. Tällä hirvellä on kaikki neljä jalkaakin, mutta jotkut ovat saaneet tyytyä vain kahteen.42

Ihmisiäkin on useampaa eri lajia. Sarvipäiset hahmot, joista joillakin on arveltu olleen pöllönaamiokin, on tulkittu samaaneiksi. Useimmat ihmiskuvat ovat pelkkiä tikku-ukkoja, joista toisilla on selvästi kaula, mutta toiset ovat ihan kaulattomia. Tavallisesti nämä hahmot on tehty täysvärjäyksenä, kun sen sijaan samaaneilla voi olla päänä ympyrä tai kolmio ja siihen merkittyinä silmät ja nenä. Mahdollisesti tämä merkitsee sitä, että heillä on naamio.43

Vain pariin maalaukseen on merkitty miehinen sukupuoli, mutta Astuvansalmella on kaksi selvää naistakin, joista toisella on jouseksi tulkittu kaari kädessään ja toinen pitää kättään hirven pään päällä. Nämä naishahmot ovat herättäneet suurinta ihmetystä, koska metsästäjäkansoilla ei ole ollut tapana antaa naisten ottaa osaa metsästykseen, tuskin edes saaliin paloitteluun. Tiedetään kuitenkin, että joskus samaaneilla on ollut tapana pukeutua naisten asuihin, joten nämä voisivat olla naamioituneita noitiakin. Metsänemäntä on sitäpaitsi nainen, jonka esiintyminen metsästykseen liittyvissä kuvissa olisi ihan luonno llista.44

Hirvien ja ihmisten jälkeen yleisimpiä kalliomaalausten aiheita ovat veneen kuvat, joissa miehistö on kuvattu yksinkertaisesti pystysuorina viivoina. Esimerkiksi Astuvansalmen maalauksessa näitä on kahdeksan. Joskus näiden veneiden keulassa näyttää olevan eläimenpää, ja erään Astuvansalmen veneen keskellä on ristiympyrä, joka on tulkittu auringon symboliksi. Sen perusteella veneenkuvat on yhdistetty skandinaaviseen kalliotaiteeseen, jossa aurinkoveneet ovat yleisiä.

Jussi-Pekka Taavitsainen on kuitenkin arvellut, että kaikki veneiltä näyttävät kuviot eivät olisikaan aluksia, vaan jotkin kuvaisivat hirvensarvia ja olisivat yksi tapa kuvata hirviä.45

KUVATAIKUUTTA JA LEPYTYSUHREJA

Kuvia on voitu tehdä useassa tarkoituksessa. Toisaalta eläimiä on voitu maalata saaliin houkuttelemiseksi uskoen, että eläimen vangitseminen kuvaan antaa vallan tämän ylitse. Toisaalta kuvat voivat olla palautuskuvia. Metsästäjäkansojen keskuudessa on näet uskottu, että eläimen osan, “sielun”, palauttaminen lajinhaltialle takaa riistakannan säilymisen. Niinpä eläinten sieluja on palautettu joko kuvia tekemällä tai antamalla aina jokin osa eläimestä uhriksi lajinhaltialle. On arveltu, että kivikautisista liesistä löydetyt eläimenluut olisivat joutuneet juuri tällaisina palautusuhreina tuleen. Eläimen jonkin ruumiinosan palauttaminen käsitettiin ehkä eläimen sielun palauttamiseksi alkuperäiseen kotiinsa, jossa se voisi syntyä uudelleen.

Kalliomaalausten yhteydessä esiintyvät kämmenen jäljet lienevät olleet suojelevia merkkejä. Näiden turvissa on voitu lähestyä hirvien lajinhaltijaa, jonka suosiosta saaliiden määrä riippui. Veneet olivat ehkä kulkuneuvoja, joilla samaani pyrki aliseen maailmaan ja joilla hän yritti kuljettaa hirvien sieluja maan päälle. Eläimet, jotka eivät ole hirviä, saattavat kuvata apulaisia, joita samaani tarvitsi matkallaan.

Anna-Leena Siikalan mukaan jotkin hirvenkuvat saattaisivat kuvata hirven hahmoista lajinhaltiaakin, sillä tämä on voitu käsittää myös eläimeksi. Hirvien lukuisuus joissakin maalauksissa kuitenkin viittaisi siihen, että on kuvattu juuri saaliseläimiä, joihin on haluttu tehdä “varaus”. Ne olisivat ikään kuin metsästystä varten tilattuja.46

Suomen kalliomaalaukset ovat yleensä jyrkästi veteen laskeutuvissa kallionseinämissä, ja mahdollisesti ne on tehty jään päältä tai jään päälle rakennetuilta telineiltä veden ollessa muinoin korkeammalla tasolla. Niiden on arveltu liittyneen hirvien kevätpyyntiin, jolloin ne olisi maalattu keväisin auringon lämmittämään päivänpuoleiseen kallionseinämään. Hirvien on kuviteltu olevan uroksia, joilta sarvet ovat pudonneet, mikä tapahtuu viimeistään kevättalvella.47

Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin muistella kertomusta, joka on saatu jugakiirisamaani Nelboshilta 1890-luvun puolivälissä. Samaanin tehtävä pyyntikauden alkaessa oli saada tai varastaa lajinhaltijan varastosta pyyntiä varten tarvittavien eläinten sielut. “jos Maan Omistaja mielistyy samaaniin”, kertoi Nelbosh, “hän antaa tälle naaraspeuran sielun, mutta jos ei pidä samaanista, hän antaa tälle peurahärän varjon.”

Nelboshin kertomuksesta, jota Anna-Leena Siikala on siteerannut, käy edelleen ilmi, että samaani antaa saamansa sielun päämetsästäjälle ja kehottaa tätä menemään joen oikealle rannalle. Täällä metsästäjä kohtaa peuran ja ampuu sen. Jos Maan Omistaja antoi naaraspeuran varjon, metsästäjä tappaa sen, ja silloin hänellä on onnea pyynnissä koko metsästyskauden ajan. Jos Maan Omistaja antoi härän, metsästäjä tappaa sen, eikä sen jälkeen ole enää riistaa. Näin tapahtuu, jos Maan Omistaja ei pidä samaanista. Vielä pahemmin käy, jos samaani joutuu varastamaan sielut apuhenkiensä avulla, kuten huonot samaanit tekevät. Silloin seuraa onnettomuutta, esimerkiksi lapsettomuutta samaanin heimolle.48

Jos kalliomaalausten kuvat esittävät samaaneja ja näiden avustajia noutamassa riistaeläinten sieluja, kuten on ehdotettu, hirvien pitäisikin olla naaraita. Ja jos näillä kuvilla ylipäänsä on tarkoitus lisätä hirvikantaa, suuren naarashirvimäärän toivominen lienee oleellista. Uroshirviä ei niin montaa tarvita, ja ne on saatettu kuvatakin pelkkinä sarvina.

Kalliomaalauksiin vedoten on esitetty, että pyyntiväestön elämä olisi ollut hyvin hirvikeskeistä, että tämä olisi käsittänyt peräti koko maailman hirvenä.49 Se on voinut olla niiden maailma, jotka valmistautuivat hirvenpyyntiin pyhien kallioiden äärellä, mutta ei niiden, jotka kalastivat, keräilivät ja hoitivat jokapäiväisiä askareitaan rantahietikoilla. Nämä painelivat leimoillaan linnunkuvia saviastioihin ja palvoivat käärmeitä ja pikku idoleita. Metsästäjät olivat vain osa yhteisöä, mitä ei pidä unohtaa.

Kun muinaisen pyyntikansan sieluun on yritetty tunkeutua, on etsitty apua Siperian metsästäjiltä ja Alaskan eskimoilta, mutta ihan läheltäkin löytyy tarinoita, jotka tuovat tuulahduksia vuosisatojen ellei tuhansien takaa. Vielä viime vuosisadan alussa eli Rantasalmella mies, joka oli osannut laulaa lauluja Hornasta, ja Hiismäen kylässä Hornankankaan maalla pitäisi olla Hornankallio-niminen vuori, jossa Hornalle on uhrattu.50 Ettei vain tämäkin Horna olisi punainen sarvipäinen samaani?

Samassa kylässä Kolkonpään Hukkalan tilalla on vielä 1860-luvulla seisonut suuri uhripuu. Varsinkin jouluaattona, mutta myös Mikkona ja Kekrinä vietiin puun juurelle juhlaruokia, joita Mikotarten ja Kekritärten uskottiin käyvän syömässä. Suurimmat syömingit pidettiin kuitenkin silloin, kun karhu oli kaadettu. Sen pääkallo vietiin loitsuja laulaen ja viinaa juoden puun juurelle ja kiinnitettiin uhripuun oksaan. Kalloja ei kuitenkaan tavallisesti saanut olla enempää kuin yhdeksän kerrallaan roikkumassa.51 Ehkä tässäkin palautettiin sieluja lajinhaltijalle, jotta arvokas saalis ei katoaisi.

Samanlaisista karhunkallopuista on säilynyt tietoja muistakin Savon pitäjistä. Kangasniemellä mainitaan .olleen parikin Karhunpääsaarta. Toinen on Ohensalon saareen pistävän Ketvellahden suussa oleva pieni saari, jonka keskellä kasvavaan mäntyyn oli vielä viime vuosisadalla viety karhunkalloja. Vuonna 1878 oli mäntyyn isketyissä kahdessa naulassa ollut toisessa kallo ja toisessa karhun leukaluu. Julius Paasonen kertoo myös männyn ympäristössä tuolloin olleen runsaasti kalloja ja leukaluita, jotka aiemmin ilmeisesti olivat roikkuneet puussa. Toinen karhunpääsaari olisi hänen mukaansa ollut Lääminginsaaren pohjoispuolella.

Matti Sarmelan selvityksen mukaan karhuperinteen keskeisin alue olisi Savossa, mutta sen perusteella, että karhunkallopuista on muistoja Satakuntaa ja Varsinais-Suomea myöten, peijaismenot olisivat aikaisemmin saattaneet olla tunnettuja kautta Suomen. Sen sijaan karhunkallopuut samoin kuin metsästykseen liittyvät karhuriitit puuttuvat lähes täysin karjalaiselta alueelta.52 Savossa ja jopa lounaisimmassa Suomessa voidaan vetää linja karhunpääaseista lähimenneisyydestä tunnettuihin peijaismenoihin, mutta ei Karjalassa. Mikä on hävittänyt karhumenot Karjalasta, vai eikö siellä kivikauden lopun jälkeen ole asunutkaan sellaista väestöä, jolle ne olisivat kuuluneet? Onko tässä perinne, joka säilyi asbestikeraamisen väestön mukana?

 SILTOJA KIVIKAUDESTA METALLIEN AIKAAN

Varsinkin Saimaan piiristä löydettyjä kalliomaalauksia on yritetty ajoittaa laskemalla niiden ulottuvuuksia ja vertaamalla niitä Saimaan muinaisrantojen korkeuteen. Samalla on yritetty kuvitella, millaisia alueita olisi kyetty maalaamaan ilman erillisiä telineitä joko jäältä tai veneestä käsin. Christian Carpelan on olettanut, että maalauksien tekijät eivät olisi maalanneet rinnankorkeuttaan alemmaksi, joten maalausten alaraja olisi tullut n. 120 cm kulloistakin vedenpintaa ylemmäksi. Jussi-Pekka Taavitsainen puolestaan on huomauttanut, että kyykyssäkin on voinut maalata, mikä käy ilmi sellaisista kalliomaalauksista, jotka on voitu maalata kallioseinän alapuolella olleilta terasseilta käsin.53

Erilaisten laskelmien tuloksena on päädytty arvioon, että kalliomaalaukset olisivat enimmäkseen peräsin ajalta 3000-100 ennen ajanlaskumme alkua. Niitä olisi tehty jo tyypillisen kampakeramiikan aikana, mutta myös pronssikaudella ja vanhimmalli rautakaudella. Puumalan Syrjäsalmen toisen maalauksen alaosan kuviot saattaisivat olla jopa ajanlaskumme vaihteen tältä puolelta, myöhäisintään noin vuodelta 500 jKr.54 Kalliomaalauksissa olisi näin silta, jota myöten olisi mahdollista tuoda Savon esihistoria kampakeraamisesta ajasta rautakauteen.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa silta. Näppäräsormiset pyyntikansan naiset ovat jättäneet todistuksia olemassaolostaan eri tavoin koristettujen saviruukkujen muodossa. Ne eivät kenties ole samalla tavoin mielikuvitusta kiehtovia kuin kalliomaalaukset, mutta niiden kehitystä seuraamalla oli kuva sisämaan asutuksen jatkuvuudesta hahmottunut jo silloin, kun kalliomaalausten tutkiminen oli vielä alkuasteella. Tässä hahmottumisessa Kuopion Luukonsaaresta löydetyllä keramiikalla oli merkittävä osa.

Luukonsaari on pieni Kallaveden eteläosan saari aivan lähellä Kuopion ja Vehmersalmen rajaa. Saarella olevan kesämökin sulkapallokenttää tasoitettaessa vuonna 1962 löydettiin muutamia saviastianpaloja. Myöhemmässä tarkastuksessa havaittiin, että paikalla oli ollut pieni asuinpaikka, josta ehkä vielä on jonkin verran jäl jellä.55 Asuinpaikka on saaren eteläkärjessä, joka on vain muutaman kymmenen metrin levyinen. Sitä ympäröi siis vesi kolmelta taholta, mutta pohjoisen puolelta sitä suojaa kohoava maasto.

Muutamat palaneet savenpalat, jotka saattaisivat olla jätteitä rakennuksiin käytetyistä savitiivisteistä, viittaavat siihen, että s arella olisi voinut olla vakituistakin asutusta. Saaren pienuuden ja hiekkaisen maaperän perusteella on kuitenkin ol tettu, että kysymyksessä on voinut olla vain pyyntimiesten leiri.56

Löydösten joukossa on palasia useasta saviastiasta. Yhdessä näistä on ollut hyvin samantapainen koristelu ja reunan muoto kuin Porvoon Koitöstä löydetyssä astiassa, joka on haudasta ja ajoitettu ajanlaskumme ensimmäisille vuosisadoille, niin kutsutulle roomalaiselle rautakaudelle. Eräs toinen astia, josta on useita palasia, on koristettu pienillä kuopilla ja kampaleimojen muodostamilla moninkertaisilla kulmaviivoilla. Siinä on myös hammastetulla välineellä vedettyjä poikittaisviivoja, jotka aina vähän päästä on katkaistu syvempään painetuilla leimoilla. Astia on asbestisekoitteista ainesta, hyvin ohutseinäinen, ja sen reuna on paksunnettu ja sisäänpäin kalteva.57

Ainoa kokonaisena talteen saatu Luukonsaaren ryhmään kuuluva astia on edellä mainittu Porvoon Koitön ruukku, mutta yleensäkin nämä näyttävät olleen samantapaisia, tasapohjaisia, voimakkaasti ylöspäin leveneviä, joko suusta sisäänpäin kaartuvia tai selvällä kaulaosalla varustettuja. Koristelu on vyöhykkeenä astian yläosassa ja pohjakin voi olla koristettu.58

C.F. Meinander on liittänyt Luukonsaaren keramiikan vanhaan paikalliseen asbestikeraamiseen perinteeseen ja katsonut koristelun saaneen vaikutteita, rannikon samanaikaisesta keramiikasta. Hänen mukaansa koristelu on luonteeltaan niin erikoista, että se ei ole voinut pysyä kauan muodissa. Tähän vedoten hän on olettanut Luukonsaaren tyypin saviastioiden olleen jokseenkin lyhyen ajan käytössä, kuuluvan rautakauteen ja ajoittuvan vuosisadoille ennen ja jälkeen ajanlas­ kumme alkua.59

Pohjoiskarjalaiselta Liperin Taipaleen asuinpaikalta on valinmuotin kappaleita ja erääseen Luukonsaaren tyyppiä olevan astian palaseen kiinni sulanutta rautakuonaa, joten sen kuuluminen metallikaudelle näyttää varmalta. Myös Suomussalmen Sotasaaren Luukonsaaren keramiikkaa sisältäneeltä asuinpaikalta on rautakuonaa. Toisaalta Iisalmen Huotarin Haapakankaan ·asuinpaikalta on saatu irtolöytöinä talteen samaa keramiikkaa sekä reikäkiven ja reikäkiven teelmän puolikkaat. Mahdollisesti molemmat ovat menneet rikki reikää kairattaessa.60

Koekaivauksessa, jonka Anne Vikkula suoritti vuonna 1982, löydettiin Haapakankaan asuinpaikalta lisää saviastianpaloja, ja näiden joukossa oli kaksi asbestinsekaista palaa, joiden pinnassa oli tekstiilipainannetta. Paikalla oli merkkejä liesistä ja pari kuopannetta, jotka saattaisivat olla kodanpohjia. Kaivauksissa löydettiin myös kvartsi-iskoksia. Mikäli asuinpaikka osoittautuu “puhtaaksi”, toisin sanoen siellä ei ole muuhun aikakauteen viittaavaa aineistoa, Meinanderin otaksuma, että Luukonsaaren ryhmän väestö ei olisi käyttänyt kivisiä työkaluja61,

osoittautuu vääräksi.

Luukonsaaren tyypin saviastioita tai niihin rinnastettavaa keramiikkaa tunnetaan jo useilta savolaisilta asuinpaikoilta, joista mainittakoon Pielaveden Meijerin­ kangas ja Virranniska, Kiuruveden Tuliniemi, Nilsiän Autionsaari ja Pieksämäen Vemmellahti. Lännempää sitä on Asikkalan Kotasaaren pitkään käytössä olleelta asuinpaikalta, Pälkäneen Epaalan Hyllistä, Kangasalan Sarsasta, Hankasalmen Autioniemeltä ja Pihtiputaan Madenevalta. Pohjois-Karjalasta on Joensuun Varaslammen asuinpaikalta selviä kappaleita Luukonsaaren tapaan koristetusta astiasta. Pohjoisimmat löydöt ovat Suomussalmen Kukkosaaren, Sotasaaren ja Kellolaisten tulen sekä Jaalan Nimisjäryen ja Hyrynsalmen Vonkan asuinpaikoilta.62

Toistaiseksi on vielä epäselvää, millaiset kiinteät muinaisjäännökset ja millainen muu esineistö liittyy Luukonsaaren keramiikkaan, mutta sen kuuluminen kivikauden ja kehittyneen rautakauden välille näyttää selvältä. Iisalmen Haapakankaan yhdestä liedestä otettu hiilinäyte antoi ajoitustuloksen 190-140 eKr., mutta vihjeitä tämän keramiikan varhaisempaankin käyttöön on olemassa.63

Todennäköisesti Pieksämäen Vemmellahden rannoilta vasta 1980-luvulla löydetyt asuinpaikat tulevat osoittautumaan erittäin merkityksellisiksi tämänkin kysymyksen kannalta, kun niiden aineisto saadaan perusteellisesti käsiteltyä.64 Suoritetuissa kaivauksissa saatu aineisto on varsinkin keramiikan osalta hyvin monipuolinen, mutta sen tutkimukset ovat vielä kesken. Saviastianpalasten joukossa on kampakeramiikkaa, paloja hyvin ohutseinäisistä asbestisekoitteisista astioista, Jysmän ja Luukonsaaren tyypin keramiikkaa ja kappaleita myös sellaisista astioista, jotka muistuttavat Länsi-Suomessa rautakaudella käytettyjä.65

Kaivauksissa tavattiin kolme liettä ja likamaakuoppa, ja vielä myöhemmin tehtiin havaintoja yhdestä liedestä, mutta rakennuksenpohjia tai muita suurempia rakennelmia ei havaittu. Ilmeisesti kysymyksessä on pitkän ajan kuluessa käytetty leiripaikka, jonka alueella eriaikaiset asumisjätteet ovat sekaantuneet toisiinsa.

Keramiikan ohella pari kuonanpalaa viittaavat rautakautiseen oleskeluun alueella, mutta mitään metalliesineitä ei toistaiseksi ole tavattu. Aineisto koostuu pii- ja kvartsiesineistä ja iskoksista, parista kourutaltasta, muutamista kiviesineiden sirpaleista ja palaneista luunsiruista. Mahdollisesti kiviesineistön tarkempi tutkimus voi erottaa siinäkin erilaisia aineksia, sillä on täysin mahdollista, että kvartsien käyttö on jatkunut sisämaan väestön piirissä pitkälle metallikausiin. Ovathan saamelaiset käyttäneet kvartsiesineitä vielä historiallisella ajalla.66

Back To Top