skip to Main Content

MUUTOKSIA PYYNTIYHTEISÖJEN ELÄMÄSSÄ

Noin 6200 vuotta sitten pyyntiyhteisöjen elämä alkoi saada uusia piirteitä. Jo aikaisemmin kivitekniikka oli kehittynyt siten, että esineet oli ryhdytty hiomaan kauttaaltaan sileiksi. Nuolien tehoakin oli lisätty varustamalla ne kvartsista isketyillä viisto- tai poikkiteräisillä nuolenkärjillä. Pyyntikierron rytmiin tämä ei paljon vaikuttanut. Sen sijaan saviastioiden tulo antoi mahdollisuuden uudenlaiseen elämäntapaan.

Tavallisesti maanviljelys, hiotut kiviaseet ja saviastioiden valmistus yhdistetään uorimman ns. neoliittisen kivikauden tunnusmerkeiksi, mutta kehitys ei kaikkialla ole ollut samanlainen. Suomessa kauttaaltaan hiotut kiviaseet edeltävät keramiikan käyttöä ja saviastioille on löydetty tehtäviä paljon ennen maanviljelyksen tuloa. Niiden käyttöönotto ei täällä ole merkinnyt siirtymistä anastavista elinkeinoista tuottaviin, vaan kädestä suuhun elämisestä varastoivaan elämäntapaan.

Tosin varastoimista oli jossain määrin varmasti käytetty aikaisemminkin, sillä kalaa hapatettaessa ei välttämättä ole tarvittu saviastioita.1 Sakari Pälsin mukaan Kamtsatkan eskimoitten hapatuskuopat olivat vain maahan kaivettuja metrin syvyisiä hauturoita, joiden peitteenä oli puunrunkoja ja kiviä. Ei myöskään kalan ja lihan kuivaaminen vaatinut saviastioita, mutta esimerkiksi hylkeenrasvan keittoon ne olivat tarpeellisia. Niinpä Torsten Edgren on hyvin voimakkaasti korostanut hylkeen merkitystä pyyntiväestön elämässä ja katsonut, että saviastioiden käyttöön otto on antanut mahdollisuuden suurempaan erikoistumiseen pyynnissä. Varhaisen pyyntiväestön monitahoisesta metsästyksestä ja kalastuksesta olisi siirrytty aina suurenevassa määrin hyödyntämään hyljekantoja, mihin osteologiset analyysitkin näyttävät viittaavan.2

Edellä kerrottu saattaa pitää paikkansa rannikoilla, mutta ei sisämaassa. Sulkavan Kapakkamäki on ainoa savolainen asuinpaikka, josta laajahko luuaineisto on analysoitu. Joskin sieltä on pari hylkeenluuta, kokonaisuutena tulos poikkeaa täysin niistä, joita rannikon asuinpaikoilta on saatu. Luista, jotka on pystytty tunnistamaan, suurin osa (80 %) kuuluu kaloille, joiden joukossa on varsinkin haukia, kuhia ja särkikaloja. Tunnistettujen fragmenttien joukossa on majavista peräisin olevia lähes 10 %, hirvenluiden palasia lähes 5 % ja peurankin luita miltei 1 %. Jänis ja näätäeläimet ovat myös mukana, ja linnuista ainakin metso on edustettuna. Hylkeistä on peräisin jokseenkin yhtä paljon palasia kuin peuroista, mutta siitä huolimatta ne on mainittu todisteeksi väestön hylkeenpyynnistä.3 Aivan yhtä hyvin ja paremminkin perustein voidaan väittää, että sisämaan asuk­ kaat metsästivät peuroja, sillä Sulkavan Kapakkamäen asuinpaikan lisäksi peuran­ luita on tavattu Säämingin Pääskylahdesta ja Sulkavan Ruunapäänniemestä.4

Vaikka pääasiallinen pyyntikohde olisikin muuttunut rannikolla samaan aikaan, kun keramiikan valmistustaito saapui5, sisämaassa pyyntikohteet ovat pysyneet ennallaan. Kapakkamäen asuinpaikalla kalojen luut olivat enemmistönä, mutta muiden Savon asuinpaikkojen tunnistetut luunjäännökset ovat pääasiassa maaeläimistä, majavista, hirvieläimistä, peuroista ja koirasta.6 Näin ollen tällä hetkellä tunnetun aineiston valossa ainakaan Savossa ei olisi ollut mitään erikoistunutta hylkeenpyyntitaloutta.

VANHIMMAT SAVIASTIAT

Vanhin keraaminen kulttuuri näyttää Porvoonjokilaaksossa ja Lapinjärvellä seuraavan suoraan Suomusjärven kulttuuria eikä näiden välillä tunnu olevan ajallista aukkoa. Vanhimpia saviastioita sisältäneiden asuinpaikkojen levintäkin on pääasiassa sama kuin Suomusjärven kulttuurin asuinpaikkojen. Niitä on pääasiassa pitkin Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoita; sisämaasta tunnetaan vain muutamia.7

Ville Luhon mukaan mikään ei osoita, että saviastioiden valmistustaito olisi tullut Suomeen uuden väestön mukana, mutta C.F. Meinanderin mielestä keramiikka on saapunut uuden väestöaineksen keralla. Todennäköisesti tämä ei olisi tullut kovin kaukaa, ehkä Karjalasta tai Ylä-Volgalta, mistä näyttäisi löytyvän samantapaisia saviastioita samaan aikaan.8 Torsten Edgren puolestaan tuntuu kallistuvan Luhon kannalle siinä, että saviastioiden valmistustaito olisi täällä opittu joistakin ulkoa päin tulleista herätteistä.9

Saviastioiden valmistusta on yleensä pidetty naisten työnä, ja eri koristetyylien leviämistä laajoille alueille on selitetty mm. sillä, että kivikautisten ryhmien piirissä olisi ollut vallalla eksogaaminen avioliittojärjestelmä. Tämän mukaan puoliso olisi aina pitänyt ottaa oman ryhmän ulkopuolelta, ja näin naisten omaamat taidot olisivat levinneet ryhmästä toiseen.10 Kun pyyntiryhmien kiertoreitit ovat saattaneet ulottua huomattavan laajoille alueille, taidot ovat voineet nopeastikin levitä naisenvaihdon kylkiäisinä. Uutta väestöainestahan näinkin on tullut, mutta pyyntiyhteisöjen piirissä tuskin voidaan puhua sen laatuisista väestönsiirroista, joissa jokin ryhmä olisi tullut aivan uudelle seudulle ja “asettunut asumaan”.

Ilmeisesti saviastioiden valmistaminen kuitenkin liittyi jossain määrin vakiintuneempaan asumiseen, sillä astiat olivat suuria ja pyöreäpohjaisia. Ne sopivat hyvin puoliksi hiekkaan haudattuina varastointitarkoituksiin, mutta mukana kuljetettaviksi ne olivat raskaita ja helposti särkyviä. Vanhimpaan ns. Sperringsin vaiheeseen kuuluviin astioihin on saattanut mahtua 5-20 litraa, mutta myöhemmin on valmistettu vielä kookkaampia astioita. Niinpä eräisiin Säämingin Pääskylahdesta löytyneisiin ruukkuihin on mahtunut nelisenkymmentä litraa, ja eräät Liedon Kukkarkoske!ta löydetyt astianpalat näyttävät olevan astiasta, joka oli vetänyt peräti 72 litraa suuta myöten täytettynä. Vaikka näitä astioita ei olisi täytetty ääriään myöten, ne ovat painaneet kymmeniä kiloja, Pääskylahden astiat esimerkiksi nelisenkymmentä, joten varmaan niitä ei ole liikuteltu paikasta toiseen.11

Suurimmat astiat olivat siten melko varmasti varastoruukkuja. Ehkäpä se, että näitä on säilynyt tavattoman paljon ja niitä pystytään rekonstruoimaankin, johtuu siitä, että niitä ei otettu mukaan, kun yhteisö siirtyi toiseen paikkaan. Suuret varastoruukut särkyivät paikalleen. Kun seuraava pyyntiryhmä saapui asuinpaikalle tai sama joukko palasi, se ehkä kaivoi vahingoittumattomiksi jääneet alaosat maasta ja käytti niitä vaikkapa uusien astioiden pohjiksi. Tämä selittäisi sen, että pohjapaloja löydetään yleensä tavattoman vähän reunoihin verrattuna.

Vaikka suurimmat ruukut tehtiinkin säilytysastioiksi, pienempiä on käytetty myös keittovälineinä. Eräässä Säämingin Pääskylahden ruukussa, joka on noin yhdeksän litran vetoinen, on nokinen pinta, minkä perusteella sitä on pidettävä keittoastiana. Samantapaisia havaintoja: on eräistä muistakin ruukuista, ja niinpä Edgren on arvellut niitä käytetyn muun ohella hylkeenrasvan keittämiseen öljyksi.12

Vaikka huomio useimmin on kiintynyt suuriin astioihin, pieniä ja hyvinkin pieniä on valmistettu. Savolaisilta asuinpaikoilta on löydetty pikkuruisia kuppeja, joiden korkeus on vain muutamia senttimetrejä eikä suun halkaisija paljoakaan isompi. Toiset näistä ovat täysin koristamattomia, mutta toiset on kauttaaltaan kuvioitu. Näiden käyttötarkoitusta ei tiedetä. Ehkä ne ovat lasten harjoitelmia savenmuovailun alalla, ehkä kuppeja, joissa väriä tai jotain muuta ainetta on sekoitettu rasvaan kosmeettisia tarkoituksia varten.

Sellaisiakin astioita toki on, joiden koko viittaa tavallisiin ruokailuvälineisiin. Suonenjoen Saunaniemestä on noin 45 mm korkea ja 80 mm laaja sievä kuppi, joka on mukavasti sopinut käteen ja ilmeisesti myös tarvinnut hiekkaista pöytää, sillä pohja on suippo.13 Tämän muotoisia eivät kuitenkaan kaikki maljat olleet, vaan niiden joukossa on sekä pyöreä- että tasapohjaisia. On epäilty astioiden polton olleen niin huonon, että ne eivät olisi pitäneet nestettä, mutta vilkaaseen maljankallisteluun nämä pikku kupit lienevät kuitenkin kelvanneet.

Asuinpaikkojen aineistosta 5-10 % näyttää yleensä olleen näitä pieniä astioita, kun taas puolet tai enemmänkin on suuria säilytysruukkuja. Niinpä ei ole mikään ihme, että viimeksi mainitut ovat muodostuneet koko aikakauden tunnuskuviksi. Kuitenkin ne ovat olleet vain osa keraamista tuotantoa. Pienet kupit, savilusikat ja savesta muovaillut ihmis- ja eläinkuviot voitiin viedä mukana, ja sen tähden niistä on jäänyt paljon vähemmän muistoja.

Se aikakausi, josta nyt on puhe, kesti noin tuhat vuotta, ja siinä ajassa ehti tapahtua monenlaista sisäsuomalaisella alueella. Saviastioita valmistettiin osaksi samojen vaikutteiden alaisina kuin rannikollakin, mutta kaikissa suhteissa kehitys ei ollut samanlaista. Rannikoiden vanhimman keramiikan kaltaista on vain harvoilta paikoilta, kuten Kerimäen Vehkarannasta, Rantasalmen Suorannasta, Suo­nenjoen Saunaniemestä ja Kiuruveden Tuliniemestä, mutta ilmeisesti jo sitä seurasi keramiikka, jota voidaan pitää savolaisena keksintönä. Täällä ryhdyttiin näet hyödyntämään Tuusniemen Paakkilan asbestiesiintymiä, ja näin syntyi paikallinen traditio, joka jatkui rautakaudelle asti.

Varhaisimmassa vaiheessa, joka on noin viiden tuhannen vuoden takainen, tämän asbestisekoitteisen keramiikan alue ulottui noin 300 km pitkälle ja noin 200 km leveälle alueelle, jonka keskustana oli Paakkilan seutu. Tämän alueen ulko­ puolella sitä esiintyi vain rajoitetusti. Ilmeisesti asbestin sekoittaminen savimas­ saan keksittiin täysin ilman ulkopuolisia vaikutteita, ja siihen antoi herätteen juuri paikallinen raaka-aine.14

Asbestin ottaminen käyttöön sekoiteaineena oli melkoinen tekninen edistysaskel, sillä asbestisekoitteiset astiat olivat lähes 20 kertaa vahvempia kuin muita sekoiteaineita käyttäen valmistetut ruukut. Nykyaikana tehdyissä kokeissa on voitu todeta, että astia, jota valmistettaessa on käytetty n. 25 % asbestia ja joka on valmistettu kivikauden tapaan, voidaan särkymättä pudottaa sata kertaa betonilattialle.15 Ehkäpä se, ettei asbestisekoitteisista astioista ole säilynyt riittävästi palasia entistämistä varten, johtuu niiden kestävyydestä. Vaikka reuna on murtunut pois, astian pohjaa on voitu käyttää. Astioita on voitu myös paikata. Joissakin paloissa on tavattu selviä porausreikiä, joiden läpi pujotetuilla kuiduilla erilleen lohjenneet osat on voitu sitoa yhteen.16 Olosuhteita, jotka ovat säilyttäneet kookkaita varastoruukkuja, ei näiden astioiden kohdalla ole ollut.

Asbestisekoitteen keksiminen merkitsi myös sitä, että astioista voitiin tehdä entistä ohuempia. Tämä johti edelleen uusien menetelmien keksimiseen. Näin Itä­ ja myös Pohjois-Suomessa keramiikan valmistajat alkoivat luoda erilaisia astioita kuin lounaissuomalaiset sisarensa. Vaikka kiviesineistössä esiintyi samoja muotoja ja osa saviastioistakin koristeltiin samaan tapaan kuin muualla Suomessa, suuri osa keramiikan kehityksestä on savolaisen alueen omaa historiaa.

LEIMOIN JA KUOPIN KORISTETUT RUUKUT

Vanhimmat Suomessa esiintyvät saviastiat kuuluvat kampakeramiikkaan, jolla nimellä kutsutaan Itä- ja Pohjois-Euroopan metsävyöhykkeellä esiintyvää keraamista tyyliä. Tälle ovat ominaisia jo kuvatut pyöreä- tai suippopohjaiset astiat sekä koristelutapa, jossa suuri osa astioiden pintaa kuvioidaan erilaisilla leimoilla ja kuoppakoristeilla. Sangen tavallisia olivat kuviot, joissa oli useita neliöleimoja rivissä aivan kuin kamman piikeillä painettuina. Juuri tämä kuviointi on antanut koko ryhmälle nimen. Se ei kuitenkaan ollut ainoa käytetty aihe, vaan sekä tikuilla vedettyjä viivoja että kalannikamilla ja linnunluilla paineltuja jälkiä esiintyi kuoppien ohella. Myös koristeaiheiden ryhmittelyssä vyöhykkeisiin tai geometrisiin kuvioihin oli vaihtelua, ja niinpä kampakeramiikassa erotetaan useita eri tyylivaiheita. Näiden keskinäiset ajoitukset pohjautuvat Aarne Äyräpään tutkimuksiin17, joita myöhemmin on täydennetty muun muassa radiohiiliajoituksilla.

Vanhimpana pidetään jo mainittua Sperringsin keramiikkaa, jossa sideaineena on käytetty hiekkaa sekä kvartsi- ja maasälpärouhetta. Näissä astioissa vain pohja oli yhtä palaa, seinät rakennettiin päällekkäin asetetuista saviliuskoista. Näiden toisessa reunassa oli syvennys, johon edellisen liuskan ohennettu reuna upotettiin. Liitoskohdat peitettiin sitten sekä ulko- että sisäpinnalta löysällä savella, niin että ne häipyivät näkyvistä. Tässä tyylivaiheessa astioiden seinämät olivat noin puolitoista senttimetriä paksuja ja reuna oli seinämän vahvuinen, päältä tasainen tai pyöristyvä, vain harvoin yläpinnalta koristettu.

Koristelu tehtiin vielä kosteaan saveen ja se peitti astioiden koko pinnan. Vanhimmassa vaiheessa astioiden koristeluun käytettiin yleensä tikkua, jonka ympärille oli kierretty kaksisäikeistä nyöriä. Tällä saatiin aikaan kierrekuvioita, joita painettiin vieri viereen pystysuoriin riveihin tai vinottain toisiinsa nähden, niin että muodostui kalanruotomaisia ornamentteja. Tylppäpäisellä tikulla voitiin vetää pykäläviivoja vuoroin kovemmin, vuoroin heikommin painaen, tai sillä voitiin uurtaa syviä vakoja poikittain, pitkittäin tai vinosti ryhmittäen niitä nelikulmaisiksi kentiksi tai astiaa kiertäviksi vyöhykkeiksi.

Myös pieniä soikeita syvennyksiä tai kalannikamilla painettuja kuvioita voitiin ryhmitellä vastaavanlaisiksi muodostelmiksi. Myöhemmin leimasin, joka oli kampamaisesti hammastettu, tuli suosituimmaksi välineeksi. On mahdollista, että naiset käyttivät näitä kuvioita tehdessään leimoina omia korujaan, esimerkiksi nikamista sommiteltua kaulanauhaa tai liuskeriipusta. Hämeenkyröstä on löydettykin kiilleliuskeesta tehty alaspäin levenevä riipus, jonka reuna on ympäriinsä pykälöity. Ikaalisista ja Lapinjärveltä taas on rengasmaisia koruja, joiden ulkoreunassa on hammastus. Myös pyöreitä reiällisiä levyjä, joiden reunan nystyrät olisivat sopineet tarkoitukseen, on löydetty.18 Toisaalta Kangaslammelta on kolmiomainen kiviesine, jonka yksi reuna on pykälöity, joten se vaikuttaa kuin tehdyltä kampaleimojen painamiseen.19 Tietysti leimoja voitiin painella myös puusta, luusta tai sarvesta tehdyillä välineillä, ja varmaankin sellaiset leimasimet, joiden jättämien jälkien pohjalla on ristikko tai murtoviiva, ovat olleet puusta veistettyjä.20

Vanhimmassa keramiikassa oli myös aina pyöreitä, alaspäin suippenevia kuoppia. Joskus näitä painettiin vain rivi juuri astian suun alapuolelle, joskus niitä pisteltiin useammiksi vaakasuoriksi voiksi astian ympärille. Ne tehtiin aina viimeksi muun koristelun päälle, eikä siinä juuri välitetty aikaisempien kuviointien rikkoutumisesta. Luultavasti kuopilla oli aivan käytännöllinen tarkoitus: niiden kautta lämpö pääsi paremmin tunkeutumaan saviastioiden sisään polttovaiheessa ja ehkä silloinkin, kun niitä käytettiin keittämiseen.

Samaan aikaan kun naiset rannikoilla valmistivat ruukkujaan edellä kuvattuun tapaan, Pohjois-Suomessa kehittyi oma paikallismuunnos, jota nimitetään tärkeimmän löytöpaikkansa mukaan Säräisniemen tyylin kampakeramiikaksi. Siihen kuuluvien astioiden koristelussa kierrenuorapainanteita käytettiin runsaasti. Usein niiden pintaa peittivät myös kampaleimat, joiden kumpaankin päähän oli painettu pyöreä kuoppa. Koristelussa oli erittäin paljon vaihtelua, ja astioita voitiin myös värjätä punamullalla tai noella. Säräisniemen tyyliin koristettujen saviruukkujen palasia on löydetty Savon alueella Kiuruveden Tuliniemen ja Hukkalan asuinpaikoilta.21

Myöhemmässä varhaiskampakeramiikassa, jota on muun muassa Säämingin Pääskylahden ja Kerimäen Vehkarannan asuinpaikoilta, saviaines on hienompaa. Lännessä siihen on sekoitettu enimmäkseen hienoa hiekkaa, Itä-Suomessa asbestia. Koristelussa ei esiinny syviä kuoppia lainkaan, korkeintaan edellä mainittuja pieniä soikeita kuopanteita. Astioiden pinnat on peitetty varovasti painetuilla kampaleimavyöhykkeillä, joiden välille on uurrettu kulma- tai aaltoviivoja. Kierrenuorapainanteita ei enää ole käytetty juuri ollenkaan ja pienet leimakuviot ovat jääneet kokonaan pois. Joskus koristelua on yritetty piristää punamultavärjäyksellä.

Asbestisekoitteisten itäsuomalaisten astioiden koristeena on enimmäkseen lyhyitä ja leveitä kampaleimoja ja kierrenuorapainanteita. Kuviointi on yleensä hyvin matalaa, koska pinta on ollut kimmoisampi kuin muita sekotteita käytettäessä. Vieremän Hukkalanharjulta on kuitenkin löydetty palasia, joissa painanteet ovat huomattavan syviä, mutta ne ovat muodoltaan epämääräisiä.22

Tässä vaiheessa oli jo syntynyt muitakin paikallisia koulukuntia, tai pitäisikö mieluummin puhua sukupiireistä, jotka koristivat saviastioitaan eri tavoin. Näistä tunnetuimman luomusta on ns. Jäkärlän keramiikka. Se oli lounaissuomalainen ilmiö, jonka tuotteita ei ainakaan vielä ole löydetty Savon alueelta.23

TYYPILLISTÄ KAMPAKERAMIIKKAA JA HUIPPUTYYLIÄ

Noin viisi tuhatta vuotta sitten Saimaan alueella ja sen ympäristössä ryhdyttiin koristamaan astioita uusien periaatteiden mukaisesti. Astiat olivat edelleen jokseenkin saman muotoisia, mutta niissä oli tavallisesti levenevä, sisäänpäin kallistuva yläreuna, jota peitti kampaleim alla tehty koristelu, tai reuna saattoi olla myös aaltomainen. Tavattoman suuret astiat, joista edellä on ollut puhe, kuuluvat juuri tähän vaiheeseen.

Saviaines oli hienompaa ja astiat paremmin poltettuja kuin aikaisemmin. Löydetyt palaset ovat väriltään vaalean ruskeita ja kiinteitä, mikä on mahdollistanut useiden astioiden entistämisen. Savossa sekoitteena on usein asbestia, mutta toisin kuin edellä kuvattuja astioita tehtäessä, kuitumaisuutta ei ole käytetty hyväksi, vaan asbesti on rouhittu kuin mikä tahansa muu sekoiteaines.24

Astioiden koristelu sommiteltiin miltei pelkästään kampaleimoista ja pyöreistä kuopista, ja nämä olivat aina omina vyöhykkeinään. Kuopat eivät siis turmelleet muiden koristeaiheiden rytmiä, vaan sopeutuivat kokonaisuuteen. Savonlinnan (aikaisemmin Säämingin ) Pääskylahdesta on paloja astioista, joissa kuoppa- ja kampaleimarivit vuorottelevat vedettyjen kulmaviivojen, kaksoiskulmaviivojen tai viivaristikoiden kanssa. Kampaleimoja on myös lyöty vieri viereen muodostamaan neliöitä tai rombin muotoisia kuvioita, jotka ovat vastakohtana sileille välialueille. Leimat ovat aina selviä ja voimakkaita.

Joillakin esiintymispaikoillaan tämä tyypillinen kampakeramiikka muodostui kuoseiltaan yksitoikkoiseksi, mutta Savossa ja Karjalassa se kehittyi huipputyyliksi, jossa viivoituksella varjostetut kolmiot, kampaleimariveistä muodostetut kulmaviivavyöhykkeet, neliöt ja vinoneliöt vuorottelivat kuopparyhmien kanssa.

Pariin Pohjois-Karjalasta löydettyyn astiaan on kuvattu tikku-ukkojakin, ja erilaisia geometrisesti muotoiltuja vesilintuja on tavattu jo useista astioista.

Jotkin näistä on tulkittu joutseniksi, jotka siivet hieman koholla uiskentelevat kuopparivien välissä tai ehkä vettä kuvaavan kulmaviivävyöhykkeen yläpuolella.25 Niitä esiintyy jo astioissa, jotka tyylillisesti kuuluvat tyypillisen kampakeramiikan vanhimpaan vaiheeseen. Sotkamosta löydetty pala on luokiteltu Säräisniemen kampakeramiikaksi, joten se saattaa olla vielä vanhempi. Sulkavan hautausmaalta ja Hankasalmen Salon asuinpaikalta löydetyissä paloissa on rajattuja kampaleimavyöhykkeitä, mikä on huipputyylille ominainen piirre.26

Lintukuvioita esiintyy saviastioissa Suomen alueen ulkopuolellakin, Itä-Karjalassa, Eestissä ja Novgorodin lähettyvillä, vieläpä Keski-Uralilla. Etelä-Suomessa niitä on Porvoosta, Helsingistä ja Eurasta, pohjoisin löytö on Sotkamosta. Tiheimmin niitä on kuitenkin alueelta, joka ulottuu Kerimäeltä ja Liperistä Pihtiputaalle. Liperistä löydetyssä astiassa on sitäpaitsi vahvasti asbestia, joten aihe on soveilettu myös tämän keramiikan koristeluun.27

Huipputyyliin kuuluvia astianpaloja on löydetty pääasiassa Etelä-Savon asuinpaikoilta, Kerimäeltä, Savonlinnasta, Sulkavalta, Mikkelistä ja Joroisista, mutta myös Lapinlahdelta, joten se näyttää levinneen Pohjois-Savoonkin.28 Sen sijaan myöhempää vaihetta, jossa leimat ovat muuttuneet pitemmiksi ja hennommiksi ja kuvioiden väliin jää suuria sileitä alueita, joskus mustalla tai punaisella värjättyjä, ei esiinny Savossa paljonkaan. Sisämaan ruukuntekijät ovat keskittyneet kokonaan asbestikeramiikan kehittelyyn, ja niinpä kampakeramiikan myöhäisvaiheita, joita voidaan seurata rannikoilla, on sieltä vain nimeksi. Tyypillinen kampakeramiikka kehittyi huippuunsa Savon alueella, mutta se väistyi asbestikeramiikan tieltä.

UUDENLAISIA ASUNTOJA

Varhaiskampakeraamisen pyyntiväestön on arveltu asuneen puoliksi maahan kaivetuissa kuoppa-asunnoissa, kun sen sijaan tyypilliseen kampakeramiikkaan voidaan yhdistää useitakin asuntomuotoja. Sakari Pälsin rekonstruoiman kehyskodan lisäksi tähän aikaan on kytketty matalina painanteina näkyvät soikeat tai pyöreät kodanpohjat, joissa harvoin on liesiä, sekä Pieksämäen Naarajärven huomattavasti järeämpi asumus.29

Useiltakin sisämaan asuinpaikoilta on löydetty pyöreitä matalia painanteita, jotka on tulkittu kodanpohjiksi. Savosta näitä on ainakin Ristiinan Neulaniemen, Sulkavan Ruunapäänniemen, Punkaharjun Pahatson ja Kerimäen Kankaanlaidan ja Vehkarannan asuinpaikoilta.30

Sulkavan Ruunapäänniemellä tavattiin kolme lähes täysin pyöreätä painannetta, joista kaikista löydettiin runsaasti tyypillistä kampakeramiikkaa. Yksi näistä kaivettiin kokonaan. Se oli soikeahko, laajuudeltaan miltei kahdeksan metriä, ja painanteen syvyys keskustassa oli n. 60 cm. Minkäänlaista liesikiveystä ei tavattu, mutta mahdollisesti painanteen keskeltä, lähempänä oletettua kaakkoisseinää tavattu nokiläikkä oli jäännös kivettömästä tulisijasta. Arvioita siitä, millainen maanpäällinen rakenne Ruunapäänniemen kodanpohjaan on liittynyt, ei ole esitetty. Asumus näyttää sijainneen aivan lähellä rantaa.

Löydökset keskittyivät selvästi painanteen alueelle ja sen välittömään läheisyyteen. Niiden joukossa oli useita pieniä talttoja ja näiden katkelmia, piikaapimia, kirves, pii- ja liuskenuolenkärkiä, siimanpainoja sekä erikoinen liuskeveitsi, jonka toisessa päässä oli reikä ripustamista varten. Jotkin esineistä oli tehty viheriäliuskeesta. Saviastianpalasten joukossa oli kappaleita sekä suurista vaihtelevasti koristetuista astioista että pienistä kupeista. Tyypillisen kampakeramiikan lisäksi tässä kodanpohjassa oli myöhempiinkin tyyleihin kuuluvia palasia, joten kaivauksen suorittaja C.F. Meinander on arvellut, että samaa kodanpohjaa olisi käytetty useampaan otteeseen.31

Pieksämäen Naarajärven luoteisrannalla 1980-luvun alussa kaivetusta kodanpohjasta on saatu huomattavan paljon tietoa kampakeraamisen väestön asumisesta. Ennen kaivausta maassa olevat jäljet vaikuttivat kahdelta rinnakkaiselta kodanpohjalta, mutta kaivausten perusteella kysymyksessä oli todennäköisesti kaksihuoneinen rakennus, jonka keskellä olevasta käytävästä oli ollut pääsy kumpaankin huoneeseen.

Tämäkin rakennus on ollut osåksi maahan kaivettu, ja se on rakennettu muinaisen rantavallin viereen. Sen suunta on ollut lounaasta koilliseen ja rantavalli on tukenut järvenpuoleista kaakkoisseinää. Lounaispään huone on ollut koillista suurempi, ja siinä on ilmeisesti ollut seiniä kiertäneet makuulavat. Rakennus ei ole ollut aivan säännöllinen. Se on ollut n. 25 m pitkä ja laajemmasta lounaispäästä n. 13 m leveä, koillispää on ollut nelisen metriä kapeampi. Asumuksen kokonaispinta-alaksi on laskettu n. 300 m2.

Koillispään huone, joka on ollut pinta-alaltaan n. 90 m2, on ehkä ollut kolmilaivainen, niin että kaksi paaluriviä on tukenut kattorakenteita. Maassa on kuitenkin havaittu paalunjälkiä selvien rivien ulkopuolellakin. Rakennelmaa ei ole täydellisesti kaivettu, joten sen tutkimattomassa koillispäässä tai itäkulmassa on saattanut olla liesi, jollaista muualta lattian alueelta ei tavattu. Huoneen kaakkoisosasta löydettiin kasa mahdollisia keittokiviä. Ilmeisesti suurin osa toiminnoista on keskittynyt juuri asumuksen tähän osaan, sillä löydöksiä on täältä paljon enemmän kuin huoneen luoteispuoliskosta.

Lounaanpuoleisen huoneen oviaukko on selvästi sijainnut koillisseinän keskellä. Tätä huonetta, jonka yhteispinta-ala on ollut lähes kaksi sataa neliömetriä, on selvästi ympäröinyt paalujen rivi, ja ilmeisesti sen kattoa on kannattanut kolme neljä permannon keskelle sijoitettua pylvästä.

Huoneen seinien vierellä on ollut makuulavitsat kaikkialla muualla paitsi oviaukon kohdalla, niin että syvennetyn permannon pinta-ala oli n. 60 m2. Kivettyjä tulisijoja on ollut kolme, joista kaksi on sijainnut oviaukon kummallakin puolella, kolmas lähellä lounaispään makuulavaa. Radiohiilianalyysin perusteella kaikki kolme liettä ovat voineet olla yhtä aikaa käytössä. Runsaimmin saviastianpaloja löydettiin perimmäisen makuulavitsan ja sen lähellä olleen lieden väliltä, joten luultavasti atericiinti ja siihen liittyvät toiminnat ovat tapahtuneet sisimmän lieden ympäristössä.

Lattian keskivaiheilla oli eniten pii-iskoksia, joten siinä on ehkä valmistettu metsästysvälineitä. Huoneen itäosasta tavattiin punamultavarasto ja runsaasti kvartsi-iskoksia.

Naarajärven asumuksen lattialle oli aikojen kuluessa kertynyt melkoinen määrä palaneita luunsiruja, joista suurin osa saatiin talteen koillishuoneen alueelta. Niistä päätellen asukkaiden ravinto on koostunut majavista, hirven- ja peuranlihasta, hauista, särkikaloista ja myös lintupaisteista. Valikoima on hyvin samantapainen kuin Sulkavan Kapakkamäellä.

Kiviesineitä kodan alueelta ei paljonkaan löydetty: kivikirveen jäännös, riipushioimen katkelma ja liuskeveitsi, pääasiassa siis rikkoutunutta tavaraa, joka on heitetty nurkkaan. Yhden pienen piistä tehdyn nuolenkärjen ja muutamia piikaapimia asukkaat olivat myös jättäneet jälkeensä. Kvartsiesineitä, sekä ehjiä että rikkoutuneita, oli jo runsaammin, näiden joukossa kymmenen suurta kaavinta. Kvartsi-iskoksia saatiin asumuksen alueelta toista tuhatta, mutta pii-iskoksia vain kolmisenkymmentä.

Saviastianpaloja on laskettu olleen ainakin tusinasta astiasta, ja kaksi näistä oli jätetty paikalleen lähes kokonaisina. Toinen näistä on kyetty rekonstruoimaan, ja sen tilavuudeksi on laskettu noin neljäkymmentä litraa. Astian korkeus on 42 cm ja halkaisija lähes 45 cm. Se on koristettu poikittaisilla viivavyöhykkeillä ja niiden välisillä syvillä kuopilla.

Astioiden koristelu on osittain huolimatonta ja ohuilla kampaleimasimilla tehtyä, mutta joukossa on paloja yhdestä pienestä astiasta, jonka leimat ovat syviä ja säännöllisiä, ja joissakin paloissa on myös huipputyylin piirteitä. Keramiikan perusteella asumus ajoittuu tyypillisen kampakeramiikan keskivaiheille, luonnontieteelliset ajoitukset viittaavat noin viiden tuhannen vuoden taakse, ehkä korkeampaankin ikään.

Naarajärven asumusta on verrattu Venäjän Karjalasta ja kauempaakin Venäjältä tunnettuihin kivikautisiin asunnonjäännöksiin, mutta myös Itä-Siperian giljakien ja jakuuttien talvikotiin. Alkeellisimmassa muodossaan näiden asumusten makuupenkit oli tehty siten, että keskilattia oli kaivettu syvemmäksi ja lavitsat muodostuivat korkeammiksi jätetyistä penkereistä. Myöhemmin makuulavat rakennettiin paalujen varaan.32

Mikäli kaivaushavainnot ovat olleet oikeita, Naarajärven rakennuksessa on ollut huomattavan paljon lattiapinta-alaa ja vielä enemmän tilaa nukkujille. Pohjapiirroksen perusteella makuulavojen leveys olisi ollut kaksi, jopa kolmekin metriä, jolloin niille olisi mahtunut nukkumaan vaikka varpaat keskipermantoa kohti. Makuusijojen puolesta lounaishuoneessa olisi voinut asua 60 ihmistä, lapsia enemmänkin. Niinpä siihen olisi päässyt talvisuojaan kolmekin sellaista kotakuntaa, joista edellä on ollut puhe.

Kustaa Vilkuna on esittänyt ajatuksen, että jo kivikaudella olisi ollut vallalla samanlainen talvikyläjärjestelmä, joka tunnetaan myöhemmin saamelaisilta. Kevään, kesän ja syksyn perhekunnat liikkuivat omilla sukualueillaan saaliiden mukaan pyyntipaikasta toiseen, mutta talven tullen useampi pyyntikunta kokoontui yhteiseen majapaikkaan, jossa vaihdettiin kuulumisia ja ehkä lahjojakin, ratkottiin yhteisiä asioita ja vietettiin juhlia.33 Ehkä Naarajärven rakennus on monen perheen yhteinen talvikoti. Ehkä myös ne asuinpaikat, joilta on tavattu useita kodansijoja ryhmässä, merkitsevät yhteisöä, joka on muuttunut järjestäytyneemmäksi.

PUKEUTUMINEN JA KORUT

Kampakeraamisen väestön puvuista antavat ehkä pienen vihjeen eraat savesta muovaillut kuviot, joita on löydetty lounaisrannikon asuinpaikoilta ja Ahvenanmaalta. Varsinkin ahvenanmaalaisten, selvästi ihmistä muistuttavien savikuvioiden pinnassa on sellaisia piirroksia, että niiden voidaan kuvitella kuvaavan vaatetuksen yksityiskohtia. On tosin joskus arveltu, että piirrokset esittävät tatuointia, ja kasvoihin piirretyt kuviot saattavatkin kuvata tatuoimalla tai maalaamalla suoritettua koristelua, mikäli ne eivät esitä tukkaa ja partaa, kuten myös on oletettu. Vartaloihin piirretyt jäljet selittyvät kuitenkin luotevimmin vaatteiden osiksi. Näiden joukossa voidaan erottaa vöitä ja olkahihnoja, vaatteiden laskoksia, kaula­ aukkoja, hapsutuksia ja muita koristuksia. Vanhimmat savikuvat, joissa näitä yksityiskohtia esiintyy, on löydetty Lounais-Suomen ja Karjalan varhaiskampakeraamisilta asuinpaikoilta, myöhäisimmät ahvenanmaalaiset lienevät varsinaista kampakeramiikkaa myöhempiä. Monet piirteet yhdistävät ne kuitenkin tuohon varhaiseen ryhmään.34

Erikoisen havainnollinen on erään ahvenanmaalaisen kuvion koristelu. Siinä näkyy selkäpuolella kaksi uurretta, joiden alapuolella on hapsumaiset kuviot. Mieleen tulevat elävästi intiaanien nahkaliuskoilla koristetut puvut, joita aina silloin tällöin meidänkin nahkamuodissamme jäljitellään. Saman savikuvion etusi­ vulla taas esiintyy hartioilla verkkomaista kuviota, joka päättyy hapsuihin. Sen voisi kuvitella kuvaavan sen kaltaista hapsutusta, jota näkee joskus vanhoissa pöytäliinoissa ja eteläamerikkalaisten poncho-viittojen helmassa. Näissä lankahapsut on ensin solmittu usean silmukkakerran matkalta verkoksi ja vasta tämän jälkeen päät on jätetty riippumaan. Samanlaisen verkon olisi hyvin voinut punoa liuskoiksi leikatuista nahansuikaleista.

Viivoitus hartioiden kohdalla esiintyy useammassakin kuviossa, joten näyttää mahdolliselta, että hapsuin koristettu nahka-asu on ollut käytössä. Torsten Ed­ gren on yhdistänyt Ahvenanmaan idolien vaatetuksen Siperian samaanien “virka­asuun” arvellen, että idolien asut eivät heijastaisi tavallista pukeutumista vaan uskonnolliseen hierarkiaan kuuluneiden vaatetusta.35 Tuntuu kuitenkin todennäköisemmältä, että samaanien puvussa kuvastuu useiden vuosituhansien takainen muoti, sillä rituaalisissa asuissahan on usein säilynyt piirteitä, jotka joskus ovat olleet yleisessä käytössä, mutta kaikkialta muualta hävinneet. Ajateltakoon vain kirkollisia juhlapukuja, jotka säilyttävät kaavoja parin vuosituhannen, ehkä kaukaisempienkin aikojen takaa.36

Ahvenanmaalaisiin idoleihin on myös paineltu rengasmaisia koristeita, joiden on arveltu kuvaavan napoja (niitä voi olla samassa kuvassa useita!), mutta nämä voitaisiin samaistaa myös shamaanipuvun metallirenkaisiin.37 Ne voivat myös kuvittaa kampakeraamisilta asuinpaikoilta löydettyjen liuskerenkaiden käyttöä. Näistähän vain osaa voidaan kuvitella rannerenkaiksi muiden ollessa niin pieniä, että ne olisivat sopineet vain riipuksiksi tai pukuun ommelluiksi koristeiksi.38

Savon alueelta liuskerenkaita tai niiden kappaleita on tusinan verran. Niitä on löydetty toisaalta Pohjois-Savon runsaslöytöisistä pitäjistä Pielavedeltä ja Kiuruvedeltä, toisaalta eteläisen Savon kampakeraamisilta asuinpaikoilta, kuten Ristii­ nan Neulaniemeltä, Punkaharjun Jousharjulta ja Sulkavan Kapakkamäeltä. Ehjät renkaat ovat läpimitaltaan 13-70 mm, joten kaula- tai rannerenkaiksi niistä ei juuri ole. Paitsi vaatteisiin ommelluiksi tai hihnan, esimerkiksi vyön tai hapsun, päähän sidotuiksi koristeiksi, niitä. voisi ehkä kuvitella hiuksia kiinnittäneiksi koruiksi. Viitteen tämän kaltaisen käytön suuntaan antaa eräs jo monesti mainitun Porosaaren hauta, jossa vainajan päälaelta on löydetty saman muotoinen luurengas.39

Yleensä liuskerenkaiden on arveltu jäljittelevän meripihkarenkaita, mutta luurenkaat sopivat esikuviksi aivan yhtä hyvin. Nämä ovat sitäkin sopivammat herätteen antajat, kun liuskerenkaita esiityy jo varhaiskampakeraamisilla asuinpaikoilla ja meripihkan tuonti näyttää liittyvän vasta tyypilliseen kampakeramiikkaan.40

Meripihkaa on Savosta löydetty yllättävän vähän, vaikka tyypillisen kampakeramiikan aikaisia asuinpaikkoja on runsaasti. Tätä himoittua koruainesta on vain muutamia palasia. Yksi mahdollinen meripihkahelmen kappale on löydetty Leppävirran Moninmäen Holopaisen asuinpaikalta, epämääräinen möykky on Tuusniemen Laukansalosta. Kesällä 1986 tuli kolmas löytö Pieksämäen kaivauksissa.41

Voidaan tietysti kuvitella, että meripihkakauppa ei ole ulottunut Savon alueelle, mutta kun toisaalta suurimmat meripihkamäärät on saatu haudoista, syy Savon alueen puuttuvaan meripihkaan saattaa yksinkertaisesti olla se, että hautoja on toistaiseksi löydetty niin vähän. Liuskekorujen määrä on nelinkertaistunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana42, joten uudet kaivaukset saattavat muuttaa tilanteen kokonaan.

Meripihkakoruja korvaavia liuskeriipuksia on löydetty Kiuruveden Kariahon tuhoutuneesta punamultahaudasta peräti seitsemän. Vaikka ne ovat saapuneet museoon kahtena eri lähetyksenä, ne lienevät kaikki alkuaan saman vainajan koruja.43

Riipukset ovat kaikki saman mallisia ja miltei yhtä suuria, kuusi-seitsemän senttimetriä korkeita. Ne ovat litteitä, munanmuotoisia, ja reikä on sijoitettu kapeampaan päähän. Toiset niistä on hiottu vain kuperalta etusivultaan, toiset taustastakin. Nykyisellään ne ovat aivan haudassa olleen punamullan värjäämiä, mutta alkuaan ne ovat olleet vaaleanharmahtavia.

Pielavedeltä on löydetty muodoltaan hyvin samantapainen riipus, jonka ylä­ päässä on kaksi reikää.44 Tämä koru on siitä mielenkiintoinen, että reikien ja reunan välillä on kulumisuurteet. Vaikuttaa siltä kuin koru olisi ollut hihnassa siten, että nauha on mennyt toisesta reiästä takapuolelle ja tullut toisesta takaisin. Samaan tapaan ripustettuja meripihkariipuksia on löydetty Liedon Kukkarkosken haudasta n:o 1.45 Kulumisjäljet ovat sellaisissa kohdissa, että nämä korut ovat ilmeisesti olleet kiinnitettyjä melko lyhyeen nauhaan.

Edellä kuvatut riipukset ovat kaikki olleet sileiksi hiottuja ja huolellisesti muotoiltuja, mutta Punkaharjulta ja Kuopiosta on viimeistelemättömiä reiällisiä liuske-esineitä, joita ehkä myös on kannettu koruina.46 Kuopiosta löydetty on kolmiomainen, toinen lähes nelikulmainen, molempien pituus on vajaa 60 mm. Kooltaan ne siis vastaavat hiottuja liuskeriipuksia. Mahdollisesti ne ovat teelmiä, jotka ovat vielä lopullista silausta vailla. Kuopion riipus näyttää hieman siltä, että se saattaisi olla pyöreästä esineestä lohjennut kappale.

Kiuruveden Hukkalasta löydetty riipus47 poikkeaa edellisistä, sillä siinä ei ole reikää, vaan yläpään sivuilla kaksi loviparia. Tuomalla kannatinnauhan päät alempien kolojen kautta etupuolelle ristiin ja ylempien kolojen kautta taakse solmuun on voitu saada aikaan sekä tukeva kiinnitys että koristeellinen vaikutelma nauhan muodostaman ristin avulla.

TASATALTTOJEN RUNSAUTTA

Käytännöllisiksi havaituista työkaluista ei juuri luovuta nopeasti, ja niinpä kampakeraamisena aikana oli vielä käytössä monia sellaisia työkaluja, jotka oli omaksuttu ennen saviastioiden aikaa. Ehkä ne olivat hieman toisen muotoisia ja ehkä huolellisemmin hiottuja, mutta yleisilmeeltään kuitenkin samanlaisia. Kaikista irrallisina löydetyista tuurista, kehdonjalaksen muotoisista hakuista, pohjalaisista kirveistä ja tasataltoista ei pystytä sanomaan, milloin niitä on käytetty.

Kvartsistakin iskettiin edelleen kaapimia, uurtimia ja veitsinä käytettyjä liuskoja, mutta sen ohelle oli pienesineisiin tullut uusia materiaaleja. Pienet kauttaaltaan hiotut taltat ovat kampakeraamisten asuinpaikkojen tavallisia esineitä, ja tyypillisen kampakeramiikan aikana pii tuli suosituksi.

Savon asuinpaikoilta on saatu melko vähän suuria kiviesineitä, ja myös irtolöydöissä ovat pienikokoiset taltat ehdottomana enemmistönä. Varsinkin Pohjois­Savosta talttoja on löydetty paljon. Niiden lukumäärä on kolme kertaa suurempi kuin kirveiden, Etelä-Savossa ei edes kaksinkertainen. Tämä on aika merkillistä, sillä Etelä-Savon löydöt koostuvat enimmäkseen kaivetuista asuinpaikoista ja Pohjois-Savon taas irtolöytöinä tulleista esineistä. lrtolöydöissä suuret esineet ovat tavallisesti enemmistönä ja pienet ovat jääneet huomaamatta.

Vaikka tuo suhde saattaa osittain johtua määritysperusteiden horjuvuudesta, näyttää kuitenkin siltä, että Pohjois-Savo on ollut varsinaista taltta-aluetta, ja varsinkin tasataltat näyttävät olleen siellä tavallisia. Tässä se muistuttaa Pohjois­ Pohjanmaan lounaisinta osaa, mihin se maantieteellisestikin liittyy. Pohjois­ Savossa taltat vain ovat suhteessa kirveisiin vieläkin yleisempiä. Jotain kertonee sekin, että tasa- ja korutalttoja ei Pohjois-Savosta ole paljonkaan vähemmän kuin monin verroin suuremmalta Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin alueelta.48

Jos taas verrataan Etelä- ja Pohjois-Savoa toisiinsa, havaitaan, että Pohjois­Savossa tasatalttoja on kolme kertaa niin paljon kuin kourutalttoja, kun Etelä­ Savossa niitä on vain puolta enemmän. Etelä-Savosta kirveitä on miltei yhtä paljon kuin tasatalttoja, mutta tuuria ei ole löydetty lainkaan. Kummallakin alueella on jokseenkin yhtä paljon kehdonjalaksen muotoisia hakkuja, mutta niiden määrä ei nouse edes kahteen prosenttiin kirveen- ja taltantyyppisten teräaseiden yhteismäärästä.

Näyttää jokseenkin selvältä, että Savo jakaantuu ainakin kahteen erilaiseen vyöhykkeeseen, toiseen, jolle antavat leiman runsaat irtolöydöt ja tuurien esiintyminen, ja toiseen, jossa asuinpaikoilla esiintyy runsaasti piitä ja myös liuskeisia pienesineitä, mutta irtolöytöjä on huomattavan vähän. Raja kulkee jokseenkin Karttulan – Kuopion – Juankosken linjaa.

Etelä-Savon asuinpaikoilla ovat tavallisimpia löydöksiä pienet tasa- ja kourutaltat, siimanpainot, piistä tehdyt nuolenkärjet, veitset ja kaapimet sekä erilaiset kvartsiesineet, kaapimet, porat, naskalit ja veitset. Talttojen joukossa on hyvin pieniä, vain kolmen neljän sentin pituisia, ja erikoisen ryhmän näiden joukossa muodostavat kynsitaltat, joiden terä on poikittain kovera. Näitä on arveltu käytetyn kaapimien tapaan nahkaa muokattaessa. Hyvin kapeita kaitatalttoja on luultavasti tarvittu kaiverrettaessa kapeita uria puuhun, ja tasatalttojen lukuisuus selittynee sillä, että niitä on voitu käyttää veitsen tapaan nahan leikkaamiseen.49

•  

Kiviesineistön vähäisyyttä tyypillisen kampakeramiikan asuinpaikoilla on selitetty sillä, että kysymyksessä olisi todella uusi väestö, joka ei olisi osannut käyttää hyväkseen paikallisia kivilajeja ja olisi sen tähden turvautunut piihin, jota se olisi tuottanut idästä vanhojen yhteyksiensä avulla.50 On kuitenkin huomattava, että myös asbestikeramiikkaa sisältäneillä asuinpaikoilla kivilajiesineistöä ja kivilaji­iskoksia on ollut vähän, sen sijaan kvartsin työstämisestä näillä on merkkejä.51

Ilmeisesti syy kivilajiesineiden vähyyteen on se, että sisämaan väestö on käyttänyt huomattavan paljon luuta ja sarvea työvälineisiinsä, ja vain Luoteis-Savossa, joka luontevasti liittyy Pyhäjoen – Oulunjoen rannikkoon, kuvastuu pohjoisen sädekiviliuskealueen vaikutus.

PYYNTIÄ KOUKUIN JA KUOPIN

Kalastuksessa on käytetty verkkoja, luultavasti mertoja ja katiskoja ja tietysti onkia. Leppävirran Moninmäen Holopaisen asuinpaikalta on hauska kivinen ongenkoukun varsi, joka esittää kalaa.52 Siihen on sidottu luinen väkä, eikä silloin erillistä siimanpainoa ole tarvittu. Sen sijaan luisia tai puisia koukkuja käytettäessä oli siimaan kiinnitettävä kivipaino, kun lyijymutikoita ei tunnettu. Näitä on löydetty montaa eri lajia. Toisissa on reiät päissä, toisissa urat tai nupit, ja jotkut on voitu kiinnittää keskeltäkin. Esimerkiksi Punkaharjun Kaarniemen ja Sulkavan Ruunapäänniemen – asuinpaikoilta näitä on löydetty useita.53

Tavallisin metsästysase oli yksinkertainen jousi ja nuolet, jotka oli teritetty piistä isketyillä lehden tai vinoneliön muotoisilla nuolenkärjillä, myöhemmin pitkillä ja solakoilla liuskekärjillä. Keihäänkärkiä löydöissä ei ole paljon. Mahdollisesti ne tehtiin tuolloin sarvesta, tai sitten oli keksitty muita keinoja riistan saamiseksi. Varmaan on käytetty monenlaisia satimia, ansoja ja karhun käpälälautoja metsänväen pään menoksi.

Saalis voitiin myös ajaa pyyntikuoppiin, joihin isojen eläinten yläruumis vajosi.

Nämä eivät itse päässeet sellaisesta ylös, vaan olivat avuttomia metsästäjän saapuessa paikalle. Suorittaessaan kaivauksia Kerimäen Hangasmaankankaan kivi­ kautisilla asuinpaikoilla Sakari Pälsi havaitsi näiden lähettyvillä parikymmentä syvennystä, jotka olivat laajuudeltaan metristä puoleentoista metriin. Hän suoritti kaivauksen yhden kohdalla ja totesi, että kuoppa oli ollut syvyydeltään ainakin 110 cm. Ilmeisesti se oli alkuaan ollut suppilomainen, ja Pälsin arvelun mukaan sen pohjalla olisi voinut olla teroitettu seiväs, vaikka sellaisesta ei tavattu mitään jälkiä. Muut kuopat, joista 15 oli jokseenkin selviä, näyttivät sileä kuin ne olisivat voineet olla rakenteeltaan samanlaisia.

Vedoten paikan nimessä esiintyvään hangas-sanaan, joka suomen- ja lapinkielissä merkitsee peuranpyyntilaicetta tai aitausta, Pälsi arveli paikalla joskus todella pyydetyn villipeuroja. Säilyneiden kuvausten mukaan näitä ajettiin puista tehtyihin aitauksiin, joiden aukoista eläimet juoksivat suoraan seipäillä varustettuihin ja hyvin naamioituihin kuoppiin.54

Kivikautisten kaivausten yhteydessä pyyntikuoppia on tavattu myös Pihtiputaan Muurejärvellä ja Ranuan Kolonenäkkeen asuinpaikalla, mutta mitenkään varmasti niitä ei ole voitu yhdistää kivikautisiin jäännöksiin. Pyyntikuopiksi arveltuja muinaisjäännöksiä on Savon alueella ainakin Lapinlahdella, Pielavedellä, Joroisissa, Rantasalmella, Hirvensalmella ja Juvalla, mutta tutkimusten puuttuessa niiden iästä ei ole tietoa. Ne ovat huomattavasti suurempia kuin Pälsin havaitsemat kuopat, eikä niitä ole kuin yhdestä kolmeen samassa paikassa. Ainoat, jotka ehkä saattaisivat liittyä Pälsin kuvaaman kaltaiseen pyyntiin, ovat Lapinlahden Ulpaan kuopat. Näitä on viisi ja ne sijaitsevat kahden suon välisen kapean kannaksen päässä. Kooltaan ne ovat kahdesta kolmeen metriin ja noin metrin syvyisiä.

Pälsi on pyyntikuopista puhuessaan huomauttanut, että kuoppapyynnissä on kaksi eri menetelmää, jotka molemmat tunnetaan sekä Lapissa että Afrikassa. Toisessa eläimiä ohjataan vähitellen kapenevaan, aitojen rajoittamaan tilaan, josta nämä joutuvat kuoppaan tai jyrkänteelle, toisessa vapaasti kuljeskelevat eläimet putoavat naamioituihin kuoppiin, tai näiden kulkua rajoitetaan korkeintaan hangasaidoilla, joissa aukot ovat kuoppien kohdalla.55 Mahdollisesti molemmat tavat ovat olleet käytössä jo kivikaudella.

Pyyntikuoppiin pudonneet eläimet ehkä keihästettiin tai nuijittiin kuoliaiksi kivisillä reikänuijilla, joita kampakeraamiseen aikaan on ollut montaa eri lajia. Kaikki reikäkivet eivät varmaankaan ole olleet vartettuja, sillä useissa reikä on niin pieni, että ne ovat sopineet vain painokiviksi tai lingon tapaan käytetyiksi. Jotkin korvakenuijat, suiponsoikeat ja rombinmuotoiset reikäaseet sekä paksut pyöreät hiekkakivinuijat lienevät kuitenkin olleet vartettuja, samoin kuin eräät latteat kiekkomaiset kivetkin.56

Eräät näistä nuijista ovat voineet olla ihan käteviä hirvenpyynnissä. Sen lisäksi, että ne ovat sopineet eläimen surmaamiseen, niillä on voinut nuijia taljan irti ruhosta. Nykyisinkin se tehdään kirveen hamaralla sen jälkeen, kun jalat on piirrelty veitsellä ja vatsanahka varovasti halkaistu. Viimeksi mainittuun työhön olisivat parhaiten soveltuneet sellaiset kaarevat yksiteräiset veitset, joita on joiltakin eteläsuomalaisilta asuinpaikoilta, mutta myös kaarevat piiveitset. Tärkeintähän tässä työssä on, että veitsi ei vahingoita nahan alla olevia kalvo ja.57

Kun riista oli kaadettu, lihat ja muu käyttökelpoinen osa siitä oli vietävä asuinpaikalle. Pienemmät eläimet oli helppo kantaakin, mutta suurriistalle tarvittiin kuljetusvälineitä. Alkeellisin tapa oli varmaan sitoa lihat tuoreen taljan sisälle ja vetää näin saatua myttyä perässä, mutta näin tehtiin varmaankin vain poikkeuksellisesti. Kivikautisen Savon asukkailla oli jo kehittyneitä kulkuneuvoja ja apulaisiakin, jotka vetivät näitä heidän puolestaan.

KULKUNEUVOJA

Vanhin Suomesta löydetty reenjalas on Heinolan Viikinäisistä, ja se kuuluu jo siihen vaiheeseen, kun ensimmäiset ihmiset alkoivat saapua Suomenniemelle. Samaa päällyskourullista muotoa on Rantasalmen Hevonlahden kylän läheltä suosta löydetty jalas58, joka on pituudeltaan 222 cm ja leveydeltään 75 mm. Heinolan jalaksesta poikkeavasti siinä on selvä etuosa ja seitsemän paria sidereikiä. Vaikka useitakin entisöintiyrityksiä on tehty, ei oikein ole saatu kuvitelluksi, millaiseen rekeen nämä jalakset olisivat kuuluneet. Arvellaan, että se olisi ollut jokseenkin kevytrakenteinen ja ihmisen itsensä vetämä.59

Lapinlahden Koppolan kylästä löydetty yli viisi metriä pitkä ja 20-34 cm leveä ” jättiläisjalas”60 on sen sijaan antanut parempia mahdollisuuksia entistämiseen, onpa siinä kyetty toteamaan yritys rakenteen vahvistamiseenkin. Tämä jalas on ilmeisesti yksijalaksisesta reestä, jossa alkuun on ollut 14 kaplasparia, mutta myö hemmin näiden määrä on lisätty 26 pariksi. Takaosassa on ollut tukevammat kaplaat, joista rekeä on voinut työntää, ja etupäässä vetoköysi. Mahdollisesti sitä on kiskottu myös sivukaplaisiin kiinnitetyistä hihnoista.

Ville Luho on arvellut Lapinlahden jalaksen kuuluneen kotakunnan muuttorekeen, jota olisi ollut kiskomassa viisi kuusi miestä kerrallaan, kun yhteisö on halunnut muuttaa majaa. Jalas on ajoitettu kampakeraamisen ajan lopulle.61

Keskikuurnallisia jalaksia, joiden katsotaan olevan kehittyneemmästä kelkasta tai reestä, on löydetty Kiuruvedeltä, Rantasalmelta ja Rautalammilta. Ne ovat luultavimmin peräisin kampakeraamiselta ajalta.62 Joroisista on keskiharjakkeisen jalaksen kappaleita63, ja Tervosta on etupään katkelma jalaksesta, jonka katsotaan kuuluvan vieläkin kehittyneenpään rekityyppiin. Siinä jalakset ovat tasapintaiset ja niissä on kolot kahta kaplasriviä varten.64

Tasapintaisista jalaksista alkeellisimpana on pidetty juuri Tervon jalasta, koska sen pohjana on luontainen, vain kuorittu puun pinta ja päällys on karkeasti veistetty. Sitäkin pidetään kivikautisena, ja sen arvellaan kuuluneen sen tyyppiseen kulkuneuvoon, jota jurakkisamojedit ovat käyttäneet poro rekenään.65

Luho on huomauttanut, että keskikuurnallisten jalasten, jollaisia on Kiuruvedeltä, Rantasalmelta ja Rautalammilta, löytöpaikat asettuvat kartalle siten, että ne viitoittavat tietä Sisä-Suomen järvialueelta Etelä-Pohjanmaalle ja Oulunjoen suulle. Järvialueen vesistöjen suunta on kaakko-luoteinen, ja reet kulkivat parhaiten juuri jäätä pitkin. Näin rekirikotkin sattuivat vesiväylien varsilla, ja kappaleiksi hajonneet jalakset vajosivat kesän tullen soihin ja järvenpohjiin säilyäkseen tähän päivään asti.

Jalasten löytöpaikat näyttävät myös viitoittavan tietä, jota myöten yhteydet aina Laatokalta Pohjanlahdelle hoidettiin. Tämä tie selittää sen, että tyypillistä kampakeramiikkaa levisi Pohjanlahden rannoille ja että sädekiviliuskeisia pohjalaisia esineitä käytettiin Laatokan maailmassa.

Luho on pitänyt keinotekoisena ajatusta, että sisämaan väestö olisi toiminut vaikutteiden siirtäjänä, ja pitänyt luonnollisempana, että Laatokan ympäristöjen asukkaat olisivat tehneet rekineen matkoja hylkeenpyyntiin Poh janlahdelle.66 Luho kirjoitti kuitenkin nämä ajatuksensa lähes 40 vuotta sitten, ja sen jälkeen Savon tunnettujen asuinpaikkojen määrä on moninkertaistunut. Savo on sitä paitsi Suomen ainoa maakunta, josta tällä hetkellä tunnetaan todellinen talviasuttava suurkota. Tuskin näitä asutusmuistoja enää voidaan pitää vain merkkeinä muualta tulleiden tilapäisestä oleskelusta.

Kehittyneempien kivikautisten rekien vetäjänä oli ilmeisesti koira, ja se merkitsi mahdollisuutta pitkienkin matkojen tekoon. Pohjois-Siperian asukkaiden tiedetään suorittavan parin tuhannen kilometrin pituisia matkoja koiravaljakoillaan, jotka kykenevät vetämään 280 kilon kuormaa. Kerrotaan valjakoiden voivan hyvissä olosuhteissa taittaa viidentoista peninkulman matkan päivässä. Etäisyydet eivät siis estäneet uutuuksien leviämistä.68

Kampakeraamisen ajan ihmisillä oli valittavanaan ainakin kolmenlaisia koiria. Yksi niistä oli kookas, suden kaltainen otus, ehkäpä sellainen kuin grönlanninkoirat nykyisin. Toinen oli vankkarakenteinen ehkä karja- ja kyläkoirien esi-isä ja kolmas oli voimakas dingoa muistuttava koira. Ensiksi mainittu olisi sopinut mainiosti reen vetäjäksi, mutta mahdollisesti noita toisiakin olisi voinut käyttää.

Nuo suuret koirat tunnetaan Laatokan kanaalin löytöjen välityksellä, mutta Suomestakin on koiran jäännöksiä Pihtiputaan Rönnin asuin paikalta ja ehkä Punkaharjun Kaarniemestä. Rönnistä löydetyt palaneet luut ovat kuuluneet melko pienikokoiselle koiralle69, joten mohdollisesti Suomen punainen pikinokkakin voisi etsiä juuriaan viiden tuhannen vuoden takaa.

Poron kesytys on varmaan tapahtunut paljon myöhemmin, eikä sitä voida selvittää luuaineistoa tutkimalla, kun poroa ja peuraa ei kyetä erottamaan toisistaan. Vanhin kirjallinen tieto poronhoidosta esiintyy kiinalaisissa lähteissä vuodelta 499 jKr., mutta Memfiistä on kuvaesitys, jossa nainen lypsää sarvekasta eläintä kahden koiran ja toisen sarvipään katsellessa vierestä. Porohan on ainoa hirvieläin, jonka naaraalla on sarvet, joten kohtaus esittänee juuri poron lypsämistä.

Kuvaesitys on ajoitettu vuosille 350-220 eKr., joten ainakin tuohon aikaan poro on ollut kesytetty. Missä se on tapahtunut ja minkä väestön toimesta, ei toistaiseksi ole ratkaistu. Christian Carpelan pitää Suomen saameliisten poropaimentolaisuutta vasta viikinkiajalla alkaneena, kun taas T.J. Itkonen arvelee poron kesytyksen tapahtuneen pronssikaudella.70 Missään tapauksessa Savon kampakeraamikot eivät ajelleet porolla.

Se koirien vetämä reki, jolla nämä liikkuivat, oli ilmeisesti jokseenkin pitkä ja matala, toisten entisöintiyritysten mukaan tukeva ja kaksijalaksinen, toisten mukaan nahkahihnalaitainen ahkio, joka kelpaisi vain tavaroiden kuljettamiseen.71 Olisi aika oleellista ratkaista tämä reen muotoa koskeva kysymys, sillä ne pitkät taipaleet, joita oletetaan kuljetun, edellyttävät kyllä tukevaa koirarekeä. Jos tyypillisen kampakeramiikan tekijöillä on ollut vain myttyjen hinaamiseen sopivia vetureita, taipaleet ovat taatusti jääneet lyhyemmiksi.

Kesäisin liikuttiin luultavasti yksipuisilla ruuhilla, mutta vain pari ruuhilöytöä koko Suomesta on toistaiseksi kyetty ajoittamaan kivikauteen. Tunnetut esihisto­rialliset ruuhet ovat olleet neljä – viisi metriä pitkiä ja noin 60 senttiä leveitä, ja luultavasti niiden keula joskus on veistetty eläimenpfan muotoiseksi. Hirvenpäisiä veneitähän esiintyy kalliotaiteessa ja tapa on säilynyt nykypäiviin ainakin Gotlannissa, missä olen nähnyt linnunpäällä varustetun yksipuisen ruuhen.

Ruuhien ohella on soudettu haapioita, jotka ovat saattaneet olla huomattavasti suurempia. Helsingistä on löydetty kappale mäntypuisesta haapiosta, jonka on arveltu olleen seitsemisen metriä pitkän. Melojakin, jotka saattaisivat olla kivikaudelta, on löydetty.72

Soista tavatut sukset sen sijaan on enimmäkseen ajoitettu pronssi- ja rautakaudelle, vain yksi Pattijoelta löydetty on ehkä kivikaudelta. Se kuitenkin osoittaa, että hiihtäenkin on liikuttu. Myös Itä-Karjalan kalliopiirroksiin on usein kuvattu hiihtäjiä.

Hiihtäjä saattoi kiskoa tavaroita perässään keveässä ahkion kaltaisessa veturissa. Yksi tällaisen emäpuu, joka on löydetty Kuusamosta, on ajoitettu yli viisi ja puoli tuhatta vuotta vanhaksi.73 Me voimme siten kuvitella hirvimiehemme suksillaan veturi perässään tai mukavammin koiravaljakolla ajaen saapumassa kotirannalleen, missä tukeva maja odottaa.

YLELLISYYSESINEITÄ JA RAAKA-AINEKAUPPAA

Tyypillisen kampakeramiikan aikaisilla asuinpaikoilla esiintyy monia sellaisia esineitä ja raaka-aineita, joita ei ole voitu saada aivan niiden välittömästä läheisyydestä. Aikaisemmin on jo puhuttu luvussa “Kiviseppiä ja kauppiaita” siitä, kuinka jo vanhimman pyyntiväestön aikana Aunuksen viheriäliusketta ja pohjoisen sädekiviliusketta ilmestyi paikkoihin, missä sitä ei ollut luonnossa. Nyt asuinpaikoilla alkaa esiintyä myös meripihkaa ja piitä. Edellistä tavataan luonnossa pääasiassa Jyllannin länsirannikolla ja Itämeren eteläosissa, Latviassa, Liettuassa ja Puolan pohjoisrannikolla, jälkimmäistä toisaalta Etelä-Skandinaviassa, toisaalta alueella, joka ulottuu Vienanmeren pohjukasta Valdain ylängölle.

Savosta meripihkaa ei toistaiseksi ole löydetty paljon, mutta se kuuluu niihin. alueisiin, joilta piiesineistöä on runsaasti. Osaksi on löydetty aivan valmiita esineitä, osaksi teelmiä, mutta myös iskoksia, ja siitä päätellen piitä on tuotu raaka­aineena ja se on vasta täällä työstetty.

Luultavasti kaikki Savon asuinpaikoilta tavattu pii on itäistä tuontia. Tämä pii, jonka yleensä arvellaan olevan peräisin Valdain piialueilta, on väriltään vaaleaa tai tumman punertavaa tai ruskeaa, joskus violettiin vivahtavaa tai harmahtavaa. Viimeisten tutkimusten mukaan se olisi kiintokalliosta louhittua. Julius Ailio on kuitenkin arvellut, että piitä ei olisi tuotu suoraan Valdailta, vaan että Aunuksen kivikautinen keskusalue olisi toiminut välittäjänä. Sieltähän on saatu samaan aikaan myös viheriäliuske-esineitä ja ehkä vuolukiveäkin, jota Suomessa esiintyy vain harvoissa paikoissa Pohjois-Karjalassa ja itäisellä Pohjanmaalla.74

Vuolukiveä on käytetty pääasiassa reikänuijiin, sillä pehmeänä materiaalina se ei olisi soveltunut teräaseisiin. Sen sijaan se oli erinomaista veistoksellisten eläinpääaseiden ja muiden kulttiesineiden valmistukseen. Edellä on ollut puhetta koristetuista pallonuijista, jotka usein ovat vuolukiveä, mutta siitä on tehty myös korvakenuijia ja ristin muotoisia nuijia sekä kiekon kaltaisia reikäkiviä. Esimerkiksi Maaningalta ja Rantasalmelta on vuolukivinuijia, joiden pinta on koristettu piirroksin.75

Tavallisimmat viheriäliuske-esineet, joita kampakeraamisena aikana tuotettiin Aunuksesta, olivat niin kutsuttuja itäkarjalaisia tasa- ja kourutalttoja. Nämä on valmistettu yksipuolisella reunaiskennällä, ja siten ne ovat helposti tunnistettavissa trapetsin tai lähes kolmion muotoisesta poikkileikkauksestaan. Näitä on löydetty Savon alueelta kolmisenkymmentä, ja useimmat on saatu Kerimäeltä ja Kiuruvedeltä.76

Viheriäliuskeisten talttojen päävalmistuskeskukseksi on arveltu Suojun kivikautista asuinpaikkaa Äänisen rannalla, missä viheriäliusketta esiintyy luontaisena. Talttoja on arveltu kuljetetun länteen Suojujokea pitkin, jonka varrella Ala­Salmen kivikautisella asuinpaikalla olisi voinut olla jonkinlainen välitysasema. Sieltä on vielä talttojen teelmiäkin, mutta lännempänä on enimmäkseen vain valmiita esineitä. Talttoja on levinnyt laajalle alueelle. Paitsi Suomesta, niitä on tavattu Virosta, Latviasta, Ruotsista, Keski- ja Itä-Venäjältä, jopa Länsi-Siperiasta. Suomessa näitä esiintyy runsaasti Oulunjärven korkeudelle asti, mutta sitä pohjoisempana niitä on vain jokunen sieltä täältä.77

Vain harvat itäkarjalaiset taltat on löydetty asuinpaikoilta, ja sen tähden niiden

ajoitus on jäänyt jossain määrin epävarmaksi. Mahdollisesti niiden tuonti on alkanut jo varhaiskampakeramiikan aikana ja jatkunut kivikauden lopulle. Voimakkainta se lienee ollut Itä-Suomessa tyypillisen kampakeramiikan aikana, mutta Länsi-Suomeen nämä esineet levisivät luultavasti jonkin verran myöhemmin.78

Tasa- ja kourutalttoja on yleensä pidetty puuntyöstämisvälineinä. Mikäli ne ovat olleet vartettuja, ne ovat olleet poikittain varteen nähden, jolloin ne ovat sopineet puun kuorimiseen ja kovertamiseen. Pienikokoisempia on käytetty myös nahankäsittelyssä, kaapimisessa, lautaa vasten leikattaessa ja ehkä myös saumojen oikomisessa.

Viheriäliuskeisia esineitä on kuitenkin arveltu pidetyn arvoesineinä eikä jokapäiväisinä työkaluina. Asuinpaikoiltahan niitä on vähän, mutta huomattava osa on löydetty vedestä, joten näyttää siltä kuin niitä olisi heitetty tahallaan metsiin ja veteen. Tätä ajatusta on lietsonut myös Kiuruveden tavattoman upea kourutaltta, jossa ei ole minkäänlaisia käyttö jälkiä.79

Viheriäliuske-esineiden on arveltu olleen haluttuja vaihtovälineitä, siis eräänlaista rahaa. Kanssakäymisen eräs muoto oli varmaankin jonkinlainen lahjanvaihtojärjestelmä, jossa outojen perhekuntien tai muiden joukkojen kohdatessa hyväntahtoisuutta osoitettiin lahjoja tarjoamalla. Kun keramiikan yhteiset piirteet laajoilla alueilla selitetään sillä, että vaimot tuli ottaa oman yhteisön ulkopuolelta, tulee mieleen, että arvoesineinä pidetyt taltatkin olisivat voineet levitä juuri naimiskauppojen seurauksena. Niitä olisi annettu vastalahjoiksi näppäräsormisista tyttäristä, jotka puolestaan olisivat opettaneet kotiseutunsa koristelukuoseja uuden kotakuntansa asukkaille.

Piikauppa ei kuitenkaan sovellu yhtä helposti yksinkertaiseen lahjanvaihdon järjestelmään kuin eksoottiset loistoesineet. Sen yhteydessä lienee oletettava todelliseen kaupankäyntiin verrattavaa toimintaa. Samantapaisen toiminnan voidaan olettaa olleen myös asbestin käytön leviämisen perusteena myöhemmin. Vieraskäyntien, ryöstöretkien ja naimakauppojen lisäksi esineistöä ja raaka­aineita on välittynyt heimolta toiselle myös ammattimaisten tai puoliammattilaisten kauppiaiden välityksellä.80

Tavaranvaihto edellyttää myös vastinetta, ja monet ovat pohtineet sitä, mitä piin maksuksi olisi voitu suorittaa. Myöhempien aikojen rikkaus, turkikset, tuskin ovat olleet tarpeellisia niille, jotka itse ovat asuneet metsien äärillä, mutta hylkeenrasva näille ehkä olisi kelvannut. On myös mahdollista, että ihan tavalliset ruokatarvikkeet, kuivattu kala ja liha sekä muokatut nahat ovat olleet haluttua tavaraa. Ne, jotka ovat suunnanneet toimintansa raaka-aineiden hankintaan ja niiden kuljetukseen etäisille alueille, eivät ole ennättäneet tehdä kaikkia niitä jokapäiväisen elämän askareita, joista vähemmän erikoistuneiden yhteisöjen elämä on koostunut.

Aivan merkillisistä asioista on joskus maksettu uskomattomia summia, kuten yksisarvisen sarvijauheesta tai pyhimysten luista. Siten voisi kuvitella, että raaka-aineiden vastineeksi olisi voitu tarjota vaikka kuivattuja kärpässieniä. Näitähän muinaiset samaanit ovat käyttäneet loveenlankeamisensa välineinä. Tai onhan täällä voitu erikoistua purupihkan valmistukseen, sellaista kun on säilynyt Kerimäen Kankaanlaidan ja Pieksämäen Naarajärven asuinpaikoilla.81

Kustaa Vilkunan selvityksen mukaan kuusenpihkaa piti aika tavalla esipureskella ennen kuin siitä tuli punertava hyvänmakuinen möykky, jollaisia tiedetään myydyn ja annetun !ahjoiksi vielä viime vuosisadalla. Tätäkin parempaa purupihkaa saatiin männynpihkan kappaleista, jotka muurahaiset olivat kuljettaneet pesiinsä ja kyllästäneet hapollaan. Vilkuna epäilee, että juuri savolaiset olisivat siirtäneet purupihkan pureskelun 1500- ja 1600-luvuilla Ruotsin suomalaisalueille, mistä se myös tunnetaan. Vaikka pihkaa on purtu eri tahoilla maailmaa, voisi hyvin kuvitella, että sen keruu tai suoranainen “viljely” ja kauppaaminen olisi saattanut pälkähtää jonkun kekseliään “savolaisen” päähän jo kivikaudella, ja siitä olisi kehitetty arvostettu vaihtoväline.

Aivan yllättäen on viime aikoina paljastunut sellainenkin seikka, että Suomen

mantereelta on viety astiasavea Ahvenanmaalle.83 Tämä panee uumoilemaan, että kaikkea mielikuvitusta ei vielä ole käytetty vaihtotavaroiden keksimisessä.

PYYNTIMIEHEN VIIMEINEN LEPOSI]A

Kuten jo ennen saviastioiden aikaa, hautaukset suoritettiin maahautoihin, joissa punamulta näytteli huomattavaa osaa. Kuopat ovat yleensä olleet noin miehen mittaisia, mutta joskus punamultaa on löydetty laajemmaltakin alueelta, eikä ole voitu todeta kuopan sisältäneen useita vainajia. Luuston osia on säilynyt äärimäisen harvoin, ja silloinkin pääasiassa hammaskiillettä. Näin ollen Suomessa ei ole saatu tietoja vainajien rotupiirteistä.

Yhteistä näille haudoille on se, että vainaja on peitetty joko kokonaan tai osaksi punamullalla, mutta hautojen muu varustelu on vaihdellut suuresti. Joissakin haudoissa on ollut kasoittain koruja ja kauniisti iskettyjä piiesineitä, toisissa taas ainoa merkki hautauksesta on ollut punamultaläikkä. Sen ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, että hauta olisi alkuaankin ollut esineetön. Luu- ja puuesineetkään eivät ole säilyneet Suomen maaperässä.

Haudat on yleensä tavattu asuinpaikkakaivausten yhteydessä, mutta on voitu todeta, että monessa tapauksessa nämä ovat muodostaneet kalmistoja. Se merkitsee tiettyä jatkuvuutta asuinpaikan käytössä, sitä, että sama ryhmä on palannut sinne aina uudelleen ja haudannut vainajansa asuinpaikkansa läheisyyteen. Eräs tällainen paikka on Kiuruveden Kariaho. Siellä on ollut ainakin kolme punamultahautaa, joista esineet valitettavasti löytyivät hiekanajossa, ja C.F. Meinander ja Ville Luho, paikalla käyneet tutkijat, pääsivät tutkimaan vain jäännöksiä.84

Yhdestä haudasta oli löydetty kaksi piikärkeä, joista toinen on todella upea, yli 18 cm:n pituinen. Toinen, jonka Torsten Edgren on tulkinnut veitseksi85, on vajaan kymmenen sentin pituinen, mutta sekin kauniisti muotoiltu. Lisäksi hau­ dassa oli aivan punamullan värjäämä kivi-iskos. Toisessa haudassa olivat ne seitsemän soikeahkoa liuskeriipusta, joista jo on ollut puhe korujen yhteydessä. Luho on tulkinnut edellisen miehen haudaksi ja jälkimmäisen naiselle kuuluneeksi. Näiden välillä oli ollut vielä kolmas hauta, joka mahdollisesti on ollut löydötön.

Kiuruvedellä on toinenkin paikka, jossa voisi olla punamultahautoja. Inventoinnissa kesällä 1977 havaittiin näet Tuonelanharjun hautausmaata varten varatulla alueella kampakeraaminen asuinpaikka ja viisi punamultaläikkää, jotka todennäköisesti ovat hautoja.

Löydöttömiä hautoja näyttävät olleen Vieremän Hukkalanharjulta tavatut kahden metrin pituiset ja metrin levyiset punamultaläikät, joilla on ollut syvyyttäkin n. 30 cm. Paikalta on kuitenkin myös murunen meripihkaa, joka saattaa viitata tuhoutuneeseen hautaan.86

Leppävirran Moninmäen Holopaisen asuinpaikalla havaittiin myös punamultaläikkiä. Yhden näistä Luho on uskaltanut tulkita haudaksi87, mutta parin muunkin läikän läheisyydestä on hauta-antimiksi sopivia löydöksiä, joten mahdollisesti hautoja on ollut useampia. Läikkien laajuuden ei ole tarvinnut merkitä hautakuopan laajuutta, jos vainaja on ollut vain osittain väriaineella peitetty.

Edellä mainittu kalan muotoinen ongenkoukun varsi, piinuolenkärki ja punaiseksi värjäytynyt piikaavin ovat Luhon toteaman haudan löytöjä. Yhdestä punamaaläikästä on piinuolenkärjen katkelma, toisen lähettyviltä liusketaltta ja kol mannesta on suuri määrä saviastianpaloja. Sen lähettyviltä on lisäksi savikuvioiden katkelmia ja meripihkan murunen. Tyypillisen kampakeramiikan lisåksi on tältä

.  

 löytöalueelta myös itäeurooppalaista kuoppakeramiikkaa, jota lännempänä ei juuri esiinny.

Eteläisellä Saimaalla on punamultahautoja ainakin Taipalsaaren Vaaterannasta. Yhdessä näistä on ollut liuskerenkaita ja meripihkaa, jotka piikärkien ohella ovat olleet punamultahautojen tavallisimpia hauta-anteja. Punamultaa, joka on rautapitoista savea, esiintyy Suomessa luontaisena, ja esimerkiksi Kiuruvedellä sitä on Tapanaholla. Haudoissa tavattu voimakas väriaine on ilmeisesti valmistettu luonnossa esiintyvää punamultaa kuumentamalla, jolloin sen rautaoksiidipitoisuus on suurentunut ja se on saanut hehkuvan punaisen värin.88

Jo vanhimman kivikauden mammutinmetsästäjät tunsivat punamullan ja käyttivät sitä luolamaalaustensa tekemiseen. Sillä peitettiin myös vainajia ja sitä annettiin näille mukaan hauta antimena. Eräästä ranskalaisesta vanhimman kivikauden haudasta on peuransarvesta tehty punamullalla täytetty putkilo, ja nuoremman kivikauden haudoissa on voinut olla punavärillä täytetty saviastia tai pieniä punamultakasoja. Tapa on tavattoman laajalle levinnyt, sillä punamullan käyttö hautojen yhteydessä tunnetaan erilaisten ja eriaikaisten kulttuurien parista alueella, joka ulottuu Länsi-Euroopasta Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan. Varsinkin nuoremmalla kivikaudella punamultahautaukset olivat tavallisia, ja Etelä-Venäjällä on kokonainen kulttuuriryhmä nimitetty punamultahautaku!ttuuriksi.

Punamullan merkitystä on selitetty monella tavalla. Arkipäiväisin on ehkä venäläisen Brjusovin esittämä teoria, että punamulta olisi pantu hautoihin, jotta ne erottuisivat toisistaan. Useimmat tutkijat ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että punamullan käyttöön liittyy uskonnollista symboliikkaa.

Kovin mielikuvituksellinen ei ole ajatus, että punamultaa sisältävät pienet savikupit olisivat haudoissa, jotta vainaja voisi tatuoida tai maalata itseään. Punaväriä on joidenkin luonnonkansojen parissa pidetty paitsi kauniina myös “pahalta silmältä” suojelevana aineena. Punaväri oli siten yhtä tarpeellinen haudantakaisessa elämässä kuin ruoka ja juoma ja työvälineet, jotka vainaja sai mukaansa.

Punamullan käytön on myös selitetty korvaavan aikaisempia uhritoimituksia, joissa uhrieläinten veri olisi johdatettu vainajan suuhun. Tämän todisteeksi on esitetty eräs italialainen hauta, jossa punamultaläiskästä kulki väri juova kohti pääkalloa. Tämä selitys ei kuitenkaan sovi tapauksiin, joissa vainajan luut ovat värjäytyneet punaisiksi.

Joskus on kuviteltu, että kuoleman jälkeen vainajan ruumiin pehmeät osat on poistettu esimerkiksi jättämällä tämä joksikin aikaa asuinpaikan ulkopuolelle, missä villieläimet pian huolehtivat työstä. Kun luut olivat puhtaat, ne maalattiin punaisiksi ja haudattiin. Tällaisista “puhdistustavoista” on merkkejä arojen suurissa kurgaaneissa, joihin on haudattu aina uudelleen pitkien aikojen kuluessa.89

Siellä, missä luurangot ovat säilyneet, on kuitenkin havaittu, että nämä ovat kokonaisia ja luut ovat oikeilla paikoillaan, joten tuo edellä oleva selitys ei päde. Todennäköisesti ruumiit on värjätty tai peitetty punamaalilla heti kuoleman jälkeen, ja väri on painunut luihin muun aineksen lahottua. Mahdollisesti vainajille on haluttu palauttaa elämä punavärin avulla, tai heille on ainakin haluttu antaa elämän väri kuolonkalpeuden sijaan.

Torsten Edgren, joka Suomessa eniten on tutkinut kivikautisia hautaustapoja, on kuvannut muutamien luonnonkansojen punamultaan liittyviä hautausrituaaleja. Eräs austraalialainen heimo asettaa kuolleet päiväksi tai pariksi paareille hiljaisen tulen yläpuolelle. Kun vainajan nahka alkaa kärventyä, kiskotaan se irti. Kaikki ruumiin aukot ommellaan kiinni ja ruumis hierotaan punamullalla. Se haudataan puuhun rakennetulle alustalle ja haaskalinnut pitänevät lopusta huolen.

Etelä-Amerikassa kuolleen ruumiista irrotetaan kaikki pehmeät osat ja luut maalataan punaisiksi. Eräät toiset intiaaniheimot taas kaivavat jonkin aikaa haudattuina olleet luut maasta ja maalaavat ne, minkä jälkeen ne asetetaan koriin. Tämän tarkoituksena on helpottaa vainajan muuttumista punaiseksi Urukulinnuksi, jonka hahmossa se jatkaa elämäänsä. Afrikassa taas “tsuringakultissa” pienillä syvennyksillä varustettuja kivilevyjä maalataan punavärillä, jotta ne tulisivat eläviksi.90

Kaikissa eri käyttömuodoissaan punamulta on siis “elämän väri”, jonka käyttö, niin makaabereja muotoja kuin se ehkä on saanutkin, on tähdännyt kuoleman ja pahan vastustamiseen ja ilmaissut käyttäjiensä optimistisen elämänasenteen. Niin kauan kuin on punamultaa, on myös toivoa ikuisesta elämästä.

Back To Top