skip to Main Content

ARKEOLOGISEN TIEDON RAJAT

Kuka tahansa voi joutua
arkeologisen tiedonmurusen löytäjäksi. Siihen ei tarvita asialleen
omistautunutta museomuumiota tai pölyttyneitten arkistojen koluajaa.
Arkeologinen löytö tai muinaisjäännös saattaa tulla vastaamme aivan lähimmässä
ympäristössämme ja aivan tavallisissa askareissamme.

Niiden vuosien aikana,
jolloin esihistoriallista aineistoa Savonkin alueelta on kertynyt, maailma
ympärillämme on muuttunut monella tavalla. Nuo muutokset heijastuvat eri
aikakausilta peräisin olevien esineiden löytötiedoissa, joiden selaaminen on
kuin mielenkiintoisen kansatieteellisen filmin katsomista. Vaikkakin useimmat
kivikirveet ja taltat on löydetty kyntötöissä tai perunannostossa, löytötapahtumia
on monia muitakin ja niissä kuvastuvat suomalaisen ympäristön muutokset koskien
perkauksesta moottoriteiden rakentamiseen.

Siellä missä
järjestelmällistä muinaisjäännösten paikallistamista (ns. inventointia) ei ole
suoritettu, ovat vain sattumalta esiin tulleet löydöt yleensä valaisemassa
menneisyyden tapahtumia. Niinpä esimerkiksi Anttolan pitäjästä ei toistaiseksi
tunneta yhtään ainoata varmaa kiinteätä muinais jäännöstä1, mutta
sieltä saadut irtolöydöt osoittavat, että kivikauden mies on niilläkin seuduin
liikkunut. Näiden esineiden löytöolosuhteet valaisevat sitä paitsi puheena
olevaa aihetta: kivikirveen (KM 6711) on löytänyt haudankaivaja Kalle Korhonen
kaivaessaan hautaa Antto­ lan hautuumaalla 2. 9. 1914, kourutaltan (KM 20917)
havaitsi Ville Ikonen rantahietikossa uintiretkellään. Jäppilän ainoan
toistaiseksi tietooni tulleen kivikautisen esineen, hienon kourutaltan (KM
16338), keksi Erkki Riikonen töistä tullessaan kivikkoiselta mäeltä kannon
juurelta ja aivan maanpinnasta.

Jotkin esineet, kuten
viimeksi mainittu, saapuvat nopeasti löytämisen jälkeen museoon ja tutkimuksen
ulottuville, mutta toiset kokevat vaihtelevia kohtaloita ennen tutkijan
pöydälle ilmestymistään. Niinpä Heinäveden (aikaisemmin Leppä­ virtaa)
Koskijärveltä löydetty reikäkirveen kappale (KM 2115) oli löytämisen jälkeen
kulunut pienemmäksi, koska siitä lohkottuja palasia oli survottu ja sekoitettu
lääkkeeksi. Useiden esineiden kohdalta löytyy tieto, että niitä on pidetty
taikakaluina.2 Esimerkiksi lisalmelta löydetystä tasataltasta (KM
3588:5) tiedetään, että sitä on käytetty “paiseidenpainelukaluna”.

Sattumalta löydetyt
esineet ja paikallisten asukkaiden havaitsemat kiinteät muinaisjäännökset
muodostavat koko maata kattavan verkon, johon arkeologit takertuvat. Mutta niin
kuin jokaiseen verkon silmukkaan ei tartu kalaa, ei myöskään jokaisen
löytöpaikan ääreen ole saapunut arkeologia, joka suorittaisi tarkempia
tutkimuksia. Inventointi- ja kaivaustoimintaa säätelevät suuressa määrin
nopeasti kehittyvän yhteiskunnan tarpeet. Siellä, missä rakennetaan teitä ja
taloja, siellä joudutaan tekemään pikaisia inventointeja ja suorittamaan
laajoja kaivauksia. Siellä, missä elämä soljuu rauhalliseen tahtiin,
vuosituhantiset asuinpaikat säilyvät koskemattomina, ja vain satunnainen kulkija
ehkä poimii talteen jonkin merkillisen esineen. Arkeologinen lähdeaineisto on
siten jatkuvasti kasvavaa ja todistusarvoltaan muuttuvaa. Arkeologin lempisanat
“ehkä”, “kenties” ja “mahdollisesti” ovat
ehdottoman tarpeellisia.

Silloinkin, kun tutkijat
itse pääsevät valitsemaan kohteensa, kuva saattaa vääristyä. Esimerkiksi se,
että paljon tutkitut kivikautiset asuinpaikat keskittyvät Etelä­Suomeen ja
Pohjanmaalle pitkin muinaista rantaviivaa, johtuu maankohoamiskronologian
arkeologeille tarjoamista mahdollisuuksista. Aivan samoin asuinpaikka, jonka
liesissä on säilynyt hyviä hiiliä, saattaa saada ansaitsematonta merkitystä,
varsinkin jos nämä hiilet Cl 4-analyysiä tehtäessä antavat sellaisia tuloksia,
joita arkeologit ovat toivoneet. Seutu, jossa arkeologisiin tutkimuksiin
annetaan runsaasti varoja tai josta joku innokas arkeologian harrastaja on
kotoisin, muodostuu helposti muinaisuuden kulttuurikeskukseksi.

Vaikka ensimmäinen
esihistoriallinen esine Savon alueelta on saapunut Kansallismuseon kokoelmiin
jo vuonna 1859, ja ensimmäiset kaivaukset suoritettiin jo 1880-luvulla, Savosta
tunnettiin pitkään vain vähän arkeologisia löytöjä. Kivikautisten esineitten
harvinaisuutta varsinkin Etelä- ja Keski-Savon alueilla selitettiin maaperän
karuudella, mikä olisi kuvastunut myös niukkoina kalansaaliina.3
Rautakaudella Savon järvillä kuviteltiin liikkuneen vain sarvea, luuta, puuta,
nahkaa ja tuohta käyttäneitä lappalaisia, joista ei olisi jäänyt merkkejä,
koska orgaaniset aineet säilyvät huonosti Suomen vain niukasti kalkkia
sisältävässä maaperässä.4

Viimeiset vuosikymmenet
ovat tuoneet suuren muutoksen Savon muinaisjäännösten lukumäärään.
Esihistorialliset löytöpaikat on seutukaavoituksen tähden jouduttu ottamaan
perusteellisen selvityksen kohteiksi, ja muutamissa pitäjissä on päästy
tekemään yksityiskohtaisia inventointejakin. 1970-luvulla herännyt innostus
kalliomaalausten etsimiseen toi Savon alueelta esiin uuden, uskomattoman upean
muinaisjäännösryhmän, ja arkeologin viran perustaminen Kuopion museoon vuonna
1974 nosti muutamassa vuodessa Pohjois-Savon tunnettujen kiinteiden
muinaisjäännösten luvun moninkertaiseksi.5

Samalla kuitenkin
tasapainoisen kokonaiskuvan laatiminen Savon muinaisuudesta tuli vaikeammaksi.
Kun osa pitäjistä on inventoitu ja osa ei, kuva pakostakin vääristyy.
Esimerkiksi Kiuruvedeltä tunnettiin ennen inventointia viisi varmaa
kivikautista asuinpaikkaa,6 perusinventoinnin jälkeen 31.7
Kun Etelä-Savossa inventointeja on suoritettu vain neljällä alueella (Mikkelin
kaupungissa ja maalaiskunnassa, Pieksämäen kaupungissa ja maalaiskunnassa,
Juvalla ja Sulkavan kirkonkylän seuduilla), on selvää, että tämä aineisto tuo
hyvin epätasaisesti esiin maakunnan eri osat.

Myös kaivaukset ovat
olleet satunnaisia ja vain murto-osa niistä on suoritettu Savon esihistorian
kannalta oleellisten seikkojen selvittämiseksi.8 Vaikka
tunnistettujen kivikautisten asuinpaikkojen lukumäärä on tällä hetkellä
ylittänyt kahden sadan rajan, vain noin kolmellakymmenellä on suoritettu
kaivauksia, ja näistäkin vain harvat ovat olleet todella mittavia. Yli kahden
sadan neliömetrin alueita on tutkittu Tuusniemen Laukansalossa, Suonenjoen
Saunaniemessä, Leppävirran Voutilaisen maalla, Sulkavan Kapakkamäellä ja
Ruunapäänniemellä sekä Säämingin Pääskylahdella. Vain Pieksämäen Naarajärvellä
ja Kerimäen Vehkarannassa

 

 tutkittu
alue on ollut laajempi kuin 400 m2 Vertailun vuoksi mainittakoon,
että Vantaan Jönsaksen asuinpaikalla oli vuoden 1986 alkuun mennessä tutkittu
n.7 000 m2:n alue9, ja Viipurin Häyrynmäellä jo tämän
vuosisadan alussa n. 8 000 m2.10 Kaikkien Savon alueella
tutkittujen asuinpaikkojen kaivausalat yhteensäkään eivät vastaa kumpaakaan
näistä.

Tutkimustilanteesta
kertonee jotain sekin, että Kerimäen kuudesta asuinpaikasta peräti viidellä on
suoritettu jonkinlaisia tutkimuksia ja Sulkavan viidestätoistakin viidellä,
mutta Kiuruveden kolmestakymmenestä vain kolmea on kaivettu ja Pielaveden
viidestätoista vain yhtä; Säämingin eli Savonlinnan Pääskylahti on luultavasti
Savon kuuluisin kivikautinen asuinpaikka, mutta se on myös Savonlinnan ainoa.

Useat tunnetut
suomalaiset arkeologit ovat kuitenkin suorittaneet kaivauksia Savon alueella. Itse
suomalaisen arkeologian “isä” J. R. Aspelin kaivoi vuonna 1886
Mikkelin Tuukkalassa ja Ristiinan Haukkavuorella ja Linnasaarella.11 Suomen
ensimmäinen valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo on suorittanut
tutkimuksia ainakin Kiuruvedellä (1888) ja Sonkajärvellä (1889), Suomen
ensimmäinen huomattava kivikauden tutkija Julius Ailio Kiuruveden Hinkusalmella
(1902) ja Lapinlahden Kärkkäisen asuinpaikalla (1925). Aarne Äyräpää, joka on
luonut Suomen kivikauden suhteellisen kronologian, on tutkinut Pielaveden Virranniskan
(1919), Sulkavan Kapakkamäen (1927) ja Säämingin Pääskylahden (1929) asuinpaikkoja,
ja paremmin kirjailijana kuin arkeologina yleiseen tietoisuuteen jäänyt Sakari
Pälsi on kaivanut Siilinjärvellä (1928), Joroisissa (1923), Sulkavalla (1934),
Mikkelissä (1934) ja Kerimäellä (1929, 1936). Ennen sotia Savon alueilla
liikkuneiden arkeologien joukkoon kuuluvat vielä Nils Cleve (Sääminki, Pääskylahti
1927), Esko Sarasmo (Mikkeli 1938-1939) ja Jorma Leppäaho (Kerimäki 1937,
Mikkeli 1937-1938).

Sotien jälkeen varsinkin
Ville Luho, C. F. Meinander ja Jorma Leppäaho ovat tutkineet Savon
löytöpaikkoja. Näistä viimeksi mainittu suoritti Mikkelin Visulahden tärkeän
kaivauksen (1954-1955). C. F. Meinander on tutkinut mm. Kuopion Luukonsaaren
löytöpaikan (1964), erään niistä, joiden ansiosta kuva Suomen rautakauden
alusta on muuttunut. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana varsinkin Christian
Carpelan, Heikki Matiskainen, Pekka Sarvas ja Jussi-Pekka Taavitsainen ovat
kiinnittäneet huomiota Savon alueen esihistoriaan, kaksi viimeksi mainittua
erikoisesti maakunnan kalliomaalauksiin. Museoviraston tutkijan Matti Huurteen
ja Kuopion museon ensimmäisen arkeologin Lauri Pohjakallion ansiosta kuva Savon
kiinteistä muinaisjäännöksistä on alkanut selkiintyä.

Uutta Savon esihistoriaa
valaisevaa aineistoa on käsitelty monissakin tutkielmissa, mutta tietoaines on
mitä suurimmassa määrin hajallaan. Monia tärkeitä löytöpaikkoja on
julkaisematta, eikä kaikista ole kunnollisia tutkimuskertomuksiakaan. Aineistoa
on kuitenkin tavattoman paljon enemmän kuin vuonna 1947, jolloin Juhani Rinteen
kirjoittama Savon esihistoria ilmestyi. Myös käsitys koko Suomen esihistoriasta
on monessa suhteessa muuttunut. Niinpä lienee aiheellista paneutua Savon
muinaisuutta kokoamaan tässäkin vaiheessa, vaikka on aivan selvää, että monen
arvoituksen ratkaisu vielä lepää maassa. Niin on kuitenkin aina arkeologiassa.
Aina silloin tällöin suoritettu yritys koota tiedot yhteen osoittaa
aukkokohdat, ja niiden tukkiminen on tulevan tutkimuksen tehtävä.

Se kuva, minkä minä tällä
hetkellä pystyn näkemään, on tämä.

AJOITUSTEN GEOLOGISET PERUSTEET

Vielä kymmenen tuhatta
vuotta sitten suuri osa Suomea oli paksun jään peitossa, sillä Euroopassa
elettiin viimeisen jääkauden loppuvaiheita. Jos ihmisiä on täällä sitä ennen
liikkunut jonkin lämpimämmän välikauden aikana, heistä ei ole tavattu merkkejä.
Jotain elämää täällä kuitenkin on ollut n. 35 000 vuotta sitten, koska
Rovaniemeltä on tavattu sen ikäistä turvetta hiekkakerrosten alta, Torniosta on
peuransarvilöytö ja mammutinhampaita on löydetty useasta paikasta, muun muassa
Nilsiästä. Näistä merkeistä päätellen riista on tullut täällä toimeen, joten
ihmiselläkin olisi ollut elämän edellytykset. Ehkä jäätymisestä ja sulamisesta
aiheutuneet maanpinnan muutokset ovat hävittäneet kaikki todisteet.

Viimeisimmän
jäätiköitymisvaiheen keskus oli Skandinavian tuntureilla ja laajimmillaan
jäätikkö ulottui Keski-Eurooppaan. Brittein saarilla, Novaja Zemljalla ja
Uralilla oli lisäksi omat jäätikkönsä, ja Alppien jääpeitteen erotti
mannerjäätiköstä vain kapea jäätön alue. Englannin kanaali ja Pohjanmeri olivat
silloin mannerta, sillä meren pinta oli melkein sata metriä nykyistä alempana. Jäätiköiden
reuna-alueilla oli puutonta tundraa ja Etelä-Euroopassa kasvoi havumetsiä. Tundralla
vaelsi mammutteja, villakarvaisia sarvikuonoja, visenttejä ja peuralaumoja,
joista jääkauden aikaiset suurriistan metsästäjät saivat ravintonsa ja
raaka-aineita vaatteisiinsa ja työkaluihinsa.

Nämä viimeisen jääkauden
aikaiset ihmiset olivat ihan samaa rotua kuin nykyisetkin. Vaikka he käyttivät
puusta, luusta, sarvesta ja kivestä tehtyjä työkaluja, he olivat vanginneet
tulen palvelijakseen, hautasivat vainajansa ja loivat upeaa taidetta, joka
kuvasi heidän riistaansa ja sen pyydystämistä.

Noin 20 000 vuotta sitten
ilmasto alkoi huomattavasti lämmetä ja jää alkoi sulaa. Tundrakasvillisuus
valtasi yhä suurempia alueita jään reunan väistyessä, ja metsiä alkoi kasvaa
sinne, missä aikaisemmin oli ollut vain ruohoa ja jäkälää. Tämä sai peurat
liikkeelle. Ne eivät viihtyneet metsissä, vaan ryhtyivät vaeltamaan jäätikön
reunaa seuraten pohjoiseen. Arvellaan osan ihmisistä lähteneen seuraamaan näitä
ja siten asuttaneen alueita yhä kauempana pohjoisessa.

Metsien vallatessa yhä
enemmän alaa oli ihmisten sopeuduttava uusiin olosuhteisiin. Osa riistasta
pakeni pohjoiseen, osa kuoli sukupuuttoon. Kalastuksesta tuli tärkeä osa
ravinnon hankintaa, ja metsiä oli pakko ryhtyä raivaamaan elintilan saamiseksi.
Kirveestä tuli tärkein työkalu, ja sen tähden tätä vaihetta on joskus
kutsuttukin “kirvesajaksi”. Sen aikana ensimmäiset ihmiset
ilmestyivät Suomen alueelle.

Noin 12 000 vuotta sitten
jäätikön reuna oli vetäytynyt Suomen nykyisen etelärannikon vaiheille ja noin
10 000 vuotta sitten se pysähtyi Salpausselkien kohdalle. Tällöin tapahtui
ilmaston tilapäinen kylmeneminen, joten jäätikkö pysyi muutaman sadan vuoden
ajan paikallaan, mutta pintakerrokset sulivat auringon paistaessa ja valuvan
veden mukana oleva hiekka ja muut maalajit kerrostuivat yhteen kohtaan
muodostaen Salpausselän harjut.

Tämän jälkeen tuli uusi
lämpökausi ja jään sulaminen oli erittäin nopeaa. Parissa tuhannessa vuodessa
koko se alue, joka nykyisin on Suomea, vapautui jäästä, mutta maisema oli aivan
toisen näköinen kuin nykyisin. Suomi oli pitkä lounaiseen pistävä niemi ja
nykyiset suuret järvialueet pitkiä lahtia, jotka pirstoivat sitä. Vasta monien
vaiheiden jälkeen Suomenniemi on muovautunut sellaiseksi kuin se nyt on, ja
muutoksia tapahtuu vieläkin. Jääkauden aikaisen jääpeitteen alla vajonnut
maankuori kohoaa edelleenkin Pohjanlahden rannoilla Merenkurkun kohdalla noin
metrin sadassa vuodessa, mutta Suomenlahden alueella kohoaminen on vain noin
kolmannes siitä samassa ajassa. Koska geologit pystyvät laskemaan, millä
korkeudella muinaiset rannat ovat eri aikoina olleet, tästä
maankohoamisilmiöstä on ollut suurta apua Suomen kivikauden ajoituksia
luotaessa.

Myös suurten järvien
alueella on oma historiansa. Lahtina olleet Näsijärvi, Päijänne ja Saimaa
kuroutuivat maanpinnan kohotessa järviksi, joiden kaikkien lasku-uoma oli
pohjoisessa. Kaikki hylkeet eivät huomanneet uiskennella mereen, ja niin Saimaan
norpasta tuli järvieläin.

Saimaan vesistön
vapautuminen jääpeitteestä kesti noin 1 500 vuotta. Eteläisestä Saimaasta tuli
itsenäinen järvi noin 9 500 vuotta sitten ja sillä oli Savonlinnan Kyrönsalmen
kautta lasku-uoma pohjoiseen. Yli 8 000 vuotta sitten Saimaan vesistö kuroutui
lopullisesti ja se laski Pielaveden kautta Päijänteeseen, mistä näiden kahden
järvialueen vedet virtasivat yhteistä lasku-uomaa Pihtiputaan Kotajärven kautta
Pohjanlahteen.

Koska maankohoaminen oli
nopeampaa Pielaveden lasku-uoman kohdalla kuin etelämpänä, vedet tulvivat
Saimaan alueella, ja näin syntyi noin 6 000 vuotta sitten Suursaimaa, joka
ulottui Iisalmen pohjoispuolelta Salpausselille asti. Kun vedet tulvivat
edelleen Saimaan eteläosissa, ne puhkaisivat itselleen ensin uuden lasku-uoman
Ristiinan Matkuslammen luona noin 6 000 vuotta sitten ja vielä toisen noin
viisi sataa vuotta myöhemmin Lappeenrannan Kärenlammen kohdalle. Vedenpinta
alkoi tällöin laskea Matkuslammelta Joensuuhun kulkevan linjan luoteispuolella,
jolloin Pielaveden uoma jäi kuiville.

Saimaan eteläosissa
tulviminen kuitenkin jatkui edelleen, kunnes uusi uoma aukeni ulomman
Salpausselän poikki Vuoksenniskalla ja Imatrankoski ja Vuoksi syntyivät. Tämä
tapahtui noin 5 000 vuotta sitten. Sen jälkeen Suursaimaan piiriin kuuluneet
järvet ovat vähitellen kuroutuneet itsenäisiksi vesistön jatkuvasti
tyhjentyessä, koska maannousu on Vuoksenniskalla hitaampaa kuin muualla Saimaan
alueella.

Suursaimaankin rantojen
kehitystä on käytetty hyväksi arkeologisia ilmiöitä ajoitettaessa, mutta
toistaiseksi tutkielma, jossa Saimaan muinaisrantojen suhdetta esihistorian eri
vaiheisiin käsitellään, on julkaisematta.12

Back To Top