skip to Main Content

HEIMOALUE JA MAAKUNTA

Keskiajalla Savo oli läntisin osa Karjalan maakuntaa. Vielä senkin jälkeen kun Savonlinna oli rakennettu, Savonlinnan päällikkö oli Viipurin linnan päällikön alainen. Muutos tapahtui vasta uuden ajan alussa, kun koko Itä-Suomea varsin itsenäisesti hallinnut Hoijan kreivi Juhana, kuningas Kustaa Vaasan lanko, kukistui liityttyään valtakunnan vihollisiin ns. kreivin sodassa. V:sta 1535 Savonlinnassa piti valtaa kuninkaalle suoraan tilivelvollinen linnanpäällikkö, jolla oli vastuu sekä Savon veroista että sen puolustuksesta.

Ajattelemme maakuntaa helposti heimoalueeksi. Mitään jyrkkää heimorajaa oli tuskin uuden ajan alussa erottamassa Savonlinnan läänin asukkaita heidän Viipurin läänin puolella asuvista, Jääsken ja Lappeen kihlakuntiin kuuluvista naapureistaan. Sitä vastoin hallinnollinen raja oli selvä. Kun puhutaan Suomen historiallisista maakunnista, tarkoitetaankin 1500-luvun linnaläänejä, koska juuri tänä aikana maakunnat olivat hallinnollisia kokonaisuuksia. Niin ollen voimme myös varsin tarkoin selvittää, mitkä olivat tämän historiallisen Savon maakunnan eli Savonlinnan läänin rajat.

Vaikka avon rajat länttä ja pohjoista vasten muodostuessaan olivat heimorajoja, ne eivät kauan pysyneet sellaisina. Päinvastoin jo ensimmäi essä meille säilyneessä asiakirjassa, joka kertoo juuri itsenäistyneestä Savon maakunnasta, mainitaan savolaisten tunkeutuvan läänin rajan yli Korsholman läänin eli Pohjanmaan puolelle. Eräs Savon historian luonteenomaisimpia piirteitä uuden ajan alkuaikoina on juuri se, että savolaiset pursuivat maakuntarajojen yli. Tämän esityksen päätarkoituksena on kuvata savolaisten vaiheita heidän kotitanhuvillaan. Sen vuoksi maakunnan rajat osoittavat kuvauksemme varsinaisen näyttämön. Rajapaikat on merkitty tämän teoksen lopussa olevaan asutuskarttaan.

HÄMEEN VASTAINEN RAJA

Maakuntaraja Hämettä vastaan oli vähitellen muovautunut lännestä ja idästä etenevien eräomistusten kohdatessa toisensa Kymijoen vesistön varsilla. Savolaisten ja hämäläisten välinen kilpailu oli täällä johtanut omankädenoikeuteen ja veritöihin, säälimättömään »erämaan taisteluun». Ensimmäinen Hämeen ja Savon välinen raja oli vahvistettu maanoikeuden tuomiolla 1415, mutta vasta kuningas Kaarle Knuutinpojan vuosina 1446 ja 1452 antamat huolelliseen rajankäyntiin perustuvat tuomiot vahvistivat rajan, jonka kulku oli suurin piirtein kiistaton Maanselälle saakka. Uuden ajan ensimmäinen vuosisata ei järkyttänyt sitä hallinnollisena rajana. Savolainen asutusvirta vyöryi sen yli, rajariitoja esiintyi, mutta uudet savolaisten valtaamat seudut jäivät hallinnollisesti Hämeen maakuntaan.

Keskiaikaisen maakuntarajan synnystä ja sijainnista on tehty selkoa tämän teoksen ensimmäisessä osassa. Kun tutkimus on sen ilmestyttyä luonut uutta valoa myös Savon länsirajan ongelmaan, otetaan rajan kulku ja muotoutuminen seuraavassa uudelleen esille.1 Samalla voidaan valaista savolaisen asutusliikkeen varhaishistoriaa ja kiinnittää huomiota niihin rajariitoihin, joita vielä 1500-luvulla esiintyi.

Savon lounaisin kolkka oli Mäntyharjulla Tarhaveden ja Juolasveden välisessä salmessa sijaitseva Naulasaari, jossa Karjalan, Savon ja Hämeen maakuntien rajat kohtasivat. Naulasaaressa olevaan kiveen oli 1500-luvulla hakattuna kolmihaara, joka osoitti, mihin suuntaan rajat lähtivät. Savon ja Hämeen välinen raja kulki pohjoiseen, jossa 1415 mainittiin seuraavana rajapaikkana Suonteen pohjoispuolella sijaitseva Mieskonmäki (Joutsassa, nyk. Tilsalanmäki). Kaarle Knuutinpojan rajatuomiossa tämä väli tarkennettiin mainitsemalla viisi välillä sijaitsevaa rajapaikkaa, jotka olivat Karankamäki Lahnajärven ja Peruveden välisellä kannaksella, Vahvaselkä Suomeen ja Vahvajärven välillä (Hirvensalmella), Vehkalampi ja Ruokosuo Suonteen Mustalahden rannalla. Tämä rajantarkistus koitui ilmeisesti savolaisten eduksi, sillä vain muutamaa vuotta aikaisemmin oli hämäläinen aatelismies Olavi Niilonpoika Tavast vahvistuttanut itselleen oikeudessa Kälän metsän ja veden, joka sijaitsi Mieskonmäen tienoilla osaksi vahvistetun maakuntarajan itäpuolella nykyisissä Kangasniemen ja Hirvensalmen pitäjissä.2

Samoille seuduille oli piispa Maunu Tavast samoihin aikoihin perustanut Sysmän ja Mikkelin kirkkojen väliselle pitkälle erämaantaipaleelle Vahvajärven eli Juuritaipaleen piispanmajatalon ja hankkinut sille maata sekä savolaisilta että hämäläisiltä. Tämäkin tila jäi rajankäynnissä Savon puolelle. Vielä 1500-luvulla riitelivät rajasta keskenään Sysmään kuuluva hämäläinen Pertunmaan kylä ja Mäntyharjun Toivola. Henrik Klaunpoika Hornin 1553 antamalla laamannintuomiolla merkittiin kiistanalainen Karankajärven rajapaikka ja Karankajärven väliraja ennen Vahvaselkää, mutta siitä ei ollut apua. Kustaa Vaasan oleskellessa 1555 viipurissa saapui hänen luokseen vielä kolme Toivolan ja Karankamäen miestä valittamaan pertunmaalaisten tunkeutumista alueilleen. Kuninkaan sihteeri Jaakko Teitei tutki asiaa. Hänen saamansa selvityksen mukaan pertunmaalaiset asuivat kaukana kiistanalaisilta alueilta ja perivät siitä savolaisilta vuokraa, joka oli jopa suurempi kuin koko Pertunmaan kylän kruunulle maksettava maavero.

Teitti totesi laamannintvomion oikeaksi ja antoi savolaisille sen kruunun maapolitiikan mukaisen neuvon, että heidän tuli perustaa erämaahan uudistiloja eikä maksaa vuokraa toisille talonpojille.3 Kuninkaantuomiovaltaiset Hogenskild Bielke ja Knuut Knuutinpoika vahvistivat 1564 Hämeen ja Savon rajan nähtävästi juuri samaa rajaosuucta koskevan riidan johdosta. Karankamäki oli aivan rajan lähellä ja »Savon Toivola» oli ensimmäinen vankka savolaiskylä saavuttaessa Hämeestä Savoon. Savolaisasutus oli täällä tunkeutunutaivan maakuntarajalle ja savolaiset hakkasivat kaskiaan rajan taaksekin. Siksi riidat täällä yhä uusiutuivat.

Ne kärjistyivät 1590-luvulla, jolloin savolaiset joutuivat puolustamaan rajojaan samanaikaisesti kolmea maakuntaa vastaan. Vuonna 1595 pantiin toimeen Pertunmaan ja Karankamäen kohdalla maakunnankatselmus, jossa oli mukana neljä aatelismiestä, mm. Savon tuomari Arvid Stålarm, sekä 12-miehinen lautakunta kummastakin linnaläänistä. Ratkaisu oli nytkin hämäläisille suosiollinen. Savolaiset eivät vieläkään taipuneet, vaan kolme vuotta myöhemmin oli toimeenpantava uusi katselmus. Heidän edustajansa Karankamäen Niilo Vitikainen väitti hämäläisten tehneen väärän rajan. Tutkinta päättyi nytkin hämäläisten eduksi. Vitikainen ja neljännesmies Hemminki Toivonen lähetettiin vangittuina Savonlinnaan, ja Hämeen intressejä edustava Arvid Henrikinpoika Tavast sydämystyi niin, että vaati näille kuolemantuomiota, luultavasti väärästä valasta. Stålarm käski vapauttaa vangitut takuita vastaan. Vitikainen kuoli pian tämän jälkeen, nähtävästi aivan luonnollisella tavalla. Ainakin hänen leskensä sai kuninkaalta eräitä etuuksia mm. sen perusteella, että oli kuluttanut paljon varoja katselmukseen ja linnaläänien väliseen pitkäaikaiseen rajariitaan.4

Kiista oli savolaisille niin tärkeä, ettei se sammunut yhden käräjäpukarin kuolemaan. Toivolan Lauri Haajanen sai 1602 raskaan sakon siitä, että oli vienyt viljan Pertunmaan puolella olevasta kaskesta vastoin vanhojen rajakirjeiden osoittamaa rajaa. Uhkasakolla määrättiin voimaan kaskeamiskielto siksi kun oikaisukäräjät olivat ehtineet tarkastaa rajan. Kuninkaantuomiovaltaisten toimittaman tutkimuksen perusteella Kustaa II Aadolf vahvisti 1614 Kaarle Knuutinpojan keskiaikaisen rajakirjeen ja rajat merkittiin seuraavana vuonna. Laamanni oli tulossa niitä tarkastamaan, mutta vasta 1625 toimeenpantiin perusteellinen katselmus, jonka tulos oli tälläkin kertaa hämäläisten eduksi.5

Erimielisyyksiä rajan suunnasta ja rajapaikkojen oikeasta sijainnista esiintyi myös Karankajärven ja Mieskonmäen välisellä rajaosuudella. Ne eivät kuitenkaan tänä aikakautena vieneet korkeisiin oikeusasteisiin. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että rajalle sattui kruunulle siirtynyt entinen kirkontila Hämeenmäki ja Kälän erämaahan kuulunutta entistä rälssimaata, jonka maakunnallinen yhteys ei ollut verotuksen eikä hallinnon kannalta yhtä tärkeä kuin talonpoikaismaan. Joka tapauksessa Kustaa Finckelle kuuluneet kaksi Ohensalon lampuotitilaa lasketaan Jaakko Teitin valitusluettelossa Jämsän pitäjään, mutta osa tästä rälssimaasta vuosisadan vaihteen tienoilla jo Savoon ja Pellosniemen pitäjään, nähtävästi juuri näihin aikoihin tapahtuneen rajantarkistuksen tuloksena. Vuonna 1618 Ohensalon lampuotitiloja on jo neljä. Tälle alueelle ovat muodostuneet Ohensalon lisäksi myös myöhemmät Jousniemen ja lstrualan kylät, jotka kauan laskettiin Hirvensalmeen kuuluviksi, sekä osaksi Hirvenlahden Liukkola. Kiistanalainen alue ulottui Mieskonmäen rajapaikan tienoille ja siitä ylemmäksikin nykyisen Kangasniemen länsirajan kohdalle. Täällä Kustaa II Aadolfin suorittama rajan vahvistus aiheutti vain muutaman maakappaleen menetyksen hämäläisille.6

Mieskonmäen jälkeen oli v:n 1415 rajaluettelossa seuraava paikka vasta Suonenjoella. Rajan suunta, oli Mieskonmäkeen saakka ollut pohjoisluoteinen, mutta tästä se kääntyi pohjois-koilliseen. Kaarle Knuutinpojan kirjeiden rajaluettelot, jotka tältä osuudelta ovat asiallisesti yhtäpitävät, eivät enää vie Suonenjoelle, vaan lännemmäksi Koskeloveden Kainuunsaareen. Tätä on ilmeisesti pidettävä muutoksena, joka johtui savolaisten eräintressien voimistumisesta.7 Vaikka tämä osuus rajan vahvistamisaikana oli vielä puhdasta erämaaseutua, se oli jo varsin tarkoin jaettu, koskapa tällä osuudella luetellaan kokonaista kaksitoista rajapaikkaa. Ne ovat Sepäsjoensuu (nyk. Sepäslahti), Muurasmäki nykyiselläkin lääninrajalla Toivakan ja Kangasniemen välillä, Palomäki (nyk. Palosenmäki Hankasalmen Halttulassa), Ilotunsalmi (nyk. Pukkilansalmi) Hankasalmen Niemisjärvellä, Kuvasmäki (ehkä Kovalanmäki) ilmeisesti Niemisjärven ja Kuuhankaveden välillä, Niinimäki (nyk. Tulivuori) Kuuhankaveden itäpuolella Hankamäenpää nykyisen Hankasalmen kirkonkylän länsipuolella, Armissaari (nyk. Honkasaari) Armisvedessä, Vihtavuori (nyk. Vihtamäki) Armisjärven ja Vihtajärven välissä, Vihtajärvi nyk. Hankasalmen ja Rautalammin rajalla, Myhinmäki (nyk. Niinivuori) Myhinjärven länsipuolella ja vihdoin jo mainittu Kainuunsaari Koskelovedessä.8 Siitä raja jatkui selvää vesistölinjaa pitkin Miekkasalmen kautta Miekkaveteen, Vaajasalmen kautta Iisveteen, mainitussa järvessä olevaan KuninkaansaareenAirosalmen kautta Rasvankiin ja vihdoin Äyskoskelle, joka sijaitsee Koskiselän ja Nilakan välissä. Miekkasalmen ja Kuninkaansaaren rajapaikat on lisärry vasta 1452, mutta eivät varmaankaan asiallisesti muuta rajalinjaa. Savolaiset olivat siis jo 1400-luvulla päässeet etenemään länteen päin Rautalammin vesille. Raja jätti heidän puolelleen Kuuhankaveden, Armisveden ja Vihtajärven eteläosat, halkaisi Koskeloveden ja Miekkaveden ja leikkasi heille suurimman osan Iisvedestä ja Rasvangista. Tämä raja tarjosi 1500-luvulla erinomaisen portin savolaisille heidän tunkeutuessaan Rautalammin erämaahan.

1500-luvun uudisasutus ei muuttanut perinnäistä maakuntarajaa, mutta rajariitoja esiintyy sen molemmin puolin asuvien savolaisten kesken. Vuonna 1615 Rautalammin talonpojat olivat kuninkaissa saakka valittamassa juvalaisten tunkeutumista heidän puolelleen. Tämä johtui ilmeisesti juuri äsken tapahtuneesta maakuntarajaa vahvistamisesta. Asiasta määrättiin toimeenpantavaksi tutkinta. Kuitenkin joutuivat Vesulahden pitäjän puolelta Kangasniemen Makkola ja Hankasalmen Hankamäki kumpikin luopumaan yhdestä maakappaleesta.9

Jarl Gallén on esittänyt käsityksen, että v:n 1415 rajakirjeessä Suonenjoen jälkeen mainittu rajapaikka on Nilsiän Lastukoski, josta raja jatkuu Maanselälle.10 Tämän mukaan koko nykyinen Pohjois-Savo olisi vielä 1400-luvun alussa ollut hämäläisten erämaata ja savolaisten tunkeutuminen Iisveden-Rasvangin linjalle tapahtunut vasta tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Varhaisemmalla keskiajalla valtarajat menivät usein ristiin, koska pyrittiin pikemmin tiettyjen kulkureittien varmistamiseen kuin suurten maa-alueiden valtaukseen. Kustaa Vilkunan mielestä Iisvettä, Rasvankia ja Nilakkaa pitkin kulkeva raja on vanha hämäläis-karjalainen heimoraja. Kun karjalaisten näitä seutuja kulkeva erätie Pohjanmaan vesille on kulkenut Suonenjoen kautta, se yhtyisi tässä käsiteltyyn maakuntarajaan Vaajasalmen tienoilla. Kuninkaansaaren nimi viittaakin ilmeisen tärkeään rajapaikkaan ja kruunun puolesta toimeenpantuihin järjestelyihin. Saaressa on Kuninkaanpöytäkivi ja siinä kirjoitusta, jota ei kuitenkaan ole voitu enää lukea.11

Äyskoskelta pohjoiseen vuosien 1446 ja 1452 rajaluettelot poikkeavat toisistaan. Kovin pitkälti tämä raja ei missään tapauksessa ole siis voinut olla ikimuistoinen heimoraja, saati vielä varhaisempi valtakunnanraja. Nämä seudut olivat keskiajan lopullakin niin kaukaista erämaata, että raja täällä oli vielä vakiintumaton. Vanhempi rajaluettelo mainitsee Äyskoskelta pohjoiseen mentäessä kahdeksan rajapaikkaa, jotka ovat KirviläHaapajoensuu (nyk. Haapajärvestä tuleva Lampaanjoki) Pielaveden itärannalla, Hirvivuori (nyk. Hirvimäki), Sulkavajärvi, jossa tultiin Iisalmen reitin vesille, Mäntyvuori (ehkä Paljakka), Kyröjärvi, jolla tarkoitettaneen Kiuruvettä, Lapiojärvi, joka lienee Luupuvesi, sekä Kalliovuori, joka saattaisi olla Salahmijärven kaakkoisrannalla Vieremällä sijaitseva Isovuori. Rajakirja kuvailee varsin yksityiskohtaisesti eräetuuksia mainiten mm. Hirvivuoren ja Sulkavajärven oravimetsät. Tämä raja näyttää siis johtavan Maanselän tuntumaan Iisalmen reitin keskimmäisen latvareitin Salahmin reitin tienoilla. Pälkäneläisillä oli 1441 Sulkavajärveen ulottuva eräalue, joka nähtävästi käsitti Kiurujärven ja Vuonamolahden välisen alueen.12

V:n 1452 rajankäynnissä savolaiset saivat kammetuksi rajan pohjoispään lännemmäksi, niin että he saivat haltuunsa Nilakan ja Pielaveden itärannat eivätkä hämäläiset enää lainkaan päässeet Iisalmen reitille. Raja kulki Säviänkoskenkautta Pielaveteen, Joutsensalmeen saman järven itärannalle, Savijoensuuhun, jossa Savijärvi laskee Pielaveteen, ja siitä luoteeseen Maanselälle.13

Uudemmassa tutkimuksessa on oletettu, että rajan päätepiste olisi ollut Koivujärven lounaispuolella oleva Rillankivi, jonka on oletettu saaneen nimensä v:n 1415 kirjeessä maanoikeuden jäsenenä mainitusta Haakon Frillestä. Vilkunasijoittaa Pähkinäsaaren rauhankirjassa mainitun Karjalankoskenkin näille seuduille; se on hänen mukaansa Suomenselältä Koivujärven lounaiskulmassa sijaitsevaan Pieniveteen laskevassa vähäisessä joessa, jonka nimenä tunnetaan vanhoissa asiakirjoissa Karjalanjoki. Koski on nykyisin nimeltään Myllykoski. Maakuntaraja olisi siis hänen käsityksensä mukaan seurannut vanhaa hämäläis-karjalaista valtarajaa ja karjalaisten kulkutietä pitkin Suomenselälle kohtaan, jossa mainittu kulkutie vie yli Suomenselän hakeutuakseen Pyhäjärveen laskeville vesille. Vilkunan mukaan valtaraja olisi jo 1415 tuonut samoille tienoille.14 Tämä ei näytä todennäköiseltä, vaan rajan pohjoispää siirtyy, kuten olemme havainneet, jokaisessa rajankäynnissä yhä pitemmälle länteen.

Jarl Gallen on huomauttanut siitä, että v:n 1452 raja johtaessaan Savijoensuuhun kääntyy jo liiaksi itään, jotta se voisi päättyä luontevasti Koivujärven lounaispuolelle. Jos rajakirje otetaan sananmukaisesti, raja näyttää johtavan suoraan Koivujärveen. Uuden ajan alkupuolen lähteet taas viittaavat siihen, että Koivujärven seutu oli vielä hämäläisten hallinnassa. Jämsäläisillä oli 1552 eräsijoja Koivujärvellä ja Savijärvelläkin, ja myös Lepaan suvun eräomistukset ulottuivat näille seuduille. Useimmat Koivujärvelle uudisasutusliikkeen vaikutuksesta syntyneet talot laskettiin Rautalammin pitäjään, kuten Koivujärven ja Laukkalan kylät 1700-luvulle saakka. Toisaalta Savon puolisten Pielaveden uudisasutusten tiluksia oli Koivujärvellä, jopa Suomenselän takanakin aina Pyhäjärven Maanselänlahdelle saakka.15Vuoden 1664 veronpanossa merkittiin, että Pielaveden Rytkösille vanhastaan kuulunut Koivumäen pohjoispuoli sijaitsikin Hämeen puolella, mutta Savon puolellakin oli Koivujärvellä uudistila Kustaa Fincken aikoinaan myöntämällä Maanseläntausranta -nimisellä anekilla.

Rajan päätepiste näyttää siis vielä 1500-luvullakin olleen jonkin verran vakiintumaton, mutta hämäläisten oikeus Koivujärven seutuun näyttää suuremmalta kuin savolaisten. Rajalinjan vahvistajien pyrkimyksenä näyttää olleen Kymin vesistöön Koivujärven kautta laskevien vesien jättäminen hämäläisille, kun taas Kiuruveden reitti kokonaan jäi savolaisille.

VIIPURIN KARJALAN VASTAINEN RAJA

Savon eteläraja ei keskiajan ja uuden ajan taitteessa ollut maakuntaraja, vaan ainoastaan kihlakuntaraja. Se käytiin kihlakuntarajana 1500-luvun alussa, mutta tarkemmat määritykset ovat peräisin vasta linnaläänikaudelta, jolloin raja oli jo maakuntaraja.

Savon eteläraja erotti uuden ajan alussa Savon kihlakunnan, sittemmin maakunnan kahdesta länsikarjalaisesta, Viipurin lääniin kuuluvasta kihlakunnasta, Lappeesta ja Jääskestä. Savo ja Jääski kuuluvat niihin kolmeen kihlakuntaan eri pogostaan, jotka Novgorod Pähkinäsaaren rauhassa 1323 luovutti Ruotsille. Sitä vastoin Lappeen alkuperä on epävarmempi. Viime aikoina on ollut voittamassa alaa käsitys, että Lappeen tienoot olisi asutettu lännestä päin jo 1200-luvun lopulla ja että ne olisivat kuuluneet Ruotsin valtaan jo ennen Länsi-Karjalan valloitusta.1 Jos niin on asianlaita, Savon etelärajakin olisi länsiosaltaan vanha poliittinen valtaraja, joka olisi erottanut Ruotsin ja Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluneet alueet. Mikään lähde ei kuitenkaan ulotu noin kaukaisiin aikoihin, eikä ole luultavaakaan, että tällöin olisi ollut olemassa erämaataipaleiden välillä tarkkaa rajaa. Siksi voimme jättää muinaishistorian tässä syrjään.

Suunnilleen samaa on sanottava vanhimmasta Jääsken vastaisesta rajasta. Savo ja Jääski olivat epäilemättä jo 1323 rajanaapureita, mutta rajana saattoivat olla pitkät, asumattomat erämaataipaleet ja suuret järvenselät, jotka erottivat Saimaan vesistön läntisimmässä pohjukassa olevan Savilahden asutuskeskuksen Vuoksen Karjalasta. Vihjeenä siitä, mihin saakka suursavolaisten eräintressit idässä päin muinaisaikana ulottuivat, on pidetty Puumalan Ihantsalon ja Sulkavan Pisamalahden linnavuoria. Edellinen sulki vesireitin Lietvedeltä pohjoiseen Luonterille, jälkimmäinen Lepistönselältä ja Tuohivedeltä länteen Enonvedelle. Pekka Lappalainen pitää näitä linnoja merkkinä Salpausselän harjuja noudattavasta rajasta, joka joskus 1200-luvulla on pohjois-koilliseen poiketen erottanut Suur-Savon asutus- ja eräalueen Jääskestä. Tämä raja olisi siis kulkenut Puumalan Otamasalon itäpuolelta Vetojakoa seuraten Lietvedelle ja Ihantsalon linnavuoren ohi Luonterille sekä Luonterin koilliskolkasta edelleen vesireittejä Enonvedelle, Pisamalahden linnavuoren tienoille, mistä se olisi jatkunut pohjoiseen kohti Haukivettä Putkilahteen.2 Tämän teorian mukaan alkuperäisen Savon eli Suur-Savon eräalueet olisivat olleet idänkin puolella huomattavasti suppeammat kuin myöhemmän Savon maakunnan. Tämä tuntuu varsin uskottavalta. Savilahden tienoille syntynyt asutus ei aluksi voinut tarvita eikä hallita valtavan laajoja eräalueita.

Uuden ajan taitteessa tilanne oli jo toinen. Vuonna 1514 tuomittiin Säämingin käräjillä 12 maakunnan katselmusmiestä suksella käymään ja puihin merkitsemään raja, joka erottaa Jääsken, Taipaleen ja Savilahden pitäjät alkaen Venäjän vastaiselta rajalta, kenties Varpavuoresta, ja päätyen Hämeen vastaiselle rajalle Naulasaareen.3 Nähtävästi rajaa ei aikaisemmin ollut virallisesti vahvistettu eikä merkitty, mikä ei estä sitä, että se rintamaiden kohdalla saattoi olla jo vakiintunut.

Vanhimmat muistiinpanot rajapaikoista pääterajoja lukuunottamatta ovat vasta uuden ajan puolelta. Kun Savonlinnan läänin Hoijan kreivin valtakauden päätyttyä oli hallinnollisesti erotettu Viipurin läänistä, rajan tarkka määrittely tuli entistä tärkeämmäksi. Asiasta annettiin tuomio 1535. Meille säilynyt rajaluettelo on puutteellinen käsittäen ainoastaan rajan läntisen alkupään Naulasaaresta yli Saimaan Ouluvuoreen Sulkavan tienoille saakka. Varsin todennäköisesti on suurimmalta osalta kysymys samoista rajapaikoista, jotka merkittiin jo 1514, mutta kun kerran uusi tuomio oli tarpeen, lienee riidanalaisiakin paikkoja ollut.

Raja alkoi Mäntyharjulta meille jo tutusta Tarhaveden ja Juolasveden välisestä Naulasaaresta jatkuen vesireittiä itään Pyhäveden Pyhäsaareen ja edelleen salmi­vesiä pitkin Kallaveteen, jossa seuraava rajapaikka lienee luettava Vannekiveksi (Lyytikkälän tienoilla). Kallaveden itäisimmästä pohjukasta päästiin Honkamaantaipale-nimisen vedenjakajaseudun yli Saimaan vesistön puolelle Hanhijärveen, jossa rajapaikkana oli Hanhiniemi. Seuraava rajapaikka oli Etelä-Saimaan läntisimmän selän lesselän äärimmäisessä pohjukassa sijaitseva Ruskialahti. Seuraava rajapaikka Kårtaruski lienee sama kuin myöhempi Rajakortteenniemi. Se sijaitsi Helistönsalmen tienoilla sulkien karjalaisten pääsyn suursavolaisten hallintaan kuuluvalle Käenniemenselälle ja Yövedelle.

Jos teoria Savon alkukerän ulottumisesta vain Verojakoon saakka pitää paikkansa, olisi raja Saimaan selälle päästyä kääntynyt pohjoiseen. Uuden ajan alussa Lappeen vastainen raja jatkui kuitenkin vielä yli Saimaan itään saavuttaen itärannan Patasalmessa (asiakirjassa Satosalmi), joka sijaitsee Puumalan Pataniemen ja Taipalsaaren Patasaaren välissä. Seuraava rajapaikka Kellarsaari, jonka mainitaan erottaneen Savilahden, Taipaleen ja Jääsken pitäjät (so. Savon, Lappeen ja Jääsken kihlakunnat), on myöhemmin tämännimisenä tuntematon. Sitä on arveltu Patasaareksi tai idempänä Kylliönjärvessä olevaksi Kylliönsaareksi. Edellinen tulkinta lienee oikea, koska kihlakuntien rajat kohtaavat juuri Patasaaressa.4

Savon raja Lappeen kihlakuntaa ja Taipaleen pitäjää vastaan näyttää varsin selvältä. Sitä vastoin Jääsken (myöhemmän Ruokolahden) vastaisen rajankulku ei ollut yksityiskohtiaan myöten riidaton vielä pari vuosisataa myöhemminkään. V:n 1535 rajaluettelo mainitsee Kellarsaaren jälkeen Korkiasaaren ja Orikiven (Owikiwi),5 Hämeenhiedan (Hanniheta) ja Ouluvuoren. Kaksi viimeksi mainittua rajapaikkaa on kiistattomasti paikallistettavissa, mikä auttaa myös rajan suunnan määräämistä.

Haapaselän ja Tolvanselän välinen Kietävälän virta on vanhalta nimeltään Hämeenhietavirta, ja Ouluvuori on taas nykyinen Puhakanvuori, joka sijaitsee Oulunsaaresta pohjoiseen läntisen mantereen puolella Kulkemussalon kaakkoisimmassa niemessä vastapäätä Telataipaletta. Rajalinja Patasaaresta Ouluvuoreen kulkee siis pohjoiskoillista suuntaa mantereen poikki ja sitten ilmeisesti Puumalan Viljakansalon halki. Rajalinjan taipuminen kohti Lepistönselkää näyttää viittaavan siihen, että jääskeläiset jatkuvasti retkeilivät Lepistönselkää pohjoiseen. Kuitenkaan ei enää 1500-luvun alkupuolella voinut olla kysymystä siitä, että raja olisi jatkunut Pisamalahden tienoille saakka, kuten Lappalaisenolettamuksen mukaan on ollut varhaishistoriallisena kautena asianlaita, vaan jääskeläisten intressit Puumalan suunnalla olivat paikallisia. Jo keskiajalta ja 1500-luvun alkupuolelta on mainittu tietoja, että Savon ja Jääsken raja kohtasi Venäjän rajan joko Varpavuorella tai Torsanjärvellä tai niiden välimaastossa.

Tarkemman tiedon rajan itäosasta saamme Lappeen tuomarin Pärttyli Jönsin pojan vahvistamasta rajakirjasta, joka luettelee rajapaikat idästä länteen. Tämä raja lienee merkitty muistiin 1545 samaan aikaan kun mainittu tuomari komission johtajana kävi Venäjän vastaisen rajan etelästä Varpavuoreen saakka, joka tällöin merkittiin Savon, Jääsken ja Venäjän rajojen kohtaamispaikaksi. Aulikki Ylönen lienee oikeassa olettaessaan, että tämä raja määrättiin ensi kerran juuri Pärttyli Jönsinpojan toimesta eikä siis sellaisenaan pohjaudu vanhempiin luetteloihin.6

Molempien rajaluettelojen mainitsema läntisin yhteinen rajapaikka on Korkeasaari. Pärttyli Jönsinpojan rajalinja ei johda enää pohjoiseen Puumalan vesille, vaan suuntautuu Saimaan eteläpuolista mannerta pitkin kohti Varpavuorta. Seuraavat rajapaikat ovat Komonsalo (ehkä Kurensalo) ja Miestämönsalmi (lähellä Lieviskänjoen suuta), jossa on vanha Ristinkallio-niminen rajapaikka ja josta vesireitti avautuu etelään Käkövedelle ja Patasalmen kautta Saimaalle, Norvilinna (myöhemmin Linnansaari) ja Lieviskänkoski Lieviskänjoessa. Eteläisestä Saimaasta leikataan näillä tienoin Karjalan puolelle vain pieni pohjukka Torsantaan seutuvilla. Karjalaisten eräintressit olivat täällä vanhat, sillä heillä oli suora reitti Syyspohjanlahdesta kapean kannaksen poikki Polosselän Lapinlahteen laskeville vesille ja siitä Miestämönsalmen kautta Viljakansaareen Puumalan ja Sulkavan vesille. Ilmeisesti savolainen asutus oli täällä 1500-luvun alussa etenemässä muutenkin kohti Saimaan etelärantoja. Tämä vaikutti myös rajan suuntaan.7

Lieviskänjoelta itään raja on selvä, sillä se seuraa Salpausselän harjua, jossa vielä nykyinenkin Mikkelin läänin eteläraja kulkee.

Tässä auttaa rajan määrittämistä vielä eräs 1500-luvun lopulla tehty itärajaa koskeva luettelo, joka alkaa Varpavuoresta ja johon on vahingossa viety eräitä Savon jaJääsken vastaisen rajan paikkoja. Verrattaessa näitä luetteloita osoittautuvat rajapaikoiksi MultamäkiJukajärvenpää, jonka kohdalla raja siis ylittää Jukajärven, Marjomäki, joka on vain parin kilometrin päässä Särkilahdesta »Savontaipaleella» karjalaisten Saimaan vesille johtavan kulkureitin varrella, Orisuo (Torsantaan kylän mailla), Rajaojan kivi (myöhempi Rakokivi) ja Varpavuori, joka sijaitsee paikassa, jossa nykyinenkin lääninraja tekee suorakulmaisen mutkan pohjoiskoilliseen.8

Itärajaa koskevista luetteloista ilmenee myös, ettei Varpavuori ollut aivan kiistaton Savon etelärajan päätepiste. Jo myöhäiskeskiajalta peräisin oleva rajaluettelo, joka panee merkille kihlakuntarajat, ilmoittaa Savon ja Jääsken rajojen kohtaavan Torsanjärven Puuttomassa saaressa, joka on Varpavuorta viitisentoista kilometriä etelämpänä. Saarta ei ole identifioitu, mutta sen paikallistamisen kannalta on mielenkiintoista, että eräässä luotettavan tuntuisessa rajaluettelossa (F), joka on laadittu 1500-luvun puolimaissa on tällä paikalla Torsanpää. Täältä lähti Lappalaisenmukaan laatokankarjalaisten kulkuväylä Simpeleenjärveltä Särkilahteen ja luonnollisesti myös jääskeläisten tie heidän pyrkiessään Pihlajavedelle. Tämä paikka sopii siis varsin hyvin vanhaksi rajapaikaksi.9

Huolimatta siitä, että Varpavuori oli merkitty Viipurista päin tulleen komission toimesta pääterajaksi 1545 (mahdollisesti jo 1514), Kustaa Fincken toimesta Savonlinnassa tehdyissä luetteloissa Viipurin ja Savonlinnan läänien sekä Venäjän rajan kohtaamispaikaksi on merkitty Haukkariutta, toisissa luetteloissa Haukkavuori, joka on Sarajärven rannalla seitsemisen kilometriä Torsanjärven pohjoispuolella.10 Tämä näyttää viittaavan siihen, että Torsantaan seuduilla oli savolaisille arvoa ja että he halusivat puolustaa eteläisempää pääterajaa kuin Varpavuori.

Pekka Lappalainen on esittänyt käsityksen, että Savo on kaakkoiskulmaltaan myöhäiskeskiajalla huomattavasti laajentunut karjalaisen eränautinnan ja asutuksenkin kustannuksella. Vielä 1500-luvun alussa onkin todettavissa jääskeläisten intressi Puumalan saariin, vieläpä Sulkavallekin johtaviin vesiin, aina Lepistönveden rannalla sijaitsevaan Ouluvuoreen eli Puhakanvuoreen saakka. Tällöin Puumalan itäiset osat Kitulanniemestä Sulkavan Telataipaleeseen asti jäivät Jääsken puolelle.

Lappalaisen mukaan karjalainen vaikutus on hyvin tuntuva, jopa ylivoimainen Puumalan ja Sulkavan asutuksessa Telataipaleelle saakka sekä Säämingin eteläisissä kylissä.11 Vanhan savolaisen asutuskeskuksen syntyminen Sääminkiin keskiajan lopulla on kuitenkin kallistanut vaa’an myös näillä seuduilla savolaisten eduksi. Olavinlinnan rakentaminen 1470-luvulla teki mahdolliseksi asutuksen voimistumisen ja sitoi hallintokeskuksena läheiset asutusalueet yhteyteensä. Tätä vetoa Savoon päin lisäsi se, että Sääminki v:n 1510 vaiheilla erotettiin Juvasta omaksi kirkkopitäjäkseen. Vuoksenkarjalaistakin asutusta on tällöin voinut tulla liitetyksi uuteen savolaiseen pitäjään.

Rajan päätepaikkojen tarkastelu on osoittanut, että rajojen järjestely on pääosiltaan tapahtunut jo 1400-luvun lopulla, nähtävästi Savonlinnan rakentamisen jälkeen. Savon ja Jääsken kihlakuntien itäinen pääteraja sijaitsi jo 1400-luvun lopulla Pihlajaveden takana Torsanjärvellä. Sellaiset paikannimet kuin jo mainittu Savontaipale, Puhakanlahden vanha nimi Savonlahti ja sen rannalla sijaitseva Savonlampi todistavat savolaisvaikutuksesta näillä rannoilla, joskin ne osoittavat myös kulkutietä Savoon.12

1500-luvun alussa vuoksenkarjalaisten intressit Puumalan saarten suunnassa olivat jo väistyviä, mutta he onnistuivat puolustamaan etujaan Torsantaan tienoilla Puhakanlahden ja Särkilahden takana. Pääterajan siirtyminen Torsanjärvestä Varpavuoreen oli heidän etujensa mukaista.

Viipurin Karjalan vastaisella rajallakin erimielisyydet puhkesivat 1590-luvun alussa. Linnanpäällikkö Lauri Torsteninpoika Ramin mukaan savolaiset olivat tunkeutumassa Jääsken alueellekin; heidän taipumuksenaan oli muka vetää nuottaa toisen venetalaan luona ja hakata kaskensa toisen pellonkolkkaan. Fincke vastasi syyttämällä Jääsken talonpoikia rajaloukkauksista Särkilahden tienoilla ja sai vastaukseksi syytöksiä Mämmi-Laurin (luultavasti Särkilahden Pitkäsiä) omavaltaisuuksista ja laittomista kaskista Jääsken puolella. Savonlinnan päällikön Gödik Fincken ehdotus, että Jääsken vastainen raja käytäisiin Varpavuorelta eteenpäin, sai närkästyneen vastineen. Varpavuoreen hakattu kolmikanta osoitti, mihin suuntaan tämä raja kulki, ja se sai riittää.13

Kun rajantarkistus 1615 pantiin toimeen, se osoittautui olevan jääskeläisten eduksi. Lainlukija Olavi Maununpojan Säämingin käräjillä 1615 antaman todistuksen mukaan siirrettiin Savosta Jääsken kihlakuntaan 29 veromarkkaa, jocka muodostivat kaikkiaan 15 savua. Kaikki nämä maakappaleet oli merkitty Savon puolelle Säämingin pitäjään jo vuoden 1561 verollepanomaakirjassa. Ainoastaan Kemppiseen arviokunta ja Teräväiselle kuulunut Savonkaijanranta siirtyivät kokonaan Viipurin Karjalan puolelle. Muut maakappaleet olivat ulkopalstoja, jotka erotettiin myöhempien Säämingin Ritosaaren, Sulkavan Lohilahden sekä Puumalan Sipilänsaaren, Vesiniemen, Seppälän, Muuramäen ja Kietävälän kylien taloista. Karjalan puolella ne laskettiin Torsanraan kylään. Siirto johtui ilmeisesti siitä, että näiden maakappaleiden todettiin katselmuksessa sijaitsevan Karjalan puolella vanhaa maakuntarajaa, eikä siitä, että karjalaiset olisivat tunkeutuneet savolaisten autioiksi jättämille maille. Nautintasuhteidenhan ei sallittu vaikuttaa rajan kulkuun myöskään Hämeen vastaisella rajalla.14

Savon ja Viipurin Karjalan raja oli ensi sijassa hallinnollinen eikä estänyt sen molemmin puolin asuvan samaa juurta olevan heimon välistä kanssakäymistä. Lappeen ja Jääsken kihlakuntien miehet tekivät sen estämättä jatkuvasti kalastusmatkojaan Puruvedelle, Paasivedelle, Orivedelle ja Heinävedelle, tosin veroa vastaan. Samaten pysyi Karjalan puolella oleva Lappeenranta savolaisten markkinapaikkana.

Savon eteläinen eli Lappeen ja Vuoksen. Karjalan vastainen raja oli eräässä suhteessa erikoisasemassa Savon maakunnan rajojen joukossa. Kaikkialla muualla oli vastassa heikompi asutus tai asumattomat seudut, joihin savolainen erä- ja asutuspaine kohdistui. Hämeen rajan eteläisemmässä osassa ei tosin juuri enää ollut mahdollisuuksia etenemiseen, mutta sielläkin paine vielä tuli savolaisten taholta. Vain Länsi-Karjalan suunnalla olivat vastassa yhtä vahvat asutusalueet, joista oli eräpainetta Savon vesille päin.

KÄKISALMEN KARJALAN VASTAINEN RAJA

Savon itäraja oli samalla valtakunnanraja. Sen vuoksi sen suunnasta on paljon runsaammin aineistoa kuin muista rajoista, ja sen muutokset olivat merkittävämpiä. Uuden ajan alun valtakunnanrajaakaan emme tosin saa ajatella nykyaikaisin käsittein. Se oli merkitty maastoon tiettyjen tärkeitten rajapaikkojen kohdalta, mutta ei suinkaan kautta linjan. Se voitiin ylittää ilman passintarkastuksia, eikä se sanottavasti estänyt keskinäistä kaupantekoa. Sitä vastoin se oli jyrkkä raja, kun oli kysymys omistus- ja nautintasuhteista. Uuden ajan alkupuolen oloissa ei ollut enää mahdollista omistaa tiluksia kummallakin puolen rajaa eikä ilman ulkopoliittisten selkkausten vaaraa mennä rajan taakse kaskeamaan. Eränkäynti, metsästys ja kalastuskaan ei ollut enää luvallista rajan takana, toisin kuin varhaisemmalla keskiajalla, jolloin rajamaakuntien asukkailla saattoi olla nautintaoikeuksia toisella puolen rajaa.

Uuden ajan alussa Pähkinäsaaren rauhan raja v:lta 1323 oli edelleen Savonkin kohdalla virallisena rajana Käkisalmen lääniä ja Venäjän valtakuntaa vasten, mutta tämä raja oli keskiajan kuluessa muuttunut. Uuden ajan ensimmäinen vuosisata ei ainakaan rintamaiden osalta suurestikaan siirtänyt jo vakiintunutta uutta rajaa varsinkaan sen eteläosassa, mutta huomattava muutos oli se, että raja virallisesti vahvistettiin ja käytiin kummankin valtakunnan virallisten valtuutettujen toimesta.

Rajaolojen kehityksestä on uusia historiallisia tutkimuksia ilmestynyt varsin runsaasti sen jälkeen kun Juhani Rinnetämän teoksen ensi osassa kirjoitti Savon rajoista. Erityisesti Jarl Gallenin ja Pekka Lappalaisen tutkimukset ovat tuoneet uutta lisävalaistusta. Tästä syystä on syytä aloittaa selvitys keskiaikaisesta tilanteesta.

Pähkinäsaaren rauhankirje mainitsee Savon maakunnan alueella kolme rajapaikkaa, joista eteläisin oli SärkilahtiPihlajaveden kaakkoisessa pohjukassa. Tämän rajapaikan mainitsemisella oli ilmeisesti tarkoituksena taata sekä venäjänpuoleisten laatokankarjalaisten että suomenpuoleisten jääskenkarjalaisten pääsy Saimaalle. Aikaisemmassa tutkimuksessa oli tapana korostaa, että juuri Särkilahti oli tärkeä kulkutie Saimaalle. Pekka Lappalaisen mukaan jääskeläisten Saimaalle kohdistuvilla retkeilyillään käyttämä erätie johti edellä mainitun Marjomäen rajapaikan länsipuolella olevasta Kalajärvestä Särkijärveen ja siitä Puhakanjoen kautta Pihlajaveden Puhakanselän Savonlahteen. Näin ollen jääskeläisten tie Saimaalle vei jonkin verran Särkilahden länsipuolelle. Laatokankarjalaisten kulkutiet itäisen Savon vesille olivat taas idempänä. Särkilahden mainitseminen rajapaikkana merkitsee heidän kannaltaan ainoastaan ulointa rajaa,jonka koillispuolisille vesille laatokankarjalaisten intressit ulottuivat. Joka tapauksessa laato kankarjalaisten oikeudet tässä vaiheessa ulottuivat Pihlajavedelle saakka.1

Toinen Pähkinäsaaren rauhan rajapaikka on erikielisissä rajakirjeiden kopioissa kirjoitettu hieman eri tavoin (Samosalo, Samusala, Samusrelre), mutta tutkimus alkaa olla varsin yksimielinen siitä, että tarkoitetaan samaa paikkaa, josta jo 1364 käytetään nimeä Sääminginsalo. Sääminginsalon sijainnistakin on esitetty varsin erilaisia käsityksiä vaihdellen pienikokoisesta saaresta laaja-alaiseen seutukuntaan. Ensinmainittua käsitystä on viimeaikaisessa tutkimuksessa edustanut Kustaa Vilkuna, jonka mukaan Sääminginsalo on nykyisen Savonlinnan kaupungin paikalla sijainnut Talvisalo ja sen arvo on perustunut siihen, että siellä oli lappalaisten talvikylä. Kuitenkin on vahvempia syitä käsitykselle, että Sääminginsalo oli alun perin verraten laaja alue. Tällä kannalla oli Andreas Bureus 1600-luvun alussa piirtämässään kartassa. Viimeksi Jarl Gallén ja Pekka Lappalainen ovat esittäneet vahvoja todisteita sen käsityksen puolesta, että Sääminginsalolla tarkoitetaan koko Haukiveden, Puruveden ja Pihlajaveden välistä aluetta, Kerimäen saarentoa, joka levittäytyy nykyisen Savonlinnan kaupungin itäpuolelle ja ulottuu pohjoisessa Enonkoskelle saakka.2 Näin laaja-alainen rajapaikka ei tietenkään voinut osoittaa yksityiskohtaista rajansuuntaa, vaan ainoastaan suurpiirteisesti ilmaista seutua, jossa eri intressit kohtasivat. Ilmeisesti sekä jääskeläiset että laatokankarjalaiset retkeilivät Sääminginsalon suuntaan. Ulottuivatko myös suursavolaisten intressit sinne jo Pähkinäsaaren rauhan solmimisaikoina, on sen valossa, mitä edellä on esitetty Savon etelärajasta, kyseenalaisempaa.

Rajan kulkusuunta riippui suuresti siitä, mikä oli seuraava rajapaikka. Siitä ei ole suurta erimielisyyttä. Lähes kaikki tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Siitti tarkoittaa Varkauden Siitinselkää. Tämä rajapaikka oli varmasti yhtä tärkeä sekä savolaisille että laatokankarjalaisille, koska Varkaudesta avautui pääsy Kuvansijokea pitkin Kymijoen vesistön suuntaan tai Unnukan kautta Pohjois-Savon vesille.

Varsin yleisen käsityksen mukaan Siitti olisikin ollut viimeinen Pähkinäsaaren rauhan rajapaikka Savossa, ja seuraava rajapaikka, Karjalankoski, olisi jo etsittävä Hämeen puolelta.4 Kirkinen on olettanut, että Karjalankoski voisi olla vielä Savon puolellakin, mutta samalla luoteeseen kohti Pohjanlahtea johtavalla rajalinjalla, esim. Sorsakoski Osmajärven ja Sorsaveden välissä tai Kilpikoski Sorsaveden ja Kuvansiveden välissä. Kuitenkin Savossa on hyvin tunnettu Karjalankoski Juankosken alapuolella Vuotjärven ja Akonveden välillä. Gallén on palannut jo varhain esitettyyn tulkintaan, että Pähkinäsaaren rauhan rajapaikka on juuri tämä Karjalankoski.5 Sen tienoilla on rajatraditioihin liittyvää nimistöä ja myöhemmät rajaluettelot johtavat sen lähistölle. Venäläiset jopa kerran tunnustivatkin nimenomaan tämän Karjalankosken rajapaikaksi. Tutkijoiden, jotka ajattelivat rajaa yhtenäiseksi linjaksi, oli vaikea kuvitella, miten se olisi voinut kääntyä Varkauden reitiltä takahankaan Nilsiän reitille. Mutta kun ajatellaan, että on kysymys toisaalta savolaisten, toisaalta laatokankarjalaisten eräintressien tunnustamisesta, asia saa toisen käänteen. Nilsiän reitti oli vielä paljon myöhemminkin laatokankarjalaisille tärkeä, ja Karjalankosken seutuvilla oli sekä juvalaisten että rantasalmelaisten eräomistuksia. Savon vanhin länsirajakin Hämettä vastaan kulki poikki maitse Suonenjoelta Lastukoskelle, joka sijaitsee ylempänä Nilsiän reitin varrella Syvärin ja Vuotjärven välissä. Hämeen ja Savon välisen rajan kävijät olettivat 1400-luvun alussa, että pohjalaisten ja laatokankarjalaisten rajat kohtasivat toisensa Lastukosken tai Karjalan Maanselän tienoilla ja halusivat vetää Hämeen ja Savon rajan sinne. Se seikka, että jo 1400-luvun alkuun mennessä mainitaan sekä Karjalankoski että Lastukoski rajapaikkoina venäläisiä vastaan, tukee Karjalankosken sijoittamista Nilsiän reitille.

Keskiajalta peräisin olevassa rajaluettelossa, johon tuonnempana tutustumme, on Novgorodin vastaisen rajan läntisinä rajapuolina mainittu Karjala, Pohjanmaa ja Häme.6 Tällainen oli tilanne tosiaan siihen aikaan, jolloin Savo vielä kuului Karjalaan ja hämäläisten intressit ulottuivat Nilsiän reitille Lastukoskelle saakka. Pohjois-Savossa Karjalankosken ja Lastukosken tienoilta ylöspäin olivat silloin rajanaapureina hämäläiset ja laatokankarjalaiset.

Mikäli Pähkinäsaaren rauhan raja ajatellaan todelliseksi rajalinjaksi eikä aino­astaan eräiden kulkuteiden solmukohtien luetteloksi, raja olisi leikannut itäisen Savon Novgorodille kuuluvaksi. Venäläiset esittävätkin vielä uuden ajan alussa tällaisen vaatimuksen. Heidän tiedetään v. 1500 panneen omia rajamerkkejään Savoon. Uuden ajan alusta on tallella ruotsalaisten tekemä muistiin pano venäläisten »riitarajoista». Se vastaa rajan eteläosan kohdalla vaatimuksia, joita venäläiset esittivät rauhanneuvotteluissa 1526, ja sen voisi ajatella pohjautuvan heidän neljännesvuosisataa aikaisemmin maastoon merkitsemiinsä riitarajoihin.7

Mainittu »riitaraja» alkaa Torsanjärveltä, tulee Pihlajavedelle Särkilahdessa ja kulkee sitten Saukonsaaren, Kankaanpään (ehkä Kankaissaari), Pihlajaniemen ja Laitaatsillan kautta Haukivedelle, jossa mainitaan rajapaikkana Orhisaari (luultavasti Hepokivi Matarinsalmessa, Haapa- ja Haukiveden välissä), Putkisalmi (Putkilahden tienoilla), Rantasalmi, Voinsalmi, Varkaantaipale Varkauden luona, Leppävirta, Konnuskoski, Puutossalmi, Vaajasalmi, Jänneniemi, Muurukoski (= Muutuvirta), Karjalankoski, Juantaipale Juankosken luona, Vuotjärvi ja Lastukoski. Rajaluettelo todistaa erinomaista Savon vesien tuntemusta ja soveltuu myös Pähkinäsaaren rauhanklrjaan, mikäli raja vedetään Sääminginsalon länsipuolitse. Venäläisten mm. rauhanneuvotteluissa 153 7 esittämä väite, että Olavinlinna oli rakennettu heidän puolelleen, on myös tämän rajakirjan mukainen.8 Vieläkin pitemmälle menee venäläisten Tukholmassa 1547 esittämä väite, että Tavinsalmen kuninkaankartano oli rakennettu heidän puölelleen.9 Maaningan vedet jäivät näet kauas Jännevirran, Muuruveden, Vuotjärven linjan länsipuolelle. Tavinsalmeen kohdistuva vaatimus saattoi perustua käsitykseen, että Pohjois-Savo oli jakamatonta yhteisaluetta.10

On eräs yksityinen tieto Savon sydämessä sijaitsevasta venäläisten rajamerkistä, joka kiistattomasti jättäisi koko Pohjois-Savon venäläisten puolelle. Vanhan 1700-luvulla muistiinmerkityn perimätiedon mukaan on venäläisten rajamerkki, jonka ruotsalaiset ovat myöhemmin hävittäneet, ollut Varkauden luoteispuolella Osmajärvellä sijaitsevassa Osmakivessä. Jos Varkaudesta ei käännytäkään Leppävirralle, vaan jatketaan Kuvansijokea Osmajärven, Sorsaveden ja Kuvansin kautta, päästään helposti Kuivataipaleen yli Kymijoen vesistöön Suonteenselälle ja kohdataan vanha hämäläis-savolainen raja Suonenjoella. Laatokankarjalaisilla on voinut olla mielenkiintoa tätä kulkuväylää kohtaan, niin että he ovat tehneet sinne rajamerkkinsä. Gallén olettaa, että tämä olisi tapahtunut v. 1500, jolloin venäläisten varmasti tiedetään panneen rajamerkkejään Savoon.11 Pikemminkin tämä vaatimus voisi kuulua vaiheeseen, jolloin savolaisten intressit ulottuivat vasta Varkauteen ja Suonenjoelle saakka, mutta Suonenjoen ja Lastukosken linjan pohjoispuolella läntisiä intressejä vielä puolustivat hämäläiset. Laatokan­karjalaisilla oli vaatimuksia linjaan, joka kääntyi Varkaudesta Osmajärven kautta Kymijoen vesistöön Suonteenselälle ja jatkui Iisvedelle ja Rasvankiin edellä käsiteltyä Hämeen ja Savon rajaa pitkin. Kuten J. W. Ruuth on huomauttanut, Suur-Savon ja Pohjois-Savon välinen myöhempi raja vielä paikoin kuvastelee näitä varhaiskantaisia nautintasuhteita.12

Ne ajat, jolloin laatokankarjalaiset retkeilivät Varkauden kautta luoteeseen, kuuluivat 1500-luvun alussa jo kaukaiseen menneisyyteen, josta saattoi olla tallella vain hämärä muisto. Sitä vastoin eteläisen Säämingin, Kerimäen, Heinäveden ja Leppävirran seutuihin kohdistuvat venäläisten vaatimukset olivat tänä aikana veristä todellisuutta.

Tämä tilanne johtui siitä, että savolainen, osittain länsikarjalaisperäinen uudisasutus oli jo keskiajalla tunkeutunut Itä-Savoon, työntänyt laatokankarjalaiset pois Pihlajavedeltä ja tehnyt heidän nautintaoikeutensa Pohjois-Savossa jopa Kainuussakin kiistanalaisiksi. Tämän kehityksen tuloksena oli syntynyt uusi, varsin vakiintunut, mutta kriisitilanteissa edelleen kiistelty valtaraja, jota on totuttu nimittämään väärennetyksi Pähkinäsaaren rauhan rajaksi. Tämä raja on ruotsalaisten muistiin merkitsemä jo v:n 1400 tienoilla eikä siis rajaperinteenä ole väärennyksen tulos. Nykyisin tunnetaan kolme keskiaikaista rajaluetteloa (Gallénin luettelot A, B ja C), joista nuorimman mukaiset rajat on otettu ns. väärennettyyn Pähkinäsaaren rauhankirjaan, jotta tämä raja saisi valtakuntien välillä sovitun rajan pyhyyden. Gallénarvelee, että suoranainen väärennös, so. asiakirja, joka oli tarkoitettu käymään alkuperäisestä, laadittiin vasta Kustaa Vaasan Venäjän sodan jälkeen 15 59 käytäviä rajaneuvotteluja varten.13

Vanhimmat mainituista rajaluetteloista syntyivät ilmeisesti käytännön tarpeita varten eivätkä hämäystarkoituksessa. Ne vievät rajan Sääminginsalon itäpuolitse ja puolustavat siten länsikarjalaisten ja savolaisten etuuksia. Raja, joka kulkee pitkin Salpausselkää tulematta lainkaan Särkilahdelle ja Pihlajavedelle, edustaa nuorempaa, uudisasutuspaineen synnyttämää traditiota ja loukkaa laatokankarjalaisten perinnäisiä oikeuksia Saimaan vesillä.14

Seuraavassa otamme ensin selvitettäväksi uuden Savon itärajan eteläpään Jääsken rajalta suunnilleen niin pitkälle kuin sitä voidaan pitää muinaisen Sääminginsalon itärajana. Kun sekä Säämingissä että rajan takana Parikkalan ja Kesälahden tienoilla oli jo keskiajalla huomattavia asutuskeskuksia, voimme luonnehtia uuden rajan tätä osaa rintamaarajaksi. Siitä pohjoiseen oli erämaaraja, joka vielä 1500-luvun alkupuolella oli kummallakin puolella verraten kaukana asutuskeskuksesta.

Rajaluettelo B, joka tosin on säilynyt vasta myöhäisenä kopiona, lienee peräi­sin niin varhaiselta kaudelta, että vain rintamaan läheisyydessä olevat rajapaikat haluttiin täsmentää. Tässä luettelossa on Savon itärajalla vain viisi rajapaikkaa, jotka voitaneen lukea Haukkavuori ( = Haukkariutta), Putkilahdenpohja ( = nykyinen Puruveden Ristilahti Kesälahden puolella), Heinonniemi (Oriveden itärannalla Rääkkylässä) ja Somertaipale (Oriveden ja Juojärven välissä).15 Kahta viimeistä on jo pidettävä pikemminkin erämaarajoina. Oriveden länsirannat ja Somertaipaleen tienoo olivat sääminkiläisten eräretkeilijäin luonnollista etumaastoa, Somertaipaleen seutu ehkä lähinnä Kermajärven – Juojärven suunnalta saapuville savolaisille erämiehille.

Rintamaan ja erämaan kohtaamispaikan ymmärsivät samalla tavalla vielä 1550-luvun lopulla Klaus Kristerinpoika Horn ja Jaakko Teitti, jotka saatuaan tehtäväkseen tutkia Pohjanmaan ja Venäjän välistä rajaa aloittivat Kaatamontaipaleesta, joka on sama kuin Somertaipale ja jättää nykyisen Liperin Kaataman Savon puolelle.16

Vanhin välittömästi keskiajalta säilynyt todiste Salpausselkää noudattelevasta Savon itärajasta on luettelo A, joka käsialan perusteella voidaan ajoittaa v:n 1400 vaiheille17 Se ei mainitse Savoa, vaan asiakirjan kääntöpuolelle tehty merkintä puhuu Venäjän ja Karjalan välisestä rajasta. Torsanjärven jälkeen, jota voimme pitää Jääsken ja Savon rajojen kohtaamispaikkana, tässä luettelossa mainitaan Somertaipaleeseen mennessä seitsemän rajapaikkaa, nimittäin Valkeajärvi, joka sijaitsee Simpeleenjärvestä vedenjakajan yli Vapaseen ja edelleen Putikonlahteen johtavan reitin varrella,18 Juurikkasuo (myöhempien rajakarttojen mukaan Valkeajärvestä itäkoilliseen nykyisen lääninrajan suunnan mukaisesti), Purujärvi (Puruvesi),19 Putkilahti, jonka mainitaan kuuluvan puoleksi kummallekin osa puolelle, sekä pohjoisempana erämaataipaleella Raikuuntaipale (Puruveden ja Paasiveden Pistolanjärven välissä), Säimenenniemi(vastapäätä Heinonnientä Ori­veden länsirannalla Savonrannan puolella) ja Somertaipale. Rajalinja on edelliseen verrattuna sama, mutta rajapaikkojen luettelo on itsenäinen ja edellistä täydellisempi. Putkilahden jaosta mainitseminen viittaa siihen, että lännen ja idän eräintressit täällä kohtasivat toisensa ja että jaosta oli olemassa jonkinlainen sopimus.20 Tämäkin oikeuttaa pitämään Putkilahtea eräänlaisena rintamaarajan päätepisteenä.

Rajaluettelo C noudattaa suunnilleen luettelo A:n linjaa, mutta on vielä sitäkin täsmällisempi. Gallén ajoittaa tämänkin luettelon käsialan perusteella jo 1400-luvulle.21 Tämän luettelon mukaiset rajat otettiin ns. väärennettyyn Pähkinäsaaren rauhan rajakirjaan. Kun Viipurin linnan päällikkö Eerik Tuurenpoika Bielke vastatoimenpiteenä venäläisten suorittamalle rajapaikkojen merkitsemiselle tut­kitutti Viipurissa olevan rauhankirjan jäljennöksen nojalla viimeistään 1504 rajamerkit maastossa, hänellä ilmeisesti oli jo käytettävissään tämän sisältöinen luettelo.22 Tämä rajaluettelo vetää ensimmäisenä rajan Jääsken ja Savon alueiden välille ja lukee rajan Torsajärven Puuttomasta saaresta ylöspäin Savon ja Venäjän väliseksi.

Rajaluettelo C:ssä rajalinja on rintamaarajan osalta jonkin verran täsmentynyt. Torsajärven Puuttomasta saaresta se johtaa HaukkariuttaanVarpavuoreen, joka nyt ensi kerran mainitaan, Salkojärveen, joka sijaitsee vedenjakajalla ja laskee Simpeleenjärveen päin, ValkeajärveenJuurikkasuolle ja Kiurusaareen, joka sijaitsee Putkilahdessa ja joka mainitaan kuuluvaksi puoleksi Savoon, puoleksi Venäjään. Myös seuraava rajapaikka Käräjäluoto sijaitsee Puruvedessä Putkiniemen koillispuolella; se mainitaan savolaisten ja laatokankarjalaisten neuvottelupaikkana 1556. Ilmeisesti jo 1468 Putkilahdelle sovittu kohtaus tapahtui täällä, ja paikka on saanut nimensäkin juuri tämänluontoisesta tehtävästä. Tämän jälkeen mainitaankin ennen Somertaipaletta enää vain Raikuuntaipale ja Oriveden Paskaluoto, joka ratkaisee kysymyksen, vedetäänkö raja Oriveden itä- vai länsirannalle.23

Kun rajaluettelo E sisältää venäläisten »riitarajat», jotka lienevät peräisin vuodelta 1500, saattaisivat saman lähteen sisältämät ruotsalaisten rajaluettelot olla tulosta juuri Eerik Tuurenpoika Bielken rajantarkistuksesta. Siinä on täsmennetty rajaa Salko järveltä eteenpäin mainitsemalla Härkälampi (rajaluettelossa Heralampi), Hirvikumpu(myöhemmin Hirvivaara), KolehmajokiKiurunsaariNeulaniemiPaljakallio (ilmeisesti Paljakan tienoilla) ja Putkiniemi.24 Luonteenomaista tälle luettelolle on, että rajapaikkoja lisätään keskivaiheilla Salpausselän rajaa ja Putkilahden tienoilla.

Tilanne on aivan sama rajaluetteloissa F ja H, jotka jokseenkin varmasti ovat ajoitettavissa uuden ajan puoliväliin. Rajaluettelo F ilmoittaa sisältävänsä rajat Savonlinnan ja Venäjän välillä; se alkaa kuitenkin kaukaa pohjoisesta Muhoksen Pällinkorvasta ja päättyy etelässä Siestarjoensuulle. Gallén ajoittaa sen v:n 1537 rauhanneuvotteluja varhaisemmaksi. Mikäli tämä pitää paikkansa, Kustaa Fincken v:n 1550 vaiheilla toimeenpanema rajankäynti merkitsee vain tämän linjan tarkistusta. Kuitenkin sekä Käkisalmen läänin miehityksen aikana että Täyssinän rauhan rajankäynnissä 1500-luvun lopulla viitattiin juuri Kustaa Fincken toimittamaan rajantarkastukseen, jonka laatokankarjalaiset ja venäläiset leimasivat savolaisia yksipuolisesti suosivaksi.25 Niin ollen on aihetta pitää luetteloa vasta tämän rajankäynnin tuloksena.

Tässä luettelossa mainitaan Varpavuoren jälkeen Salkojärvi (H: Heralampi), Matkolampi (H: Matkojärvi), Ruskeasuo (H: Valkeasuo), TetrisuoHirvivaaraKolehmalampi (H: Hälvänmäki), Haukioja, Kiurunsaari, Neulaniemi, Käräjäkallio (puuttuu H:sta), Pihlajalahti (H:ssa tämän jälkeen TervalampiPahatsunlahti), SilvannonsaariPaskaluotoKaunissaari(H: Vettenahteet = Onkisalmi) ja Somertaipale.

Ensimmäinen täsmennys keskiaikaiseen tilanteeseen verrattuna on tällä raja­osuudella Salpausselällä Salkojärven jälkeen. Laatokan Karjalan vesiltä Simpeleenjärven pohjoiskolkasta Lahdenpohjasta kuljettiin Matkolammen ja Matko­järven kautta vedenjakajalla sijaitseville Kalajärville, josta päästiin joko Pihlajaveden Putikonlahteen tai vaihtoehtoisesti Puruveden Sorvas- ja Enonlahtiin. Salpausselkää kulkeva raja katkaisi siis tälläkin kohdalla laatokankarjalaisten tärkeän kulkuväylän Savon vesille.26 Ilmeisesti savolainen asutus oli tällä suunnalla voimakkaasti etenemässä, kuten ilmenee siitä, että Säämingin Kososet omistivat Kauvonahon ainakin 1400-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä saakka Utrasveden Ahonselän ja Puruveden Sorvaslahden välisellä Kauvonniemellä.27 Tämä teki savolaisille tärkeäksi rajan määrittelyn Parikkalan karjalaisten nautinta-alueita vastaan. Tämä heijastuu 1500-luvun alun täsmentyvissä rajaluetteloissa.

Lappalainen pitää keskiajalta periytyvää rajaa suunnaltaankin riidattomana vain Matkolammelle saakka ja esittää arvelun, että vanhin Savon ja Laatokan Karjalan välinen valtaraja olisi tästä kääntynyt Putikonlahdelle, jossa Savonsaaret ja Savonniemi ovat todisteena vanhoista savolaisintresseistä, kulkenut siitä Ahonselän poikki Kauvonniemen sivuitse ja Punkasalmen lävitse Enonveden Enonselälle, Ruokoniemen ja Jouhenniemen ohi Puruveden läntisimpään lahteen Savonlahteen ja siitä edelleen Kuonan jokea ja Kuonanjärveä pitkin Enonvedelle ja Enonkoskelle, jossa päästiin Haukiveden ja Oriveden väliselle vesireitille. Toinen pohjoisempi Karhukosken reitti johti Luotojärven kautta Pyyvedelle, vieläpä siitä edelleen Vuokalanjärven reittinä Heinävedelle saakka.28

Vanhimpien rajaluetteloiden Putkilahtea ja Putkinientä ei kuitenkaan käy tulkitseminen Putikonlahdeksi ja Putikonniemeksi, kun jo kolmannessa keskiaikaisessa rajaluettelossa on Kiuruniemi, joka kiistattomasti sijaitsee Putkilahdella.29 Raja kulki tähän aikaan Matkolammelta Hirvivaaran kautta Putkilahdelle, joka oli vielä arempi savolaisten ja laatokankarjalaisten intressien solmukohta kuin Matkolammen tienoo. Kuten edellä mainittiin, se oli jaettu valtakuntien kesken jo v:n 1400 vaiheilla, mutta kahden vanhimman keskiaikaisen rajaluettelon rajapaikat Putkilahdenpohja ja Putkilahti ja vielä kolmannenkin mainitsemat Kiurusaari ja Käräjäluoto antavat vielä varsin epämääräisen kuvan rajan kulusta näillä tienoilla.

Sitä vastoin 1500-luvulta peräisin olevat rajaluettelot (E, mutta varsinkin F ja H) antavat yksityiskohtaisen kuvan rajan kulusta. Sen mukaan raja tavoitti Putkilahdenpohjan Haukiojalla, joka virtaa Putkilahden perukkaan Haukilammesta. Halkaisten Kiurusaaren se jatkui Neulaniemeen, joka pistää idästä Putkilahteen, ja edelleen Putkiniemen koillispuolella sijaitsevaan Käräjäkallioon. Tämä raja jätti Ruotsin puolelle Putkiniemellä sijaitsevat Levonvaaran ja Paljakan karjalaiskylät, jotka esiintyvät jo Vatjan viidenneksen verokirjassa v. 1500. Savolaisilla ei täällä ollut näihin aikoihin kiinteää asutusta, mutta Putkiniemen tyvessä sijaitsi Savonlahti ja vanha Kososten eräsija Savonlahdenmaa. Putkiniemen karjalaisasutus oli laatokankarjalaisten etumaisena tukikohtana ruotsinpuolisille samanlainen silmätikku kuin Särkilahden seudun savolaisasutus venäjänpuolisille. Rajapaikkojen itäisestä sijainnista voidaan päätellä, että ruotsinpuoliset jo varhain ovat laskeneet Putkiniemen eräomistuksiinsa, mutta laatokankarjalaiset ovat ehättäneet sen vakinaisesti asuttamaan.30

Käräjäkalliosta eteenpäin oli keskiaikaisissa rajaluetteloissa rajapaikaksi mainittu Puruveden ja Pistolanjärven välinen Raikuuntaipale, jonka yli päästiin Puruvedeltä Oriveden Paasivedelle ja jossa 1500-luvun lopulla oli kaivanto. Tälläkin kohtaa 1500-luvun rajaluettelot pyrkivät työntämään rajaa idemmäksi. Ne kiersivät Puruvedestä etelään työntyvän Pihlajaniemen itäpuolelta ja johtivat rajan Pihlajalahdesta Tervalammen kautta Paasiveden Pahatsunlahteen.31

Orivedellä, jossa Sampaanselän nimikin todistanee vanhoista rajapaikoista, rajan kulku sitä vastoin ei muuttunut. Kuten Puruvesi oli pääasiassa savolaisten hallinnassa ja vain itäisin pohjukka jäi laatokankarjalaisille, samoin Orivedestä vain länsiranta Somertaipaleeseen eli Kaatamonlahteen saakka oli savolaisten eräaluetta pääosan järveä jäädessä laatokankarjalaisille.

Tässä kuvatun uuden valtarajan muodostuminen on aiheuttanut savolaisen ja länsikarjalaisen asutuksen ja eräpaineen voimistumisen. Sääminginsalo oli asumaton vielä 1364. Kun uusi valtaraja saman vuosisadan lopulta kulkee jo sen itäpuolella Pihlajaveden takana Salpausselkää pitkin, saavuttaa Puruveden Putkilahden pohjassa ja ulottuu Orivedellekin, sen täytyy olla seurausta nimenomaan Itä-Savon asutuksen voimistumisesta. Valtarajan uusi suunta sulki laatokankarjalaiset kokonaan Pihlajavedeltä ja täten myös Varkauden vesiltä sekä ulotti savolaisten omistukset Oriveden rannoille saakka.

Uutta vaihetta rajaolojen vakiintumisessa merkitsi Olavinlinnan rakentaminen, joka teki asettumisen ennen turvattomalle rajaseudulle mahdolliseksi. Myös Orivirralle ja todennäköisesti Raikuuntaipaleelle rakennetut varustukset tekivät liikkumisen itärajan läheisessä erämaassa turvallisemmaksi. Tämä vaihe ei näytä enää juuri siirtäneen rajaa idemmäksi, mutta se täsmensi sitä ja sulki sen entistä tiiviimmin laatokankarjalaisten eränautinnalta.

Laatokankarjalaiset eivät taipuneet tähän vastalauseitta. Seurauksena oli erittäin kireä rajatilanne, joka jatkui 1500-luvun alkupuolen Kustaa Vaasan Venäjän sotaan saakka. Venäläiset valittivat oikeuksiensa loukkauksista koko sillä rajaosuudella, josta nyt on kysymys. Molemmin puolin laadittiin uusia rajaluetteloita. Ruotsalaisten laatimat luettelot sisältävät uusia vaatimuksia etenkin Putkiniemen tienoilla. Nämä vaatimukset esiintyvät jo niissä entisestään täsmentyneissä rajaluetteloissa, jotka voitaneen ajoittaa v:n 1537 neuvotteluja varhaisemmiksi. Meille säilyneessä aineistossa ei näytä olevan uusia rajaluetteloita Klemetti Kirjurin ajoilta, vaikka tämä tutkitutti rajoja, vieläpä lähetti niistä kuninkaalle karttapiirroksenkin. Myöhemmin väitettiin Kustaa Vaasan ajalta peräisin olevia luetteloita Kustaa Fincken yksipuolisesti, ilman venäläisten suostumusta laadituttamiksi. Tässä väitteessä on ilmeisesti perää, sillä 1559 valmistauduttiin viralliseen rajankäyntiin, jota ei sitten tullutkaan.32

Laatokankarjalaisten tyytymättömyys Kustaa Fincken rajoihin ilmeni myös 1500-luvun lopulla, jolloin Käkisalmen lääni oli ruotsalaisten miehittämä.

Täyssinän rauhansopimuksessa 1595 Käkisalmen lääni annettiin takaisin venäläisille, mutta luovutuksen tuli tapahtua vasta sen jälkeen, kun raja oli käyty vanhojen rajamerkkien ja vanhojen asukkaiden todenperäisten kertomusten mukaan. Rauhanneuvottelijoilla ei voinut olla kovin tarkkaa käsitystä rajan kulusta, vaikka Savon tuomari Arvid Stålarm kuuluikin Ruotsin valtuuskuntaan. Niin tuli määrätyksi, että keskimmäisen rajankäyntikomission tuli aloittaa Puumalan neljänneksestä ja jatkaa Repolan kylään. Tässä Savon itärajan eteläinen päätepiste tuli sjoitetuksi liian länteen ja pohjoinen liian itään.33 Näin ollen ei ollut ihme, että rajasta syntyi rajankäyntikomissioiden kesken aluksi riitaa. Venäläiset ehdottivat, että raja vedettäisiin Särkilahdesta Utrasvedelle, Enonlahteen, Kukonkantaan (Kukkoniemen ja mantereen välissä), Harvasaareen, Eevansaa­reen eli Kynneppään, Hietakiveen, (saaria Puruvedessä), Raikuuntaipaleeseen ja edelleen Silvannonsaareen. He eivät enää esittäneet Savonlinnaa, puhumattakaan Varkauden ja Kuopion seutujen kautta kulkevaa rajaa koskevia vaatimuksia. Kuitenkin suostuminen venäläisten vaatimukseen olisi Ruotsin valtuutettujen mielestä merkinnyt 6 peninkulmaa pitkän ja kolme peninkulmaa leveän (n. 100 neliökilometrin suuruisen) alueen, hyvien kaskimaiden ja kalavesien menetystä. Lopulta venäläiset luopuivat vaatimasta Särkilahtea lähtökohdaksi ja tyytyivät Varpavuoreen, johon eteläinen rajakomissio päätti työnsä ja josta keskimmäinen komissio alkoi. Tämä komissio määritti rajan Pisamäkeen (ei siis Repolaan) asti. Venäläiset taipuivat lukuun ottamatta yhtä yksityiskohtaa hyväksymään ruotsinpuolisten etukäteen viitoittaman rajalinjan. Savon itärajan eteläosalle, jota tässä seuraamme, vahvistettiin sen mukaan seuraavat rajapaikat: VarpavuoriSalkojärviValkiajärviJuurikkasuoHirvivaaraKyrönsaari (eli Kiurusaari), joka jaettiin kahtia, Käräjäkallio Puruvedessä, PihlajalahtiTervalampi (Puruveden ja Orive­den välisellä kannaksella), PahatsunlahtiSilvannonsaari (nyk. Rajasaari Säimenenniemen ja Heinonniemen välissä) ja Paskaluoto (nyk. Kylmäsaari Oravisaaren länsipuolella) Orivedessä, Kaatamolahti ja Somertaipale. Vertailu edellä mainittuihin keskiaikaisiin rajoihin osoittaa, että ainoat kohdat, jossa raja työntyy jo keskiajalta periytyvää rajaa idemmäksi, ovat Putkiniemi ja Raikuuntaipaleen seutu. Tähänkin muutokseen oli pohjaa 1500-luvun puolimaissa tehdyissä rajaluetteloissa, mutta juuri tämä nosti vastaansa venäläisten protestin. Tällä rajansiirrolla saattoi olla sotilaallistakin merkitystä, sillä Raikuu oli tärkeä tukikohta ja vartiopaikka. Putkiniemellä taas sanotaan venäläisillä olleen vanhastaan Levonvaaran ja Paljakan kylissä 10 (toisen tiedon mukaan 16) talonpoikaa, jotka jäivät nyt Ruotsin puolelle. Mahdollisesti on kysymys vanhoista maakirjatiedoista, sillä rajankäynnin jälkeen ei yhtään käkisalmenkarjalaista talonpoikaa jäänyt Ruotsin puolelle.34

Rajan vetämistä Somertaipaleeseen asti on ilmeisesti pidetty 1300-luvun lopulla riittävänä. Jo v:n 1400 vaiheilta oleva rajaluettelo A jatkaa kuitenkin rajaa siitä pohjoiseen Pohjanmaan rajaan saakka, vaikka pohjoisten rajapaikkojen sijainti on sille vielä varsin epäselvä. Tällä pitkällä erämaataipaleella onkin selvä ero kiinteän eteläisen, suunnilleen Lastukosken tienoille ulottuvan rajaosuuden ja siitä Maanselälle ja sen yli jatkuvan epämääräisemmän rajan välillä. Samantapainen käsitys poliittisesti merkittävästä rajaosuudesta lienee ollut ns. väärennetyn Pähkinäsaaren rauhankirjan laatijalla, joka otti rajaluettelo C:n mukaiset rajat rauhankirjaan vain Kellotaipaleeseen asti.35

Seuraamme nyt rajan kehitystä Somertaipaleesta Lastukoskelle.

Vanhin rajaluettelo A mainitsee tällä välillä vain kolme rajapaikkaa, Ohtaansalmen, joka sijaitsee Juojärven ja Rikkaveden välissä, Vehkataipaleen, joka on Kaavinjärven ja Vuotjärven välissä, sekä Vuotjärven. Raja tuodaan siten rauhankirjan mainitseman Karjalankosken välittömään läheisyyteen.

Nuorin keskiaikainen rajaluettelo C sisältää tälläkin rajaosuudella täsmennyksiä, mutta noudattaa täysin samaa suuntaa. Heinäveden ja Nilsiän reittien väli maastossa mainitaan Ohtaansalmen jälkeen RikkavesiKaavinkoski,KaavinjärviKellotaipaleVuotjärvi ja Lastukoski. Kellotaipale tarkoittaa samaa kannasta kuin edellä mainittu Vehkataipale tai pikemmin tämän kannaksen eteläosaa. Kaavinjärven ja Vuotjärven välisenä kapeana kannaksena se on kulkutienä Heinäveden reitiltä Nilsiän reitille. Vuoden 1500 vaiheilla oli erämaaraja Viipurin ja Savonlinnan näkökulmasta katsottuna tärkeä Heinäveden reitin latvoille saakka. Raja oli varsin yksiselitteinen vielä siitä pohjoisemmaksi Syvärin ja Vuotjärven väliselle Lastukoskelle ja Vuotjärvelle saakka. Vain Klaus Kristerinpoika Hornin ja Jaakko Teitin rajantarkistuksessa 1550-luvun lopulla (rajaluettelo J) raja vedettiin Akonveteen, siis Karjalankosken tuntumaan. Venäläisetkin esittivät vaatimuksia Karjalankosken seutuihin.36

Täyssinän rauhan teon jälkeen kävi keskimmäinen eli Savon rajakomissio rajan vain Pisamäelle asti, koska venäläiset kieltäytyivät jatkamasta kauemmaksi pohjoiseen Repolaan. Päätepiste Pisamäki on uusi, mutta muuten raja noudattelee jo myöhäiskeskiajalla ja 1500-luvulla vakiintunutta suuntaa: Somertaipaleen jälkeen ovat rajapaikkoina Somerlahti, Juasjärvi, Ohtaansalmi, Rikkavesi, Kaavinkoski, Kaavinjärvi, Kellotaipale, Vehkalahti, Vehkataipale, Kellopohja, Vuotjärvi ja Suuri Pisamäki.37

Vuotjärveltä eteenpäin raja kulki erämaaseutuja ja oli epämääräisempi. Keskiaikainen rajaluettelo A vetää sen Syvärinjärveen ja sen jälkeen Tiilikanjoen suulla sijaitsevaan Somsansuun kautta Pahtasuolle (Pachta so), joka rajapaikka on tunnistamaton. Lastujoen ( = Lastukosken) rajapaikka mainitaan, mutta sijoitetaan liian pohjoiseen. Rajaluettelo C vie rajan Syvärin itäpuolitse Nurmesjärveen, Älänteenjärveen, Haajaistenjärveen ja Laakajärveen sekä sieltä Maanselän yli Sinervämäen (tunnistamaton) kautta JormasjärveenOulunjärveen ja vihdoin Käsmäjoensuulle, joka sijaitsee Kuusamossa. Siellä vasta sanotaan Pohjanmaan rajan tulevan vastaan. Paitsi savolaisten eräintressien työntymisestä yhä pohjoisemmaksi tämä rajaluettelo on mielenkiintoinen todistuskappale siitä, että Viipurin näkökulmasta koko Kainuu ilmeisenä savolaisten eräalueena kuului sen valvonta-alueeseen.38

Rajaluettelot E ja F, jotka edustavat 1500-luvun alkupuolen ja puolivälin tilannetta, vievät rajan Älänteenjärveltä (josta käytetään rinnakkaisnimityksiä Älänteenharjujärvi ja Harjulampi)39 TiilikanjärveenAhvenisenjärveenHaapajärveen(voisi olla Laakajärven rinnakkaisnimi, nykyisinkin tunnettu Sonkajärven Haapajärvi on liian lännessä), sekä Maanselän yli Jormasjärveen, Kalliokoskeen (Kuurnansaaren luona nykyisen Kajaanin kaupungin kohdalla), Kaivantoon (Manamansalon kohdalla), Kauvonputaaseen (Oulujoen lähtökohdassa), Oulujoelle ja Pällinkorvaan, josta rajaluettelo F aloittaa Savonlinnan läänin ja Venäjän välisen rajan. Nähtävästi tämä luettelo, joka alkaa pohjoisesta päin, perustuu tarkkaan, juuri pohjoisissa erämaissa toimeenpantuun tutkintaan. Se on todiste savolaisten jatkuvasta eräpaineesta ja Savonlinnan Kainuun erämaissa 1500-luvun puolimaissa harjoittamasta valvonnasta.

Tämän rajalinjan mukainen käsitys itärajan kulusta oli ilmeisesti niillä Kustaa Vaasan tiedonantajilla, joilta kuningas 1540-luvun puolimaissa sai käsityksen, että 14 venäläistä talonpoikaa oli Maanselän tienoilla asettunut Ruotsin puolelle rajaa. Kolme vuotta myöhemmin kuningas valitti Eerik Flemingille, että venäläiset olivat tunkeutuneet Pohjassa Ruotsin puolelle 100–150 peninkulman (60–90 kilometrin) pituudelta. Tämä sai Flemingin lähtemään 1548 Pohjanmaalle talonpoikien ja huovien kanssa etsimään Petäjoen rajapaikkaa, jonka oletettiin olevan Pähkinäsaaren rauhan rajalla. Sopiva paikka löytyikin. Se oli jo 1550 Pohjanmaan voudin Ragvald Halvardinpojan tiedossa, kun hän johti Pohjanmaan rajan siitä eteenpäin Maanselälle.40 Myös Klaus Kristerinpoika Hornin ja Jaakko Teitin rajaluettelossa raja johdetaan Petäjäjokeen ja Talviaisvaaran itäpuolitse Maanseläntaipaleelle. Mainittu Petäjäjoki laskee Petäisestä Petäjäkosken kautta Laakajärven kaakkoispäähän. Tämä rajapaikka ilmoitetaan myös v:n 1561 lähe tyskunnalle annetuissa ohjeissa Savonlinnan läänin pääterajaksi, josta Pohjanmaan ja Venäjän välinen raja alkaa.41

Rajan taipuminen Vuotjärveltä Syvärin itäpuolelle vastasi ilmeisesti 1500-luvulla vakiintunutta nautintarajaa. Vuonna 1561 oli kahdella Joroisten Kotkatlahden talolla eräsijansa Syvärin itäpuolella, toisella Syvärilässä, toisella Keyrityssä. Nämä saatiin kiistattomasti länsipuolelle rajaa aikakauden viimeisessä rajankäynnissä.42

Täyssinän rauhan jälkeisessä rajankäynnissä rauhankirjaan otettu Repolan maininta keskimmäisen komission työn päätepisteeksi olisi voinut pahasti häiritä sopuun pääsemistä ja lieneekin ollut syynä siihen, että venäläiset kieltäytyivät tässä komissiossa jatkamasta pitemmälle kuin Pisamäkeen. Kaarle herttualta tuli kuitenkin jo syksyllä 1595 rajakomissioille rajaluettelo, jonka sanottiin sisältävän vanhojen maakirjojen ja rekisterien osoittamat Kustaa Vaasan aikaiset rajat. Sen mukaan rajat Lastukoskesta maakuntarajalle olivat Syvärinsalmi, Nurmesjärvi, Ahvenjärvi, Koivunkoloja Maanselänlampi Petäjäjoen luona. Herttua käski vetää rajan viimeksi mainittuun rajapaikkaan. Tämä helpotti tietenkin neuvottelutilannetta. Kävi myös ilmi, että rajan kulusta ei täällä erämaaseudulla ollut rajatalonpoikien kesken mainittavia erimielisyyksiä. Kun vihdoinkin saatiin sovituksi, että rajankäynti Pisamäeltä Pohjanmaan rajalle kuului pohjoisen rajakomission tehtäviin, tämä saattoi vaikeuksitta ottaa nämä välirajat rajakirjaansa. Tämän raja­osuuden eteläisimmät rajapaikat, jotka tässä tulevat kysymykseen, olivat Pisamäen jälkeen Keyritynjärvi, Tiilikanjärvi, Maanselänmäki, Suomensuo ja Maanselänlampi. Missä tällä rajaosuudella Savon ja Pohjanmaan rajat kohtasivat, ei ole mainittu rajakirjassa.43

POHJANMAAN VASTAINEN RAJA

Savon maakunnan pohjoisraja on muodostunut vähitellen asutuksen siirtyessä kohti pohjoista. Venäläisten vaatimukset Varkaudesta Suonteenselälle asti johtavasta rajasta jättivät Savon asutuskeskukselle aluksi varsin vähän liikkumatilaa pohjoiseen päin. Suur-Savon pohjoisraja kulkee myöhemminkin suunnilleen Varkauden-Suonteenselän linjaa. Tämä seutu lienee kauan ollut eräänlaisena rintamaarajana pohjoista kohti. Kuten edellä on mainittu, vanhimmat valtarajat olivat ensi sijassa kulkuteiden rajoja eivätkä suinkaan estäneet ristiinkulkemista. Vanhin Savon ja Hämeen rajaluettelo v:lta 1415 osoittaa kuitenkin, että hämäläiset ennen savolaisia liikkuivat Pohjois-Savon erämaissa. Savon pohjoisrajana mainittiin epämääräisesti Lastukoski tai Karjalan Maanselkä, jossa pohjalaisten ja venäjänpuolisten karjalaisten rajojen oletettiin kohtaavan.

V:n 1446 rajakirjeessä käsitys pohjoisrajasta on jo paljon selvempi. Hämeen ja Savon pääterajaksi mainitun Kalliovuoren sanotaan sijaitsevan »aivan eteläpuolella suurta harjua, joka erottaa Venäjän ja Pohjanmaan ja samoin Hämeen, Savon ja Pohjanmaan ja on nimeltään Maanselkä».1 Pohjalaiset olivat tässä rajankäynnissä katselmusmiehinä, ja pääteraja vastasi epäilemättä heidän käsitystään. Savon ja Pohjanmaan raja kulki sen mukaan Maanselkää pitkin. Kun seurattiin tätä rajaa itään päin, tuli jossakin vastaan Venäjän ja Pohjanmaan raja eli se osa Maanselkää, johon 1415 mainittu nimitys Karjalan Maanselkä varsinaisesti sopi.

Kolmas Hämeen ja Savon välinen rajalinja v:lta 1452 johtaa rajan Savijoensuulta suoraan luoteeseen Maanselälle.2 Se ei siis muuta edellä mainittua käsitystä.

Kuitenkaan ei vanhimmissa Pohjanmaalle saakka ulottuvissa Savon ja Venäjän rajaluetteloissa mainita pääterajana Maanselkää. Rajaluettelo A saattaa tosin päättyä näille tienoille, mikäli identifioimaton Pachta so on Maanselällä.

Pohjalaisten käsityksissä saattoi joskus koko Maanselän tienoo näyttää venäjänkarjalaisten hallitsemalta. Niinpä eräässä Pohjanmaan jokien luettelossa, joka on 1500-luvun jälkipuoliskolta, sanotaan Kalajoen alkavan Savosta, mutta Pyhäjoen ja Siikajoen Venäjän rajalta, kun taas Oulunjoen kerrotaan juoksevan Venäjän puolelta ja venäläisten saapuvan kauppatavaroineen sitä myöten Oulun satamaan.3 Tämän mukaan pohjalaiset vain Kalajoen latvoilla tunsivat olevansa savolaisten välittömiä naapureita. Tämä lähde, jonka mukaan venäläiset olisivat olleet pohjalaisia vastassa Maanselässä vielä Pyhäjärven ja Pyhännän kohdallakin, oli kuitenkin väärin informoitu. Rajantakaisten hallitsema Karjalan Maanselkä on keskiajalla voinut ulottua lounaiskulmallaan Hämeen rajaan asti, mutta ei enää 1500-luvulla.

Muissakin 1500-luvun puolivälin lähteissä käsitys Maanselästä oikeana rajana esiintyy nimenomaan pohjalaisten edustamana, mutta savolaisten naapuruudesta on niissä selvempi kuva. V:n 1550 vaiheilla Pohjanmaan vouti selitti Maanselän olevan rajana ensin Hämeen ja Pohjanmaan, sitten Savonlinnan läänin ja Pohjanmaan ja vihdoin Venäjän ja Pohjanmaan välillä. Tässä on siis selvästi julki lausuttuna ajatus, että Savon ja Pohjanmaan raja pitkin pituuttaan kulkee Maanselkää pitkin Hämeen rajasta Venäjän vastaiseen rajaan asti. Samaten kemiläinen talonpoika Niilo Heikinpoika Paakkola, joka Kustaa Vaasan aikana oli kuulunut rajantarkastuskuntaan, aloitti luettelonsa Pohjanmaan ja Venäjän välisestä rajasta Maanselänpolvesta ennen Suomensuota. Mielenkiintoinen on myös hänen tietonsa, että nämä rajapaikat sijaitsivat venäläisten Oulunjoelle ja Pohjanlahden perukkaan johtavalla kauppatiellä.4 Oli varsin luonnollista, että Savon, Pohjanmaan ja Käkisalmen Karjalan rajat kohtasivat siellä, missä Käkisalmen karjalaisten kauppatie ylitti Maanselän.

Edellä mainitun Petäjäjoen löytyminen Maanselän liepeiltä muutti käsitystä Savon itärajan pohjoisesta päätepisteestä. Pohjanmaan vouti Ragvald Halvardinpoika aloitti 1550 Venäjän vastaisen rajan Petäjäjoelta ja jatkoi sieltä Talvivaaran (Tauiouorij) kautta Suomensuolle ja Maanselänlammelle. Petäjäjärvi on (Savon ja Pohjanmaan rajojen kohtaamispaikkaa tosin mainitsematta) myös Klaus Kristerinpoika Hornin ja Jaakko Teitin rajaluettelossa, joissa raja jatkuu siitä Maanseläntaipaleeseen ja Suomensuolle. Tämänmukaisesti laadittiin 1561 Venäjälle lähtevälle lähetyskunnalle ohje, jonka mukaan Pohjanmaan ja Venäjän välinen raja alkoi Savonlinnan läänin rajalta Petäjäjoelta, joka lähtee Mäntyjärvestä ( = Petäisestä) ja jatkuu sitten Talvivaaran ja Maanselän lähteen kautta Suomensuolle. Tästä asiakirjasta saa havainnollisen käsityksen siitä, mitä Maanselän rajalla tarkoitettiin, sillä rajapaikkojen ilmoitetaan sijaitsevan Maanselällä Valmakurun rajapaikalle asti Iivaaran pohjoispuolelle saakka.5 Tämäntapainen kuvitelma Maanselän rajasta liittyy varmaan keskiaikaiseen nimitykseen Karjalan Maanselkä.

Täyssinän rauhan jälkeisellä rajakomissiollakin oli käsitys, että savolaiset olivat asiantuntijoita Pisamäen ja Suomensuon välisellä rajaosuudella. Vastoin Kaarle herttuan ohjetta, joka puhui Petäjäjoesta ja Maanselänlammesta, raja vedettiin Tiilikanmäestä Maanselänmäkeen ja sieltä Suomensuolle. Maanselänmäki sijaitsee, kuten ilmeisesti myös aikaisemmissa rajaluetteloissa mainitut Maanselänpolvi ja Maanseläntaival, Alasenjärven ja Kalliojärven välisellä kannaksella Pielisen reitin ja Sotkamon reitin välissä. Aivan lähellä Maanselän nykyistä rautatie­asemaa on vieläkin vanha lääninrajakivi, jossa on kruunuja ja vuosiluku 1684.6

Maanselänmäestä ei kuitenkaan tullut Savon pohjoisinta rajapaikkaa, vaan tähän asemaan vakiintui siitä etelään sijaitseva Täyssinän rauhan rajapaikka Tiilikanjärvi. Siitä länteen Savon ja Pohjanmaan maakuntaraja tuli seuraamaan aikaisemmin valtakunnanrajoiksi mainittuja rajapaikkoja Ahveniselle, Petäjäkoskelle ja Laakajärvelle. Seurauksena oli, että raja Sonkajärven suunnalla ei ulottunut aivan Maanselälle, vaan Nilsiän ja Sonkajärven reittien latvusvedet jäivät Pohjanmaan puolelle. Osaltaan tähän vaikutti sekin, että Sonkajärven pohjoispuoliset seudut olivat vielä täysin asumattomat. Siellä ei ollut edes rintamaaseutujen eräsijojakaan. Niin idässä kuin Nilsiän reitin latvajärvillä oli kuitenkin yllättäen muutama Pielaveden seudun talonpoikien tiluskappale nykyisen Sotkamon pitäjän puolella.

Salahmin reitin varressa sitävastoin oli asutusta jo uuden ajan alussa. 1500-luvun puolivälin jälkeen kohosi Savon pohjoisin talo Rotimojärvelle. Näin ollen on ymmärrettävää, että raja täällä ulottui vesistön latvoille saakka Maanselälle, olipa pohjoisimmalla talolla maita vedenjakajan takanakin Kainuun puolella.7

Kiuruveden reitin latvoilla oli Savon rintamaiden eräsijoja Niemisjärvelle ja Nälännölle saakka. Savolaisia taloja pantiin verolle jo 1540-luvun lopulla Kalliojärvellä ja Vaaksjärvellä ja 1552 Näläntöjärvellä.8 Lähestyessään vedenjakajaa, joka juuri Nälännön ja Osmangin latvavesien kohdalla muuttuu itä-länsisuuntaisesta Maanselästä pohjois-eteläsuuntaiseksi Suomenseläksi, savolaisasutus saattoi entistä paremmin valvoa etuuksiaan, jotka kuten edellä on mainittu ulottuivat Pyhäjärven Maanselänlahdelle saakka. Vedenjakaja oli kuitenkin täälläkin varsinaisena maakuntarajana Pohjanmaata vastaan, mutta ei enää, kuten edellä on selvinnyt, Hämettä vastaan. Savon pohjoisrajan päätepiste lännessä voidaan siis sijoittaa Suomenselälle sinne, missä idän puolella Kiuruveden reitin latvavedet tulevat lähelle Koivu järveen johtavia Kymijoen vesistön latvavesiä.

Alunperin pohjalaisten edustama käsitys Maanselkää noudattavasta Savon pohjoisrajasta vakiintui aikakauden loppuun mennessä. Sen voitto oli hallinnollisten ratkaisujen tulos. Savolainen eränkäynti oli jo keskiajalla ylittänyt maakuntarajan, ja sen mukana seurasi savolaisasutuskin. Tämä ei kuitenkaan muuttanut maakuntarajaa. Maanselän rajaa kunnioitettiin, ja uudisasukkaat tulivat kuulumaan pohjalaisiin pitäjiin.

Oulujärven erämaahan nähden asia oli toisin. Kuten edellä olemme todenneet, rajaluettelo F aloittaa Savonlinnan läänin ja Venäjän välisen rajan Muhoksen Pällinkorvasta,9 ja rajaluettelo C selittää Pohjan tulevan vastaan vasta Kuusamon Käsmäjoensuulla. Jossakin vaiheessa savolaiset ilmeisesti ovat edustaneet Ruotsin valtakunnan asukkaiden intressejä näissä pohjoisissa erämaissa. Kun näiden seutujen asuttaminen Kustaa Vaasan aikana tuli kysymykseen, niiden kuitenkin tunnustettiin kuuluvan Limingan pitäjään, ja venäjänkarjalaisten katsottiin tunkeutuneen sinne vääryydellä.

Oulujärven seudun harvalukuiset vanhat asukkaat olivat savolaisia, samoin kuin sinne kuninkaan käskystä muuttaneet uudet asukkaat. Savolaisten suurempi halukkuus uudisasutukseen aiheutti sen, että näitä seutuja jonkin aikaa hallittiinkin Savosta käsin kuten tuonnempana kerrotaan. Rajaluettelo F:n maininta Savonlinnan läänin ulottumisesta pohjoisessa Muhoksen Pällinkorvaan kuvastaa todennäköisesti juuri tämänaikaista tilannetta.

Maanselän raja ei siis ole ollut aivan ehdoton Savon pohjoisraja. Joskus myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa Savoon on katsottu kuuluvan Maanselän takainen, rajoiltaan varsin epämääräinen eräalue, jonka omistuksesta savolaiset kilpailivat rajantakaisten karjalaisten kanssa.

MAAKUNNAN YLEISKUVA

Savon maakunta on kuvauksemme näyttämönä ja maakunnan vakinaiset asukkaat, savolaiset, ennen muita sen toimivina henkilöinä. Näyttämön ulkorajat olemme jo oppineet tuntemaan. Seuraavassa koetamme luonnehtia myös itse maakuntaa, lähinnä sellaisena miltä se näytti aikakauden alkupuolella.

Eerik Tuurenpoika Bielken valtakausi Viipurissa, vuoden 1510 tienoo, on ilmeisesti ollut tärkeä välivaihe Savon maakunnan kehityksessä. Silloin yritettiin ensi kerran rakentaa Saimaan kanavaa Lauritsalasta alkaen »niin että suuri Savon järvi nimeltä Eno juoksisi Lapveden pitäjän halki Viipuriin.»1 Tältä ajalta on myös vanhin, tosin vain muutaman rivin mittainen kuvaus Savon maakunnasta ja taloudellisista voimavaroista. Tällöin oli suunnitteilla päästä irti pitkällisistä unionisodista suostumalla maksamaan Tanskan kuninkaalle tietty vero koko valtakunnasta. Tällöin arvioitiin myös Savon maakunnan voimavarat. Tulokseksi saatiin seuraava lyhyt yhdistelmä.2

»Olavinlinnan lääni, so. Sääminki,Juva ja Savilahti: 100 kippuntaa haukea, 150 kiihtelystä harmaanahkoja (= oravannahkoja), 100 lästiä viljaa.»

Tästä luettelosta voitaneen päätellä, että Savo vielä tähän aikaan oli hallinnollisestikin jaettuna kolmeen pitäjään, jotka kaikki sijaitsivat nykyisen Mikkelin läänin puolella eteläisessä Savossa. Tähän järjestelmään on kuitenkin tullut muutos jo uuden ajan alkuun mennessä. Vuorina 1526 Eerik Fleming istui laamanninkäräjiä Rantasalmen pitäjässä.3 Tällöin oli ilmeisesti olemassa jo se jako viiteen hallintopitäjään, jonka tapaamme Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista. On vaikeaa päätellä, milloin se olisi ehditty toimeenpanna niinä levottomina vuosina, jotka seurasivat Eerik Tuurenpoika Bielken ajasta kuninkaan langan, Hoijan kreivin Juhanan valtakauteen.

Seuraava merkittävä muutos Savon oloissa oli sen tuleminen riippumattomaksi Viipurista. Hoijan kreivi asettui ns. kreivin sodassa lyypekkiläisten puolelle lankoaan Kustaa Vaasaa vastaan ja menetti kaikki läänityksensä. Tämä johti huomattaviin uudelleenjärjestelyihin Itä-Suomessa. Siihen saakka Olavinlinnan päällikkö oli ollut Viipurin linnanpäällikön alainen, mutta 1534 Savonlinnan uusi päällikkö Eerik Spåre sai valtuutensa suoraan kuninkaalta.Savonlinnan lääni oli näin tehty Viipurin linnan päälliköstä riippumattomaksi itsenäiseksi linnalääniksi. Vasta tämän jälkeen voidaan puhua hallinnollisesti erillisestä Savon maakunnasta.

Savon linnaläänin oloihin pääsemme perusteellisesti tutustumaan Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista. Savonlinnan läänin vanhin maakirja, joka sisältää pitäjittäin, neljännes- ja kymmeneskunnittain kruunulle verovelvollisten talonpoikien nimet ja heidän veronmaksuperusteensa, on v:lta 1541. Linnan ja linnaläänin tilikirjat alkavat vuodesta 1543. Papinveroluetteloja, jotka erinomaisella tavalla täydentävät maakirjoista saatavia tietoja, alkaa olla v:sta 1550. Kun verotus oli tähän aikaan luontoisverotusta, edellä mainitut lähteet antavat monipuolisen kuvan maakunnan vanhasta talousmuodosta. Samoin voimme niiden avulla luoda kuvan maakunnan topografiasta, hallintopitäjistä ja kirkkopitäjistä, niiden jakautumisesta neljänneskuntiin ja kymmeneskuntiin, asutetun rintamaan laajuudesta, samoin kuin uudisasutusseutujen verollepanoista. Seuraava esitys Savon 1500-luvusta rakentuu ratkaisevasti juuri näiden tilikirjalähteiden varaan.

Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista näkyviin astuva Savo on hallinnollisesti ja verotuksellisesti olennaisesti toisenlainen kuin Viipurin lääni eli Ruotsin Karjala, vaikka yhteinen itäsuomalainen pohja onkin näkyvissä. Tämä ero ei ole kokonaan uutta. Kirkollinen verotus, jonka alkuvaiheet tunnemme paljon paremmin kuin kruununverottiksen, oli jo keskiajalla koko Sisä-Suomelle yhteiseltä pohjalta kehittänyt Savossa oman verojärjestelmänsä, joka poikkesi Viipurin Karjalassa käytetystä. Edellä mainituista suppeista verotiedoista v:n 1510 vaiheilta näkyy myös, että Savon verotuotto oli osittain toisenlainen kuin Viipurin Karjalan. Savo oli jo tällöin toisenlainen kuin Viipurin Karjala. Perustavanlaatuinen maantieteellinen ero sisältyi jo siihen, että Karjala oli rannikkomaakunta, Savo taas sijaitsi kokonaan sisämaassa. Savo oli kylläkin runsasvetinen ja sisälsi pitkiä vesikulkureittejä, mutta se kosketus, jonka meri avaa vieraihin maihin ja kansoihin, siltä puuttui. Lähimmät karjalaiset suurpitäjät, Jääski, Lappee ja Taipale, olivat tosin tässä suhteessa samassa asemassa kuin Savo, vaikka matka rannikolle niistä tietenkin oli lyhempi. Niiden elämänmuoto onkin lähinnä savolaista.

Savon yhteiskunnallisessa järjestäytymisessä on aineksia, jotka pohjautuvat syvälle maakunnan talousrakenteeseen ja ovat hyvin vanhoja. Kuitenkin järjestelmä kokonaisuudessaan, sellaisena kuin se kuvastuu Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista, on uusi ja rationaalisen keinotekoinen. Sen pääpyrkimyksenä oli luoda mahdollisimman tasaväkiset hallinnolliset yksiköt, jotta kollektiiviset verot rasittaisivat niitä mahdollisimman tasapuolisesti.

Juuri tämän matemaattisen tasapuolisuuden vuoksi järjestelmä valaisee Savon silloista asutuksellista tilannetta. Vanha Mikkeli eli Savilahti, joka erään kirkollisen veron kohdalla oli keskiajan lopulla vastannut kantokyvyltään Juvaa ja Sääminkiä yhteensä, vastasi vieläkin noin kaksi viidennestä koko maakunnan verovoimasta. Siksi siitä muodostettiin kaksi hallintopitäjää Vesulahti ja Pellosniemi, joista edellinen käsitti vanhan pitäjän pohjois-, jälkimmäinen eteläosan. Juva ja Sääminki olivat omina hallintopitäjinään, mutta niiden väliin oli maakunnan viidenneksi hallintopitäjäksi muodostettu Rantasalmi, joka kuului osaksi Juvan, osaksi Säämingin kirkkopitäjään. Kaikki hallintopitäjien keskukset sijaitsivat edelleen nykyisen Mikkelin läänin puolella, ja sama pitää paikkansa, jos otetaan keskuspaikkoina huomioon myös niiden neljänneskuntien nimet, joihin pitäjät jakautuivat. Rantasalmi ulottuu ainoana pitäjäkeskuksena 62. leveysasteen yläpuolelle, ja neljänneskunnista edustavat pohjoisinta kärkeä Juvaan kuuluneet Joroisten ja Vesikansan neljännekset ja Rantasalmeen kuuluva Keriharjun neljännes. Pohjoiseen päin suuntautuvan asutusliikkeen painopiste näyttää olleen Keski-Savossa.

Vuonna 1548 esiintyy ensi kerran kirjoissa uusi Tavinsalmen hallintopitäjä, joka erotettiin Juvan ja Rantasalmen pitäjistä. Neljä vuotta myöhemmin muodostettiin vastaava kirkkopitäjä, jota nimitämme tässä kirkonkylän mukaan Kuopioksi. Tavinsalmen pitäjän perustaminen merkitsi järjestetyn kruununhallinnon ulottamista Pohjois-Savoon. Tämän jälkeen Savon hallinnollisessa pitäjäjaossa ei nyt kuvattavana aikana tapahtunut enää olennaisia muutoksia. Kirkollinen aluejaotus sen sijaan vielä tihentyi, kuten tuonnempana lähemmin selvitetään.

Pitäjät jakaantuivat neljänneskuntiin. Ne ovat nimeltä mainittuina jo Savon vanhimmassa maakirjassa. Uusi Tavinsalmen hallintopitäjä oli puolikaspitäjä, joka käsitti ainoastaan kaksi neljänneskuntaa. Koko Savossa oli siis tämän jälkeen 22 neljänneskuntaa.

Viimeistään vuonna 1537 Savo oli jaettu kahteen vouti- eli kihlakuntaan, Suur-Savoon ja Pohjaan (Norrebotn). Nimitykset kuvastelevat sitä eroa, joka tunnettiin olevan vanhan suursavolaisen kanta-alueen (Pellosniemi, Vesulahti ja Juva) ja myöhemmin asutetun eräalueen (Sääminki, Rantasalmi ja sittemmin myös Tavinsalmi) välillä. Vuosina 1552–1555 voutikuntien raja tosin katkaisi Juvan pitäjän kahtia, niin että kaksi pohjoista neljännestä (Vesikansa ja Joroinen) kuuluivat Pohjan voutikuntaan. Lyhyen kartanovoutikauden (1556–1561) jälkeen, jolloin kukin pitäjä oli omana voutikuntanaan, kokeiltiin kymmenvuotiskautena 1562–1571 kolmijakoa. Tämän aikaisia voutikuntia nimitämme Etelä-Savoksi (Pellosniemi ja Vesulahti), Keski-Savoksi Ouva ja Sääminki) ja Pohjois-Savoksi (Rantasalmi ja Tavinsalmi). Tämän jälkeen palattiin alkuperäiseen kahtiajakoon, mutta Pohjan voutikunnan sijasta puhuttiin nyt Pien-Savosta, aikakauden lopulla myös Rantasalmen kihlakunnasta.

Koko Savon maakuntaa koskevana perusjaotuksena esitetään taulukossa 1 pitäjä- ja neljänneskuntajako sellaisena, miksi se muodostui kuudennen hallintopitäjän perustamisen jälkeen.

Neljänneskuntien alueet eivät koko ajan pysyneet samoina. Varsinkin aikakauden alkupuolella tapahtui muutoksia. Tavinsalmen pitäjän perustaminen ei aiheuttanut vain leikkauksia naapuripitäjistä, vaan muutti laajemmaltikin sekä pitäjien että neljänneskuntien rajoja. Niiden yksityiskohtainen selvittäminen on hankalaa, koska Savon asutus voidaan lähemmin paikantaa vasta vuoden 1561 verollepanomaakirjan perusteella. Sen vuoksi esitämme kartassa (s. 57) Savon pitäjien rajat sellaisina kuin ne olivat vuoden 1562 vaiheilla.

Neljänneskuntajaotus alkoi 1580-luvun kiihtyvän autioitumiskehityksen myötä horjua ja menetti 1600-luvun alussa toimeenpannun verouudistuksen jälkeen tosiasiallisen merkityksensä.

Neljännekset jakautuivat kukin kuuteen kymmenekseen. Ne on lueteltu liitetaulukossa 1 ja merkitty karttaan 2 (s. 106–107), Tavinsalmen osalta karttaan 1 (s. 57). Numerot 1–6 kartassa tarkoittavat kymmenesten järjestysnumeroja liitetaulukossa.

Savon hallinnollinen keskus oli Olavinlinna eli Savonlinna. Kun linnan vaiheista on olemassa Helge Pohjolan-Pirhosen monipuolinen kuvaus, linna jää varsinaisesti tämän esityksen ulkopuolelle. Savolaisten vaiheita kuvattaessa tulevat kuitenkin linna ja sen asukkaat, varsinkin linnanpäälliköt ja linnankirjurit sekä linnan puolustajat useinkin puheeksi. Heistä kerrotaan eniten valtiollisten vaiheiden yhteydessä tämän teoksen viimeistä edellisessä luvussa. Tapahtumien ajoituksen helpottamiseksi esitetään jo tässä luettelo linnanpäälliköistä ja heidän toimikausistaan.

Näistä linnanpäälliköistä tulevat seuraavassa kuvauksessa useimmiten esiin Kustaa ja Gödik Fincke, isä ja poika, joista kumpikin on jättänyt jälkeensä kopiokirjoja. Niihin talletettu kirjeenvaihto valaisee monipuolisesti Savon oloja tänä aikakautena.

Savosta on säilynyt tältä aikakaudelta myös kaksi tuomiokirjakokonaisuutta, joista toinen ajoittuu aikakauden alku-, toinen loppupuolelle. Myös ne antavat ilmettä sille kuvalle, joka on piirrettävissä savolaisesta elämänmenosta tänä kaukaisena aikana.

Tilikirjoista saamme riittävän kuvan Savon maakunnan topografiasta 1500-luvulla. Sitä vastoin ne eivät kerro kovin paljon maisemakuvasta. Tältä aikakaudelta ei myöskään ole käytettävissä matkakertomuksia, joissa Savoa olisi katseltu vieraan silmin. Maantieteellisten kuvausten antamat tiedot ovat myös äärimmäisen niukat. Pohjolan suuri kuvaaja Olaus Magnus ei henkilökohtaisesti tuntenut Savoa. Hän tuntee vain Olavinlinnan maineen ja eräitä tuohon rajalinnoitukseen liittyviä tarunomaisia kertomuksia. Kuuluisassa Pohjoismaiden kartassaan hän merkitsee mm. Savilahden ja Uuden linnan, mutta hänellä on erittäin hämärä käsitys Savon maantieteestä. Vasta Andreas Bureus, joka 1600-luvun alussa vieraili Savonlinnassa, antaa 1626 painetussa kartassaan kutakuinkin oikean kuvan Savosta.

Savon kulttuurimaantieteestä saamme suppean kuvan niistä vero-opastuksista, joita liitettiin Kustaa Vaasan ajan vanhimpien tilikirjojen alkuun.

Värikkäimmän kuvan Savon luonnosta tänä aikana saamme vanhimmasta verollepanomaakirjasta, jossa on tuhansittain paikannimiä. Siinä yleiskuvan savolaiselle maisemalle antavat epäilemättä kasket ja kaskiahot. Ne tuovat myös asutuskuvalle sellaisen väljyyden ja keveyden, mikä ei ole mahdollista siellä missä vuosisadasta toiseen viljellään samoja peltoaukeita. Kaskesta raivatut lyhytikäiset pellot, luonnonheinää kasvavat marjaiset kaskiniityt, vanhoilla kaskihalmeilla nouseva vesaikko ja nuori, usein koivuvaltainen metsä olivat luonteenomaisia savolaiselle rintamaalle. Uudisasutusseudun maisemakuva oli muuten samantapainen, mutta viljelyksen luomat heleämmät pälvet olivat siellä harvinaisempia syvänvihreän ikimetsän lomassa.

Eräästä 1500-luvun puolivälissä annetusta kuvauksesta saattaisi päätellä, että Savossa jo oli metsänpuutetta. Savon puolustuksesta vastuussa olevat linnanpäälliköt nimittäin kirjoittivat kuninkaalle, ettei vihollisen hyökkäyksen varalta voitu rakentaa murroksia, kun Savossa oli suuria järvenselkiä. Kysymys oli talviolosuhteista, jolloin jäätyneet järvenselät olivat liikenneteinä samaan tapaan kuin vesireitit kesällä. Rintamailla metsä alkoi aikakauden lopulla jo nousta arvossaan, mutta sitä oli sentään vielä varsin runsaasti. Syrjempänä rintamaista tuli vastaan ikihongikko, joka ei ehkä ollut laadultaan parasta metsää, koska paikoilleen kuivuneet, kaatuneet ja lahonneet puut muodostivat kasvillisuutta tukahduttavia ryteikköjä. Savolaisten taitavuus uudisasuttajina perustui juuri siihen, että he pystyivät raivaamaan tällaisenkin rytömetsän. Kaskenraivaajan kirves ja tulukset olivat 1500-luvulla metsän nuorentajia ja maiseman elävöittäjiä eikä hävittäjiä. Ihmisen käytössä olevat tekniset välineet eivät vielä uhanneet luonnon tasapainoa.

Sisällysluettelo

Back To Top