skip to Main Content

Savo ja sen ihmiset

Hallintoa ja rajoja

Hallinnolliset juuret

Savon maakunta alkoi erottautua Karjalasta vuonna 1475 käynnistyneiden Olavinlinnan rakennustöiden myötä. Alue muodostui, kun vuonna 1775 perustettiin Savon ja Karjalan lääni. Kuten uuden läänin nimestäkin näkyy, miellettiin lääni selkeästi kaksijakoiseksi alueeksi, jonka osat olivat Savo ja Karjala. Lääniin kuuluivat jokseenkin kokonaan nykyiset Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan maakunnat sekä suuri osa nykyisen Etelä-Savon maakunnan pohjoisosaa.

Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon alueellinen yhteys voidaan tältä osin jäljittää vieläkin varhaisempaan aikaan, sillä alueet olivat osana vuonna 1721 perustettua Savonlinnan ja Kymenkartanon lääniä ja vuonna 1747 perustettua Kymenkartanon ja Savon lääniä. Näiden läänien hallinnolliseen alueeseen kuului kuitenkin laajalti myös muita alueita. Näin syntynyt läänitason hallinnollinen yhteys kesti aina vuoteen 1960 saakka, jolloin Pohjois-Karjalan lääni perustettiin.

Savon ja Karjalan läänissä pääkaupunkiehdokkaita olivat ensin Nilsiä ja Varkaus, mutta lopulta päädyttiin läänin itäosien näkökulmasta ongelmalliseen Kuopioon. Toki läänin uusi pääkaupunki oli Kymenkartanon läänin pääkaupunkina toiminutta Loviisaa lähempänä, mutta sinne jouduttiin kulkemaan tuohon aikaan hankalaa maatietä pitkin. Pian Pohjois-Karjala alkoikin erottua omaksi Pielisen ja Saimaan vesistöjen ympärille ryhmittyneeksi talousalueekseen. Läänin länsiosa, Savo, rakentui talousalueeksi Iisalmen ja Kallaveden vesistöjen varaan.

Vanha Täyssinän rauhan raja muodosti kulttuurisen ja taloudellisen rajan läänin länsija itäosan välille. Pian Savon ja Karjalan läänin itäistä osaa alettiin myös kutsua Pohjois-Karjalaksi.

Vasta autonomian aika vuodesta 1809 eteenpäin ja niin kutsutun Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 yhdistivät historiallisesti yhteen kuuluvan alueen maakunnaksi. 1800-luvulla taloudellinen toiminta elpyi, puu sai kasvavaa merkitystä tulonlähteenä, höyrylaivaliikenne yleistyi ja vuodesta 1889 Savon rata ulottui Kuopioon. Radan jatkaminen Iisalmeen vuonna 1902 ja edelleen Kajaaniin vuonna 1904 lävisti koko Savon mahdollistaen ympärivuotisen liikenteen. Talviunestaan heräävän sisämaan luonne ja rytmi muuttuivat vähä vähältä kokonaan toisenlaisiksi.

Savossa oli vuonna 1900 yhteensä 331 728 asukasta. Kaupunkiseurakuntiin oli rekisteröity 19 552 henkeä. Kirkonkirjojen väkilukuun sisältyi tuona aikana jonkin verran kotipaikkakunnaltaan poissaolevia henkilöitä. Nämä eivät olleet ”kuolleita sieluja” vaan useimmiten kansalaisia, jotka olivat esimerkiksi passilla Venäjällä tai siirtolaisina muualla maailmassa tai ”työkirjalla” Etelä- Suomen kaupungeissa, Viipurissa tai Kotkan seudulla.

Savossa oli kaupunkeja harvassa. Kooltaan ne olivat pieniä ja ne syntyivät ja kehittyivät varsin myöhään. Niillä oli kuitenkin merkitystä sisämaan kaupan keskuksina ja maalaisrahvaan ja kauppaporvariston kohtaamispaikkoina vaihdon kannalta välttämättömillä markkinoilla. Maakaupan vapauttamisen (1859) jälkeenkin kaupungeista ohjattiin tukkukauppaa maaseudun kasvavan vähittäiskaupan tarpeisiin ja välitettiin maalaistuotteita maailmalle.

Alueen vanhin kaupunki oli Savonlinna, joka oli perustettu vuonna 1639. Se eli kuitenkin vaatimatonta ja uneliasta elämää linnan varjossa, kunnes se menetettiin Venäjälle Turun rauhassa vuonna 1743. Kuopio, Savon toinen kaupunki oli alun perin perustettu 1650-luvulla osana Pietari Brahen kauppapolitiikkaa, mutta kyläksi näivetyttyään se oli perustettu uudelleen Kustaa III:n annettua vuonna 1775 määräyksen kaupungin perustamisesta Savon ja Karjalan läänin pääkaupungiksi ja maaherran asuinpaikaksi.

Kuopiosta kasvoikin sitten Itä-Suomen sisämaan elinvoimaisin kaupunkikeskus. Vanha markkinakeskus Mikkeli sai kaupunkioikeudet vuonna 1838, ja Iisalmi ylennettiin kauppalasta (1860) kaupunkien joukkoon vuonna 1891. Savossa kaupunkiväestö kasvoi hitaasti 1930-luvulle saakka.

Vuonna 1900 kaupunkilaisia oli yhteensä 19 552 henkeä: Kuopiossa 11 797, Mikkelissä 3 677, Savonlinnassa 2 551 ja Iisalmessa 1 527.

Osa kaupungeissa elantonsa saaneista ohjautui kaupunkien ulkopuolelle kasvaviin asutuksiin ja esikaupunkeihin. Heidät tilastoitiin asuinpaikkansa mukaisesti maaseutuväestöön kuuluviksi. Teollisuusyhteisöt, ruukit ja sahayhteisöt, kuten Varkaus, Juankoski, Sorsakoski ja Enonkoski, vetivät työväkeä, mutta ne sijaitsivat maaseudulla ja niiden väki kirjattiin maaseutuasukkaiksi. Maakuntien uusi nousu Maakunnat saivat 1800-luvun jälkipuoliskolla uuden roolin ja merkityksen. Kotiseutu- ja maakuntahengen tietoinen juurruttaminen ihmisten mieliin oli yksi osa Suomen kansallista herätystä. Harrastusta kotiseudun historiaan, kieleen ja kulttuuriin sivistyneistöllä oli ollut jo 1700-luvulla, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla ja etenkin uuden vuosisadan vaihteessa kirjallisuus, taide ja musiikki toivat maakuntatietoisuuden ja käsitykset maakuntien erityislaatuisuudesta esiin aivan uudella voimalla. Monet yhä käytössä olevista maakuntalauluista otettiin tuolloin käyttöön. Kouluissa tietoa, käsityksiä ja stereotypioita maakuntien ja niiden asukkaiden ominaisluonteesta välitti muun muassa Zacharias (Sakari) Topeliuksen Maamme kirja. Samalla kun tietoisuutta Suomesta ja suomalaisuudesta pyrittiin vahvistamaan, rakennettiin ihmisten alueellista identiteettiä maakuntien varaan.

Myös ajatus maakuntien itsehallinnosta nousi esiin 1880-luvulla, ensin liberaalien piireissä, myöhemmin myös muiden autonomian ajan porvarillisten puolueryhmittymien puheissa.

Ennen kuin jokin alue, esimerkiksi suomalainen maakunta, saa hallinnollisen statuksen, on sen eteen yleensä pitänyt tehdä jo pitkään työtä. Tämä tarkoittaa sitä, että alue on saanut jo tietyn toiminnallisen roolin sekä aseman yhteiskunnan alueellisessa rakenteessa ja alueen asukkaiden alueellisessa tietoisuudessa.

Maakunnallisen identiteetin alkuna voidaan pitää edistysseurojen piirijärjestöjen, maakuntalehdistön ja maakuntamuseoiden syntyä 1880-luvun ja 1920-luvun välillä.

Maakunnallisuuden huipentuma oli seutusuunnitteluliittojen, alueellisten kotiseutujärjestöjen ja maakuntaliittojen synty 1920-luvulta lähtien. Siihen saakka alueellisuus instituutioiden toiminnassa oli ilmentynyt vain toiminta-alueiden rajoissa, itse instituution toiminta-ajatuksessa sitä ei ollut nostettu keskeiselle sijalle. Kansan sivistystason nousu ja yhteiskunnan muutos olivat niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka olivat luomassa maakuntia ja herättämässä maakuntahenkeä.

Maakuntahenki korostui entisestään Suomen itsenäistyttyä, ja eräänlaisiksi maakuntien itsehallinnollisiksi elimiksi syntyivät 1920-luvulla maakuntaliitot, joita perustettiin vuosina 1927–1968 kaikkiaan 19. Niiden syntyminen oli luonnollinen seuraus maakunnallisen itsehallinnon puutteesta.

Yhteisten asioiden hoitoon tarvittiin organisaatiota. Aate levisi nopeasti kautta maan. Suomeen oli 1930-luvun loppuun mennessä perustettu jo 11 maakuntaliittoa. Pohjois-Savon ja Suur-Savon liitot perustettiin kuukauden välein syksyllä 1936. Pohjois-Savon maakuntaliiton alueeksi – ja tavallaan siis samalla Pohjois-Savon maakunnaksi – määriteltiin Kuopion läänin läntinen vaalipiiri sekä itäisestä vaalipiiristä Rautavaaran, Säyneisen ja Kaavin kunnat. Maakunnallisen eriytymisen juuret juontavat kuitenkin kauemmaksi historiaan. Taustalla oli, kuten yleensäkin alueiden muodostumisessa, niiden toiminnallinen erilaistuminen. Varsin tärkeä toiminnallisen erilaistumisen ilmaus oli Kuopion läänin Maanviljelysseuran jakautuminen 1800-luvun lopussa. Maanviljelyksen alalla onkin Suomessa yhdistystoiminnalla pitkät perinteet.

Kuopion läänin maanviljelysseuran säännöt vahvistettiin vuonna 1861. Jo samalla vuosikymmenellä oli esillä seuran alueen kahtiajako. Ajatus kypsyi vuosien kuluessa – alettiin pohtia Karjalan alueen käsittävän seuran perustamista. Pohjois-Karjalan Maanviljelysseura perustettiin vuonna 1888 ja sen toimialueeksi määriteltiin Kuopion läänin Karjalaan kuuluva osa. Kuitenkaan Pohjois-Karjalan maakunnan pohjoisin osa ei lähtenyt heti mukaan uuden seuran toimintaan vaan pysyi Kuopion läänin Maanviljelysseurassa. Nurmeksen pitäjä liittyi Pohjois-Karjalan Maanviljelyseuran jäseneksi vasta vuonna 1897.

Toiminnallinen rajanveto maakuntien välillä ei muutenkaan ollut aivan yksinkertaista. Vaikka koko Kuopion läänin aluetta pidettiin liian laajana seuran toimialueeksi ja seuran asemapaikkaa Kuopiossa liian kaukaisena perifeerisimpien alueiden kannalta, raja-alueen kunnissa vallitsi epävarmuus siitä, kumpaan seuraan olisi parempi kuulua. Lopulta Liperin kihlakuntaan kuulunut Kaavin kunta ja Pielisjärven kihlakuntaan kuulunut Rautavaaran kunta siirtyivät Kuopion läänin Maanviljelyseuraan.

Tämä päätös ennakoi niitä rajanvetoja, jotka saivat lopullisen vahvistuksensa vasta Pohjois-Karjalan läänin perustamisen yhteydessä vuonna 1960. Esimerkiksi Kaavi kuului historiallisesti Karjalaan ja sen osaksi se hahmotettiin vielä 1800-luvun kansankielessäkin.

Maataloudellisen rajaseututoiminnan ylijohtaja, entinen kansanedustaja ja ministeri Uuno Brander kuvasi puolestaan vuonna 1929, miten Kaavi, Säyneinen ja Rautavaara olivat ”viime aikoihin saakka” olleet eräissä taloudellisissa ja järjestöllisissä suhteissa pääasiassa lähellä sijaitsevien Pohjois-Savon kuntien ja Kuopion kanssa ja olivat siten ”jossain määrin savolaistuneet”. Esimerkiksi poliittiselta käyttäytymiseltään mainitut kunnat liittyivät vahvasti Pohjois-Savoon.

Kaavi ja Rautavaara olivat keskeiset rajanvetoalueet myös komiteanmietinnöissä, joissa suunniteltiin maakunnallisen itsehallinnon aikaansaamista Suomessa. Vuonna 1920 ilmestyneessä suunnitelmassa valtakunnan alueen jakamiseksi lääneihin ja maakuntiin sekä vuonna 1923 julkaistussa Ylemmänasteen itsehallintokomitean mietinnössä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan alueita vastaavina maakuntina esitettiin perustettavaksi Tavisalmi ja Lieksa (vaihtoehtoisena nimenä Pielinen). Vuoden 1920 mietinnössä Kaavi ja Rautavaara esitetään sijoitettavaksi Lieksan maakuntaan, mutta jo vuoden 1923 mietinnössä ”kulkuyhteyssyistä” Kuopion lääniin Tavisalmen maakuntaan, samoin Heinävesi omasta tahdostaan.

Etelä-Savon aluetta vastaavana maakunta esitettiin perustettavaksi Suursavon maakunta. Maakuntaan kuuluisivat Mikkelin ja Savonlinnan kaupungit sekä Mäntyharju, Ristiina, Suomenniemi, Anttola, Mikkelin maalaiskunta, Hirvensalmi Kangasniemi, Haukivuori, Pieksämäki, Virtasalmi, Jäppilä, Joroinen, Juva, Puumala, Sulkava, Sääminki, Kerimäki, Kangaslampi ja Rantasalmi. Suursavon maakunta ja Tavinsalmen maakunta luettaisiin Savon lääniin. Suunnitelmissa oli siis luoda eurooppalaismallinen kansanvaltainen aluehallinto, mutta Tulenheimon komitean esitykset kaatuivat silloiseen talouspulaan.

Helsingin yliopiston ylioppilaiden kansanvalistusretket olivat ilmentäneet sivistyneistön pyrkimyksiä kiinnittää maaseudun asukkaat tunnesitein kotiseutuunsa ja maakuntaansa. Savolaisen osakunnan merkitystä ei voi sivuuttaa.

Maakunnalla on ollut Savolaisen osakunnan ohella toinenkin omaa heimotunnetta pääkaupunkiseudulla edistävä yhteisö, joka koostui jo vankemman virka-aseman saavuttaneista akateemisista savolaisperäisistä henkilöistä. Kertomus Savo Seuran perustamisesta on kirjattu pöytäkirjaan:

Sunnuntaina lokakuun 12 p. 1919 kello 12 päivällä kokoontui Suomen Tasavallan pääkaupungissa Helsingissä kolmisenkymmentä savolaista: yliopisto-, virka- ja liikemiehiä sekä naisia sanomalehdissä lausutun kehotuksen johdosta Tieteellisten seurain talolle keskustelemaan sellaisen seuran perustamisesta, joka olisi savolaisten yhdyssiteenä ja edistäisi heidän asuma-alueensa entisyyden ja nykyisyyden tuntemista sekä henkistä ja taloudellista kehitystä.

Päämääriensä mukaisesti Savon Seura toimi melko aktiivisesti aina talvisodan kynnykselle saakka ja jatkoi toimintaansa heti sotavuosien päätyttyä ja olojen kohennuttua. Seura toimi hyvin laajalla alueella. Se keräsi rahaa, järjesti iltamia ja Savon päiviä eri puolilla maakuntaa ja oli osallisena ensimmäisten Savon heimopäivien järjestelyssä Kuopiossa vuonna 1928. Seuran aktiivijäsen ja savolaisuuden esitaistelijaksi julistautunut lehtori ja matkakirjailija Ernst Lampén kirjoitti valtaosan heimopäivien julkaisun sisällöstä.

1920- ja 1930-luvuilla itsenäisen Suomen uhan nähtiin tulevan idän suunnalta. Tuolloin suurena tavoitteena oli kansallisen yhtenäisyyden saavuttaminen. Yhtenäisen maan ja kansan visio vahvisti myös näkemystä yhtenäiskulttuurista, joka oli 1800-luvun perintöä. Idän uhka käänsi katseen länteen, ja yhteinen historia Ruotsin kanssa nostettiin sankariajaksi.

Jo Topeliuksen esiin nostamat sotien historialliset taistelupaikat, kuten Kustaan sodan (1788–1790) aikaiset Porrassalmi ja Parkuinmäki sekä Suomen sodan Toivala ja Koljonvirta, saivat muistomerkkinsä: Porrassalmi 13.6.1923, Parkuinmäki 4.7.1929 ja Toivala 22.9.1933, jolloin paikkakunnalla paljastettiin Sandelsin patsas. Iisalmen Koljonvirran muistomerkki, jota sitäkin sanotaan Sandelsin patsaaksi, oli pystytetty jo 13.8.1885 taistelussa kaatuneiden kunniaksi. Muistopatsain merkittyinä taistelupaikat todistivat savolaisten kunniakkaista saavutuksista ja loivat uskoa omiin voimiin ja tulevaisuuteen. Samalla ne toimivat eräänlaisina ”henkisinä linnoituksina” uhkaavaa itää vastaan.

Savon Seura oli myös puuhaamassa muistomerkkejä Laitaatsillan taistelupaikalle, Savon nuijamiehille Mikkelin Kenkäveronniemeen, Juhani Aholle Helsinkiin ja Iisalmeen sekä Hannes Kolehmaiselle Kuopioon. Tällaisten symboleiksi tai ikoneiksi korotettujen sankarimuistojen ympärille kietoutuu
yksilön sankaruuden ihailun ohella ruotsalaiseen emämaahan liittyvä nostalgia. Nostalgia lienee ollut voimakkaampaa tuohon yhteiskuntaan kuuluneen säätyläistön ja heidän jälkeläistensä piirissä kuin varsinaisen rahvaan parissa.

Seura julkaisi 1920-luvulla Savotar-lehteä, teki merkittäviä aloitteita Savon maakunnan arkiston (1919), maakunnan historian (1921) ja maakunnan museon (1922) aikaansaamiseksi. Myös Savon kansallispukukysymys oli vahvasti esillä. Professori U. T. Sirelius kävi seuran kokouksessa 11.12.1920 esittelemässä varjokuvin savolaisten kansanpukujen historiaa. Teoksessaan Suomen kansanpukuja (1921) Sirelius esitteli Sulkavalla vuoden 1810 tienoilla käytetyn puvun. Seuran kautta lähetettiin stipendiaatteja maakuntaan.

Läänin ja maakunnan vuorovaikutus

Perinteisesti maakunta on määritelty historiallisesti ja kansatieteellisesti yhteen kuuluvan kokonaisuuden muodostamaksi suurehkoksi valtakunnan osaksi, joka on syntynyt pitkäaikaisen talous- ja kulttuurikehityksen tuloksena. Verrattuna lääniin tai kuntaan, jotka jo varhain määritettiin muotoonsa valtiollisin ja hallinnollisin normein, maakunta on käsitetty eläväksi kokonaisuudeksi, ”elämän luomaksi yhteisöksi”, ei pelkäksi teknisesti rajatuksi alueeksi. Jouni Häklin mukaan ”maakunta on muodostunut itsestään kokonaisuudeksi, jonka ympärille rajat on ollut hallinnollisesti mahdollista määrittää”.

Maakuntien ja läänien rajojen muotoutuminen on ollut vuorovaikutteinen prosessi. Lääni ja maakunta samaistettiin helposti toisiinsa, etenkin kun 1900-luvulla Suomeen perustettiin läänejä, joiden alueen ihmiset mielsivät maakunnaksi. Vanha linnaläänien ja maakuntien suhteellisen suuri yhteneväisyys on ollut omiaan kasvattamaan tätä tunnetta.

On kuitenkin muistettava, että lääni oli valtion hallintoviranomainen, maakunta tietyn alueen ihmisten enemmän tai vähemmän mieltämä kulttuuris-taloudellis- ideologinen aluekokonaisuus.

Lääninhallituksen asema yleisenä hallintoviranomaisena vakiintui 1800-luvulla. Lääninhallitus valvoi, että paikalliset viranomaiset täyttivät tehtävänsä ja noudattivat lakeja ja asetuksia (mm. ylin täytäntöönpanovalta, ylin poliisiviranomainen, verotuksen valvonta, elinkeinojen seuranta). Läänin rajat määräsivät siitä, missä ihmisten tuli hallinnon kanssa asioida. Tällaisia asioita ei tavallisella kansalla paljoa ollut, ja vasta elinkeinotoiminnan vilkastuminen ja väestön liikkuvuuden lisääntyminen tekivät lääninhallituksesta tutumman. ”Läänistä” hankittiin muun muassa matkapasseja ja esteettömyystodistuksia. Kuopion ja Mikkelin lääninvankilat taas tulivat tutuiksi kaidalta tieltä eksyneille.

Myös maaherran rooli muuttui vuosisatojen kuluessa. Hän oli koko lääninhallinnon historian ajan ollut valtion edustaja alueellaan. Mutta maaherra oli historian eri vaiheissa myös alueensa edustaja valtion keskushallintoon päin. Maaherra antoi kasvot läänilleen. Kuopion läänillä oli onni saada vuonna 1918 maaherraksi Gustaf Ignatius (1873–1949), josta aikanaan tuli virka-iältään pitkäaikaisin Kuopion maaherra. Puoluekannaltaan hän oli kokoomuslainen. Maaherran viran hän otti vastaan 12. elokuuta 1918 ja hoiti sitä kunnes jäi eläkkeelle 8. kesäkuuta 1940 ja palasi kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Hän ehti olla virassa siis noin 22 vuotta.

Lukemattomilla käynneillään eri puolilla lääniä Ignatius tutustui syvällisesti alueensa oloihin ja teki monia merkittäviä aloitteita niiden parantamiseksi. Häntä seurasi maaherrana muuruvetinen maanviljelijä P. V. Heikkinen (1883–1959), joka oli toiminut maalaisliiton puheenjohtajana, kansanedustajana ja ministerinä 1920- ja 1930-luvuilla.

Valtion viranomaisena Kuopion lääninhallitus suhtautui tasapuolisesti koko läänin alueeseen ja sen asukkaisiin, mutta hallintokaupungista kaukana asuneet pohjoiskarjalaiset saattoivat tuntea melkoista vierautta Kuopiota kohtaan. Tärkeämpiä olivat yhteydet kauppa- ja markkinapaikkoihin. Myös läänin virkamiehille laajan läänin syrjäiset ja huonojen liikenneyhteyksien päässä sijainneet kulmakunnat jäivät vieraiksi. Joka tapauksessa lääninhallitus edusti asiantuntijuutta alueensa elinolojen analysoijana ja tuon tiedon välittäjänä sekä paikalliselle tasolle että keskushallintoon.

Maaherrojen oli laadittava lääninsä tilasta kertomuksia nimismiesten ja kruununvoutien kokoamien aineistojen pohjalta. Läänin maanviljelyksen, kaupan ja elinkeinojen tila oli keskeinen aihe näissä raporteissa. Erityistä huomiota saivat kadoista, huonoista kulkuyhteyksistä ja muista vaikeuksista kärsineet kihlakunnat ja pitäjät. Mikkelin läänin maaherrana toimi vuosina 1918–1927 kokoomuslainen varatuomari Ernst Edvard Rosenqvist (1869–1932).

Häntä seurasi edistyspuoluelainen varatuomari Albin Pulkkinen (1875–1944), joka siirtyi Ilomantsin tuomiokunnan tuomariksi vuonna 1933. Vuosina 1933–1948 maaherran tehtäviä hoiti Emil Julius Jatkola (1879–1948), joka oli toiminut aiemmin edistyspuolueen kansanedustajana ja oikeusministerinä.

Maakunnan väestö

Väestönkasvu hidastuu

Väkiluku ja sen muutokset kertovat paljon tietyn alueen elinolosuhteista. Havainnollisemmaksi kuva käy kuitenkin vasta tarkasteltaessa väestönkehitykseen ensisijaisesti vaikuttaneita tekijöitä: syntyneisyyttä, kuolleisuutta ja niiden pohjalta laskettavaa luonnollista väestönlisäystä sekä muuttoliikettä.

Savon väestönkehitys myötäili autonomian ajan lopulla pitkälti valtakunnallista kehitystä. Maakunnan väkiluku kasvoi 1870-luvulta 1910-luvun lopulle 1,5-kertaisesti eli lähes samaa vauhtia kuin Suomen väkiluku. Savon väestönkehityksessä oli yksi erityispiirre: Etelä-Savossa syntyneisyys oli koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan Suomen heikointa. Pohjois-Savo oli suunnilleen maan keskitasoa, joten ero oli selvä myös Etelä-Savon ja Pohjois-Savon välillä.

Jo tätä varhemmin syntyi nopean väestönlisäyksen ja elinkeinoelämän hitaan kehityksen yhteisvaikutuksesta se tilattoman väestön kasauma, joka löi leimansa autonomian ajan kahden viimeisen vuosikymmenen yhteiskuntaoloihin.

Suomen itsenäistyminen merkitsi Savossa voimakasta murrosta. Itärajan sulkeutuminen katkaisi vilkkaat yhteydet Venäjälle, ja Pietarin-kaupan tuomien tulojen äkillinen loppuminen johti sivuansiotalouteen perustuneen yhteiskunnan suuriin vaikeuksiin, jotka heijastuivat myös väestönkehitykseen.

Savon väestö alkoi kriisivuosien 1917–1919 jälkeen kuitenkin liikkua ja lisääntyä tavalla, joka aiheutti ongelmia yhteiskunnallisessa suunnittelussa. Maakunnan alueet alkoivat yhä voimakkaammin erilaistua paitsi väestöllisistä tekijöistä myös elinkeinojen kehityksestä johtuen. Toisaalta syntyneisyyden vaihtelut ja niihin liittyvät demografiset kerrannaisvaikutukset olivat suurelta osin taloudesta riippumattomia ilmiöitä.

Väkiluku on seuraavassa ilmoitettu kolmena laskelmana: kokonaisväkilukuna, läsnä olevan väestön määränä ja henkikirjoitetun väestön lukumääränä. Kokonaisväkiluku perustuu kirkonkirja- ja siviilirekisteritietoihin.

Kun moni toiseen kuntaan tai ulkomaille muuttanut jätti lähtöilmoituksen tekemättä, kokonaisväkiluku oli etenkin maalaispitäjissä suurempi kuin niissä todella asuneen väestön määrä. Virhettä oiottiin vuodesta 1910 lähtien tarkistuslaskennoin ja vuodesta 1950 väestönlaskennoin, joissa tilastoitiin läsnä oleva väestö. Kun tarkistuksia tehtiin vain kymmenen vuoden välein, läsnä oleva väestö ei sovi väkiluvun systemaattisen selvittelyn pohjaksi.

Kunnittain järjestetty vuotuinen henkikirjoitus mittaa todellista väkilukua tarkemmin kuin kokonaisväkiluku, mutta sekään ei ole aivan tarkka. Niinpä väestötutkija törmää 1950-luvun alkuun asti asetelmaan, jossa kaikki hänen esittämänsä tilastot ovat jonkin verran vääriä. Se ei kuitenkaan estä tilastojen käyttöä, sillä luvut mittaavat kehityksen suunnan varsin tarkasti: vuosittaiset luvut ovat samaa tilastosarjaa käytettäessä keskenään vertailukelpoisia. Sitä paitsi luonnollisen ja todellisen väestönkasvun tutkiminen pystyy kertomaan alueen demografisesta kehityksestä tarkkoja väestömääriä enemmän.

Savon väestönkehitys vuosina 1919–1944 käy ilmi kaaviosta 1, jossa on esitetty henkikirja- ja kokonaisväkilukujen kuvaajat (tarkat luvut on esitetty liitteessä 2). Väestönkehityksessä kiinnittävät huomiota useat hyppäykset. Väkiluvun pudotusta vuosina 1921–1922 selittää osaltaan se, että perustettaessa Konneveden uutta kuntaa siihen liitettiin Rautalammin pitäjästä 4 830 hengen asuttama alue vuonna 1921.

Tätä ennen Konnevesi oli vain hajanainen ryhmä Rautalammin pitäjän kyliä. Väkiluvun kasvua vuonna 1927 selittää osaltaan maakunnan rajoja muuttanut aluesiirto. Pertunmaan uutta kuntaa perustettaessa siihen liitettiin vuonna 1926 maakunnan ulkopuolelta Itä-Hämeestä Hartolan kunnasta 1 739 henkeä ja Joutsan kunnasta 347 henkeä eli yhteensä 2 086 asukasta. Lisäksi uuteen kuntaan erotettiin emäpitäjä Mäntyharjusta alue, jossa asui 2 627 henkeä. Savossa asui vuoden 1935 alussa noin 370 000 ihmistä. Henkikirjoitettu väkiluku pysyikin tällä tasolla aina vuoteen 1941 saakka, jolloin talvisotaa seurannut siirtoväen asuttaminen nosti maakunnan asukasluvun lähes 427 000:een. Vuoden 1941 alussa oli siirtoväkeä Savossa peräti 53 509 henkeä, ja heidät tilastoitiin talvisodan jälkeen sijoituskuntiensa henkikirjoihin, muttei kirkonkirjoihin.

Kasvu jäi lyhytaikaiseksi, sillä suuri osa karjalaisesta väestöstä palasi jatkosodan aikana entisille kotiseuduilleen. Savolaisia oli vuonna 1942 noin 377 000. Tilastollisista virheistä huolimatta kaavion kuvaajat osoittavat Savon väestönkehityksen päälinjat. Vaikka alue kärsi muuttotappiota ja syntyneisyys oli laskussa, maakunnan väkiluku kasvoi verkkaisesti 1920-luvulla, koska kuolleisuusluvut jäivät syntyneisyyslukuja paljon pienemmiksi. Taloudellinen lamakausi 1920- ja 1930-lukujen taitteessa näkyy väkiluvun selvänä alenemisena. 1920-luvun lopun taso saavutettiin vasta vuonna 1935 ja sillä tai vähän sen alapuolella pysyttiin vuosikymmenen loppuun asti. Sotavuosien ennätyksellinen avioituvuus, korkea syntyneisyys ja siirtoväki käänsivät väkiluvun jälleen nousuun.

Jos haluamme tarkastella Savon väestönkehitystä eri kausina ja samalla verrata sitä koko maan tilanteeseen, on laskettava väkiluvun kasvuprosentit. Taulukossa 4 on esitetty läsnä olevan väestön kasvu Savossa ajanjaksolla 1910–1940.

Jokaisen Suomen maakunnan ”läsnä oleva” väestö oli todellista pienempi, koska luvusta puuttuvat muualla kirjoilla olleet. Vastaavasti myös Savossa oleskeli muualla Suomessa kirjoilla olevia – mutta heidän lukumäärästään ei ole tietoa.

Savon väkiluvun suhteellinen kasvu vuosina 1910–1940 oli koko maahan nähden huomattavasti hitaampaa. Tämä ei selity ainoastaan luonnollisen kasvun pienentymisellä, vaan muuttoliike alkoi määrittää maakunnan väestömäärän muutoksia. Väkiluvun kasvu maaseudulla, jolla tässä yhteydessä tarkoitetaan maalaiskuntien ja kauppaloiden muodostamaa kokonaisuutta, hidastui paitsi luonnollisen kasvun heikkenemisen myötä myös ennen muuta muuttoliikkeen seurauksena vuosikymmenestä toiseen, kunnes kasvu pysähtyi kokonaan 1930-luvulla.

Parin vuosikymmenen ajan Savon maaseutuväestön määrä pysytteli noin 330 000:ssa. Samanaikaisesti kaupunkien väkiluku kasvoi 60 prosentilla. Vuonna 1940 Savon kaupungeissa asui 47 869 henkeä, kun kahta vuosikymmentä aiemmin niiden asukasmäärä oli yhteensä 29 861. Maailmansotien välisenä aikana tulikin Savon maakunnan väestön kasvusta neljän kaupungin osalle lähes 100 prosenttia – tai, jos esikaupunkiliitosten vaikutukset eliminoidaan, 40,8 prosenttia. Vuonna 1920 kaupunkiväestöä oli vain 8,6 prosenttia koko maakunnan väkiluvusta, mutta vuonna 1940 jo 12,6 prosenttia. Koko maahan verrattuna Savon kaupungistumisaste oli silti vaatimaton, sillä koko maassa kaupunkiväestöä vuonna 1940 oli 26,8 prosenttia.

TAULUKKO 4. Väestönkasvu Savossa 1910-1940.

Kaupungit

Kasvu (%)*

Maaseutu

Kasvu (%)*

Yhteensä

Kasvu (%)*

Koko maan väkiluvun kasvu (%)**

1910

25 499

316 779

342 278

10,8

1920

29 861

17,1

328 454

3,7

358 315

4,7

7,0

1930

37 450

25,4

331 764

1,0

369 214

3,0

10,0

1940

47 869

27,8

331 803

0,0

379 672

2,8

6,7

* edellisen kymmenvuotiskauden aikana
** Lähde: Strömmer 1969, s.67.

Alueelliset erot

Savoon syntyi vuoden 1918 jälkeen seitsemän uutta pitäjää: Iisalmen maalaiskunnasta erotettu Vieremä (1922), Kuopion maalaiskunnasta ja Tuusniemestä irrotettu Riistavesi (1923), Kaavista erotettu Säyneinen (1924), Kerimäestä erotettu Punkaharju (1924), Kuopion maalaiskunnasta, Maaninkalta ja Nilsiästä lohkaistu Siilinjärvi (1925), Hartolasta, Joutsasta ja Mäntyharjusta erkaantunut Pertunmaa (1926) sekä Karttulasta ja Rautalammista erotettu Tervo (1926). Kunta- ja seurakuntajaotuksen muutokset aiheuttivat Savossa 12 tilastollista väestönsiirtoa vuosina 1919–1944 (ks. liite 3).

Lisäksi tehtiin 65 muuta alueliitosta, jotka vaikuttivat pitäjien väkilukuun. Suurin hanke oli Mikkelin maalaiskuntaan muodostuneiden esikaupunkialueiden liittäminen Mikkeliin. Vuoden 1931 liitoksessa kaupunki sai yli 3 600 uutta asukasta. Muissa suurissa alueliitoksissa Sääminki menetti liki 2 200 asukasta Savonlinnalle vuonna 1932 ja Joroinen yli 2 300 ja Leppävirta yli 1 800 asukasta Varkaudelle vuonna 1932. Muuruvesi menetti lähes 1 000 asukasta Juankoskelle vuonna 1923 ja Rautalampi yli 750 asukasta Vesannolle vuonna 1926. Iisalmen maalaiskunta puolestaan menetti 450 asukasta Sonkajärvelle vuonna 1944 ja Kerimäki reilut 400 asukasta Säämingille vuonna 1925. Lopuissa alueliitoksissa väkiluvun muutokset jäivät alle 400:aan ja pienimmissä alle kymmeneen henkeen.

Savon pitäjien väkilukua säätelivät kuitenkin eniten syntyneisyyden ja kuolleisuuden suhde ja muuttoliike. Läpileikkauksen maakunnan eri kuntien syntyneisyydestä vuosina 1930–1931 saamme laskemalla syntyneiden keskimäärät ja vertaamalla näin saatua lukua ”läsnä olevan” väestön määrään. Läsnä olevasta väestöstä on tietoja kymmenellä jaollisilta vuosilta, tässä tapauksessa vuoden 1930 lopusta (ks. taulukko 5). Jos syntyvyyttä alentava tekijä, tietoinen lasten syntyvyyden rajoittaminen, olisi ensimmäiseksi päässyt vaikuttamaan asutuskeskuksissa, syntyneisyyslukujen olisi täytynyt olla melko tasaiset erityyppisissä kunnissa, koska väestön ikärakenne muuttoliikkeen vaikutuksesta juuri asutuskeskuksissa oli syntyneisyyden kannalta edullinen ja agraarisella alueella taas epäedullinen. Todellisuus oli kuitenkin paljon monisäikeisempi.

Kahdessa kaupungissa, Kuopiossa ja Savonlinnassa, syntyneisyys oli alhainen, noin 18 promillea. Syntyneisyyttä alentavan tekijän on täytynyt vaikuttaa voimakkaasti etenkin Kuopiossa, joka Savonlinnaa voimakkaammin veti nuorta väkeä puoleensa. Kun Savonlinnassa avioliittojen määrä melkoisesti nousi, johti syntyneisyyden väheneminen perheiden lapsiluvun pienenemiseen.

Alle 20 promillen se jäi myös esikaupunkialueella Mikkelin maalaiskunnassa ja jossakin määrin teollistuneessa maalaiskunnassa Juankoskella. Iisalmen kaupungissa syntyneisyys oli himpun yli 20 promillea, mutta voimakkaasti teollistuneessa Varkaudessa se jopa ylitti 25 promillen rajan. Savon eteläisessä kärjessä, mistä vilkas muuttoliike oli vuosikymmenien aikana riistänyt nuorisoa enemmän kuin ehkä mistään muusta maakunnan osasta ja missä ilmeisesti vaikutti epäedullinen ikärakenne, syntyneisyys painui alle 20 promillen. Mäntyharjulla syntyneisyys kuitenkin ylitti 20 promillen rajan, mutta Pertunmaalla, Hirvensalmella ja Kangasniemellä jäätiin sen alapuolelle.

Etelä-Savon maaseudulla syntyneisyys oli muuta maakuntaa korkeampi Säämingissä, Sulkavalla ja Juvalla. Näillä kolmella naapurialueella syntyneisyysluvut nousivat kirkkaasti yli 25 promillen rajan – Säämingissä peräti 28,2 promilleen, mikä oli myös Etelä-Savon korkein suhdeluku. Korkeammalle päästiin vain Pohjois-Savon agraarisella maaseudulla, jossa köyhyydestään ja kommunistisuudestaan tunnetulla Rautavaaralla syntyneisyys kohosi peräti 30,9 promilleen.

Rautavaaran kanssa monilapsisimman pitäjän asemasta taisteli tiukasti Sonkajärvi, jossa yllettiin 30,5 promilleen; sitten tulivat Varpaisjärvi (29,5), Vieremä (29,0) ja Iisalmen maalaiskunta (28,2). Kun näiden seutujen muuttotase oli melko passiivinen ja siten ikärakenne ilmeisesti epäedullinen, osoittanevat korkeat syntyneisyysluvut, että lasten syntyvyyden rajoittaminen ei vielä ollut yleistynyt maakunnan kaakkois- ja pohjoisosien valtaväestön, pienviljelijäin keskuudessa.

Vuonna 1931 syntyneisyyspromille oli Etelä-Savossa 22,4 ja Pohjois-Savossa 23,4, kun se koko maassa oli 20,7. Maakunnassa keskusseudun kehitys ja muiden alueiden kehittyminen ovat kulkeneet ainakin jossakin määrin käsi kädessä.

1990-luvulla läpimurtonsa tehneen uuden aluetalousteorian30 mukaisesti myös maakunta on kasvanut, jos keskusseutu on kasvanut, ja päinvastoin. Erityisesti ajanjaksolla 1880–1940 keskusseutu ja maakunta ovat kasvaneet lähes rinta rinnan Pohjois-Savossa. Kuopion kasvun myötä myös Pohjois-Savon reuna-alueet ovat kasvaneet. Samanlaista kehitystä ei Etelä-Savon kohdalla tapahtunut, koska sieltä puuttui vahva keskuspaikka.

Maakunta oli kaksinapainen, jota lännessä hallitsi Mikkelin kaupunki ja idässä Savonlinna. Esimerkiksi Mikkelin kaupungin väestön kasvu oli pysähdyksissä koko 1920- ja 1930-luvun ajan, jos ei oteta huomioon alueliitoksia 1930-luvun alussa. Aivan samanlainen tilanne oli Savonlinnassa.

TAULUKKO 5. Syntyneisyys Savossa 1930-1931  (‰).

Mikkeli

23,4

Iisalmi

20,5

Savonlinna

18,8

Kuopio

17,8

Anttola

20,1

Iisalmen mlk

28,2

Enonkoski

24,8

Juankoski

19,5

Haukivuori

23,2

Kaavi

23,9

Heinävesi

24,6

Karttula

21,8

Hirvensalmi

18,4

Keitele

24,9

Joroinen

22,8

Kiuruvesi

27,7

Juva

26,1

Kuopion mlk

22,8

Jäppilä

24,8

Lapinlahti

28,1

Kangaslampi

21,4

Leppävirta

21,4

Kangasniemi

19,6

Maaninka

22,9

Kerimäki

23,2

Muuruvesi

24,1

Mikkelin mlk

17,8

Nilsiä

27,0

Mänt harju

20,4

Pielavesi

23,6

Pertunmaa

18,9

Rautalampi

22,5

Pieksämäki

22,1

Rautavaara

30,9

Punkaharju

24,1

Riistavesi

26,7

Puumala

24,0

Siilinjärvi

25,8

Rantasalmi

20,7

Sonkajärvi

30,5

Ristiina

20,4

Suonenjoki

21,7

Savonranta

24,7

Sä neinen

27,7

Sulkava

26,6

Tervo

23,1

Sääminki

28,2

Tuusniemi

23,3

Virtasalmi

23,2

Varkaus

26,0

Etelä-Savo

22,4

Varpaisjärvi

29,5

Vehmersalmi

21,8

Vesanto

22,3

Vieremä

29,0

Pohjois-Savo

24,2

Vuonna 1880 Pohjois-Savo oli maamme toiseksi runsasväkisin maakunta (145 479 henkeä) ja Etelä-Savo oli sijalla 4 (132 669 henkeä), mutta vuoteen 1940 tultaessa Pohjois-Savo oli pudonnut sijalle 5 ja Etelä-Savo niinkin alas kuin sijalle 9. Vuosina 1880–1940 Etelä-Savon väkiluku kasvoi 31 860 hengellä eli 24 prosenttia ja Pohjois-Savon väkiluku 69 664 hengellä eli 47,9 prosenttia. Maakunnan pohjoisosassa väestö kasvoi siis suhteellisesti kaksi kertaa nopeammin kuin sen eteläosassa. Nykypäivää kohti tultaessa Savo on ollut suuria menettäjiä.

Vuonna 2004 Pohjois-Savo oli pudonnut sijalle 6 ja Etelä-Savo niinkin alas kuin sijalle 15. Mikkelin seutukunta oli neljänneksi suurin vuonna 1880, mutta vuonna 2004 vasta sijalla 16. Mikkelin kehitystä havainnollistakoon ajatusleikki: jos alueen osuus maan väestöstä olisi ollut sama kuin vuonna 1880, olisi siellä ollut 146 000 asukasta 72 000 asukkaan sijasta vuonna 2004.

Luonnollinen väestönkasvu

Luonnollisella väestönkasvulla tarkoitetaan syntyneiden ja kuolleiden määrän erotusta. Luonnollisen väestönkasvun määrä Savossa riippui pitkälti syntyneisyyden vaihteluista, sillä kuolleisuudessa ei tapahtunut heimosota- ja tautivuotta 1919 sekä sotavuosia 1939–1945 lukuun ottamatta merkittäviä muutoksia. Sodan takia seuraavassa viimeiseksi tarkasteluvuodeksi on otettu vuosi 1945.

Tarkastelukaudella Etelä-Savossa syntyi keskimäärin noin 22 lasta vuodessa tuhatta asukasta kohden (eli syntyneisyys oli 22 promillea), kun väkeä kuoli vuosittain keskimäärin noin 16 promillea. Luonnollinen väestönkasvu oli siis 6 promillea vuodessa.

Pohjois-Savossa vastaavat luvut olivat 24 ja 16, mikä tarkoittaa 8 promillen vuotuista luonnollista väestönkasvua. Kun pahimpana kriisivuonna 1940 kuolleisuus verotti väestöä Etelä-Savossa 22,1 promillea ja uusia lapsia syntyi vain 17,5 promillea, väkiluku alentui luonnollista tietä lähes 5 promillea. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1878 kuolleisuus Etelä-Savossa ja yleensä Savossa oli suurempi kuin syntyneisyys. Pohjoisosassa maakuntaa väkiluku väheni talvisotavuonna puolitoista promillea, mikä oli himpun alle maan keskitason. Vuosi 1942 oli sekin Etelä-Savossa vaikea, sillä syntyneisyys ja kuolleisuus olivat molemmat noin 16 promillea, eli luonnollista väestönkasvua ei juuri tapahtunut. Taulukossa 6 on esitetty luonnollinen väestönkasvu viisivuotiskausittain Etelä- ja Pohjois-Savossa.

TAULUKKO 6. Luonnollinen väestönkasvu Savossa 1916-1945.

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

1916–1920

4,1 ‰

6,9 ‰

1921–1925

9,1 ‰

11,8 ‰

1926–1930

8,1 ‰

10,9 ‰

1931–1935

6,7 ‰

8,1 ‰

1936–1940

4,4 ‰

6,0 ‰

1941–1945

4,8 ‰

6,9 ‰

Väestön luonnollinen kasvu Etelä-Savossa oli vuosina 1916–1945 alle maan keskitason, Pohjois-Savossa selvästi yli. 1920-luvulla luonnollinen väestönkasvu oli Etelä-Savossa keskimäärin 8–9 promillea vuodessa ja Pohjois-Savossa keskimäärin 11–12 promillea vuodessa, mutta kaudella 1936–1940 Etelä-Savossa enää keskimäärin 4,4 promillea ja Pohjois-Savossa 6 promillea vuodessa. Väestön luonnollista kasvua olivat laskemassa muuttoliikkeen voimistuminen sekä hedelmällisyyden putoaminen, avioitumisiän nousu ja muutokset ikärakenteessa. Kehityksen taustalla olivat sekä yhteisöjen rakennemuutokset että mentaaliset tekijät.

1920- ja 1930-luvulla Savon väestönkasvu oli maaseudulla täysin riippuvaista luonnollisesta väestönkasvusta. Sen sijaan kaupungeissa luonnollinen väestönkasvu jäi vähäiseksi ja asukasmäärää nostivat muuttoliike ja erityisesti esikaupunkiliitokset. Mikkelin kaupungin väkiluvun kasvusta vuosina 1919–1939 luonnollisen lisäyksen osuus oli vain 9,2 prosenttia, kun esikaupunkiliitosten osuus oli 59,6 prosenttia ja varsinaisen muuton 31,2 prosenttia. Savonlinnassa puolestaan väestö kasvoi vuosina 1919–1939 kaikkiaan yli 3 800 henkilöllä, mutta lähes 57 prosenttia kasvusta oli vuoden 1932 alueliitoksen seurausta. Iisalmi oli ainoa Savon kaupunki, joka maailmansotien välisenä aikana kärsi muuttotappiota (20 henkeä), ja kun luonnollinen väestönkasvu oli vaatimatonta, oli väkimäärän lisäys vain 499 henkeä, eli keskimäärin 24 henkeä vuodessa. Kuopion kaupungin väkiluvun kasvusta vuosina 1919–1939 johtui muuttoliikkeestä 59,1 prosenttia, luonnollisesta lisäyksestä 38,8 prosenttia ja esikaupunkiliitoksesta 2,1 prosenttia (taulukko 7).

TAULUKKO 7. Luonnollisen väestönkasvun ja muuttoliikenteen vaikutus väestönkehitykseen Savossa 1919-1939.

Maaseutu

Luonnollinen väestönkasvu

Muuttoliikkeen tulos (+, -)

Alueliitokset (+,-)

Väestön lisäys(+) /vähennys (-)

Etelä-Savo

24 684

–26 784

6 399

– 8 499

Pohjois-Savo

36 619

– 26 198

– 2 636

+7 785

Savo

61 303

– 52 982

– 9 035

– 714

Kaupungit

Luonnollinen väestönkasvu

Muuttoliikkeen tulos (+, -)

Alueliitokset (+,-)

Väestön lisäys (+) /vähennys (-)

Iisalmi

519

– 20

+499

Kuopio

2 478

+3 777

+132

+6 387

Mikkeli

590

+2 005

+3 822

+6 417

Savonlinna

945

+904

+2 196

+4 045

Kaupungit, yhteensä

4 532

+6 666

+6 150

+17 348

Kaupungit ja maaseutu yhteensä

65 835

– 46 316

– 2 885

+16 634

Taulukossa 7 on tarkastelun päätevuodeksi valittu vuosi 1939, koska muuttoliike sitä seuraavana vuonna sai sodan johdosta epänormaalin luonteen. Vuonna 1939 sota ei vielä ehtinyt sanottavammin vaikuttaa väestön pysyviin asuinpaikan vaihdoksiin, koska se syttyi vasta marraskuun viimeisenä päivänä.

Vuosina 1919–1939 maakunnan väkimäärä lisääntyi luonnollisen väestönkasvun myötä noin 66 000 asukkaalla, kun taas muuttoliike vähensi sitä noin 46 000:lla. Aluejaon muutokset vähensivät maakunnan väkilukua edelleen vajaalla 2 900 hengellä, joten todelliseksi väestön lisäykseksi tuli noin 17 000 henkeä. Maaseudulla väkeä lisäsi luonnollinen väestönkasvu, kun taas kaupungeissa sen merkitys oli vähäinen: vain 26,1 prosenttia koko väestön lisäyksestä.

Maakunnan etelä- ja pohjoisosa eroavat selvästi toisistaan. Etelä-Savon maaseudulla muuttotappio muodostui niin suureksi, että väkiluku väheni siellä 2 100 hengellä, kun alueliitoksia ei oteta huomioon. Aluejaon muutokset huomioiden Etelä-Savon maaseutu menetti peräti 8 500 henkeä vuosina 1919–1939. Maakunnan pohjoisosassa sen sijaan suuri luonnollinen väestönkasvu kompensoi muuttotappiota niin, että maaseudun väkiluku kasvoi 10 400 hengellä. Pohjois-Savon maaseutukin menetti kumminkin noina vuosina muuttotappiona yli 70 prosenttia luonnollisesta väestönlisäyksestään. Alueliitokset aiheuttivat 2 636 hengen menetyksen, joten Pohjois-Savon maaseudun väkiluvun kasvu jäi noin 7 800 henkeen.

Syntyneisyys ja kuolleisuus

Savon väestönkasvu perustui pääosin syntyneisyyteen. Syntyneisyyden laskiessa väestönkasvu hidastui. Suomessa elettiin erityisesti 1930-luvulla syntyneisyyden jyrkän laskun kautta, ja tuolloin jopa ennustettiin, että Suomen väkiluku ei saavuttaisi koskaan neljän miljoonan rajaa. Syntyneisyyttä tarkasteltaessa promilleluvut yksinkertaistavat hieman kokonaiskuvaa, koska ne eivät ota huomioon muutoksia väestön ikärakenteessa (kaavio 2).

Hedelmällisyys alkoi laskea maassamme varsin nopeasti vuoden 1910 jälkeen, ja tässä vaiheessa se ei enää johtunut ensisijaisesti avioituneisuuden vähentymisestä (vaikka se kehitystä aluksi jouduttikin) vaan siitä, että avioparit eivät enää keskimäärin hankkineet yhtä monta lasta kuin aikaisemmin.

Aikalaiset totesivat Ranskasta lainatun terminologian mukaisesti, että perheet olivat alkaneet noudattaa jälkeläisten hankinnassa ”yksi- tai kaksilapsijärjestelmää”. Lasten syntyvyyden rajoittaminen näkyi kaupungeissa ja maaseudulla yleisesti vasta 1920-luvulla. Lapsiluvun vähenemistä on selitetty teollistumisella, kaupungistumisella, yhteiskunnan maallistumisella ja demokratisoitumisella. Yhdessä nämä muuttivat ihmisten arvomaailmaa.

Taloudenkaan vaikutusta ei voi vähätellä, sillä pitkäaikaiset lamakaudet alensivat syntyneisyyttä. Eri yhteiskuntaluokat sääntelivät perhekokoa eri keinoin. Sivistyneistön tiedetään säännöstelleen syntyvyyttään jo 1880-luvulla. Köyhempien väestönosien tiedetään säännöstelleen perhekokoa avioliiton solmimista lykkäämällä. Syntyneisyys oli Suomessa 1930-luvulla pudonnut alle 20 promillen oltuaan ennen väestökynnystä yli 30 promillea.

Vuoden 1918 sisällissota ja maata vaivanneet taudit, kuten espanjantauti, pudottivat syntyneisyyttä voimakkaasti. Kriisien jälkeen syntyneisyys yleensä kasvaa, ja huippu saavutettiin tarkastelujaksolla sekä koko maassa että Savossa vuonna 1920, jolloin syntyneisyys kohosi maakunnan pohjoisosassa peräti 30 promilleen, kun se edellisenä vuonna oli ollut 23,3 promillea. Eteläosassa maakuntaa syntyneisyys oli korkeimmillaan 26,8 promillea (1920) eli hieman matalampi kuin maan keskiarvo 27 promillea. Lähelle vuoden 1920 tasoa päästiin vuonna 1945, jolloin syntyneisyys oli Pohjois-Savossa 28 promillea ja Etelä-Savossa 26,1 promillea.

Pohjois-Savossa syntyneisyys oli korkeampi kuin Etelä-Savossa, ja aina tarkastelukauden loppuun saakka selvästi korkeampi kuin maan keskiarvo. Vuosittainen syntyneisyys – syntyneiden määrä 1 000 asukasta kohden – koko kaudella oli Pohjois-Savossa 24,3 promillea, Etelä-Savossa 22,4 ja koko maassa 21,8 promillea.

Syntyneisyyden vaihtelua selitetään solmittujen avioliittojen määrän vaihtelulla. Kaksikymmenluvun alussa myös avioituneisuus Savossa oli alkanut nousta siitä aallonpohjasta, mihin se edellisellä vuosikymmenellä oli vaipunut. Vuosina 1920–1923 kohoaminen oli tilapäistä ja johtui osaksi vuosina 1918 ja 1919 lykkääntyneistä avioliitoista, osaksi sotaleskien uusista avioliitoista. Avioliittojen solmimista lykättiin kriisiaikoina, ja Savossa tämä näkyy selvästi pahimpina talouslaman vuosina 1931–1933 sekä talvisodan kuukausina 1939–1940. Erityisesti Pohjois-Savossa korkea syntyneisyys laski lamavuosina selvästi käväisten lähellä 21 promillea. Sen sijaan Etelä-Savossa syntyneisyys ei laskenut aivan yhtä jyrkästi, mutta lähtötasokin oli alhaisempi. Laman jälkeen avioituneisuus kohosi, mikä näkyy Savon syntyneisyyden hienoisena kasvuna 1930-luvun lopulla.

Syntyneisyys ei toisen maailmansodan aikana alentunut, vaan päinvastoin se ensi kerran sitten vuosikymmenien osoitti nousevaa suuntaa, mihin sekä sodan aattona että sodan aikana solmitut lukuisat avioliitot myötävaikuttivat. Avioliittojen solmimisen ennätys kirjattiin maakunnassa vuonna 1945, jolloin 4 755 uutta avioparia aloitti yhteisen elämäntaipaleensa. Epäilemättä negatiivinen muuttoliike heijastui myös solmittujen avioliittojen määrään, joka Savossa muutamaa poikkeusvuotta lukuun ottamatta alitti vuosikymmenestä toiseen koko maan keskitason.

Suomalainen yhteiskunta on reagoinut sotien tai nälkävuosien aiheuttamiin väestönmenetyksiin aina poikkeuksellisen suurella syntyneisyydellä. Näin kävi myös talvisodan jälkeen vuonna 1941, jolloin maakunnan syntyneisyys ylitti selvästi kuolleisuuden huolimatta jatkosodan hyökkäysvaiheen suurista miestappioista. Sodan tuoma epävarmuus alensi syntyneisyyttä, mutta se pysyi kuitenkin koko jatkosodan ajan kuolleisuutta suurempana. Sodan seuraukset näkyivät nimenomaan jyrkissä vaihteluissa vuodesta toiseen: talvisodan ja jatkosodan alkukuukausien totaalinen liikekannallepano pudotti syntyneisyyttä sekä vuonna 1940 että varsinkin vuonna 1942, jolloin saavutettiin siihen mennessä kaikkien aikojen minimiluvut. Lapsia alkoi taas syntyä enemmän kriisiaikaa seuraavana vuonna 1941 ja vuodesta 1944:stä alkaen.

TAULUKKO 8. Avioituneisuus, syntyneisyys ja kuolleisuus Savossa 1919–1945 (‰).

vuodet

avioituneisuus

syntyneisyys

kuolleisuus

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

1919–1920

6,3

6,6

24,6

26,7

18,8

20,2

1921–1925

6,5

6,6

24,8

27,5

15,7

15,7

1926–1930

6,3

6,6

23,3

25,8

15,2

14,9

1931–1935

6,4

6,7

20,8

22,3

14,1

14,1

1936–1940

7,1

7,6

20,4

21,6

16,0

15,6

1941–1945

8,5

9,1

22,1

23,5

17,2

16,6

 

TAULUKKO 9. Avioituneisuus, syntyneisyys, kuolleisuus ja luonnollinen väestönkasvu Savossa 1940–
1945 (‰).

Vihittyjä

Syntyneitä

Kuolleita

Luonnollinen väestönlisäys

Vuosi

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

Etelä-Savo

Pohjois-Savo

1940

6,3

7,6

17,5

19,6

22,1

21,1

– 4,6

– 1,5

1941

8,7

9,2

25,7

27,0

21,9

21,4

3,8

5,6

1942

6,4

7,2

16,4

18,1

16,0

15,4

0,4

2,7

1943

7,8

8,8

20,8

21,9

13,8

14,2

7,0

7,7

1944

8,0

8,2

21,2

22,7

20,3

18,6

0,9

4,1

1945

11,8

12,1

26,1

28,0

14,0

13,4

12,1

14,6

1940/1945

9,8

10,6

21,3

22,9

18,0

17,4

3,3

5,5

Kuolleisuus ei alentunut samaa tahtia kuin syntyneisyys, vaan ensimmäisen maailmansodan välillisten vaikutusten, etenkin espanjantaudin taituttua maakunnan kuolleisuus putosi vuonna 1921 ennen saavuttamattomalle tasolle, Pohjois-Savossa 14,2 promilleen ja Etelä-Savossa 15,7 promilleen eli keskimäärin noin 15 promilleen ja pysyi tämän suuruisena melko vakaasti kahden vuosikymmenen ajan. Poikkeuksen muodostivat ainoastaan sota-ajat, jolloin erityisesti sotatoimiin osallistuneen miespuolisen väestön kuolleisuus nousi. Jyrkkien kuolemanpiikkien tasaantuminen ja vähittäinen katoaminen väestötilastoista selittyy kahdella tekijällä: ensinnäkin maatalous kehittyi voimaperäisesti ja toiseksi sekä sairaanhoito että lääkintähuolto kohentuivat paitsi asutuskeskuksissa myös maaseudulla.

Sota ja taudit

Vuoden 1918 sota vankileireineen ja tautitalvi 1919 nostivat kuolleisuuden normaalia korkeammaksi ja alensivat syntyneisyyttä. Esimerkiksi vajaan 18 000 asukkaan Kuopion kaupungin terveysviranomaisten tietoon tuli vuosina 1918 ja 1919 vähintään 4 000 espanjantautitapausta ja 67 kuolemaa influenssasta alkaneeseen keuhkokuumeeseen.

Bakteeriperäiseen keuhkokuumeeseen tai keuhkopussin tulehdukseen kuoli kuitenkin 70 kuopiolaista ennen pandemiaa tai talvella 1918–1919 ilman, että taudissa oli tunnistettavia influenssan oireita. Poikkeava influenssakeuhkokuume puolestaan tappoi jotkut potilaat parissa päivässä. Espanjantauti tappoi vuosina 1918–1919 useissa kaupungeissa 0,25–0,50 prosenttia väestöstä.

Kuopiossa influenssa jälkitauteineen tappoi noin 0,40 prosenttia kaupunkilaisista. Talvella 1918–1919 iso- ja pikkurokkoepidemia saavutti Mikkelin läänin ydinseudut. Hirvensalmen lääkärin mukaan isorokko levisi yli pitäjän niin, että epidemia alkoi vuonna 1918 ja jatkui kesään 1919 asti.

Lääkäri itse näki muun muassa kolme tapausta, joissa isorokko eteni tappavaksi verenvuototaudiksi, ja yhden kuolemaan johtaneen sairaustapauksen, jossa ihonalaiset verenvuodot olivat erityisen pahoja. Isorokkoon kuolevien kivut ilmi selvästi järkyttivät lääkäriä. Mikkelin kaupungissakin sairastui helmi- ja maaliskuussa 1919 noin 40 henkilöä, joista 34 eristettiin venäläiselle koululle perustettuun tilapäissairaalaan. Kolme potilasta kuoli sairaalassa.

Suurin yksittäinen vitsaus oli keuhkotauti, johon kiinnitettiin kunnolla huomiota vasta sotien välisenä aikana. Mikkelin kaupungin keuhkotautikuolleisuus oli vuosikymmeniä maan alhaisimpia. Kaupungissa kirjattiin useimpina 1910-luvun vuosina vain 1,2–1,5 keuhkotautikuolemaa tuhatta asukasta kohden, ja alimmillaan espanjantautipandemian jälkeen vuonna 1919 vain 0,2 keuhkotautikuolemaa tuhatta asukasta kohden. Kangasniemen kunnanlääkäri Mandi Kamakoski totesi yksinkertaisesti vuonna 1916, että tuberkuloosi oli ”vähän levinnyt” seudulle. Hirvensalmella toimiva kollega totesi samana vuonna, että tuberkuloosia oli kunnassa edelleen ”hyvin vähän”, mutta ”se oli leviämään päin”. Mikkelin ympäristössä tuberkuloosi ei yleistynyt myöhemminkään, vaikka seutukunnan aikuiset asevelvolliset reagoivat tuberkuliinikokeisiin kuten aikuisväestö muuallakin.

Läntisenä kansansairautena tunnettu keuhkotuberkuloosi jäi Etelä-Savossa vähäpätöiseksi tautityypiksi. Kun espanjantauti komplisoitui työikäisillä miehillä useammin kuin naisilla, yleensä jonkin kroonisen keuhkosairauden tai keuhkoputkiston rakenteellisen poikkeaman takia, oli Etelä-Savon suhteellisesti alhainen espanjantautikuolleisuus tuskin sattuma.

Kuopion läänissä tuberkuloosia esiintyi myös paljon vähemmän kuin Pohjanmaalla ja Satakunnassa, vaikka kirkonkirjatietoihin perustuneen Woldemar Backmanin ja Severi Savosen tutkimuksen (1934) mukaan esimerkiksi Pohjois-Savossa tuberkuloosikuolleisuus olisi ollut hyvin korkea. Tutkimuksen tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti Pohjois-Savon osalta, sillä Itä-Suomen murteissa keuhkotauti tarkoitti myös akuutteja keuhkosairauksia, joita ilmeni maan itäisissä maakunnissa vähintään yhtä paljon kuin maan länsiosissa.

Työikäisten miesten ei-väkivaltainen kuolleisuus nousi Kuopion ja Mikkelin lääneissä 25,3–25,5 promilleen vuonna 1918 ja 13,0–13,3 promilleen vuonna 1919, kun normaalikuolleisuus olisi ollut noin 9 promillen verran.

Vuodesta 1920 lähtien syntyneisyys ja kuolleisuus sekä niiden välinen ero palautuivat normaaleiksi. Vaikka syntyneisyysluvut kääntyivät pian laskuun, ero kuolleisuuteen pysyi suurena, sillä kuolleisuusluvutkin pienenivät. Kuolleisuuden alentuessa sen lyhytaikaiset vaihtelut vähenivät.

Terveydenhuollon kehityttyä lähinnä rokotusten ja hygienian ansiosta suuria tautikatastrofeja ei maakunnassa enää jouduttu kokemaan. Jyrkimmin kuolleisuus aleni imeväisikäisissä sekä nuorten ikäluokkien ryhmässä.

Muuttoliike vie väkeä

Naapuripitäjään ja kaupunkiin Syntyneisyyden ja kuolleisuuden keskinäisen suhteen ohella alueellista väestönkehitystä sääteli muuttoliike, josta valtaosa oli valtakunnan sisäistä. Muuttoliikkeestä voisi käyttää myös nimitystä ”väestön liikkuvuus”. Maakunta on jo niin suuri alue, että väestön liikkuvuutta sen rajojen sisällä on hankalaa selvittää tarkasti. Väestötilastoihin kirjattiin nimittäin pitkään ainoastaan kuntien rajat ylittänyt muuttoliike. Kunnan sisäisiä muuttoja alettiin tilastoida vasta vuonna 1975. Kuntien välisestä muuttoliikkeestä taas huomattava osa tapahtui Savon sisällä, joten monen yksittäisen kunnan suuri muuttotappio koitui pikemminkin toisten kuntien muuttovoitoksi kuin koko maakunnan muuttotappioksi. Arvioitaessa muuttoliikkeen vaikutusta väkilukuun tai väestörakenteeseen onkin muistettava, että muuttoliikkeen vaikutus on sitä pienempi, mitä suurempi alue on tarkasteltavana.

Ja kääntäen: mitä pienempi alue on tutkittavana, sitä alttiimpi se on muuttoliikkeen vaikutuksille. Savon muuttoliikettä onkin tarkasteltava koko maakunnan ja kuntien tasolla. Maassamuuton päävirrat suuntautuivat vuosina 1919–1939 eteläiseen Suomeen, sen kaupunkeihin ja muihin taajamiin, jotka olivat maan teollisuuden, kaupan ja liikenteen keskuksia. Näiden sektorien kasvaessa tarvittiin työvoimaa muualta, koska alueiden kantaväestö ei riittänyt tyydyttämään kasvavaa työntekijöiden tarvetta. Muuttoliikkeen vetävät tekijät sijaitsivat joko kaupungeissa tai ulkomailla. Ihmisiä veti kaupunkeihin ja ulkomaille parempi toimeentulo. Muuttajat olivat suurelta osin juuri sitä työikään tullutta väestöä, jonka määrä oli selvästi suurempi kuin koskaan aikaisemmin ja jonka työvoimaa ei maaseudulla kyetty hyödyntämään maataloustuotannon rationalisoinnin ja uudistilojen perustamismahdollisuuksien rajallisuuden takia.

Väestöä menettivät ennen kaikkea ne agraariset suuren luonnollisen väestönkasvun alueet, joissa maatalouden tarjoamat toimeentulomahdollisuudet olivat riittämättömät.

Suhteellisesti eniten väestökato koetteli juuri Kuopion ja Mikkelin läänejä, joissa maattoman maatalousväestön eli loisten osuus oli perinteisesti ollut suuri. 1920- ja 1930-luvun muuttoliikettä onkin luonnehdittu paoksi maataloudesta. Tämä pako ei kuitenkaan ollut yksinomaan sotien väliselle ajalle tyypillinen piirre, vaan kyse on pitkästä kehityksestä, joka alkoi jo 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja huipentui sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien maaltapakoon 1960-luvulla.

Muuttoliike Savon kunnista suuntautui ensinnäkin oman maakunnan keskuksiin, jotka vetivät nuorta polvea puoleensa: Kuopioon ennen muita, mutta myös Mikkeliin, Savonlinnaan ja Iisalmeen sekä sellaiseen uuteen tehdaskeskukseen kuin Varkaus. Pieksämäki alkoi kasvaa vasta viime sotien jälkeen. Kaupungistuminen oli kuitenkin hidasta, vaikka jatkuvaa. Kun keskukset saivat tarvitsemansa työvoiman lähiseudultaan, alkoivat ympäristöalueet autioitua. Koska Savoon ei syntynyt voimakkaita teollisuuskeskuksia Varkautta lukuun ottamatta, veti teollistuminen väkeä muualle. Maakuntaan ei mainittavasti muutettu sen ulkopuolelta, ja alue kärsikin jatkuvaa muuttotappiota. Esimerkiksi Etelä-Savossa Mikkelin ja Savonlinnan alueet ovat maakunnan ainoat muuttovoittoiset seudut 1870-luvun lopulta viime sotiin.

Kaukomuutto Savosta suuntautui lähinnä kolmelle taholle: Kymenlaaksoon aina Kotkaa myöten ja Vuoksenlaaksoon, jonne kohosi uusia tehdaslaitoksia ja uusia asumakeskuksia, sekä maan pääkaupunkiin Helsinkiin, jossa sielläkin oli ”piällysmiehen” paikkoja haviteltavina ja saatavina. Päinvastoin kuin valtamerentakainen siirtolaisuus tämä kotimaan muuttoliike on alusta alkaen vetänyt mukaansa enemmän naisia kuin miehiä. Uudet kaupunkimaiset elinkeinot – teollisuus, kauppa ja liikenne, palveluelinkeinoista puhumattakaan – tarjosivat toimeentulon erityisesti naispuolisille muuttajille – ainakin suuremmassa määrin kuin maatalous.

Ajanjaksona 1919–1945 muutti Savoon 341 347 henkeä ja maakunnasta muualle Suomeen lähti 388 374 asukasta. Muuttotappioksi voidaan näin kirjata 47 027 henkeä. Luku on todella suuri – lähes 12 prosenttia Savon väkiluvusta vuonna 1945.

TAULUKKO 10. Savoon ja Savosta 1919-1945 muuttaneet.

Ajanjakso

Savoon muuttaneet

Savoon muuttaneet (‰/vuosi)

Savosta muuttaneet

Savosta muuttaneet (‰/vuosi)

Muuttovoitto/ -tappio

Muuttovoitto/ -tappio (‰/vuosi)

1919

8 692

23,6

8 947

24,3

– 255

– 0,7

1920

11 724

31,6

13 127

35,4

– 1 403

– 3,8

1921–1925

63 526

34,0

75 675

40,5

– 12 149

– 6,5

1926–1930

50 925

26,4

59 945

31,1

– 9 020

– 4,7

1931–1935

78 163

40,7

91 922

47,8

– 13 759

– 7,1

1936–1940

66 368

34,4

76 552

39,7

– 10 184

– 5,3

1941–1945

61 949

30,4

62 206

31,6

– 257

– 1,2

Yht .

341 347

388 374

– 47 027

Taulukosta 10 käy ilmi, miten paljon Savoon saapui ja missä määrin sieltä lähti väkeä vuosina 1919–1945. Muuttoliikettä koskevia taulukkoja tarkasteltaessa on pidettävä mielessä, että muuttoilmoitusten jättämistä oli jo aiemmin laiminlyöty, mutta 1920-luvulla siitä tuli yleinen ongelma. Esimerkiksi Kuopion kaupungin vuoden 1925 muuttopiikin taustalla on tilastollinen virhe tai pikemminkin sen korjaus. Sen seurauksena kaupunkiseurakuntaan muuttaneiden luku vuonna 1925 kohosi 2 254 henkeen vastaavan luvun oltua edellisinä vuosina vain 600–1 000 paikkeilla, mikä tietysti nosti välittömästi myös kaupungin väestömäärää. Tämä erikoisen suuri väkiluvun lisäys johtui siitä, että Kuopion poliisilaitos velvoitti ”kirjattoman” työväestön hankkimaan muuttokirjansa kaupunkiin. Vastaava poismuuttaneiden luvun lisäys näkyi tietenkin niiden kuntien muuttonumeroissa, joista kyseiset henkilöt olivat peräisin.

On myös otettava huomioon muuan virhetekijä kirkonkirjojen muuttoliikettä koskevissa tiedoissa: vuoden 1931 sisään- ja ulosmuuttoja koskevat luvut ovat ehdottomasti liian korkeat. Syynä tähän oli vuoden 1931 alussa voimaan astunut asetus, jossa asuinpaikkaa vaihtaneita kehotettiin aikaisempaa ankaramman rangaistuksen uhalla tekemään ajoissa muuttoilmoitus. Asetuksessa määrättiin sakkorangaistus, jos viivytteli yli kaksi kuukautta muuttoilmoituksen jättämisessä, ja perittävä maksu saattoi nousta jopa 50 päiväsakkoon. Muuttoja kirjattiinkin ennätyksellisen paljon vuodelle 1931: poismuuttoja 36 697 ja sisäänmuuttoja 27 849.

Suuri osa näistä muutoista oli tosiasiallisesti tapahtunut jo 1920-luvun puolella. Tämä aiempi ”näkymätön” muutto näkyi vuoden 1931 muuttotilastossa suurena piikkinä. Muuttokirja-asetuksen jälkeen muuttoliikettä kuvaavat tilastot ovat huomattavasti aiempia luotettavampia.

Tilasto kertoo korutonta kieltä siitä, että Savo oli syvän muuttotappion aluetta. Sitä se oli ollut jo 1800-luvun lopulta lähtien. Syytä ei ole vaikea hakea. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla alkanut elinkeinorakenteen murros – isojako, siirtymä kaskesta peltoon ja maanviljelyksestä karjanhoitoon, liikenneyhteyksien paraneminen, metsien arvon nousu jne. – oli hitaasti mutta varmasti romuttanut vanhan työ- ja sukuyhteisön rakenteet toimeen tulevine suurine perheineen.

Alueelle oli muodostunut vuosi vuodelta kasvava tilattoman väestön joukko, joka joutui lähtemään ansionhakuun muualle tai siirtolaisiksi, koska pientilavaltainen, teknistyvä maatalous ei tarjonnut sen enempää tilaa uusille vuokraviljelmille kuin ihmistyövoimallekaan. Maakunnasta lähtijät suuntasivat yleensä pohjoisesta etelään.

Tulo- ja lähtömuuttoluvut mukailivat hämmästyttävän tarkasti toisiaan. Lähtömuutto oli lähes koko ajan selvästi vilkkaampaa kuin tulomuutto, mutta molempien vuotuiset nousut ja laskut olivat lähes järjestään samansuuntaisia. Ilmiö selittyy pitkälti sillä, että keskimäärin yli puolet muutoista oli maakunnan sisäisiä, jolloin toisten savolaiskuntien muuttotappio koitui maakunnan toisten kuntien muuttovoitoksi. Käyrien väli mittaa maakunnan yli suuntautuneen tuloja lähtömuuton erotusta.

Paljonko Savo menetti tai sai kotimaan muuttoliikkeessä väkeä? Maakunnan muuttovoitto/-tappio vuosina 1919–1945 on esitetty kaaviossa 5. Savo sai muuttovoittoa vain sodan poikkeusvuosina 1940–1941 ja 1945. Vuoden 1921 jyrkkä piikki, lähes 6 000 hengen muuttotappio, selittyy suurimmaksi osaksi Konneveden kunnan perustamisella, johon Rautalammilta siirrettiin 4 830 henkeä. Muuten vuosittainen muuttotappio pyöri 1920-luvulla 1 800 hengessä.

Vuoden 1931 suuri muuttotappio johtui aiemmin kuvatusta muuttotilastojen korjauksesta. Pulavuosina muuttoliike pysähtyi lähes kokonaan. Muuttoliikkeen vilkastuttua 1930-luvun jälkipuoliskon nousukaudella Savon muuttotappio suureni. Maakunta menetti muualle Suomeen vuosittain yli 3 800 henkeä enemmän kuin sai uutta väkeä tilalle. Toisin sanoen keskikokoisen kunnan suuruinen väestömäärä pakkasi tuolloin vuosittain kimpsunsa ja lähti maakunnasta.

Keskimäärin 1 848 henkeä muutti tarkastelujaksolla maakunnasta pois vuosittain. Savo menetti jatkuvasti väkeä sisäisessä muuttoliikkeessä, ja tämän tappion suuruus riippui kulloinkin siitä, missä määrin maakunnan omat kaupungit pystyivät vetämään puoleensa maaseudun jättäneitä miehiä ja naisia. Pohjois-Savon muuttotappioksi kirjattiin yli 25 000 henkeä ja Etelä-Savon tappioksi yli 22 000 henkeä.

Vuosina 1921–1939 Varkauden kauppala oli ainoa Savon maalaiskunta, johon muuttoliike toi lisää väkeä. Kauppalan väestönkasvun ja voitollisen muuttoliikkeen taustalla oli paljolti Varkauteen noussut teollisuus.

Vuonna 1914 valmistui Huutokosken–Varkauden-rata. Uusista teollisuuslaitoksista mainittakoon selluloosatehdas (1919), paperitehdas (1921) ja vaneritehdas (1926).

Tehtaiden rakentaminen ja teollisuusrattaiden pyörittäminen toivat leipää varkautelaisten ruokapöytiin. Palkkatyötä hakeva ympäröivän maaseudun väki suuntasi kulkunsa Varkauteen. Aika ajoin tultiin kauempaakin Suomesta. Tämän teollisen kehityksen ansioista Varkauden suhteellinen muuttovoitto oli ollut 1910-luvulta alkaen hyvin huomattava.

Etenkin ajanjaksoina 1916–1920, 1926–1931 ja 1932–1935 se kohosi lukuihin, joille ei edes 1890-luvun Tampere kykene esittämään vertaa. Varkauteen muodostunut teollisuusyhdyskunta veti väkeä Etelä-Savoon kuuluvista lähikunnista Joroisista, Rantasalmelta, Heinävedeltä, Kangaslammilta, Jäppilästä ja Pieksämäeltä.

Muista maalaiskunnista Suonenjoen, Siilinjärven, Haukivuoren ja Mikkelin maalaiskunnan muuttoliike jäi alle 5 promillea tappiolliseksi. Suonenjoesta oli kehittynyt seutukuntansa keskus, johon teollisuus ja palveluelinkeinot toivat uutta väkeä, ja Siilinjärvi oli liikenneyhteyksien puolesta erinomaisessa asemassa. Sen halki kulki Savon rata ja tätä myötäilevä Kuopion ja Iisalmen välinen valtatie. Haukivuori ja Mikkelin maalaiskunta olivat Mikkelin kaupungin rajapitäjiä, ja molemmissa oli sahalaitoksia.

Kaikissa muissa pitäjissä muuttoliike oli selvemmin tappiollinen. Suhteellisesti eniten väestöä menettivät Juankoski ja sen naapuri Muuruvesi sekä Karttula ja Kangaslampi.

Näissä pitäjissä väestö vähentyi absoluuttisestikin. Esimerkiksi Karttulassa Syväniemen varsin laaja teollisuus ajettiin alas, eikä maatalous voinut tarjota työtä lisääntyvälle väestölle. Pohjois-Savossa syntyneiden suuri määrä riitti pääosin pitämään yllä alueen pitäjien väestönkasvua, mutta edellä mainittujen pitäjien lisäksi muuttoliike vähensi väestöä myös Kaavilla, Keiteleellä, Leppävirralla, Maaningalla, Pielavedellä, Rautalammilla ja Vehmersalmella. Rautalammin vanha maaseutupitäjä oli jäänyt pysähtyneeseen tilaan. Suuren Leppävirran muuttotappio oli esimerkiksi 3 450 henkeä vuosina 1921– 1939 ja luonnollinen väestönkasvu samaan aikaan selvästi sen alle eli 2 196 henkeä. Leppävirtalaisten suurimpia muuttokohteita olivat Varkaus (180 muuttajaa), Helsinki (123) ja Kuopio (89). Muuttajista 63,1 prosenttia suuntasi matkansa kaikkiaan 21 kaupunkiin. Muuttovirta hajaantui varsin voimakkaasti 81 eri paikkakunnalle. Pääsuunta oli etelä. Leppävirralta muutettiin nimenomaan kaupunkeihin: kaksi kolmesta etelään muuttajasta päätyi Varkauteen, Helsinkiin tai johonkin muuhun kaupunkiin tai kauppalaan. Suuntautuminen kaupunkeihin yleistyi itsenäisyyden alussa: kun vuonna 1880 kaupunkiin lähti vain 38,8 prosenttia kaikista kunnasta muuttokirjan ottaneista, oli vuonna 1930 vastaava prosenttiluku jo 67,4.

Etelä-Savossa suhteellisesti eniten väestöä menettivät vuosina 1921–1939 Mikkelin lähistön pitäjät Anttola, Heinävesi, Hirvensalmi, Jäppilä, Kangaslampi, Kerimäki, Pertunmaa, Rantasalmi, Ristiina ja Savonranta. Muuttotappio kohosi näissä pitäjissä yli kymmenen promillen rajan. Savon rata puolestaan vei suoraa päätä Kotkaan, jonka saama nimitys ”savolaisten Amerikka” jo ilmaisee, mistä sen väestö suurelta osalta on peräisin. 1930-luvulle tultaessa näytti Kotkan kaduilla kuuluva murrekin muuttuneen savolaisvoittoiseksi lähimmän ympäristön kielisuhteista välittämättä.

Savolaisen muuttovirran voi oikeastaan sanoa olleen vilkkainta neljännesvuosisadan verran Kouvolan ja Kotkan välisen ratayhteyden valmistumisen jälkeen. Mäntyharju, Mikkelin maaseurakunta, Pieksämäki ja Hirvensalmi esiintyivät muita useammin lähtöpaikkana Kotkan seudulle matkanneiden muuttokirjoissa. Määränpäässä nämä ihmiset hakivat sijansa mieluummin Kotkasta kuin Kymistä.

Raja-Karjalaan muutti 1920- ja 1930-luvuilla Savosta 403 henkeä enemmän kuin Savoon Raja-Karjalasta muutettiin. Pohjois-Savossa Kiuruveden, Lapinlahden, Sonkajärven ja Muuruveden alueet menettivät väestöään eniten Raja-Karjalaan. Etelä-Savosta suurinta muuttovoittoa saatiin Säämingistä ja Punkaharjulta eli alueilta, jotka olivat lähinnä Raja-Karjalaa. Muita Etelä-Savon maalaiskuntia, jotka kasvattivat Raja-Karjalan muuttovoittoa, olivat Juva, Joroinen, Haukivuori ja Virtasalmi.

Suuntana ei ollut vain etelä. Kemijoen suu ja sinne noussut teollisuus vetivät myös savolaisia puoleensa. Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvuilla muutti Kemin maalaiskuntaan Kiuruvedeltä 194, Pielavedeltä 120 ja Varkaudesta 50 henkeä.

Myös syntymäpaikkailmoitukset kertovat, mihin savolaiset muuttivat ja mistä muutettiin Savoon. Virallisissa tilastoissa on tietoja väestön jakautumisesta syntymäpaikan mukaan lääneittäin vuodesta 1920, mutta tälle läpileikkausvuodelle kirjatut muutot ovat voineet tapahtua kauan aikaisemmin, osaksi jo 1800-luvun puolella. Lukuja tarkasteltaessa on muistettava, että Pohjois-Karjala kuului tuolloin Kuopion lääniin.

Vuonna 1920 asui Mikkelin läänissä noin 4 400 ja vuonna 1940 noin 6 000 Kuopion läänissä syntynyttä. Lähinnä Kuopion lääniä tuntui Savon vetovoima Viipurin läänissä ja Hämeen läänissä. Vuonna 1920 asui Kuopion läänissä noin 3 600 ja vuonna 1940 noin 10 200 Viipurin läänissä syntynyttä. Myös naapuriläänistä tunnettiin vetoa, sillä Kuopion läänissä asui vuonna 1920 noin 3 000 ja vuonna 1940 noin 7 500 Mikkelin läänissä syntynyttä. Etelä-Savosta siirryttiin siis erittäin runsaasti Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan, Pohjois-Savosta taas Etelä-Savoon ja Kainuuseen. Savolaisten siirtyminen Kainuuseen on todistuksena siitä, että kaikesta huolimatta meillä vielä tässä teollistumiskehityksen kypsässä vaiheessa hakeuduttiin myös maatalouteen, erityisesti asutustiloille pohjoiseen.

TAULUKKO 11. Mikkelin ja Kuopion läänien asukkaiden syntymäläänit.

Mikkelin läänin asukkaista oli syntynyt

Mikkelin läänissä syntyneistä asui

Kuopion läänin asukkaista oli syntynyt

Kuopion läänissä syntyneistä asui

1920

1940

1920

1940

1920

1940

1920

1940

Uudenmaan läänissä

1 537

2 157

12 716

21 181

1 273

2 455

14 432

29 335

Turun ja Porin läänissä

676

1 068

1 101

1 873

881

1 436

1 806

3 519

Ahvenanmaan läänissä

10

7

21

23

22

8

38

32

Hämeen läänissä

2 235

2 921

4 040

5 872

1 413

2 748

2 738

5 345

Viipurin läänissä

3 529

6 811

13 966

16 771

3 587

10 198

20 715

24 510

Mikkelin läänissä

189 162

177 210

189 162

177 210

3 081

7 512

4 439

6 043

Kuopion läänissä

4 439

6 043

3 081

7 512

340 079

357 859

340 079

357 859

Vaasan läänissä

913

1 377

1 709

2 676

1 290

2 590

3 240

5 010

Oulun läänissä

430

757

596

952

1 852

3 209

6 266

7 136

Lapin läänissä

101

509

217

3 373

Yhteensä

202 931

198 452

226 392

234 579

353 478

388 232

393 753

442 162

Vuonna 1940 ovat kaikki luvut huomattavasti suurempia kuin vuonna 1920, mikä on osoituksena muuttoliikkeen vilkastumisesta. Väestön syntymäpaikat osoittavat, että selvemmin kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Savo toimi Helsinkiin suuntautuneen muuttoliikkeen etappina. Mikkelin lääni menetti Uudellemaalle 19 000 henkeä ja Kuopion lääni lähes 27 000 henkeä. Toinen tärkeä muuttosuunta oli Viipurin lääni. Muuttotappiota kirjautui Mikkelin läänille lähes 10 000 henkeä ja Kuopion läänille vajaat 15 000.

Paitsi Kymenlaakso myös Vuoksenlaakso oli ”savolaisten Amerikkaa”, johon suuntautunut muuttoliike Savosta kasvatti Viipurin läänin väestöä etenkin ennen Suomen itsenäistymistä ja tasavallan alkuvuosina. Teollistuva pääkaupunkiseutu oli toinen tärkeä muuttosuunta.

Tyypillinen maaltamuuttaja oli nuori ja perheetön, tilattoman tai pientilallisen tytär tai poika, jolle ei löytynyt elantoa omasta takaa. Tavallisesti muuttajalla oli kokemusta metsä- tai sekatyömiehenä, renkinä tai piikana olosta. Kotiseudultaan uusille asuinsijoille muuttaneet saivat elantonsa tehdas-, rakennus- tai metsätyömiehinä, erilaisissa palvelutehtävissä ja sivuansioissa. Maaltapaon kiihkeimpinä vuosina 1930-luvun jälkipuoliskolla Kuopion läänin maaherra valitti usein, miten ”varsinkin palveluväen, erikoisesti karjakkojen, ’maaltapako’ kaupunkeihin oli niin runsasta, että maanviljelijät joutuivat paikoittain kärsimään palvelijain puutetta siinä määrin, että karjaa oli hävitettävä”. Karjakkoja oli ajamassa uusien mahdollisuuksien äärelle pitkä ja raskas työaika, ja etelässä heitä vetivät puoleensa helpommat työolot.

Maakunnasta ulkomaille

Savosta muutettiin myös ulkomaille. Vuosina 1870–1914 maakunnan asukkaista 14 000 lähti etupäässä Pohjois-Amerikkaan.

Tältä alueelta ei Amerikkaan kovin vilkkaasti lähdetty, eikä kontakteja suureen länteen ollut, sillä mainittuna ajanjaksona vain 10 prosenttia Amerikkaan muuttaneista oli Mikkelin, Kuopion ja Viipurin lääneistä. Laajempaan ulkomaille muuttoon ei ollut tarvetta, sillä Venäjän ja ennen muuta Pietarin tarjoamat ansiomahdollisuudet olivat lähellä. Siirtolaisuus jatkui vielä 1920-luvulla, vaikka Yhdysvallat rajoitti sitä voimakkaasti ottamalla vuonna 1921 käyttöön siirtolaiskiintiöt.

Siirtolaiset suuntasivat tämän jälkeen yhä suuremmassa määrin Kanadaan, mutta 1930-luvun laman myötä Kanadakin esti siirtolaisten pääsyn maahan. Suomalaissiirtolaisuus loppui melko tarkalleen vuoteen 1930, minkä jälkeen Kanadaan pääsi vain, jos oli varaa ostaa maata. Esimerkiksi vuosina 1929–1930 Kanadaan muutti 5 421 suomalaista, mutta vuosina 1931–1932 enää 98. Tästä syystä ei muuttajien tarkastelua kannata ulottaa 1930-luvulle.

TAULUKKO 12. Kuopion ja Mikkelin lääneistä Amerikkaan/Kanadaan muuttaneet 1918-1930.

vuosi

Kuopio

Mikkeli

Yhteensä

1918

29

30

59

1919

56

26

82

1920

237

111

348

1921

173

68

241

1922

211

68

279

1923

567

253

820

1924

305

108

413

1925

59

30

89

1926

218

87

305

1927

316

124

440

1928

276

92

368

1929

277

110

387

1930

120

52

172

Yhteensä

2 844

1 159

4 003

Vuosien 1918–1919 sarakkeissa taulukossa 12 on mukana myös Yhdysvaltoihin muuttaneet, koska heitä ei ole voitu erotella Kanadaan muuttaneista. Sitä paitsi muuttoliike Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä ennen Yhdysvaltojen tiukennettuja siirtolaislakeja oli varsin vapaata, ja useat siirtolaiset tekivät töitä sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Vuosista 1921–1923 ja osin myös vuodesta 1920 on matkustajarekisterien avulla eroteltu toisistaan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan muuttaneet. Erottelu ei ole aukoton, koska kaikkia lähtijöitä ei löydy matkustajarekisteristä.

Vuosina 1918–1919 muuttoliike oli pienimmillään, koska ihmisillä ei ollut varaa muuttaa ja koska poliittiset syyt ovat voineet hillitä muuttoliikettä varsinkin vasemmiston piirissä. Eniten savolaisia muutti Kanadaan vuonna 1923, jolloin suhdanteet olivat hyvät ja vuosikymmenen alkupuolen pienestä lamasta oli juuri toivuttu. Tuolloin myös muut suomalaiset muuttivat innokkaimmin. Yksi muuttajista oli iisalmelainen Erland Asikainen, joka astui S/S Montcalmin kannelta maihin St. Johnissa 25.10.1923. Hän kävi vuonna 1928 Suomessa, mutta palasi pian Halifaxin kautta Kenogamiin. Vuoden 1925 lama näkyi Savossakin pienentyneinä muuttolukuina. Samoin Kanadan sulkeutuminen laski siirtolaisuutta jyrkästi.

Muuttohalukkuutta sääteli pääasiassa Kanadan veto, kun taas työntö kotimaasta pysyi koko vuosikymmenen ajan jokseenkin ennallaan. Tosin vasemmistolaisten toiminta vaikeutui Suomessa koko 1920-luvun ajan, mutta se ei näytä vaikuttaneen savolaisten muuttohalukkuuteen. Monet siirtolaisista olivat omaksuneet oikeistolaisen maailmankatsomuksen.

Valtamerentakainen siirtolaisuus näyttää olleen savolaisille toinen vaihtoehto, kun etusijalle nousi muutto kotimaan kaupunkiin. Toisaalta Venäjän vaikutus näkyi, koska Venäjällä oli vielä 1920-luvulla metsätöitä tarjolla sille, joka uskalsi sinne lähteä.

Suurin osa muuttajista oli miehiä, joskin Kuopion läänissä luvut olivat melkein tasan miesten ja naisten välillä. Taustalla vaikuttivat asenteet. Miesten muutto oli hyväksytympää, ja sitä paitsi heillä saattoi myös olla enemmän rahaa toteuttaa aikeensa. Naiset taas pyrkivät kotimaan kaupunkeihin, joissa heille oli paremmin töitä tarjolla. Tosin osa heistä jatkoi kotimaasta vielä valtameren taa. Suurin osa muuttajista, yli kaksi kolmasosaa, oli naimattomia – ja vapaita etsimään elantoaan myös kaukomailta. Tämä heijastuu myös ikärakenteeseen – olihan yli puolet siirtolaisista 20–29-vuotiaita nuoria, jotka eivät olleet vielä perustaneet perhettä, mutta olivat kylläkin hankkineet ammatin. Suurin osa muuttajista oli työläisiä tai talollisia (talollisten lapsia).

Savon siirtolaisuus oli selvästi muuta maata maaseutuvaltaisempaa, mikä johtui luonnollisesti maakunnan elinkeinorakenteen agraarisuudesta. Sama ilmiö tavattiin myös voimakkaan siirtolaisuuden alueilla Etelä-Pohjanmaalla. On lisäksi muistettava, että monet niin sanotut kaupungista muuttaneet olivat alun perin kotoisin maalta. Varsinkin naisille etappimuutto ensin maalta kaupunkiin näyttää olleen henkisesti tärkeä siirtolaisuuden taustatekijä. Syntyperäiset kaupunkilaiset muuttivat vähemmän kuin maalaiset.

Pohjois-Savossa kaukosiirtolaisuus oli erittäin selvästi keskittynyt Kuopion kaupunkiin – tosin kaupungin väkimäärän huomioiden sen merkitys jäi vain 0,2 promilleen (taulukko 13.) Myös Iisalmen pitäjän, Kuopion pitäjän sekä Lapinlahden ja Kiuruveden osuudet olivat suhteellisen suuret. Kiuruvesi laskettiin kuuluvaksi Siirtolais-Suomen reuna-alueisiin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Suhteutettuna kunnan väkilukuun kaukosiirtolaisuus koski kipeimmin Kuopion pitäjää, Lapinlahtea, Iisalmen pitäjää, Kiuruvettä ja Tuusniemeä, joissa kaikissa sen osuus oli yli yksi promille. Kuopion lehtokeskus oli maakunnan viljavinta seutua (Leppävirta, Vehmersalmi, Tuusniemi, Kuopio, Muuruvesi, Maaninka, Lapinlahti, Iisalmi ja eteläosat Nilsiän ja Varpaisjärven kunnista). Tältä alueelta siirtolaiseksi lähteminen olikin suhteellisen yleistä. Ehkä ihmisillä oli säästöjä, joiden turvin heillä oli varaa matkustaa. Toisaalta Tuusniemellä oli kartanoiden omistajia ja toisaalta paljon maanvuokraajia, mikä aiheutti vastakkainasettelua ja saattoi aiheuttaa poliittista muuttoa.

Etelä-Savossa kaukosiirtolaisuus keskittyi Kangasniemen, Mikkelin maalaiskunnan ja Pieksänmäen alueelle. Professori Heikki Waris on muistellut:

Siellä Massachusettsin Gardnerissa olen tavannut Pienois-Pieksämäen, jossa vanha polvi vielä 1940-luvulla puhui ihan pieksämäkeläisittäin ja sanoi asuvansakin ”Kiärnässä”.

Muiden kuntien osuus jäi pieneksi. Väkilukuun suhteutettuna siirtolaisuuden merkitys jäi koko Etelä-Savossa erittäin pieneksi, 0,1–0,2 promilleen. Ilmeisesti vanhat siirtolaisperinteet vetivät samoista kunnista yhä uusia siirtolaisia. Savossa kaukosiirtolaisuus ei päässyt vaikuttamaan väestön sosiaaliseen rakenteeseen eikä se vähentänyt alueen väkimäärää, vaan luonnollinen väestönlisäys kykeni täyttämään ulkomaisen muuttoliikkeenkin jättämät aukot.

Savolaiset muuttivat Kanadaan saavuttaakseen korkeamman elintason. Jotkut harvat toteuttivat ”unelman” rikkaudesta, useat ansaitsivat kohtalaisesti, mutta toiset joutuivat suoranaiseen kurjuuteen, varsinkin 1930-luvun alussa, kun lama iski useimpiin suomalaissiirtolaisiin. Miehiä työllistivät pääasiassa viljely, metsätyöt, kaivokset ja rakennustyömaat. Naiset taas saivat palvelijan paikkansa lähinnä suurista kaupungeista Montrealista tai Torontosta.

Suosituinta pienviljelysseutua oli Ontario. Eritoten varpaisjärveläisiä muuttajia kiinnosti Tarmola, joka sijaitsi Thunder Bayhin kuuluvassa Gorhamissa. Tarmola muodostui lähes kokonaan sosialistiseksi ja osuustoimintaa tukevaksi savolaiseksi yhdyskunnaksi. Tukkitöitä tehtiin ennen kaikkea Quebecissa ja Ontariossa, jotka olivat myös savolaisten suosituimmat asuinprovinssit. Asuinpaikka ei määrännyt työtä, vaan työ määräsi asuinpaikan ja sen perässä oltiin valmiita kiertämään ja liikkumaan pitkiäkin matkoja.

Savosta, Pohjois-Karjalasta ja Kainuusta Kanadaan vuosina 1918–1930 muuttaneiden siirtolaisten sopeutumista väitöskirjassaan tutkineen Eija Kettunen-Hujasen mukaan savolaisten ja laajemmin itäsuomalaisten suurin ero verrattuna muihin suomalaisiin lienee ollut se, että heille lähdön kynnys oli korkea ja samalla myös paluukynnys kohosi korkeammaksi kuin esimerkiksi pohjalaisilla.

TAULUKKO 13. Savolaisten muutto Amerikkaan/Kanadaan 1918-1930 eri paikkakunnilta

Pohjois-Savo

Kunta

Muuttajia

‰ väkiluvusta

Kuopion kaupunki

362

0,2

Iisalmen mlk

223

1,4

Kuopion mlk

176

1,7

Lapinlahti

154

1,7

Kiuruvesi

147

1,3

Vieremä

101

(ks.Iisalmen mlk)

Pielavesi

93

0,1

Tuusniemi

80

1,1

Sonkajärvi

77

0,1

Suonenjoki

64

0,1

Karttula

62

0,1

Leppävirta

62

0,0

Kaavi

59

0,1

Maaninka

59

0,1

Nilsiä

58

0,1

Etelä-Savo

Kunta

Muuttajia

‰ väkiluvusta

Mikkelin mlk

217

0,1

Kangasniemi

202

0,2

Pieksämäki

198

0,2

Mikkelin kaupunki

70

0,2

Haukivuori

49

0,1

Juva

45

0,0

Joroinen

35

0,0

Savonlinna

29

0,1

Jäppilä

22

0,1

Poikkeuksellista oli myös heidän asettumisensa Quebeciin, vaikka ympäröivä yhteiskunta ei ottanutkaan heitä erityisen sydämellisesti vastaan. Itäsuomalaisilla näyttää myös olleen suurempi halu integroitua ympäröivään yhteisöön, joten he olivat halukkaampia menemään kielikursseille ja jopa opiskelemaan ranskaa kuin muut suomalaiset.

Leo Harmaja arveli vuonna 1936, että ”nähtävästi ne uudet olot, joihin nämä Savosta lähteneet tulokkaat ovat joutuneet useinkin ovat suorastaan pakottaneet heitä terästämään tarmoaan ja ponnistamaan parhaita kykyjään, jotteivät he vieraassa maassa olisi painuneet pinnan alle”.

Itsenäisessä Suomessa kukoisti myös laiton siirtolaisuus. Ilman passia liikuttiin rajan yli Neuvosto-Venäjälle tai Neuvostoliittoon erityisesti vuosina 1918–1922 ja lamavuosina 1929–1934. Tässä peilautuivat molempia maita koetelleet taloudelliset ja poliittiset vaikeudet. Sisällissodan jälkeen itäiseen naapurimaahan pakeni arviolta 10 000 punaisten puolella taistelutta. Kaikkiaan 15 000 suomalaista lähti 1930-luvun alussa salateitse Neuvostoliittoon. Suurin osa heistä haki työtä ja toimeentuloa, mutta jotkut loikkasivat pelkästään poliittista syistä ja jotkut taas seikkailunhalusta.

Kuopion läänistä loikkareita oli yli kaksinkertainen määrä (238) Mikkelin lääniin verrattuna (113). Kuopiosta ja Kuopion pitäjästä siirtyi Neuvostoliiton puolelle 22, Rautalammilta 15, Mikkelistä ja Mikkelin maalaiskunnasta 14, Mäntyharjulta 13, Karttulasta 12 sekä Lapinlahdelta 11, Leppävirralta 11 ja Tuusniemeltä 11 loikkaria. Muista savolaiskunnista loikkareita oli alle kymmenen.

Savo kokonaisuudessaan ei noussut merkittäväksi laittoman siirtolaisuuden alueeksi. Monet loikkarit pyrkivät oloihin pettyneinä ennen pitkää takaisin Suomeen samalla tavalla kuin olivat naapurimaahan menneetkin, eli laittomasti rajan yli kulkemalla. Kaikkiaan noin 2 600 suomalaista loikkaria pääsi 1930-luvun kuluessa palaamaan Neuvostoliitosta, pääasiassa salateitse. Suuri osa loikkareista joutui Stalinin vainojen uhreiksi. Joukossa oli myös runsaasti savolaisia.

Elinkeinorakenne

Savon elinkeinorakenteen muutoksia voidaan tarkastella myös niin sanotuista papiston kymmenvuotistauluista koottujen tietojen valossa. Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon papisto laati taulut kirkonkirjojen mukaan seurakunnittain. Vastaavasti rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluneiden tiedot perustuivat jäsenluetteloihin ja siviilirekisteriin kuuluneiden tiedot erityisiin henkilökortteihin ja -kaavakkeisiin.

Erityisesti kaupunki- ja teollisuustaajamaseurakuntia koskevat tiedot ovat vain suuntaa-antavia, sillä niiden toimintaympäristössä väestö oli liikkuvaa ja ammattijako pitkälle kehittynyttä. Myös elinkeinorakenteen merkitsemistapa riippui papiston aktiivisuudesta. Vielä vuoden 1930 kirkonkirjoihin oli merkitty vain perheiden päämiesten ammatit. Perheenjäsenet luettiin todennäköisesti samaan ammattiryhmään kuin perheen päämiehet, vaikka heidän ammattinsa saattoi olla aivan toinen.

Elinkeinotilaston epäluotettavuus näkyy selkeästi vuoden 1940 kaupunkiväestön kohdalla. Tuolloin ammatittomien ryhmään merkittiin 9,7 prosenttia ja sekatyömiehiksi peräti 20,7 prosenttia Savon koko kaupunkiväestöstä. Vaikka elinkeinotilasto pysyi yksityiskohdissaan epäluotettavana niin kauan kuin se perustui papiston kirkonkirjojen pohjalta tekemiin laskelmiin, ovat vuosien 1920, 1930 ja 1940 tiedot huomattavasti käyttökelpoisempia kuin varhaisemmat tilastoinnit. Epäselvä ryhmä ”muut elinkeinot” pienentyi ja hävisi lopulta kokonaan. ”Päiväpalkkalaisista” yhä enenevä osa sijoitettiin siihen elinkeinoon, josta työntekijät todella saivat päiväansionsa, ja tuntemattomien ryhmä supistui.

Elinkeinorakennetta voidaan kuvata kolmijaolla alkutuotanto, jalostava tuotanto ja palvelut. Alkutuotanto oli toimialoista hallitsevin. Savo oli vuonna 1920 selkeästi maatalousvaltaisempi kuin koko maa keskimäärin. Kun vuonna 1920 maataloudesta sai toimeentulonsa koko maassa noin 66 prosenttia väestöstä, Savossa vastaava luku oli yli 77. Alueiden rakenteelliset erot olivat valtavia. Esimerkiksi pitkäaikaisen presidenttimme Urho Kekkosen syntymäkunnassa Pielavedellä väestöstä 97 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Maa- ja metsätaloudesta elantonsa saaneiden osuus laski Savossa 1920- ja 1930-luvuilla 77 prosentista 68 prosenttiin. Koko Suomessa alkutuotannon osuus laski 66 prosentista 54 prosenttiin.

Ongelmallisia elinkeinoryhmiä olivat ”sekatyömiehet”, ”elinkeino tuntematon” ja ”itsenäiset ammatittomat”, joihin Savon papisto luki 11 prosenttia koko väestöstä vuonna 1920, 7,8 prosenttia vuonna 1930 ja 10,4 prosenttia vuonna 1940. Eino Jutikkalan mukaan nämä ammattiryhmät on jaettava maatalouden ja teollisuuden kesken siinä suhteessa, mikä niillä on tilastossa. Tällaisella muunnoksella saadaan alkutuotannosta eli maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa saaneiden osuuden muutos Savon koko väestöstä seuraavanlaiseksi:

Vuosi

Koko maakunta

Maaseutu

1920

85,9 %

90,8 %

1930

79,0 %

86,3 %

1940

74,7 %

82,8 %

Esimerkiksi Hämeen läänissä maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa saaneiden osuus aleni mainitut muunnokset huomioiden 59 prosenttiin vuoteen 1930 mennessä ja 45 prosenttiin vuoteen 1940 mennessä. Viipurin läänissä maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa saaneiden osuus laski 67 prosentista 62 prosenttiin. Savossa elinkeinorakenteen muutos oli verrattomasti hitaampaa. Valtaosaltaan metsäteollisuuden varaan rakentunut Savon teollisuuden kasvu sitoi väestöä pitkään alkutuotantoon ja maaseudulle. Niinpä maakunta kaupungistui hyvin verkkaiseen tahtiin ja väestö jakautui suhteellisen tasaisesti sen eri osiin.

Savon maaseutu sai torpparivapautuksen myötä heti 1920-luvun alussa tuhansia itsenäisiä pienviljelijöitä ja asuntotontin haltijoita. Ylivoimainen enemmistö maalaiskuntien väestöstä pysyi edelleen tukevasti maatalouden parissa. Entisistä torppareista tuli pienviljelijöitä ja vuosipalkollisista palkattua maatyöväkeä. Osa entisestä tilattomasta väestä haki uutta toimeentuloa myös muista elinkeinoista ja hakeutui muun muassa kaupunkien ja tehdaskylien tehtaisiin. Vanhat tehdasyhdyskunnat pysyivät teollisina saarekkeina.

Savossa maatalous oli perin suomalaista pientilavaltaista karjataloutta. Maatalous ei tarjonnut työpaikkoja ulkopuolisille, eikä siihen viittaa myöskään tutkimusajanjaksolla perustettujen uusien tilojen lukumäärä eikä luonne. Ne olivat suurimmaksi osaksi perheen voimin ylläpidettyjä pientiloja eivätkä ne lisänneet maatalouden volyymia.

TAULUKKO 14.  Savon ja väestön elinkeinorakenne 1920-1940.

Vuosi

Alue

Väestö yht.

Maa- ja metsätalous.

Teollisuus

Rakenn. toiminta

Kauppa

Liikenne

Palveluala

Sekatyömiehet

Elinkeino tuntematon

Itsenäiset ammatittomat

1920

Kaupunki

29 861

1,9

19,5

2,5

8,5

9,2

12,1

15,8

24,8

5,6

100

Maaseutu

328 454

84,3

5,0

0,5

0,8

1,3

1,5

3,1

1,0

3,6

100

Yhteensä

358 315

77,4

6,2

0,7

1,4

1,9

2,4

4,2

3,0

3,8

100

1930

Kaupunki

37 450

2,9

28,2

7,8

12,8

10,4

17,3

5,9

3,8

10,9

100

Maaseutu

332 462

81,2

6,3

1,0

1,1

1,9

2,2

3,2

0,5

2,5

100

Yhteensä

369 912

73,3

8,5

1,7

2,3

2,8

3,7

3,5

0,8

3,4

100

1940

Kaupunki

47 869

2,8

21,6

4,9

10,8

10,6

18,9

20,7

9,7

100

Maaseutu

331 750

77,1

6,3

1,4

1,8

2,5

3,4

4,5

2,9

100

Yhteensä

379 619

67,7

8,2

1,9

2,9

3,6

5,3

6,6

3,8

100

Lähde: Väestön elinkeino, 1979.

Niiden elinkelpoisuus ei perustunut karjatalouteen tai viljelyyn vaan metsätöihin.Suuntauksen taustalla oli valtion harjoittama elinkeino- ja asutuspolitiikka, jonka tarkoituksena oli sitoa metsäteollisuuden potentiaalinen työntekijäjoukko tilan avulla pysyväksi työvoimaksi. Maa- ja metsätaloussektorin dynaamisuus Savossa ei siis tutkimusajanjaksolla perustunut maatalouden vaan metsätalouden kasvuun. Käytännössä metsätalous oli raaka-aineenhankintaa metsäteollisuuden käyttöön sekä metsänhakkuu- ja uittotöitä.

Metsätalouden vahvistuminen perustui Savossa yhtäältä puutavaran kysyntään kansainvälisillä markkinoilla ja toisaalta omistussuhteiden muutokseen kotimaassa, mutta myös vapaan työvoiman saatavuuteen.

Ammattimaistuva, koneellistuva ja perheviljelmiin siirtyvä maatalous pystyi yhä vähemmän työllistämään tilatonta väestöä. Tilattomat olivat metsäteollisuudelle hyvä työvoimareservi, ja he siirtyivätkin pikku hiljaa maatalouden piiristä metsätöihin. Metsäteollisuuden raaka-ainehankinta rakentui agraariyhteiskunnan pääelinkeinon – maatalouden – muutosten pohjalle. Savon palkkatyöläiset olivat pääosin maaseudun vähäväkisiä, tilattomia ja kääpiötilallisia, joille metsäteollisuus sahoineen ja hakkuu- sekä uittotyömaineen tarjosi modernit, rahapalkkaan perustuvat työsuhteet.

Kolmikymmenluvun lopulla maa- ja metsätalous elätti yli puolet Savon maalaiskuntien väestöstä Juankoskea ja Suonenjokea lukuun ottamatta. Savon maatalousvaltaisimpia kuntia olivat Enonkoski, Jäppilä, Kangasniemi, Pertunmaa, Pielavesi, Rautavaara, Varpaisjärvi, Vehmersalmi, Vesanto ja Vieremä, joissa kaikissa maa- ja metsätalouden osuus oli 90 prosenttia tai enemmän vielä vuonna 1940.

Teollisuus työllisti 6,2 prosenttia maakunnan väestöstä vuonna 1920 ja 8,2 prosenttia vuonna 1940. Tässäkin suhteessa Savo kulki maan yleistä kehitystä jäljessä, sillä koko maassa teollisuudesta sai elantonsa vuonna 1940 runsaat 15 prosenttia väestöstä. Savon kaupunkien väestöstä viidennes sai toimeentulonsa teollisuudesta vuonna 1920. Teollisuusväestön osuus kohosi 1920-luvulla jo yli 28 prosenttiin, mutta vastaavaa kehitystä ei enää tullut 1930-luvun osalle, sillä vuonna 1940 teollisuus antoi kaupunkiväestöstä elannon enää reilulle viidennekselle. Teollisuudesta valtaosa oli metsäteollisuutta ja elintarvikkeiden jalostusta eli sahoja, paperiteollisuutta, meijereitä, myllyjä, lihanjalostusta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi etenkin puunjalostusteollisuus kehittyä, ja tämä näkyi Savonkin teollisuustyöntekijöiden määrän kasvuna. Pohjois-Savossa teollisuuden työvoima kasvoi 1920-luvulla 1 500 hengellä ja Etelä-Savossakin lähes 900 hengellä. Lamakausi koetteli koko maakunnan teollisuutta, mutta erityisen voimakkaasti teollisuustyöntekijöiden määrä romahti Pohjois-Savossa, jossa teollisuuden työllistävä vaikutus aleni vuoden 1920 tasolle. Laman jälkeen Pohjois-Savon teollisuus elpyi jonkin verran.

Niissä maalaiskunnissa, joissa oli vähänkin enemmän teollisuutta, oli vastaavasti maataloudesta elävien osuus pienempi. Esimerkiksi Juankoskella ammatissa toimivasta väestä työskenteli 1930-luvun lopulla vajaa viidennes teollisuudessa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin tuo osuus oli ollut peräti 34,2 prosenttia. Samoin Suonenjoella ammatissa toimivasta väestä oli teollisuudessa lähes joka viides kuntalainen. Virtasalmella teollisuusalan osuus oli peräti 28,6 prosenttia, vaikka siellä kuitenkin lähes kolme neljäsosaa koko väestöstä sai elantonsa maataloudesta.

Koko väestöstä teollisuus ja sekatyöt elättivät 1930-luvun lopulla yli kymmenen prosenttia myös Haukivuorella, Kuopion maalaiskunnassa ja Ristiinassa. Käytännössä näin oli ainakin Leppävirralla, Punkaharjulla ja Savonrannalla, mutta näillä paikkakunnilla suurin osa teollisuustyöntekijöistä on tilastoitu sekatyöntekijöiden ryhmään.

Palveluelinkeinojen osuus nousi 2,4 prosentista vajaaseen 4 prosenttiin vuosina 1920–1930 ja noin 5 prosenttiin vuonna 1940. Palvelualan nousu oli suhteellisesti kaikkein nopeinta, mutta absoluuttisesti se ei vielä kyennyt vetämään puoleensa suuria väestömassoja. Kaupungeissa näiden elinkeinojen merkitys oli silti suuri: vuonna 1920 elantonsa eri palveluammateista sai 12 prosenttia kaupunkilaisista, vuonna 1930 puolestaan 17 prosenttia ja vuonna 1940 kaikkiaan 19 prosenttia. Tilastoinnissa palvelualaan kuuluviksi luettiin lähinnä julkisen sektorin palveluelinkeinot, kuten hallinto, koulutus ja hoitoalat. Mikäli kaupunkien ”sekatyömiehet”, ”elinkeinoiltaan tuntemattomat” ja ”itsenäiset ammatittomat” jaotellaan teollisuuden ja palveluelinkeinojen piiriin niiden osuuksien mukaisesti, teollisuusväestön osuudeksi saadaan vajaat 30 prosenttia ja kaupan ja liikenteen ja julkisten toimien osuudeksi reilut puolet. Tässä suhteessa Savo poikkesi esimerkiksi Hämeen ja Uudenmaan lääneistä, joissa kaksi kolmesta kaupunkilaisesta sai elantonsa teollisuudesta ja vain joka kolmas kaupasta ja liikenteestä.

Savon kaupungit Iisalmi, Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna erottuivat selkeästi toisistaan väestön toimeentulolähteiden suhteen. Kuopio ja Savonlinna olivat maakunnan teollisuuden ja liikenteen keskuksia, Mikkeli ja Iisalmi kaupan, hallinnon ja palvelujen keskuksia.

Kuopion kaupungin elinkeinorakenteen kehitystä on työlästä tarkastella tilastollisesti, sillä vuonna 1920 kaupungin asukkaista peräti 36,5 prosenttia merkittiin sarakkeeseen ”elinkeino tuntematon” ja 21,8 prosenttia ”sekatyömiesten” ja ”itsenäisten ammatittomien” ryhmiin. Satunnaisten hankkeiden varassa elely olikin kaupungissa jokapäiväistä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ryhmään ”elinkeino tuntematon” ei kuulunut enää yhtään henkilöä, kun taas sekatyömiesten ja itsenäisten ammatittomien ryhmä oli paisunut reiluun 7 800 henkeen eli lähes kolmannekseen kaupungin väestöstä.

Näistä enin osa olisi ilmeisesti luettava ryhmään ”teollisuus ja rakennustoiminta”. Teollistumisen vaikutus kohdistui autonomian ajan lopulla Kuopiossa nimenomaisesti naisiin ja erityisesti naimattomiin naisiin, mikäli vaikutusta arvioidaan työllisyyden kasvulla. Ajanjaksolla 1880–1920 teollisuuden ja käsityön parissa ammatissa toimivien miesten määrä nelinkertaistui ja naisten yli kaksisataakertaistui. Kasvu oli todella huomattava siinä valossa, että koko kaupungissa ammatissa toimivien miesten määrä vastaavana aikana kolminkertaistui ja naisten määrä viisinkertaistui.

TAULUKKO 15. Kaupunkiväestön elinkeinot 1920, 1930 ja 1940.

Kaupunki

Teollisuus ja rakennustoiminta

Kauppa, liikenne ja palvelut

Muut

1920

1930

1940

1920

1930

1940

1920

1930

1940

Mikkeli

16,8

18,6

27,4

38,8

52,1

50,6

44,4

29,3

22,0

Savonlinna

35,0

35,3

21,6

46,4

42,9

30,7

18,6

21,8

47,7

Kuopio

17,9

41,7

29,8

23,2

36,0

37,6

59,0

22,3

32,6

Iisalmi

37,1

27,1

12,0

34,9

47,9

48,1

28,0

25,0

39,9

Savo

22,0

36,0

26,5

29,9

40,5

40,2

48,1

23,5

33,3

Lähde: Väestön elinkeino, 1979

Vaikka Kuopio ei ollutkaan teollisuuskaupungin maineessa 1920-luvun alussa, ei teollisuuden, käsityön ja rakentamisen osuus jäänyt Kuopiossa kuin viisi merkityksetöntä tuhannesosaa alle koko maan keskiarvon. Heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä koki kuopiolainen talouselämä nopean nousun, mutta se tasaantui kuitenkin hyvin pian – päinvastoin kuin muualla Suomessa, missä nousukautta kesti aina 1920-luvun lopulle saakka. Erityisen voimakas taantuma kohtasi Kuopion saha- ja puuteollisuutta, mikä näkyi esimerkiksi työvoimaluvuissa.

Vuonna 1920 oli kaupungin seitsemässä saha- ja puuteollisuuden toimipaikassa 625 työntekijää (se oli samalla suurin teollisuusala työntekijöiden määrän osalta), mutta jo seuraavana vuonna toimipaikkoja oli yksi vähemmän ja työntekijöitä noin sata vähemmän. Vuosikymmenen lopulle mennessä työntekijöiden määrä supistui edelleen runsaaseen 270:een.

Konepajateollisuus, mukaan luettuna autokorjaamot, laajeni toimipaikkojen eli yritysten osalta lähinnä sotavuosien kuluessa nelinkertaiseksi (eli kahdeksaan) vuoteen 1920 mennessä. Samaan aikaan työntekijöiden määrä peräti kolminkertaistui 356:een. Vielä enemmän oli työntekijöitä kemianteollisuudessa (427), mutta suurin oli sittenkin vielä 1920 saha- ja puuteollisuus.

Pienemmmiksi teollisuudenhaaroiksi työntekijöiden määrän osalta tarkasteltuna jäivät edelleen tekstiili- ja nahkateollisuus, kun taas paperi-, kivi-, lasi- ja saviteollisuuden toimipaikkoja ei 1920 näy olleen kaupungissa lainkaan. Elintarvikealan kuudessa teollisuuslaitoksessa oli 116 työntekijää.

Suurimmat höyrymyllyt olivat Oy Sammon, Gust. Raninin perikunnan ja Saastamoisten myllyt. Nämä liikkeet olivat samalla myös huomattavia tukkuliikkeitä, jotka ulottivat kaupankäyntinsä laajalle alueelle ympäri Suomea.

Seudun maatalousväestön näkyvimpiin yrityksiin kuuluivat Kuopion meijeri sekä maan suurimpiin lukeutunut karjanmyyntiosuuskunta. Kuopio oli 1920-luvulla edelleen vahva sisämaan tukkukaupan, erityisesti elintarvikealan keskus. Yli puolet Suomeen tuodusta viljasta jauhettiin 1920–1930-luvulla juuri Kuopiossa. Kaupunki oli myös vilkas sisävesien laivareittien keskussatama. Linja-autot veivät vain vähitellen jalansijaa valkoisilta höyryaluksilta. Osa tavara- ja matkustajakuljetuksista alkoi kuitenkin jo 1920-luvulla siirtyä vesi- ja rautateiltä maanteille, joita vähitellen valmistui vesistöjen rikkoman maaston aiheuttamista hankaluuksista huolimatta.

Rautatieyhteyksien osalta tärkeä tapahtuma oli Kallan siltojen valmistuminen työttömyystöinä vuonna 1930 Toivalansalmen ylitse. Lossi poistui, kun viereen valmistui vuonna 1932 myös autoliikennettä palveleva silta. Kaupungissa valmistui Puijonkadun rautatiealikäytävä vuonna 1927 ja Maaherrankadun vuonna 1931. Rautatieasema rakennettiin vuonna 1935 lähemmäksi kaupungin keskustaa, nykyiselle paikalleen.

Kuopio oli 1920-luvun puolivälissä Tampereen jälkeen seuraavaksi tärkein sisämaan teollisuuskaupunki sekä työvoiman määrän että tuotannon arvon osalta. Vuosikymmenen puolivälissä kaupungissa oli kaikkiaan 67 erilaista teollista yritystä ja niissä työvoimaa yhteensä noin 2 240 henkilöä. Teollisuustilastojen mukaan suurin osa Pohjois-Savon tehdas-, saha- ja pajatyöläisistä asui 1920-luvun lopussa Kuopiossa (2 221 työläistä).

Vuonna 1930 teollisuudesta ja rakennustoiminnasta sai elantonsa jo 41,7 prosenttia väestöstä. 1930-luvun alussa talouden lamakausi näkyi Kuopiossakin, sillä vuonna 1940 teollisuudesta hankki elantonsa enää 26 prosenttia kaupungin väestöstä. Kuopiota ei voi pitää erityisen leimallisesti kauppakaupunkinakaan, koska kaupan osuus jäi koko maan keskiarvon alle vuonna 1920. Liikenteen osuus kaupungeissa oli yleensä pienempi kuin kaupan. Kuopiossa tilanne oli päinvastainen. Muita plusmerkkisiä elinkeinoja Kuopiossa olivat opetus ja pääomatuloilla eläminen. Opetuksen hyvä asema sopii oikein hyvin kaupungin maineeseen koulukaupunkina, ja pääomatuloilla eläminen kuvaa Kuopion ominta omaa, sillä kaupungissa oli paljon talonomistajia verrattuna kaupunkeihin, joissa oli jo paljon asunto-osakeyhtiöitä.

Myös Savonlinnan kohdalla elinkeinotilaston epäluotettavuus käy ilmi, sillä sotavuonna 1940 kaupungin asukkaista peräti 43,6 prosenttia merkittiin ”sekatyömiesten” ja ”itsenäisten ammatittomien” ryhmiin. Savonlinna alkoi teollistua ensimmäisen maailmansodan aikana ja välittömästi sitä seuranneina vuosina, jolloin sen liepeille syntyi edullisten liikenneyhteyksien ja ympäristön metsävarojen ansiosta puunjalostus-, konepaja- ja telakkateollisuutta. Sodan jälkeen tämä kehitys jatkui niin, että sekä 1920- että vielä 1930-luvullakin teollisuustyöväestön määrä kaksinkertaistui. Lamakausi pysäytti Savonlinnan seudun teollisuuden kasvun. Parempien aikojen palattuakaan ei teollisuusyritysten määrä Savonlinnassa juuri noussut.

1930-luvun kuluessa ei kaupunkiin perustettu ainoatakaan merkittävää uutta teollisuuslaitosta. Sen sijaan jo olemassa olevat yritykset voimistuivat nousukauden myötä. Sekä työntekijäin kokonaismäärä että käyttövoima kasvoivat vuosina 1932–1938 noin kaksinkertaisiksi ja tuotannon bruttoarvo yli kaksinkertaiseksi. Vuonna 1938 teollisuuden työntekijämäärä oli noussut 1 398 henkeen. Schaumanin vaneritehdas oli aikakauden lopulla edelleen Savonlinnan suurin teollisuuslaitos. Vuonna 1938 sen palveluksessa oli 57 prosenttia Savonlinnan koko teollisuustyövoimasta.

Vuonna 1942 sillä oli 496 työntekijää. Muita suuria teollisuuslaitoksia oli Lypsyniemen Konepaja Oy (176 työntekijää), Savola Oy:n sahalaitos (67), Enso-Gutzeitin laivatelakka (53) Repola-Viipuri Oy:n laivatelakka (42) ja Savonlinnan Konepaja Oy (29).82 Vuodesta 1950 lähtien joka kymmenes vuosi järjestetyt väestönlaskennat antavat vihdoinkin mahdollisuuden saada luotettava kuva Savonlinnan elinkeinorakenteesta.

Vuoden 1950 väestönlaskenta kertoo ennen kaikkea sen, että Savonlinnasta oli todella tullut teollisuuskaupunki. Vuonna 1950 työskenteli kaksi viidesosaa ammatissa toimivasta väestöstä teollisuuden palveluksessa.

Mikkeli oli läänin kaupan, liikenteen ja palveluiden keskus. Näihin aloihin liittyneet erilaiset ammatit työllistivät yli puolet kaupungin asukkaista vuosina 1930 ja 1940. Suurisuuntaisemman teollisuuden sijoittumista Mikkeliin maailmansotien välisenä aikana esti energiansaannin vaikeus.

Saimaan ja Kymijoen vesistöjen vedenjakajaseudulla sijaitsevan Mikkelin ympäristössä ei ollut sopivia vesistöjä koskivoiman saamiseksi. Niinpä Paukkulan tilalle vuonna 1920 suunniteltu tehdashanke raukesi, kun lämpövoimalla toimiva kaupungin sähkölaitos ei voinut toimittaa sähköä sillä hinnalla, minkä hankkeen suunnittelijat olisivat olleet valmiit maksamaan. Kaupungin perustamista eivät määränneet taloudelliset, vaan puhtaasti hallinnolliset näkökohdat. Lääninhallituksen lisäksi kaupungissa oli eri hallintoalojen virastoja ja varuskunta.

Mikkeli on myös mainittava koulukaupunkina. Mikkeli oli laajan talousalueen keskuspaikka ja sen liike-elämä oli vilkasta, vaikka siellä ei ollutkaan suuria tehdaslaitoksia. Vuonna 1939 Mikkelissä toimi teollisuuden alalla vain 406 henkeä. Heistä suurin osa työskenteli elintarviketeollisuudessa (135 henkeä), konepajateollisuudessa (90) ja nahkateollisuudessa (88). Sen sijaan saha- ja puuteollisuudella oli Mikkelin kaupungin alueella sotien välisenä aikana vain vähäinen merkitys.

Mikkelin liike-elämä selviytyi 1930-luvun ankarista pulavuosista suhteellisen vähäisin vaurioin. Kaupungissa toimivat kauppa- ja teollisuusliikkeet osoittautuivat vakavaraisiksi ja kestivät pula-ajan puristuksen keskimääräistä paremmin. Taulukosta 15 näkyvä teollisuuden ja rakennustoiminnan kasvu 1930-luvulla oli puolestaan lähes yksinomaan vuoden 1931 esikaupunkiliitoksen seurausta. Kaupungin laidalla, mutta maalaiskunnan alueella sijaitsi kolme suurta puualan yritystä, Halla Oy:n Saksalan höyrysaha, Mikkelin Puutavara Oy:n omistama Tuppuralan höyrysaha ja Saimaan Puunjalostus Oy:n Mikkelin saha ja tynnyritehdas.

Vuonna 1942 Mikkelin suurimmat teollisuusyritykset olivat Talotehdas Grahn & K:mi Kommandiittiyhtiö (173 työntekijää), Mikkelin Kenkätehdas (68), Mikkelin Keksi- ja Leipätehtaat Oy (33) ja Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy Mikkelin mylly (32). Muissa teollisuusyrityksissä oli alle kaksikymmentä työntekijää.

Iisalmen kaupunki oli pääosin pienyrittäjien ja kauppiaiden varassa elävä kaupan keskus, joka välitti tuotteita ja palveluja maaseudulle. Yleensä kauppatoiminnan merkitys Iisalmen vaurastumiselle oli suuri, sillä alue oli niukasti teollistunut. Kaupungin teollisuus oli Luuniemen alueen muutaman yrityksen varassa. Merkittävinä syinä teollisuuden vähäisyyteen oli halvan sähkövoiman puute ja kuljetusmatkojen pituus.

Miika Siirosen väitöstutkimuksen mukaan myös sisällissodan jälkeen eräät tahot jarruttivat tarkoituksellisesti teollisuuden tuloa kaupunkiin, etteivät valkoisten ja punaisten valtasuhteet pääsisi muuttumaan työläisväestön kasvun myötä. Teollisuudesta toimeentulonsa saavien osuus, vaikka rakennustoimintakin on mukana, oli Iisalmessa vain 27,1 prosenttia vuonna 1930. Iisalmi kuului niihin kaupunkeihin, jotka keskittyivät palvelujen – kaupan, hallinnon, opetuksen – tuottamiseen.

Savon väestönkehitys kytkeytyi erityisesti maaseudulla elinkeinorakenteen eroihin. Agraarielinkeinojen ja teollisuuselinkeinojen suhteen kehittymistä kuvaa taulukko 16, jossa esitetään Etelä- ja Pohjois-Savon maaseutuväestön elinkeinorakenne.

TAULUKKO 16. Savon maaseutuväestön elinkeinorakenne 1920, 1930 ja 1940.

1920

1930

1940

1920

1930

1940

1920

1930

1940

Etelä-Savo

83,9

80,1

78,9

5,2

7,0

5,4

10,9

12,9

15,7

Pohjois-Savo

84,6

82,2

75,6

4,8

5,7

7,1

10,6

12,1

17,3

Savo

84,3

81,2

77,1

5,0

6,3

6,3

10,7

12,5

16,6

Lähde: Väestön elinkeino, 1979

Savossa oli vain muutamia suurehkoja teollisuuspaikkakuntia. Pääosin niissä kunnissa, joissa oli merkittävimmin teollisuutta, myös väestönkehitys oli yleensä keskimääräistä nousujohteisempaa. Vesi- ja rautatiet sekä energian saanti säätelivät paljolti teollisuuden sijoittumista. Pohjois-Savossa ylivoimaisesti eniten teollisuustyöläisiä oli asukaslukuun suhteutettuna Varkaudessa (v. 1929 noin neljännes asukkaista eli 1 503).

Koko Varkauden yhdyskunta oli muodostunut Ahlströmin tehtaiden ympärille. Vuonna 1930 Varkaus sai kauppalaoikeudet. Kuopion kaupungissa ja Varkaudessa asui noin kaksi kolmasosaa kaikista Pohjois-Savon teollisuustyöntekijöistä. Niiden jäljessä tulivat Iisveden sahayhteisön leimaama Suonenjoki (636), Jynkän teollisuustyöväestä ja sahoista tunnettu Kuopion maalaiskunta (516), Ylä- Savon sahakeskus Iisalmi (268), Varkauden imussa teollistunut Leppävirta (278), Saastamoisen Syvänniemen rullatehtaasta tunnettu Karttula (196) ja Koillis-Savon teollisuuskeskittymä Juankoski (162).

Vuoden 1929 tilastot kertovat muun maakunnan vähäisestä teollistumisasteesta: teollisuustyöväestöön luettiin esimerkiksi Rautalammilla yksi, Vieremällä kaksi ja Nilsiässä kolme henkeä. Kiuruvedellä, Maaningalla, Pielavedellä, Tuusniemellä ja Vehmersalmella kussakin oli kirjoilla alle sata työläistä. Kun varsinaisella maaseudulla tiheämpiä väestökeskuksia oli vain kaksi, nimittäin Juankosken pienen kunnan keskuksena oleva Juantehdas ja Suonenjoen kirkonkylä ja sen lähellä oleva Iisveden sahojen ympäristö, ja kun pitäjien kirkonkylät olivat suhteellisen pieniä, niin on selvää, että väestön valtaosan toimeentulo perustui maa- ja metsätalouteen. Työväenliikkeen kasvualusta olikin Kuopiota, Kuopion maalaiskuntaa, Karttulaa, Juankoskea, Suonenjokea, Leppävirtaa ja Varkautta lukuun ottamatta maaseudun pienviljelijöissä, mökkiläisissä ja metsätyöläisissä. Työläisyyden raja oli kuitenkin hämärä, sillä monet mökkiläiset ja jopa pienviljelijät paikkailivat elantoaan hakeutumalla sahoille kausityöhön esimerkiksi silloin, kun metsätyöt viivästyivät.

Vuoden 1930 teollisuustilaston mukaan Mikkelin läänin maaseutukunnissa oli keskimäärin 1 630 teollisuustyöntekijää. Näistä viisi oli juvalaisia. Vain Kerimäellä ja Rantasalmella työntekijöitä oli vähemmän. Etelä-Savon teollistuneimpia kuntia olivat Haapakosken Tehdas Oy:n rautatehtaasta tunnettu Pieksämäen pitäjä (200 työntekijää) ja Joroinen, jossa Lehtoniemen konepajan lisäksi oli myös kunnan saha-, sähkö- ja myllylaitos sekä Enso-Gutzeitin Maaveden tervatehdas, sekä Halla Oy:n Kissakosken paperitehtaasta ja Kuitulan sahasta tunnettu Hirvensalmi. Yksipuolisen elinkeinorakenteen vuoksi Etelä-Savon maaseutupaikkakunnilla oli vähän tarjolla työtilaisuuksia maatalouselinkeinon ulkopuolella.

Maata omistamattomia irtolaisia oli alueella paljon, mikä suurelta osin selittää väestön muuttovalmiutta. Vuosina 1921–1939 Mikkelin lääni oli ainoa lääni, jossa maaseutukuntien muuttotappio oli luonnollista väestönlisäystä suurempi.

Viitteet:

Savo ja sen ihmiset (s. 47–88)
1 Paasi 1990, s. 275; Katajala & Juvonen 2006, s. 20
2 Katajala & Juvonen 2006, s. 20.
3 STV VI:37; Nummela 1989, s. 12; R. Räsänen 2008, s. 231.
4 Tiihonen & Tiihonen 1984 s. 144.
5 Paasi 1984, 1986 ja 1992.
6 Paasi 1984 ja 1986; Heinonen 1999.
7 Väinämö 1986; Piilola 1986.
8 Saloheimo 1973, s. 25, 56.
9 Paasi 1990, 276–277.
10 Rajaseutu 1929:6, Brander, U: Pohjois-Karjala.
11 Komiteanmietintö 1920:14 Suunnitelma valtakunnan alueen jakamiseksi lääneihin ja maakuntiin. Helsinki.; Komiteanmietintö 1923:13 Ylemmänasteisen itsehallinto ja maan jakaminen lääneihin ja maakuntiin. Helsinki.
12 Ks. Kinnunen 2006a, s. 93.
13 Teräsvuori 1967, s. 8.
14 Teräsvuori 1967; Räsänen & Räsänen 2008, s. 19–21.
15 Räsänen & Räsänen 2008, s. 21.
16 Teräsvuori 1967, s. 136: Kinnunen 1996, s. 95; Räsänen & Räsänen 2008, s. 21.
17 Häkli 1994, s. 128.
18 Maakunta-arkistojen opas 2002, s. 29–30; Nummela 1989, s. 410–412; Westerlund 1993, s. 186, 264.
19 Ks. Gustaf Ignatiuksen muistelmat (H. Ignatius 2004).
20 Katajala & Juvonen 2006, s. 25.
21 Http://www.eduskunta.f, Kansanedustajamatrikkeli 1907–2000.
22 Tässä tutkimuksessa käytetään termejä syntyneisyys, avioituneisuus ja kuolleisuus. Syntyvyys, avioituvuus ja kuolevuus ovat näiden termien synonyymejä. Pitkänen 2007, s. 338–347.
23 Strömmer 1969, s. 161, 163, 170–171; Wirilander 2008, s. 85–88 ja liitteet 7 ja 8.
24 Läsnä oleva väestö laskettiin vuosina 1910, 1920, 1930 ja 1940. Se vastaa todellista väkilukua paremmin kuin kokonaisväkiluku, mutta sekään ei ole oikea (SVT VI Väestö 98:1, s. 6-7). 1950 näistä ”osittaisväestönlaskennoista” siirryttiin tarkkoihin väestölaskentoihin (SVT VI C Yleinen väestönlaskenta 1950 1, s. 5-7). Kokonaisväkiluku (= kirkonkirjav. + vuodesta 1924 siviilirekisteriv.) laskettiin seurakunnittain mutta henkikirjaväkiluku kunnittain. Siksi pitäjän ilmestymisellä virallisen tilaston kokonaisja henkikirjaväkilukutaulukoihin saattaa olla vuoden 1925 kunnallista jaotusta koskevan asetuksen jälkeen jopa yli kymmenen vuoden ero, esimerkkinä Pieksämäen mlk/kpla. Pieksämäen kauppalan perustaminen (1930) merkitsi pitäjän väkiluvun huomattavaa supistumista, mikä kirkollisessa väestökirjanpidosta käy ilmi vasta vuodesta 1950 lähtien. Vanhastaan jokaisen muodostettavan kunnan piti olla seurakunta, mutta 1925 tätä sääntöä väljennettiin.
25 Luonnollisella väestönkasvulla eli lisääntymisellä tarkoitetaan syntyneiden ja kuolleiden välistä erotusta. Luonnollisessa väestönkasvussa ei oteta huomioon muuttoliikettä. Todellinen väestönkasvu -käsitteen käyttämisellä korostetaan, että kyseessä on koko toteutunut väestönkasvu, jossa on mukana myös muuttoliikkeen vaikutus alueen väestönkasvuun. Pitkänen 1994, s. 332–333, 336.
26 Vuosien 1910–1940 tiedot perustuvat Tilastokeskuksen (1979) julkaisuun Väestön elinkeino, joka koostuu kuntien elinkeinon mukaan jaotelluista väkiluvuista.
27 Ks. Lento 1951, s. 13–17.
28 Kaupunkien saamasta lisäyksestä 1920–1940 johtui 6 150 henkeä esikaupunkiliitoksista.
29 Väestötilastoa 75 ja 79, taulut.
30 Tervo al. 2007, s. 264–281.
31 Väkirikkain oli Varsinais-Suomi 176 787 hengellä, kun lähtökohtana on vuoden 2005 maakuntajako.
32 Tervo al. 2007.
33 Stömmer 1969, s. 161, 163.
34 Näistä väestöennusteista ks. esim. Modeen 1934, s. 3–41 ja Modeen-Fougstedt 1939.
35 Valkonen 1985, s. 17–19; Pitkänen 1994, s. 53–54.
36 Strömmer 1969, s. 96–97; Suomen taloushistoria 3, taulukko 1.12. s. 40.
37 Mäkelä 2007, s. 270, 348.
38 Mäkelä 2007, s. 181.
39 Mäkelä 2007, s. 247.
40 Mäkelä 2007, s. 407, 420.
41 Mäkelä 2007, s. 415.
42 Valkonen 1980, s. 25.
43 Pitkänen 1982, s. 198.
44 Lento 1951, s. 28–29.
45 SVT VI 66:1, s. 218–219; Kuopion kaupungin kunnalliskertomus v. 1925, s. 141. KKA.
46 As. kok. 362/28.11.1930; Lento 1951, s. 29.
47 Esim. Lento 1951; Purola 1964, s. 11, 23–24.
48 Soikkanen 1963; Itkonen 2006, s. 161.
49 Lento 1951, s. 155.
50 Hovi 1995, s. 31–35.
51 Harmaja 1936, s. 5.
52 Kymistä Kotkaan 2002, s. 168
53 Hämynen 1993, s. 308.
54 Satokangas 2004, s. 350.
55 Väestötilastoa 56:2, s. 90–93; 98:I, s. 82–85.
56 Haapala 2007, s. 164–165.
57 Kuopion maaherran kertomus 1938, s. 3 ja 1939, s. 6, KLHA. JoMA.
58 Wirilander 2008, s. 92–97.
59 Kettunen-Hujanen 2000, s. 19.
60 Kettunen-Hujanen 2000, s. 45.
61 Kettunen-Hujanen 2000, s. 46.
62 Kettunen-Hujanen 2000, s. 45–46, 166.
63 Kero 1996, s. 31.
64 Kettunen-Hujanen 2000, s. 52.
65 Waris 1961.
66 Kettunen-Hujanen 2000, s. 189 liite 5.
67 Kettunen-Hujanen 2000, s. 167–179.
68 Kettunen-Hujanen 2000, s. 180.
69 Harmaja 1936, s. 7.
70 Kostiainen 1988, s. 10, 68–69, 276–277.
71 Kostiainen 1988, s. 200–206, 216–219.
72 Väestön elinkeino, 1979, s. 5-8.
73 Jutikkala 1969, s. 55.
74 Jutikkala 1969, s. 59; Hämynen 2010, s. 82.
75 Eduskunta teki vuonna 1916 päätöksen luopua tilojen itsekannattavuus periaatteesta, mikä edisti mm. kruununmetsätorppien ja pientilojen perustamista. Björn 1999, s. 88–89.
76 Väestön elinkeino, 1979.
77 Tuomisto 1982, s. 231.
78 Tuomisto 1982, s. 232–233.
79 SVT XVIII, Teollisuustilastoa vuonna 1929.
80 Nummela 1989, s. 180–187.
81 Vehviläinen 1978, s. 462–463, 490–493, 638–639.
82 Mikkelin läänin maaherran kertomus 1942, MLHA. MMA.
83 SVT VI C: Vuoden 1950 väestölaskenta.
84 Lakio 1975, s. 17.
85 Kuujo 1988, s. 54–55.
86 Mikkelin läänin maaherran kertomus 1942, MLHA. MMA.
87 Sahan lisäksi kaksi muuta merkittävää teollisuusyritystä Luuniemellä olivat Åberg-suvun juomatehdas ja Iisalmen Nahkatehdas.
88 Savon Sanomat 16.9.2011; Siironen 2011, passim.
89 SVT XVIII Teollisuus, Teollisuustilastoa vuonna 1929.
90 SVT XVII Teollisuus, Teollisuustilastoa vuonna 1930; Lento 1951, s. 209–212, taulu IX ja Kuvio 7; Väestön elinkeino 1979, s. 164.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Back To Top