skip to Main Content

MITTAAMISEEN KÄYTETTÄVISSÄ OLEVAT LÄHTEET JA MITTAYKSIKÖT

Edellä kuvattu ajanjakso 1540-luvulta vuoteen 1571 oli huomattavaa asutuskautta Pien-Savon osalta, kun taas Suur-Savossa ei ollut enää tilaa uudelle asutukselle, vaan asutuspaine suuntautui sieltä oman maakunnan pohjoisosiin ja rajojen ulkopuolelle. Näkyvänäkin osoituksena tämän aikakauden saavutuksista oli Tavinsalmen pitäjän perustaminen, joskaan asutus ei levinnyt Pohjois-Savoon vasta tässä vaiheessa, vaan oli pääosiltaan jo vanhempaa perua. Lukumääräisesti kasvua osoittaa parhaiten verotalonpoikaluvun nousu koko Savossa parinkymmenen vuoden aikana (1541–1562) 3362:sta 3707:ään eli 10 %. 1560-luvun lopulla verotalonpoikien määrä jo laski Suur-Savossa, mutta nousi edelleen Pien-Savossa. Edellä on kuitenkin hopeaveroluettelon avulla voitu osoittaa, että lasku oli pääasiassa näennäistä. Osa Etelä-Savon talonpoikia oli siirtynyt verotalonpoikien joukosta kirves- eli liuskamiesten ryhmään, joka pääsi vähemmillä veroilla.

Etelä-Savossa vuoden 1570 vaiheilla tapahtunut muutos oli oireellinen. Tuolloin alkoi pitkällinen sotakausi, jota nimitetään Pohjoismaiden 25-vuotiseksi sodaksi eli pitkäksi vihaksi. Se koetteli kovasti Savon rajamaakuntaa. Pian sen päätyttyä 1595 levisi nuijasota 1597 Savoon. Sisäisten levottomuuksien kautta seurasivat 1601 ja 1602 ankarat katovuodet. Näiden onnettomuuksien johdosta koko 30-vuotinen kausi 1572–1603 on asutustoiminnan pysähtymisen ja taantumisen aikaa. Tämän ajanjakson tapahtumahistoria esitetään tuonnempana. Tässä tarkastellaan lähinnä verokirjojen valossa asutuskehityksen suuntaa. Aikakauden omaa termiä käyttäen tätä ilmiötä voidaan nimittää autioitumiseksi.

Edellä on asutuskautta kuvattaessa havaittu, että maakirjaan autioiksi merkitty tila tavallisesti oli asumaton ja ettei tällaisia tiloja yleensä pitkään pidettykään kirjoissa. Autiolla on tällöin suunnilleen se merkitys, joka sillä on nykyisin yleisessä kielenkäytössä: se tarkoittaa asumatonta. Nyt kuvattavana autioitumiskautena tilanne oli toinen. Tutkimuksessa erotetaan nykyisin kolme erilaista autioitumisen laatua, demografinen, agraarinen ja kameraalinen. Käytettävissämme olevat lähteet, jotka ovat pääasiassa erilaisia verokirjoja, kuvastavat luonnollisesti ensi sijassa kameraalista (verotuksellista) autioitumista. Ne osoittavat, miltä tiloilta verot jäivät saamatta. Syynä tähän saattaa olla agraarinen autius eli viljelemättömyys, mutta myös demografinen autius eli asumattomuus. Tutkimuksen kannalta molemmat ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia mutta eivät samansisältöisiä ilmiöitä.1 Lähteiden oikea tulkinta edellyttää, että tunnetaan niiden syntytapa ja tarkoitus sekä ymmärretään oikein niiden käyttämien käsitteiden sisältö.

Juuri hopeaveroluettelon laatimisen jälkeen Savossa tapahtui hallinnollinen uudelleenjärjestely. Keski-Savon voutikunta lakkautettiin ja Savo jaettiin 1572 kahteen voutikuntaan jo perinnäistä Suur-Savon ja Pien-Savon kihlakuntarajaa myöten. Nämä kaksi aluetta olivat luonteeltaan melkoisesti toisistaan poikkeavia, minkä johdosta tätä Savon kahtiajakoa on jo edelläkin käytetty asutuskehitystä seurattaessa. Samoin menetellään jatkossakin, varsinkin kun nyt on syytä ottaa varteen erilaisesta hallinnollisesta menettelystä tai tilinpidosta aiheutuvat erot. Koska voudit tekivät tilinsä ilman väliporrasta suoraan kuninkaan kamariin, hallinnollinen käytäntö ja tilinpito Savon kummassakin voutikunnassa eivät suinkaan olleet aina yhtenäisiä. Tätä erilaisuutta lisäsi vielä se, että Suur-Savon verojen tuotto pitkiä aikoja luovutettiin joko Käkisalmen tai Viipurin tarpeisiin, jolloin Savonlinnan päällikön harjoittama vähäinenkin valvonta eteläisessä voutikunnassa heikkeni. Voudit saattoivat ryhtyä toisistaan poikkeaviin toimenpiteisiin, eivätkä samansuuntaisetkaan toimet satu aina samaan ajankohtaan. Tilitysten rytmikään ei ollut aina sama, ja yksinomaan tästä teknisestä seikasta saattaa johtua, että nousu- ja laskukaudet eivät aina satu samoihin vaan peräkkäisiin vuosiin. Yksi sekaannuksen aiheuttaja on se, että tilivuosi muuttui 1600-luvun alussa. Kun se siihen saakka oli mikkelistä mikkeliin, se muutettiin alkamaan juhannuksesta ja päättymään juhannukseen. Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm, joka tähän aikaan vastasi sekä Savonlinnan että Pien-Savon tileistä, noudattaa uutta tilivuotta jo 1604, kun taas Suur-Savon vouti Abraham Martinpoika tilittää juhannuksesta 1604 juhannukseen 1605, mutta mikkelistä 1605 mikkeliin 1606 ja hänen seuraajansa Abraham Eerikinpoika juhannuksesta 1606 juhannukseen 1607, siis ilman siirtymävuotta, joka olisi kestänyt mikkelistä juhannukseen. Rytmin poikkeavuus voutikuntien kesken näkyy tästä selvästi. Sekaannusta lisäsi vielä se, ettei oltu selvillä siitä, kumpaan kalenterivuoteen uuden järjestelmän mukainen tilitys oli merkittävä. Voudit olivat noin vuosikymmenen verran sitkeästi sitä mieltä, että tilitys kuului edelliseen kalenterivuoteen, jonka sadon tuottoa tässä tilitettiin, mutta tilikamarissa vakiintui käytäntö, että tilitys merkittiin vasta sille vuodelle, jolloin se tapahtui, siis esimerkkitapauksessa vuodelle 1607 eikä vuodelle 1606. Kun Kaarle herttuan 1602 antamassa voutisäännössä voivero oli määrätty suoritettavaksi Laurin päivän ja viljavero Tuomaan päivän tienoilla, on tilivuoden siirtämisellä ilmeisesti tarkoitettu sitä, että koko vuoden verontuotosta oli tehtävä tili seuraavan vuoden juhannuksena.2 Siirtyminen on ilmeisesti tapahtunut siirtymävuoden tilitystä viivästyttämällä eikä jouduttamalla.

Tutkimuksessa on joskus epäilty, että autioitumisen edistyessä voudit menettivät tilanteen hallinnan ja että lähteet sen vuoksi käyvät 1500-luvun lopussa epäluotettaviksi. Aivan näin on tuskin syytä sanoa. Voudit muuttivat useastikin menetelmiään ylhäältä tulleesta käskystä tai omakohtaisesti sopeuttaakseen ne tilanteeseen. Tuntematta näitä muutoksia lähteitä on mahdotonta luotettavasti tulkita. Tästä seuraa, ettei luotettavaa kuvaa asutuskehityksestä voida piirtää ottamalla tiedot tasaisten väliaikojen päästä, esim. joka viidenneltä tai kymmenenneltä vuodelta. On otettava huomioon poliittissotilaallisen tilanteen vaikutus, katovuodet ja kummassakin voutikunnassa eri aikoihin sijoittuvat hallinnolliset toimenpiteet. Näiden yhteisvaikutus voidaan nähdä vain tarkastelemalla muutoksia vuosi vuodelta.

Edellä on esitetty, miten Savon linnanpäälliköt jakoivat talonpojille anekkikirjeitä maakappaleisiin, jotka nämä saivat nimiinsä verovelvollisuutta vastaan. Vaikka jokainen arviokirja ei suinkaan merkinnyt uuden asuman perustamista, anekkien kysyntä ja jakelu ovat merkkinä jatkuvasta asutusliikkeestä. Anekkien jakaminen pysähtyi Yrjänä Maununpojan linnanpäällikkökauden päättyessä 1575. Silloin oli autioituminen ehtinyt jo niin pitkälle, että uusi linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast sai tehtäväkseen asuttaa sodan johdosta tai muuten autioiksi joutuneet tilat samoin kuin takamaat.3 Seuraavien vuosikymmenien asutuspolitiikka keskittyi juuri autioitumisen vastustamiseen. Jakamaton maakaan ei ollut Savossa vielä loppunut, mutta sillä ei ollut enää kysyntää. Uudisasukkaille oli tarpeeksi tarjolla entisten asukkaiden autioiksi jättämiä tiloja. Kruunun ensisijaisena pyrkimyksenä oli saada nämä autiot uudelleen asutetuiksi.

Kuten edellä on selvitetty, maan arvoa mitattiin veronahkoina eli veromarkkoina, kuten 1500-luvun loppupuolella ruvettiin sanomaan. Asutustoiminnan taantumista osoittaa, että veromarkkamäärien kasvu pysähtyy ja nämä luvut lopulta jähmettyvät kiinteiksi.

Hopeaveroluettelon laatimisen aikaan tilanne oli sellainen, että alenevaan asutuskierteeseen joutuneessa Suur-Savossa talonpojilla oli kiire luopua liioista veromarkoistaan, kun taas Pien-Savossa uusia anekkeja vielä jonkin verran hankittiin ja määrä oli hivenen nousussa.

Verollepanomaakirjan laatimisen tarkoituksena oli ollut merkitä muistiin talonpoikien saamat maakappaleet ja niille määrätyt veronahat eli veromarkat. Näin toivottiin päästävän kiinteisiin verolukuihin. Niin ei tapahtunut, vaan arviokuntien veromarkkamäärät edelleen vapaasti nousivat ja laskivat, ja veromarkkoja jopa arviokuntiakin hävisi kirjoista. Voudeilta alettiin ennen pitkää vaatia, että niin ei saanut tapahtua. Veroa ja manttaalia ei saanut enää vähentää talonpoikien omien toivomusten mukaan, vaan maakirja oli pidettävä muuttumattomana. Köyhyyden ja varattomuuden perusteella myönnetyt helpotukset oli tällöin merkittävä tileihin lyhennykseksi. 1580-luvun lopussa toimeenpantu verotarkastus tähtäsi nimenomaan näiden vaatimusten toteuttamiseen.4 Maakirjassa tapahtui kuitenkin jatkuvasti muutoksia ja moni arviokunta hävisi edelleen jäljettömiin. Voudit alkoivat kuitenkin pitää varansa siitä, ettei voutikunnan veronahkaluku kokonaisuutena päässyt alenemaan. Näin tultiin kiinteihin veromarkkamääriin. Suur-Savossa sellaiseksi vakiintui vuoden 1574 veromarkkaluku 7001, vaikka luku vielä muutaman kerran käväisi hivenen ylempänäkin. Pien-Savossa veromarkkaluvuksi tuli 5924, mikä määrä oli saavutettu jo 1572. Verovuonna 1588 toimitetussa tarkastuksessa luku kipusi vielä 5937:ään. Gödik Fincke panetti verolle Täyssinän rauhanteossa voitettua rajamaata 48 veromarkkaa (7 ½ kokoveroa), minkä johdosta Pien-Savon veromarkkaluku 1599 nousi 5985:een.5 Tämän jälkeen vain pitäjien väliset vaihtelut olivat enää mahdollisia, mutta loppusumma pysyi muuttumattomana. (Kuvio 1)

Talonpojat olivat kuten aikakauden alkupuolellakin ryhmitelty koko- ja puoli­veroiksi eli arviokunniksi. Edellä on todettu, että kehitys kulki siihen suuntaan, että puoliverot syrjäytyivät kokoverojen tieltä. Tämä suuntaus jatkui 1570-luvun loppupuolella entistäkin jyrkempänä. Talonpoikien oli näet edullisinta kerääntyä arviokuntiin, joiden veromarkkaluku oli mahdollisimman lähellä kymmentä, joka oli korkein sallittu määrä yhdelle kokoverolle. Linnankirjurin virasta juuri lainlukijaksi siirtynyt Henrik Kupiainen, joka oli toimittamassa verontarkastusta vuonna 1588, kuvaili tätä menettelyä talonpoikaisoveluudeksi, jolla kokemattomia vouteja ja kirjureita vedettiin nenästä, mutta talonpoikien kannalta se oli täysin luonnollista ja vanhastaan käytettyä.6 Suur-Savon vouti Henrik Niilonpoika Haajanen kuvaili vuoden 1594 tilien johdosta antamassaan selityksessä, mitä näillä »manttaalikäräjillä» oikeastaan tapahtui. Sen mukaan talonpojat »voittivat siellä veroja ja veromarkkoja» toisiltaan, so. maakirja pyrittiin laatimaan vallitsevan omistus- ja viljelytilanteen mukaiseksi. Vouti huomauttaa, että myös kaskiviljely vaihtelee ja että talonpoikia asuu toisena vuonna samalla verolla toinen määrä kuin toisena. Kaukokaskien viljelystä johtuu, että talonpojat kuljettavat viljaa pitäjästä toiseen, neljänneksestä toiseen ja kymmeneksestä toiseen.7 Kaikki oli siis jatkuvassa liikkeessä eikä tilintarkastajan kannattanut muutoksia ihmetellä.

Tässä muutosliikkeessä on kuitenkin edellä todettu selvä samansuuntainen kehityspyrkimys: arviokunnat suurenevat ja sen johdosta puoliverot tulevat entistäkin harvinaisemmiksi. Laskettujen kokoverojen määrä riittää hyvin kuvastamaan maakunnan ja sen eri osien suhteellista verovoimaa ja sen vaihteluita. Tilikirjojen laskentaperiaatteissa ei tapahdu niin suuria muutoksia, että se vaikeuttaisi lukujen keskimääräistä vertailukelpoisuutta. Pääsääntöisesti on edelleen voimassa, että 1–4 veromarkan arviokunta on puolivero ja 5–10 veromarkan arviokunta kokovero. Jos veromarkkaluku on poikkeuksellisesti korkeampi, merkitään verovelvolliselle 1 ½ tai 2 kokoveroa, joskus enemmänkin. Suur-Savossa on kuitenkin tilapäisesti havaittavissa sellaista verohelpotusta, että viisikin veromarkkaa merkitään vain puoliveroksi ja vielä 12 veromarkkaa käy kokoverosta ilman korotusta. Samoin saatetaan 1 tai 2 veromarkan arviokunnalle merkitä ¼ veroa. Tällainen jyvitys on jo valmistelua sille järjestelmälle, johon siirryttiin vuoden 1603 jälkeen.

Huolimatta veronpanosta ja arviokuntajärjestelmästä verotus on edelleen henkilökohtaista, isäntiin eikä kiinteihin maakirjataloihin kohdistuvaa. Näin ollen verokirjoista pitäisi periaatteessa edelleen käydä selville isäntien eli talonpoikaistalojen määrä. Asutuskauden osalta olemme edellä pitäneet talolukuna verotalonpoikien eli savujen määrää, josta on vähennetty autiot sekä kylmät savut. Vuoden 1570 vaiheilla on varsinkin Etelä-Savossa kuitenkin todettavissa, että osa talonpoikia jäi pois verotalonpoikaluvusta pyrkimyksenään välttää savuittain maksettavia ylimääräisiä veroja. Tämä pyrkimys vahvistui, kun sodan jatkuessa taloudellinen tilanne vaikeutui ja verotaakka kasvoi. Tämä tekee todellisen taloluvun selvittämisen entistäkin vaikeammaksi. Se voi onnistua vain huolellisen erikoistutkimuksen avulla, jossa myös muiden lähteiden kuin maakirjojen, kuten papinveroluetteloiden tietoja on pyrittävä käyttämään hyväksi.

Niin kauan kuin maakirja oli sikäli joustava, että verokyvyttömät veromarkat ja arviokunnat jätettiin siitä pois, siihen merkittyjen autioiden määrä oli erittäin pieni. Autiot olivat enimmäkseen juuri äsken autioituneita tiloja. Kun sotakautena autioituminen lisääntyi, ei katsottu enää voitavan niin menetellä, vaan vanhatkin autiot pyrittiin säilyttämään tileissä. Tämän vuoksi autioiden määrä nopeasti kasvoi. Erityisen selvästi tämä näkyy Pien-Savossa, jossa autioita ei tämän jakson alussa ollut juuri lainkaan. Tätä kehitystä osoittaa seuraava asetelma, joka koskee Yrjänä Maununpojan linnanpäällikkökauden loppuvuosia:

Autioiden lisäys oli siis jo yli 6 ½-kertainen. Tämä alkoi olla ongelma kruunun verotuloista vastuussa oleville.

Edellä esitetyn käsityksen mukaan asutuskauden autiot olivat yleensä todella hylättyjä. Samaan viittaavat vielä ne selitykset, joita lähteissä annetaan autiudesta 1570-luvun alkuvuosina. Kun autiot määritellään maiksi, joita kukaan ei käytä eikä viljele, tarkoitetaan vähintäänkin agraarista autiutta. Mitä selvin demografisen autioitumisen kuvaus on Mikkelin kirkkoherran kertomuksessa, jonka mukaan osa talonpojista oli lähtenyt tiehensä, minne vain oli voinut mennä, hylännyt ja autioittanut sekä talonsa että maaperänsä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän selitti jättäneensä autiotilat kokonaan pois papinveroluettelosta, koska niiltä ei kuitenkaan voinut kantaa mitään, mutta huomautti niiden näkyvän ratsuvoudin laatimasta »manttaaliluettelosta».8 Tämä jo viittaa siihen, että käsitys autioitumisesta oli muuttumassa.

Historiantutkimuksessa on vakiintunut käsitys, että 1500-luvun loppupuolen autiot olivat vain verohylkyjä eli kameraalisesti autioita, mutta saattoivat silti olla asuttuja. Tällaisia autioita oli ilmeisesti Savossakin. Tähän viittaa se, että kun ensimmäiset verotutkinnat pantiin toimeen, useassa tapauksessa entinen asukas otti tilan jälleen verolle. Savossa ei kuitenkaan saada kuvaa todellisesta tilanteesta laskemalla autiot mukaan vero- tai savulukuun, kuten muiden maakuntien kohdalla on menetelty. Tämä johtuu Savolle luonteenomaisesta osa-autiojärjestelmästä.

Ne harvat arviokunnat, jotka asutuskaudella merkittiin autioiksi, olivat yleensä myös asumattomia eli demografisesti autioita. Vain jossakin hyvin harvinaisessa tapauksessa saatettiin ainoastaan arviokunnan toinen osakas merkitä autioksi. Kun 1570-luvun lopulla toimeenpannuissa ensimmäisissä autiotutkinnoissa usein vain osa aution arviokunnan veromarkoista otettiin verolle, loppu merkittiin edelleen autioksi. Kun oli kielletty poistamasta veroyksiköitä maakirjasta, siihen tuli merkityksi arviokuntia, joiden veromarkoista osa oli asuttuina, osa autioina. Mm. Rantasalmen Huosiorannan Pirisellä oli 8 veromarkkaa asuttuna ja kaksi veromarkkaa – ilmeisesti Nilsiässä oleva takamaa – autiona, ja Hakotaipaleen Pirisellä 6 veromarkkaa asuttuna ja yksi autiona.9 Seurauksena tästä menetelmästä oli se, että maakirjaan verokykyisten ja autioiden arviokuntien lisäksi ilmaantui arviokuntia, jotka olivat osaksi verokykyisiä, osaksi autioita. Tätä järjestelmää on kuvattu niin, että arvioverotus, joka ennen oli tutkinut käytössä olevia maakappaleita, nyt kohdistui selvittämään autioiden määrää.10 Se mittasi hyvin tarkkaan kameraalista ja kohtalaisen hyvin agraaristakin autiutta. Koska tilalla, jota ei lainkaan viljelty, ei voitu kauan elääkään, on voitu olettaa, että kokonaan autioksi merkitty arviokunta oli myös demografisesti autio eli asumaton.11 Tämä pätee tietenkin edellyttäen, että veronkirjoitus oli rehellisesti toimitettu.

Kokonaan autioksi merkittyjen huomiotta jättämistä talolukua laskettaessa tukee vielä pari näkökohtaa. Kun kruunu alkoi vaatia, että autioluettelo oli käräjillä tutkittava ja pappien se sineteillään vahvistettava, voudit havaitsivat lopulta käytännöllisimmäksi jättää autiot kokonaan pois varsinaisesta maakirjasta. Pien-Savossa tämä tapahtui 1590, Suur-Savossa 1595. Tämän jälkeen autiot ilmenevät vain erillisestä autioluettelosta, jonka summat otettiin lyhennyksenä huomioon tilityksessä. Osa-autiojärjestelmän vuoksi maakirjassa ja autioluettelossa on runsaastikin samaa tilakokonaisuutta tarkoittavien isäntien nimiä. Niiden yhteenlaskemisella ei tietenkään saataisi oikeaa kuvaa todellisesta taloluvusta. Karkea virhe syntyy, jos verrataan toisiinsa asuttujen ja autioiden savujen määrää. Verokykyinen maa keräytyy näet yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi, kun taas autioluettelossa on enimmäkseen muutaman veromarkan suuruisia maakappaleita.

Toinen näkökohta on vieläkin painavampi. Vaikka Savon verotus oli henkilökohtaista, ei arviokunnan isännän tai osakkaan viemisellä autioluetteloon haluttu pitää muistissa tiettyä talonpoikaa vaan maakappaletta, joka oli pyrittävä uudelleen asuttamaan. Jos huonosti kävi, nimi jäi sinne vuosikymmeniksi. Esimerkiksi vielä vuoden 1643 maakirjasta voi poimia koko joukon autiotilojen omistajien nimiä, jotka ovat peräisin jo autioitumiskauden alkuvaiheesta, 1570- ja 1580-luvuilta. Autioiden mukaanlaskemisella ei missään tapauksessa päästä lähemmäksi todellista talolukua. Taloluvun määräämisessä vaikeus on aivan toisaalla, nimittäin siinä, kuinka paljon arviokuntien osakkaita voudit ovat kulloinkin pitäneet tarpeellisena viedä kirjoihin ja kuinka paljon he ovat jättäneet pois kirves- eli huonemiehiksi katsottuina. Tähän ongelmaan on syytä tarkemmin paneutua talojen määrää laskettaessa.

Lähteet ovat riittävän luotettavia asutuksen selvittämiseen, kun otetaan huomioon kruunun kulloinenkin verotus- ja asutuspolitiikka ja siitä johtuva kameaalinen käytäntö, joka ei välttämättä ollut sama Savon kummassakin voutikunnassa. Parhaiten on selvitettävissä, minkä verran verokykyisiä veromarkkoja ja laskettuja kokoveroja oli kulloinkin kannattamassa kruunun verotaloutta. Niiden väheneminen osoittaa kameraalista autiutta ja valaisee verraten hyvin agraaristakin autiutta. Miten autioitumiskehitys vaikutti todellisten talojen määrään eli kuinka suuri oli demografinen autius, on sen sijaan vaikeammin selvitettävissä. Parhaassakin tapauksessa voimme saada selville vain eräänlaisia minimilukuja, so. verokykyisten, varmasti edelleen asuttujen savujen määrän.

AUTIOITUMINEN KOKOVEROMÄÄRÄN VAIHTELUJEN VALOSSA

Laskettujen kokoverojen määrä on tänäkin ajanjaksona käyttökelpoinen asutuskehityksen yleissuunnan mittari. Tällöin on otettava huomioon vain veroa maksavat kokoverot. Jos autiot laskettaisiin mukaan, ei sanottavaa vaihtelua näkyisikään, koska veromarkkamäärä tänä kautena vakioitui.

Kuvio 2 osoittaa verokykyiset lasketut kokoverot vuosina 1548–1603.1 Siitä näkyy, että asutuskehityksen yleissuunta on laskeva. Jos lähtötilanteena pidetään hopeaveroluettelon vuotta 1571, etäännytään sen tasosta jatkuvasti alaspäin. Kuitenkin on hetkellisiä nousukausia, jotka osaksi johtuvat kruunun asutuspoliittisista toimista, osaksi olojen rauhoittumisesta. Arvid Henrikinpoika Tavastin linnanpäällikkökauden alkuvuosina toimeenpantu autiotutkinta sai laskettujen kokoverojen määrän tilapäiseen nousuun 1577 (Suur-Savossa huippu vasta seuraavana vuonna). Pudotus lähtötilanteesta on tällöin keskimäärin vain 8 %; eniten on kärsinyt Juva ja vähiten Rantasalmi. Jo aikaisemmin alkanut autioituminen jatkui Etelä-Savossa.

Vuoden 1577 vaiheilla taistelut leimahtivat liekkiin Savon itärajalla. Sodan hävitysten aiheuttama autioituminen näkyy kohta Pien-Savossa, ja uuden vuosikymmenen alkuvuosina lasku on jyrkkää Suur-Savossakin. Se ei pysähdy edes välirauhan vuosina. Vuosien 1588–90 vaiheilla toimeenpantu verotarkastus pystyy nostamaan lukuja vain tilapäisesti. Tämänhetkinen aallonpohja tavataan Pien-Savossa 1589, Suur-Savossa kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 1591 on lähtötilanteeseen verrattuna hieman alle puolet maakunnan verovoimasta tallella. Tuoreiden hävitysten vuoksi Tavinsalmi ja Rantasalmi ovat heikoimmassa asemassa, parhaassa ovat taas Etelä-Savon pitäjät sekä Sääminki, jonka asutuskehitykseen linnan läheisyyden suoma turva oli vaikuttamassa.

1590-luvulla taistelut jo laantuivat, ja nyt alkaa hiljainen, vaikkakaan ei tasainen nousu, joka näkyy selvimpänä Tavinsalmella. Rauhanteon vuotena 1595 on kaikissa muissa pitäjissä taas laskusuunta. Nuijasodan aiheuttama pudotus, joka jakaantuu vuosille 1597–98, ei ole missään kovin jyrkkä. Jyrkin se on Tavinsalmella, jota kapinan aikaiset sotatoimet eivät lainkaan koskettaneet, mutta jossa suoritettiin jälkiselvittelyjä. Pellosniemellä sitä ei oikeastaan ole ensinkään ja Juvallakin se on varsin vähäinen. Seuraavina levottomina vuosina ei päästä uuteen nousuun, vaikka vuoden 1601 luvut ovat juuri toimeenpantujen verotarkastusten vuoksi edellisvuosia korkeammat. Todellisen katastrofin tuo katovuosi 1602. Seuraavana vuonna on maakunnan verovoimasta tallella vuoden 1571 tilanteeseen verrattuna enää 36 %, siis hieman yli kolmannes. Alinna on Tavinsalmi, jossa enää neljäsosa verovoimasta on tallella, parhaassa asemassa Sääminki, jossa siitä on tallella vielä yli puolet. Suhteellisen pienellä vähennyksellä on selvinnyt myös Pellosniemi. Nähtävästi halla ei yhtä pahoin tehnyt vahinkoa Saimaan rantakylissä kuin muualla maakunnassa.

Pekka Lappalainen on Pieksämäen pitäjän osalta todennut, että surkea kehityslinja huipentuu vuoteen 1604.2 Koko maakuntaa koskeva tilastomme osoittaa, että aallonpohja oli vuonna 1603. Kun hopeaveroluettelovuoden tilannetta merkitään 100:lla, indeksi on pitkän vihan loppuvaiheessa 1591 48, mutta 1603 kahden vaikean nälkävuoden jälkeen enää 36.

Vertailumateriaalia maakunnan ulkopuolelta on parhaiten saatavissa yhdestä hämäläisestä ja yhdestä uusmaalaisesta kihlakunnasta, joiden autioitumiskehitystä on perusteellisesti tutkittu. Hattulan kihlakunnassa kameraalinen autioituminen oli varsin pitkällä: aallonpohja saavutettiin 1594, jolloin asuttujen koukkujen osuus oli pudonnut alle puolen hopeaveroluettelon aikaisesta, ja vielä 1602 se oli vain vähän yli 60 % siitä.3 Tämän mukaan kameraalinen autioituminen oli siellä 1590-luvulla yhtä suuri kuin Savossa, mutta toisin kuin Savossa tilanne oli huomattavasti kohentunut 1600-luvun alkuun mennessä. Porvoon läänissä autioituminen sen sijaan oli vähäistä.

Ilmeisestikään verovoiman vähentymistä eli kameraalista autioitumista ei Savossa voi suoranaisesti samastaa asutuskehitykseen. On tuskin todennäköistä, että asutus olisi pudonnut miespolven aikana kolmannekseen entisestä. Jotta saataisiin selville, mitä todella on tapahtunut, on pyrittävä muodostamaan käsitys savuluvun vaihteluista. Vasta silloin on mahdollista edes suurin piirtein päätellä, kuinka suuri oli demografinen autioituminen eli miten suuri osa tiloista jäi asumattomaksi.

ASUTUSKANTA SAVUMÄÄRIEN VALOSSA

Savuluvun kehitystä tarkasteltaessakin otamme lähtökohdaksi hopeaveroluettelon aikaisen tilanteen, jolloin Savossa oli maakirjojen mukaan 1571 3169 asuttua savua. Hopeaveroluettelon mukaan verotettavia oli kuitenkin lähes 500 enemmän, kaikkiaan 3644. Erotus johtuu pääasiassa siitä, että Etelä-Savossa huomattava määrä verotalollisia on jätetty pois maakirjasta ja merkitty hopeavero- ja papinveroluetteloihin liuska- eli kirvesmiehiksi. Kirvesmiehiä eli torppareita on Pien-Savossakin, mutta täällä he ovat mukana maakirjassa. Heitä esiintyy täällä vielä 1572, ja heidät on laskettu mukaan savulukuun.

Kehityssuunta oli selvästi laskeva. Talonpoikien edun mukaista oli pyrkiä pois savuluvusta, koska ylimääräiset verot ja muut rasitukset määrättiin savuittain. Kun Suur-Savon vouti sai 1578 tilimuistutuksen silloin vielä varsin vähäisestä verojen ja verotalonpoikien määrän laskusta, hän selitti syyksi talonpoikien köyhtymisen.1 Vuonna 1584, jolloin Pien-Savossa oli kirjoilla enää 643 verotalonpoikaa, merkittiin apuveron maksajiksi myös sellaisia »talonpoikia, joita ei ole kirjoitettu veroon, mutta jotka kuitenkin auttavat verotalonpoikia sen mukaan kuin viljelevät maata» ynnä lisäksi huonemiehiä. Yhteensä näihin ryhmiin kuuluvia oli 401.2

Lähes 40 % kutakuinkin veronmaksukykyisistäkin oli siis poissa kirjoista. Lopulta oli maakirjassa normaalisti vain yksi isäntä arviokuntaa kohti. Kruunun pyrkimyksenä oli taas pitää arviokunnan kaikki isännät kirjoissa. Varsinkin verontarkastusten yhteydessä pyrittiin ottamaan asiasta selko, minkä johdosta maakirjaan merkittyjen verotalonpoikien määrä saattoi yhtäkkiä nousta moninkertaiseksi. Tällainen oli tilanne 1580-luvun lopulla. Kaikkien alhaisimpia lukuja osoittaa taas se manttaaliluettelo, jonka mukaan linnaleirirasitus jaettiin vuonna 1590.3 Sen mukaan asuttuja savuja oli koko Savossa vain 704. Tämä tarkoittaa ilmeisesti arviokuntia, sillä papinveroluettelojen mukaan savuja oli mainittuna vuonna 2616.

Verokykyisten talonpoikien määrän putoaminen herätti ymmärrettävästi esivallan huomiota. Kuningas oli jyrkkänä, mutta ei ehkä havainnut oikeaa vuotokohtaa, kun hän ilmoitti käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tottille, ettei mitään autiotiloja koskevia lyhennyksiä voutien tileissä enää hyväksyttäisi.4 Suurempi vuoto oli kuitenkin savujen jättäminen kokonaan pois kirjoista. Tätä epäkohtaa ruvettiin Suur-Savossa korjaamaan 1588. Tällöin merkittiin maakirjaan myös »köyhät, köyhtyneet ja kurjat, joita sanotaan kirvesmiehiksi», jotka eivät ennen ollet mukana miesluvussa eivätkä olleet maksaneet apuveroa. Seurauksena oli että verokykyisten savujen määrä nousi seuraavana vuonna yli kolminkertaiseksi.5 Pien-Savossa vastaava tarkennus tapahtui vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen annettiinkin edellä mainittu kielto vähentää verolukua ja mieslukua talonpoikien omien toivomusten mukaan.6 Tästä ei tullut mitään apua: savuluvut laskivat taas uudelleen. Tämäntapaisista syistä eri vuosina ilmoitetut verotalonpoikien määrät eivät ole keskenään verrannollisia. Pien-Savon ja Suur-Savon voutikunnissa saatettiin noudattaa samanakin vuonna erilaista periaatetta verotalonpoikien kirjoihin viemisessä, mistä syystä edes saman vuoden savuluvut eivät ole aina en voutikunnissa keskenään verrannolliset.7

Kuvio 3 osoittaa maakirjaan merkittyjen verokykyisten verotalonpoikien eli savujen määrää vuosina 1572–1617.Prosentuaalinen kehitys pitäjittäin näkyy liitetaulukosta 4.

1570-luvulla suunta on kummassakin voutikunnassa tasaisesti laskeva. Vuonna 1577 savuja on koko maakunnassa keskimäärin 81 % vuoden 1571 määristä. Kun verovoimasta oli samaan aikaan tallella 92 %, isäntiä on ilmeisesti jätetty pois kirjoista ylimääräisten verojen välttämiseksi. Tavinsalmi on säilynyt merkittävän hyvin (88 % tallella). Tämä viittaa siihen, että uudisasutus siellä vielä eteni ensimmäisinä sotavuosina. Aallonpohjavuotena 1587 enää keskimäärin 30 % vuoden 1571 savumäärästä on tallella koko maakunnassa (Suur-Savossa 36 %, Pien-Savossa 26 % ). Nämä luvut auttavat kuitenkin varsin vähän todellisia savumääriä arvioitaessa.

Luotettavampia ovat ne luvut, jotka saatiin vuosien 1588–1590 huolellisissa verotarkastuksissa. Kuten jo totesimme, laskentaperiaatteet muuttuivat silloin. Suur-Savossa tämänkertainen huippu (1685 savua) saavutetaan 1588. Se on 17 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuoden 1571 maakirjan savumäärä, mutta kuitenkin alempi kuin hopeaveroa maksaneiden määrä.

Pien-Savossa verotarkastuksen vaikutus näkyy vasta 1589, jolloin savujen määrä sielläkin nousee yli kolminkertaiseksi edellisvuodesta, 1175 savuun. Toisin kun Suur-Savossa tämä luku on paljon alempi kuin hopeaveroluettelon vuonna, vain 2/3 silloisesta maakirjasavujen määrästä. Laskemalla huippuvuosien 1588–89 korkeimmat luvut yhteen saadaan koko Savon savujen määräksi 2860 savua.

Seuraavina viimeisinä vaikeina sotavuosina savumäärät taas putosivat suunnilleen taloluvun tasolle, eikä Pien-Savossa vanhan verojärjestelmän aikana enää yritettykään niiden tarkkaa viemistä maakirjaan. Niin tapahtui sen sijaan Suur-Savossa kohta aselevon solmimisen jälkeen. Siellä saavutettiin vuonna 1594 vouti Henrik Niilonpoika Haajasen otettua ohjat käsiinsä koko ajanjakson huippuluku 1776, joka ylittää papinsavujenkin määrän ja jää vain puolisentoista sataa alle hopeaveroa maksaneiden määrän. Tämä näyttää oikeuttavan päätelmään, että Suur-Savo oli raskaina sotavuosina säilyttänyt lähes sen asutuskannan, joka sillä oli hopeaveroluettelon aikoihin. Juvallakin, jossa savut vielä hopeaveroluettelon aikaan olivat tarkoin kirjoissa, on vuonna 1594 70 savua (12 prosenttiyksikköä) enemmän kuin silloin. Verovoiman pudotus jopa alle puolen lähtötilanteesta ei ainakaan Suur-Savossa vastaa asutuskehitystä. Köyhtymistä oli tapahtunut, mutta asutuksen taantumista ei ainakaan samassa määrin.

Aikakauden loppupuoliskolta savujen määrää voidaan luotettavammin kuin maakirjoista seurata papinveroluetteloista (kuvio 4).9 Sen jälkeen kun Pien-Savossakin vuoden 1587 jälkeen ruvetaan merkitsemään jokainen maksaja erikseen, on kummastakin voutikunnasta saatavissa kutakuinkin vertailukelpoiset tiedot. Verotarkastusten aikoihin 1588 yhteenlaskettu määrä on 2945 savua, mikä on 85 savua enemmän kuin maakirjoista laskettu huippuluku. Viimeiset sotavuodet pudottavat taas savujen määrää, mutta sotatoimien lakattua alkaa nousu, joka Suur-Savossa on jatkuvaa nuijasotaan saakka. Nuijasodan aiheuttama savumäärien lasku (vuodesta 1597 vuoteen 1598) on sekin Suur-Savossa vähäinen (vain 48 savua), mutta Pien-Savossa, jota sotatoimet vähemmän koskettivat, kokonaista 246 savua.

Suur-Savossa vähävaraisetkin pidettiin savuluvussa mukana kirvesmiehinä, joita oli normaalisti 50–60 % kaikista papinsavuista. Juvan kirkkoherra Olavi Antin poika Toiviainen ehdotti kerran, että voudin tulisi panna myös kirvesmiehille leipävakka, so. merkitä heidät täystilallisiksi, koska useinkin 4–6 talonpoikaa oli samassa verossa ja heillä oli 4 tai 5 punnan kylvö.10 Pien-Savossa lähtömuutto voi osittain selittää savuluvun heilahtelut, mutta suurin syy siihen on ilmeisesti se, että siellä savuja herkemmin jätettiin kokonaan pois kirjoista. Tähän suuntaan viittaa se, että savujen määrä alkoi taas nuijasodan jälkeen eritoten Pien-Savossa nopeasti lisääntyä. Vuonna 1600 koko Savossa merkitty 3690 savua on jopa hivenen korkeampi kuin hopeaveroluettelon osoittama savujen määrä 1571. Pien-Savo on nyt ensi kerran sivuuttanut Suur-Savon (51 % savuista Pien-Savossa).

Sitä jyrkempi oli 1600-luvun alun nälkävuosien aiheuttama pudotus. Savujen määrä koko maakunnassa on vuonna 1603 enää 2342. Lasku on 1348 savua (37 %) kolmessa vuodessa. Kirkkoherrat ovat todistaessaan maakirjan ja autioluettelon oikeaksi kuvailleet talonpoikien onnettomuutta seuraavasti: »He ovat suuren köyhyyden tähden autioituneet – Jumala paratkoon –; he ovat ensin syöneet kaiken karjansa, sitten hevoset, koirat ja muun iljetyksen, ja lopulta he ovat heittäneet henkensä ja suuri joukko on karannut Venäjälle, kuten on tunnettua.» Vielä seuraavan vuoden autioluetteloon merkittiin, että monta tuhatta henkeä oli kuollut nälkään.11

Tämä eri lähteitä käyttäen suoritettu tarkastelu ei voi antaa täsmällistä vastausta kysymykseen, mikä oli Savon taloluku 1500-luvun lopun sotavuosina, mutta yleissuunta on selvä. Pitkin 1570-lukua näkyvä lasku jyrkkenee sotatoimien alettua Savossa 1577 ja jatkuu vielä välirauhan vuosina 1580-luvulla. Eräänlaisena sodanaikaisten autioitumisvuosien päätöstilanteena voitaneen pitää vuoden 1590 lukuja. Savossa oli silloin papinveroluetteloiden mukaan 2616 savua eli 72 % hopeaveron maksajien määrästä. Kun lasketaan yhteen verontarkastusten yhteydessä 1588–1589 merkityt korkeimmat luvut, saadaan 2860 savua, mikä on 78 % hopeaveron maksajien määrästä. Näissä rajoissa liikkui ilmeisesti Savon verokykyisten asuttujen savujen määrä viimeisinä sotavuosina. Välirauhan ja Täyssinän rauhanteon jälkeen alkoi nousu, jonka nuijasota vain tilapäisesti keskeytti.

Koska eri lähteistä saatavat savuluvut melkoisesti poikkeavat toisistaan, on taulukossa 8 verrattu tarkemmin toisiinsa eri lähteistä saatuja savulukuja vuodelta 1600. Maakirja ei yleensä osoita kovin tarkoin savulukuja, mutta edellisenä vuonna on Suur-Savossa ilmeisesti verontarkastuksen vuoksi ilmoitettu verraten korkeita lukuja, jotka on pantu näkyviin taulukkoon. Mainitulta vuodelta on käytettävissä karja- ja kylvöveroluettelo, joka osoittaa maata viljelevien talouksien määrää, mutta jättää pois joukon ratsumiestiloja. Se ilmoittaa kaiken kaikkiaan 16 taloutta vähemmän kuin papinveroluettelo. Papinsavujen joukossakaan ei aina ole kaikkia maata viljeleviä talouksia. Pien-Savosta on käytettävissä vielä tarkastusmaakirja, jossa näkyvät kaikki maanomistajat, joita osoittautuu olevan 10 % enemmän kuin papinsavuja. Kun ulkokylänmaat on erikseen merkitty, näiden pitäisi kaikkien olla olemassaolevia talouksia. Tämän mukaan näyttää siltä, että noin 10 % savuista saattaa puuttua tarkimmistakin normaalitilanteessa laadituista luetteloista.

Vuonna 1600 ilmoitetut korkeat savuluvut eivät säilyneet kirjoissa kauan. Vuosien 1601–1602 suuri kato pudotti savumäärän taas aallonpohjaan. Vuonna 1603 vietiin maakirjaan, joka tällä kertaa ilmoittaa suuremman luvun kuin papinveroluettelo, 1103 savua, mikä on 65 % hopeaveroluettelon ilmoittamasta tasosta. Verovoimasta oli samaan aikaan tallella vain 36 %. Kun verovoima oli pudonnut kolmannekseen, oli asutuskannasta sentään jäljellä vielä kaksi kolmannesta.

Vertaamme tässäkin kohden Savon asutuskehitystä hämäläisen kihlakunnan vastaavaan. Hattulan kihlakunnan verokykyisten savujen osuus kokonaismäärästä putosi aallonpohjavuotena 1593 vähän alle puoleen vuoden 1571 määrästä, mutta oli 1602 jo noin kaksi kolmannesta (63 %) siitä.12 Tämän mukaan ajanjakson lopputulos Savossa ja Hattulan kihlakunnassa näyttää olleen sama, ja Hämeen puolella on välivaiheessa jopa suurempi demografinen autioituminen kuin mitä olemme pitäneet todennäköisenä Savossa. Joka tapauksessa savolaisen yhteiskunnan kyky lääkitä lyödyt haavat ja nousta hävitysten jälkeen jälleen tuhasta on hämmästyttävä.

AUTIOITTEN VILJELY

Edellä on pohdittu kysymystä, olivatko verokirjoissa autioiksi merkityt tilat todella hylättyjä vai ainoastaan veronmaksukyvyttömiä. Tämä ongelma ei ole askarruttanut vasta meidän aikamme historiantutkijoita, vaan se oli omana aikanaankin hyvin ajankohtainen. Se kiinnosti varsinkin verottajaa, mutta joskus saattoivat muuten toisiaan kohtaan varsin solidaariset talonpojatkin ilmiantaa veropakoilijoita. Niin tapahtui Rantasalmella 1581 suoritetussa tutkinnassa, jossa tuli samalla annetuksi selitys osa-autiuskäytäntöön. Sen mukaan eräät koko- ja puoliverotilalliset pitivät nimissään vain 2–3 veromarkkaa ja jättivät loput pelloistaan autioiksi. Kuitenkin he jatkuvasti käyttivät takamaitaan, ja elleivät itse siihen pystyneet, vuokrasivat niitä toisille.1 Tämä varsin uskottava selitys selventää muita samansuuntaisia lausumia sikäli, että se tekee eron pellon ja kasken välille. Lautakunnan toimeenpanema arviointi saattoi kohdistua ensi sijassa peltoihin; sen sijaan kaskien viljelyä oli vaikea valvoa. Veromarkkaluvun sai laskemaan supistamalla pellonviljelyä. Kaskimaita saattoi käyttää entiseen tapaan.

Kruunun miehet huomasivat samoihin aikoihin, että monet autioiksi merkityt maakappaleet olivat ainakin osittain viljelyksessä ja että niiltä voitiin vielä kiskoa veroakin. Asumattoman eli demografisesti aution tilan ei tarvinnut olla agraarisesti autio eli viljelemätön.

Pien-Savon voutia Henrik Laurin poikaa vastaan valitettiin 1580, että hän viljelee autiomaata omaksi hyväkseen kruunun päivätöillä.

Vuonna 1582 Suur-Savon vouti Markus Sigfridinpoika puhdistautui Vesulahden ja Pellosniemen laamanninkäräjillä syytöksestä, että hän oli kantanut viljaa autiotiloilta ja kuljettanut sen omaan kartanoonsa.2 Samana vuonna käytettiin Pien-Savossa päivätöitä viljan korjaamiseen autiotiloilta, ja seuraavana vuonna siellä kannettiin niiltä jo viljaa autioverona.3

Autioiden viljely oli tähän aikaan jo niin yleistä, että kuningas näki 1583 tarpeelliseksi määrätä suoritettavaksi tutkimuksen asiasta kaikkialla maassa, mm. Viipurin ja Savonlinnan lääneissä. Autiotiloilta, joita toiset viljelivät veroa maksamatta, oli korjattava kaikki vilja ja heinä. Vilja oli tuotava puituna kruunun varastoihin.4 Kuninkaan ohjeen ja vakiintuneen käytännön välillä on ero. Kuningas puhuu kaiken viljan takavarikoimisesta, mutta takavarikko onkin muuttunut autioveroksi. Vero ilmoitetaan saaduksi autiotiloilta, joilla kukaan ei asu, mutta joiden peltoja, takamaita ja niittyjä toiset viljelevät, muutamat linnanvoudin tai maavoudin luvalla, muutamat omavaltaisesti.5 Vanhimman autioviljan kantoluettelon tarkastelu osoittaa, että siinä on samojakin nimiä kuin autioluettelossa. Jotkut siis suorittivat autioviljaa itse autioiksi jättämistään maista. Entinen linnankirjuri Henrik Kupiainen antoi asiasta selityksen. Sen mukaan oli runsaasti autioita, joita kukaan ei halunnut ottaa verolle, mutta joita siitä huolimatta viljeltiin joko luvalla tai luvatta. Näistä autiomaista kruunulle saatu vero merkittiin tileihin epävarmaksi tuloksi ja sen tositteena oli pappien sinetillään vahvistama luettelo. Tässä on kuvattuna juuri se järjestelmä, jolla autiotkin saatiin tuottamaan edes jotakin tuloa kruunulle. Kuten linnankirjuri varsin selvästi vihjaa, järjestelmä antoi mahdollisuuden väärinkäytöksiin. Samaa epäilivät talon­pojat, vaikka toiseen suuntaan. Heidän 1587 esittämänsä väitteen mukaan Suur-Savon vouti ja kirjuri korjasivat viljan noin sadalta autiotilalta omaksi hyödykseen.6

Vuoden 1589 tutkinnassa tulikin ilmi varsin monia tapauksia, joissa autiota oli luvattomasti viljelty. Niinpä Parkumäen Inkisten 6-vuotista autiota sanotaan talonpoikien kaikesta huolimatta käyttäneen hyväkseen. Toisinaan sanotaan toisten talonpoikien viljelleen maata laittomasti, toisinaan pyritään omistaja panemaan vastuuseen siitä, että hän oli antanut näin tapahtua. Kruununpalvelijain hyötymisyrityksiä tuli nytkin ilmi vieläpä varsin korkeasta portaasta. Linnankirjuri Henrik Kupiainen oli nimittäin itse menetellyt juuri niin kuin väitti toisten tekevän. Hän oli ottanut vuokralle Rantasalmen Lautakotalahdesta erään autiotilan ja kasvattanut siinä ohraa. Vuokranantaja joutui maksamaan veron. Säämingin kirkkoherra Eerik oli taas viljellyt erästä Kokonsaaren autiotilaa.7 Tutkinta ei tuonut parannusta tilanteeseen.

Rauhan tultua pyrittiin luvatonta autioiden viljelyä taas panemaan aisoihin. Linnanpäällikkö Gödik Fincke valitteli erityisesti Suur-Savon voutien leväperäisyyttä, kun nämä olivat suostuneet autiotilaviljelyyn niin, että talonpojat saivat maksaa osaveron. Tämän johdosta autiomaista ei hänen käsityksensä mukaan ollut vuosikausiin odotettavissa mitään verotuloa.8 Aution luvattomia viljelijöitä ahdisteltiinkin nuijasodan edellä käräjilläkin.9 Sillä Tavinsalmen kuninkaankartanossa asuvalla linnanpalvelijalla, joka surmattiin nuijasodan aikana, oli ollut tehtävänä pitää silmällä autiotilojen viljelyä. Ehkäpä hän juuri sen tähden sai päälleen talonpoikien vihat. Nuijakapinaa seuraavana vuonna Martti Knuutinpoika toimi Arvid Stålarmin määräämänä autiotilojen tutkijana koko Savossa.10

Valtiollinen suunnanmuutos ja Fincken väistyminen syrjään ei aiheuttanut mitään muutosta autiotilapolitiikassa. Pohjois-Savossa vuonna 1600 toimitetussa tutkinnassa tavattiin taas luvattomia autiomaan viljelijöitä.11 Seuraavien vuosien käräjillä tästä langetettiin usein jopa 40 markan korkea sakko.12 Osaksi se kohdistui henkilöihin, jotka olivat vieneet takavarikkoon julistetun viljan.

Autiomaan viljely oli pääasiassa kaskiviljelyä. Metsäkaskia oli suhteellisen helppoa salata eikä niiden paljastuminenkaan useimmiten näytä aiheuttaneen kovin jyrkkiä toimenpiteitä. Kovemman kohtelun talonpojat näyttävät kokeneen sorroksi, josta saatettiin valittaa kuninkaaseen saakka. Niinpä eräs Koikkalan talonpoika valitti kuninkaalle 1591, että vouti tahtoi ottaa viljan takamaasta, jonka hän oli syksyllä hylännyt.13

Autioviljaa lienee suhteellisen harvoissa tapauksissa kerätty tiloilta, joiden asukkaat olivat joutuneet hylkäämään kylvetyt kaskensa ja peltonsa. Virallisenkin selityksen mukaan autiomaan viljelijät olivat naapureita tai muita sivullisia. Kun kolmen pitäjän lautakunta tutki autiot Suur-Savossa vuonna 1600 ja kantoi autioviljaa kaikkiaan 14 talonpojalta, maksajien joukossa oli useita lautakunnan jäseniä.14 Autioviljan perimistä ei ymmärretty niinkään takavarikoinniksi kuin veronkannoksi. Tätä valaisee eräs tapaus Suur-Savosta vuodelta 1603. Talonpoika oli viljellyt autiota metsäpalstaa, jota ei ollut merkitty maakirjassa hänen omakseen. Voudin laskelman ja vanhan maan tavan mukaan tuomittiin hänelle silloin vaivan palkkana kolmannes sadosta ja kruunulle maanomistajana kaksi kolmannesta. Sitä, joka vastedes viljelisi maata veroa maksamatta, uhattiin 40 markan sakolla.15 Tässä oli todella » voudin laskelmaa», sillä maan tapa edellytti päinvastaista suhdetta: maanomistajalle kolmannes ja viljelijälle kaksi kolmannesta. Tällaisinkin ehdoin autioviljelykseen saattoi uskaltautua edellyttäen, ettei luvaton viljelijä useimmiten joutunut lainkaan kiinni.

Autioiden viljelystä oli seurauksena, että moni demografisesti autio tila ei ollutkaan agraarisesti autio. Saattaapa kysyä, oliko se edes kameraalisesti autio, jos siitä kerran saatiin kruunulle autioviljaa. Autioviljelyn yleisyys vahvistaa käsitystä, ettei autiosavuja ole Savossa syytä laskea talolukuun. Metsäkaskia voitiin viljellä ilman että niiden liepeillä asuttiin.

AUTIOITUMISEN SYYT

Autioitumisen syista on asiakirjoissa monia yleisluontoisia kuvauksia, joista useimmat ovat pappien laatimia. Pien-Savon vanhimmassa autioluettelossa 1583 syiksi selitetään moskovalaisten vihollisten harjoittama tyrannia sekä monet kestitykset, siis sotatila ja siitä aiheutuvat rasitukset. Tähän lisätään hallavuodet ja niiden aiheuttama huono vuodentulo.1 Vuonna 1587 kaikki Pien-Savon kolme kirkkoherraa kertovat asiasta melkein samoin sanoin ja painotuksin. Esimerkiksi Säämingin kirkkoherra ilmoittaa heikon kancotuloksen syyksi talonpoikien suuren köyhyyden sekä rajan läheisyydestä johtuvat venäläisten lukuisat hyökkäykset, ja kertoo, että monet ovat karanneet tiloiltaan pahojen hallavuosien ja verojen vuoksi.Seuraavana vuonna vihollisen tuoreet hyökkäykset, »murhat, poltot ja ryöstöt» kuvastuvat vieläkin selvemmin eritoten Kuopion kirkkoherran kuvauksessa, jossa selitetään, että suurin osa autioiksi merkityistä oli tapettu, joutunut vangiksi tai muuten karannut tiehensä.3 Suur-Savon papit selittivät syyksi köyhyyteen heikon vuodentulon ja vakuuttivat, että autioiksi merkityt talonpojat olivat aivan maksukyvyttömiä ja että heidän peltonsa olivat olleet kesantona ja kaskimaat käyttämättä monta vuotta.4 Valitusten johdosta toimitetussa tutkinnassa Pien-Savon talonpojat valittivat suuria katovuosia ja suuria apuveroja, varsinkin kauheaa ratsumiesveroa.Rantasalmen kirkkoherra mainitsee 1593 köyhtymisen syyksi sotaväen syönnökset ja venäläisvihollisen hävitykset ja kertoo, että pellot olivat kesantona ja takamaat viljelemättä.6

Niissä verotutkinnoissa, joita suoritettiin vuosisadan lopulla ja sen taitteessa, kiinnitettiin huomiota myös autioitumisen syihin aivan tilakohtaisestikin. Aineistoa on tallella vain Pien-Savosta.

Erittäin perusteellinen autiotutkinta eli henkikirjoitus (manttals schriffningen) suoritettiin käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tottin määräyksestä syksyllä 1588 ja otettiin huomioon seuraavan vuoden tileissä, josta syystä sitä tässä nimitetään vuoden 1589 tutkinnaksi. Tutkinta suoritettiin koko Savossa, mutta siinä laadittu maakirja on tallella vain Pien-Savosta. Pohjaksi otettiin täällä vuoden 1572 voudintili ja noudatettiin sen mukaista arviokuntajakoa.7 Ilmeisesti tätä tutkintaa varten laadittu on meille säilynyt 29.12.1589 päivätty jäljennös vuoden 1561 verollepanomaakirjasta Säämingin ja Rantasalmen pitäjien osalta.8 Vastaavanlainen tutkinta suoritettiin vuosina 1599–1600 käskynhaltija Arvid Eerikinpoika Stålarmin määräyksestä. Tällä kertaa tutkinta toimitettiin uuden maakirjan mukaan Säämingissä ja kolmessa Rantasalmen pitäjän neljänneksessä, mutta Tavinsalmen pitäjässä ja Rantasalmen pitäjän Keriharjun neljänneksessä vuoden 1572 voudintilin mukaan.9 Uudella maakirjalla tarkoitettaneen vanhan verollepanomaakirjan hieman ajanmukaistettua jäljennöstä. Tavinsalmella ja Keriharjun neljänneksessä asutustilanne oli ilmeisesti jo siinä määrin vanhasta verollepanosta poikkeava, että valittiin myöhempi lähtökohta.

Molemmat mainitut autiotutkinnan maakirjat ovat erittäin tärkeitä Pien-Savon asutushistorian lähteitä. Niiden avulla on mahdollista yksityiskohtaisesti seurata Savon kolmen pohjoisimman pitäjän asutuskehitystä verollepanovuosista 1562–63 ja hopeaveroluettelon jälkeisestä vuodesta 1572 vuosiin 1588 ja 1600 saakka. Tutkintavuodet sattuvat sotavuosien synkimpään autioitumiskohtaan ja nuijasodan jälkiselvittelyjen aikaan. Aineisto tarjoaa mahdollisuuden myös poikkileikkaukseen näiden vuosien kohdalta. Tarkastuksessa merkittiin nimittäin autioitumisen syy jokaisen arviokunnan kohdalla. Syy ei tietenkään ole yksiselitteinen, mutta joka tapauksessa se ilmentää tutkinnassa esiin tullutta käsitystä autioitumisen aiheuttajasta. Se ei ole kruununmiesten ennakkokäsitys, vaan perustuu ainakin lautakunnan ellei suorastaan tilansa jättäneiden asukkaiden ilmoitukseen.

Tutkinnassa ilmoitetuista autioitumisen syistä on laadittu tilastollinen yhdistelmä taulukossa 9. Tilasto antaa vain kalpean kuvan siitä köyhyydestä ja kärsimyksestä, josta nämä luettelot kertovat. Syitä saattoi olla useitakin, esim. »saksalaisten ratsumiesten hävitys ja hallavuosi» tai »venäläisten hävitys ja tulipalo kaksi kertaa».10 Tällaisissa tapauksissa on tilastoon merkitty erityislaatuisempi syy ja yleisempi jätetty merkitsemättä. Syyt on taulukoissa ryhmitelty numeroin 1–8 edeten erityisemmästä yleiseen. Kaiken kaikkiaan on tilastossa mukana kokonaan tai osittain autioituneina vuonna 1589 kokonaista 694 arviokuntaa (50 % kaikista) ja vuonna 1600 458 arviokuntaa (48 % kaikista).

Sodan tuhoja osoittavat taulukkoon ensiksi merkityt syyt, vihollisen hävitys ja rajan läheisyys. Niistä kärsineiksi ilmoitetaan 1589 koko Pien-Savossa yli neljännes ja Tavinsalmella yli puolet autioituneista arviokunnista. Ero mainitun kahden syyn välillä on lähinnä se, että vihollisen hävitykset ovat luonteeltaan tilapäisiä, kun taas rajan läheisyys on pakottanut luopumaan kokonaan rajaseudulla olevan maan viljelemisestä. Tilapäisyys saattoi tosin olla suhteellista. Heinäveden erä­maassa olevaa Multasen arviokuntaa venäläinen oli hävittänyt jo viisi kertaa, ja niinpä se lopulta hävisikin kirjoista ja kansista.11 Kovasti sota oli koetellut myös Osikonmäen Tuhkusta, jonka talosta venäläinen oli tappanut kaiken miesväen ja johon oli päälle päätteeksi pantu asumaan Ruotsin puolelle loikannut venäläinen pajari.12

Tutkinnassa ilmoitetaan useimmiten myös autioitumisen ajankohta. Taulukossa 10 on näiden tietojen perusteella pyritty selvittämään sodan iskemien haavojen ikää. Vanhimmat autioitumiset menevät sen mukaan Venäjän sodan alkuvuosiin, v:een 1572. Kaikkialla Pien-Savossa osoittautuvat varsinkin vuosina 1577–1582 isketyt haavat syvimmiksi. Vuoden 1582 tuhoista on vielä vuonna 1589 asuttamatta 31 autiota, kun myöhempinä vuosina hävitetyistä on edelleen autioina enää puolenkymmentä vuotta kohti.

Hävitysten alueellinen jakauma ansaitsee huomiota. Kovimmin kokenut on Tavinsalmi ja varsinkin sen pohjoisosa. Savilahden neljänneksessä on kaikkiaan 71 sota-autiota, joista Nerkoonjärvellä 12, Jännevirralla 14, Kuopionniemellä 5 ja Vehmasmäellä 8. Saamaisten neljänneksen 35 sota-autiosta on Puutosmäellä 9, Kurjalanmäellä 11, Konnuslahdessa 7 ja Saamaisissa 5. Raskaimmin olivat kärsineet pitäjän itä- ja pohjoisosa. Jännevirralla kaikki autioitumiset olivat sodan aiheuttamia. Sama oli tilanne Nerkoonjärvellä, kun otetaan mukaan yksi Kainuuseen muuttanut, joka oli saanut surmansa vihollisen kädestä vasta uusilla asuinsijoillaan. Länsi- ja eteläosassa pitäjää oli autioita vain muutama.

Rantasalmella on sota-autioita eniten Rantasalmen neljänneksessä, kaikkiaan 27. Pahimmin ovat täällä kärsineet Haukiveden pohjoispuoliset seudut. Palva­lahdella on 12 autiota ja Voinsalmella 9. Putkisalmen neljänneksen 19 autiosta enemmistö (11) sijaitsee Heinävedellä. Keriharjun neljänneksen 11 sota-autiota sijoittuvat ilmeisesti nekin Haukiveden pohjoispuolelle Huosiorannan–Harjurannan–Varkauden tienoille. Kurolanlahden–Sarkamäen seutuvilla venäläinen oli parista talosta tappanut kaiken väen.13 Tuusmäen neljännestä eivät tuhot näytä koskettaneen.

Säämingissä on Haapalan neljänneksessä 16, Iidahden neljänneksessä 10 ja Puumalan neljänneksessä 8 sota-autiota. Eniten kärsineitä kyliä ovat täällä Särkilahti (11 autiota) lidahden neljänneksessä sekä Ruokojärvi (8 autiota) ja Kulennoinen (8 autiota) Haapalan neljänneksessä.

Edellä on sota-autioihin laskettu myös rajan läheisyyden vuoksi osaksi tai kokonaan autioituneet arviokunnat. Tämä ryhmä on erityisen mielenkiintoinen, koska se kuvastaa raja-alueen nautinta- ja asutussuhteitakin. Tavinsalmen pitäjän Savilahden neljänneksessä ainoa tällainen autio on Kuopionniemen kymmeneksestä, jossa Savisaaren–Niuvanniemen Heikkinen on jättänyt puolet maistaan autioksi ilmeisesti sen vuoksi, että Vuotjärven–Pieksän puolisille takamaille ei ollut enää menemistä.14 Samanlaisessa tilanteessa olivat sellaiset arviokunnat, jotka on merkitty venäläisten hävityksen johdosta kokonaan autioituneiksi. Sellaisia oli Nerkoonjärvellä kaksi, joista toinen oli aivan maakunnan pohjoisrajalla sijaitseva Sinikko–Nissisen Nissilä.15 Jännevirralla vihollisen kokonaan autioittamia arviokuntia on viisi, joukossa mm. Pöljän monijäseninen arviokunta, jonne yksi uudisasukas on jälleen uskaltautumassa.16

Saamaisten neljänneksessä on Saamaisten kymmeneksessä Valkeamäen Heiskasen talo merkitty kokonaan autioituneeksi, koska se sijaitsi liian lähellä rajaa.17 Samassa asemassa oli Puutosmäen kymmeneksessä Litmanniemen Pelkonen, kun taas monijäsenisessä vehmersalmelaisessa arviokunnassa vain eräällä ulkokyläläiellä oli nimissään yksi veromarkka, kaikki muu oli autiota. Haapamäen Reinikaiset olivat jättäneet puolet tilastaan autioksi, kun eivät uskaltaneet työskennellä takamaillaan. Rajan läheisyyden vuoksi hylättynä on pidettävä myös venäläisten polttamaksi ja hävittämäksi merkittyä Jänissalon Pelkosten arviokuntaa.18

Konnuslahden kymmeneksessä niinimäkeläisellä arviokunnalla oli kaksi kolmannesta maistaan autiona, kun rajan lähellä ei uskallettu asua. Samassa asemassa olivat ainakin Polvijärven Immonen–Haukka ja hänen yhtiökumppaninsa Olkkonen, joilta venäläinen oli tappanut kaiken väen, samoin erä saijanlahtelainen arviokunta. Mustinmäen Kinnusten autioitumiseen ilmoitetaan montakin syytä: venäläisten tuhopoltto, suuret katovuodet ja suuret verot. Paikalla lienee yritetty asua vielä venäläisten kymmenen vuotta aikaisemmin tekemän hyökkäyksen jälkeenkin. Huovilansalmen Turuset pitivät nimissään enää vajaata neljättä osaa entisistä maistaan.19 Kurjalanmäen kymmeneksessä lienee Kyllösen ja Runttikorvan 10-vuotinen autio laskettava samaan ryhmään.20 Leppävirran puolessa taas Sutiset olivat joutuneet rajan läheisyyden vuoksi luopumaan Nilsiässä sijaitsevien takamaittensa käytöstä.21

Rantasalmen pitäjässä raja-asemasta joutuivat kärsimään Haukiveden pohjoispuolella sijaitsevat asumat. Keriharjun neljänneksen Harjurannan kymmeneksessä oli kolme arviokuntaa kokonaan autiona venäläisten hirmutöiden vuoksi.22Rantasalmen neljänneksessä oli yhdestä Sallilan ja yhdestä Kurkelan arviokunnasta puolet autiona, koska rajaseudulla ei uskallettu työskennellä.23 Sodan tuhoja kärsineistä lukuisista arviokunnista oli kokonaan autiona vain yksi arviokunta Lautakotalahden ja kolme Palvalahden kymmeneksestä.24 Putkilahden neljänneksessä vain Raaminmäen Tiilikaisten oli ollut rajan läheisyyden vuoksi hylättävä kaikki maansa. Pari Parkumäen ja yksi Ihamaniemen arviokuntaa oli samasta syystä jättänyt osia maistaan autioksi.25 Vaahersalon Savolaisen ja Heinäveden Pöllälän kokonaan autioituneet arviokunnat lienee laskettava samaan ryhmään.26

Säämingin keskusseudullakin oli yhdellä Hiltulan, yhdellä Joutsenmäen ja yhdellä Varparannan arviokunnalla uhanalaista maata rajaseudulla, mutta vain Varparannan Reinikaisen ja Tolvasten arviokunta oli kokonaan sodan autioittama.27 Haapalan neljänneksessä oli kolme Kulennoisten kymmeneksen arviokuntaa joutunut rajan läheisyyden vuoksi luopumaan osasta maitaan ja yksi Silvennoisten arviokunta oli kokonaan autiona.28 Ruokojärven monista autioista vain yksi Kuokkasten arviokunta oli kokonaan vihollisen hävittämä.29 Savolaisten ja Saukkosten arviokunnat olivat jo puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin venäläisten hävittäminä hylätyt. Rajan läheisyyden vuoksi hylättyjä osia oli yhdessä Ruokoniemen ja yhdessä Telalahden arviokunnassa. Eräitä niistä oltiin kuitenkin jo asuttamassa.30

Puumalan neljännes ei missään ulottunut rajalle saakka, mutta siitä huolimatta yksi Kitulan ja yksi Luukkalan arviokunta oli kokonaan vihollisen autioittama.31

Väen kuolema ja miesväen vähyys olivat usein sodan ja niiden mukanaan tuomien kulkutautien seurausilmiöitä. Erityisen selvää tämä on Harjurannassa, jossa kolmesta talosta kaikki väki ja yhdestä kaikki miesväki oli kuollut tautiin ja yhdestä talosta vihollinen oli tappanut kaiken väen. Kolmessa näistä taloista tautikuolema oli vieraillut 10–11 vuotta aikaisemmin.32

Pohjois-Karjalaan, varsinkin sen pohjoisiin pitäjiin, rajoittuvat savolaisasumat olivat jatkuvasti uhanalaisia, koska ruotsalaiset eivät Käkisalmen valloittamisen jälkeen pystyneet pysyvästi valtaamaan ja miehittämään Ilomantsin ja Pielisjärven seutuja. Yllättävää on sen sijaan, että uhanalainen alue ulottui vielä Pihlaja­veden rannoille saakka, mistä vihollisen olisi Käkisalmen valtauksen jälkeen pitänyt pysyä loitolla. Iitlahden neljänneksessä mainitaan Särkilahden tienoillakin sodan hävittämiä pitkäaikaisia autioita.

Vihollisen hävityksen jälkeen on raskas verorasitus, erityisesti ratsumiesten linnaleiri ja apuverot, yleisimmin ilmoitettu autioitumisen syy. Erityisen runsaasti tästä syystä autioituneita tiloja on Keriharjun neljänneksessä Varkauden eteläpuolella Hakotaipaleen ja Kerisalon kymmeneksissä, joissa useat arviokunnat olivat kokonaankin autioina saksalaisten ratsumiesten jopa 12 vuotta aikaisemmin (siis vuoden 1577 vaiheilla) vaatimien apuverojen vuoksi. Kuvaavaa on Haapataipaleen Pesosten kohdalle merkitty selitys, jonka mukaan arviokunnan lähes täydelliseen autioitumiseen oli syynä »saksalaiset ratsumiehet ja sotamiehet, muonaverot ja muut verorasitukset».33 Luonnollisesti tällaisia tapauksia oli runsaimmin valtateiden varsilla, eritoten Haukiveden eteläisissä rantakylissä, mutta niitä esiintyi Tavinsalmellakin, jossa mm. Leppävirran Koposet olivat saaneet kärsiä sekä vihollisen hyökkäyksistä että oman sotaväen majoittamisen tuottamasta rasituksesta.34

Hallavuodet voitaisiin laskea tilapäisiin vahinkoihin, ja parissa tapauksessa mainitaankin autioitumisen syyksi se, ettei taloon ollut jäänyt kylvösiementä.35 Tilan huonous tai pienuus, jota tarkoittavat »köyhyys», »maan puute» tai »köyhä maa», näyttää usein ilmoitetun autioitumisperusteeksi silloin, kun ei ollut tiedossa konkreettisempaa. Esim. Rantasalmen Tuusmäen neljänneksessä se jo saattoi viitata viljelymaiden todelliseen ahtauteen.36

Vuoden 1600 tilasto osoittaa, että sotavauriot ovat tällöin vielä enimmäkseen korjaamatta. Niitä on tullut lisää 1590-luvun alkuvuosina varsinkin useissa Säämingin pitäjän Puumalan neljänneksen kylissä ja pari Pielavedellä jaJännevirralla. Huolimatta siitä, että rauha oli jo tehty, ilmoitettiin vieläkin eräin paikoin autioitumisen syyksi se, että maa oli liian lähellä rajaa. Lähes kolmanneksessa kaikista tapauksista sotavahinko oli edelleen autioitumisen syynä. Noin kymmenesosassa tapauksia ilmoitetaan syyksi linnaleiri tai raskaat verot. Nytkin nämä tapaukset keskittyvät Rantasalmelle, varsinkin Keriharjun neljännekseen. Muuttojen yhteyteen on tilastoitu ne Säämingin etelälaidan arviokunnat, jotka kokonaan tai osaksi olivat joutuneet karjalaisten haltuun ja siirretty Viipurin läänin kirjoihin.

AUTIOIDEN JÄLLEENASUTTAMINEN

Autioiden asuttamisesta on tietoja jo Klemetti Kirjurin ajoilta saakka, mutta laajamittaisesti siihen pyrittiin 1570-luvulla, kun Venäjän sota oli aiheuttanut suurta autioitumista. Savonlinnan päällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast sai vuoden lopussa 1575 tehtäväkseen huolehtia siitä, että kaikki autioituneet verotilat samoin kuin takamaat asutettaisiin.1 Sama ohje toistettiin seuraavana vuonna käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tottille annetussa ohjesäännössä. Kaskialueen erikoisolosuhteet oli otettu huomioon, kun nimenomaan käskettiin varomaan, etteivät talonpojat muutettuaan erämaahan, kaadettuaan siellä kaskea ja turmeltuaan metsän siirry toiseen paikkaan, jossa he menettelevät samalla tavalla. Minne kaski kaadettiin, sinne oli myös talo rakennettava ja se pantava verolle.2

Savossa annettiin tarkempia ohjeita jo 1575 vastauksena Pien-Savon voudin Henrik Laurinpojan esittämään tiedusteluun. Sen mukaan uudisasukkaille oli annettava vuosi tai pari verovapautta sen mukaan, kuinka kauan tila oli ollut autiona. Rästit oli perittävä vanhoilta eikä uusilta asukkailta. Uusiksi asukkaiksi oli asetettava kruunun tilallisia eikä verotilallisia.3 Viimeksi mainitulla ohjeella ei ollut käytännössä vaikutusta, sillä autioitumisen lisääntyessä kuningas ei katsonut aiheelliseksi lisätä viljelykseen ottajien vaikeuksia. Kun linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast jo 1577 ilmoitti saattaneensa päätökseen autiotilojen asuttamisen, kuningas hyväksyi myönnetyt verovapaudet ja lupasi erityisellä avoimella kirjeellä vakuuttaa asukkaille perillisiin saakka ulottuvan oikeuden viljellä tilaa, kunhan maksoivat siitä verot.4 Tilansa autioiksi jättävillä oli uhkana juuri se, ettei heillä ollut enää mahdollisuutta lunastaa sitä takaisin uuden asukkaan asetuttua paikalle.5

Autioiden jälleenasuttaminen onnistui aluksi hyvin. Vuonna 1576 Savon kummassakin voutikunnassa suoritetussa tutkinnassa merkittiin 254 autiosta arviokunnasta uudelleen asutetuiksi kokonaista 223 ja autioiksi jäi vain 31. Vesulahdella otettiin peräti kaikki autiot viljelykseen, koko Savossa 88 % entisistä autioista.6

Sodan edelleen riehuessa kaavailtu asutusohjelma ei kuitenkaan toteutunut, vaan autiot päinvastoin lisääntyivät. Tämä huolestutti tietenkin kruunua, johti tehostettuun valvontaan ja mm. autioveron kantamiseen, josta edellä on kerrottu. Tämän huolestumisen ilmausta on myös, että vouteja vaadittiin laatimaan erityinen autioluettelo. Sellainen on esitetty ensi kerran Suur-Savosta vuodelta 1580 ja Pien-Savosta vuodelta 1583. Ne ovat lautakunnan mukana ollessa laadittuja ja pappien, Suur-Savossa myös nimismiesten sinetöimiä.7

Autiot eivät vain vähentyneet, vaan pyrkivät päinvastoin lisääntymään. Osaltaan tämä johtui siitä, että talonpojat osasivat käyttää hyväkseen niitä aukkoja, joita järjestelmään oli jäänyt. He maksoivat veroa vain viljelyksessä olevasta maasta, ensi sijassa pelloista ja ottivat sen riskin, mikä aiheutui siitä, että osa metsämaata oli autiona. Rantasalmelaiset selittivät vuonna 1581 pidetyssä kuninkaantutkinnassa, että monet pitivät nimissään vain 2–3 veromarkkaa ja jättivät loput autioksi, mutta viljelivät siitä huolimatta takamaitaan, vieläpä antoivat vuokralle sen mitä eivät itse pystyneet viljelemään. Tällä tavoin kuninkaan vero väheni. Tämä on suunnilleen sama menetelmä, jota Henrik Kupiainen kertoo savolaisten käyttävän, vaikka se oli käskynhaltijan ohjesäännössä kielletty.

Kun talonpoika tai hänen vuokramiehensä oli hakannut tilan metsät paljaiksi, hän jätti sen autioksi ja anoi nimiinsä koskemattoman autiomaan, johon hän saattoi kuninkaan käskykirjeen nojalla saada jopa neljänkin vuoden verovapauden. Kun entinen savu alkoi metsittyä, oli aika anoa se uudelleen verolle joko omissa nimissä tai jonkun toisen avulla. Suuremman arviokunnan haltija saattoi taas vuokramiehiä apuna käyttäen hakkauttaa maan paljaaksi ja jättää sen sitten autioksi. Vuokramies anoi sitten hänen neuvostaan siitä puolet vapaavuosille. Niiden aikana isäntä saattoi vielä periä vuokramieheltä puolet tai kolmanneksen sadosta maanvuokrana, kun taas kruunu ei saanut mitään.8 Vuoden 1584 tutkinnassa tuli Säämingissä esiin parikin tapausta, joissa autiomaan viljelijä oli pian siirtynyt toiselle autiolle, vieläpä niin, että tiloja oli välillä myytykin.9

Tämä suureksi talonpoikaisoveluudeksi leimattu menettely osoittautuu lähemmin tarkasteltuna hyvin tutuksi. Savolaiset eivät taipuneet siihen kiinteiden maakirjatilojen järjestelmään, joka oli pyritty saattamaan voimaan verollepanomaakirjaa laadittaessa. He maksoivat veroa vain käytössä olevista kaskimaista ja hylkäsivät tuottamattomat maat autioiksi. He muodostivat edelleen kaskiyhtiöitä maanomistuksesta varsin riippumatta. Ruotsin lain mukaan tämä oli tulkittavissa vain maanvuokraukseksi.

Autiotiloja tarjottiin mielellään kotiutetuille sotamiehille. Mm. Pien-Savon lippukunnan vahvuusluetteloissa on jo Käkisalmen valloituksen aikoihin 1580-luvun alussa merkitty, että palvelukseen kelpaamattomat kotiutetaan saamaan autiotiloja. Rintamamiesten asuttaminen on siis jo 1500-luvulla tunnettu menetelmä.

Autioiden asuttamista yritettiin uudelleen koko Suomessa 1580-luvun lopulla. Savossa tämä sattui varsin epäedulliseen ajankohtaan, sillä raskas sota-aika ei suosinut yritystä. Pien-Savossa toimi näihin aikoihin alivouti Tuomas Eerikinpoika erityisenä autiotilavoutina, jonka tehtävänä oli valvoa autioita ja huolehtia niiden asuttamisesta.10 Kuninkaan käskykirje kaikkien autiotilojen asuttamisesta ja verollepanosta kuulutettiin mm. Pellosniemen käräjillä jo 1587.11Kuten edellä on jo mainittu, tutkinta suoritettiin Pien-Savossa 1588. Sitä oli toimittamassa kaksi itäuusmaalaista aatelismiestä, Lauri Martinpoika Creutz ja Samuel Arvidinpoika Wildeman, ja kolmantena Henrik Kupiainen, joka oli todellinen asiantuntija. Tutkinta toimeenpantiin koko Savossa ja heijastuu veroluvuissa vuosina 1588–1589. Koska Suur-Savo tähän aikaan oli Käkisalmen linnan alaisena, lähetettiin tätä voutikuntaa koskeva tarkastusmaakirja sinne, eikä sitä ollut enää käytettävissä, kun uutta tutkintaa puuhattiin kymmenisen vuotta myöhemmin.12 Pohjois-Savon tarkastusmaakirja vuodelta 1589 on sitä vastoin meillekin säilynyt. Sen mukaan Pohjois-Savossa oli 694 kokonaan tai osaksi autiota arviokuntaa. Viljelykseen ottamisesta tehtiin merkintä vain 78 arviokunnan kohdalla, so. vain 11 %:ssa kaikista tapauksista. Näistäkin otettiin tavallisesti verolle vain pieni osa, veromarkka tai pari. Vanhimmat verolleotot olivat vuodelta 1586, joten verovapautta näyttää normaalisti myönnetyn kolme vuotta. Rajan läheisyydessä halukkaita viljelykseen ottajia ei ollut vielä montakaan. Lukuisammin niitä oli Säämingin Iitlahden neljänneksessä sekä Rantasalmen pitäjässä lukuunottamatta sen samannimistä neljännestä.

Verotutkinta aiheutti jälkinäytöksen. Talonpojat esittivät käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tottille verolukuja koskevia vaatimuksia, joista tämä halusi neuvotella Suomen verokamreerin kanssa. Hän näyttää epäilleen – ilmeisesti autioiden suuren määrän vuoksi – voutien tehneen petoksia. Kun käskynhaltijasta ei ollut apua, talonpojat toimittivat neljästä pitäjästä kootun lähetystön kuninkaan luo. Heidän toivomuksistaan tärkein oli verontasoitus, so. uusi veronpano. He selittivät kestämättömäksi sen, että vero oli jäänyt entiselleen, vaikka miesluku oli vähentynyt. Toiseksi he toivoivat helpotuksia varsinkin apuveroihin. Kuningas katsoi, että verontasoitukseen voitiin ryhtyä vasta rauhan tultua, mutta valtuutti käskynhaltijan tutkimuksen perusteella myöntämään rästejä anteeksi. Talonpoikia ei saanut rasittaa siinä määrin, että he joutuivat hylkäämään tilansa tai vaimoineen ja lapsineen näkemään nälkää.13

Kruunun asutuspolitiikassa näkyy nyt periaate, joka vilahtaa jo joskus aikaisemminkin. Rasituksilla ei saanut katkaista talonpojan selkää; parempi oli lehmä lypsää kuin tappaa. Käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tott oli teroittanut tätä jo 1588 Suur-Savon voudille.14 Hänen määräyksestään pidettiin rästitutkinta Savon kummassakin voutikunnassa itsensä kihlakunnantuomari Arvid Stålarmin tai lainlukija Henrik Kupiaisen johdolla ja myönnettiin rästejä anteeksi niille, jotka olivat varattomia eivätkä pystyneet verojaan täysimääräisinä maksamaan. Rästien pyyhkiminen kohdistui arviokuntaan, jonka osakkaita siis pidettiin yhteisvastuullisina veroista.15

Rästien pyyhkiminen ei tuonut parannusta tilanteeseen. Juuri vuosien 1590–91 vaiheilla se oli erityisen ankea, mutta kohta välirauhan tultua näkyi asutuskannan nousua tai ainakin tasaantumista. Autioiden määrä oli kuitenkin edelleen suuri. Vuonna 1599 kruunun kamreeri menetti kärsivällisyytensä. Hänen kuvauksensa tilanteesta lienee Henrik Kupiaisen kertomuksen värittämää. Sen mukaan oli sodan aikana syntynyt runsaasti autiotiloja, joita kuitenkin edelleen viljeltiin. Talonpojilla saattoi olla kaksi tai kolme tilaa, joista he viljelivät vain takamaata ja metsää ja käyttivät niitä vain kaskenpolttoon. Kun yksi oli autioitunut, he ottivat toisen ja kolmannen. Kruunu menetti täten verotulot ja tilalle otettu uusi asukas saattoi huomata, että parhaat paikat oli jo paljaaksi kaluttu. Tällaista menettelyä ei ollut enää sallittava, vaan linnasta oli lähetettävä hyvä mies kihlakunnantuomarin, papin ja lautakunnan kanssa tutkimaan autiot ja laatimaan niistä luettelot. Fincke puolustautui selittäen, että talonpoikien vilpillinen menettely oli useasti kielletty käräjillä ja talonpojat olivat joutuneet maksamaan suuria sakkoja väkivaltaisesta nautinnasta. Arvid Stålarmin määräyksestä uusi verotutkinta aloitettiin lainlukija Eskil Paavalinpojan johdolla. Siinä paljastui moniakin väärinkäytöksiä. Huipputapaus oli sellainen, että talonpoika, jolla oli hallussaan 11 ½ veromarkkaa, maksoi vero vain 4 ½ veromarkasta. Tätä Arvid Stålarm piti hirttotuomion ansainneena tekona, josta vain polvirukouksin voi päästä sakolla.16

Savonlinnan päällikkö tunsi ylemmän verohallinnon taholta tulleiden huomautusten kohdistuvan itseensä ja pyrki ne torjumaan väittämällä, että Suur-Savon voudit olivat olleet leväperäisiä eivätkä olleet välittäneet linnanpäällikön antamista ohjeista sinä aikana, jona he luovuttivat verotuoton pääosan Käkisalmeen. Edellä esitetyt tilastotiedot eivät ainakaan täysin tue Fincken väitteitä. Autioitumisprosentti ei ollut Suur-Savossa sen suurempi kuin Pien-Savossakaan, ja Henrik Niilonpoika Haajasen tultua voudiksi siellä oli alkanut selvä nousu. Kun otetaan huomioon, että nuijasotaa lukuunottamatta sodan hävitykset olivat kohdistuneet yksinomaan Pien-Savoon, väitteissä voi olla jonkin verran perää.

Tarkastus saatiin päätökseen hallitussuunnan jo vaihduttua vuonna 1600. Tarkastusmaakirjan, joka on tallella vain Pien-Savosta, ovat lainlukijan lisäksi sinetöineet kaikki kolme Pien-Savon kirkkoherraa ja entinen kihlakunnankirjuri Hannu Martinpoika, Otavaniemen omistaja.17 Autioita sisältävien arviokuntien määrä vuoteen 1600 mennessä oli vähentynyt jo noin kolmanneksella, mutta kolmattakymmentä vuotta vanhoja autioita oli silti runsaasti jäljellä. Nuijasodan levottomuuksien jälkeen ei ilmennyt sanottavaa halua asettua uudisasukkaaksi. Vain 27 arviokunnan kohdalla voitiin tehdä merkintä viljelykseen otosta, siis vain 5 %:ssa kaikista arviokunnista. Nämä tapaukset sijoittuvat lähes kaikki Iitlahden ja Puumalan neljänneksiin ja Rantasalmen Tuusmäen neljännekseen. Pohjoissavolaiset eivät tunteneet oloaan vielä niin turvalliseksi, että tehokas uudisasutus olisi voinut alkaa.

Autiotarkastuksen jälkeen Kaarle herttua puuttui lujin ottein asutuspolitiikkaan. Suomen matkansa aikana 1602 hän aikoi lähettää eri osiin Suomea tarkastajia, joiden tehtävänä oli sekä autioiden asuttaminen että varsinainen uudisasutus. Tämä lykkäytyi vielä, mutta hänen Porissa antamassaan voutisäännössä oli tarkat ohjeet autioiden asuttamisesta. Ne oli tarjottava kolmilla kihlakunnankäräjillä lähimmille perillisille. Ellei näitä ilmaantunut, ne oli annettava muille halukkaille, joille annettiin muutamia vapaavuosia tilan kunnon ja autiusajan mukaan. He saivat tiloihin perintöoikeuden, jonka entiset asukkaat olivat täysin menettäneet.18 Autioiden asuttamista koskeva käskykirje kuulutettiin Savossa käräjillä vuosina 1602–1603 ja sen mukaan toimittiin. Erityistä huomiota ansaitsee se, että tarjonnan runsaudesta huolimatta sukuoikeutta kunnioitettiin. Autiomaan mainitaan olleen jopa viisi vuotta tarjolla sukulaisille, ennen kuin uusi omistaja sai sen haltuunsa. Siitä voitiin toisinaan maksaa korvaustakin, jopa vapaaehtoisesti sellaisessakin tapauksessa, jossa käskykirje ei sitä vaatinut.19

Vain verraten harvoin entinen asukas ilmoittautui halukkaaksi ottamaan maansa jälleen verolle. Sellaista sattui esimerkiksi silloin kun pellot olivat hallavuoden jälkeen jääneet siemenen puuttuessa kylvämättä. Rantasalmen Putkisalmen neljänneksessä merkittiin 1589 Lauri Matinpoika Mattisen 7 veromarkan tila 10 vuoden takaiseksi autioksi, koska kaikki väki oli kuollut tautiin; jos tämä on otettava kirjaimellisesti, ei se Mattinen, joka oli kaksi vuotta aikaisemmin anonut nimiinsä yhtä veromarkkaa, ollut entistä talonväkeä.20

Oikeusjutun vuoksi voimme tarkemmin seurata Kerisalon Viljakaisten kamppailua perintömaansa säilyttämiseksi. Jo Kustaa Vaasan aikana Paavo Viljakainen oli joutunut velkoihin kruunulle veroista ja sakoista. Tällöin hän joutui ottamaan lainan seppä Antti Jokelaiselta käräjillä vahvistetuin kovin ehdoin. Ellei velkaa kolmen vuoden sisällä maksettaisi, tila, suuruudeltaan 2 ½ veromarkkaa, siirtyisi lainanantajalle. Niin kävikin ja vuoden 1563 verollepanomaakirjassa koko 9 veromarkan tila on merkitty Antti Antin poika Jokelaiselle, ensimmäisenä maakappaleena Viljakanmaa. Nuorempi Jokelainen tarjosi sen takaisin lunastettavaksi Viljakaiselle, mutta kun tämän poika Matti joutui sotaväkeen, tila oli kertoman mukaan 7 vuotta autiona. Vuoden 1589 tutkinnan mukaan autioitumista oli jatkunut jo 12 vuotta saksalaisten ratsumiesten ja monien hallavuosien tähden, mutta 1588 oli Pentti Mikonpoika, ilmeisesti sivuilinen, ottanut viljelykseen 4 veromarkkaa ja Matti Viljakainen 3 veromarkkaa. Vuoden 1600 tutkinnassa Viljakaisella oli enää 2 veromarkkaa, loput autiona raskaan linnaleirin vuoksi. Hän pystyi kuitenkin pitämään tilan hallussaan loukkaamattomana lähes parikymmentä vuotta, kun ilmaantui uusi uhka. Jokelaisen viipurilainen perillinen vaati tilaa haltuunsa. Hänellä oli tuomiokirjeet saannosta, jota vastoin Viljakainen voi esittää vain todistajia siitä, että hänen isänsä kerrottiin lunastaneen tilan takaisin. Hän selvisi maksamalla sovinnolla 8 markkaa viipurilaiselle.21

Useimmin autiosta ottaja oli uusi tulokas, toiseen sukuun kuuluva, jopa usein varsinaisen talonpoikaisluokan ulkopuolelta. Varsinkin Suur-Savossa kehitys oli menossa tähän suuntaan jo vuoden 1576 tutkinnassa. Mikkelin kirkkoherra Antti Sigfridinpoika otti pitäjänsä alueella nimiinsä kolme autiota sekä kirjurit, ratsumiehet ja muut kruunun palvelijat yhteensä kahdeksan autiota. Ratsumies Antti Heinonen yksinään otti kolmelta Remojärven Remoselta yhteensä 15 veromarkkaa.22 Remoset eivät tähän helpolla tyytyneet. Kaksi heistä otti välirauhan tultua 20 vuotta autiona olleen perintötilan jälleen nimiinsä »kihlakunnantuomarin ja kuninkaan kirjeen nojalla». Pellot ja niityt olivat silloin vieraiden hallussa, ja naapuri halusi – kuten he väittivät kuninkaalle 1593 esittämässään valituksessa – lahjuksia käyttäen ajaa heidät tilaltaan. Toinen Remosista olikin saanut niskaansa 40 markan sakot.23 Mahtavaa ratsumiestä vastaan ei ollut helppoa käydä oikeutta. Antti Heinonen piti tähän aikaan nimissään 16 veromarkkaa ja varusti kaksi ratsumiestä.24

Alkava suurtilojen muodostus ei ollut pysäytettävissä. Linnankirjuri Henrik Kupiaisen selityksen mukaan rikkaat merkityttivät nimiinsä maita, jotka köyhien oli pakko jättää autioksi.25 Tämä on aivan ilmeistä hänen itsensä johtaman vuoden 1589 tutkinnan valossa. Esimerkiksi Rantasalmen Putkisalmen neljännekseen kuuluvassa Heinäselän kymmeneksessä Taskisten autio arviokunta liitettiin uuteen Rantasalmen kartanoon. Piilisten aution oli merkityttänyt lähes kokonaan nimiinsä salpietarinkeittäjä Eerik Mikonpoika ja puolet Luostaristen autioista ratsumies Eerik Kvintus.26Säämingin puolella tilanne oli samantapainen. Kokonsaaressa oli linnan apulaispäällikkö Simo Olavinpoika ottanut nimiinsä Ukkosten tilan, joka oli autioitunut köyhyyden ja venäläisten surmatöiden vuoksi, linnan satulasepät pitivät hallussaan vuorotellen eri tiloja, ja ratsumies Eerik Matinpoika oli ryhtynyt viljelemään yhtä autiotilaa ja otti siitä nyt nimiinsä kaksi veromarkkaa. Simo Olavinpoika kartutti maitaan myös Kosolassa.27

Kaikki autiotilojen uudet viljelijät eivät olleet varakkaita. Jäljennöksenä on säilynyt pari linnanpäällikön antamaa asukaskirjaa. Gödik Fincke antoi sellaisen 1595 Mikko Pakariselle Antti Hasusen autioksi jättämän 2 veromarkan suuruiseen Kermantaipaleen tilaan Heinäveden erämaassa ja Niilo Kijl 1605 Paavo Hätiselle Riistajärvellä sijaitsevaan ½ veromarkan tilaan, joka oli ollut autiona 40 vuotta.28 Kummassakin tapauksessa oli kysymys sota-aikana autioituneen rajaseudun jälleenasuttamisesta. Autiotiloja annettiin myös mielellään tunnustuspalkinnoksi sotaveteraaneille. Niinpä oli 1593 kaksi juvalaista sotamiestä yht’aikaa kuninkaissa anomassa nimiinsä autiotilaa. Toinen oli kauan palvellut valtakuntaa sotamiehenä ja menettänyt poikansakin taistelussa vihollista vastaan. Hänellä oli kahden vuoden palkka saamatta. Hän sai ottamaansa autiotilaan kahden vuoden verovapauden, samoin kuin toinen, joka oli palvellut sotamiehenä 18 vuotta.29 Pitkällisestä sotavankeudesta palannut Martti Asikainen sai 1600 vaivojensa palkaksi Tavinsalmen Nerkoonjärveltä yhden veromarkan tilan ja siihen kahden vuoden verovapauden.30 Samassa tutkinnassa sai eräs sotamies nimiinsä kaksi veromarkkaa Rantasalmen neljänneksen Harjurannan kymmeneksestä, ja Iitlahden Otavaniemessä pyrki osille nostoväen päällikkö Olavi Hulkko.31

Autioituminen ja autioiden viljelykseen jakaminen muuttivat huomattavasti maaseudun asutuskuvaa. Parhaiten tämä käy ilmi vuoden 1600 autiotutkinnasta, joka toimitettiin vanhan verollepanon aikaista aluejaotusta seuraten. Jos jostakin arviokunnasta osa oli joutunut toiseen yhteyteen, se merkittiin ulkokyläläisten omistamaksi. Ulkokyläläisten omistamia palstoja oli Pien-Savossa yhteensä 329, niistä Säämingissä 218.

Vaikka ulkopalstoja luonnollisesti myös ostettiin ja perittiin, voitaneen niiden varsin suuri määrä laskea pääasiassa autioista oton tilille. Erityisen runsaasti niitä on Säämingin ja Haapalan neljänneksissä, joissa jälleenasuttaminen linnan suojissa oli päässyt aikaisemmin vauhtiin. Siellä oli myös sellaista väkeä, kruununpalvelijoita ja sotilaita, jotka pystyivät hankkimaan nimiinsä maata.

Autioiden jälleenasuttamistoimet eivät tuottaneet sellaista tulosta kuin kruunu niiltä odotti. Osaksi se johtui siitä, että ne sattuivat uusien onnettomuuksien kynnykselle. Sotatapahtumat tai hallavuodet tuhosivat tehdyn rakennustyön. Kokonaan tuloksitta ne eivät kuitenkaan jääneet. Varsin tuntuva on mm. niiden vaikutus Savon maaseudun sosiaalirakenteeseen.

NOUSUA UUDEN SODAN VARJOSSA

Vuoden 1600 autiotutkinnassa, joka talonpojille oli varsin vastenmielinen, esitettiin jälleen vaatimus veroperusteiden muuttamisesta. Talonpojat väittivät liian korkeita verotusperusteita erääksi köyhtymisen syyksi. He selittivät, että jos 1 ½–2 veromarkan tilaa edelleen verotettaisiin puoliverotilana, heidän olisi mahdotonta kylvää peltojaan ja pitää tilaa asuttuna. Edelleen he väittivät vääräksi vanhan verollepanoperusteen, jonka mukaan kokoverolla oli kolmen punnan kylvö, ja selittivät, että sille tuskin saattoi kylvää yhtäkään puntaa.1 Tässä lienee taas kysymys vero-opastusten erilaisesta tulkinnasta. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että talonpoikaistilojen jatkuva pirstoutuminen pakotti verotusperusteiden tarkistukseen. Kun uusi asutuskausi vuosien 1601–1602 suurien nälkävuosien jälkeen alkoi, muutettiin verotusjärjestelmää sellaiseksi, että se entistä paremmin mittasi myös pienten talouksien suhteellisen verovoiman.

Uusi vuosina 1604–1605 käyttöön otettu verotusjärjestelmä muuttaa myös asutuksen arvioimiseen käytettävissä olevien lähteiden luonnetta.2 Muutoksen toteuttaminen Pien-Savossa vuotta aikaisemmin kuin Suur-Savossa saattaa johtua siitä edellä todetusta seikasta, etteivät tilivuodet olleet voutikuntien kesken tasatahdissa. Uudistuksen pääperiaatteena on siirtyminen kollektiivisesta yksilöllisempään verotukseen. Veromarkka säilyttää entisen tehtävänsä veromaan mitta- ja arvioyksikkönä. Voutikuntien veromarkkamäärät pysyvät ennallaan. Jopa pitäjienkin veromarkkamäärät pyrkivät kiinteytymään, mutta niitä muutetaan vuosien 1607–16083 verotarkastuksessa, kuten seuraava asetelma osoittaa:

Pitäjien keskisiä heilahteluja esiintyy vielä seuraavina vuosina, mutta vuosina 1607–1608 mainitut veromarkkamäärät tulevat lopulta normaaliluvuiksi. Asiallisesti muutos merkitsee sitä, että Pien-Savossa Tavinsalmi saa lisää 50 veromarkkaa ja Suur-Savossa Pellosniemi 45 veromarkkaa naapuriensa kustannuksella. Tavinsalmella tämä on ilmeisesti tapahtunut siten, että uudispitäjän sisällä olevia vanhoihin pitäjiin laskettuja irrallisia maakappaleita on siirretty Tavinsalmeen. Mm. koko Täyssinän rauhanteon jälkeen verollepantu rajamaa oli aluksi merkitty Sääminkiin, mutta myöhemmin pohjoisosa siitä luettiin Tavinsalmeen. Säämingin eteläosasta tunnustettiin nyt tosiasiallisesti 12 veromarkan siirto Jääskeen, mutta sillä ei vähennetty Pien-Savon veromarkkamäärää, vaan siirto otettiin huomioon lyhennyksenä. Pellosniemen lisäys johtuu siitä, että Suur-Savossa on palattu vuonna 1574 käytettyyn veromarkkojen jakoon pitäjien kesken. Varsinainen uutuus uudessa verotusjärjestelmässä oli se, että koko- ja puoliverot eli arviokunnat menettivät nyt merkityksensä verotusyksikköinä. Tilalle tuli uusi verotusyksikkö savu, joka laskettiin hieman pyöristäen veromarkkaluvun mukaan niin, että veromarkka oli keskimäärin ¼ savua. Vakinaisen veron maksussa lakkasi karkea jako kahteen varallisuusryhmään, koko- ja puoliverotilallisiin. Jokaista voitiin nyt verottaa tarkoin hänen verolukunsa mukaan. Tämä edellyttää, että savuluku tai veromarkkaluku oli maakirjassa merkitty erikseen jokaiselle veroa maksavalle talonpojalle. Niin tavallisesti tehtiinkin. Kuitenkin tileissä esiintyy vielä edelleen jonkin verran arviokuntia, joille on merkitty vain yhteinen veromarkkaluku. Näissä tapauksissa veromarkkojen jakautuminen osakkaiden kesken ei ollut verottajan tiedossa ja veroista oltiin yhteisvastuussa.

Uuden merkityksen antaminen savu-sanalle ei tietenkään ollut sattuma. Ilmeisesti ajateltiin, että normaali tila oli nyt tämän kokoinen. Tästä uudesta savusta tulikin varsin pian uusi apuveroyksikkö. Käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildeman on 1612 Mikkelin kirkkoherran valituksen johdosta selitellyt apuverojen kantaa »savumanttaalin» mukaan lähtien siitä, että 10 veromarkkaa on 2 ½ savua. Savun arvo on tällöin 4 veromarkkaa. Myöhemmin laskettiinkin Savon maaverotuksessa juuri 4 veromarkkaa manttaalin arvoksi. Ennen Stolbovan rauhaa ei kuitenkaan oltu vielä terminologisesti näin pitkällä. Vain tapaamamme nimitys » savumanttaali» viittaa siihen, että savusta on tulossa manttaali.4

Uutta verotusjärjestelmää koskevissa ohjeissa terminologia oli vielä toinen. Kun »savu» oli nyt saanut uuden merkityksen ja tullut tarkoittamaan uutta normaalitilaa, tarvittiin toinen sana ilmaisemaan jokaista veroa maksavaa taloutta sen suuruudesta riippumatta. Siihen merkitykseen tuli sana miesluku eli manttaali. Pien-Savon tilissä on vanhan savun ja uuden manttaalin eroa selitetty. Savulla sanotaan ennen ymmärretyn jokaista täystilallista, mutta uuden järjestelmän mukaan miesluvussa ovat niin hyvin täys- kuin puolikastilallisetkin samoin kuin viljelystä harjoittavat torpparit.5 Tämän mukaan miesluvun pitäisi tarkemmin kuin entisten savujen osoittaa todellisten talouksien määrää. Manttaalin eli mies­luvun mukaan ei enää maksettu mitään vakinaista veroa, mistä syystä voudit eivät usein viitsineet ilmoittaa niiden summia tai saattoivat laiskuuksissaan merkitä vuodesta vuoteen saman luvun. Miesluvun määrästä saa varman tiedon vain yksitellen maakirjasta laskemalla.

Seuraavassa esityksessä on verovoiman mittarina vuoden 1605 jälkeen käytetty veromarkkoja, jotka ilmaisevat suhteet lähes samoin kuin savut ja ovat vähemmän murtolukuja sisältävinä käyttökelpoisempia. Mieslukua eli manttaalia ei käytetä, koska se on merkitykseltään monisisältöisenä helposti harhaan johtava. Kun se tähän aikaan nimestään huolimatta ei ollut henkilöitä, vaan talouksia merkitsevä yksikkö, käytämme siitä nimitystä talo. Sanalla talo on tällöin sama merkitys kuin ennen vuotta 1605 käytetyllä suoraan lähteistä saadulla nimityksellä savu.

Uusi verotusjärjestelmä oli Kaarle herttuan eli Kaarle IX:n määräyksestä kaikkialla Suomessa toimeenpantu uudistus. Se ei ollut samaa kuin uusi veron pano eli verontasoitus. Siitäkin herttua oli antanut lupauksia kuten aikaisemmatkin hallitusherrat. Kun sen toteuttaminen lähestyi, siitä ei tullutkaan sellaista kuin talonpojat olivat toivoneet. Ei saatu verontasoitusta saatikka helpotusta liian raskaisiin veroperusteisiin, vaan tähtäimessä oli kuten edellisenkin hallitussuunnan aikana autiotutkinta, jolla verotusta pakoilevat oli pantava maksamaan. Kaarle ei voinut käsittää, kuinka Suomen voutien tileissä saattoi olla niin paljon autioita, ja antoi vuodesta 1604 lähtien toistuvia ohjeita ja määräyksiä autiotilojen tarkastuksen toimeenpanemisesta Suomessa. Pappien laatimiin autioluetteloihin hän ei luottanut. Vuonna 1605 tehtävä jaettiin useiden henkilöiden kesken, ja linnanpäällikkö Niilo Kijl sai hoitaakseen sen Savossa. Käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildeman katsoi Savonkin kuuluvan vastuualueeseensa ja määräsi vanhan ammattimiehen Martti Knuutinpojan tutkimaan Savon autiotiloja. Vuosina 1607–1608 toimi Suur-Savon autiotarkastusvoutina Antti Antinpoika, jonka tehtävänä oli selvittää autiotilojen kylvö.6

Loppujen lopuksi kamreeri Juhana Ottenpoika Kleebatt suoritti tarkastuksen suurimmassa osassa Suomea. Vuonna 1607 hän apulaistensa Matti Yrjänänpojan ja Kaarle Giliuksenpojan kanssa liikkui Savossa. Tällöin laaditut tarkastusluettelot ovat tallella Savon kumpaisestakin voutikunnasta. Niistä ei Pien-Savon osalta saa yhtä paljon tietoa kuin edellä käsitellyistä tutkintamaakirjoista vuosilta 1589 ja 1600, mutta etuna on se, että ne käsittävät koko maakunnan. Sitä paitsi lähivuosilta on säilynyt tuomiokirjoja, jotka osaltaan antavat lisävalaisua Savon asutusoloihin 1600-luvun alun katovuosien ja uuden Venäjän sodan puhkeamisen välisenä aikana.7

Kuten vuosien 1589 ja 1600 tutkinnoissa kiinnitettiin nytkin huomiota erityisesti autioihin ja pyrittiin panemaan ne jälleen verolle. Suur-Savossa on usein merkitty muistiin autioiden ikä. Kiialan neljänneksessä tavattiin mm. Alas järveltä 20–30 vuoden takaisia autioita ja Kyyhkylänoiemeltä runsaasti vanhoja autioita. Juvalla oli taas laajahko pitkäaikainen autioalue Vesikansan Kaitaisissa. Tarkoista tutkimuksista huolimatta jäi kuitenkin Suur-Savossa kokonaan selvittämättä yli 700 veromarkkaa, joista kukaan ei enää voinut tehdä selkoa. Enimmäkseen ne Sijaitsivat Etelä-Savon pitäjissä.8Pien-Savossa taas tyydyttiin merkitsemään, kuinka monesta veromarkasta kukin oli maksanut veroa lähinnä edellisinä vuosina.9 Menettelytavan ero johtunee siitä, ettei Suur-Savosta tosiaankaan ollut käytettävissä aikaisempia tutkintaluetteloja. Vanhaan maakirjaan viitataan yhden kerran.10

Autiotarkastuksessa oli tietenkin ensimmäisenä pyrkimyksenä autioiden luvattoman viljelyn estäminen. Kymmenittäin löytyikin sellaisia tapauksia, joissa autiota oli viljelty veroa maksamatta. Helpointa oli ollut salata metsäkasket, joiden kaatajaa ei aina saatu selville. Usein luvattomat viljelijät olivat vieraita. Juvan Mattilassa oli eräälle autiomaalle rynnännyt kokonaista kolme kaskenkaatajaa, kukin erikseen. Joukossa oli kymmeneskuntamieskin, jonka ennen muita olisi tullut valvoa kruunun etua. Eräällä toisella saman kylän autiolla mainitaan kokonaista 8 tynnyrin vieras kylvö – sen täytynee jakautua usealle vuodelle. Toisissa tapauksissa taas – kuten Kaitaisten Väisästen jakamattomalla tilalla – osakkaat olivat jatkuvasti viljelleet maata, vaikka olivat jättäneet sen autioksi.11 Kaikissa tällaisissa tapauksissa määrättiin otettavaksi hakattu kaski, vilja, heinä ja nauriit kruunulle ja maa pantiin verolle. Menettely vaikuttaa tiukemmalta kuin käräjillä, jossa sentään luvattomallekin aution viljelijälle jätettiin osuus sadosta korvauksena työstä. Tosin käräjienkin kärsivällisyydellä oli rajansa. Ongelma oli vaikein Tavinsalmella, jossa varmaan oli parhaat mahdollisuudet kätkeytyä takamaille verottajaa pakoon. Siellä langetettiin Olli Kinnuselle 1614 40 markan sakko siitä että hän petollisesti oli anastanut itselleen kruunun veromaata ja vienyt siitä viljan vastoin kieltoa». Takavarikon uhmaaminen laukaisi autiokasken viljelijälle suurimman mahdollisen sakkorangaistuksen. Kymmenkunta vuotta varhaisemmalta ajalta on tosin vieläkin jyrkempi tapaus, jossa langetettiin erikseen suursakko salaviljelystä ja erikseen takavarikon rikkomisesta.12

Aution asuttaminen tapahtui mutkattomimmin silloin, kun osan maistaan autioksi jättänyt omistaja määrättiin seuraavasta vuodesta lukien maksamaan veroa oman tilansa autioituneesta osasta tai ainakin suuremmasta osuudesta kuin ennen. Valtaosa tapauksia oli juuri tällaisia. Tällöin oli kysymys vain agraarisesta autiudesta. Eroa aikaisempaan menettelyyn on siinä, että vapaavuosia myönnettiin suhteellisen harvoin. Uusi menettelytapa perustuu jo oikeastaan siihen arvioon, että asukas kyllä pystyi maksamaan autiostakin. Tästä on toisinaan erikseen huomautettukin. Niinpä aikaisemmin kruunun luottamusmiehenä tunnettu Leppävirran Sihvo Erkinpoika Viikso, joka viljeli vierastakin autiotilaa, pantiin maksamaan täysi vero omasta tilastaan.13 Samoin kävi Kuopionniemen Keinosen, jolla oli seitsemästä veromarkasta autiona neljä.14 Vesulahdella esiintyi samanlaisia tapauksia mm. Rantakylässä. Sentapainen keinottelu, josta Henrik Kupiainen oli aikaisemmin kertonut, oli ilmeisesti kyseessä Pellosniemen Taipaleessa, jossa Takkunen Ii viljellyt maata neljä vuotta, nähtävästi vapaavuosien ajan, jättänyt sen ineo autioksi ja anoi sitä uudelleen nimiinsä.15

Aution viljelykseen ottaja oli usein uusi, monesti uudisasukas tai vaatimaton sotamies, joka sai yhden veromarkan maan palveluksensa vastineeksi. Maaomaisuuden kasautumisesta on kuitenkin monia esimerkkejä. Vesulahden Mälkölän neljännekseen kuuluvassa Vehkamäessä Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmilla, joka varusti kaksi hevosta sotaväkeen oli samassa kymmeneksessä nimissään kokonaista 23 veromarkkaa, jotka koostuivat viiden entisen omistajan ilmeisesti autioituneista maakappaleista, kun taas jalkaväen päällystöön kuuluva Lauri Kemiläinen kokosi itselleen 13 veromarkkaa kolmen entisen omistajan maista.16 Juvalla keräilivät mm. nimismies Pärttyli Maununpoika sekä kihlakunnankirjuri ja ratsumies Matti Leskinen nimiinsä useita autiomaita. Ensinmainittu nimenomaan velvoitettiin rakentamaan talon Kaitaisista saamalleen autiotilalle.17

Samanaikaisista tuomiokirjoista näkyy, että tiluksiaan kartuttavat käyttivät rinnan useita hankintakeinoja. Niinpä Paavo Jaatinen Säämingistä oli ensin lunastanut sukuun maata Makkolasta, sitten ottanut lisäksi autiomaata ja vihdoin ostanut erillisen metsäkappaleen Kerimäeltä, kaikki Makkosten suvulta. Sukuoikeus oli varsin hyvin turvattu syrjäisten suorittamaa autiosta ottoakin vastaan, jos vain oli rahaa. Juvalla huudatettiin vielä neljillä käräjillä 40 vuotta autiona ollut tila, johon oli saatu laamannin kirje. Rantasalmen käräjillä yritti Kärkkäinen viime tingassa lunastaa sukuun Parkkisen autioittaman Joutsenlahden maan, mutta hänellä ei ollut varoja. Kun samasta tilasta oli vielä 1 ½ veromarkkaa autiona, Kärkkäiselle varattiin tilaisuus kolmen käräjävälin aikana lunastaa se, mutta ellei niin tapahtuisi, otettaisiin uusi asukas » jotta kruunun tulot eivät vähenisi, kuten tähän saakka sellaiseen autiotilojen vuoksi on tapahtunut.»18

Yhtä tärkeää kuin autioiden asuttaminen oli kruunun kannalta asuttujen tilojen säilyttäminen elinkelpoisina (fullsuttne). Tämänaikaisilla käräjillä tähän seikkaan on kiinnitetty usein huomiota. Maankauppoja ei saanut tehdä niin, että tilat liiaksi pirstoutuivat. Elinkelpoisuuden rajana näkyy Kuopionniemessä pidetyn kahden veromarkan omistusta, so. puolta uudesta savusta eli normaalitilasta.19 Huomattavasti pienempiäkin tiloja jaettiin muualla Savossa, ja keskimääräinen tilakokokin oli alhaisempi, kuten tuonnempana selviää. Asutuskehityksen suunta käy parhaiten selville tilastollisessa tarkastelussa.

Verovoiman vaihteluita on tänä aikana parasta mitata veromarkoissa. Kun veromarkkaluku on vakio, osoittaa asuttujen veromarkkojen kasvu autioiden jälleenasuttamista, niiden väheneminen uutta autioitumista. Pitäjien väliset siirrot voivat vaikuttaa jossakin määrin tulokseen.

Liitetaulukko 5 osoittaa asuttujen veromarkkojen määrän vaihteluita Savossa noin vuosikymmenen pituisena kautena 1605–1616. Lähtötilanne oli varsin surkea, jos mittapuuksi otetaan lyhentämätön veromarkkamäärä. Pitkän sotakauden ja vaikeiden hallavuosien jälkeen oli 1605 vain 40 % veromarkkamäärästä asuttuna (Suur-Savossa vain vähän alle kolmannes, Pien-Savossakin alle puolet). Juhana Ottenpojan tarkastus oli todella tehokas. Verotarkastuksen jälkeen oli vuonna 1608 asuttuna noin kaksi kolmannesta kaikista veromarkoista (Suur-Savossa oli puolet, Pien-Savossa lähes kolme neljännestä). Pian puhkesi kuitenkin uusi Venäjän sota, joka koetteli taas raskaasti Savoa huolimatta siitä, että Ruotsi oli nyt pääasiassa hyökkäävänä osapuolena. Sotakautena ei saavutettua tasoa onnistuttu säilyttämään, vaan autioituminen alkoi pian uudelleen. Vuonna 1613 oli taas kummassakin voutikunnassa yli puolet vanhoista veromarkoista autiona. Autioituminen lisääntyi vielä vuoteen 1616 mennessä. Tällöin vain 44 % veromarkkojen kokonaismäärästä oli asuttuna.

Kruunun pyrkimys autioitten asuttamiseen oli epäonnistunut, ainakin mikäli on kysymys kameraalisen autiuden torjumisesta. Ongelma jäi perinnöksi seuraavalle aikakaudelle. Loppujen lopuksi oli uudessa veronpanossa, joka toimitettiin noin puoli vuosisataa myöhemmin, vanhat autiot pyyhittävä pois kirjoista ja veromarkkalukuja alennettava.

Autioituminen oli Suur-Savossa vähäisempää kuin Pien-Savossa. Kun 1605 asuttujen veromarkkojen määrä oli ollut Pien-Savossa lähes 500 korkeampi kuin Suur-Savossa, osat olivat vaihtuneet vuoteen 1616 mennessä. Silloin Suur-Savos­sa oli yli 700 asuttua veromarkkaa enemmän kuin Pien-Savossa. Varsinkin Juvalla ja Vesulahdella on havaittavissa huomattava nousu (yli 50 %) vuodesta 1605, kun taas Säämingissä on noin neljänneksen pudotus. Selitykseksi voidaan viitata ainakin kahteen seikkaan. Suur-Savon voutien oli aikaisemmin väitetty olleen leväperäisiä autioiden käsittelyssä, joten siellä oli ehkä helpompi nostaa lukuja. Sota oli taaskin koskettanut ensi sijassa Pien-Savoa. Säämingissä taas lähtötilanne oli erityisen korkea.

Lisäselitystä voidaan hakea liitetaulukosta 6, joka osoittaa asuttujen veromarkkojen kameraalista jakaumaa Stolbovan rauhan kynnyksellä 1616.20 Jälleenasuttaminen oli suurelta osalta tapahtunut jakamalla autiomaata ratsumiehille ja sotamiehille. Juvalla ja Rantasalmella lähes puolet asutusta veromaasta oli sotilailla, Vesulahdellakin runsas kolmannes. Veromarkat olivat parhaiten asuttuina siellä, missä ne olivat verovapaina sotapalvelusta vastaan. Tavallinen talonpoika ei pystynyt paljonkaan ottamaan autioita viljelykseen.

Veromarkkaluku mittaa vain verovoimaa ja sen pienentyminen myös agraarista autioitumista. Talomäärien kehitystä osoittaa liitetaulukko 7. Siinä on vuosien 1605 ja 1617 välillä kolme tarkkailuvuotta (1608, 1610 ja 1613). Taulukon ymmärtämiseksi on mainittava, että autiotilojen kirjoihin viemisessä on uuden sota-ajan alkaessa tapahtunut muutos, kun tilapäisesti maksukyvyttömiä samoin kuin tilaltaan karanneita ei heti merkitty autioiksi, vaan heidät vietiin erityiseen luetteloon, jonka pappi ja lautakunta todistivat oikeaksi samalla tavoin kuin autioluettelon.

Varattomien ilmaantuminen omaksi ryhmäkseen verokykyisten ja autioiden rinnalle on ilmeisesti yhteydessä väestön suureen liikkuvuuteen nälkä- ja sota­vuosina. Termi »varattomat ja karanneet» esiintyy Pien-Savon autioluettelossa jo 1602, mutta varattomia ei ole tällöin vielä omana ryhmänä maakirjassa.21 Vastaava tilanne toistui uuden sodan puhjettua 1611, jolloin Suur-Savossa annetaan seuraava kuvaus tilan hylkäämisestä: »Nämä kruunun verotalonpojat ovat hylänneet tilansa viime vuonna köyhyytensä ja varattomuutensa tähden ja lähteneet muille vieraille paikkakunnille ja jättäneet maansa autioksi kylvämättä, ja erityisesti suurien kato- ja hallavuosien vuoksi, joita on ollut tässä maakunnassa.» Tämän mukaan nämä tilat ovat sekä demografisesti, agraarisesti että kameraalisesti autioita. Näistä erotetaan vanhat autiot (slätt öde), so. autiotilat, » jotka ovat autioina ja joilla kukaan ei asu» ja jotka eivät lähitulevaisuudessa edes kenellekään kelpaa asuttaviksi huonon maan vuoksi tai loppuun kaluttuina.22 Varattomien ja karanneiden rinnastaminen perustuu siis siihen, että nämä molemmat ryhmät ovat toisin kuin vanhat autiot verottajan kannalta uusi ilmiö, jonka voi toivoa ainakin ensinmainitun ryhmän kohdalla jäävän tilapäiseksi.

Varattomat ovat vero-opastuksen mukaan väkeä, joilla ei ole karjaa, hevosta eikä kylvöä ja jotka maksavat sen minkä pystyvät, lopun jäädessä rästiksi. Heiltä kuten usein karanneiltakin oli osa veroa ehditty jo kantaa. Mikä oli maksettu, merkittiin kirjoihin ja loppu oli tutkittava seuraavilla käräjillä. Lautamiehiä, jotka antoivat väärän todistuksen varattomuudesta, uhattiin 40 markan sakolla.23

Varattomille annetut helpotukset merkitsevät siis sitä, että kun aikaisemmin verorästien pyyhkiminen suoritettiin taannehtivasti erityisessä tutkinnassa, voudilla oli nyt oikeus lautakunnan tutkinnan mukaan myöntää veronalennuksia lykkäyksinä joustavasti jo verovuonna. Sotavuonna 1612 Savossa oli varattomiksi merkittyjä taloja seuraavasti:24

Varattomien määrä vaihteli suuresti tilanteen mukaan, mutta 1610-luvun sotavuosina heitä oli Savossa jatkuvasti eikä ryhmä ollut Stolbovan rauhan aikoihin vielä suinkaan katoamassa.

Varattomilta saatu vero voitiin merkitä autioviljan yhteyteen. Suur-Savossa on jo vuonna 1608, siis ennen sotavuosia ja varattomien ryhmän tuloa maakirjoihin, noin puolet autioviljasta kannettu omasta maasta, siitä 13 % omasta pellosta eikä vain metsäkaskista, ja vain noin toinen puoli on koottu vieraasta maasta. Sotavuosina ei ollut kummakaan, että autioviljaa kannettiin »omasta kotipellosta» talonpojilta, jopa poikkeustapauksessa huonemiehiltäkin, joita ei laskettu varsinaiseen viljelijäväestöön. Vuoden 1613 autioluettelon mukaanJuvalla 59 taloutta maksoi autioveroa omasta maastaan, ja luvusta puuttuvat vielä Joroisten neljänneksen asukkaat, joiden kohdalla maasta ei ole erillistä mainintaa.25

Seuraavassa on talojen määrää laskettaessa menetelty niin, että karanneet on autioiden tavoin jätetty pois taloluvusta, jota vastoin varattomat on laskettu mukaan, koska heidän tilansa eivät olleet demografisesti autioita. Varattomien ryhmän odottaisi poistavan tilapäisiä heilahteluja ja tasoittavan lukusarjojen suuntaa. Liitetaulukko 7 osoittaa, että odotus ei täysin toteudu, vaan yllättävän rajujakin muutoksia esiintyy.

Kun uusi verotusjärjestelmä otettiin käyttöön 1605, Suur-Savon ja Pien-Savon talomäärät olivat lähes yhtä suuret. Juhana Ottenpojan tarkastusten vaikutus oli samansuuntainen, vaikka ei yhtä jyrkkä kuin asuttujen veromarkkojen osalta. Nousua on kummassakin voutikunnassa noin kolmannes. Sitä on jatkunut vielä Suur-Savossa uuden sodan kynnykselle vuoteen 1610, jolloin siellä ollaan jo 40 % vuoden 1605 tilannetta korkeammissa luvuissa ja edellä Pien-Savosta. Sodan puhjettua kehityssuunnat muuttuvat, vieläpä eri tavoin, kuin asuttujen veromarkkojen määrän perusteella olisi syytä odottaa. Suur-Savossa tapahtuu merkittävä taloluvun vähennys varsinkin Vesulahdella ja Juvalla. Viimeksi mainitusta pitäjästä on neljän sotavuoden aikana hävinnyt pari sataa taloa. Tilalta karkaamiset näyttävät tämän mukaan todellisilta, mutta kun tilanne vuodesta 1614 rauhoittui, talomäärä alkoi Suur-Savossa nousta. Stolbovan rauhaan mennessä ei ole kuitenkaan vielä päästy vuoden 1610 huippulukemiin. Pien-Savossa sen sijaan talojen määrä tasaisesti nousee ja on Stolbovan rauhan vuonna lähes puolet vuoden 1605 tilannetta korkeampi. Koko maakunnan puitteissa kehityssuunta on selvästi nouseva. Vuoden 1617 talomäärä on koko Savossa noin 40 % v:n 1605 tilannetta korkeampi.

Kaiken kaikkiaan Savossa on 1617 lähteittemme mukaan 3847 taloa (Suur-Savossa 1784, Pien-Savossa 2063), mikä on 5 % korkeampi kuin vuoden 1571 taloluku. Raskaiden sotavuosien lyömät haavat ovat rauhantekoon mennessä arpeutuneet.

Alueittain tarkasteltuna kuva ei ole näin yhtenäinen. Etelä-Savon kumpikin pitäjä ovat vielä 13–14 % jäljessä vuoden 1571 hopeaveronmaksajain luvusta, kun taas Juvalla on vähäistä nousua (6 %). Suur-Savo kokonaisuutena on 8 % jäljessä, kun taas Pien-Savo on ylittänyt hopeaveroluettelon aikaisen talomäärän lähes 20 %:lla. Siellä Rantasalmi on polkenut suurin piirtein paikallaan, kun taas Säämingin taloluku on noussut yli 20 % ja Tavinsalmen peräti 40 %.

Taloluvun kehitys ei tänä kautena lainkaan korreloi positiivisesti asuttujen veromarkkojen kehityksen kanssa. Tämä merkitsee sitä, että talojen keskikoko veromarkoissa mitattuna muuttuu. Juhana Ottenpojan tarkastuksen jälkeen vuonna 1608 talolla oli Suur-Savossa keskimäärin 2,8 veromarkkaa ja Pien-Savossa 2,4 veromarkkaa. Voutikuntien välillä ei ollut vielä suurta eroa. Viisi vuotta myöhemmin talolla oli Suur-Savossa keskimäärin 2,0 veromarkkaa, mutta Pien-Savossa enää 1,2 veromarkkaa. Samalla veromarkkamäärällä oli Pien-Savossa tähän aikaan noin kaksinkertainen määrä taloja Suur-Savoon verrattuna. Edellä todettiin, että tähän aikaan pidettiin noin kahden veromarkan taloa vielä elinkelpoisena. Suur-Savossa keskimäärä oli juuri tällä rajalla, mutta Pien-Savossa selvästi sen alapuolella. Vielä on huomioon otettava, että suuret tilat nostavat keskimääriä varsinkin Suur-Savossa. Tavallisella talonpoikaistalolla ei Stolbovan rauhan aikoihin ollut maata keskimäärin paljonkaan yli yhden veromarkan eli myöhemmän terminologian mukaan yli neljännesmanttaalin.

Esitetty vertailu tarkoittaa verovoimaa, ei missään tapauksessa pinta-alaa eikä välttämättä varallisuuttakaan. Suur-Savossa valitettiin myöhemmin, että vuonna 1664 suoritettu veronpano oli siellä kohtuuttoman raskas Pien-Savoon verrattuna. Edellä esitetystä näyttää ilmenevän, että ero palautui jo 1500-luvulle asutus­kauden veronpanoihin. Suur-Savo oli ahtaampi ja maan arvo veromarkoissa mitattuna siellä jo Kustaa Vaasan aikana korkeampi kuin väljässä, myöhemmin asutetussa Pien-Savossa.

Kun edellä on suoritettu vertailu hopeaveroluettelon aikaiseen tilanteeseen, herää kysymys, onko talot viety samalla tarkkuudella kirjoihin 1617 kuin 1571. Hopeaverohan oli ylimääräinen vero, ja sen kantoluettelon olemme havainneet nimenomaan Suur-Savossa koonneen veroa maksavat taloudet tiheämmällä seulalla kuin maakirjan. Tarkistus voidaan suorittaa 1610-luvultakin vastaavanlaisen ylimääräisen veron kantoluettelon avulla. Vuonna 1614 alettiin nimittäin kantaa toisen kerran ylimääräistä veroa tanskalaisille menetetyn Älvsborgin linnan lunastamiseksi, tällä kertaa henkilöverona. Ensimmäisen vuoden kantoluettelo on tarkin. Pien-Savossa se laadittiin niin, että siitä näkyvät selvästi alueella olevat erityyppiset taloudet. Sen mukaan Pien-Savossa oli 2201 taloutta, kun niitä edellisen vuoden maakirjan mukaan oli 2013. Jos vähennetään huonemiehet ja työmiehet, saadaan 2022 talonpoikaistaloutta eli miltei täsmälleen sama määrä kuin edellisen vuoden maakirjassa. Yhteneväisyys on lähes täydellinen, kun otetaan huomioon, että osa ammattimiehistäkin olisi syytä vähentää, jos pyritään saamaan esiin vain maata viljelevät taloudet. Ilmeisesti talot saatiin kirjoihin varsin tarkkaan. Nähtävästi huonemiehillä, joita Pien-Savosta löytyi 80, oli oma asumus. Tämä ryhmä on sellainen, joka taloudellisen tilanteen helpottuessa voitiin ottaa mukaan talolukuun. Tämän mukaan eroa kahden eri lähteen mukaan lasketussa taloluvussa olisi vain noin 4 %. Taloluvun nousu vuodesta 1613 vuoteen 1617 oli tällä alueella 2,5 prosenttiyksikköä. Tämä nousu mahtuisi vielä hyvin oman väestö.reservin puitteisiin, mutta pitäjittäinen vertailu osoittaa, että muuttoliikettä on tapahtunut. Suur-Savon kohdalla vastaava vertailumateriaali ei näytä yhtä selkeältä, koska Älvsborgin lunnaiden kantoluettelo on laadittu eri tavalla. Talonpojista erotetaan (virkamiesten ohella) vain ratsumiehet ja sotamiehet sekä vähälukuiset lampuodit, joten luettelo ei osoita, millä tavoin talonpoikaisluokan alapuolella olevat sosiaaliryhmät on pyritty ottamaan huomioon, Suur-Savon kantoluettelo ei yhtä tarkoin kuin Pien-Savon osoita talouksien sisäistä väestörakennetta. Se ei yhtä selvästi pidä taloa selvänä kokonaisuutena eikä luettelo erota talossa asuvia nuoria pareja erillisiksi veronmaksajiksi. Vertailu maakirjaan ja eräät muut huomiot näyttävät kuitenkin osoittavan, että tämän aineiston perusteella on Suur-Savostakin mahdollista esittää talouksien määrä vuonna 1614, jota vastoin talonpoikaisluokan alapuolella olevia ryhmiä ei voida erottaa. Talouksien kokonaismäärä 1817 on hyvin lähellä vuoden 1600 karja- ja kylvöluettelon ilmoittamia lukuja. Se on myös varsin luontevassa suhteessa Pien-Savon vastaavaan kokonaismäärään. Pitäjien välinen jakauma on myös varsin luonteva verrattuna edellisen vuoden maakirjaan, joskaan Juva ei ole yhtä pahassa aallonpohjassa kuin maakirjan mukaan.

Verrattaessa Etelä-Savon talouksien määrää 1614 (644 + 595 = 1239) hopeaveroluettelon maksajiin 1571 (699 + 663 = 1362) todetaan, että edellisiä on 123 taloutta vähemmän kuin jälkimmäisiä. Vähennystä on 9 % (Pellosniemellä 8 %, Vesulahdella 10 %). Etelä-Savon pitäjissä talouksien määrä on hopeaveroluettelon ja Stolbovan rauhan välisenä aikana vähentynyt ainakin noin 10 %, laskettakoonpa miten tahansa (vrt. liitetaulukko 7).

Koko Savossa talouksien määrä on 1614 Älvsborgin lunnaiden kantoluettelon mukaan 4018, mikä luku on noin 9 % korkeampi kuin maakirjan ilmoittama talojen määrä. Mahdollisimman tarkalla kirjoituksella saatiin siis kokoon noin 10 % enemmän talouksia kuin normaalissa vuotuisessa maakirjan laadinnassa. Tällöin on mukana jokin määrä sellaisia talouksia, joita ei voida pitää maatiloina.

Myöhempien Älvsborgin lunnaiden kantoluettelot antavat myös jossakin määrin tietoa autioitumisen syistä samaan tapaan kuin aikaisemmin papinveroluettelot ja verotutkinnat. Suur-Savossa on kantoluetteloon 1614 tarkoin autioiksi merkitty hylätyt tilat, ilmeisesti edellisestä vuodesta lukien. Niitä on kaikkiaan 87 (Pellosniemellä 26, Vesulahdella 40, Juvalla 21).26 Syyksi on toisinaan ilmoitettu isännän kuolema, sotilastilojen kohdalla usein sodassa kaatuminen, muutamassa tapauksessa muutto toiseen maakuntaan. Vuonna 1617 Säämingin käräjillä toimitetussa tutkinnassa selviteltiin veronmaksukyvyttömyyden syitä rajapitäjän näkökulmasta. Menneinä sotavuosina talonpoikien oli pitänyt säännöllisesti vartioida rajaa, mikä häiritsi kotiaskareita. Vuodentulo oli jäänyt heikoksi mm. sen vuoksi, että yhtämittaiset sateet olivat estäneet kaskien polttamisen. Karjavarallisuus oli sekin kutistunut minimiin.27

Stolbovan rauhaa edeltävä asutuskehitys Savossa osoittaa nousua 1600-luvun nälkävuosien jälkeisestä aallonpohjasta, joskin uuden Venäjän sodan puhjettua tapahtuu tilapäistä laskua ja kasvu ainakin hidastuu. Alueellisesti tarkasteltaessa näkyy painetta pohjoiseen, tarkemmin sanottuna koilliseen. Se on pakoa suur­läänicysten, rälssin ja ratsumiesten leimaamasta Suur-Savosta, jota Rantasalmen keskusseudutkin jo alkavat muistuttaa, Pien-Savon ja varsinkin Tavinsalmen vielä puhtaasti talonpoikaiseen ympäristöön. Tämä suuntaus ei Stolbovan rauhan päättyessä ollut vielä lakipisteessään.

Kuten tuonnempana selviää, tällä asutusliikkeellä oli vaikutuksensa maakuntarajan ylikin.

Edellä on käynyt ilmi, että tilojen määrään eivät vaikuttaneet ainoastaan ulkoi­set olosuhteet, kuten sodat ja hallavuodet, vaan varsinkin Suur-Savossa myös maaseudun sisäinen kehitys, se omistusrakenteen muutos, joka johti suurien tilojen muodostumiseen. Tämä ilmiö ansaitsee vielä lähemmän tarkastelun.

Suuret tilat muodostuivat lähes poikkeuksetta verovapautta nauttivista tiloista, joiden veromarkkamäärä kasvamistaan kasvoi siten, että yhä useampia autiomaita liitettiin tilaan. Vapauksia oli Eerik XIV:n hallituskaudella ja vielä Juhana III:n alkuvuosinakin vain vähän, lähinnä linnan palveluksessa toimineille vanhoille huoveille myönnettyjä ja vain apuveroja koskevia. Kun Venäjän sodan aikana alettiin myöntää verovapauksia ratsumiesten kärsimistä sotavahingoista, nekin olivat aluksi määräaikaisia. Kruunun rahapula pakotti suurempaan anteliaisuuteen 1580-luvulla, ja Juhanan loppuvuosina täydellisiä ratsu vapauksia oli myönnetty jo varsin runsaasti. Juuri verovapaudet tekivät ratsumiehille mahdolliseksi kerätä nimiinsä autiotiloja, joista talonpojat eivät pystyneet maksamaan veroja. Tämä näkyy selvästi Pien-Savossa vuoden 1589 tutkinnasta.

Juhanan kuoltua ratsumiehet anoivat vapauksiensa jatkamista, sillä hallitsijan vaihtuessa tällaisille eduille tarvittiin uusi vahvistus. Koska sota vielä jatkui, Kaarle herttua oli suostuvainen, mutta jätti yksityiskohtaisen päätöksen teon Savon osalta linnanpäällikkö Gödik Fincken harkintaan.28 Venäläisten 1593 tekemän hyökkäyksen voimakkuus motivoi maakunnan puolustuksen vahvistamista.

Kuninkaallisessa kansliassa myönnettiinkin syyskuussa 1593 savolaisille talonpoikaisratsumiehille ratsumiesvapauksia kaikkiaan 41 henkilölle.29

Pien-Savon ja Suur-Savon välinen ero oli tasoittunut. Ratsutiloja oli muodostunut eniten Rantasalmella ja Juvalla, kun taas Tavinsalmella niitä oli vasta yksi ainoa (Taulukko 11).

Vasta rauhanteon kynnyksellä alkoi siis pysyvien vapauksien myöntäminen Savon ratsumiehille. Järjestelmä oli laajenemassa muihinkin säännöllistä palvelusta suorittaviin ryhmiin. Gödik Fincke tiesi joulukuussa 1596 – siis aivan nuijasodan aattona – kertoa Klaus Flemingille, että joukko Savon vapaatalonpoikia (fribönder) oli anomassa pysyvää verovapautta. Linnanpäällikkö vastusti sitä verotaloudellisista syistä väittäen, etteivät anojat suorittaneet palvelusta sen enempää kuin toisetkaan.30 Fleming antoi nuiiasodan päättyessä uuden vapauskirjeen savolaisille talonpoikaisknaapeille.31 Valtiollisen suunnanmuutoksen jälkeenkin nämä havaittiin tarpeellisiksi, vaikka he olivatkin taistelleet hävinneellä puolella. Vuonna 1600 Savossa oli ratsuvapauden nauttijoita kaikkiaan 94, mikä on yli kaksinkertainen määrä vuoden 1593 tilanteeseen verrattuna. Kasvu on nyt Pien-Savossa huomattavasti suurempi kuin Suur-Savossa.

Varsinainen ryntäys ratsutilalliseksi tapahtui vasta uuden Venäjän sodan aikana. Stolbovan rauhan vuonna 1617 ratsutilallisia oli Savossa jo 228, mikä on 6 % koko maakunnan taloista. Määrä oli vuosisadan vaihteesta jälleen yli kaksinkertaistunut ja oli jo yli viisinkertainen vuoden 1593 lukuun verrattuna. Myös Vesulahdelle oli muodostunut runsaasti ratsutiloja, jota vastoin Pellosniemelle niitä ei suurläänitysten vuoksi ollut mahtunut paljonkaan uusia. Suur-Savo on nyt ratsutilojen kokonaismäärässä ohittanut Pien-Savon. Yksityisistä pitäjistä ratsumiehiä on nyt eniten Juvalla, kun taas aikaisemmin johtava Pellosniemi tulee hyvänä kakkosena. Tavinsalmella on nytkin vasta yksi ainoa ratsutila.

Ratsutilojen muodostuminen vaikutti huomattavasti maanomistuksen rakenteeseen. Samaan aikaan kun tavalliset talonpoikaistilat kävivät veroluvultaan yhä pienemmiksi, ratsuvapaus tarjosi mahdollisuuden huomattavan suurien maaomaisuuksien kokoamiseen. Tämä näkyy havainnollisesti taulukosta 12, joka osoittaa ratsutilojen keskimääräisen veromarkkaluvun Savon pitäjissä Stolbovan rauhan vuonna 1617. Vertauksen vuoksi on otettu mukaan kaksi muuta vapauksia nauttivaa ryhmää, sotamiehet, joita oli lähes yhtä paljon kuin ratsumiehiä, ja Savon harvalukuiset rälssilampuodit.

 

Taulukon mukaan Savon ratsumiehillä on keskimäärin 7 veromarkkaa. Pellosniemen harvat ratsutilat ovat lähes kaksi kertaa niin suuria, Tavinsalmen ainoa ei puoltakaan keskimäärästä. Verovapautta nauttivien sotamiesten keskimääräinen veromarkkaluku on 1,3 ja rälssilampuotien vain hieman suurempi. Koko Savossa on mainittuna vuonna asuttuja veromarkkoja asutuilla taloilla (kruununkartanoihin, pappiloihin ja niihin verrattaviin liitetyt poisluettuina) 5473. Kun se jaetaan samalta vuodelta lasketulla taloluvulla 3847, saadaan keskimääräiseksi veroluvuksi 1,4. Kun liitetaulukossa 6 mainittujen erikoisryhmien veromarkat ja talot lasketaan pois, saadaan talonpoikien keskimääräiseksi veromarkkaluvuksi 1,1. Tämä osoittaa, että ratsumiehillä on keskimäärin kuusi kertaa tavallisen talonpoikaistalon suuruinen tila, kun taas verovapautta nauttivat sotamiehet ja rälssilampuodit eivät ole olennaisesti tavallista talonpoikaistaloa vauraampia. Nimismies- ja kestikievaritalot, joilla oli yleensä 10 veromarkkaa omaa tai läänitettyä maata verovapaana, ovat laskelmassa jääneet tavallisten talonpoikaistilojen joukkoon, elleivät ne ole samalla ratsutiloja.

Asutuskehityksen yleispiirteeksi voidaan todeta, että sotavuosien vaikea laskukausi oli Stolbovan rauhaan mennessä jo ohi ja että asutus oli varsinkin maakunnan pohjoislaidalla jo kääntynyt nousuun. Sotakausi ei kuitenkaan ollut mennyt ohi jälkiä jättämättä. Maaseudun sosiaalirakenne oli nimenomaan maaomaisuuden jakautumisen puolesta olennaisesti toinen kuin vielä 1570-luvun alussa.

RAJAMAAN ASUTTAMINEN

Täyssinän rauhassa Savon alue ei paljonkaan laajentunut siitä, mitä se vanhastaan oli ollut. Siitä huolimatta Gödik Fincke esitti jo kohta rauhanteon jälkeen Kaarle herttualle rajamaan asuttamista. Kysymys oli alueesta, joka aikaisemmin oli ollut rajantakaisten kanssa riidanalainen ja jossa uskalsi liikkua vain henkensä uhalla.

Herttua luovutti vielä samana vuonna Finckelle itselleen rälssin luontaisena puoli veroa Putkiniemen rajamaata, johon Arvid Stålarm lisäsi toisen mokoman, kun Fincke selitti kirjeen ulottuvan siihenkin. Tämä rälssin luontoinen lahjoitus sisälsikin korkeimmillaan 10 veromarkkaa, mutta tilintarkastajat halusivat hyväksyä siitä vain 5 veromarkkaa, kunnes 1618 kaikki määrättiin peruutettavaksi.2

Rajamaan verollepanoon saatiin lupa ja se toimitettiin nuijasodan ja Käkisalmen luovutuksen jälkeen 1598. Työn suorittivat vouti Pentti Hannunpoika, linnan apulaispäällikkö Simo Olavinpoika ja 24 kummastakin voutikunnasta valittua talonpoikaa, siis todellinen maakunnanlautakunta.3

Vuoden 1600 autiotutkinnan mukaan rajamaata, joka tällöin on kokonaan merkitty Säämingin pitäjään, on 47 ½ veromarkkaa jakautuneena seitsemään arviokuntaan. Suurin arviokunta (10 veromarkkaa) on linnanpäällikön omistama yhdessä tykkimies Niilo Hakaskyttin kanssa. Kaikissa muissa on runsaasti osakkaita, yhteensä 38. Näistä lähes kaikki ovat ulkokyläläisiä. Vain kahdeksan savua on merkitty asutuiksi.4 Kysymys on siis enemmän rajamaan jakamisesta lisämaaksi vanhoille taloille kuin todellisesta uudisasutuksesta.

Rajamaan verollepano alkoi ilmeisesti Säämingin tienoilta ja eteni vähitellen pohjoista kohti. Kun rajankäyntikin aluksi pysähtyi Pisamäelle, on siitä pohjoiseen sijaitsevaa rajamaata ryhdytty jakamaan vasta myöhemmin. Kuitenkin Mikko Venäläisen sanotaan saaneen Gödik Finckeltä ja vouti Pentti Hannunpojalta, siis jo vuosina 1598–1599, 1 ½ veromarkkaa maata, johon kuuluvat Korpisentaival, Älänteentaivalmaa ja Korkeakosken itärantamaa sijaitsevat Pisamäestä pohjoiseen nykyisen Varpaisjärven ja Rautavaaran rajamailla.5 Lainlukija Yrjänä Blanck antoi Savisaaren-Niuvanniemen arviokunnalle, so. ilmeisesti rajankäyntiin osallistuneelle Juhana Laurinpojalle, yhden veromarkan maata, johon kuului Siikajärvenmaa, Keyritynjoensuu, Kantaratinmaa ja Pisamäen päiväranta (ak 1791, jk 549). Lainlukija Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm sai 1603 ylipäällikkö Arvid Stålarmilta 2 veromarkkaa rajamaata, joka ulottui Liperin Kaatamonpohjasta Heinäveden Petrumaan ja Papinniemeen ja luettiin myöhemmin Rantasalmen Rantasalon kartanoon (ak 1846), ja antoi itse samana vuonna Pekka Korhoselle Nilsiän Keyrityn ja Suojärven tienoilta anekin vastedes verollepantavaksi yht’aikaa muun rajamaan kanssa (L 16, ak 1849).

Säämingin rajamaata kohtaan osoitettu mielenkiinto näkyy sekin 1600-luvun alun tuomiokirjoista. Pietari Rennare luovutti 1603 Kupialaan vaihdossa 1 veromarkan Paljakanmaasta, joka kuului Vaaran kylän rajamaahan, kun taas Lauri Pärnänen, joka oli Fincken lampuoti, puolusti 1608 sittemmin Tuunaansaareen laskettua 2 veromarkan rajamaata Paavo Kaksosen ja hänen jakoveljiensä vaatimuksia vastaan.6

Tarkempi tieto raja-asutuksen sijainnista on vuoden 1607 verotarkastuksessa, joka sijoittaa raja-asukkaat kymmeneskuntiin. Asuttuina voidaan pitää ainakin niitä tiloja, jotka koostuvat yksinomaan rajamaasta. Sen mukaan saadaan seuraava asetelma:

Rajamaan omistajia on tämän mukaan 31, mutta vain 12 heistä omistaa yksinomaan rajamaata ja nähtävästi asuu tällä alueella. Rajamaata on tällöin kirjoissa yhteensä vain 31 ¼ veromarkkaa. Tämä viittaa siihen, että sekin on jo alkanut autioitua.

Raja-asutuksen painopiste on selvästi alueen etelälaidalla. Enemmistö varsinaisista raja-asukkaista kuuluu Kulennoisten kymmenekseen, mutta Kerimäen ja Seppäjärven kymmeneksissä heitä on myös muutamia. Tavinsalmellakin on jo muutamia veromarkkoja rajamaata, mutta se ei ole asuttua. Enimmäkseen pohjoinen rajamaa on vielä verollepanematta, mutta sinne on hakattu autiokaskia, joiden kylvömäärä vuosina 1605–1606 arvioidaan 8–7 tynnyriksi ja sato jopa 150 tynnyriksi.7

Täydellinen selvitys rajamaan verollepanosta on liitteenä vuoden 1561 verollepanomaakirjassa (ak 1817–1851).Verollepano ilmoitetaan Gödik Fincken toimittamaksi 1598, mutta asiakirjoista ilmenee, että se Nilsiän osalta on päättynyt vasta Habermanin veronpanossa 1624. Arviokuntia on tosiasiallisesti 38, mikä täsmää vuonna 1600 ilmoitetun osakasluvun kanssa.Valtaosa rajamaasta on vanhassa Säämingin, myöhemmässä Kerimäen pitäjässä alueella, joka ulottuu Punkaharjun takamaalta Savonrannalle ja nykyiseen Liperin Kaatamoon saakka. Noin puolet arviokunnista on täälläkin vanhojen kylien takamaita, mutta voittomaalle ovat muodostuneet uusina kylinä pääosa Kauvonniemeä, Vaara ja Kerimäen Pihlajaniemi, johon myös Paasniemi laskettiin, sekä Kaatama. Ainakin osittain täällä on vallattu käkisalmenkarjalaisten entisiä asuinsijoja, kuten talonpaikkana mainittu Simana Rätsöin pelto ja Kuhmanpelto Vaaran kylässä osoittavat. Karjalaisnautintaan viittaavat myös lukuisat -vaara-nimet Vaaran ja Kaatamon kylissä (esim. Kaatamassa ak 1844: Laukonvaara, Huistinvaara, Haapavaara).

Verollepanomaakirjassa mainitaan rajamaassa kaikkiaan 46 omistajaa, mutta heitä ei voi sijoittaa kaikkia samaan ajankohtaan, kun luettelossa on eri-ikäisiä kerroksia. Suurin osa on talonpoikia, mutta joukossa on myös yhteiskunnan yläluokan edustajia. Gödik Finckellä on nimissään 9 veromarkkaa etupäässä Vaaran kylässä, jossa myös parilla sotilaalla on pieni arviokuntansa. Vouti Jaakko Martinpoika Wennolla on osuus Kauvonniemessä ja Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmilla Rantasalon kartanoon kuuluvana edellä mainittu Heinäveden Papinniemen tienoilla sijaitseva rajamaa.

Nilsiän seudulla on mainittu yhtenä arviokuntana Suojärven ja Keyrityn tienoilla 8 veromarkan rajamaa, jota Olli Hartikaisen väitetään viljelleen luvatta, minkä lisäksi hänellä oli samoilla tienoilla Antti Niskasen kanssa 2 veromarkkaa. Hartikaisilla oli vanhoja laillisiakin kaskimaita Syvärin takana, sillä vuosina 1606–1607 he käräjöivät menestyksellisesti Varkauden Luttisten kanssa, joilla oli verollepanomaakirjan mukaan maata Nilsiänlahdessa (ak 1582), ja Ryynäsenkin epäiltiin kaskenneen samoilla mailla. Katselmusmiehet löysivät tällöin vanhoja rajoja Syvärinjärven rannalta. Lastuniemi ja Hipanniemi tuomittiin Hartikaiselle. Syvärin takaiseen rajamaahan voitaneen lukea myös Olli Jääskeläisen kruunun yleismaasta Venäjän rajalta saama Siikamäki (1 veromarkka), jota tosin ensin etsittiin vanhasta maakirjasta.10

Useimmat Nilsiän rajamaata hankkineet tekivät sen laajentaakseen kaskimaitaan. Hartikaiset olivat kotoisin Jännevirralta, eikä heillä vielä vuoden 1664 maantarkastuksen aikaankaan ollut mitään asumusta Syvärin rannalla olevalla takamaallaan. Edellä mainituista rajamaan ottajista lienee Pekka Korhonen todella asettunut asumaan Korpisentaipaleen tilalleen, sillä senniminen talonpoika asuu vanhimman käytettävissä olevan kyläluettelon mukaan Syvärin kylässä.11

Tuomiokirjoissa mainitaan Venäjän rajalla sijaitseviksi myös maakappaleita, jotka eivät ole varsinaista rajamaata. Sellainen on Somsanniemi, Somsanranta ja Vuorisenranta -niminen 1 veromarkan maa (nykyisellä Varpaisjärvellä), jonka kaksi Lapveteläisen veljestä osti Laakkoselta 1607. Samana vuonna rajankäynnissä ansioitunut Juhana Laurinpoika sai suurilta herroilta, mm. hovikansleri Nils Chesnecopherukselta, Venäjän rajalla sijaitsevan 1 veromarkan maan, jonka Heikki Uotinen oli 40 vuotta aikaisemmin jättänyt autioksi.12 Nämäkin tapaukset osoittavat Venäjän rajan läheisyydessä sijaitsevien seutujen herättämää vetovoimaa turvallisuuden parannuttua.

Rajamaa jakautuu aivan selvästi kahteen erilliseen lohkoon, Säämingin rajamaahan, joka reunustaa Puruveden ja Oriveden rantoja ja jatkuu Rantasalmen rajamaana Papinniemeen Juojärven etelärannalle, sekä Nilsiän rajamaahan, joka sijaitsee Lastukoskesta ja Pisamäestä pohjoiseen Syvärin itä- ja pohjoispuolella. Papinniemen ja Lastukosken välillä ei ole rajamaata. Juojärven, Rikkaveden, Kaavinjärven ja Vuotjärven länsirannat, nykyisen Tuusniemen ja Juankosken tienoot, oli ilmeisesti vallattu ja jaettu jo ennen Täyssinän rauhaa.

Rajamaan asuttaminen oli ensi sijassa verotuspoliittinen toimi. Turvallisuustekijänä se myös oli merkittävä. Tämä koskee myös Nilsiän rajamaata, jonne ilmeisesti ei vielä ollut asettunut montakaan asukasta, vaan jossa viljeltiin kaukokaskia. Siellä oli veronpanokin ennen Stolbovan rauhaa vielä kesken.

Rajamaan asuttamisen lisäksi tunnetaan 1600-luvun alusta vain yksi anekkikirjeen antamisella tapahtunut uudisasutustoimi, sekin läheltä rajamaata. Linnanpäällikkö Pietari Hannunpoika antoi aivan 1600-luvun alussa tällaisen kirjeen Säämingin Moijinkylän Pitkäselle Akonkoskensuuhun ja eräihin muihin maakappaleihin (ak 997). Kun Tavinsalmella samoihin aikoihin tuomitaan eräitä 40 markan sakkoja kruununmaan petollisesta käytöstä, saattaa todella olla vielä kysymys kokonaan asuttamattomasta maasta eikä autiomaasta.13 Joka tapauksessa verollepantavaa maata oli täällä vielä seuraavan aikakauden alussa.

ASUTUKSEN ALUEELLINEN JAKAUTUMINEN JA KYLÄJAKO

Vuoden 1571 takaista aikaa tarkasteltaessa pyrittiin edellä kiinnittämään huomiota asutuksen vaihteluihin myös hallintopitäjää pienemmillä alueilla, ennen kaikkea neljänneskuntien puitteissa. 1500-luvun lopulla tämä ei ole enää tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan. Autioitumisen lisääntyessä ruvettiin nimittäin 1580-luvulta lähtien kollektiivisen verorasituksen keventämiseksi vähentämään neljännes- ja kymmeneskuntien määrää. Poistetut neljännes- ja kymmeneskunnat merkittiin kokonaan autioiksi ja autiotilat koottiin niihin. Tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta. Asutuksen alueellista jakautumista ei tämän johdosta voi enää tarkkailla pitäjää pienemmissä yksiköissä saman aluejaon puitteissa kuin aikaisemmin.

Huomattavin hallinnollisessa aluejaotuksessa tapahtunut muutos oli se, että uutta kirkkopitäjäjakoa mukaillen Hiltulan jaJoutsenmäen kymmenekset siirrettiin 1577 Säämingin pitäjän samannimisestä neljänneksestä Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljännekseen. Kun tähän aikaan vielä pidettiin kiinni siitä, että kussakin neljänneksessä oli kuusi kymmenestä, tämä aiheutti myös kymmeneskuntien järjestelyjä, joita Rantasalmen puolella tarkistettiin vielä 1580 ja Säämingissä 1582. Pian tämän jälkeen vanha aluejako murtui, kun kymmeneksistä ja neljänneskunnista ei pystytty enää suorittamaan niiltä perittäviä kollektiivisia veroja, vaan niitä oli yhdisteltävä ja merkittävä tileihin puolikkaiksi.1Vuonna 1590 Hiltula ja Joutsenmäki palautettiin Rantasalmesta takaisin Sääminkiin. Tämäkään järjestely ei jäänyt pysyväksi. Se kesti vuoteen 1610. Seuraavana vuonna Säämingin maakirjassa on enää Joutsenmäki, kun taas Hiltulan kymmenes on hävinnyt kokonaan kirjoista. Tulos näkyy Älvsborgin lunnaiden kantoluettelosta vuodelta 1614, jossa on verraten tarkka kymmenesjako. Siinä on Joutsenmäki Säämingin pitäjän Säämingin neljänneksessä ja Hiltula Rantasalmen pitäjän Putkisalmen neljänneksessä. Maakirjoissa, joista sekäJoutsenmäki että Hiltula ovat hävinneet, Hiltulan talonpoikia tavoittaa Parkumäen kymmeneksestä Rantasalmen puolelta. Säämingin ja Rantasalmen välinen raja on siis vuoden 1610 jälkeen alkanut vakiintua nykyiselle paikalleen.2

Sanotusta ilmenee että edellä esitetyissä pitäjittäisissä taulukoissa Säämingin ja Rantasalmen luvut eivät vuosina 1577–1589 eivätkä jälleen vuodesta 1611 eteenpäin ole täysin vertailukelpoisia muiden vuosien kanssa, koska Sääminki on menettänyt aluetta.

Säämingin pitäjän sisällä nämä järjestelyt aiheuttivat sen pysyvän muutoksen, että Varparannan kymmenes siirtyi Säämingin neljänneksestä Haapalan neljännekseen, joka vuorostaan luovutti Kosolan kymmeneksen Säämingin neljännekseen. Suur-Savossa vähennettiin kymmeneksiä vastaavalla tavalla, mutta neljänneskuntien tai pitäjien välisiä siirtoja ei tapahtunut.

Millaiseksi Savon aluejaotus näiden muutosten jälkeen muodostui, näkyy liite­taulukosta 8, joka osoittaa karja- ja kylvöveron maksajat 1600. Kun Savossa aikaisemmin oli ollut 72 kymmenestä Suur-Savossa ja 60 Pien-Savossa eli yhteensä 132 kymmenestä, oli niitä nyt jäljellä 44 Suur-Savossa ja 38 Pien-Savossa eli yhteensä 82 kymmenestä. Vähentämisellä tavoiteltu kollektiivisen verotuksen tasaus ei tosin ollut täysin onnistunut, sillä suurimmassa kymmeneksessä Joroisissa oli enemmän kuin neljä kertaa se määrä viljelijöitä kuin pienimmässä kymmeneksessä Maivalassa. Säilyneiden kymmenesten lukumäärä osoittaa kuitenkin ainakin verottajan käsitystä asutuksen säilymisestä. Normaalisti oli kymmenesten lukumäärä pudotettu neljänneskuntaa kohti kuudesta neljään, mutta Kiialan ja Joroisten neljänneksissä on jäljellä vain kaksi kymmenestä. Kiialan neljännes onkin koko Savon pienin, muttaJoroinen on saanut kymmeneksiä vähennettäessä ansiottoman edun, sillä kokonaista kolme muuta neljännestä (Koikkala, Vesikansa ja Norola) on vähätaloisempia kuin se. Paukkulan neljännes on Suur-Savon suurin.

Pien-Savossa kuva on kirjavampi. Säämingissä on jäljellä kaikki kuusi kymmenestä Haapalan neljänneksessä, Säämingin neljänneksessä viisi, Iitlahden neljänneksessä neljä ja Puumalan neljänneksessä kolme, siis kaikkiaan 18, ja neljänneskuntien talojen lukumäärä vastaa tätä porrastusta. Haapalan neljännes on enemmän kuin kaksi kertaa niin suuri kuin Suur-Savon pienin, Kiialan neljännes. Pitäjänäkin Sääminki on koko Savon ylivoimaisesti vankin. Linnan suoja on ollut sille todella merkitsevä. Rantasalmen pitäjässä, jossa neljänneskuntajako on palautettu ennalleen, on kussakin neljänneksessä kolme kymmenestä, siis kaikkiaan 12. Neljänneskuntien koko, joka on kauttaaltaan pienempi kuin Säämingissä, vaihtelee niin että Keriharju on suurin ja Rantasalmen neljännes pienin. Tavinsalmen kummassakin neljänneksessä on neljä kymmenestä, siis yhteensä 8. Neljännekset kuuluvat kumpikin maakunnan taloluvultaan suurimpiin. Savilahti lähentelee Haapalan ja Saamainen Säämingin neljänneksen kokoa.

Pien-Savosta on mahdollista tarkkailla savuluvun kehitystä hopeaveroluettelon tilanteesta kolme vuosikymmentä eteenpäin myös lähes muuttumattoman aluejaotuksen puitteissa, koska vuosien 1589 ja 1600 tarkastusmaakirjat laadittiin vuoden 1572 maakirjaa ja verollepanomaakirjaa pohjana käyttäen. Tulos näkyy liitetaulukon 9 kolmesta ensimmäisestä vuosisarakkeesta. Vuoden 1589 raskaista tappioista on toivuttu niin hyvin, että vuonna 1600 alueella on 20 % enemmän talouksia kuin hopeaveroluettelon vuonna. Nousu on muualla varsin tasainen, mutta huipuiksi kohoavat Haapalan neljännes (kasvu 40 %), Saamainen (kasvu 32 %) ja Savilahti (kasvu 43 %).

Tavinsalmen pitäjä maakunnan nuorimpana asutusalueena oli mielenkiintoisessa kehitysvaiheessa ja sodan hävitykset näkyivät siellä erityisen selvästi. Sen vuoksi tarkastellaan tätä pitäjää hieman tarkemmin. Lähtötilanteessa kymmeneskuntien savuluku on vielä verraten tasainen lukuunottamatta Kurjalanmäkeä, joka on selvästi pienin. Vihollisen hyökkäys on lyönyt vuoteen 1589 mennessä syvät haavat koko Saamaisten neljännekseen sekä Nerkoonjärven jaJännevirran kymmeneksiin Savilahden neljänneksessä. Jännevirran asuttujen savujen määrä on pudonnut alle puoleen ja Puutosmäen liki puoleen, mutta mikään kymmenes ei ole kokonaan autioitunut, kuten voisi luulla verokirjoja pinnallisesti selailemalla. Maaninkaveden – Kuopionniemen seutu on selvinnyt varsin hyvin, ja läntisimmässä kymmeneksessä Pielavedellä savuluku on hieman noussutkin. Hämmästyttävän suuri on nousu koko pitäjässä vuoteen 1600 mennessä, noin 40 % lähtötilanteesta ja noin 80 % vuodesta 1589. Jännevirralta ja Puutosmäestä on löytynyt lähes kolme kertaa se määrä savuja kuin 11 vuotta aikaisemmin. Lähtötilanteeseen verrattuna on kaikkialla nousua, Nerkoonjärvellä kuitenkin vain vähäsen. Sodassa säästynyt Pielavesi on kaksinkertaistanut savumääränsä.

Tarkastelu osoittaa, että entisellä uudisasutusalueella oli väestöreservi, joka normaalioloissa vältti verotuksen ja tarttui vain kaikkein tiheimpään seulaan. Sen ansiosta sodan haavat olivat nopeasti parannettavissa.

Sisällysluettelo

Back To Top